Pertti Laine: Pisto sydämeen / lukunäyte by Myllylahti Oy

e lukunĂ¤y t

Pertti Laine

Pisto sydämeen Jännitysromaani

165

Myllylahti Oy Espoo

www.myllylahti.fi

1. Nainen makasi alastomana sorakentän reunalla. Vaatteet olivat siististi viikattuina hänen vieressään. Elokuinen varhaisaamu oli lämmin, vaikka aurinko ei vielä paistanut. Taivaan peitti harmaa sumupilvi. Naisen silmät katsoivat ylös ja odottivat turhaan auringonsäteitä. Yksi vaatekappale hänellä sentään oli. Silkkihuivi oli kiristetty tiukaksi köydeksi kaulan ympärille. Mies katseli naista kentän toiselta reunalta. Hän oli tyytyväinen paikan valintaan. Kauppakeskuksella oli reilusti pysäköintitilaa, joten sorapintaiselle vara-alueelle ei riittänyt autoja vilkkainakaan kauppapäivinä. Suuren kentän takaosassa maa vietti alaspäin, ja sen reunusta jäi tieltä katsottuna näkösuojaan. Karkea sora rusahteli kenkien alla, kun mies käveli naista kohti. Hän pysähtyi puolimatkassa ja katseli ympärilleen. Jättimäinen kauppakeskus näkyi parinsadan metrin päässä. Parkkialueilla ei liikkunut vielä ketään. Mies uskalsi jatkaa naisen luokse. Hän kaihtoi riskejä, mutta halusi vielä kerran ihastella perhosen kauneutta. Aitona, eikä vain ottamassaan kuvassa. Tatuointi oli taitavaa työtä, se miehen oli tunnustettava. Sinisiipi oli juuri lähdössä lentoon, sen siivet eivät olleet ihan levällään. Mies kumartui naisen viereen

ja silitti perhosta varovasti. Se tuntui oudon kylmältä. Ilman lämpöä se ei pystyisi lentämään. Myös nainen näytti olevan viluissaan. Mies otti vaatepinosta takin ja levitti sen naisen ylle. Farkuista hän rullasi tyynyn ja asetti sen hellin ottein vaaleahiuksisen pään alle. Samalla hän sulki naisen silmät. Paljas makuualusta ei ollut mukava, mutta sille ei nyt voinut mitään. Mies jäi vielä hetkeksi tuijottamaan naista ja hänen huulensa muodostivat hiljaisia sanoja. Sitten hän vilkaisi kelloaan, kääntyi ja poistui paikalta reippain askelin.

2. Lempäälän Ideapark oli perustettu kymmenkunta vuotta aiemmin. Asiakasmäärillä mitattuna se oli menestynyt hyvin alusta alkaen. Miljoonat ihmiset kantoivat vuosittain rahansa keskuksen liikkeisiin. Ostoksilla käynti oli monille perheille harrastus. Varsinkin viikonloppuisin käytettiin monta tuntia liikkeissä kiertelyyn ja välillä poikettiin lounaalle johonkin tarjolla olevista lukuisista ravintoloista. Lapset kärttivät pääsyä sisähuvipuistoon, ja myöntyminen houkutti vanhempia. Ilman lasten marinaa pystyi keskittymään rauhassa vaatteiden sovitteluun. Myös varhaisteinit viihtyivät Ideaparkissa. Siellä oli katto pään päällä, ja kavereiden kanssa saattoi kuljeskella ympäriinsä tai istuskella penkeillä vieri vieressä seurustelemassa kukin oman puhelimensa kanssa. Lähimmät parkkipaikat olivat yleensä täynnä aamusta alkaen. Myöhemmin saapuneet joutuivat jättämään autonsa kauemmaksi ja manasivat sadan metrin kävelymatkaa. Kauppakeskuksen sisällä he kuitenkin olivat valmiita vaeltamaan tuntikausia, jolloin matkaa kertyi kilometritolkulla. Tänään ei ollut erityisen vilkas kauppapäivä, mutta sorapintaisellekin pysäköintialueelle näytti silti riittävän

autoja. Ne eivät olleet asiakkaiden vaan viranomaisten. Poliisit olivat eristäneet koko alueen, jotta suojapukuiset rikospaikkatutkijat saisivat työrauhan. Muovinauhojen takana riitti uteliaita, joita poliisiautot olivat houkutelleet paikalle. Tiukkailmeisistä poliiseista huolimatta jotkut yrittivät päästä lähemmäksi. Monella oli kännykkä esillä ja kuvia otettiin. Epäilemättä ensimmäiset otokset levisivät jo täyttä päätä sosiaalisessa mediassa. Rikosylikonstaapeli Kirsi Kruuti ja rikoskonstaapeli Joni Peltonen selvittivät perusasioita ja yrittivät muodostaa mielikuvaa tapahtuneesta. Paikalle ensimmäisenä tullut poliisipartio oli hälyttänyt heidät, ja saman tien oli komennettu myös tekniikka liikkeelle. Kruuti meni puhuttamaan ruumiin löytäjää, keskiikäistä naista. Tältä oli jo otettu henkilötiedot ja pyydetty odottamaan vähän sivummalla. Kruuti valmistautui sanomaan ensimmäiseksi jotakin rauhoittavaa, mutta nainen ei vaikuttanut erityisen järkyttyneeltä. Hän seisoi rauhallisesti koiransa kanssa ja katsoi levollisin silmin Kruutia kun tämä esittäytyi. – Te siis löysitte ruumiin, Kruuti aloitti. – Niin tai Sohvi sen oikeastaan löysi, nainen korjasi. – Olimme tuolla takana olevalla puistoalueella ja heittelin Sohville tätä dummya. Kruutin hetkellinen hämmennys sai naisen selittämään, että dummy oli harjoitusväline, kun aina ei voinut olla oikeaa noudettavaa. Naisen kädessä oleva karvapäällysteinen, epämääräisen näköinen esine sai siis toimittaa riistan virkaa. – Sohvi taitaa olla kultainennoutaja, Kruuti kysyi. 8

– Niin on. Se ei ole vielä vuottakaan, nuori honkkeli. Yritän kovasti kouluttaa sitä, tottelevaisuutta ja tietysti noutamista. Naisen kasvoille levisi hymy, kun hän pääsi puhumaan koirastaan. Hän silitti noutajan päätä ja nimitti sitä hyväksi tytöksi. Koira katse oli täynnä ihailua, mutta silmissä oli myös häivähdys malttamattomuutta. ”Eikö jatkettaisi leikkiä”, se tuntui ajattelevan. – Palataanko siihen löytötapahtumaan, Kruuti sanoi. – Anteeksi, olen koirahullu ja varsinkin Sohvi on minulle kaikki kaikessa. – Ihan ymmärrettävää, Kruuti pehmensi. – No niin. Heittelin siis tätä edestakaisin ja sitten yksi heitto lähtikin vähän pidemmälle. Dummy putosi tuohon sora-alueen reunalle. Katselin, kun Sohvi pinkaisi noutamaan sitä, mutta se jatkoikin juoksuaan pidemmälle ja hävisi näkyvistäni. Kiipesin perässä tuon pienen töyrään yli ja näin Sohvin kauempana haistelevan jotakin. Kun se ei välittänyt komennoistani, kävelin lähemmäksi ja näin ruumiin. Tai en minä heti ymmärtänyt, että se oli ruumis. Nainen katsoi löytöpaikan suuntaan. Ruumista ei näkynyt, vaikka se siellä edelleen olikin. Tutkinta oli täydessä käynnissä ja kestäisi vielä jonkin aikaa ennen kuin vainaja voitaisiin viedä pois odottamaan avausta. Ruumisautokaan ei vielä ollut ehtinyt paikalle. – Ei tainnut olla kovin miellyttävä kokemus, Kruuti totesi. – No ei. Olen minä kyllä ruumiita nähnyt, paljon9

kin. Olen sairaanhoitaja ja nykyään teen työtä saattohoitokodissa. Siellä kuolema on arkipäivää. Mutta tuollainen nuori nainen! Ja tapettu. – Niin. Nuoren ihmisen kuolema on aina järkyttävää. Kyllä me poliisitkin kuolemaa paljon näemme, mutta ei siihen totu, Kruuti myönteli. Nainen huokaisi muutaman kerran syvään ja jatkoi sitten kertomustaan. Hän oli kiskonut koiransa kauemmaksi ja soittanut hätäkeskukseen. Saamiensa ohjeiden mukaisesti hän oli jäänyt odottamaan poliisipartion tuloa. – Näittekö ketään tällä alueella tai lähettyvillä? – En nähnyt, tällä sora-alueella ei yleensäkään ole ketään. Joskus joku rekka-auto on pysäköitynä tuonne kauemmaksi. Mutta nyt täällä ei näkynyt mitään, ei autoja eikä ihmisiä. Tuolla Marjamäentiellä ja Ideaparkin suunnalla tietysti autoja liikkui, mutta ei sen lähempänä. – Kiitos, tämä taitaa riittää toistaiseksi. Vai tuleeko teille vielä jotakin mieleen? Nainen otti tukevamman otteen koiran remmistä. Sohvi ei tainnut enää muistaa löytöään. Se katsoi emäntäänsä vetoavasti. ”Jatketaan leikkiä”, se näytti ehdottavan. – Eipä taida, nainen sanoi vilkaisten kelloaan. – Minulla alkaakin olla jo kiire. Pitää valmistautua iltavuoroon. Kirsi Kruuti käveli Joni Peltosen luokse. – Nainen ei ollut nähnyt mitään erikoista, hän vastasi Peltosen kysyvään katseeseen. – Koira oli nähnyt tai

ehkä haistanut ruumiin. Niillähän on monikymmenkertainen hajuaisti ihmisiin verrattuna. Ei tuo vielä ihmisen nenään haise, ainakaan täällä raittiissa ulkoilmassa. – Kuolemasta on kuulemma kaksitoista tuntia, vähintään, Peltonen aloitti. – Eli nainen on tapettu joskus eilen illalla tai iltayöstä. He huomasivat olevansa rikospaikkatutkijoiden tiellä ja siirtyivät kauemmaksi. Peltonen pyyhkäisi pari pitkää hiussuortuvaa silmiltään. Hänellä oli pitkät tummat hiukset, jotka pysyivät yleensä kurissa poninhännällä. Nyt osa suortuvista oli karkuteillä. Peltonen oli pitkä ja komea nuorimies, tosin kollegat irvailivat hänen laihuudestaan. Se saattoi olla painonsa kanssa kamppailevien kateutta. Peltonen söi paljon ja lähes koko ajan, mutta se ei näkynyt missään. – Pari muutakin asiaa on selvinnyt. Peltonen totesi. – Nainen on tapettu jossakin muualla ja tuotu tänne. Renkaanjälkiä ei tässä karkeassa sepelissä kunnolla näy, mutta sen verran kuitenkin, että joku auto on paikalla ollut. Naista ei ole raahattu, vaan ilmeisesti asetettu huolellisesti paikalleen. Tekijän jalat ovat hiertäneet joitakin jälkiä ruumiin ympärille. – Tai sitten ne ovat ruumiin löytäneen naisen ja hänen koiransa jälkiä, Kruuti epäili. – No se kyllä selviää, Peltonen sanoi. – Mutta se toinen asia. Naisen kaulassa ei näkynyt mitään jälkiä. Häntä ei ole kuristettu käsin eikä sillä huivilla. Peltonen pysähtyi miettimään. – Niin pienellä huivilla se ei taitaisi edes onnistua…

– Joten? Kruuti hoputti. – Tämänkin selkäpuolelta löytyi syvä pistohaava. Kruuti katsoi Peltosta huokaisten raskaasti. Taas! Hän ei ehtinyt sanoa mitään, kun huomio kiinnittyi sorakentälle vauhdikkaasti kurvaavaan autoon. – Aha, Simppakin ehti paikalle, Peltonen totesi.

3. Rikoskomisario teki avoimella kentällä laajan u-käännöksen ja pysäytti autonsa nokka tulosuuntaan. Kun hän vääntäytyi ulos ja ojentautui täyteen pituuteensa, tuntui hämmästyttävältä, että hän oli mahtunut autoon. Rikoskomisario Simba oli suuri mies. Ei pelkästään pitkä, vaan kaikella tavalla kookas. Lihava hän ei ollut, koko mies oli vain jotenkin monta numeroa isompi kuin keskivertokansalainen. Simba oli hänen etunimensä. Sukunimeä ei käyttänyt kukaan, ei edes hän itse. Kyllä nimi varmasti joissakin papereissa luki, mutta ketä se kiinnosti? Hän oli vain Simba tai oikeastaan Simppa. Kun joku kuuli tämän lempinimen, hän saattoi luulla sen olevan väännös Simosta. Komisarion, ison tummaihoisen miehen, tavatessa ei Simo kuitenkaan tullut ensimmäiseksi mieleen. Komisarion nimi oli laajasti tiedossa, ja joidenkin muistiin se oli jäänyt lähtemättömästi. Kuten senkin kaljupäisen nuoren miehen, joka oli otettu kiinni maahanmuuttoa vastustavan mielenosoituksen yhteydessä. Luvallinen mielenosoitus oli muuttunut väkivaltaiseksi mellakaksi. Kuulusteluissa edelleen täynnä uhoa ollut nuorukainen oli haukkunut poliisien toimintaa ja to-

dennut, että mitä muuta voi odottaa, kun täällä on kuulemma pomona joku simpanssi. Kuulustelija oli hakenut Simpan paikalle, ja poika meni hiljaiseksi. Simppa oli kysynyt ystävälliseen tapaansa, että mitä asiaa pojalla hänelle oli. Vastausta ei kuulunut. Nimi tosiaan sopi hänelle hyvin. Simba oli swahilin kieltä ja tarkoitti leijonaa. Kun viidakon kuningas tuli juomapaikalle, muut väistyivät. Simppa saapasteli sora rouskuen ruumiin luokse. Kruuti ja Peltonen tulivat hänen viereensä. – Jaha, näyttää tutulta, Simppa sanoi. – Tunnetko naisen? Peltoselta pääsi. Simppa katsoi Peltosta hymyillen. – En minä nyt sentään kaikkia naisia tunne. Mutta asetelma on tuttu. Vai eikö teistä, hän kysyi vilkaisten myös Kruutia. – Juuri totesimme saman, Kruuti sanoi. – Ja tälläkin on pistoreikä selkäpuolella. Simppa kumartui katsomaan vainajaa tarkemmin. Hän tuijotti uumalla olevaa tatuointia. – Tunnistatteko perhoslajeja, hän kysyi kääntyen vuorotellen kummankin apulaisensa puoleen. – Joo, nokkosperhosen ja neitoperhon, Peltonen sanoi. – Tuo ei ole kumpikaan. – Eikä apolloperhonen, Kruuti jatkoi. – Kun sinä Joni tunsit valmiiksi jo kaksi, saat laajentaa tietojasi. Ota selvää, mihin lajiin tuo perhonen kuuluu. Vai kuuluuko mihinkään? Kruuti vilkaisi Peltosta suu virneessä harmitellen samalla, ettei tiennyt perhostieteilijöistä käytettävää hienompaa nimitystä. Joku logi se varmasti oli. Hän päätti 14

katsoa asian netistä, voisi sitten kiusata Peltosta sillä. – Onko henkilöllisyys selvillä, Simppa kysyi. – Ei ole, Peltonen vastasi. – Mitään papereita ei löytynyt. Ei rahapussia, kännykkää, ei mitään. Vain vaatteet siististi riisuttuina. – Sama kaava siis tälläkin kerralla, huivia myöten, Simppa tuumaili. Hän tenttasi rikospaikkatutkijoita, mutta mitään uutta ei irronnut. Ruumiinavauksessa voisi selvitä jotakin. Tosin edellisessä tapauksessa ei avaus tuonut mitään lisätietoa siihen, minkä näki jo paikan päällä. Kuoleman oli aiheuttanut pitkällä ja terävällä piikillä tehty pisto. Piikki oli työnnetty selkärangan vierestä, niin että se oli lävistänyt sydämen. Surma-asetta ei löytynyt. Nyt ase oli ollut lyhyempi tai työntö voimattomampi. Tällä uhrilla ei näkynyt etupuolella ulostulojälkeä. Edellinen uhri oli myös nuori nainen. Hänet löydettiin pari viikkoa sitten samalla tavalla aseteltuna muutaman kilometrin päästä. Naisen henkilöllisyys selvisi katoamisilmoituksen perusteella. Poikaystävä oli huolestunut, kun hänen kumppaninsa ei ollut palannut illalla heidän yhteiseen asuntoonsa. Kun ystäväpiirille tehty soittokierroskaan ei tuottanut tulosta, mies meni heti aamulla poliisiasemalle tekemään ilmoitusta. Seuraavana päivänä löytyi ruumis, joka sopi kadonneen tuntomerkkeihin, ja poikaystävä kävi toteamassa pahimman pelkonsa toteutumisen. Kyllä, uhri oli hänen rakas Jeminansa. – Sama tekijä ilman muuta, Simppa sanoi. – Joo, tekotapaa ei silloin julkistettu, joten matki15

misesta ei voi olla kyse, Peltonen totesi. Kirsi Kruuti tuijotti hetken ruumista. Sopusuhtainen vartalo ja kauniit kasvot. Nainen oli ollut kaunis eläessään ja oli vieläkin. – Ei asia ole niin yksinkertainen, Kruuti totesi hiljaisella äänellä. – Tarkoitan, että kyse ei ole vain hengiltä pistämisestä, näissä jutuissa on selvästi jotain muutakin. Uhrien huolellinen asettelu, ei pahoinpitelyn jälkiä, ei seksuaalista väkivaltaa. Olen nimittäin aika varma, että tätäkään naista ei ole raiskattu. Tulee mieleen kammottava ajatus jostakin rituaalista tai – no en tiedä. Simppa katseli vieressään seisovaa pyöreäkasvoista vaaleaa naista, jonka otsalla olivat taas nuo tutuksi tulleet rypyt. Hän arvosti tämän pohdiskelevaa tyyliä. Kruuti oli ollut rikostutkijana parikymmentä vuotta, ja kokemus näkyi hänen maltillisessa toiminnassaan. Hän halusi katsella asioita useammasta näkökulmasta eikä vetänyt liian hätäisiä johtopäätöksiä. – Niin, Simppa tyytyi sanomaan ja lähti pitkin askelin autoaan kohti. Kruuti ja Peltonen katselivat ääneti hänen harppomistaan. Simppa kääntyi huutamaan heille. – Tulkaa perässä! – Mihin? Peltonen ja Kruuti ihmettelivät yhdestä suusta. – Tuonne kauppakeskukseen. – Mitä siellä? – Ensimmäiseksi menen syömään. Olen saanut tuolla joskus parhaiten laitettua siikaa mitä ikinä. Käyn katsomassa, vieläkö keittiömestari on voimissaan. 16

– Sinä. Entä me? – Te käytte sillä välin kaikki liikkeet läpi ja kyselette, onko henkilökunta nähnyt mitään erikoista tällä suunnalla. Illalla tai tänä aamuna töihin tullessaan. – Liikkeitä on ainakin sata. Siinä menee koko päivä, Peltonen voihkaisi. – No ottakaa täältä toinen partio avuksenne. Eikä se siikakaan hetkessä valmistu.

4. Rikosylikonstaapeli Kirsi Kruuti seisoi tussi kädessään valkoisen taulun edessä. Taulun vasemmassa yläkulmassa luki Jemina Nyström, 23 vuotta, opiskelija. Tekstin vieressä oli valokuva, joka oli saatu uhrin poikaystävältä. Kaunis vaalea nainen hymyili, kasvot olivat täynnä valoa ja elinvoimaa. Jo kaksi viikkoa kuva oli ollut tuossa muistuttamassa Kruutia ja muita tutkijoita traagisesta tapauksesta. Kuvan näkeminen sai poliisit työskentelemään yhä lujemmin, jotta syyllinen saataisiin kiinni. Syyllinen, joka oli katkaissut nuoren naisen elämän. Kuva herätti aina saman kysymyksen: miksi? Tuon yksinkertaisen kysymyksen taustalla ei nyt ollut vain tutkintaan liittyvä motiivin pohdinta, vaan teon mielettömyyden aiheuttama raivo. Millainen ihminen voi tehdä tuollaista? Taululle oli koottu muutamia keskeisiä tietoja. Niitä oli valitettavan vähän. Töitä oli tehty monen tutkijan voimin, mutta mistään läpimurrosta ei ollut puhettakaan. Oli yritetty edetä monia linjoja, selvitetty Jeminan taustaa niin opiskelun kuin työpaikankin osalta, mutta mikään ei johtanut tulokseen. Ei löytynyt minkäänlaista syytä, miksi joku oli halunnut tappaa nuoren, aktiivisen naisen. 18

Jemina oli löydetty lähellä Lempäälän kirkonkylää sijaitsevan työväentalon tontilta. Ruumis oli aseteltu talon etupuolelle, aivan seinän viereen. Vaikka parkkipaikka oli vain kymmenen metrin päässä, tiheä pensaikko esti ruumiin näkymisen sinne. Lopulta kammottavan löydön oli tehnyt seuraavan päivän hääjuhlaa valmistelemaan tullut talkooryhmä. Eräs miehistä oli ollut kiinnittämässä vaaleanpunaista sydämenmuotoista kylttiä talon nurkalle postilaatikoiden viereen ja nähnyt muutaman metrin päässä talon kivijalan vieressä makaavan naisen. Tämän päälle oli levitetty jokin vaatekappale eikä mies heti ymmärtänyt, mistä oli kyse. Astuttuaan lähemmäksi hänelle selvisi totuus. Häiden valmistelijat olivat olleet järkytyksestä suunniltaan, ja ahdistusta oli lisännyt pelko juhlan peruuntumisesta. Lopulta häät saatiin sentään pidettyä. Juhlien aattoiltana rikospaikkatutkijat tekivät työtään piha-alueella, ja hääparin lähipiiri koristeli taloa sisältä. Nuoren naisen murha oli ollut maakunnan ykkösuutinen. Media sai herkullista aineistoa traagisesta yhteensattumasta, kuolema ja häät samassa paikassa. Pienessä neuvotteluhuoneessa oli nyt Kruutin lisäksi neljä poliisia. Joni Peltonen istui vetelässä asennossa ja ojenteli pitkiä jalkojaan lähimpänä taulua. Hänen vieressään oli olemukseltaan aivan erilainen Antti Riihimäki, ryhdikäs atleettinen mies, jonka lyhyeksi leikatut hiukset olivat aina yhtä siistit. Arveltiin, että hänen täytyi käydä parturissa vähintään kerran viikossa. Rikospaikkatutkintaan erikoistunut Pasi Määttä hörp19

pi kahviaan ikkunan vieressä, ja komisario Simppa oli hakeutunut tapansa mukaan huoneen perimmäiseen nurkkaan. Simpan silmät olivat kiinni ja hän näytti nukahtavan minä hetkenä hyvänsä. Ei Simppaa nukuttanut. Hänellä vain oli tapana pitää silmiään kiinni, jotta aivot voisivat keskittyä ajatteluun. Kukaan ei ollut aavistanut, että Jeminan tapaus saisi jatkoa. Simppa tiesi, että nyt paine tapausten selvittämiseen kasvaisi rajusti. Media tulisi repimään otsikoita sarjamurhaajasta, ja päällikkö kävisi julkisuuden paineessa tutkijoiden kimppuun. Kruuti kirjoitti taulun oikeaan laitaan ”Nainen X”. Keskelle taulua jäi tyhjä tila, johon Kruuti kirjoitti otsikon ”Mitä yhteistä?” – Mitä me tiedämme näistä uhreista ja mitä yhteistä heillä on? Peltonen korjasi asentoaan tuolilla ja terävöitti katsettaan taululle niin kuin sieltä löytyisi vastauksia. Hän nojautui taaksepäin, haroi vähän aikaa paksua ja pitkää tukkaansa saaden sen entistä sekaisemmaksi. Poninhännästä ei ollut juuri mitään jäljellä. Peltonen purki lopunkin, otti siteenä olleen lenkin käteensä ja laittoi sen ranteeseen talteen. – Molemmat olivat vaaleita, nuoria ja kauniita naisia. – Jotenkin arvasin, että tuollainen luettelo sinulta tulee, Kruuti kuittasi Peltoselle. – Ovat kuitenkin faktoja. Kirjoita ylös vaan, kun siinä tussi kädessä seisot. – Mitä muuta, Kruuti kysyi kirjoitettuaan Peltosen kommentit taululle. 20

– Ja alastomia, Peltonen lisäsi vielä etusormi pystyssä. – Piti jo äsken sanoa. – Kas vain, kun muistit. Määttä laski kahvimukinsa ikkunalaudalle ja kröhi kurkkuaan pari kertaa. Kruuti kääntyi odottamaan rikospaikkatutkijan kommentteja. Määttä oli lyhyehkö ja tanakka mies. Pyöreillä kasvoilla ei ilme juuri muuttunut, oli tilanne mikä hyvänsä. Tutkiessaan pahoin murjottua väkivallan uhria tai kertoessaan edellisillan raveista hänen ilmeensä pysyi samana. Kukaan ei ollut nähnyt hänen hymyilevän. Määtän mielestä asiat hoidettiin asioina eikä siihen nauru sopinut. – Jos mentäisiin asiaan, Määttä aloitti. – Molemmat naiset oli tapettu samalla tavalla. Heidän selkäänsä oli työnnetty kahdeksan millin paksuinen pyöreä piikki. – Työnnetty, ei isketty? Kruuti varmisti. – Nimenomaan työnnetty. Ainakin ensimmäisen naisen osalta, sanoinhan minä sen jo silloin. Todennäköisesti ruumiinavaus varmistaa, että toisen kohdalla oli samoin. – Miten joku pääsee työntämään metallipiikin ja vielä selkäpuolelle ilman kamppailua, Peltonen ihmetteli. Määttä katsoi Peltosta totisena. Vaikka ilme pysyi samana, katseessa näkyi turhautuminen toisen yksinkertaiseen ajatteluun. – Kloroformi, Määttä sanoi. – Kyllä siitä oli puhetta jo Jeminan kohdalla, jos satut muistamaan. – Joo, joo, Peltonen vastasi. – Kyllä minä sen muistan, mutta kai tässä saa asioita ihmetellä ääneenkin, vai mitä? 21

Määttä ei vastannut vaan jatkoi selostustaan tasaisella uutistenlukijan äänellään. – Kumpikin nainen oli tapettu muualla ja tuotu sitten löytöpaikalle. Huumatut uhrit oli todennäköisesti ensin riisuttu – koska löydetyissä vaatteissa ei ollut piikin reikää – sitten tapettu ja sen jälkeen tuotu löydettäväksi. – Niin, ruumiiden sijoittaminen tosiaan viittaa siihen, että tekijä oli halunnut ruumiiden löytyvän, Kruuti pohti. – Ei ihan näkyvällä paikalla, mutta kuitenkin niin, että löytäminen lähiaikoina olisi todennäköistä. – Merkillepantavaa on myös, että kummassakaan uhrissa ei näkynyt pistoreiän lisäksi muita varsinaisia väkivallan merkkejä, Määttä jatkoi. – Sidottuina he olivat olleet, ranteissa ja nilkoissa oli pieniä hiertymiä. Löytöpaikoilla heidät oli aseteltu huolellisesti aivan kuin lepäämään. Vaatteetkin viikattu siististi. Molemmille oli tehty vaatteista tyyny ja laitettu vielä joku vaatekappale peitteeksi. Kokoushuoneessa oli pitkän aikaa ihan hiljaista. Aivot tekivät työtään, mutta ääntä siitä ei kuulunut. – Älkää unohtako perhosta, Simppa sanoi yhtäkkiä. – Perhosta? Peltonen toisti hätkähtäen. – Niin, perhosta. Jeminallahan oli myös perhostatuointi, eikö niin? Määttä selasi papereitaan. – Kyllä hänellä oli tatuointi oikeassa olkapäässään. Perhoskuvio. – Mikä perhonen? Simppa kysyi. – En minä niitä tunne, Määttä tuhahti. – Peltonen on saanut jo nimityksen perhosvastaa22

vaksi. Pian me siis tiedämme sen asian, Simppa totesi. Peltonen kääntyi tuolissaan nähdäkseen Simpan ilmeen. Ei siitä pystynyt mitään lukemaan. Simppa nousi ylös ja käveli taulun eteen. Hän otti tussin Kruutilta, kirjoitti keskisarakkeeseen sanat tatuointi ja perhonen. Sen jälkeen hän piirsi toista uhria kuvaavan X:n perään kysymysmerkin. – Toivottavasti hänen henkilöllisyytensä selviää pian. Kohta kuullaan, löytyykö sormenjäljille vastaavuuksia KRP:n rekisteristä. Ellei, on yritettävä muita keinoja. Sitä paitsi luulisi jonkun ennen pitkää kaipaavan tuota naista. Toistaiseksi tuntomerkkeihin sopivia katoamisilmoituksia ei ole tehty. Keskustelun päätteeksi Simppa jakoi alaisilleen tehtävät. Jeminan murhaa oli tähän asti tutkittu yksittäisenä tekona, mutta nyt sitäkin oli katseltava uudesta näkökulmasta. Oli selvää, että tapaukset liittyivät toisiinsa. Tekijä ei ollutkaan satunnainen naisentappaja, vaan kyse oli jostakin muusta. Simppa laittoi taululle vielä uuden otsikon ”Murhaajan profiili”. – Samalla kun teemme perustutkimusta, yritetään miettiä tätä, Simppa sanoi koputtaen tussin korkkipäällä taulua. – Joku hulluhan se on, Peltonen puuskahti. – Ei se ole noin yksinkertaista, Kruuti sanoi. – Todennäköisesti murhaaja ei ainakaan näytä hullulta. Eivät kai nuo naiset olisi päästäneet aivan kahjoa lähelleen. Se voi olla ihan tavallinen perheenisä. – Tai perheenäiti, Peltonen töksäytti. – Julkisuuteen emme puhu tapauksista toistaisek23

si mitään, Simppa sanoi. – Juttelen päällikön kanssa ja mietimme tiedotuspolitiikkaa. Lähiaikoina on tietysti jotakin kerrottava. Määttä otti kahvimukinsa ja lähti ensimmäisenä ovesta ulos. Muut seurasivat perässä. Simppa ei kääntynyt huonettaan kohti vaan suuntasi ulko-ovelle. Käytävällä tuli vastaan tomera tutkintasihteeri Maisa Laakso, joka muistutti Simpan huoneen pöydällä olevista papereista. – Kyllä minä niitä katson, Simppa lupasi. – Ensin on mentävä ihailemaan ruusuja. Ne ovat nyt Arboretumissa parhaimmillaan.