Suvi Piiroinen: Menetetyt / lukunäyte by Myllylahti Oy

SUVI PIIROINEN

MENETETYT JÃ¤nnitysromaani

162

Myllylahti Oy Espoo

Mummonkoltiaiselle ja ukille

OSA 1 Maria Magdalena

Prologi Jäinen sade piiskasi säälimättä naista, joka nojasi metalliseen sillankaiteeseen pienenä, märkänä myttynä. Jokainen pisara tuntui pistävän kuin jäinen tikari. Vaalea yöpaita oli liimautunut hänen kehoonsa, hampaat kalisivat ja hänen ihonsa oli kananlihalla. Sadetta sylkevä tuuli sai ilman tuntumaan kylmemmältä kuin se oli. Vaikka oli päivä, oli hämärää, eikä sadeverhon takaa nähnyt montaakaan metriä pidemmälle. Sieppaaja oli valinnut paikan ja ajankohdan täydellisesti. Silta oli suljettu remontin takia, joten kukaan ei häirinnyt. Rankkasateen takia siltaa alittavat autoilijat tuskin näkivät heitä. Mies oli hetki sitten yrittänyt nostaa naista sillankaiteen yli, mutta tämän jalka oli takertunut johonkin. Silloin tämä oli parkaissut kivusta. Mies oli kironnut ja paiskannut hänet takaisin maahan. Nyt mies seisoi hänen edessään kookkaana. Nainen oli lakannut aikoja sitten kyselemästä, miksi mies oli hänet vienyt. Enää hän ei anellut, että mies päästäisi hänet vapaaksi. Rukoilu ja itku olivat ohi ja nyt hän vain odotti. Loppu tulisi pian, se oli varmaa. Sade puhdisti kasvoille kuivuneen veren, huuhteli pois hänen käsivarteensa piirtyneitä viiltoja suojaavan verikerroksen. Tuuli pieksi hänen kasvojensa eteen valuvia sotkuisia hiussuortuvia, ja loskainen asfaltti oli kylmettänyt hänen jalkansa lähes tunnottomiksi. Kaulan ympärillä oleva köysi tuntui karhealta. Yhtäkkiä sieppaaja kumartui ja tarrasi naisen käsivar-

teen. Tämä ei huutanut, ei edes rimpuillut, kun mies kaappasi hänet olalleen. Hän oli aikaisemmin yrittänyt taistella vastaan mutta turhaan, sillä mies oli paljon vahvempi. Jokaisesta yrityksestä hän oli saanut maksaa. Kamppailujen merkit näkyivät hänen ihollaan sinivioletteina ruhjeina, osa jo haalistuneempina, kellertävinä jälkinä. Tällä kertaa hänen jalkansa ei takertunut mihinkään. Kaikki sujui niin kuin mies oli tarkoittanutkin. Hän nosti naisen korkealle käsiensä varaan ja huusi kolme sanaa ennen kuin heilautti naisen kevyesti kaiteen yli. Naisen keho mätkähti siltaa alittavan rekan etulasiin, ja köysi repeytyi irti sillan kaiteesta. Nainen kuoli heti. Rekka huojui hetken, joutui sitten vesiliirtoon ja ajautui viereiselle kaistalle iskeytyen valtavalla voimalla vastaantulevan henkilöauton keulaan. Edes rankkasateen pauhu ja tuulen ujellus eivät peittäneet alleen jylinää, kirskuntaa ja pauketta. Raskas ajoneuvo liukui vaappuen eteenpäin työntäen edellään farmariautoa, kallistui ja kaatui lopulta kyljelleen. Sillalla seisova mies seurasi tuhoa, kunnes liike sillan alittavalla tiellä pysähtyi. Enää ei kuulunut kuin sateen pauhu. Mies kääntyi hitaasti, sytytti tupakan lippalakkinsa suojassa ja alkoi verkkaisesti astella kohti autoa, jonka hän oli pysäköinyt pienen matkan päähän. Hänellä oli vielä paljon tekemistä.

I Rob seisoi makuuhuoneen ovella ja haroi epätoivoisena hiuksiaan. Hän oli luvannut vaimolleen Annalle, että siivoaisi pääsiäisviikonlopun aikana. Menkää vain, minulla on kyllä aikaa siivota, hän muisti sanoneensa, kun Anna ja heidän 9-vuotias tyttärensä Lotte olivat lähteneet kiirastorstain aamuna ajamaan kohti Vesileppistä, minne he menivät viettämään tyttöjen kylpylälomaa. Lotte oli vitsaillut, että iskä kuitenkin unohtaa siivota, ja pakottanut tämän vannomaan, että muistaisi ainakin hoitaa kissat. Lotella oli kaksi kissaa, Roope ja Misse, jotka olivat lahja viime joululta. Roopen nimi oli alun perin ollut Robin Loten laulajaidolin mukaan, mutta sitten Lotte oli tullut siihen tulokseen, että nimi muistutti liikaa isän nimeä. Siispä Robinista tuli Roope. Kissat Rob oli ruokkinut – ne kyllä muistuttivat häntä tasaisin väliajoin. Hän oli ajatellut hoitaa kotityöt torstaina työpäivän jälkeen, mutta sitten hän olikin lähtenyt työkavereidensa Marian ja Peten kanssa oluelle. Rob työskenteli rikostutkijana, ja koska alueen rikostilanne oli suhteellisen rauhallinen, hän sai pitää anomansa lomapäivät pääsiäispyhien aikaan. Kotiintulo venyi iltaan, ja silloin hän totesi olevansa liian väsynyt. Perjantaina hän nukkui pitkään, tilasi pitsan kotiin ja lojui sohvalla, lauantai kului suurimmaksi osaksi autotallissa. Sunnuntai tuli äkkiä, ja nyt Robilla oli tarkalleen ottaen vajaa puolituntinen aikaa siivota. Makuuhuone näytti siltä

kuin asuntoon olisi murtautunut joku, joka oli etsinyt jotakin vaatekaapista, sängystä, maton alta – kaikkialta. Siihen sotkun keskelle asteli Roope, joka kynsi ensin patjan reunaa, loikkasi sitten sängylle ja asettui makaamaan kerälle Annan paidan päälle. ”Mikäs tekosyy me keksittäisiin?” Rob istahti sängylle ja rapsutti kissaa, joka alkoi heti kehrätä. Hän oli aikeissa jatkaa siivoamista, kun puhelin soi alakerrassa. Noustessaan hän kuitenkin kompastui matolla lojuvaan päiväpeittoon ja lensi rähmälleen lattialle. Hän potki kiroten peiton jaloistaan ja ryntäsi kohti ovea. Puhelin ehti kuitenkin hiljetä ennen kuin hän löysi sen olohuoneen lattialta. Hän hätkähti, kun puhelin soi heti uudestaan. ”Peura”, hän vastasi vaikka näkikin, että soittaja oli hänen vanhempi kollegansa, rikosylikomisario Väinö Rossi. ”Väiski täällä. Hyvää pääsiäistä”, mies linjan toisessa päässä toivotti. ”Jokos ne teitin tytöt ovat kotiutuneet?” ”Sitä samaa. Ei vielä, mutta tulevat ihan kohta”, Rob vastasi. ”Miten sinun pääsiäinen on sujunut?” ”Tässähän se mökillä. Naapuri lanasi tien, jotta pääsin tänne perjantaina. Kuulehan, sitä minä ajattelin soittaa, että kun minä ostin Lotelle suklaamunia, niin jos kävisin tuomassa”, Väiski sanoi. Linja oli huono, joten Robin täytyi arvata melkein joka toinen sana. ”Kyllähän se sopii”, Rob vastasi ja ajatteli, että Anna ei ehkä kehtaisi moittia häntä tekemättömistä hommista Väiskin kuullen. ”Yrititkö sinä soittaa aiemmin?” ”Yritin tuossa vähän aikaa sitten”, Väiski sanoi. Rob kuuli korvassaan piippauksen, joka varoitti akun loppumisesta. ”Tästä loppuu akk…” Pidemmälle hän ei ehtinyt, kun puhelin mykistyi. ”No hitto”, Rob murahti. Hänen huonotuulisuutensa tuntui vain kasvavan, joten hän hengitti syvään 9

ja yritti rauhoittua. Hän tunki puhelimen laturiin ja päätti sitten yrittää tehdä sen, mitä tehtävissä oli. Väiski joutui peruuttamaan pari kertaa takaisin mökin pihalle ja ottamaan vauhtia, ennen kuin auto suostui nousemaan mäen ylös. Joka kevät oli samanlainen. Lanattu tie pehmeni sateessa niin, että autonrenkaat upposivat mutasohjoon. Mäen päällä Väiski pysähtyi ja nosti apukuskin puolen lattialle pudonneen muovipussin takaisin penkille. Pussissa oli kolme Kinder-munaa, jotka hän oli ostanut Lotelle. Vesisade oli yltynyt ja tuulilasilla viilettävät pyyhkijät pystyivät vain vaivoin turvaamaan näkyvyyden sellaiseksi, että hän uskalsi ajaa. Tie oli kapea ja kuoppainen, ja auto meinasi tuon tuosta juuttua sohjoon. Puolen kilometrin päässä mökiltä oli tienvarressa auto, jota Väiski ei ollut ennen nähnyt. Ehkä joku oli vuokrannut pääsiäislomaksi lähellä sijaitsevan vaatimattoman mökin, jonka vanha omistaja oli kuollut alkuvuodesta. Tienvarressa oli muutamia mökkejä, mutta yhä useampi niistä seisoi tyhjillään, kun vuodet korjasivat ikääntyneitä omistajia pois. Matka Höytiäisen rannalta kaupunkiin kesti normaalia pidempään huonon kelin vuoksi. Pääsiäisen paluuliikenne ei ollut vielä päässyt kunnolla vauhtiin, joten Väiski sai ajella rauhassa. Näkyvyys oli onneton. Kaiken lisäksi auton lämmityslaite oikkuili, ja hänen täytyi pyyhkiä etulasista huurua pois toisella kädellä. Silti hän erotti hälytysajoneuvojen valojen välkkeen jo kaukaa. Poliisi oli katkaissut Kuopiontien liikenteen ennen siltaa, joka yhdisti Noljakan ja Pilkon kaupunginosat toisiinsa. Väiski pysäköi autonsa tienvarteen, astui ulos sateeseen ja veti hupun päähänsä. Kylmä viima pureutui ahavoituneelle iholle saaden hänet irvistämään. Hän näki rekan makaavan kyljellään tienvarressa ja erotti sen vieressä pahoin ruhjoutuneen henkilöauton, jonka ympärillä oli joukko pelastus10

henkilöstöä. Toisella puolen tietä seisoi poliisin teknisen tutkinnan porukkaa sekä kaksi siviiliasuista tutkijaa maassa makaavan ruumiin ympärillä. Lähempänä Väiski näki heti, että nainen oli kuollut. Yksi siviilipukuisista kääntyi kohti Väiskiä. Naisella oli yllään sadetakki, jonka hupun alta tunki pari mustaa hiussuortuvaa tuulen ja sateen riepoteltavaksi kalpeiden kasvojen eteen. ”Voi Väiski.” Naisen silmissä oli kyyneliä.

II ”Sinulle on yksi uusi viesti.” ”Me ollaan ihan kohta siellä. Täällä sataa ihan hirveästi! Me ollaan jo melkein sen huoltoaseman kohdalla, mistä on lyhyt matka Cittarille. Äiti sanoi, että laita kahvi tippumaan. Ja laita mulle limpparia. Moikka!” Rob oli kuunnellut viestin niin monta kertaa, että hän olisi osannut sen ulkoa vaikka takaperin. Sanasta sanaan. Hän yritti yhä uudestaan kuunnella, mitä Annan taustalta kuuluva ääni sanoi lopussa, mutta ei vieläkään saanut siitä selvää. Liikkuvan auton kohina sekä radiosta kuuluva äänekäs musiikki peittivät alleen Annan äänen. ”Sinulle on yksi uusi viesti.” ”Me ollaan ihan kohta siellä…” Ei vieläkään. Eikä vielä. Rob huokaisi. Hänen vaimonsa sanoi jotakin. Hänen vaimonsa viimeiset sanat. Eikä hän tiennyt, mitkä ne olivat. Viesti oli vastaanotettu huhtikuun viidentenä päivänä kello neljätoista kaksitoista. Vain vähän ennen kuin vastaantuleva rekka vyöryi hyökyaallon lailla tummansinisen Volkswagenin keulaan, rusensi sen ja laahasi sitä allaan useita metrejä. Mitään ei ollut tehtävissä. Anna kuoli välittömästi. Samoin nainen, joka oli hypännyt sillalta hirttonarussa rekan eteen. Hänen tyttärensä makasi sairaalassa tiedottomana. Tila oli vakaa, mutta häntä pidettiin koomassa. Lääkärit sanoivat, että se suojeli häntä. Mitään varmaa ei voinut sanoa,

mutta tyttö oli sitkeä. Lotte oli sitkeä taistelija. Rob painoi kasvonsa kämmeniinsä ja puristi käsillään niin kovaa, että hänestä melkein tuntui, että sormet uppoavat ohimoon. Hyvä luoja, älä anna niiden jäädä Loten viimeisiksi sanoiksi!

III Nainen kumartui kurkistamaan pyykinpesukoneen rumpuun, veti sieltä yhden vaaleanpunaisen, mytyksi rutistuneen sukan pois ja heitti sen pyykkikoriin. Sitten hän nousi, pyyhkäisi otsaansa ja totesi sen olevan hiestä märkä. Hän pyyhki kätensä haalistuneisiin caprifarkkuihin, nosti pyykkikorin ja suuntasi kohti kuivaushuonetta. Huoneen kuuma, kostea ilma löi kasvoille, kun hän avasi oven ja astui sisään. Valkoinen teepaita liimautui nihkeänä hänen hikistä ihoaan vasten. Kuivaushuone oli iso, harmaaseinäinen huone, jonka seinien maali hilseili rumannäköisesti. Lähes kaikki pyykkinarut olivat käytössä, ja kuivaajan ääni jylisi korvissa. Nainen kirosi mielessään rikkoutunutta pesukonettaan, jonka vuoksi hänen oli pakko turvautua vanhan kerrostalon kellarikerroksessa olevaan pyykkitupaan, joka haisi tunkkaiselta ja oli tukalan kuuma. Hän yritti purkaa ärtymystään hyräilemällä jotakin radiossa aikaisemmin kuulemaansa kappaletta, jonka sanoja hän tiesi sieltä täältä. Puuttuvat sanat hän korvasi hymisemällä pelkkää säveltä tai sekoittamalla niiden joukkoon omia sanojaan. Nainen ripusti vaatteita päänsä yläpuolella roikkuvalle pyykkinarulle, joka oli hänen mielestään liian korkealla. Hän ei ollut itse pitkä, mutta ei kovin lyhytkään, ja hän ihmetteli, miten häntä kymmenen senttiä lyhyemmät saivat ripustettua pyykkinsä. Hän asetti narulle punaisen toppinsa ja otti seuraavan vaatekappaleen korista. Hän tuhahti harmistuneena

huomatessaan, että Erinin valkoinen mekko oli eksynyt punaisen pyykin joukkoon. Luonnollisestikaan se ei enää ollut valkoinen. Hän näki jo mielessään tyttärensä mutristavan suutaan, sillä mekko oli ollut Erinin suosikki. Naisen päänsisäinen jukeboksi vaihtoi laulusta toiseen, ja hänen äänensä kohosi railakkaasti. Hän nautti laulamisesta, ja kuivaajan jylinä peitti hänen äänensä niin, että kukaan naapuri ei olisi kuullut sitä, vaikka olisi sattunut liikkumaan käytävässä. Hän kiirehti pyykkien ripustamista, sillä Erin odotti häntä porraskäytävässä. Hän oli antanut kännykkänsä tytölle, jotta tämä voisi pelata sillä odottaessaan. Hän oli tullut siihen tulokseen, että paras lastenvahti oli kännykkä, sillä sen pelit pitivät ainakin hänen tyttärensä kuin liimattuna paikkaan, minne hän tämän kulloinkin jätti. Erin oli kuusivuotias, hänen pikku prinsessansa. Pyykkikorin pohjalla oli enää pari vaatetta, ja nainen kurotti kättään ottaakseen ne ripustettavaksi. Sitten hän jähmettyi. Kahdeksankymmentäluvun hitti, jota hän oli joskus tanssinut lelumikrofoni kädessään lapsuudenkotinsa olohuoneessa, hiipui hänen huuliltaan. Kuivaushuoneen toisessa laidassa seisoi joku. Nainen ponkaisi pystyyn ja tunsi sydämen tykyttävän kurkussaan. Lähes lattiaa laahaavien lakanoiden takana hän oli nähnyt vihertävät, likaiset kumisaappaat. Miksi joku seisoisi piilossa sanomatta mitään? Hän aloitti hyräilyn uudestaan, sillä hän ei halunnut, että tuo toinen henkilö tajuaisi, että hän oli nähnyt tämän. Ääni hiukan väristen hän palasi takaisin tanssihittiin, mutta ei enää oikein pysynyt sävelessä. Hän tunsi pelkoa, ja hänen äänensä kuulosti paksulta. Pelon kyyneleet pyrkivät silmiin ja ääni meinasi puuroutua, mutta hän pakotti itsensä jatkamaan. Hän kumartui nostamaan pyykkikorin. Hän ehti tajuta, että saappaat, jotka hetki sitten olivat olleet huoneen toisella laidalla, olivat siirtyneet. Ne olivat aivan hänen edessään olevien lakanoiden takana. Hän kääntyi 15

hädissään ja otti pari askelta, mutta ei ehtinyt edes ovelle, kun kylmä, kiiltävä kirveen terä iskeytyi hänen takaraivoonsa pudottaen hänet lattialle. Hän ei enää tuntenut betonilattian viileyttä tai kuivaushuoneen trooppisennihkeää ilmaa, joka oli kihartanut hänen niskahiuksensa, jotka eivät yltäneet poninhännälle. Kirves tunkeutui yhä uudelleen hänen velttoon vartaloonsa, pirskotti tuhansia veripisaroita valkoisille lakanoille, pilkutti harmaan lattian ja tahrasi hänen valkoisen paitansa ja vaaleansiniset farkkunsa. Hän ei nähnyt, kuinka kirvestä pitelevä mies pyyhki veriroiskeet kasvoiltaan. Hetkeksi mies kumartui hänen ylleen, tarttui hänen käsivarteensa ja veti siihen kirveellä viiltoja. Sitten mies suoristautui. Kuivaajaan ajastettu aika oli kulunut loppuun, ja laite pysähtyi napsahtaen. Kirves putosi kalahtaen lattialle. Raskas, huohottava hengitys oli hetken ainoa ääni, joka täytti kuivaushuoneen. Sitten hiljainen vihellys alkoi tapailla äsken kuulunutta sävelmää. Vihellys voimistui ja alkoi liikkua. Se eteni kuivaushuoneen ovelle, jatkui läpi pyykkituvan aina käytävään asti eikä pysähtynyt ohittaessaan pienen, saparopäisen tytön, joka tuskin nosti katsettaan käsissään olevasta valkoisesta puhelimesta. Vihellys jäi kaikumaan tytön korviin, ja tämä alkoi hyräillä tunnistaessaan sen. Sitä äitikin aina hyräili. Pyykkituvan lattialla makaavan naisen ympärille kertyvä tummanpunainen, tahmea verilammikko laajeni hitaasti. Siitä erkanevat suuret saappaanjäljet kulkivat porraskäytävään haalistuen askel askeleelta, kunnes kerrostalon ulko-ovella ne katosivat kokonaan. Rappukäytävässä pieni tyttö pelasi hyräillen peliä, jossa vihaisennäköiset linnut pommittivat erilaisia rakennelmia. Hänen mielessään häivähti jokin ajatus kumisaappaista ja sadetakista ja siitä, että nyt oli kuuma ja aurinkoinen toukokuun päivä. Muuta hän ei miettinyt, sillä hän oli juuri pääsemässä uudelle tasolle, mikä oli uskomattoman siistiä, eikä hän malttanut odottaa, että pääsisi kertomaan siitä äidilleen. 16

IV Ovikello soi. Maria Jacobsson nousi sohvalta ja suunnisti ovea kohti. Kukaan ei juuri koskaan soittanut ovikelloa. Ainoa ihminen, joka hänen luonaan kävi, oli hänen miesystävänsä Toni, joka tuli aina omalla avaimella. Ehkä hän oli nyt unohtanut avaimensa. Nyt oveen jo koputettiin, tai paremminkin sitä rynkytettiin. Maria kurkkasi ovisilmästä. Oven takana seisoi vanha nainen, joka yritti kurotella itse ovisilmää kohti kuvitellen ilmeisesti pystyvänsä kurkistamaan siitä sisälle, mutta oli aivan liian lyhyt yltääkseen lähellekään. Maria tunnisti naisen, sillä hän oli nähnyt tämän muutaman kerran aikaisemminkin. Nainen oli yksi harvoja ihmisiä, jonka hän edes tiesi asuvan talossa. Maria avasi oven. ”Päivää, tuota… ja anteeksi, kun minä tällä tavalla häiritsen.” Vanhan naisen nariseva ääni kuulosti hätääntyneeltä. Nyt Maria huomasi, että aivan naisen vieressä seisoi pieni tyttö, joka katseli häntä silmät suurina. Maria muisti nähneensä tytön leikkivän pihalla yksinään useamman kerran. Kerran hän oli ollut aikeissa mennä kysymään, oliko tämä eksynyt, mutta sitten tyttö oli juossut talon alimmassa kerroksessa olevaan asuntoon maan tasossa olevan parvekkeen kautta. Joskus parvekkeella oli ollut nuori nainen kastelemassa kirkkaankeltaisia kukkia, ja tyttö oli pomppinut naisen ympärillä. Joskus hän oli nähnyt miehen, joka oli ilmeisesti tytön isä. ”Onko teillä jokin hätänä?” Maria kysyi kohteliaasti. ”Anteeksi, kun minä tällä tavalla häiritsen. Mutta kun

te olette poliisi, ja nyt taidetaan tarvita poliisia. Siksi minä ajattelin uskaltaa soittaa ovikelloa. On tapahtunut jotakin kamalaa”, nainen sanoi ääni väristen. Hän näytti kalpealta ja pelokkaalta. ”Teidän pitäisi soittaa poliisi. Tarkoitan siis, että teidän pitäisi soittaa hätänumeroon. Tehän olette poliisi. Teidän pitäisi varmaan käydä tuolla pyykkituvalla.” ”Mitä on tapahtunut?” Maria tajusi naisen olevan järkyttynyt ja itkun partaalla. Ilmeisesti tämä pysyi koossa vain pienen tytön takia, joka nojaili naisen kylkeen. ”Tuolla pyykkituvalla, siellä makaa nainen”, vanha nainen sanoi kuiskaten kaksi viimeistä sanaa lähes äänettömästi vain huuliaan liikutellen. ”Niin paljon verta.” Maria ohjasi naisen istumaan eteisessä olevalle tuolille ja pyysi tätä pitämään huolta tytöstä, haki nopeasti aseensa makuuhuoneesta, otti avaimen ja vannotti naista olemaan avaamatta ovea kenellekään. Hän juoksi varovasti ja mahdollisimman hiljaa raput alimpaan kerrokseen. Kaikkialla oli hiljaista lukuun ottamatta asunnoista vaimeasti kantautuvia elämisen ääniä. Ketään muita ei liikkunut rappukäytävässä. Maria avasi varovasti pyykkituvan oven. Tuvan perällä olevalta kuivaushuoneelta johtivat veriset kengänjäljet ovelle, jolla hän seisoi. Maria liikkui hiljaa kohti kuivaushuoneen avonaista ovea. Hän oli oksentaa nähdessään naisen. Verta oli todellakin paljon. Hän näki heti, että maassa makaavan naisen eteen ei olisi voinut kukaan tehdä mitään. Lattia, seinät, langoilla roikkuvat lakanat – koko kuivaushuone kylpi veressä. Lattialla ruumiin vieressä oli kirves, joka oli vartta myöten punainen. Maria vei käden suunsa eteen, näppäili hätänumeron, selitti lyhyesti tilanteen ja jäi sitten vahtimaan ovelle. Sinä aikana, kun hän seisoi pyykkituvan suljetun oven edessä vahtimassa, ettei kukaan mene sotkemaan rikospaikkaa, ei rappukäytävässä näkynyt ketään. Talo oli yhtä hiljainen kuin aina iltapäivisin. Työssäkäyvät olivat töissä, opiskelijat opis18

kelemassa. Ne muutamat, jotka olivat kotonaan, olivat visusti oviensa takana. Hälytysajoneuvot tulivat ikuisuudelta tuntuneen ajan päästä. Ikuisuus oli kestänyt vain kahdeksan minuuttia, mutta ne olivat Marian elämän pisimmät kahdeksan minuuttia. Ambulanssin väki totesi naisen kuolleeksi, ja poliisi eristi rapun ja pihan. Nauhojen ulkopuolelle alkoi kerääntyä uteliaita naapureita ja ohikulkijoita. Marian kollega, vanhempi rikoskonstaapeli Petri Nissinen sekä yksi ensihoitajista nousivat ylös Marian asuntoon yhdessä hänen kanssaan. Siellä vanha, hauras nainen istui kumarassa eteisessä tuolilla, johon hän oli jäänyt Marian lähtiessä asunnosta. Naisen seurassa oleva pieni tyttö istui Marian sekaisessa olohuoneessa sohvalla ja pelasi kännykällään jotakin peliä. Marian mielessä kävi hullu ajatus siitä, että hänen olisi pitänyt siivota. Hän oli kiitollinen siitä, että Pete ja nuori ensihoitajanainen alkoivat hoitaa tilannetta. Hän itse meni vessaan ja oksensi. Näky, joka häntä oli pyykkituvalla odottanut, tuntui palaneen kiinni silmien verkkokalvoille. Olohuoneen sohvalla istuva tyttö heilutteli jalkojaan ja vihelteli. Maria tunnisti sävelmän. Se oli Maria Magdalena.

V Väiski pyyhkäisi hikikarpalot otsaltaan kämmensyrjällään. Oli parikymmentä astetta lämmintä ja rantakalliolla, jolla hän selvitteli kalaverkkojaan, oli taatusti paljon lämpimämpää, koska aurinko paistoi siihen suoraan. Hän oli jo riisunut päällystakkinsa, mutta flanellipaidastaan hän ei luopuisi. Hänen ihonsa alkaisi kutista hyvin nopeasti, mikäli se altistuisi auringolle. Lokit lentelivät rannassa, ja rohkein niistä oli uskaltanut vähän matkan päähän puiselle kaiteelle, jolla se nyt istui käännellen päätään puolelta toiselle. Väiski oli viskellyt pienet kalat lokeille ja laittanut isommat sankoon. Ennen hän oli aina säästänyt pienimmät särjet ja ahvenet Kissalle, mutta sitä ei enää ollut. Väiski ikävöi vieläkin Kissaa, jonka eläinlääkäri oli joulukuussa lähettänyt kissojen taivaaseen. Hän vilkaisi vaistomaisesti rannalla kasvavan suuren kuusen juurelle. Siellä Kissa nukkui ikiuntaan. Hän oli tehnyt haudalle ristin kahdesta harmaasta laudasta. Moni oli sanonut, että hänen kannattaisi ottaa uusi kissa, mutta hänen mielestään ajatus oli kerrassaan omituinen. Miksi hänen pitäisi korvata Kissa jollakin, joka ei ollut Kissa? Eihän hän ollut korvannut vaimoaankaan uudella. Väiski tuhahti ääneen. Kissan kuolemasta oli jo viitisen kuukautta. Se oli ollut niitä aikoja, kun Mia-niminen tyttö oli siepattu koulun pihasta ja ollut kateissa lähes kolme viikkoa. Jutun ratkeaminen oli vaikuttanut mahdottomalta, ja se olikin ollut hankalimpia tapauksia Väiskin työuran aikana. He olivat saaneet vinkkejä 20

joltakin, joka oli koko ajan ollut heidän edellään. Joulu oli Väiskille muutenkin raskasta aikaa, koska hän vietti sen usein yksin. Hänen poikansa Joona oli katkaissut välit häneen silloin, kun hänen vaimonsa oli kadonnut nyt jo lähes kymmenen vuotta sitten. Poika oli syyttänyt häntä, mutta niinhän hän itsekin teki. Jos hän vain ei olisi päästänyt Beataa lähtemään. Lähellä istuva lokki rääkäisi ja palautti Väiskin nykyhetkeen. Viimeinenkin verkko oli selvitelty ja puhdistettu. Väiski kantoi verkot rantavajaan ja haki sitten kalasangon turvaan ahneilta lokeilta. Hän puuskutti helteisessä ilmassa ja pysähtyi pari kertaa vetämään henkeä. Kun jo toukokuu on näin kuuma, niin millainen kesä tästä onkaan tulossa? Väiski mietti ja käveli keinuen kohti mökkiä, kiipesi vaivalloisesti raput ja astui avoimesta ovesta sisälle hämärään mökkiinsä. Takan reunalla olevista valokuvista hänen edesmennyt vaimonsa Beata ja Kissa katselivat, kun hän sytytti kaasuhellaan tulen ja asetti mustuneen kahvipannun hellalle. Kauaa hänen ei tarvinnut odottaa, kun vesi jo kiehui ja hän pääsi lusikoimaan kahvinporoja pannuun. Hän antoi kahvin tekeytyä hetken, otti sillä aikaa maitotölkin jääkaapista ja nosti pullapitkon puolikkaan lautaselle. Siitä hän leikkasi muutaman siivun, kaatoi kahvia kuppiin, napsautti radion päälle ja istahti nauttimaan päiväkahvihetkestään. Paikallisradion kello kahden uutisten tunnusmusiikki rahisi ilmoille radiosta. Väiski ei ollut koskaan saanut sen ääntä kuulumaan puhtaasti, vaikka oli käännellyt antennia suuntaan jos toiseenkin ja virittänyt lisäantenninkin. Ehkä hänen pitäisi ostaa uusi radio. Hän oli aikeissa nousta pöydän äärestä ja siirtyä terassille, kun hän yhtäkkiä jähmettyi. Pullaa jauhava suu pysähtyi, ja Väiski terästäytyi kuuntelemaan radiouutisia. ”…löytyi surmattuna kerrostalon pyykkituvasta tänään iltapäivällä kello yhden aikoihin. Poliisi on eristänyt alueen ja estänyt sivullisten 21

pääsyn tapahtumapaikan läheisyyteen. Haastattelemamme talon asukas kertoo, että surmattu henkilö on talossa asuva 27-vuotias nainen, ja että hänet on tapettu kirveellä. Poliisi ei ole toistaiseksi kommentoinut tapausta. Toimittajamme seuraa tilannetta paikan päällä, ja lisää tietoa tapahtuneesta kerromme seuraavassa uutislähetyksessä kello viisitoista. Sitten muihin uutisiin.” Väiski nielaisi suuhunsa jääneen pullanpalan. Mikäli hän oli kuullut oikein, surmateko oli tapahtunut samalla kadulla, jolla hänen nuorempi kollegansa Maria asui. Väiski kaiveli kännykän housujensa taskusta ja laittoi siihen virrat. Kuten hän oli arvannutkin, hänen vastaajaansa oli jätetty viesti. Maria pyysi häntä soittamaan pikimmiten, sillä oli tapahtunut jotakin kamalaa. Väiski soitti Marialle, kuunteli vaiti naisen kiihtynyttä ääntä, nyökytteli muutaman kerran ja sanoi sitten lopuksi: ”Selvä. Minäpä tulen.” Hetken päästä hän oli jo ulkona, heilautti kättään hyvästiksi rantakuusen suuntaan ja vaappui kohti autoa. Hän starttasi auton ja melkein säikähti radion alkaessa huutaa kovaan ääneen jotakin nykyajan mölymusiikkia. Hän laittoi radion kiinni ja ohjasi auton mäntyjen reunustamalle mutkaiselle tielle, joka johti pois hänen kesämökiltään. Tienhaarassa Väiski nosti kättään ojanpientareella seisovalle miehelle. Eino Hirvi oli hänen pitkäaikainen mökkinaapurinsa, hieman hullunkurinen vanha mies, joka aika ajoin kävi häntä mökillä tervehtimässä. Matka kaupunkiin kesti noin tunnin, eikä Väiski kiirehtinyt suotta. Uhrin hyväksi ei ollut mitään tehtävissä, ja surmaaja tuskin oli jäänyt tapahtumapaikalle odottelemaan. Hän ehtisi matkalla poiketa eräässä paikassa. Hän tarvitsisi apua.