EPÄILYKSEN ALLA
1
2
MAARIT NURMI
EPÄILYKSEN ALLA Rikosromaani
164
Myllylahti Oy Espoo
3
www.myllylahti.fi
© Maarit Nurmi ja Myllylahti Oy ISBN 978-952-202-843-3 (Sidottu) ISBN 978-952-202-865-5 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2017
4
Luku 1 Petteri perjantaina 19. helmikuuta Nainen ottaa vastaan ensimmäisessä kerroksessa. Laitan etusormeni soittokellon napille ja mitään ajattelematta pyöritän sormeani sen ympärillä. Ennen kuin ehdin painaa nappia, vedän käteni pois kuin olisin saanut sähköiskun. Mutta ei se sitä ole. Ajatus naisen tapaamisesta ei vain tunnukaan enää hyvältä. En voi mennä hänen luokseen. Astun pari askelta taaksepäin, ja selkäni osuu porraskaiteeseen. Nojaudun kaiteeseen niin suurella voimalla, että sen reuna painaa kipeästi selkärankaan. Niin hyvältä kuin päätös tulla naisen luokse vielä töistä lähtiessä tuntuikin, nyt se suorastaan lamaannuttaa minut. Kuulen kuinka hengitykseni muuttuu raskaaksi, ja mitä puuskuttavampaa siitä tulee, sitä huonommin saan happea. Minua alkaa pyörryttää. Täältä on päästävä nopeasti pois. Mutta vaikka kuinka haluan juosta raput alas, en saa jalkojani liikkeelle. Ne ovat kuin liimatut lattiaan. Minun on pakko kumartua alaspäin, laittaa kädet polviin. Siinä asennossa olen, kun ovi avautuu. 5
En nosta katsettani nähdäkseni, kuka ovelle tulee. Tiedän sen katsomattakin. Nainen kertoi puhelimessa, ettei hän koskaan anna asiakkaidensa odottaa, vaan edellinen lähtee aina kaksikymmentä minuuttia ennen kuin seuraava tulee. Siirtymäaika on riittävä. Minä tulin sovittuna aikana, joten ovella on puhelimessa puhunut nainen. – Hei, oletkin jo tullut. Käy sisään. Naisen ääni kaikuu porraskäytävässä oudon terävänä ja kirkkaana. Hämmästyn, koska puhelimessa ääni kuulosti pehmeältä ja lämpimältä. Se kehräsi korvassani. Onko tuo sama nainen? Pakottaudun suoristamaan itseni ja katson naista. Miten kaunis hän onkaan! Vaaleat Marilyn Monroe -kiharat laskeutuvat lempeästi naisen harteille, ja kirkkaansinisissä silmissä on lämmin katse. – Tule, mennään sisälle, nainen kutsuu. – Ei sittenkään… aloitan. Suutani kuivaa. Ääni ei tahdo tulla. – Sinä olet varannut ajan, nainen sanoo. Pienen tauon jälkeen hän lisää: – Ei se ole mitenkään epätavallista, että ensikertalaisena epäröit. Jos tulet sisään, voimme puhua siitä, mikä sinua tässä epäilyttää. Ei sovittua aikaa kannata hukkaan heittää. – Kyllä minä maksan tästä. Tietenkin maksan, sanon hätäisesti mutta en tee elettäkään antaakseni rahaa. En myöskään lähde laskeutumaan portaita alas. Jalkani eivät suostu vieläkään liikkumaan. – Ei tässä rahasta ole kysymys, nainen sanoo ystävällisesti. – Aikaa on vielä runsaasti jäljellä. Mitä jos 6
kävisit pienellä kävelyllä tuolla puistossa? Tulet sitten takaisin, kun olet rauhoittunut. Nyökkään. Suostun mihin vain, kunhan nainen sulkee oven ja katoaa näkyvistäni. En halua nähdä hänen täyteläisiä huuliaan, en pientä hieman ylöspäin kääntyvää nenänpäätä, en hymykuoppaa, joka syntyy vasemman suupielen viereen naisen hymyillessä, enkä taivaansinisiä silmiä, jotka ovat kevyesti meikatut. Mutta vielä vähemmän haluan kuulla hänen ääntään, joka tervehdyksen jälkeen on muuttunut jälleen kehrääväksi. Ei epäilystäkään siitä, etteikö tämä nainen ole tottunut saamaan, mitä haluaa. Ovi sulkeutuu ääneti. Mietin, onko lukko äskettäin öljytty, ja huomaan, että tällaisen arkisen asian ajatteleminen saa minut rauhoittumaan. Pystyn jo hengittämään normaalisti, en hauko henkeäni, en huohota. Olen vapaa tekemään, mitä itse haluan. Minä soitan ovikelloa. Nainen avaa oven niin pian, että arvelen hänen seisseen oven takana kuuntelemassa, lähtisikö asiakas pois vai tulisiko sittenkin sisälle. – Tännepäin, ole hyvä, nainen sanoo ja osoittaa huonetta pienen eteisen vasemmalla puolella. Katson uteliaana ympärilleni. Huone ei ole lainkaan sellainen kuin etukäteen kuvittelin. Seinillä ei riipu kehystettyjä julisteita, joissa kannustetaan olemaan oma itsensä: ”Vain sinä elät sinun elämääsi” tai ”Sinä päätät kuka sinä olet”. Seinätkään eivät ole lämpimän väriset, eikä va7
laistus puolihämärä, vaikka jostain syystä ajattelin niin olevan. Päinvastoin, sälekaihtimet ovat apposen auki, ja huone on kirkas helmikuun häikäisevistä auringonsäteistä. On hyvä, että huoneesta näkee ulos. Tunnen olevani yhteydessä ulkomaailmaan, kun kuulen raitiovaunun pyörien kirskunan vaunun kääntyessä Unioninkadulta Liisankadulle. Olen aina rakastanut tuota Helsingin omaleimaista ääntä. Kun kuulen sen täällä, tässä huoneessa, alan tuntea oloni kotoisaksi. Ulkopuolinen maailma on aivan ulottuvilla, vaikka olenkin suljettuna tähän huoneeseen – huoneeseen, jossa tuo kaunotar odottaa minun puhuvan asioista, joista en halua puhua. – Niin, minä olen Hanna Udd, nainen sanoo reippaasti kätellessään minua. Hänen kädenpuristuksensa on vahva, määrätietoisen naisen kädenpuristus. Se on jotenkin ristiriidassa hänen ulkoisen lempeytensä kanssa. – Petteri Liinanen, vastaan äänellä, joka ei kuulosta omaltani. – Käy istumaan tuohon nojatuoliin, ole hyvä, nainen kehottaa. – Siinä pöydällä on juotavaa, jos maistuu. – Ei kiitos. En halua mitään. – No ehkä me sitten aloitamme, nainen sanoo ja istuutuu minua vastapäätä. Naisella on pieni lehtiö toisessa kädessään, toisessa kuulakärkikynä. Minusta on mukavaa, ettei hän tee muistiinpanoja läppärille, vaikka arvaankin, että tiedot siirtyvät istunnon jälkeen tie8
tokoneelle, jonka näen naisen työpöydällä. Ehkä hän naputtelee ne koneelle juuri niiden kahdenkymmenen minuutin aikana, joina minä ehdin pois ennen uuden asiakkaan tuloa. Nainen antaa minulle aanelosen. Siinä kysytään henkilö- ja osoitetietoja. Täytän tiedot nopeasti ja annan paperin takaisin naiselle. Hän kiittää. – Haluaisitko ihan ensiksi kertoa, miksi varasit ajan? nainen kysyy laitettuaan paperin pöydälleen. En halua, mutta en tietenkään sano sitä. Painaudun tiiviimmin nojatuolin selkänojan pehmusteisiin ja huokaan. Näytän varmasti mieheltä, joka haluaisi olla ennemmin vaimonsa kanssa alennusmyynnissä kuin tässä upottavassa nojatuolissa. – Voit selittää asian niin lyhyesti kuin haluat, nainen maanittelee minua vastaamaan. – Pääasia, että saan jonkun käsityksen tilanteestasi. – Se oli uudenvuodenlupaus, sanon selittämättä sen enempää. Nainen näyttää hämmästyneeltä. Hän on odottanut kynä valmiina kirjoittaakseen vastauksen muistiin, mutta kuullessaan mitä sanon, hän ei kirjoita mitään. Sen sijaan hän kysyy: – Uudenvuodenlupaus? Kerro vähän tarkemmin. – En ole koskaan tehnyt uudenvuodenlupauksia, mutta vaimo sai viime uutenavuotena päähänsä, että meidän tulee tehdä yksi yhteinen uudenvuodenlupaus ja molempien yksi oma, josta emme kerro toisillemme etukäteen. Paljastamme sen vasta sitten, kun toinen osaa päätellä sen joistain näkyvistä tuloksista, selitän. 9
– Saanko kysyä, mikä se yhteinen lupaus oli? – Se oli ihan tavallinen. Päätimme mennä yhdessä kuntosalille kaksi kertaa viikossa. – Oletteko käyneet? – Olemme. – Entä miten päädyit valitsemaan omaksi uudenvuodenlupaukseksesi juuri tämän? Siis tulemaan tänne minun vastaanotolleni? nainen kysyy. Hän näyttää todella kiinnostuneelta kuulemaan vastaukseni. Mietin, miten paljon välitän kertoa naiselle itsestäni. Tietenkin on tarkoitus, että kertoisin kaikesta aivan rehellisesti, mutta sitähän minä en voi tehdä. Saadakseni sanottua edes jotain, ennen kuin nainen alkaa hoputtaa, mumisen: – Kun minulla on ollut niitä vaikeuksia. Kuulen itsekin, kuinka epämääräinen vastaukseni on. Siitä voisi päätellä mitä vain, ja toivon, että nainen päättelee oikein. Niin kuin päätteleekin. – Sinulla on siis vaikeuksia seksielämässäsi, nainen puoliksi kysyy, puoliksi toteaa. – Niin. Sellaista haluttomuutta. Näytän varmasti siltä, että häpeän ongelmaani. En katso naista silmiin. Kukaan mies ei katso naista silmiin tunnustettuaan sen, mitä minä nyt tunnustin. – Ei sinun tarvitse sitä hävetä. On hyvä, että tulit rohkeasti puhumaan asiasta. Äläkä luule, että olet ainoa mies, joka kärsii haluttomuudesta. Ei se ole lainkaan niin harvinaista kuin kuvitellaan, nainen selittää rauhallisesti. Hänen äänensä on todella pehmeä. Voin kuvitella, miltä hänen miehestään tuntuu kuunnella si10
tä iltaisin, kun valot on sammutettu ja he käpertyvät peiton alle. Olen varma, että he nukkuvat saman peiton alla. Sellaisen suuren raskaan peiton alla, jollainen minun isovanhemmillanikin oli. He olivat onnellisia. Nainenkin on onnellinen. Näen sen hänen silmistään. – Täällä käy siis muitakin…? sanon kysyvästi ja heilautan kättäni ikään kuin se täydentäisi lauseen. – Todella usein. Joko se vaiva on yleistynyt huomattavasti, tai sitten miehet vain uskaltavat nykyään helpommin tulla seksuaaliterapeutin luokse, nainen selittää. Seksuaaliterapeutti. En voi olla ihmettelemättä, miten kukaan haluaa opiskella seksuaaliterapeutiksi. Ja millainen koulutus siihen edes voi olla? Psykologian opintoja tietenkin, mutta millä tavalla seksiasioista puhutaan, millaisia harjoitusjaksoja opiskelijoilla on? Huomaan, että nainen on taas puhunut jotain. – …on ymmärrettävästi arka asia sinulle, joten edetään riittävän hitaasti. Mutta jos sinulle sopii, esitän ensin muutamia kysymyksiä. Jos kysymykset tuntuvat vielä tällä kertaa liian henkilökohtaisilta, sano suoraan, ellet halua vastata niihin, kuulen naisen sanovan. – Hmm. – Onko sinulla jotain kysyttävää tämän terapian osalta ennen kuin aloitamme? Korjaan asentoani tuolissa. Minun on pysyttävä tarkkana. On kuultava, mitä nainen kysyy, vastattava oikein, vastattava siihen, mitä hän kysyy. Kaiken pitää nyt pysyä kirkkaana mielessä. – Jos kertoisit, miten tällaista haluttomuutta voi 11
hoitaa ja kauanko minun on käytävä täällä ennen kuin… no, tuloksia tulee, kysyn. – Se on niin asiakkaasta kiinni. Joillekin riittää pari kolme kertaa, jotkut käyvät puolikin vuotta, jopa pidempään. Jotta saan selville, millainen hoitoprosessi sinulle sopii… Olen varma, että nainen on harjoitellut puhumaan tuollaisella äänellä. – …ja muodostan käsityksen siitä, mistä haluttomuudessa sinun kohdallasi on kyse. Sen jälkeen käymme yhdessä läpi, miten hoitoa jatketaan. – Ihan kuin psykologilla olisi, naurahdan. – Ei nyt sentään. Tai ehkä siinä mielessä, että pyydän sinua työstämään asioita, jotka otat esiin. Haluttomuuteen voi olla mitä moninaisimpia syitä. Minä pyrin siihen, että sinä itse oivallat, mistä on kyse. Mitä avoimemmin pohdit tätä ongelmaa ja puhut siitä, sitä nopeammin ja varmemmin pääset hyviin tuloksiin. Huomaan yhtäkkiä, että suutani kuivaa. Minun on pakko juoda. Koska nainen tarjosi istunnon alussa juotavaa, en kysy lupaa vaan nousen ylös ja otan vissypullon käteeni. Pullo on kylmä. Täällä täytyy olla jääkaappi, ajattelen, mutta en ala etsiä sitä katseellani vaan avaan pullon. Nainen odottaa kärsivällisesti, että kaadan juomaa läpinäkyvään muovimukiin, ja katsoo kun juon koko mukillisen yhteen menoon. Vasta asetuttuani uudelleen nojatuoliin hän aloittaa kysymyssarjansa. Viidessä minuutissa olen kertonut naiselle itsestäni kaiken tarpeellisen. Hän tietää nyt, että olen kol12
mekymmentäseitsemänvuotias, työskentelen tutkijana Tilastokeskuksessa, olen naimisissa kolmekymmentäkuusivuotiaan Saaran kanssa ja että asun Vantaalla. Naimisissa olemme olleet kaksitoista vuotta, eikä meillä ole lapsia. Olemme melko onnellisia. Emme sen onnellisempia kuin suomalainen keskivertopariskunta, mutta emme sen onnettomampiakaan. – Kerroit, että käytte vaimosi kanssa salilla kaksi kertaa viikossa. Onko sinulla muita harrastuksia? nainen haluaa tietää. – Luen paljon. Ja kalastan. Kesäisin käyn mökillä heittämässä virveliä ja vetämässä vaimon kanssa pitkääsiimaa, talvisin käyn joskus yksin pilkillä, vastaan. Nainen nyökkää. On kuin hän hyväksyisi harrastukseni. Se on oikeastaan huvittavaa, sillä lukeminen ja kalastaminen ovat kyllä melko harmaita harrastuksia. Ne ovat mitättömiä verrattuna vuorikiipeilyyn tai ultrajuoksuun, triathloniin, laskuvarjohyppyihin, syvänmerensukellukseen, harmaita verrattuna ihan mihin tahansa. – Piirtäisitkö tähän kotisi pohjapiirroksen, nainen pyytää antaessaan minulle valkoisen paperin. – Sen ei tarvitse olla mittakaavassa, mutta tee siitä niin hyvä kuin pystyt. En ymmärrä miksi minun pitää piirtää kotini pohjapiirros. Mitä nainen siitä kuvittelee saavansa selville? Ja ennen kaikkea, miten hän sen avulla pystyy hoitamaan haluttomuuttani? Kun olen saanut piirroksen valmiiksi ja ojennan sitä naiselle, hän kehottaakin minua vielä piirtämään 13
itseni asuntoon sellaiseen kohtaan, jossa haluan mieluiten olla. Kun olen tehnyt sen, joudun vielä piirtämään vaimoni sellaiseen kohtaan, jossa kuvittelen hänen mieluiten oleskelevan. Piirrettyäni annan kuvan naiselle, ja hän katsahtaa siihen nopeasti. – Olet piirtänyt itsesi tähän huoneeseen. Mikä huone se on? hän kysyy. – Työhuone. Siellä minä yleensä olen, kun olen kotona. – Vaimosi olet piirtänyt kaikkiin muihin huoneisiin. Tuntuuko sinusta, että hän on kaikkialla vai että hän viihtyy kaikkialla muualla mutta ei työhuoneessasi tai ylipäätään samassa huoneessa kuin sinä? – En osaa sanoa. Minua alkaa ahdistaa. – Osaatko sanoa, miksi kaikkien muiden huoneiden ovet ovat auki paitsi huoneen, jossa sinä olet? Kertooko se siitä, että haluat pysyä omassa rauhassasi, vai siitä, että vaimosi on sulkenut oven? nainen kysyy. – En tiedä sitäkään. En ajatellut mitään, kun piirsin oven kiinni. Eihän se koskaan kotona kiinni ole, selitän kärsimättömästi. Nainen nyökkää jälleen mutta ei sano mitään. Odottaakohan hän, että minä jatkaisin? Kertoisin tarkemmin Saaran ja minun suhteesta? Selittäisin joillakin toisilla sanoilla, miksi olen piirtänyt meidät eri huoneisiin enkä varsinkaan itseäni makuuhuoneeseen. Nainen on yhä hiljaa. Hän katsoo minua silmiin, mutta yritän välttää hänen katsettaan. Saadakseni jo14
tain tekemistä tyhjennän vissypullon mukiin ja hörppään siitä. Pullo on ehtinyt lämmetä käsissäni, eikä vesi maistu enää yhtä hyvältä kuin hetki sitten. Minunkaan ei ole yhtä hyvä kuin hetki sitten. Ensimmäistä kertaa sitten alkuminuuttien tunnen itseni suojattomaksi. Naisen puhumattomuus on kuin syytös. Mutta mistä hän minua syyttää? Siitäkö, että piirsin Saaran joka paikkaan, vaikka niin ei olisi saanut tehdä? Katson kelloani ja nousen. – Minun aikani on nyt lopussa. Saara odottaa ruoan kanssa kotona, joten minun on lähdettävä, sanon viileästi. – Hyvä on. Varaammeko sinulle uuden ajan? nainen kysyy. – Soitan, jos haluan vielä tulla, vastaan vältellen naisen katsetta. – Tehdään niin. Siltä varalta että tulet, mieti näitä äskeisiä kysymyksiä ja yritä löytää niihin vastauksia. Voi olla, ettei vastauksia ole olemassakaan, mutta hyvä niitä on kuitenkin pohtia. Nyökkään. Haluan olla samaa mieltä naisen kanssa päästäkseni lähtemään niin nopeasti kuin suinkin. Nainen nousee tuolistaan ja ojentaa kätensä hyvästiksi. En tartu siihen mutta annan naiselle kirjekuoren. Siinä on käteismaksu tästä hyödyttömästä tapaamisesta.
15
Luku 2 Hanna perjantaina 19. helmikuuta Että minua väsyttää! Vielä pitäisi tunti jaksaa. Yksi tunti. Ei se paljoa ole, mutta tänään sekin tuntuu liialta. Ehkä sen vielä jaksaisi, jos tänne olisi tulossa tuttu asiakas, mutta kun tämä on aivan uusi. Ei niistä koskaan tiedä etukäteen. Puhelimessa mies ainakin oli jotenkin vaisu, mutta eipä terapeutille torvet soiden tullakaan. Täytyy toivoa, että mies oli vain epävarma. Että hän saa koottua itsensä ennen kuin tulee. Ja todella toivon, ettei mies ainakaan ole niitä, joita pitää maanitella puhumaan ongelmistaan. Eivätkö ihmiset yhtään käsitä, että heidän oma käytöksensä on avain terapian onnistumiselle? Se on jopa tärkeämpää kuin se, mitä minä istunnoissa teen. Asiakkaan on annettava minulle mahdollisuus auttaa itseään. Voi hyvä jumala, on tämäkin ammatti! Nälkä kurnii. Otan laukusta energiapatukan. En ole ehtinyt syödä mitään. Tiesin sen kyllä jo aamulla, kun annoin miehelle akuuttiajan. Mutta kun mies kuulosti niin ahdistuneelta ja sanoi, ettei hän pääse koskaan aamupäivisin ja ettei hän mitenkään voi odottaa 16
ensi viikkoon, niin tietenkin minä myönnyin. Annoin ajan tälle iltapäivälle. Annoin, vaikka olen pyhästi luvannut Andersille, että lopetan aikaisin perjantai-iltapäivisin. Ainakin silloin, kun Andersilla on vapaa viikonloppu. Ja nyt on. Kyllä tyhmästä päästä saa kärsiä koko ruumis. Vatsaa alkaa nipistellä. Se ei todellakaan johdu nälästä. Miksihän uusi asiakas jännittää minua yhä vieläkin, näin monen vuoden jälkeen? Tiedän toki uuden asiakkaan riskit. Koskaan ei pysty sanomaan etukäteen, kuka heistä on aggressiivinen, ja minä olen aika suojaton täällä yksin. Mutta ei tämä kipristely siitä johdu. Itseäni minä jännitän. Tai oikeastaan niitä kuolleita hetkiä, joita joskus tulee, kun en keksi mitään sanottavaa. Se tunne on kamala. Onneksi niin ei käy enää kovin usein. – Rauhoitu, nainen, sanon itselleni ääneen. Nyt vain terapeutin rooli päälle ja itsevarmuus huippuunsa. Kyllä se siitä sujuu. On sujunut aina ennenkin. Tulisi jo, ajattelen ottaessani muistivihkoni esiin. Siinä ei lue paljoakaan uudesta asiakkaasta. Vain nimi Petteri Liinanen ja kysymyksen muotoon kirjoitettu epäilys siitä, että mies haluaa puhua avioliitto-ongelmistaan. Edellinenkin asiakas valitti avioliitostaan. Istuin puoli tuntia kuuntelemassa, kuinka petetty nainen luetteli kaikki – omien sanojensa mukaan klassiset – merkit siitä, että hänen miehellään on toinen nainen. Ja oli varmaan siinä oikeassa. 17
Puhelimen heikko pärähdys keskeyttää ajatukseni. Tekstiviesti Andersilta. Avaan viestin ja luen sen tyrmistyneenä. Ei ole totta, taasko? Koska asiakas ei ole vielä tullut, päätän soittaa Andersille. Hälytysääni ehtii soida neljä kertaa ennen kuin hän vastaa. – Moi kulta. Saitko viestin? – Sain, sanon happamasti. – Miten sä voit taas olla ylitöissä? Eikö siellä ole ketään muuta, joka voisi… – Hei älä nyt kiihdy. Kyllähän sä tiedät. En mä voi pyytää ketään muuta jäämään, Anders selittää. – Niinpä tietysti. Mutta kun sä olet nykyään aina töissä, sanon ja kuulostan varmasti valittajalta. Mutta sitähän minä olenkin. Ja vieläpä aiheesta! Kai minulla on oikeus ärtyä siitä, ettei mieheni ole nykyään ikinä kotona. – No monelta sä sitten tulet? kysyn. – Ei sitä voi… Anders aloittaa. – …vielä tietää, täydennän hänen lauseensa. – Eipä tietenkään. Mutta yritä nyt pidättää se murhaaja nopeasti tai mitä ikinä sä oletkaan tekemässä. Musta olisi ihanaa, jos me ehdittäis maistella sitä uutta punaviiniä yhdessä. – Se olisi kyllä kivaa. Avaa se pullo ilmaantumaan joskus yhdeksän aikoihin, ellen mä sitä ennen lähetä uutta tekstaria. Voi nimittäin olla, että mä olen koko yön töissä, Anders sanoo ja sulkee puhelimensa ennen kuin ehdin sanoa mitään. Kumman kanssa Anders on oikein naimisissa: minun vai niiden murhaajien? Jos minä otin yhden yli18
määräisen asiakkaan tänään, Anders näyttää ottavan kokonaisen ylimääräisen vuoron. Olen raivona. Katson tyrmistyneenä mykkää puhelinta ja haluan heittää sen seinään. Mutta mitä se hyödyttäisi? Saan hillittyä itseni ja pudotan puhelimen pöydän alla olevaan laukkuuni. Nostan sen kohta takaisin ja laitan äänettömälle. Samalla vilkaisen, paljonko kello on. Noinko paljon jo! Minun on koottava itseni. En saa antaa ärtymykseni näkyä. Paras olla ajattelematta koko Andersia. Nousen ylös ja avaan säleverhon. En ollut huomannutkaan, että ulkona on näin ihana talvipäivä! Auringonsäteet lämmittävät ikkunan läpi. Lasikin tuntuu lämmenneen, vaikka ulkona on kova pakkanen. Tulisi jo kevät! Minä haluan päästä istumaan terassille viinilasi kädessä. Juttelemaan tyhjänpäiväisyyksiä jonkun hyvän ystävän kanssa. Katson taas kelloa. Uuden asiakkaan pitäisi tulla näillä minuuteilla. Jään ikkunan eteen seisomaan, sillä minulle on tullut tavaksi arvuutella, kuka kadulla kävelevistä ihmisistä on tulossa luokseni. Se on tuo. Aivan varmasti. Mies silmäilee talon ikkunoihin ylittäessään katua. Vetäydyn hieman taemmaksi, mutta näen miehen kuitenkin yhä. Hän on melko pitkä ja jäntevän oloinen ja liikkuu sulavasti. En ihmettelisi, jos hän kertoisi harrastavansa jotain urheilua. Mies tekee varmaan jotain sisätyötä, sillä hänellä on puolipitkä talvitakki ja päässään muodikas lakki. Kädessään hänellä ei tosin ole mitään, ei salkkua tai laukkua, eikä hänellä ole reppuakaan. 19
Mies näyttää reippaalta. Olen helpottunut. Hän ei sittenkään ole niitä, jotka pitää kuoria kerros kerrokselta saadakseen käsityksen hänen ongelmistaan. Ensivaikutelma on miellyttävä. Melkein heti, kun mies katoaa näkyvistäni, ovisummerin säröinen ääni ilmoittaa asiakkaan tulleen rapun ovelle. Painan tyytyväisenä alaoven avaavaa nappia ja jään odottamaan ovikellon soittoa. Mitä nyt? Saan seisoa melko pitkään, eikä ovikello soi. Alkoiko mies sittenkin jänistää? Vai nolottaako häntä tulla puhumaan ongelmastaan? Kokemukseni mukaan sellainen mies kärsii useimmiten impotenssista. No nyt on kyllä kulunut jo liiaksi aikaa. Päätän hakea miehen sisälle. Avattuani ulko-oven huomaan, että mies seisoo kumarassa ja näyttää ahdistuneelta. En anna sen häiritä vaan pyydän häntä tulemaan sisälle. Ääneni kuulostaa hiukan terävältä. En pysty peittämään pettymystäni, kun tiedän nyt, että istunnosta tulee raskas. – Ei sittenkään, mies sanoo. Hänen äänensä on karhea. Ehdotan miehelle, että hän kokoaa itsensä ja soittaa ovikelloa sitten, kun on siihen valmis. Toivon vain, ettei talon asukkaita satu sinä aikana tulemaan rappuun, sillä mies ei varmasti halua, että kukaan todistaa hänen tilaansa. Kehotan miestä menemään pienelle kävelylle, jos siitä on apua. Mutta ei mies mene mihinkään vaan soittaa kelloa melkein heti. Kiirehdin ovelle. Pelkään että hän saa 20
vielä viime hetkellä päähänsä paeta, joten miltei vedän hänet sisälle. Kun mies on riisunut takkinsa, esittäydyn. Hänen ihonsa on pehmeä mutta kädenpuristus napakka. Häntä ei ole lainkaan epämiellyttävää kätellä. Miehen täyttäessä esitietolomaketta katselen häntä tarkemmin. Hänellä on kravatti ja kauluspaita. On ilmeistä, että mies tekee toimistotöitä ja on luultavasti vastuullisessa asemassa. Aion katsoa hänen ammattinsa heti, kun hän antaa lomakkeen takaisin. Mies on tilastotieteilijä, tutkija. Kuulostaapa pikkutarkalta ja värittömältä työltä. En ehdi ajatella, millainen ihminen haluaa tehdä tuollaista työtä, koska minun on yritettävä luoda jonkinlainen kontakti mieheen, ja se on vaikeaa. Hän vaikuttaa sulkeutuneelta ja estoiselta. – Haluaisitko ihan ensiksi kertoa, miksi varasit ajan? kysyn hyvin rauhallisesti. Hymyilen yhä. En tiedä mitä odotan, mutta en todellakaan sitä, mitä hän vastaa. Miten ihmeessä seksuaaliterapeutille tulo voi olla uudenvuodenlupaus? Kun mies selittää asian, hymähdän mielessäni. Harva mies olisi keksinyt samanlaista lupausta kuin tämä. Mielenkiintoinen asiakas. Kun mies myöntää, että hänen tulonsa todellinen syy on seksuaalinen haluttomuus, onnittelen itseäni. Arvasin aika lähelle. Alan olla hyvä päättelemään asioita pienistäkin vihjeistä. – Olen kolmekymmentäseitsemänvuotias ja työskentelen tutkijana Tilastokeskuksessa, mies vastaa, 21
kun pyydän häntä kertomaan itsestään. Älä pliis toista sitä, mikä lukee esitiedoissa, haluaisin sanoa, mutta ymmärrän pysyä hiljaa. Ei tutkijanluonteella hypätä sujuvasti perusasioiden yli. Miehen täytyy saada puhua asiat omassa järjestyksessään. – Vaimoni nimi on Saara. Hän on vuotta nuorempi kuin minä. Asumme Vantaalla. Meillä on sellainen tavallinen kerrostalokolmio, jossa olemme asuneet koko avioliittomme ajan. Viihdymme hyvin siellä. Emme ehkä koskaan muuta sieltä pois, sillä emme kumpikaan oikein pidä suurista muutoksista, mies jatkaa kertomustaan. No sen kyllä uskon. Vaimosta en tosin tiedä, mutta miehen koko olemus suorastaan huutaa sitä, että hän elää mitä tasaisinta elämää syntymästä kuolemaansa saakka. Hän on niitä, jotka puurtavat mukisematta työssään, siivoavat säntillisesti perjantaisin ja käyvät saunassa lauantaisin. Ellei mies kärsisi haluttomuudesta, hän olisi niitä, jotka harrastavat seksiä saunailtoina, mutta nyt se ei taida onnistua. Miehen yhä puhuessa kumarrun ottamaan välissämme olevalta pöydältä puhtaan paperiarkin. Ojennan sen miehelle heti, kun hän lopettaa puhumisen. Odotan jännittyneenä, mihin hän piirtää itsensä ja vaimonsa. Arvasin! Mies ei piirrä itseään makuuhuoneeseen. Hän eristää itsensä työhuoneeseen. Vaimo puolestaan on kaikkialla, joka huoneessa paitsi siinä, missä mies itse on. Ihan samanlainen tilanne kuin Andersilla ja minulla! 22
Miten se nyt tuli mieleeni? Ajatus on tyrmäävä. Mutta niin totta. Eikö Anderskin ole viime aikoina sulkenut itsensä jonnekin? Työhönsä? Ja minä juoksen huoneesta toiseen etsimässä häntä mutta en löydä. En löydä, koska Anders ei ole kotona. Ei halua olla. Miksei halua? Siksikö, että hänellä on toinen nainen? Suljen silmäni. En ole koskaan ennen ajatellut, että Andersilla olisi toinen nainen, mutta nyt epäilys iskee voimalla. Se tuntuu aivan ilmeiseltä. Miksen ole sitä aikaisemmin käsittänyt? Ihmisethän toistavat vanhoja kaavoja, ja Andersilla on ennenkin ollut toinen nainen. Minä olin hänen toinen naisensa! Mustasukkaisuus ja pelko viiltävät äkisti tajuntaani. Minä jäädyn. En samalla tapaa kuin joskus aikaisemmin uuden asiakkaan edessä, mutta en saa päähäni ensimmäistäkään järkevää ajatusta. Näen silmissäni vain Andersin ja kasvottoman naisen. En tiedä kuinka kauan olen istunut sanomatta sanaakaan. Sen täytyy tuntua asiakkaastani piinalliselta. En todellakaan soimaa häntä, kun hän katsoo kelloa, nousee ylös ja ilmoittaa lähtevänsä. Hän ei halua varata uutta aikaakaan. Ei ihme, en minäkään samassa tilanteessa uskoisi terapeuttini kykyihin. Ja sitten mies vielä maksaa käteisellä. Ihan kuin hän ei olisi tästä ajasta. Minulle jää outo maku koko istunnosta.
23