2
MYLLYLAHTI
VESA VANHANEN
RAIDE SEITSEMÄN Jännitysromaani Vesa Vanhanen (s. 1966) asuu Lahdessa. Leipätyönään Vanhanen opettaa historiaa ja yhteiskuntaoppia yläkoulussa. Vapaa-aikanaan hän kirjoittaa ja remontoi 148 vanhoja rakennuksia. Aiemmat rikosylikonstaapeli Konttisen tutkimuksista kertovat kirjat ovat Seitsemän oikein (2013) sekä Seitsemäs helvetti (2014).
Myllylahti Oy Espoo 3
www.myllylahti.fi
© Vesa Vanhanen ISBN 978-952-202-785-6 (Sidottu) ISBN 978-952-202-808-2 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2017
4
Suuri kiitos Johanna Salolle ja kustannustoimittaja Niina Withille arvokkaista kommenteista.
5
6
PROLOGI Jenna seisoi kiskojen välissä ja katsoi kuinka juna lähestyi jarrut kirskuen. Se oli pitkä tavarajuna, jonka pysähtyminen veisi satoja metrejä. Veturinkuljettaja huudatti varoitustorvea tauotta. Muutaman sekunnin päästä Jenna saattoi nähdä junankuljettajan kauhistuneen ilmeen ja tämän käden, joka viittilöi vimmatusti siirtymään pois tieltä. Olisi pitänyt astua eteen yllättäen Jenna ajatteli, mutta tekikin viime hetkellä juuri päinvastoin ja astui syrjään. Hän putosi polvilleen karkealle kivimurskalle junan ohittaessa hänet edelleen kovassa vauhdissa pilli ja jarrut ulvoen. Jenna huohotti kuin raskaan urheilusuorituksen jälkeen. Hänen oli koottava itsensä. Veturinkuljettaja soittaisi varmasti poliisin paikalle, eikä Jenna halunnut, että hänen miehensä saisi tietää asiasta. Ei, niin ei saisi käydä. Jenna nousi vaivoin ylös ja lähti hoippuvin askelin paikalta.
7
LUKU 1 Saara Marttila tuli kotiin neljältä ja oli välittömästi huonolla tuulella. Pihatie oli kolaamatta, joten hänen oli jätettävä auto tienvarteen. Joku naapuri oli vielä kaiken huipuksi jättänyt oman autonsa Saaran mielestä liian lähelle heidän porttiaan. Ei lunta mielettömästi ollut, mutta aura-auton jäljiltä sen verran paljon kuitenkin, ettei pihaan voinut ajaa. Klaaran kanssa sovittiin, että tämä tekee lumityöt tultuaan koulusta, Saara ajatteli ärsyyntyneenä. Hän ei pitänyt siitä, ettei häntä toteltu. – Klaara! Mitä lumitöistä on sovittu? Saara huusi terävällä äänellä päästyään sisälle. Klaara ei vastannut. Hänen olisi pitänyt olla kotona, sillä hän oli päässyt koulusta jo kahdelta. Saara oli luvannut viedä tytön ringettetreeneihin, koska tällä oli varusteet pelireissun jäljiltä kotona. – Klaara! Saara huusi uudelleen. Se on varmaan omassa huoneessaan ja kuuntelee musiikkia kuulokkeilla, Saara ajatteli. Tällä kertaa hän läksyttäisi tytön kunnolla ja auta armias, jos tämä pistäisi vastaan. Kun Jarkko, Saaran aviomies, saapui töistä kotiin, oli Saara hysterian partaalla. – Rauhoitu! Mikä hätänä? Jarkko yritti tyynnytellä Saaraa, mutta huonolla menestyksellä. 8
– Soita hätäkeskukseen! Saara vaati. – Klaara on kadonnut! Olen varma, että jotain pahaa on tapahtunut. – Älä hätäile. Eihän kello ole vielä paljon mitään. Mitä Klaaralle olisi voinut muka sattua? – Muistatko, miten Hessulle kävi? Saara kysyi. – Minä tiedän, että jotain on tapahtunut. Kyllä Jarkko muisti. – Ei tämä ole ollenkaan sama asia, hän sanoi vähän voimattomasti ja antoi lopulta periksi. – Soitetaan sitten, mutta ne varmasti nauravat meille. Rikosylikonstaapeli Pekka Konttinen nojasi kyynärpäillään pöytään kahvikuppi käsiensä välissä. Hän oli muutaman vuoden yli neljänkymmenen, lyhythiuksinen ja sinisilmäinen. Hän oli yhä edelleen melko hoikka, vaikka kunto olikin päässyt viime aikoina rapistumaan. Konttista vastapäätä pöydän toisella puolella istui rikoskonstaapeli Krista Kangas, joka oli vaaleahiuksinen, ruskeasilmäinen ja varsin kaunis. Se ei ollut pelkästään Konttisen mielipide, vaan yleisesti hyväksytty totuus. Lisäksi paikalla oli Hollström apurinsa Rehdin kanssa. Hollen ehkä fyysisesti kapeilla, mutta henkisesti leveillä hartioilla lepäsi suuri osa laitoksen teknisestä tutkinnasta. Hän oli iältään vielä reilusti alta viidenkymmenen, silmälasipäinen ja jotenkin nukkavieru. Hänen kihartuvat hiuksensa olivat alkaneet harventua, eikä fyysinen ponnistelu kuulunut hänen hyveisiinsä. Hollströmiä ei yleensä erehdytty pitämään ikäänsä nuorempana. Rehti oli kuin päivitetty kopio hänestä. Vaitelias oppipoika. He eivät käyttäneet aikaa ja energiaa pyrkiäkseen läheisiin suhteisiin laitoksen muun väen kanssa, mutta 9
siihen oli jo totuttu. Kaikki tiesivät, että he viihtyivät parhaiten omissa oloissaan, eikä heitä kannattanut vaivata turhaan. Holle ja Rehti tekivät työtänsä paneutuen siihen huolellisesti, eivätkä pitäneet keskeytyksistä. He eivät kovin usein käyneet laitoksen kahviossa, mutta olivat tällä kertaa tehneet poikkeuksen. Keskustelussa oli päästy Hollen lempiaiheeseen eli siihen, kuinka tieteen avulla voitiin selvittää rikoksia. – Fysiikan lakien mukaan näin on käynyt, sanoi Hollström juuri, kun rikoskonstaapeli Mujunen asteli paikalle. – Älä kuule Holle liikaa niihin luota, kyllä nekin voivat pettää, Mujunen sanoi puuttuen Hollen mielestä pyhään asiaan. – Tuollainen väite vaatii hyvän perustelun, Holle totesi ja katsoi Mujusta tuimasti. Mujunen otti haasteen vastaan. – Muistan kuinka eräs professori vetosi oikeudessa fysiikan lakeihin. Oli tapahtunut peräänajo, jossa motoristi oli lentänyt äkkipysähdyksen jälkeen pitkähkön matkan, Mujunen kertoi välittämättä Hollen ilmeestä. – Päivystävän ”dosentin” mukaan, ottaen huomioon miehen ja moottoripyörän massa sekä miehen lentomatka, voitiin päätellä miehen ajaneen fysiikan lakien mukaan tietyllä nopeudella. Holle nyökkäili. – Näin se on. Laskutoimitus on jopa kohtuullisen yksinkertainen. – Niinpä niin. Mutta tuomari oli toista mieltä. Hän totesi tiukasti, että ”täällä eivät fysiikan lait päde, vaan täällä pätee Suomen laki”, Mujunen sanoi korostetun mahtipontisella äänellä ja purskahti sitten nauramaan Konttisen ja Kankaan yhtyessä siihen Hollen tyytyessä vain hymähtämään. 10
– Mutta asiaan, Mujunen totesi jo paljon vakavammin ja kääntyi Konttisen puoleen. – Teinityttö on kateissa. – Kuinka kauan hän on ollut kateissa? Konttinen kysyi. – Alkaen tästä iltapäivästä. – Oletko tosissasi? Eikö tämä ole vähän aikaista meille? Konttinen vilkaisi rannekelloaan, jota hän oli alkanut muutaman vuoden tauon jälkeen käyttää uudelleen. – Virka-aika taitaisi sekin jo tulla täyteen. Mujunen kohautti olkapäitään. Hän oli sekä iältään että virkavuosiltaan Konttista vanhempi, mutta jumittunut rikoskonstaapeliksi. Hiukset olivat harvenneet ja pituuttakin oli vain poliisin minimin verran. Hieman vanttera keskivartalo ei ollut seurausta syömisestä, vaan peräisin Mujusen painivuosilta. Hänen huomiokykyään ei ollut syytä aliarvioida, sillä pyöreiden kaasunaamarilinsseiksikin kutsuttujen lasien takana päivysti tarkkaavainen silmäpari. Hän asetteli lasejaan paremmin, ennen kuin vastasi Konttiselle: – Rikolliset eivät välitä työajoista. Tytön äiti oli niin huolissaan, että hellyin. Lupasin, että poikkeamme työpäivän päätteeksi, jollei tyttöön siihen mennessä saada yhteyttä. – Sinä piinkova poliisikoira muka annoit tunteille vallan? Eikö tämä olisi ollut järjestyspoliisin heiniä korkeintaan? Konttinen kysyi yrittäen turhaan kiemurrella irti väistämättömästä. Hänen kokemuksensa mukaan teinityttöjen myöhästelylle löytyi useimmiten luonnollinen syy, kuten meikin tai hiusten laittaminen. – Voi olla, haluatko soittaa ja perua? Mujunen kysyi tietäen, ettei Konttinen tekisi niin. – Luotan arvioosi, Konttinen taipui ja nyökkä11
si Kristalle ja Hollelle unohtaen tyystin hiljaa pysyneen Rehdin läsnäolon. – Jatketaan toiste. Krista nyökkäsi hymyillen Hollen tuijottaessa kahvikuppiinsa yhä ilmeisen harmistuneena luonnontieteiden kärsimästä oikeussalinöyryytyksestä, Rehdin seuratessa hänen esimerkkiään. – Krista on mukava tyttö, Mujunen sanoi, kun he istuivat autossa. – Häh? Konttinen oli vähän yllättynyt. – On toki, mutta tyttö nimenomaan. Oletko kiinnostunut? Mihin Amporn jo joutui? hän kysyi kiusoitellen. Mujusen avovaimo Amporn oli syntyjään thaimaalainen. He olivat kohdanneet thaipaikkoihin kohdistuneen tutkimuksen aikana, ystävystyneet ja rakastuneet. Mujunen mahdollisesti päinvastaisessa järjestyksessä. Mujunen vältti puhumasta thaihieromoista, vaikka siitä oli ollutkin kyse. Muutaman kuukauden seurustelun jälkeen Amporn muutti Mujusen luokse. Mujusen äiti vastusti aluksi kiivaasti naisen tuloa, mutta se ei auttanut, sillä Mujunen oli päätöksensä tehnyt. Ensimmäisten ennakkoluulojen hälvettyä Mujusen äiti ei lakannut kehumasta Ampornia, joka auttoi häntä päivittäin Mujusen ollessa töissä. Ampornin oli ollut vaikea saada töitä hieromasalonkien ulkopuolelta, joten hän mielellään ryhtyi Mujusen äidin omaishoitajaksi. Mujunen puolestaan oli enemmän kuin tyytyväinen siihen, että nainen jätti entisen ammattinsa. Työtovereiden kuittailua se ei kuitenkaan hillinnyt, mutta Mujunen ei siitä välittänyt tai ainakin yritti olla näyttämättä sitä. Konttinen ei ilonpitoon koskaan osallistunut, sillä he olivat vähän enemmän kuin työkaverit. 12
– Minä vai? Toisen kollegan puolesta olin huolissani, Mujunen vastasi samalla mitalla. – Vähän epäilen, ettei Hollella ole saumoja, Konttinen epäili. – Vaikka eihän sitä tiedä, kuka mistäkin tykkää. Holle oli tunnetusti huomattavan kiinnostunut tiedosta sen kaikissa muodoissa ja vastaavasti käytti vain vähän energiaa vastakkaisen sukupuolen miellyttämiseen. Itse asiassa Konttinen ei edes tiennyt, oliko Hollström naimisissa vai ei. Hollen aviosääty ei ollut tullut koskaan puheeksi, mutta se ei hänen tapauksessaan merkinnyt vielä mitään, kuten ei sekään, ettei hänellä ollut sormusta. Se olisi vain ollut tiellä Hollen töissä.
13
LUKU 2 He ajoivat hetken hiljaisuuden vallitessa, kunnes Mujunen löysi oikean osoitteen Launeen omakotitaloalueelta. Talo oli vaaleanvihertäväksi rapattu puolitoistakerroksinen rintamamiestalo. Mujunen joutui jättämään auton tien varteen, sillä lumityöt olivat tekemättä. Talon edessä oli parkissa kaksi autoa, joiden Konttinen oletti kuuluvan talon väelle. He kahlasivat nietoksen yli saaden lunta matalavartisten kenkiensä sisään ja nousivat sitten raput kuistin ovelle kopistellen samalla lunta kengistään. Oven maali hilseili ja muutenkin näytti siltä, ettei taloa oltu huollettu ihan viime aikoina. Ulkoseinien rappaus oli muutamasta kohdin pudonnut ja alta oli paljastunut rappauksen alustana toimiva kanaverkko. Levottoman oloinen nainen tuli avaamaan heille oven. – Oletteko te ne poliisit? hän kysyi. Saara Marttila oli suunnilleen Konttisen ikäinen. Olemus oli arjen tai työn kuluttama. Lyhyet vaaleat suorat hiukset kehystivät kulmikkaita kasvoja, joissa huomio kiinnittyi lähinnä kirkkaan vihreisiin silmälasinsankoihin. – Mehän ne olemme, Konttinen ja Mujunen rikospoliisista, päivää. Saara Marttila ojensi kätensä ja sanoi nimensä, mutta vaikutti siltä kuin hänellä olisi ollut vaikeuksia 14
muistaa kohteliaisuuden perussääntöjä. Hänen ajatustoimintansa näytti täysin keskittyvän Klaaran olinpaikan ja tilanteen pohtimiseen. – Tyttärenne on yhä kateissa vai onko hän jo löytynyt? Konttinen kysyi toiveikkaasti, vaikka aavistikin vastauksen. – Hänen olisi pitänyt olla kotona, kun tulin töistä. Talo oli kuitenkin tyhjä. Yritin soittaa, mutta en minä, kuten ei miehenikään, ole saanut häneen minkäänlaista yhteyttä, Saara kertoi huolestuneella äänellä. He värjöttelivät hetken ovensuussa, kunnes hiljaisuus sai Saaran heräämään tilanteeseen. Hän opasti Konttisen ja Mujusen kuistin läpi sisälle taloon. Konttinen ei voinut olla huomaamatta homeen hajua, joka ympäröi hänet kuistilla. Sisällä asiat olivat sentään paremmin, mutta vain vähän. Konttisen kurkkua alkoi nopeasti kutittaa ja hänen teki mieli rykiä. Hänellä oli ikäviä kokemuksia hometaloista, eikä hän toivonut vastaavaa kenellekään. Marttiloiden kohdalla tilanne vaikutti päässeen jo melkoisen pitkälle. – Tämä ei ole lainkaan Klaaran tapaista, Saara sanoi, kun he olivat asettuneet olohuoneeseen. – Puhelimen akku voi olla loppunut. Nykynuoret osaavat käyttää virtaa, mutta eivät ladata sitä lisää, Konttinen totesi. – Niin kai, mutta en löytänyt hänen laturiaan kotoa, joten sen on oltava hänellä mukana. Luulisi, että hän olisi jo saanut sen ladattua. Ei hän kovin pitkään ilman puhelinta osaa olla. Konttinen nyökkäsi. Se oli totta. Jos teinin puhelimesta loppui virta, laturi ja pistoke kaivettiin vaikka männyn kyljestä. Hätä lisäsähkön etsimiseen syntyi 15
yleensä vasta siinä tilanteessa, kun akku oli miltei tyhjä. Ennakointi ei kuulunut useimpien nuorten erityistaitoihin. Toisaalta, jos haluttiin olla vanhempien tavoittamattomissa, akun loppuminen oli se ensimmäinen tekosyy olla vastaamatta. Huono puoli oli se, että silloin ei pystynyt olemaan yhteydessä kavereihin kuin hetkittäin. Valistuneet vanhemmat saattoivat silloinkin havaita läsnäolon ”whatsappissa” ja paljastaa vedätyksen. – Oletteko soittanut hänen ystävilleen? – Kaikille, jotka tiedän. Riina, joka on tietääkseni hänen paras ystävänsä, kertoi Klaaran lähteneen koulusta jo kahdeltatoista. Hänen päätään oli kuulemma alkanut särkeä. Sen jälkeen hän ei ole enää ollut whatsupissa tai snapissa ja mitä niitä nyt onkaan. Meille hän ei ilmoittanut lainkaan, että oli lähtenyt kotiin ennen aikojaan. – Onko hänellä jotain sairauksia? – Ei ainakaan mitään, mistä olisimme tietoisia. Epäilettekö, että päänsärky voisi liittyä katoamiseen? Konttinen näki, kuinka Saaran aivot alkoivat kehitellä erilaisia tautivaihtoehtoja. – Tuskin sentään, mutta on sekin hyvä ottaa huomioon. – Soitin jo sairaalat lävitse, mutta niistä häntä ei löytynyt, Saara sanoi ennakoiden Konttisen seuraavan ajatuksen. – Onko hänellä ollut vaikeuksia koulussa? Lintsauksia? Tai onko hän ollut usein kipeänä viime aikoina? – Ei minun tietääkseni. Arvosanat ovat olleet lähinnä kiitettäviä, eikä meidän ole tarvinnut huolehtia muutenkaan hänen koulunkäynnistään. Hän on itse hoitanut sen niin hyvin. 16
– Entä harrastukset? Saara voihkaisi. – Minun piti viedä hänet ringettetreeneihin. Ringette on Klaaralle kaikki kaikessa, hän jatkoi ja näytti miettivän jotain ankarasti. – Valmentajalle pitäisi ilmoittaa, ettei hän tule tänään. Harjoitukset alkavat aivan kohta. – Onko mahdollista, että Klaara on mennyt ensin jonnekin ja sitten suoraan harjoituksiin? Konttinen kysyi. – Ei, koska hänen varusteensa ovat täällä, Saara totesi. Varustekassi hieltä tuoksahtavine tarvikkeineen oli pelireissun jäljiltä samassa paikassa kuin aamulla. – Ehkä Klaara on itse soittanut valmentajalle, Konttinen ehdotti. – Vai onko se heillä tapana? – Yleensä minä soitan, mutta hän on ollut niin harvoin poissa sieltä. Sairaanakin hänet on ollut melkein pakko pitää väkisin kotona. Saara otti puhelimen esiin soittaakseen valmentajalle, jolloin Konttinen sai miettiä hetken rauhassa. Mujunen oli kaikessa hiljaisuudessa päättänyt ottaa vapauden kierrellä asunnossa, eikä Konttinen nähnyt, missä tämä nyt oli. Konttinen kertasi mielessään sen, mitä oli saatu selville, eikä sitä ollut paljon. Tyttö oli ollut kateissa niin vähän aikaa, ettei hän oikein osannut huolestua. Klaara oli lähtenyt koulusta kesken päivän ilmoittamatta vanhemmilleen. Se vaikutti vähän oudolta, mutta vain vähän. Eivät nuoret aina nähneet tarpeelliseksi sellaisesta vanhempiaan reaaliajassa informoida. Varsinkaan, jos siihen liittyi jotain luvatonta tai keksittyä. Niin olisi voinut tapahtua Konttisenkin kotona, jossa oli yksi varhaisteini sekä yksi lajin kaikin puolin täydellinen edusta17
ja. Sellaisia teinit joskus olivat, kilteimmätkin. Ehkä tyttö oli ajatellut ”sairastaa” päivän viimeiset oppitunnit ja mennä sitten harjoituksiin, Konttinen pohti, mutta luopui ajatuksesta siihen sisältyvän ristiriidan takia. Klaara ei voinut olla treeneissä, koska hänellä ei ollut varusteita. Jos hän oli oikeasti sairas tai oli vain esittänyt sairasta, hänen olisi pitänyt joka tapauksessa olla kotona. Joten, missä hän nyt oli? Luultavasti kaverilla, josta vanhemmat eivät tienneet. Jollakulla, joka oli vienyt voiton niin koulusta kuin ringetestä. Tyttö on varmaan jonkun pojan luona, Konttinen epäili. – Valmentaja ei ole kuullut Klaarasta mitään, Saara sanoi hämmentyneen oloisena lopetettuaan puhelun. – Hän vain totesi, että Klaara onkin ollut viime aikoina usein sairaana ja poissa harjoituksista, vaikka minun tietääkseni hän on ollut terve. Klaara oli kuulemma usein itse ilmoittanut olevansa sairas, mutta ei tänään. Mitä tämä oikein on? Saara pohti ääneen. – Minulle hän on sanonut menevänsä treeneihin ja useasti olen jopa kyydinnyt hänet hallille ja takaisin. Saara väänteli käsiään ja hänellä oli suuria vaikeuksia pysyä aloillaan. – Onko hänellä poikaystävää? – Ei ainakaan minun tietääkseni. On hän ihastunut ollut ja tavallaan seurustellutkin, mutta se on tapahtunut kokonaan sosiaalisessa mediassa. Eivät he kai edes varsinaisesti tavanneet koskaan sen yhden Jaren kanssa, tai tapasivat tietysti, kun olivat samassa koulussakin, mutta eivät olleet niin sanotusti treffeillä. Sellaisen käsityksen me ainakin saimme, mutta emme toki voi olla sataprosenttisen varmoja siitä, Saara selitti yrittäen samalla hahmottaa nykyaikaisen seurustelun ominaispiirteitä. 18
– Onko tällä Jarella sukunimi? – Tarkkinen se kai on, mutta sen piti jo olla menneen talven juttu. – Ette varmaan tiedä hänen puhelinnumeroaan? Ei sillä, että se olisi ongelma, saamme sen kyllä selville. Saara pyöritti päätään. – Ei minulla ole sitä. Tutkimusretkeltään palannut Mujunen kirjoitti nimen ylös, nyökkäsi Konttiselle ja siirtyi sivummalle soittamaan. Pian Konttisella oli numero. – Ehkä haluatte itse soittaa? Konttinen ehdotti Saaralle. – Ei vielä muuttuisi niin viralliseksi ja leviäisi somessa, kun kyse voi olla jostain ihan viattomasta. Konttinen tiesi, että jos poliisi soittaisi ja kysyisi Klaaraa, tieto olisi millisekunti puhelun jälkeen tai jopa sen aikana satojen nähtävillä. – Kiitos, se on hyvä ajatus. Saara näppäili numeron ja kävi lyhyen keskustelun ilmeisen epätietoisen pojan kanssa. – Hän ei pystynyt auttamaan. Klaaran kanssa he ovat ystäviä edelleen, mutta yhä vain netissä. Konttinen nyökkäsi. Tarpeen niin vaatiessa hän ja Mujunen vielä jututtaisivat poikaa. – Voisitteko näyttää tyttärenne huoneen. – Totta kai. Saara johdatti poliisit tyylikkäästi sisustettuun huoneeseen samassa kerroksessa. Vaikka talo olikin ulkoapäin huonossa kunnossa, oli sisällä tehty paljon remonttia ja pinnat näyttivät uusilta. Kellarinhajua ne eivät silti pystyneet peittämään. Konttisen silmiä oli jo alkanut kutittaa ja hän tiesi kokemuksesta, että pian hän alkaisi vetistellä, eikä se johtuisi liikutuksesta. Silloin kun he olivat asuneet itse hometalossa, ei hän ollut kärsinyt oireista, mutta nyt myöhemmin hän oli huoman19
nut tulleensa herkäksi kaikelle homeelle. Klaaran huoneessa oli puhtaat vaaleaksi maalatut seinät, eikä niillä ei ollut bändikuvia tai muita nuorille tyypillisiä kuvia. Sänky oli pedattu ja huone oli teinin huoneeksi poikkeuksellisen siisti. – Pitääkö hän itse huoneensa näin hyvässä järjestyksessä? Konttinen kysyi vähän hämmästyneenä. – Kyllä. Hän on ollut hyvin vastuuntuntoinen… tähän asti, Saara lisäsi vaisusti. Mujunen alkoi availla laatikoita ja kaappeja. Saara näytti siltä, että aikoisi esittää vastalauseen, mutta ei sanonut mitään ja seurasi jähmettyneenä sivusta, kuinka Mujunen tonki Klaaran tavaroita. Pian hän kuitenkin lopetti. – Pitääkö Klaara päiväkirjaa? Mujunen kysyi vähän karhealla äänellä. Hänenkin kurkkunsa oli kuivunut, eikä ääni meinannut kulkea kunnolla. – Ei tietääkseni. Jotain blogia hän on joskus pitänyt, mutta ei se tietenkään ole sama asia, kun se on julkinen. – Onko teillä muita lapsia? Konttinen kysyi. – Klaaran pikkuveli, Ilmari. Mutta hän ei ole kotona, vaan yökylässä. Meni suoraan koulusta. Miten hän voisi auttaa? Konttiselta alkoivat ideat loppua ja hän vilkaisi anovasti Mujuseen, jolla olikin kysymys valmiina. – Olisiko Klaara voinut mennä jollekin sukulaiselle? Saaran ilme kirkastui. – Mummo! Hän voisi olla isoäidillä, siellä hän varmaan on! Puhelu isoäidille kesti tuskallisen kauan. Ensin otti aikansa ennen kuin puheluun vastattiin ja sen jälkeen Saara joutui toistelemaan asioita useaan kertaan. Isoäi20
din kuulo oli ilmeisen huono, mutta lopulta asia selvisi. Klaara oli viimeksi käynyt mummollaan viikko sitten ja anellut silloin tältä kakskymppistä johonkin tärkeään menoon. Sen koomin tämä ei ollut Klaarasta kuullut. Mummon rauhoittelu siitä, että Klaaralla on varmasti kaikki hyvin, vei Saaralta vielä hyvän tovin. Perheen isä saapui kotiin kopistellen kovaäänisesti lunta jalkineistaan. – No, löytyikö? Saara kysyi ahdistuneen oloisena. Mies pudisti päätään. – Ei. Kävelin koko matkan ja katsoin kaikki ojat sekä pusikot. Ei jälkeäkään. – Te olitte etsimässä tytärtänne? Konttinen kysyi ja esitteli heidät samalla. Klaaran isä, Jarkko, oli ristiverinen, kevyesti parrakas ja tukeva. Ruudullinen flanellipaita lisäsi vaikutelmaa perusmiehestä. Hän voisi olla ammatiltaan insinööri, Konttinen mietti. – Aivan. Tulin jalkaisin Klaaran koululta tänne sitä reittiä, mitä hän ainakin tietääkseni kulkee. Ei mitään, ei yhtikäs mitään. Jarkko otti kulmikkaat tummasankaiset lasit silmiltään ja alkoi pyyhkiä hihallaan kosteutta pois niistä. – Onko hän Launeen koulussa? Eikö se ole lähin? – Se on ehkä lähin, mutta ei sinne Launeen homekouluun olisi lasta uskaltanut laittaa. Klaara käy Salpausselän koulussa urheiluluokalla, Jarkko täsmensi. Konttinen sävähti tahtomattaan. Hänen oma poikansa kävi samaa koulua niin ikään urheiluluokalla. – Ahaa, Konttinen sanoi ja ajatteli, että homeongelma oli Marttiloiden perheellä lähempänä kuin lähikoulu. Asunnon sisäilma oli saanut Konttisen pään särkemään ja välillä hänen äänensä meinasi pettää. Se saat21
toi selittää myös Mujusen takeltelevan puheen. – Millä luokalla hän on? – Yhdeksän, oliko se H vai mikä, Klaaran isä vastasi hieman epävarmana. – F senkin pösilö, Saara sanoi vihaisesti. – Etkö sinä sitäkään muista? Konttinen vaikeni, sillä hänkään ei muistanut, millä seitsemännellä luokalla Valtteri oli. – Eli hän on viisitoistavuotias? – Kyllä, täyttää kesäkuussa kuusitoista. – Olisiko mahdollista, että hän on jonkun sellaisen poika- tai tyttökaverin luona, jota ette tunne? Vanhemmat katsoivat toisiaan. – Onhan se mahdollista, mutta kun Klaara on aina kertonut, missä on ja kenen kanssa, Saara vastasi miltei anelevasti. – Murrosikäisistä ei aina tiedä, Konttinen totesi. – Joskus se iskee yllättäen. Minua kiinnostaa Klaaran koulunkäynti. Oletteko katsoneet Wilmaa viime aikoina? hän kysyi tarkoittaen kodin ja koulun väliseen yhteydenpitoon tarkoitettua ohjelmaa. – Emme äskettäin, kun kaikki on mennyt niin hyvin, Saara sanoi ja alkoi hakea sivustoa kännykkäänsä. Hän valahti kalpeaksi saatuaan Klaaran sivun näkyviin. – Herra Jumala! Täällähän on vaikka mitä… poissaoloja, tunnin häirintää ja luokasta poistamisia. – Onko niitä pitkältä ajalta? – Viimeiseltä kolmelta viikolta, mutta kun koulusta ei ole kuulunut mitään… – Taitaa nyt olla niin, että emme voi tehdä muuta kuin odottaa, Konttinen päätti. – Yrittäkää te soittaa hänelle. Toivotaan, että hänen puhelimensa alkaa toimia. Me annamme järjestyspoliisille tehtäväksi tarkkailla, jos 22
kaupungilla näkyy hänen ikäistään ja näköistään tyttöä. Jos teillä on antaa Klaaran kuva ja tietoa vaatetuksesta, niin annamme ne eteenpäin. Vielä en olisi järin huolestunut. En kuitenkaan vähättele tilannetta, mutta kello on vasta seitsemän. Klaaran vanhemmat nyökkäsivät lähes samanaikaisesti. – Ymmärrämme, mutta tämä poikkeaa niin paljon aiemmasta, Saara sanoi molempien puolesta, Jarkon seistessä vieressä vaiti. – Sovitaanko niin, että soitatte suoraan minulle, jos hän tulee kotiin tai viimeistään aamulla, jos häntä ei kuulu siihen mennessä. – Aamulla! Saara huudahti ääni miltei falsetissa. – Emme voi hirveästi tehdä yön aikana mitään. Näillä tiedoilla ei mielestäni voida tai ole aiheellistakaan tehdä muuta.
23