Nokipannun uumenista /Lukunäyte

ÄYTE

N LUKU

2

KALEVI HIRTTIÖ

NOKIPANNUN UUMENISTA Eränovelleja

Myllylahti Oy Espoo 3

Lämpimät kiitokset sekä Taiteen edistämiskeskuksen Lapin taidetoimikunnalle että sen kirjastoapurahalautakunnalle tämän teoksen kirjoittamiseen saamastani tuesta.

© Kalevi Hirttiö ja Myllylahti Oy ISBN 978-952-202-985-0 (Sidottu) ISBN 978-952-356-004-8 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2019 4

SISÄLLYSLUETTELO FÖÖNI.............................................................................7 KAUDEN ALOITUS..................................................31 PISTOLERO.................................................................43 RAUHANHÄIRITSIJÄ...............................................57 KARKAUSPÄIVÄ........................................................68 JÄNNITYSTÄ ELÄMÄÄN ......................................80 VANHA KOIRA..........................................................92 LINTUKOIRA.......................................................... 101 TÄYDENKUUN AIKA.......................................... 114 OPPITUNTI.............................................................. 124 KÄTISIJÄ................................................................... 135 TOIPILAS.................................................................. 149 YHTEISTÄ AIKAA................................................. 162 MARRAKSEN AIKAAN........................................ 172 SUONSILMÄ............................................................. 186 TAPION PASSI......................................................... 198 JOUSIMIES................................................................ 212

5

6

FÖÖNI Rantatöyräälle johdattelevassa ja ainakin useimpien kelkkamiesten mielestä varmaankin vanhanaikaisen oloisessa hiihtoladussa olisi tarkkasilmäinen katselija huomannut jotakin poikkeavaa. Muuten normaalin näköisellä latu-uralla oli lumen pintaan jäänyt tavanomaisesta poiketen sauvan somman jälki vain vasemmalle puolen. Järven jäälle ei kuitenkaan ollut suuntaamassa yksikätinen hiihtäjä, vaan reppuselkäinen pilkkimies, joka roikotti ruosteen kukittamaa vaaleanvihreää jääkairaa toisessa sauvattomassa kädessään. Rantatörmä oli melko jyrkkä ja niin latu-ura kuin sitä tekevä yksisauvainen hiihtelijäkin hävisivät hetkeksi näkyvistä. Vastoin mahdollisen katselijan odotuksia kumpikaan niistä ei putkahtanut heti uudestaan näkyviin. Sille oli syynsä.

Mies lasketteli välineisiinsä tottuneen hiihtäjän rennon huolettomassa polvikoukkuasennossa rantatörmää alas jäälle, kunnes äkkiä sukset lakkasivat huilaamasta ja mies kempsahti ensin kyljelleen ja sitten vielä naamalleen pehmeään alkutalven eteläisten tuulien paksuksi tuiskuttamaan rantakinokseen. Miehen ensimmäinen ajatus ei suinkaan ollut se, että miten helvetissä tästä pääsee ylös. Se oli vasta toinen. Ensimmäinen ajatus oli

7

se jokaisen katu-uskottavuutensa riittävyyden puolesta pelkäävän yllätysmokaajan perusajatus; eihän kukaan vain sattunut näkemään. Ajatus sinänsä oli tässä tilanteessa melko kaukaa haettu.

Järvenranta oli harvaanasuttu. Mökkejä kyllä pitkänomaisen järven rannoilla riitti, muttei niissä tähän vuodenaikaan tainnut kovin moni viihtyä ainakaan pitempää aikaa, tuskin edes viikonloppua. Ainoa, joka oli tarpeeksi lähellä nähdäkseen tapahtuman, oli miehen liikkumisia koppinsa ovisuusta silmä tarkkana vahtaava koira. Se tuskin osasi olla vahingoniloinen, ainakaan sen naaman ilmeistä ei tällaista voinut tulkita.

Muutenkin helmikuun alun järviseutu oli hiljainen, kuten oli ollut koko alkutalven. Porojen ja petojen perässä satunnaisesti kelkoillaan kurvailevien karvalakkipäisten poromiesten ajeluiden lisäksi vain vastarannalla reilun kilometrin päässä oli vuoden vaihteesta lähtien ollut jonkinlaista säännöllisempää liikettä. Siellä meni kaupungissa majapaikkaa pitävän suuren safariyrityksen vakituinen kulkureitti, jota pitkin etelän kypäräpäiset turistit körryyttivät siisteissä jonoissa moottorikelkoillaan kohti seuraavaa elämystä. Ainakin reitin se osa oli heille turvallinen, ei ollut mutkia eikä puita, joihin voisi törmäillä ja teloa itseään sairaala- tai pahimmillaan jopa multiinpanokuntoon.

Hangessa makaavan miehen sukset ja niiden mukana jalat olivat hankalasti ristissä, ja päästäkseen ylös miehen ei auttanut muu kuin roputa irti toinen saapas suksen siteestä. Onneksi sekä suksien siteet että jalassa olevat isot huopakumisaappaat olivat antaneet sopivasti 8

periksi, muuten olisi miehen nilkka tai polvi saattanut vääntyä ilkeästi.

Ei alkanut kovin lupaavasti tämä reissu, mies tuumi itsekseen jonkin aikaa ähellettyään ja päästyään viimein sauvasta ja kairan varresta tukea ottamalla ylös hangesta ja takaisin suksien päälle. Hän malttoi vielä puhdistaa haalaristaan siihen tarttuneita ylimääräisiä lumia ennen kuin lähti jatkamaan matkaa.

Miehen matkanteko kuitenkin jatkoi tökkimistään, kun yllättäen nuoskaksi äitynyt lumi alkoi tarttua suksenpohjiin. Nopealla tempolla reilut kolmekymmentä astetta lämmennyt sää oli tehnyt lumelle tepposet. Ylin parin sentin kerros oli ehtinyt nuoskaksi, mutta sen alla värjöteltiin vielä normaaleissa helmikuisissa pakkaslukemissa.

Vaikka mies kuinka yritti liu’uttaa suksiaan, ei lumi suostunut irtoamaan pohjasta. Sen verran miehessä oli kuitenkin suomalaista sisua ja sinnikkyyttä, ettei hän ihan heti viitsinyt pysähtyä kaivamaan repustaan siliconi-suihkepurkkia. Sen sijaan hän lähti suksia nostelemalla tallustamaan kohti aikomaansa pilkkipaikkaa.

Miehestä tuntui siltä kuin hän olisi harpponut eteenpäin melkein kolme metriä pitkillä ja ainakin viisi senttiä paksuilla lumikengillä.

Muutaman kymmenen metrin päästä sinni antoi kuitenkin periksi ja mies pysähtyi puhdistamaan suksiensa pohjat lumesta ja suihkautti niihin kunnon tujauksen siliconia lumen tarttumista estämään. Tämän tehtyään hän pystyi liu’uttamaan suksiaan normaalisti ja matka alkoi taittua suhteellisen rivakasti. Hetken hiih9

tämisen jälkeen mies pääsi pois rannan suojasta, ja kovemman sorttinen sivumyötäisenä puhaltava länsituuli pisti hiihtoon vielä uudemman vaihteen.

Lunta ei ollut jään päällä kuin parikymmentä senttiä, mikä ei tosin kertonut täyttä totuutta talven lumimäärästä, vaan enemmänkin vain vaihtelevista säistä.

Lumi oli sekä painunut että myös muuttunut osaksi jääkantta. Lämmin ja tuulinen sää oli saanut lumen pinnan jotenkin rypyläisen näköiseksi.

Siliconin lisäyksen jälkeen toisen suksen side oli ilmeisesti tullut pantua huonosti kiinni, joten mies joutui uudelleen keskeyttämään matkantekonsa ja kumartumaan nopeaan siteen kiinnitykseen. Tällaista yhtäkkistä liikettä miehen selkä ei moittimatta kestänyt. Hän tunsi tutun ilkeän vihlaisun ristiselässään ja tunsi myös, miten yllätetyt lihakset alkoivat jumittaa tukeakseen huonoon asentoon vinksahtanutta selkänikamaa. Nyt oli nopean vastaliikkeen paikka.

Vuosien varrella mies oli aikansa kaiken maailman niksauttajilla rampattuaan oppinut pelaamaan selkänsä kanssa, ja tällaisessa tilanteessa ainoa vaihtoehto pitkittyneen selkäjumin tilalle olisi ripeä mahalleen meno ja siitä ylävartalon nosto pikkuhiljaa kyynärpäitten ja käsien varassa, samalla kun yrittäisi rentouttaa jumiin menossa olevia alaselän lihaksia. Tämän operaation hän oli kantapään kautta oppinut tekemään myös esimerkiksi silloin, jos oli pitemmän aikaa tehnyt vaikkapa lumitöitä.

Mies irrottautui nopeasti suksistaan ja laskeutui varovasti jäälle mahalleen. Hidastetun rauhallisesti hän al10

koi nostaa käsiensä varassa rintaansa ylös lumesta yrittäen samalla tietoisen keskittyneesti rentouttaa alaselän lihaksiaan. Jos joku olisi sattunut näkemään miehen touhut, olisi tämän ensimmäinen ajatus saattanut olla että, siinäpä karaistunut joogakarpaasi suorittaa päivittäisen aurinkotervehdyksensä reippaasti ulkosalla ja oikein sanan varsinaisessa merkityksessä. Toinen ajatus olisi todennäköisesti ollut, että PÖLJÄ.

Alaselästä kuului tuttua rutinaa ja siellä tuntui pienimuotoista naksahtelua, joten oikea ja oikein ajoitettu vastaliike tuntui tehoavan. Mies nousi varovasti kylkiasennon kautta takaisin seisomaan. Selkä ei enää isommin moittinut, joten mies kiinnitti sukset takaisin jalkoihinsa, mutta jäi vielä hetkeksi seisoskelemaan ikään kuin varmistaakseen, että kaikki oli ennallaan.

Hän ei edes muistanut, milloin oli viimeksi käynyt helmikuun alussa pilkillä, tuskin koskaan, vaikka ikää oli melkein viisikymmentä vuotta ja kalastus oli metsästyksen ohella varsinkin viime vuosina ollut miehen mielipuuhaa. Normaalisti näihin aikoihin pakkanen huiteli tällä seudulla kolmenkympin tietämillä pitäen miehen tiiviisti pirtissä, mutta nyt leuto läntinen henkäys föhntuulen muodossa oli saanut hänen pilkkiverensä kiertämään jo etuajassa.

Ilma oli jotenkin erikoinen; taivas oli pilvetön, helmikuinen keskipäivän aurinko paistoi kirkkaasti, ei tosin vielä niin korkealta, että olisi kummemmasti lämmittänyt, mutta mukavaa lämpöä tuli tuulen mukana kaukaa Atlantin valtamereltä asti. Näytti ja tuntui ihan huhtikuulta. Vain ensimmäiset äänekkäästi kailottaen ylilen11

tävät joutsenet ja ylijäämäkaloja puiden latvoissa kärkkyvät ja kovaäänisesti rääkyvät varikset puuttuivat.

Mies lähti varovasti liikkeelle ja kiihdytti vauhtia, kun kaikki tuntui olevan kunnossa. Jossakin takaraivossa hänen mielessään pyörähti ajatus, että yllättävät vastoinkäymiset saattoivat ehkä yrittää kertoa jotain, kuten esimerkiksi sitä, että saattaisi olla järkevää kääntyä takaisin. Tai sitten kyse oli vain puhtaista sattumista. Niin tai näin, mies päätti ottaa kuitenkin riskin.

Hiihtäessään mies mietti sopivaa ottipaikkaa. Järven selälle avautuvan lahden suulla olisi tuttu karikko, jonka kupeesta sai varsinkin loppukeväästä isoja ahvenia, mutta sinne saavuttuaan hän arveli kalojen kuitenkin olevan syvemmällä näin alkutalvesta ja jatkoi matkaa vielä muutaman sata metriä maamerkkien mukaan merkille panneensa syvänteen laitaan. Syvänne oli kaksijakoinen; ensin oli jyrkähkö pudotus kolmesta kuuteen metriin, sitten muutama kymmenen metriä tasaista ja toinen jyrkähkö pudotus kuudesta kahteentoista metriin.

Mies päätti aloittaa pyynnin kolmen metrin penkan reunasta. Ensi töikseen suksista irtauduttuaan hän väänsi riuskoin ottein viisi reikää perä perää muutaman metrin välein syvemmälle päin. Jäätä ei ollut kauheasti, vajaa kuusikymmentä senttiä, ja kaira oli hyvässä terässä, mutta reikien teko sai miehen ihan hengästymään.

Taisi ikä jo painaa.

Mies kiepsautti reppujakkaran selästään ja istuutui.

Repun sivutaskusta hän kaivoi esiin luottovapansa. Sen, jolla yleensä sai, joskus enemmän joskus vähemmän.

12

Sen siiman nokassa roikkui hopeanvärinen pystypilkki, jonka jatkeena leijaili vielä lyhyen kullanvärisen ketjun jatkeena kolmihaarainen värikoukku. Kärpäsentoukkia miehellä ei tähän hätään ollut, mutta matoja hänellä oli ollut tapana säilöä talven yli kevään tarpeisiin. Madon pätkän mies pujotti koukun yhteen sakaraan roikkumaan ja pyyntiväline oli valmis. Repun toisessa sivutaskussa oleva ohutsiimainen mormyskavapa pienellä kullanvärisellä mormyskalla sai jäädä vielä odottamaan.

Sen käyttövuoro tulisi vasta sitten, jos kalaa olisi tyrkyllä, mutta se tuntuisi olevan erityisen ronkelilla syöntipäällä.

Miehellä oli tapana aloittaa kalojen houkuttelu aivan jäänpinnan alapuolelta ja siitä pikku hiljaa pudottaa sitten pilkkiä tarpeen mukaan alemmas aina pohjaan asti, niin että pohjamuta pölähteli houkuttelevasti. Niin hän teki nytkin. Metrin verran siimaa ulos ja pilkki veteen. Muutama houkuttelunykäisy ja kun mitään ei tapahtunut, puoli metriä siimaa lisää ja samat houkuttelut.

Tällä tyylillä ensimmäinen reikä oli nopeasti käyty läpi, ja kun mitään ei tapahtunut, oli aika siirtyä seuraavalle. Yhdellä reiällä ei yleensä paljon minuuttia kauempaa kannattanut istua, lähettyvillä oleva mahdollinen kala, varsinkin ahven, kyllä merkkaisi olemassaolonsa jollakin tavalla jopa huonoon syöttiin ja huonolla syönnillä lyhyessäkin ajassa. Tämän mies oli vuosien varrella pannut merkille.

Toinen reikä oli ensimmäisen toisinto sillä erotuksella, että vettä jään alla oli jonkin verran enemmän.

Kun vielä viimeisellä reiälläkään ei ollut tapahtumia, 13

miestä alkoi pikkuisen huolettaa. Vettä reiän alla oli jo kuusi metriä, kalat olivat näköjään aika syvällä tai sitten matalassa tai sitten niitä ei näin keskitalvella huvittanut vielä syödä. Mies päätti vielä tehdä viisi uutta reikää syvemmälle sopiviksi katsomansa välein niin, että viimeinen reikä olisi kutakuinkin kahdentoista metrin syvänteen reunassa.

Meni kymmenkunta minuuttia ja viimeisellä uudellakin reiällä tilanne oli vielä sama; ei nykyn nykyä saati sitten sitä odotettua ison ahvenen kunnon touvia, joka säväyttää kokeneenkin kalamiehen veret kunnolla kiertämään. Kymmenen koettua reikää ilman ensimmäistäkään kalakontaktia sai miehen mietteliääksi, ja hän jäi tapojensa vastaisesti viimeiselle reiälle istumaan pitemmäksi aikaa. Käsi teki säännöllisen väliajoin vaistomaisia houkutteluliikkeitä, mutta miehen ajatukset olivat muualla.

Katse alkoi harhailla pitkin järvenselkää. Sen tyhjyys toi mieleen talvella uutisissa näytetyn Hilary Clintonin vaalivalvojaisissa itkevän nuoren naisen katseen sen jälkeen, kun hänelle oli selvinnyt ehdokkaansa katkera tappio Yhdysvaltain presidentinvaaleissa. Eipä silti, mies ei voinut itsekkään käsittää, miten joku Trumpin kaltainen politiikan ja julkisen hallinnon ulkopuolelta tuleva ja varsin ristiriitaisia ja kummallisia lausuntoja möläyttelevä ja siten voimakkaita tunteita herättävä ilmeisen ahneen sorttinen liikemies sai niin paljon kannatusta. Tai ehkäpä juuri siksi.

Katse palautui reiälle. Jään tältä puolelta se näytti melkein mustalta aukolta, mutta jään alla tilanne oli 14

päinvastainen. Miehen mieleen pälkähti ajatus syötin napanneesta kalasta, jota kiskotaan siiman nokassa ylöspäin vastustamattomasti kohti valoisaa aukkoa.

Olikohan kalallakin sama tunne kuin kuoleman rajoilta palaavilla ihmisillä, jotka kertoivat viime hetkillään olleensa menossa kohti ihanaa kirkasta valoa. Kertoikohan irti päässyt kala lajitovereilleen, kuinka sitä oltiin viemässä kohti kirkkautta, mutta se päätti viime metreillä vielä päästää irti ja palata pimeyteen. Uskotteliko reiän yläpäässä viime hetkellä irtipäässyt parven isoin kala lajitovereilleen nähneensä jumalan, joka oli ollut kädet ojossa vastassa. Sillä oli ollut karvalakki, ajamaton parta, kiihkeän epätoivoinen ilme ja sen nopeat kädet olivat kuumeisesti yrittäneet tavoitella liukasta kalaa käsiinsä. Toisaalta mies mietti, eivätkö paikallaan olevasta parvesta yksitellen ylös nostetut kalat herätä ihmetystä jäljelle jääneissä: minne ne oikein häviävät palaamatta koskaan takaisin?

Miehen yhä hullummaksi muttuvat ajatukset keskeytyivät idän suunnasta lähestyvään ja nopeasti voimistuvaan ääneen. Sen aiheuttajasta ei ollut minkäänlaista epäselvyyttä. Sen verran monesti mies oli vuosien varrella kuullut helikopterin äänen, ja olihan hän joitakin kertoja jopa istunut sellaisen kyydissä. Tällä perukalla helikopterit olivat pääsääntöisesti pelastuskoptereita, ja ne lensivät järven yli yleensä pitkittäissuunnassa. Siinä tuntui syystä tai toisesta menevän se suorin reitti onnettomuuspaikalta keskussairaalaan.

Jokohan sieltä taas riennetään rytmikkäästi säksättäen hakemaan jotakin elämän ja kuoleman rajamailla 15

horjuvaa potilasta kiireelliseen hoitoon? Miehestä tuntui, että tällaiset lennot olivat viime aikoina lisääntyneet.

Joko pahemmat onnettomuudet olivat lisääntyneet tai sitten kynnys kopterin käyttöön oli vain entistä matalampi. Ääni lähestyi yhä ja voimistui takaraivoon asti takovaksi jytinäksi. Kopterin tultua näkyviin miehelle selvisi, ettei jytinän aiheuttaja mikään pelastushelikopteri ollut, ei ainakaan varsinaiselta käyttötarkoitukseltaan.

Se oli suuri tummanvihreä armeijan kuljetushelikopteri, joka tuli melkeinpä uhkaavan näköisenä suoraan kohti melko matalalla. Jos tämä olisi aloituskohtaus jostain amerikkalaisesta toimintaelokuvasta, niin sitä seuraavia tapahtumavaihtoehtoja olisi tasan kaksi. Ensimmäisessä vaihtoehdossa kopteri tulisi kohdalle ja jäisi paikalleen leijumaan kääntyen sivuttain. Sen jälkeen sen avoimesta sivuovesta näkyisi konekiväärin piippu ja sen takana mustaan pukeutunut terroristi, joka kasvot rumasti irvistäen painelisi pitkiä räjähtävien luotien sarjoja jäällä istuvan sankarin molemmille puolille. Sankari säntäisi yllätyksestä selvittyään mutkittelevaan juoksuun ja pääsisi kuin ihmeen kaupalla metsän suojaan, jonka kätköistä löytyisi yllättäen kertasinko. Hetken päästä paikallaan edelleen kököttävä kopteri räjähtäisi tulipalloksi singon tarkkaan suunnatun ammuksen osuessa sen kylkeen.

Toisessa vaihtoehdossa kopteri laskeutuisi lumi pöllyten jäällä vapa kädessä istuvan sankarin eteen, ja kopterista rientäisi hatustaan kiinni pitävä vähintäänkin kenraalin arvoinen virkapukuinen ja tiukkailmeinen 16

Pentagonin virkamies. Tämän harmaaohimoisen ja vakavailmeisen miehen ainoana ja kiireellisenä asiana olisi suostutella jäällä istuva rauhallisille eläkepäiville syrjäiselle vuoristomökilleen vetäytynyt entinen erikoisjoukkojen eliittisotilas takaisin maataan palvelemaan. Tämä kun olisi kaikista mahdollisista ainoa, joka pystyisi torjumaan maata uhkaavan vaaran, ja siten pelastamaan vapaan maailman tekemään vapaasti, mitä lystää. Pilkkimies nousisi houkuteltuna vaikkakin pakollisten äkistelyjen jälkeen kopterin kyytiin ja hänen kamppeensa jäisivät jäälle levälleen.

Vaikka jäällä istuva mies oli sekä melkoinen oman elämänsä sankari että syrjässä asuva eläkeläinenkin, vieläpä rajavartioston palveluksesta eläkkeellä, ei hän oikein jaksanut uskoa kumpaankaan vaihtoehtoon, varsinkaan kun lennossa olevia koptereita ei ollut ainoastaan yksi, vaan niitä lappoi jonomuodostelmassa kokonaiset viisi kappaletta. Suomen oloihin suuresta lukumäärästä huolimatta liikekannallepanosta tuskin oli kyse, kopterit lensivät suoraan kohti länttä. Tai sitten ne lensivät vaarallisen ylivoiman uhatessa Ruotsin puolelle turvaan, mies ajatteli ja nauroi melkein ääneen. Todennäköisesti kyseessä oli episodi jostakin useiden maiden yhteisharjoituksesta, jollaisesta mies muisteli lehdestä lukeneensa. Tai sitten Utin kovakuntoiset laskuvarjojääkärit olivat menossa Ylä-Lappiin karaistumaan vuosittaiseen talvikoulutukseensa.

Nopeasti loittonevien kopterien helvetillinen kumu kaikui pitkään järveä ympäröivien suurelta osin paljaaksi hakattujen vaarojen rinteillä kaikotakseen sitten 17

pikkuhiljaa kairojen kätköihin. Järven rauha ei silti palautunut ennalleen muuten kuin melun osalta. Järven kaupungin puoleisessa päässä alkoi näkyä liikettä. Safariyrityksen ylläpitämää kelkkareittiä pitkin näytti tulevan joku isompi porukka. Mies luuli ensin jonkun normaalia isomman moottorikelkkaretkueen olevan liikkeellä, mutta ne näyttivät etenevän aivan liian hiljaa ollakseen edes turistien moottorikelkkoja. Kun ne tulivat lähemmäs, mies näki kulkuneuvojen olevan polkupyöriä, tarkemmin katsottuna leveärenkaisia ns. läskipyöriä. Eikä siinä vielä kaikki, vinhasti polkevien pyöräilijöiden takana lappoi kymmeniä täysinäisiä ahkioita vetäviä ihmisiä, osa juosten, osa vauhdikkaan rytmikkäästi kävellen sauvojen kanssa. Porukan vauhdista ja totisuudesta päätelleen kyse täytyi olla jonkin sortin kilpailusta. Siinä ei kyllä turhanpäiten sivulle vilkuiltu, puhumattakaan että olisi keretty kusella käymään. Tarpeelliset energiajuomatkin he todennäköisesti imivät huulet pitkänä letkun välityksellä selässä olevasta juomasäkistään.

Tajuavatkohan nuo itsekään loppujen lopuksi, kuinka luonnotonta tuollainen on, mies taivasteli itsekseen. Edetä nyt jalkaisin tai polkupyörällä muka lumessa, mutta kelkoilla kovaksi tampattua jälkeä pitkin.

Kumpikaan porukka ei kovin kummoisesti etenemään pääsisi, jos poikkeaisivat pois jäljeltä, varsinkaan metsätaipaleilla. Usko taitaisi loppua ennen aikojaan. Sen hän olisi vielä ymmärtänyt, jos ahkion vetäjät olisivat olleet liikkeellä pitkillä metsäsuksilla ja liikkuneet umpisella.

Mies ihmetteli myös, miten joku viitsi ährätä hiki päässä luonnossa vailla muuta päämäärää kuin seuraava 18

yöpymispaikka. Ei tuollaisessa vauhdissa ehdi edes maisemia ihailla. Mies suostui ymmärtämään vain sellaisia vaeltajia, joilla oli aikaa esimerkiksi kalastella. Moottorikelkoillaan tyhjää rällääjiä mies ei ymmärtänyt ollenkaan. Mitä luonnosta tai komeasta ilmasta nauttimista siinä on, jos kiitää kypärä päässä sadan kilometrin tuntivauhtia pakokaasun katkussa. Ei siinä paljon ehdi maisemia ihailemaan, rusketuksen saannista nyt puhumattakaan.

Kilpailevien himokuntoilijoiden hävitessä näkyvistä mies päätyi ihmettelemään myös omaa touhuaan.

Mitähän järkeä oli istua kököttää täällä jäällä, kun kala ei näköjään vielä ole syönnillään. No, ilma oli komea ja vuodenaikaan nähden suorastaan lämmin. Ja kaloja saattaisi kyllä löytyä matalampaa.

Tyhjän reissun hän oli tehnyt tosi harvoin, yleensä pyyntipäivän saalis koostui kahdesta vaihtoehdosta: toisena päivänä sai jokaiselta tekemältään reiältä yhden tai kaksi kalaa, toisena päivänä kaikki kalat tulivat yhdestä ja samasta reiästä. Nyt saattoi olla se jälkimmäinen vaihtoehto, mutta se vaatisi kyllä sen oikean reiän paikan löytämistä. Jos etsinnän kohde ei kerran ole täällä, niin sitten se on jossakin muualla, kuten eräs tunnettu filosofi Nalle Puh oli osuvasti jossakin tarinassaan todennut.

Mies päätti kokeilla matalampaa. Pois jäältä hän ei vielä aikonut lähteä, siinä menisi vuodenaikaan nähden komea ja lämmin ilma ihan hukkaan. Hetken harkinnan jälkeen mies kokosi kimpsunsa ja lähti hiihtelemään suoraan kohti hieman idempänä tietämänsä karin edus19

talla olevaa hiekkapohjaista matalikkoa.

Vajaan sadan metrin hiihdon jälkeen hän teki varmuuden vuoksi pienen väistöliikkeen. Suoraan edessä oli pyöreä siistin symmetrinen reikä jäässä, mutta ei se mikään kairan reikä ollut, jollei kairaajalla ollut mukanaan parinkymmenen tuuman jättiterällä varustettua kairaa. Reikä oli uhku. Vaikkei se melkein miehen mentävänäkään niin hirvittävän iso ollut ainakaan suksimiehen näkökulmasta, niin jotenkin synkän pelottava se kuitenkin oli. Tällä järvellä näitä luonnon omia pilkkireikiä esiintyi joka talvi ja yleensä ne vielä ilmestyivät samoihin paikkoihin. Olipa joku vanhempi kylänakka kutsunut puolivakavissaan niitä joskus Ahdin hengitysrei´iksikin. Mies ei ollut tarkemmin perehtynyt niiden syntymekanismiin, mutta ilmeisesti kyseessä oli jonkinlainen kylmän ja lämpimän veden kiertoliikkeeseen perustuva pyörreilmiö, joka jatkuvassa liikkeessä ollessaan esti jääkannen muodostumisen. Ilmiö oli siitäkin erikoinen, että reikä pikemminkin kasvoi ajan myötä kuin pieneni.

Uhku jäi pian taakse ja mies alkoi lähestyä karikkoa. Vedenalaisena sitä ei kesälläkään erottanut muulloin kuin ainoastaan todella vähävetisinä kesinä, mutta talvisaikaan sen huomasi jonkinlaisena matalana kumpuna ja jään paikallisena kohoumana.

Mies pysähtyi vajaan kymmenen metrin päähän kohouman laidasta, irrottautui suksistaan, kampesi kolsonoloisen reppujakkaran selästään ja kairasi reiän reippain ottein sopivaksi katsomaansa paikkaan. Sen verran hän kuitenkin muisti kunnioittaa karikon ympäristön 20

mahdollisia piilokiviä, ettei humpauttanut reikää kairallaan sen veiviä myöten. Sellaisen jälkeen tämä saattaisi olla tämän reissun viimeinen sillä kairan terällä kairattu reikä.

Tunnelma oli positiivisen odottava, niin kuin sillä on tapana olla aina uudessa korkkaamattomassa pyyntipaikassa, oli sitten kyse kalastuksesta tai metsästyksestä.

Miehestä tuntui, että juuri tällä nimenomaisella kohdalla saattaisi olla kalaa melkein haitaksi asti.

Repun sivutaskusta poimittu vapa ja sen nokassa roikkuva luottopilkki vanhoine matoineen lähti putoamaan kohti pohjaa, mutta mies pysäytti sen etenemisen hieman jään pinnan alapuolelle ja teki muutaman lyhyen houkuttelunykäyksen. Saman tien tärähti kuin joku olisi ollut varta vasten odottamassa syöttiä, ja siiman päässä tuntui painoa. Mies nosti nopealla kahden käden liikkeellä pilkin siimasta ylös. Sen kolmihaarakoukussa roikkui kohtuullisen kokoinen ahven, ja koukku oli nielaistu syvälle kalan suuhun. Se kertoi ainakin siitä, että syöntihalu tuntui olevan kohdillaan. Tulija ei ollut mikään vahingossa leuan alta tarttunut, kuten joskus olemattomalla syönnillä saattoi olla.

Nyt pitäisi toimia nopeasti, ettei reiän alla mahdollisesti oleva isokin parvi kaikkoa pikku hiljaa muihin maisemiin. Mies irrotti kalan nopeasti koukusta, totesi madon olevan paikallaan ja pudotti pilkin uudelleen pyyntiin. Se tärähti saman tien ja mies sai nostaa samanlaisen ahvenen ylös reiästä. Jälleen nopea irrotus ja pilkki uudelleen veteen. Kiihkoa alkoi olla siiman molemmissa päissä, yläpäässä pyyntikiihkoa ja alapäässä syön21

tikiihkoa. Sitä riitti kymmenen samankokoisen ahvenen ajaksi, kunnes tuntui tulevan tauko. Mies ei hermostunut ja alkanut esimerkiksi kairaamaan kiihkoissaan lähistölle uusia reikiä. Sen sijaan hän pujotti koukkuun paremman madonpätkän pieneksi huvenneen tilalle ja pudotti pilkin nyt aivan pohjan tuntumaan. Taas syöttiä vietiin. Nyt olivat vuorossa kokoluokkaa pienemmät ahvenet. Niitäkin mies sai lappaa jään päälle perä perää toistakymmentä kappaletta ennen kuin kalan tulo taas loppui.

Nyt ei auttanut, vaikka mies nosti jälleen pilkkinsä aivan jään reunan alapuolelle. Aika kului, mutta syötille ei löytynyt ottajia. Mies ei vieläkään hätääntynyt ja lähtenyt kairaamaan reikiä eri suuntiin mahdollisten liikkuvien parvien perässä. Sen sijaan hän uskoi yhden reiän taktiikkaan. Hän oli melko varma, että siitä tuleva valo kiinnostaisi jossakin vaiheessa liikkeellä olevia parvia, ja syöttiä ennemmin tai myöhemmin taas vietäisiin. Sen verran hän kuitenkin muutti taktiikkaansa, että laittoi kolmihaarakoukun joka haaraan oman madonpätkän.

Näin hyvällä syönnillä isomman syötin käytöllä oli hyvät mahdollisuudet saada nostettua jään aurinkoisemmalle puolelle tosi isojakin ahvenia, jos ja kun niitä vain sattuisi uiskentelemaan kohdalle.

Isompi syötti houkutteli paremmin isompia kaloja otille, sekin oli seikka, minkä mies oli vuosien varrella pannut merkille.

Tunnelma oli odottava. Mies ei silti joutanut maisemia ihailemaan, vaan tuijotti silmä kovana reikää ja teki aika ajoin pieniä houkutteluliikkeitä. Välillä hän käytti 22

pilkkiä pohjassa ja nosti sen taas jään reunan alle killumaan. Meni ehkä kymmenen viisitoista minuuttia ja odotus palkittiin. Äkkiä siiman päässä tuntui kesken liikuttelun semmoinen paino, että mies melkein säikähti. Nostettava kala törmäsi jään reunaan, muttei onneksi irronnut. Pienen tähtäilyn ja venkoilun jälkeen mies sai sovitettua kalan reikään, ja reiästä nousevan veden mukana nousi järkyttävän iso ahven, jolla oli kolmihaarakoukku syvällä nielussa asti. Syötti oli ollut ilmeisen mieluisa. Mies joutui vääntämään oikein tosissaan kalan suuta auki, ennen kuin hän sai irrotettua koukun sen sisuksista. Nopeasti hän tuikkasi pilkin uudelleen veteen.

Meni hetki ja taas oli saman kokoluokan ahven kiinni ja yhtä lujassa. Nyt oli syönti kohdallaan, mies ehti miettiä samalla, kun kuumeisesti irrotteli koukkua syvältä kalan suusta ja valmistautui pudottamaan sen jälleen pyyntiin.

Hetken päästä pilkki lähti leijumaan kohti jään alareunaa ja miehen keho jännittyi valmiina nopeaan vastaiskuun ja sen myötä innostuneeseen odotukseen siitä, että minkähän kokoinen kyrmyniska sieltä seuraavaksi nousee. Jos kokoluokka vielä tuosta kasvaa, niin alkaa olla vaikeuksia saada sitä mahtumaan reiästä. Kesken kaiken miehelle tuli tunne, että jokin asia yritti häiritä häntä. Aivan kuin silmäkulmassa olisi häivähtänyt jotain. Mies keskittyi kuitenkin pyyntiin eikä ensin aikonut nostaa katsettaan, mutta kun häirinnän tunne vain kasvoi, hän vilkaisi sivulleen ja kirosi hiljaa. Suoraan häntä kohti ilman pienintäkään aikomusta kiertää näytti tulevan melko rivakan hiihtotyylin omaava hiihtäjä.

Vain aika ajoin ilmeisesti lumen tarttumisen takia tök23

sähtelevä suksi sekoitti rytmiä. Mistäköhän tuo tuohon ilmestyi, ei ainakaan samaa reittiä kuin aikaisemmin näkynyt ahkionveto- ja pyöräilyporukka.

Samassa oli kala kiinni ja mies keskittyi kiskomaan sen ylös reiästä. Kokoluokka oli samaa kaliiberia kuin edellisetkin kalat, joten isot kalat olivat nyt liikkeellä ja vieläpä ilmeisen rivakalla syöntipäällä. Nopeasti mies irrotteli koukun kalan suusta, mutta totesi harmikseen, että mato oli kadonnut parempiin suihin. Matopurkin kaivuussa ja uusien madonpätkien koukkuun pujottamisessa meni aikansa, joten hiihtäjä ehti saapua hänen eteensä samalla, kun hän pudotti pilkkinsä taas veteen.

Nyt piti jännätä, olivatko ahvenet ehtineet poistua syötin lisäämisepisodin aikana.

– Päivää saamamiehelle! hiihtäjä tervehti iloisella äänellä, ja mies totesi harmikseen tämän pysähtyneen tollistelemaan aurinkolasien linssien läpi hänen touhujaan. Mies aikoi ensin pitää mykän linjan tai korkeintaan vastata, ettei kyllä ole saanut aikoihin, mutta havaittuaan tulijan olevan naisen, hän vastasi tervehdykseen itselleenkin yllättävän ystävällisellä äänellä. Kun nainen vielä riisui aurinkolasinsa, tapahtui päinvastoin kuin useimmiten tapahtuu, aurinkolasien takaa paljastuivat erityisen viehättävät silmät, joissa oli ripaus sekä iloa että jonkinlaista surumielisyyttä. Mies pystyi heti päättelemään, että tulija oli minkä tahansa mittapuun mukaan todella hyvännäköinen. Hän arveli samalta istumalta naisen olevan pitkästi yli nelikymppisen, mutta hyväkuntoisen oloisen. Sen mies pystyi ensimmäisellä pitemmän puoleisella vilkaisulla päättelemään. Nainen oli 24

lisäksi liikkeellä ihan oikeilla metsäsuksilla, eikä millään Ruotsin armeijan varastosta ulos viskatuilla vanhoilla ylijäämäpuurimoilla. Senkin mies ehti panna merkille.

Keskustelu alkoi viritä pikku hiljaa ja eteni normaalien toisilleen vieraiden mutta ystävällismielisten ihmisten kuulumisten merkeissä. Kalansaaliit ihmeteltiin ja ilmat ihasteltiin. Nainen kertoi vuokranneensa lähistöllä olevan mökin pariksi viikoksi, ja mies kertoi asustelevansa selkänsä takana näkyvässä talossa kahdestaan Kyllin kanssa. Naisen katseeseen ilmaantunut pettymyksen häivä häipyi, kun hän kuuli Kyllin olevan koira.

Olikohan tämä kuulemansa nimen perusteella kuvitellut miehen asustelevan jonkun iloluontoisen virolaisnaisen kanssa.

Kesken jutustelun miehen pilkissä tuntui jälleen painoa ja mies nosti naisen ihastuneiden huudahdusten ja katseen alla neljännen ahvenen körilään jäälle. Hän onnistui vieläpä olemaan tyynen välinpitämättömän näköinen, aivan kuin tuonkokoisia kaloja tulisi joka päivä melkein kyllästyksiin asti.

– Haluakko sieki kokkeilla? mies kysyi yllättäen itsensäkin samalla, kun irrotteli ahventa koukusta. Nainen ensin nauraen kieltäytyi, mutta hetken mietittyään suostui kokeilemaan. Hän hiihti ihan reiän viereen ja mies antoi hänelle vavan käteen lähettäen samalla äänettömän rukouksen Ahdille, jotta tämä olisi nyt erityisen suosiollinen. Jospa kerrankin rukoukseen vastattaisiin, tai jos vaikka Vellamo olisi viime aikoina pitänyt Ahdin erityisen hyvällä päällä tarjoten tälle muutakin kuin raakaa siika- tai kuhafilettä.

25

Nainen pudotti pilkin veteen ja hänen ilmeensä oli jännittyneen odottava. Mies neuvoi häntä tekemään pieniä houkutteluliikkeitä. Niitä ei montaa tarvittu, sillä hetken päästä nainen kiljahti yllättyneesti ja oli melkein hätää kärsimässä ilmeisen isokokoisen ahvenen jytistäessä siiman toisessa päässä. Yllättävän vaivattomasti hän sai kuitenkin nostettua kalan reiästä ja miehen irrotettua kalan koukusta nainen pudotti pilkin uudelleen veteen kuin vanha tekijä.

Pilkkiä liikutellessaan nainen kertoi jääneensä vuodenvaihteessa vuoden vuorotteluvapaalle verotarkastajan hommista. Mies puolestaan kehui jääneensä vapaavuoroon eli eläkkeelle rajan hommista.

– Mutta et sie kyllä miltään verotarkastajalta näytä, mies vielä totesi.

– No, miltä mie sitten näytän?

– Ihanalta. Mieheltä pääsi ääneen se, mitä hän ajatteli.

– Kauanko sie olikkaan asustellu täällä yksinäs ilman ihmiskontakteja? Nainen purskahti iloiseen nauruun. – Sulla on puolestaan ihanat kalsarit. Hän vielä jatkoi hymyillen ilkikurisesti.

Mies käänsi katseensa omiin haaroihinsa ja näki, että haalarit olivat ratkenneet ilmeisesti rannassa kaatumisen seurauksena juuri sieltä. Miehen vaaleansiniset puuvillaiset alushousut sieltä pilkottavat, eivätkä välttämättä niin kauhean kiihottavan näköisesti. Samalla vilkaisulla miehelle selvisi toisaalta sekin, miksi naisen katse oli tahattomanoloisesti silloin tällöin hakeutunut hänen jalkoväliinsä sekä toisaalta se, miksi haaroissa oli 26

tuntunut jotenkin normaalia vilpoisammalta.

Jonkin aikaa nainen jaksoi pilkkiä heilutella, mutta kun siiman alapäässä ei tuntunut tapahtuvan mitään, hän ojensi vavan takaisin miehelle. – Minä taiankin lähtiä jatkamaan matkaa, ennen kuin hiki kuivaa.

Naisen valmistautuessa jatkamaan matkaa, mies nosti pilkin väliaikaisesti pois vedestä ja tarjosi isoimpia ahveniaan tälle matkaan. – Kyllä tuore kala aina kuivamuonan tai säilykkeen voittaa.

Aluksi nainen kieltäytyi ainakin muodon vuoksi, vaikka ilmeestä näki, että mieli teki tuoretta kalaa. Hänellä ei kuitenkaan ollut mukana mitään, millä maksaa.

Ja toisaalta hän aikoi vielä käydä jonkinlaisen hiihtolenkin ennen mökilleen paluuta.

– Ei näitä rahalla saakaan. Mies totesi tyynesti, otti pilkkijakkaransa sisuksista muovipussin, lappoi viidestä isoimmasta ahvenesta kolme pussiin ja ojensi sen naiselle. Nainen otti pussin hieman empien vastaan, mutta tunki kuitenkin hyvillä mielin pussin selästään ottamaansa pikkureppuun siellä jo ennestään olevan juomapullon kaveriksi.

– Tarvikko sie muuten liukastetta, mulla olis? mies vielä kysyi. Naisen purskahdettua nauruun hän vielä tarkensi, että suksen pohjiin. Nainen aikoi pärjätä, varsinkin kun täällä keskempänä tuntui suksi luistavan ihan kohtuullisesti.

– Ehkä nähdään vielä, miehen äänessä oli jonkinlaista toiveikkuutta.

– Eihän sitä koskaan tiedä, nainen vastasi arvoituksellisella äänellä ja lähti hiihtelemään kohti järven vastarantaa.

27

Miehen katse seurasi naisen loittonemista ja se palkittiin, kun tämä vielä jonkin matkaa hiihdettyään yllättäin kääntyi vilkuttamaan. Mies vastasi vilkutukseen ja jäi hetkeksi istumaan mietteissään. Jonkinlaista erikoisen sähköistä jännitettä tuntui kyllä äsken olevan ilmassa. Sellaista mies ei muistanut tunteneensa vuosikymmeniin, vaikka olihan noita naisia vuosien varrella ollut... ja mennyt. Sitä oikeaa ei vain ollut tuntunut löytyvän mistään, vaikkei mies nyt niin kauhean innokkaasti ollut sellaista etsinytkään. Viimeisin pitkäaikaisempi naisenpuoli oli erään puoliromanttisen saunaillan jälkeen kysynyt kautta rantain, oliko mies ajatellut vielä joskus menevänsä naimisiin. Mies oli hetken mietittyään vastannut, että ehkä sitten joskus, jos ja kun se oikea löytyy. Seuraavana aamuna nainen olikin jo pakannut kamppeensa ja häipynyt sanaakaan sanomatta. Vain saunan pukuhuoneeseen unohtunut tukankuivaaja oli jäänyt jäljelle muistuttamaan naisen olemassaolosta.

Mies havahtui aatoksistaan ja muisti pudottaa varikolle nostetun pilkin uudelleen veteen aikomuksenaan jatkaa pilkkimistä. Aikansa tyhjää pyydettyään hän kuitenkin totesi, että nyt oli tapahtunut se, mikä normaalisti tapahtuu, kun pilkkijällä kestää liian kauan tarjota syöttiä sitä suu auki hanakasti odottaville ahvenille. Ne kyllästyvät ja vaihtavat paikkaa. Koska kalaa oli tullut sen verran reilusti, olihan niitä melkein enemmän kuin mitä esimerkiksi normaalin käsikauppalääkkeen tuoteselosteessa on lueteltu mahdollisia haittavaikutuksia, mies ei enää viitsinyt kairata uusia reikiä mahdollisen parven liikkumisen perässä, vaan laittoi saaliinsa muovi28

pussiin, tunki pussin reppuun ja kokosi muutkin kamppeensa. Yksisauvainen hiihtelijä oli pian takaisin mökillään.

Illalla mies valmistautui tarkastamaan viikottaisen Lotto-arvonnan oikeat numerot reaaliajassa. Hän oli monen muun kestopelaajan tapaan jumittunut samojen numeroiden loukkuun. Niitä oli tullut käytettyä jo niin kauan, ettei mies enää uskaltanut olla pelaamatta niitä.

Hän oli varma, että jos hän yhdenkin kerran jättäisi sen tekemättä, päävoitto kyllä pätkähtäisi juuri niihin numeroihin. Käänteisesti tämä tietenkin tarkoitti sitä, että aina kun hän pelasi, numerot eivät varmasti osuneet kohdilleen.

Ennen arvontaa oli mainoksia, tietenkin. Niiden joukkoon sattui eräs mainos, joka ärsytti miestä suunnattomasti, vaikkei hän pitänyt itseään kovinkaan vanhoillisena. Jotenkin nämä kaupan päälle tarjotut jellyjortikat eivät tuntuneet olevan oikeassa paikassa ainakaan tähän katseluaikaan. Viimein itse lottolähetys alkoi, mutta pahimmillaan juuri kesken numeroiden arvontaa ulkona häkissä oleva Kylli-koira alkoi haukkua vimmatusti. Mies kurkisti ikkunasta pimeyteen ja näki, että jäältä päin rantaa lähestyi joku ilmeisesti kirkkaan otsalampun valossa. Mieheltä jäi lottokupongin tarkastus pahasti kesken, vaikka kolme ensimmäistä numeroa oli heti pätkähtänyt kohdalleen.

Kun mies seuraavana aamuna heräsi, sää oli palautunut ennalleen ja föönin keväisen lämmin henkäys oli poissa. Jotakin siitä oli kuitenkin jäljellä, vaikka ul29

kona ilmanala oli se tutunoloinen helmikuinen seisova kahdenkymmenen asteen pakkanen. Pirtissä sen sijaan riitti lämpöä ja WC-tiloista kuului pikkuföönin eli hiustenkuivaajan tasainen suhina. Se oli aika erikoista ja yllättävääkin, sillä mies oli ollut kalju jo ainakin viimeiset viisitoista vuotta. Jotakin muutakin oli muuttunut.

Miehellä oli lottovoittajan olo, vaikkei neljällä oikealla lottonumerolla ollut kymmentä euroa enempää miehen pelitilille pätkähtänyt. Ehkä miehen auvoiseen olotilaan osaltaan vaikutti se, että edellisenä päivänä jäällä evääksi annetut ahvenet olivat tulleet maksettua eikä liukastetta tosiaankaan ollut tarvittu.

30