Marjut Pettersson: Niin kuin sinä sen muistat / lukunäyte

2

MARJUT PETTERSSON

NIIN KUIN SINÄ SEN MUISTAT Rikosromaani

155

Myllylahti Oy Espoo

3

www.myllylahti.fi

© Marjut Pettersson ja Myllylahti Oy ISBN 978-952-202-806-8 (Sidottu) ISBN 978-952-202-828-0 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2017

4

ALKUSOITTO Yksi, kaksi, kolme...

9

Tunnustus Kuulustelun jälkeen kesäkuun 28. päivänä 2015 Sukua kuuluu rakastaa, omista perheenjäsenistään täytyy pitää.

Mutta entä jos heitä ei rakasta? Mitä jos heitä vihaa?

Valokuva, jossa he seisovat vanhan kivikirkon edessä, on tummentunut. Muistaaksesi päivä oli kuitenkin kirkas. Sietämättömän kaunis. Auringonvalo siivilöityi korkean lehmuksen läpi hyvin hoidetulle kirkkomaalle, ja taivaalla kaarteli lokkeja, jotka kirkuivat raastavasti.

Kuulosti siltä kuin ne olisivat halunneet kuuluttaa koko maailmalle, että Mona ja Toni olivat juuri sanoneet toisilleen tahdon. Perheet olivat yhdistyneet hääseremoniassa, joka oli nostanut pintaan tunteet. Sinunkin silmäsi olivat kostuneet, eivät onnesta niin kuin muiden.

Viet valokuvan lähemmäksi kasvojasi. Se on sinun ottamasi, sinä ikuistit heidät. Sillä sitä he odottivat.

Varjosi liukui heidän ylleen. Seurasit pienestä suorakulmionmuotoisesta ikkunasta, kun he puhkesivat hymyyn.

Sitten sormenpääsi liikahti tummanpunaiseksi lakatun kynnen alla liipaisimella. Tähtäsit ja laukaisit. Naps.

Muutaman räpsähdyksen jälkeen kiiltävänmusta Kodak alkoi laulaa. Sen sisältä kuuluva hurina oli merkki siitä, että olit tuhlannut kelallisen filmiä heihin. Velvollisuudentunnosta. Se on oikea sana, rehellinen käsityksesi. Niin sinä sen näet. Et tuntenut kuuluvasi heidän 10

joukkoonsa, mutta et silti uneksinut heidän vahingoittamisestaan. Et suunnitellut teurastavasi ketään. Väkivaltaiset ajatukset eivät ylipäätään kuuluneet pakkomielteisiisi, eivät vielä siinä vaiheessa, kun kävelit poispäin kirkosta kamerahihnaa puristaen ja teräsrannekkeinen digitaalikellosi näytti lukemaa 16:52. Eivät vielä moneen tuntiin.

Siitä on kolmekymmentä vuotta, mutta sinulle tuo päivä on yhä täällä. Tuoreessa muistissa, pilaantuneessa mielessä.

Katseesi vaeltaa valokuvan pinnalla. Se jää yhteen heistä. Hän seisoo toisiaan kaulailevien veljesten takana hiekanvärisessä kesäpuvussaan toinen käsi rennosti taskussa ja toinen korkealla ilmassa kuohuviinilasia pidellen. Sillä puolella kuvaa ei ole enää suojana lasia. Hänen hoikka vartalonsa on muistoissasi yhtä paljas. Vesipisarat kimmeltävät hänen ihollaan. Hänen alahuulestaan voi haistaa levän peittämän kallion, liukua sitä pitkin äkisti syvenevään mereen, sen hyytävän kylmään syleilyyn. Sinä voit.

Nyt olet valmis tunnustamaan.

11

Kuulusteluhuoneessa Joitakin tunteja ennen tunnustusta Murhaajan pidättäminen on kiusallista pikkukaupungissa, jossa kaikki tuntevat toisensa. Tai luulevat tuntevansa. On hämmentävää huomata, kuinka paljon ihmisillä on vaiettuja salaisuuksia ja kuinka vähän sitä loppujen lopuksi tietää edes omasta lähipiiristään. Puhumattakaan konnista jotka ovat yrittäneet karistaa kaupungin kurat jaloistaan. Ja poliiseista joihin ei voi luottaa, ei olisi kannattanut luottaa.

Astuttuasi kuulusteluhuoneeseen istut jykevän pöydän edessä olevaan tuoliin ja sujautat molemmat kätesi polviesi väliin kämmenselät vastakkain. Taivutat selkäsi kyyryyn ja käännät pääsi aavistuksen verran vinoon niin kuin rohkaisevaa taputusta kärttävä cockerspanieli.

Selvästikään sellaista ei ole tarjolla. Mittailette toisianne vaiti, sinä ja poliisit. Heitä on kaksi, molemmat rotevia miehiä. Olisi silti väärin puhua heidän ylivoimastaan.

Heistä ei ole sinulle minkäänlaista uhkaa, päinvastoin.

Nuorempi poliiseista seisoo vasemmalla puolellasi asetuksenmukaisessa palveluspuvussaan ja nojaa toisella kyynärpäällään sappinesteenväriseen seinään. Panet merkille, että hänellä on maksaläiskä toisessa poskessaan, lähellä korvaa. Leuka jatkuu kaulaan siten, että hänen kuristamisensa olisi kohtalaisen vaikeaa paljain 12

käsin. Hän on nelissäkymmenissä, mutta näyttää silmissäsi pelkältä poikaselta. Herkkäuskoiselta ja hyväntahtoiselta poikaselta, joka on ehtinyt panna sinut tiettyyn lokeroon. Väärään. Hän lupsauttaa silmäluomiaan ja tutkii sinua yläviistosta niin kuin olisit nallekarhu, jonka voi saada tivolista narusta vetämällä. Voisit antaa hänelle neuvon, että sitä narua hänen kannattaisi tosissaan välttää. Mutta olkoon. Et laita kovin paljon likoon sen puolesta, että hän ottaisi vastaan elämänohjeita kaltaisiltasi ylipainoisilta viisikymppisiltä tädeiltä, joilla on merkittäväksi luonnehdittavia ongelmia omasta takaa, seikka jota et suinkaan aio kiistää. Teet hyvin pian selväksi, kuka sinä olet, mitä olet: radioaktiivista jätettä joka saastuttaa perin pohjin ympäristönsä, mukaan lukien tämän huoneen.

Käännät katseesi tutkintaa johtavaan poliisiin.

Huomaat, että hänen silmissään pilkahtaa jotain, jonka voi hyvin kuvitella peloksi mutta joka saattaa olla pelkkä heijastus. Hän istuu siviiliasussaan tietokoneensa takana toisella puolella pöytää saman loisteputken alla kuin sinä, sen näköisenä kuin olisi tullut siihen vain sattumalta, kuluttamaan aikaa. Sitä on mennyt. Mietit, ehtikö hän aikuistua ennen vanhenemistaan. Veikkaat että ehti. Hän kuului jo nuorena siihen mukautuvaiseen ihmistyyppiin, joka aikansa kapinoituaan alkaa kulkea viitoitettuja reittejä ja noudattaa yhteisönsä sääntöjä. Tapoja joilla ei ole välttämättä mitään tekemistä hyvän kanssa.

Et kerro kaksipäiselle yleisöllesi, että ikkunaton ja umpiomainen kuulusteluhuone on epämukava, vaikka se sitä on. Ilmassa leijuva hieno pöly tunkeutuu kurkkua kalvavana karheutena hengitysteihisi, ja tuoli tuntuu kovalta istuinluitasi vasten siitä huolimatta, että takalis13

tossasi on yllin kyllin vuosikymmenten mittaan kertyneitä pehmusteita. Suutasi kuivaa, mutta et tee elettäkään pyytääksesi itsellesi vettä tai tarttuaksesi edessäsi olevaan virvoitusjuomapulloon. Vaadit osaksesi enemmän, paljon enemmän. Rahtusen aikaa, muutaman kiireettömän tunnin.

– Tarkoitukseni ei ole pitkittää tätä kuulemista, sanot ja luot heihin vuorotellen hymyttömän katseen.

– Mutta tahtoisin puhua tapahtuneesta täysin vapaasti ja valitsemassani järjestyksessä. Sellaisella tavalla johon yksikään valehtelija ei pysty.

Nuorempi poliisi korjaa ryhtiään ja upottaa molemmat peukalonsa vyönsä alle, keinuttaa itseään olemattomien korkojensa varassa peittääkseen epävarmuutensa, josta hän ei ole ilmeisesti tietoinen itse. – Siis miten?

– Takaperin, vastaat tyynesti ja väläytät hänelle virneen, joka saa hänet sävähtämään ja kimpoamaan näyn voimasta piirun verran alemmas, piiloon muhevaan myyränkoloonsa. Liian myöhään. Olet jo pysyvästi hänen sisällään menneisyyden irvokkaana kuvana, yhtenä niistä, joita ammennetaan omista painajaisista uudelleen ja uudelleen.

Poikaparka.

Et silti tunne häntä kohtaan myötätuntoa tai sääliä.

Miksi tuntisit? Herkuttelet ajatuksella, että voit vihdoinkin kylvää herkästi itävät kauhunsiemenesi. Ei, et tarkoita poikaan.

Levität kysyvästi kätesi, ja rikosylikomisarion virkanimikkeen suojissa piilotteleva rotta, jonka tunnet vuosien takaa nimeltä Jiri Raivio, nyökkää. Hän napsauttaa tallentavan laitteen käyntiin vähäeleisesti, täydel14

lisen ilmeettömyytensä säilyttäen, ja viittoilee sitten sinua aloittamaan. Ja niin sinä teet.

– Nimeni on Kirsimari Uitto, sanot niin kuin siinä ei olisi mitään hävettävää ja sormeilet päälakeasi peittävää epätasaista sänkeä, joka muistuttaa huolimattomasti kolattua pihaa. Harmaiden hiussaarekkeiden joukossa pilkahtava pieni häivähdys punaista kuuluu siihen osaan menneisyyttä, joka ei kadottuaan enää palaa.

Mutta on olemassa myös toisenlaista menneisyyttä.

Pysyvää.

Vedät kiivaasti henkeä ja sanot: – Minulla oli aikoinani hyvä syy lähteä täältä ja minun olisi pitänyt myös ymmärtää pysyä poissa. Siitä huolimatta palasin tänne kolme vuotta sitten. Tiesin jo silloin, ettei minun olisi pitänyt tulla.

Kiipeilytät vielä hetken villisti poukkoilevaa katsettasi huoneen seinillä, ennen kuin pysäytät sen Jiri Raivioon. Irrotat vaivihkaa linssinsuojuksesi ja annat pääsi sisäisen kameran käydä. Sitten alat upottaa häntä hitaasti kuolemankuiluusi. Yksi, kaksi, kolme.

15

16

VIIMEINEN NÄYTÖS, ENSIMMÄINEN KOHTAUS Sitä oli joka puolella, lakanoilla, lattialla, seinissä, jopa katossa asti. Verta.

17

Avionrikkoja Maaliskuun 2. päivänä 2012 Näyttämö oli kaupunkia lähestyessäsi harmaa. Oli kuin joku olisi puhaltanut maisemaan savuverhon tai käärinyt sen vahamaiseen kalvoon. Maitolasimaisen ilman läpi katsottuna ajotie ja sitä reunustavat lumiset havupuut näyttivät epämääräisiltä ja säännöttömiltä möykyiltä, jotka olivat peittyneet paksuun pilveen. Niistä oli kadonnut kaikki terävyys. Jokin oli ilmiselvästi mennyt pieleen, pahasti pieleen, ajattelit mutta et katsonut asiaksesi syyttää siitä ketään. Et tietenkään. Sumea näky miellytti sinua.

Vika, josta huono näkyvyys aiheutui, ei ollut yksin ilmankosteudessa tai omien silmiesi heikentyneessä kyvyssä tarkentaa vaan valaistuksessa. Se oli ollut heikkoa pitkään. Laskelmiesi mukaan harmautta oli jatkunut jo neljättä kuukautta Helsingissä, josta olit parhaillaan ajamassa. Tuskin aurinko oli näyttäytynyt kovin usein täälläkään, päättelit ja tähyilit siihen suuntaan, jossa muistit taivaan olleen. Tavoitit oikean kohdan, melkein. Päivänkehrä värjötteli arkana myttynä tien yläpuolella, niin lähellä maata että se tuntui miltei vaaralliselta. Mutta samalla myös jotenkin lohdulliselta.

Totta se oli. Sinä sulauduit maisemaan hyvin, likimain täydellisesti.

18

Yhteensointuminen kalsean näköalan kanssa ei johtunut niinkään asuksesi valitsemastasi savunharmaasta villakangasulsteristasi tai luonteestasi, jota voi luonnehtia perustellusti tietynlaiseksi koleudeksi, vaan ennen kaikkea siitä, ettet sinäkään ollut oma itsesi. Et ollut aikoihin ollut. Tarkkailit henkilöäsi jonakin toisena. Pysyttelit ovelasti taustalla, näkymättömissä, ilman että kukaan olisi keksinyt kiinnittää poissaoloosi huomiota. Huijaamisesi – sitä kai se eräällä tavalla oli – tuotti sinulle mielihyvää. Sinusta oli kiehtovaa ajatella, että sinua oli kaksi, teitä oli kaksi. Että sinulla oli sittenkin vielä joku, jonka puoleen kääntyä vaikealla hetkellä ja jolta pyytää tukea ja lohdutusta.

Miten sen sanoisi? Olit löytänyt olemassaolon kääntöpuolelta sopivan vaihtoehdon, tyhjyyttä kumisevan paikan, joka oli kuin tehty väijymistä varten. Itsesi.

Selustaasi turvaava toverisi oli rooli, jonka olit ottanut vastaan joskus kauan sitten tyhmyyttäsi, katkeruuttasi tai silkkaa ilkeyttäsi. Ymmärrättehän? Veli auringon tavoin sinä toimit sijaisenasi, esitit itseäsi. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että kelvollinen osa sinusta olisi ollut vielä olemassa jossakin pilviverhon takana, erotettavissa kelvottomasta. Ei tietenkään ollut. Et palaisi koskaan entisellesi. Särkyneet ruukut eivät palaa.

Mutta tuulilasisi oli ehjä. Tähyilit sen läpi tienreunaa suodaksesi itsellesi pienen tauon ennen perille pääsyä. Et ollut vielä valmis edessä olevaan koitokseen vaan tarvitsit mahdollisuuden hengähtää. Kärkyit tilaisuuttasi ja saatuasi sellaisen kaarsit jyrkästi oikealle levähdyspaikan kohdalla. Painoit jarrun pohjaan ja sait vauhdin nollaan pienen sivuluisun jälkeen. Paikka oli autio, ja hyvällä onnella se myös pysyisi sellaisena. Tah19

doit olla rauhassa ajatustesi kanssa, miettiä tulevaa. Annoit auton käydä hetken. Katselit kuinka ajovalot lohduttivat päivää, joka näytti vanhalta ja väsyneeltä. Sen ylle laskeutunut harmaus oli kuitenkin pelkkä valepuku.

Todellisuudessa päivä oli kovin nuori, ei täyttänyt edes yhtä. Auton kello kertoi sinulle, että sillä oli aikaa, sinulla oli.

Sammutettuasi moottorin rentouduit hieman ja kävit käsiksi pelkääjän paikalla olevaan rapisevaan pussiin, joka oli ollut muutama tunti sitten täynnä grillimaustettuja perunalastuja mutta sisälsi nyt enää pelkkiä pohjalle jääneitä rasvaisia hitusia. Poimittuasi murut kielenkärjelläsi sormistasi, joihin ne olivat tarrautuneet kuin liimapaperiin, kulautit kurkkuusi loput Coca-Colasta, vaikka sinun olisi tehnyt mieli aivan toisenlaista ryyppyä. Monta ryyppyä.

Röyhtäisit pienesti ja veit sormenpäät huulillesi, jotka vetäytyivät suppuun kuin terälehdet pimeässä. Sitten aloit odottaa ihmettä, joka voisi pelastaa. Ehkei peltilullasi käynnistyisi tämän jälkeen enää uudelleen. Tai jos se käynnistyisi, se ohjaisi itsensä takaisin tulosuuntaan ja menisi menojaan tai yksinkertaisesti räjähtäisi.

Niin saattaisi tapahtua, jos kävisi hyvin. Sitä odotellessasi päätit keskittyä maisemaan.

Levähdyspaikka oli sinulle tuttu, liiankin tuttu. Hyvä on, korjataan. Et ollut valinnut sitä sattumalta, sopivan tilaisuuden tullen niin kuin olit antanut ymmärtää, vaan tarkoituksesi oli pysähtyä juuri siihen tarkastamaan, oliko se samanlainen kuin muistit sen olevan. Oliko se?

Selasit muistikuviasi ja löysit sieltä yksityiskohtia, jotka olivat nyt pujahtaneet niin syvälle sumeanharmaaseen sukkaan, ettet pystynyt varmuudella sanomaan, olivatko 20

ne entisellään. Parinkymmenen metrin päässä oleva pieni sivutie, jonka olit juuri ohittanut, oli edelleen olemassa. Samoin puuton kallio tien toisella puolella matalan kaiteen takana. Tunsit niitä katsellessasi samaa näännyttävää ja surunsekaista kaihoa kuin aina ennenkin. Kuva, jonka sait lähietäisyydeltä, ei kuitenkaan mennyt yksiin alkuperäisen kanssa.

Paikan kalusto oli erilainen. Puinen pöytä ja siihen kiinnitetty penkki oli uusittu. Ne nukkuivat nyt lumilaikkujen reikäisen peiton alla, näkivät samaa unta kuin niiden viereen luvattomasti kärrätyt roskat, jotka odottivat löytäjiään, kevään suudelmaa. Kenties turhaan.

Taivaan valtiaiksi tekeytyneet naakat hyörivät niiden ympärillä kilpailunhaluisesti meuhkaten, löivät terävillä nokillaan sinettejään maassa lojuvien mustien jätesäkkien valmiiksi rikkinäisiin kylkiin.

Näyssä oli jotakin lumoavaa. Silti sinua karmi.

Varoit katsomasta päätien suuntaan, yritit olla ajattelematta, minne se vei. Kuulit silti tienpäästä kaupungin kutsun. Ki-ti, Kii-tii. Oli kuin se olisi torunut sinua, ihmetellyt: Missä olit näin kauan? Mikä sinulla kesti? Sen äänessä ei ollut mitään lempeää. Ei mitään hyvää.

Olit jättänyt jäähyväiset entiselle kotikaupungillesi aikoja sitten. Lopullisesti, olit päättänyt. Olit luullut antaneesi itsellesi lupauksen, joka sinun olisi helppo pitää. Erehtynyt siinä, siinäkin. Tosiasiassa olit tehnyt tätä matkaa kahdeksan vuotta salaisissa mielesi sopukoissa, ja nyt se alkoi olla takana, enää viimeiset kilometrit.

Kotvanen vain ja se päättyisi, odotus. Eikö niin?

Kohotit autonavaimen leukaasi vasten hämilläsi ajatuksesta, että voisit itse asiassa vielä kääntyä takaisin.

Se olisi mahdollista. Kukaan ei estäisi sinua tai vaatisi 21

vastuuseen aiheuttamistasi seurauksista, mielipahasta, jota lojui muutenkin röykkiöittäin ympärilläsi. Mikään ei loppujen lopuksi muuttuisi, ei ainakaan huonommaksi, vaikka kääntäisit autonkeulan takaisin tulosuuntaan ja lähtisit pois, vakuutit itsellesi. Tahtoisitko mennä? Kyllä, ehdottomasti. Voi, kyllä!

Et ollut kuitenkaan aikeissa tarttua houkutukseen.

Ehei. Olit tehnyt päätöksen, joka oli syntynyt enemmän uteliaisuudesta kuin syyllisyydestä ja kasvanut vähitellen sellaisiin mittoihin, että sitä olisi voinut liioittelematta kutsua pakkomielteeksi, yhdeksi niistä joiden valtaan sinulla oli taipumus joutua. Sinun oli välttämätöntä tietää, millainen Mona Vico oli nykyään, nähdä omin silmin miten hän voi, tavata hänet vielä, edes yhden kerran kertoaksesi, että vaikka olit loukannut häntä sanoinkuvaamattoman syvästi tökeröllä tunnustuksellasi ja elänyt sen jälkeen pienen ihmiselämän antamatta hänen kuulla itsestäsi pihahdustakaan, sinun oli ollut sittenkin vaikea kuvitella, ettette enää näkisi toisianne. Tosiasiassa olit usein ajatellut kälyäsi. Harvemmin hyvällä mutta kuitenkin.

Vaikka oli liikaa olettaa, että selvittäisit hänen kanssaan asiat, jotka olivat menneet pahasti solmuun, tekisit kuitenkin jonkinlaisen avauksen puhdistaaksesi välillänne olevaa ilmaa. Kohtaisit hänet vihdoinkin silmästä silmään.

Kiintymyksestä puhuminen olisi liikaa, kiusallista.

Et vakuuttaisi sellaisella Monaa, et kumpaakaan teistä.

Olisi viisaampaa, että tyytyisit vain selittämään käytöstäsi, temppuasi jonka hänelle aikoinaan teit. Pahoittelisit, että hänen miehensä tarttui epähuomiossa mukaasi, mutta sinähän lainasit häntä vain hetken. Tai no. Sanoi22

sit Monalle ainakin käsipäivää, kommentoisit säätä, josta riitti juuri nyt tavallista enemmän juteltavaa. Nyökyttelisit sovinnollisesti päätäsi, kun hän kertoisi kuulumisensa, ja jatkaisit nyökyttelyä vielä silloinkin, kun jakaisit hänelle omat tyhjänpäiväiset jaarituksesi.

Ajaisit sen jälkeen kotiin, kävisit matkalla muutamalla hampurilaisella ja koettaisit unohtaa Monan, tunkea hänet kaikin voimin takaisin sinne, mihin hän oikeasti kuului: aivojesi alimpaan kellariin muiden epätoivottujen haamujen jatkeeksi, runsaslukuiseen seuraan.

Lukitsisit hänet muitta mutkitta sinne ja piilottaisit avaimen, nielaisisit sen syvyyksiisi. Eiköhän se onnistuisi, sen oli pakko. Ja jos ei muu auttaisi, Jack rientäisi tuttuun tapaansa rinnallesi, Jack Daniels. Jalo ritari jonka kanssa saisit olla niin kuin ennenkin, oma häpeilemätön itsesi. Hän ei jättäisi sinua pulaan.

Ennen suunnitelmasi toteuttamista kuitenkin lepäisit hetken, keskittyisit hengittämään, rauhoittuisit.

Tilanne on hallinnassa, hoit itsellesi. Edessä oleva kaupunki ei ole suuri ja musta sieni. Edessä oleva kaupunki ei ole suuri ja musta sieni. Edessä oleva kaupunki ei ole suuri ja musta sieni.

Sinne palaaminen on täysin turvallista.

Hengitysharjoituksesi keskeytyi huomiosi kiinnittyessä toisaalle. Naakat olivat jättäneet maassa lojuvat roskapussit rauhaan ja ampaisseet suurena parvena ilmaan, jonka saattoi kuvitella täysin hapettomaksi. Mieleesi nousi Hitchcockin Linnut. Hyvällä tavalla. Jotain oli tapahtumassa. Keräännyttyään yhteen toiselle puolelle tietä kallioleikkauksen eteen linnut asettuivat nuoteiksi naamioituina riviin, puhelinlangalle. Sitten se tuli täysin varoittamatta. Kuulit selvästi: siiven isku, toinen, kolmas. Neljäs särki ilman, hajotti sen tarttuviin osiin.

23

Tum tu-tum tu-tum tu-tum. Tunnistit sävelmän ennen kuin se puski itsensä ulos maailmaan, sinun maailmaasi.

Warum gabst du uns die tiefen Blicke, – Ensimmäisten tahtien jälkeen naakat viskautuivat yhtenä kieppuvana pyörteenä ylös viivastoltaan korkeuksiin, repesivät taivaan harmauteen, räjähtivät takaisin yhteen musiikiksi, joka sieppasi sinut mukaansa menneeseen. Sinne. Tämä oli ollut se laulu, jota sinä ja Mona olitte kuunnelleet silloin, kaksikymmentäkuusi vuotta sitten odottaessanne Tonia.

Laulu oli ehkä pauhannut radiossa myös silloin, kun Toni Vico oli menettänyt autonsa hallinnan tullessaan pikkutien suoralta päätielle liian lujaa, aivan liian lujaa, paiskautunut oikealle kaartaessaan kylki edellä kaiteeseen ja kimmonnut ilmalennon päätteeksi kallioleikkaukseen. Oliko hän uskonut pelastavaan korjausliikkeeseen vai tajunnut luisun jatkuessa, että oli sittenkin mennyttä miestä? Oliko hän ehtinyt ajatella mitään, vai oliko elämä vain vilissyt ohikiitävinä kuvina hänen mielessään?

Entä mitä hän oli nähnyt silmiensä edessä viimeisenä kuvanaan? Sinutko vaiko sittenkin hänet, Monan?

Luultavasti Monan, mutta sitä sinä et varmuudella tiennyt, et saisi koskaan tietää. Se kela oli vääntynyt, nauha oli napsahtanut keskeltä kahtia, korjauskelvottomaksi.

Ja hyvä niin.

Tiesit vain sen, että vauhtia koskevat lainalaisuudet olivat jääneet Toni Vicolle tyystin vieraiksi, kaikki autoihin liittyvä oli, ja tämä paikka, suuri tuomari, oli varmistanut omalta osaltaan, että oikeus oli tapahtunut ja Monan turmeltunut aviomies oli kuollut. Tämä oli saanut ansaitsemansa kohtalon. Niin voi sanoa, saa sanoa, 24

täytyy sanoa, ajattelit. Olit ajatellut niin jo silloin kuultuasi uutisen tuoreeltaan, vaikka onnettomuus oli ollut sinulle järkytys, valtava isku. Henkilökohtainen tappio, totta kai. Sen myötä sinulta oli viety mahdollisuus kostaa Tonille, että hän oli jättänyt sinut. Hän ei ollut välittänyt sinusta, ei riittävästi jättääkseen Monan. Petturi oli jatkanut elämäänsä vaimonsa rinnalla.

Palvelukset, joita Toni oli tehnyt sinulle hylkäämisen jälkeen, olivat tuntuneet naurettavilta. Et olisi tarvinnut hänen lahjojaan, et olisi halunnut niitä. Ne olivat paljastaneet, kuinka paljon hän katui hairahtumistaan. Kuinka pahoillaan hän oli siitä. Olisi ollut paljon parempi, ettei hän olisi nähnyt eteesi vaivaa, ei yrittänyt mitään. Olisipa hän vain jättänyt sinut yksin, kaipaamaasi rauhaan. Mutta eihän hän jättänyt, ei hän koskaan jättänyt.

Totuus oli, että ylikuumentunut sydämesi huusi yhä lauhdevettä – turhaan. Ummistit silmäsi, avasit ne niin kuin ovi avataan tuntemattomalle, varoen. Ja siinä hän taas oli.

Näit Toni Vicon silmiesi edessä samanlaisena kuin hän oli ollut vain muutamaa tuntia ennen kohtalokasta kolariaan, täydellisen kauniina, jänteikkään kimmoisana ja elinvoimaisena. Hänellä oli yllään valkoinen t-paita ja muodikkaasti haalistuneet Levikset, vyössään näyttävä, karjavankkureita esittävä solki. Tukka oli yönmusta, silmien ilme valpas, ei vähääkään synkkä, ei raivostunut tai vihan vääristämä. Jotakin anteeksipyytävää hänen kirkkaansinisissä silmissään häivähti, kun hän kohotti kättään huomatessaan, että sinä tarkkailit häntä niin kuin silloin, tuona kohtalokkaana aamuna, eteisesi ikkunassa. Hän hymyili sinulle vinosti, ja taidolla rasvattu ot25

sakiehkura heilahti. Sitten tummiin bootseihin kätketty askel lähti viemään häntä päättäväisesti eteenpäin, ja hän nousi autoonsa tasatakseen tilinsä kuolevaisuutensa tai – niin kuin hän sen itse kenties näki – ikuisen nuoruutensa kanssa.

Kuva hävisi mielestäsi kevyesti poksahtaen, ja kätesi laskeutui kiertämään avainta virtalukossa, kierroslukumittari heilahti. Kaasupoljin painui uudestaan jalkasi alla pehmeästi, taipui kuin sulka valkoisen linnun painon alla. Ja sinä lensit, sinäkin lensit. Eteenpäin. Taaksepäin. Jonnekin päin. Jotakin päin.

Jätit levähdyspaikan taaksesi näyttämään viivaa sellaisen hiljaisuuden merkiksi, jota sinäkään et voisi särkeä. Kukaan ei voisi.

Warum?

Warum?

Se oli jo rikki.

Niitä sirpaleita sinä olit matkalla keräämään entisestä kotikaupungistasi. Aineksia näytelmääsi, jotakuinkin täydelliseen fiaskoon.

26