Lukunäyte / Elina Pitkäkangas: Ruska by Myllylahti Oy

Myllylahti Oy Espoo 3

www.myllylahti.fi

Graafikko: Karin Niemi Kirjailijakuva: Kaisu Sandberg

s. 251 ote Shawn Jamesin kappaleesta Through the Valley ISBN 978-952-202-947-8 (Sidottu) ISBN 978-952-202-968-3 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2018 4

Tosielämän Aaronille.

1. Aaron

uu valaisi puuhun porattua viiltoa. Kiersin kättäni kapean loven myötäisesti, tunnustelin jälkeä sormenpäillä, kunnes löysin rungon takaa laveamman painauman. Männyn kaarna oli rapissut maahan isoina lohkareina. Rungon paljas kohta oli noin kämmeneni levyinen, sileä, selvästi veitsellä kaiverrettu. Patruuna oli pultattu tähän. Käännyin katsomaan olkani yli ja yritin nähdä alueen Jahdin silmin. Puita kasvoi tiheässä ja aluskasvillisuutta oli paljon. Tavallisesti olin nähnyt ansalankoja alueilla, joissa oli selkeät kinttupolut ja paljaita puunrunkoja. Varvukot ja pitkä heinikko olivat otollisia alueita hukkaraudoille, mutta täällä aluskasvillisuuden olisi kuvitellut aiheuttavan harmia. Tuuli puhalsi järveltä estoitta ja sen mukana taipuvat oksat olisivat voineet helposti laukaista ansan. Rypistin otsaani yrittäessäni tulkita näkemääni. Miksi juuri tämä paikka? Mitä te olette ajatelleet? Kuljetin katsettani puusta puuhun, kunnes huomioni kiinnittyi järven ylle kaartuvaan koivuun. Sen rihmamaiset oksat hipoivat veden pintaa keräten virran mukana kulkeutuvaa roskaa. Siirryin puun juurelle ja tunnustelin rungon. Löysin nopeasti etsimäni: kapean viillon ja syvemmän painauman patruunan kohdalla. Tässä. Tämä oli Jahdin valitsema toinen puu. Ansalanka oli viritetty runkojen väliin ja kerätty sittemmin pois villieläimiä vahingoittamasta. Väsynyt pettymys liikahti sisälläni. 7

Jahti oli jälleen kiertänyt edellemme. Juuri kun olin ajatellut meidän edenneen tarpeeksi kauas isoista kaupungeista. Vedin kartan reisitaskusta ja levitin sen polvilleni. Silmäni olivat kuukausien aikana tottuneet yön hämärään, mutta yksityiskohtaista maastokarttaa lukiessa minun oli edelleen kumarruttava lähemmäs. Tussilla piirtämäni rastit, nuolet ja ympyrät erottuivat haaleita maastomerkkejä vasten. Kartta näytti kokeen suttupaperilta. Vedin punatussin esiin ja merkitsin karttaan uudet päivitykset: Jääsjärvi – rastit viritettyjen ansalankojen kohdalle – Joutsan muuri – punainen ympyrä ja sen viereen teksti: Partio. Kierrä! Saatuani merkinnät tehtyä tuijotin karttaa ja punnitsin vaihtoehtojamme. Ei hyvältä näyttänyt. Tiheä järvirykelmä teki liian kapeita väyliä luoteeseen eikä etelään voinut palata. Karttaan piirretyt rastit rajasivat systemaattisesti etenemismahdollisuutemme. Kaikkialla oli tiesulkuja, merkkejä partioista ja vartioiduista asuinalueista. Punaisten merkintöjen tiivistyminen alkoi muistuttaa kiristyvää hirttosilmukkaa. Painoin tussin korkkiin ja taittelin kartan taskuuni. Katsoin järveä, joka rauhallisena, mustana syysyönä näytti hämäävän uinuvalta. Kuun säteet heijastuivat veden lainehtivalta pinnalta, ja tummanharmaat pilvet lipuivat tuulen mukana hitaasti kirkkaan taivaankappaleen yli. Enää neljä päivää, ajattelin rauhallisesti. Katsoin pyöristyvää kuuta kuin tiimalasia, joka valutti hiekkaansa mustan järven syvyyksiin. Päivä olisi tiistai, yhdeksäs syyskuuta. Laskujeni mukaan olisin silloin kahdeksantoista vuotta ja satayhdeksänkymmentäkaksi päivää vanha. Sen pidemmälle en näillä näkymin eläisi. Sillä vaikka me kuin ihmeen kaupalla pääsisimmekin Jahtia pakoon, vielä oli eräs, jonka täydenkuun kohtaamisesta en selviäisi hengissä. Matleenan kirsikkainen tuoksu kertoi hänen tulostaan ääntä aikaisemmin. Tunsin ilmavirrasta, kuinka tyttöystäväni kyykistyi viereeni, lähelle, mutta jättäen samalla pienen hajuraon väliim8

me. Hän oli alkanut varoa kontaktia minuun jo päiviä aikaisemmin. Matleena kiersi kätensä polviensa ympärille. Näin hänen sormiensa pureutuvan housunpuntteihin kuin jännittyneellä kissalla. Hänen yrityksensä peittää täydenkuun aiheuttamia vieroitusoireita oli yhtä näkyvää kuin hikipisarat hänen otsallaan. ”Taas umpikuja?” hän kysyi. Hymähdin ja nyökkäsin ansalangoilla viillettyjä puita kohti. ”Ne on testanneet tätä paikkaa aikaisemminkin. Vissiin totesivat sen hyväksi juomapaikaksi.” Olin hetken hiljaa ja lisäsin sitten kaunistelematta: ”Ne keskittyy rantoihin nyt, koska ne tietää susien tulevan juomaan ennemmin tai myöhemmin.” ”Mä en ole koskaan lähestynyt paikkaa, joka haisee ruudille”, Matleena sanoi. Hän pyyhkäisi lehtiä maasta, ikään kuin olisi olettanut minun haistavan niistä muutakin kuin pihkan ja maatuneen heinän. ”Sen jälkeen, kun Jahti ampui mua, mä en ole sutena halunnut enää lähestyä aseistautunutta ihmistä. Sama pätee Tuuliin ja Peteriin. Ne vaihtaa suuntaa heti, kun haistaa sotilaat.” ”Mä en olekaan huolissani niistä. Tai susta.” Matleena suostui viimein kääntämään katseensa minuun. Kuunvalo sai hien kiiltämään hänen pisamaisilla kasvoillaan kuin hänen ihonsa olisi tehty lasista. Kupariset hiussuortuvat nuolivat ohimoita. Se ei ollut hikeä juoksulenkin tai muun fyysisen kuormituksen jälkeen, poskilla ei ollut tervettä punoitusta – Matleenan iho oli valkoinen kuin lumi. Paksut huulet halkeilivat. Suuria nukensilmiä kiersivät syvät, violetit renkaat. Hän katsoi silmiini vain hetken, kunnes painoi päänsä ja kuljetti katseensa takaisin kuuhun. Tytön hengitys kulki raskaana ja tahmeana. Matleenan täydenkuuntuska ei ollut ennen ollut niin tuntuvaa. Ei ennen Tuukkaa. Nyt heidän verisiteensä sai Tuukan levottomuuden pusertumaan Matleenan ihon alta kylmänä hikenä. ”Tuukka on ollut hukka vasta kolme täysikuuta”, sanoin. ”Jos mä Lavasteita yhtään tunnen, veikkaan sen olevan aika maaninen tapaus sutena. Sen näkee siitä jo nyt. Sen näkee susta. Sulla on täysi työ pitää pakka kasassa, kun Tuukka on lähellä.” 9

”Se vain pelkää, että siihen sattuu. Sen muuntautuminen on sille kuulemma jotenkin hankalaa.” Matleenan äänestä kuuli, ettei hän ollut tilanteesta yhtään niin varma kuin antoi sanoillaan ymmärtää. Tuukka oli puolellamme, aivan niin kuin oli Peterkin, mutta emme tunteneet heidän käytöstään susina. Niin paljon kuin halusinkin olla Tuukan puolella, minun oli myönnettävä, ettei hänen uhmakas luonteensa luvannut hyvää ennustetta täysikuulle. ”Jos Tuukka pääsee veren makuun, se tulee haluamaan lisää”, kiersin Matleenan kommentin. ”Kun se haistaa ihmisiä, se menee niiden luo. Ruutia tai ei. Se on aina ollut sellainen, sen itsesuojeluvaisto on ihan nollissa. Veikkaan, että uhka saa sen jopa uteliaammaks.” ”Tuukka seuraa mua.” ”Se seuraa Inkaa”, korjasin, ja ääneni vajosi olemattomiin. Inkan ajatteleminenkin sai ristiriitaisen suuttumuksen kuplimaan sisälläni. Sen jälkeen, kun Peter oli kertonut vauvasta kaksi viikkoa sitten, Inka oli sulkeutunut kuoreensa kuin simpukka. Hän ei enää hymyillyt minulle. Ei sanonut sanaakaan Myrskynsilmästä, Leosta tai lapsesta, vaikka kuinka yritin ottaa asian puheeksi hänen kanssaan. Tuukka oli ainoa, jonka Inka vielä päästi lähelleen. Ainoa, jonka katsetta hän ei väistänyt. Matleena ei vaatinut minua jatkamaan aiheesta. Hän tuijotti kuuta ja imeytyi osaksi sen loistoa muutaman minuutin ajaksi. Annoin hiljaisuuden laskeutua yllemme, se ei tuntunut Matleenan kanssa enää millään tavalla vaivaannuttavalta. Hänen seurassaan minun oli hyvä olla. Kupristin kämmeneni ja kastoin ne veteen. Jääkylmät pisarat valuivat takin hihasta, kun kallistin veden huulilleni. ”Etsä tosiaan aio kysyä mitään Werecaresta?” Matleena kysyi lopulta. Hän kuulosti hajamieliseltä kuin olisi puhunut itselleen, mutta kysymyksestä tiesin hänen olevan läsnä. ”Ajattelin, että sanot itse, jos jotain kerrottavaa on”, totesin. Tyttö katsoi minuun. Vaikka hän pysyi vakavana, kirkkaissa, 10

turkooseissa silmissä pilkahti toivoa. ”Mä tapasin sen. Tuuli piti lupauksensa, Aaron, se sai Werecaren kuulemaan meitä. Niiden auto lähtee aamulla, joten meillä on pari tuntia aikaa neuvotella niiden kanssa.” Matleena hivuttautui lähemmäs ja kosketti polveani pitkäkyntisillä sormillaan. ”Se on valmis tapaamaan sut.” ”Eino Teräs”, lausuin nimen hänen puolestaan. En tiennyt, varoiko Matleena nimeä pelosta vai kunnioituksesta, mutta minulla ei ollut syytä tuntea kumpaakaan. Ei, vaikka mies, jonka luokse olin aikeissa mennä, oli Werecaren kolmas – ja samalla ainoa elossa oleva ja vapaa – johtaja. Jos pilaisin välini häneen, pilaisin mahdollisuutemme ainoaan kunnolliseen tulevaisuuteen. ”Miltäs jätkä vaikutti?” kysyin muina miehinä. ”Vihaiselta? Kostonhimoiselta? Asteikolla yhdestä kymmeneen, kuinka katkera se on Sampon kuolemasta ja Jatan pidätyksestä?” Matleena nosti kätensä polveltani ja pyyhkäisi kerääntyneen hien huulensa kaarelta. ”Se vaikutti... Miten mä nyt sanoisin – terävältä? Ei se kai vihainen ollut. Se hymyili paljon.” ”Mutta?” ”Mä en tiedä oliko se hyvää hymyä. Jokin siinä mättää. Kun mä yritin aistia vaaraa siitä, sen mielialat alkoi heitellä laidasta laitaan. Mun pää meni ihan sameaksi siitä. Koko sen ajan se katsoi mua ja virnuili. Musta tuntui, että se teki sen tahallaan. Tiesi, miten hukkien aisteja voi huiputtaa.” Jatalla on karismaa, Einolla taktiikkaa, muistin Sampon kertoneen minulle Werecaren johtajista. Sanat sopivat Matleenan kuvaukseen paremmin kuin hyvin. Se jätkä tietää hukista enemmän kuin ne perkeleet itse. ”Aaron, jos sä haluat neuvotella Werecaren kanssa, tää on sun tilaisuus. Eino ei anna toista mahdollisuutta.” ”Tiedän”, huokaisin. Olisi ollut älytöntä perääntyä. Silti vanha pelko nosti päätään vatsani pohjassa, se joka muistutti minua kokemattomuudestani, murtuneista kylkiluista, epäonnistumisesta. Eino näkisi sen kaiken, vaikka seisoisin kuinka suorana hänen edessään. Ja vaikka Werecaren ykkösjohtajaan, Jatta Aaloon, 11

epätoivoni oli aikoinaan vedonnut, tästä tyypistä en ollut yhtään niin varma. Tiesin Einosta hyvin vähän. Etsin Matleenan käden pideltäväkseni. Sormemme liukuivat lomittain, hänen jääkylmät, valkoiset kätensä minun karheaa ihoani vasten. ”Pysy mun lähellä”, kuiskasin. Hänen vastauksensa oli puristuvassa otteessa, nykerön nenän hipaisussa kädenselälläni. Lämpimässä hengityksessä, joka kulki täyteläisten huulten raosta, teräviksi kasvaneiden raateluhampaiden takaa. ***

Matleena johdatti minut järven rannasta paikkaan, minne Tuuli oli päivää aikaisemmin luvannut Werecaren tulevan. Seurasimme metsittynyttä, kapeaa mökkitietä, joka johti autioituneen pirtin pihaan. Vaikka paikan omistaja ei ollut pitänyt mökkiään kunnossa enää vuosikausiin, talon edusta oli kalju suojaavista puista ja paljasti armotta tulomme mistä tahansa suunnasta. Lahopuisen mökin sivustalle oli pysäköity likaisenvalkoinen asuntoauto. Sen pienet ikkunat oli peitetty tummin verhoin, mutta niiden raoista puskeva kullankeltainen sähkövalo sai auton muistuttamaan suurta tulikärpästä. En nähnyt ainuttakaan Werecaren aktivistia ulkona vahdissa. Katsoin kysyvästi Matleenaa, hain häneltä varmuutta, jota en itsestäni löytänyt. Tyttö nipisti suunsa viivaksi ja käveli ohitseni. En epäröinyt hetkeäkään luottaa häneen. Matleenan tuntosarvet olivat herkistyneet kesän aikana, joten jos hän eteni, minä seurasin. Jos hän perääntyi, minä peräännyin. Matleenan liikkeistä ei erottanut jännitettä. Hänen askeleensa olivat tasaiset. Vasta ennen asuntoauton ovea hän kääntyi puoleeni ja hengitti muutaman kerran liioitellun syvään. Ole rentona, sanaton käsky kuului. Laskin harteitani, jolloin Matleena nyökkäsi ja avasi asuntoauton oven. Sieraimiini pelmahtava makea tuoksu oli etäisesti tuttu. Muistin sen kesälomilta, Lycansin futisjätkien kanssa vietetyiltä 12

viikonlopuilta, kun saimme perheeni saarimökin omaan käyttöömme. Mutta siinä missä tuoksu oli ennen sekoittunut raikkaaseen meri-ilmaan, täällä haju leijui ilmassa paksuna kuin päänsärkyä aiheuttavat suitsukkeet. Hentoa savua saattoi erottaa seinälamppujen ympärillä. Auto muistutti rihkamakauppaa. Kaikkialla oli kummallista roinaa, aina samuraimaskeista simpukankuoriin ja intialaisia jumalia esittäviin pikkutauluihin. Peremmällä tilaa hallitsivat punaiset sohvat sekä puinen, juomalasien, rizzlojen ja täyteen tumpatun tuhkakupin saastuttama pöytä, jonka ääressä kaksi aktivistia pelasi korttia. Heistä kookkaampi, lihaksikas lettitukkainen nainen istui selin meihin eikä kääntynyt, vaikka Matleena kolautti oven kiinni perässämme. Sotkuisen pöydän toisella puolella oli noin parikymppinen mies, jolla oli kuparinruskea, kihartuva tukka ja sileät kasvot. Hänen vaatetuksensa ei vastannut sitä, mitä olin tottunut Werecarelta näkemään: miehellä oli vaalea farkkukauluspaita, puka shell -kaulakoru ja pöydän alta pilkottavat punaiset Vansit. Kolmas aktivisti nukkui kapealla laverilla, joka oli asennettu pöydän yläpuolelle. Hänestä näkyi vain virttyneet sukat ja perulaisella poncholla peitelty pyöreä lantion kaari. Auton ohjaamon ja matkustamon väliin oli vedetty kukallinen verho. Jäin Matleenan kanssa kynnykselle odottamaan. ”Sä olet pidempi kuin kuvittelin”, korttia pelaava aktivistimies sanoi. Hän ei nostanut katsettaan pelikorteistaan. ”Sen perusteella miten sä olet pakoillut vastuuta viime viikkojen ajan, odotin tapaavani pienen, pienen”, hän nipisti peukalon ja etusormen lähelle toisiaan, ”pienen, pienen miehen.” Lettitukkainen nainen kääntyi ja mittaili minua ynseästi katseellaan. Annoin hänen mulkoilla. Katsoin hänen ohitseen kohti miestä, jonka ymmärsin olevan ohjaksissa. Einon ulkonäkö ei ehkä vastannut käsityksiäni Werecaren johtajista, mutta hänen äänessään kuului sama rauhallinen itsevarmuus, jonka olin aiemmin tunnistanut Väinön ja Jatan puheessa. Luontaista auktoriteettia.

”Mä en tiennyt voiko suhun luottaa”, sanoin välittämättä aktivistien halveksunnasta. ”En tiedä vieläkään. Jatta ei koskaan puhunut susta mitään.” ”Jos olisi puhunut, lisäisikö se sun luottoa muhun?” Eino nosti katseensa korteista ja hymyili. Hänellä oli hämmästyttävä katse. Silmät olivat eri värisävyä keskenään. Siinä missä toinen iiris hukkui oliivinvihreään, toiseen oli sekoittunut hehkuvaa punakuparia. Yhdistettynä veikeään hymyyn mies näytti hämäävän leikkisältä ja viattomalta. Ilman hänen sanojaan olisin saattanut erehtyä luulemaan häntä sellaiseksi. ”Katsos, Aaron. On johtajia, jotka haluaa olla keulassa ja ottaa asioita omiin nimiin. Ja sitten on niitä, jotka ei halua. En koskaan pyrkinyt Jatan ohi, koska tiesin näin käyvän. Johtajat ovat niitä, joiden selkärangat katkaistaan voiton merkiksi silloin, kun vastustaja pääsee niskan päälle. Jatta ja Sampo halusivat olla esillä ja siksi – kiitos sun – Jahti on nyt onnistunut pyyhkimään ne pois päiväjärjestyksestä. Sä työnnät mut väkisin keulaan, Aaron. Siitä mä en pidä.” Hänen tyylinsä keskustella oli rauhallisuudestaan huolimatta hyvin päällekäyvä. Eino luennoi, latoi faktoja, joihin hän ei selvästi odottanut minulta minkäänlaista mielipidettä. Jopa hänen lopetettuaan jäin odottamaan jatkoa, enkä ollut varma oliko minun vuoroni puhua. Vilkaisin Matleenaa toimintamallin toivossa. Tyttö nyökäytti leukaansa kannustukseksi. ”Jatta voi vielä palata johtoon”, kokeilin. ”Jos me saadaan todistettua, että Jahti valehtelee hukista, me pystytään tekemään paljon enemmänkin. Sampo kuvasi todistusaineistoa Myrskynsilmän laittomista labroista. Se muistitikku voi yhä olla Alexilla tai Väinöllä, jos ne tutki Ronjan taskut, ennen kuin...” Sanat takertuivat kurkkuuni eivätkä halunneet muotoutua. ”Ennen kuin ne hautasi sen.” ”Viel Glück”, Eino sanoi ja sytytti sätkän. ”Veikkaan, ettei Hella ole antanut kenenkään muun koskea Ronjan ruumiiseen. Se oli 14

aika murtunut, kun sen viimeksi näin. Sydäntäsärkevää.” ”Hella?” Eino virnisti jointti huulillaan ja vaihtoi merkitseviä katseita vastapäätä istuvan aktivistin kanssa. Nainen nauroi hiljaa. Heidän vihjaileva kulmien kohottelunsa muistutti hämmentävällä tavalla lukion hihitteleviä tyttörinkejä, eikä minulla ollut enää pienintäkään epäselvyyttä siitä, miksi he kutsuivat Alexia sillä nimellä. Eino heilautti kättään kuin huiskauttaen aiheen pois. ”Äh, sisäpiirin huumoria”, hän sanoi. Leikkisyys hänen silmissään ei kadonnut minnekään, vaikka hän siirtyi takaisin vakavaan aiheeseen. ”Myrskynsilmän operaatio. Se taisikin kusta sitten ihan huolella? Tiedoksi, että näin paljon vaivaa sen suunnitelman laatimiseen – jep, juuri sen, jonka te Sampon kanssa paskoitte sillä sekunnilla, kun pääsitte pihan poikki rakennukseen. Sen sijaan, että te olisitte noudattaneet mun neuvoja ja vapauttaneet Inka Lavasteen huomaamatta, te päätittekin ramboilla vähän. Tapoitte Sampon, Ronjan ja perheellisen vartijan, pahoinpitelitte operaatiopäällikkö Hallaksen ja vapautitte yhden Suomen pahamaineisimmista ihmissusista. Putkeen meni.” Hän piti tauon, jonka aikana hän imi sätkää ja asetteli pelikorttejaan parempaan järjestykseen. Aloin ymmärtää hänen tyyliään. Eino pönkitti asemaansa rytmittämällä keskustelua: hän oli tuomari, minä syytetty, joka sai oikeuden puolustaa itseään hänen armostaan. Myrskynsilmän tapahtumien kertaamisen oli kai tarkoitus saada minut kiemurtelemaan tunnontuskissani. Siinä mielessä hän kuitenkin aliarvioi minut. Kuluneen kahden viikon aikana olin läpikäynyt Myrskynsilmää niin monta kertaa, ettei Einon muistutus liikauttanut sisälläni mitään. Hänen sanansa olivat tyhjiä, ne eivät kertoneet mitään siitä helvetistä, jonka olin kokenut. Pysyin hiljaa niin pitkään, että Eino kyllästyi odottamaan vastaustani. Hän hymähti ja tumppasi jointin täpötäyteen tuhkakuppiin. ”Jatta otti muhun yhteyttä heti, kun media alkoi pöhistä täs15

tä. Mä pesin käteni kaikesta sillä sekunnilla, kun kuulin Jahdin kutsuvan Werecarea terroristijärjestöksi. Jatta otti vastuun – ja maksoi siitä. Se ei ole pääsemässä tutkintavankeudesta vähään aikaan.” ”Mä myönnän, ettei Myrskynsilmässä mennyt monikaan asia putkeen”, sanoin. ”Mutta just siks me ei voida jatkaa nöyristelyä Jahdin edessä. Meidän pitää näyttää ihmisille, että me ollaan tehty kaikki hyvästä syystä. Jahti haluaa hiljentää meidät, koska meillä on tietoa, jota ne ei halua mediaan. Tässä on kyse isommista asioista kuin vain meidän maineesta. Sä tiedät mistä mä puhun.” Nyt oli minun vuoroni pitää tauko ja antaa sanojeni hallita. Ei tarvinnut olla hukka tunteakseen, kuinka jännite väreili ympärillämme. Tästä aiheesta Einolla ei ollut otetta. Tunsin itsevarman hymyn nostavan suupieltäni, kun jatkoin: ”Tuuli kertoi sulle Inkasta, vai mitä? Siksi sä olet täällä. Sua kiinnostaa sen lykantropia ja ne asiat, jotka siihen mahdollisesti liittyy.” ”Tuuli kertoi jotain sellaista, joka ei ole mahdollista”, Eino töksäytti. Hän nosti pakasta yhden kortin lisää. ”En tiedä kertoiko Jatta sulle koskaan, mutta mä olen yksi Werecaren korkeimmin koulutetuista jäsenistä. DI, jos ihan tarkkoja ollaan. Mä olen opiskellut biokemiaa Berliinissä ja suorittanut asepalvelukseni erikoisrajajääkärinä Jahdin riveissä. Tässä vaiheessa uskallan väittää, että mulla on näkemystä viruksesta. Lykantropia ei käyttäydy niin kuin te Lavasteen kohdalla väitätte. Jos virus aktivoituu, se johtaa muuntautumiseen. Se on lääketieteellinen fakta.” ”Fakta on myös se, että mun veli pystyi hallitsemaan sen muuntautumista”, Matleena sanoi väliin. Katsoin häntä ja tunnistin hänen kirkkaissa silmissään samaa periksiantamatonta paloa, jonka olin nähnyt syttyvän kaksi viikkoa sitten, kun hän oli kuullut lääkkeen mahdollisuudesta ensimmäistä kertaa. Hän kuulosti vahvemmalta kuin minä. Ei epäröinyt sanojaan edes yhden prosentin vertaa. ”Mä olen nähnyt sen omin silmin. Leo ei tarvinnut täysi16

kuuta muuntautuakseen, eikä täysikuu saanut sitä jättämään ihmisyyttä. Sen virus ei ilmennyt pikatesteissä. Jos et usko, miksi sä luulet Jahdin piilotelleen sen ruumista? Tai vaienneen Inkan raskaudesta?” ”Tän luulis kiinnostavan sua, Eino”, komppasin hymyillen. ”Me voidaan auttaa toisiamme. Sä tarvitset meitä, jos haluat selvittää voiko lääkettä lykantropiaan olla – ja me tarvitaan Werecarea, jotta saatais tieto Jahdin valehtelusta eteenpäin. Mitä menetettävää sulla on? Jos sä lähdet täältä tyhjin käsin, Jatta pysyy vankilassa ja sä yrität pitää elossa sun kuolevaa järjestöä, joka ei varmasti ikinä enää saa ääntään kuuluviin. Meidän avulla sä voit vielä vaikuttaa asioihin.” Eino tuijotti edelleen pelikorttejaan, joskin minusta tuntui, ettei hän nähnyt niitä enää. Hän siristi silmiään ja pyöritti kuparista hiussuortuvaa korvan takana kuin merkkinä armottomasta ajattelusta. ”Mä alan ymmärtää, miksi sä vetosit Jattaan niin paljon”, hän sanoi. ”Sä olet suuruudenhullu.” ”Niin no. Miten sen nyt ottaa.” Eino laski korttinsa huokaisten pöydälle. Hiuksia näpertänyt käsi pyyhkäisi päälakea ja putosi reidelle. Ensimmäistä kertaa hän katsoi minuun täysin vakavissaan ja suoristi selkänsä. ”Keksikää itsellenne isoja päämääriä, jos haluatte. Mulle tää ei ole muuta kuin kylmää vaihtokauppaa. Te haluatte, että Werecare pitää teidät hengissä ja vastapalvelukseksi annatte mulle tietoa Leo Dahlgrenista ja näistä”, hän pyöräytti sormeaan Matleenan suunnalle, ”erikoistapauksista niin pitkään, kuin katson tarpeelliseksi. Mulla on vain yksi ehto. Mä en ole kuten Sampo ja Jatta, eikä mun kanssa solmittuun sopimukseen riitä kädenpuristus ja hyvä tahto. Mun yhteistyö maksaa enemmän.” ”Meillä ei ole paljoa mistä antaa.” ”Älä vaivaa nättiä päätäs sillä. Mä tiedän jo mitä teiltä haluan.” Eino nojasi selkänsä reteästi tuoliin ja nosti punaisen Vansin toisen polvensa päälle. Omahyväinen virne palasi hänen huulil17

leen, eikä hän edes yrittänyt peitellä valta-aseman tuomaa mielihyvää. ”Ensinnäkin Matleenan ja molempien Lavasteiden on annettava mulle verinäytteet. Koska väitittepä te mitä tahansa Inkan erikoisuudesta, nää kaikki kolme hukkaa on peräisin Leo Dahlgrenista, eikö? Niiden viruksen on siis oltava samaa laatua. Mitä taas suhun tulee, Aaron, mä en halua mitään muuta kuin kunnioituksen. Vakuuden siitä, ettet kuse mua silmään ja lemppaa Jahdille niin kuin teit Jatalle.” Otin nopeasti askeleen lähemmäs. ”Sä saat mun sanan.” ”Hyvä.” Einon hymy leveni niin, että hammasrivi loisti hämyisessä valaistuksessa. Hänen kätensä hapuili mustaa urheilukassia vieressään, löysi etsimänsä ja iski pöydälle metallinharmaan, kännykkää pienemmän esineen. ”Voit aloittaa kertomalla tähän nauhuriin, miten sun vanhemmat on toiminut Jahdin selän takana koko sun pienen iän ajan. Miten ne järjesti Kuurankeron hukkaterrorin ja lavasti sun katoamisen, jotta sä voisit hivuttautua Werecaren piireihin ja vierittää syyt meidän niskaan, kun isku Myrskynsilmään tehtiin. Kerrot myös, miten sun äiti ja isä auttoi Valkosen perhettä piilottelemaan Matleenaa. Sanot, että ne maksoi hiljaiseksi jokaisen sairaanhoitajan, joka otti tytöltä verikokeen.” Eino napautti nauhuria sanojensa päätteeksi. Meni hetki tajuta mitä hän ehdotti minulle. Kuulin hänen sanansa, mutta torjuin ajatuksen jo ennen kuin sisäistin, mitä Einon vaatimus todella merkitsi. Tuijotin harmaata nauhuria, jonka Eino oli rätkäissyt korttipakan päälle. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kapistus näytti yhtäkkiä käsiasetta uhkaavammalta. ”Mitä?” sain kakistettua. ”Miks sä luulet, että mä ikinä valehtelisin mun perheestä tollaista? Ne on viattomia. Tää tuhoais niiden elämän.” ”Vain siinä tapauksessa, jos luovutan nauhan eteenpäin. Tää on mun hinta. Kertomalla noi asiat nauhalle sä osoitat luottoa muhun. Mä en ikinä vuoda nauhaa julkisuuteen, jos sä pysyt uskollisena mulle. Mutta jos mä löydän itseni samasta pisteestä, 18

missä Jatta on nyt”, hän kohautti olkiaan, ”ken tietää.” ”Vitun hullu.” ”Hei, ainakaan mä en kurlaa omaa verta neljän päivän päästä. Ich meine ja nur.” Avasin suuni laukoakseni hänelle kaikki mahdolliset solvaukset, mutta ennen kuin ehdin, Matleenan kosketus esti minua. ”Aaron.” Purin hammasta pidätellessäni kirosanoja. Matleena oli oikeassa, en voisi tuhota tätä mahdollisuutta meiltä. Jännitin lihakseni koviksi, puristin, löysäsin. ”Mistä mä tiedän, ettet sä yritä vain kostaa mulle Sampon ja Jatan puolesta?” ”Koska kuten sanoin, mä en ole niin kuin ne. Mulla on tässä oma lehmä ojassa, ei kenenkään muun. Se, millaista pikkuhousukauppaa Jatta käy kaltereiden takana, ei kiinnosta mua paskaakaan.” ”Ei ihme, ettei se ikinä puhunut susta. Sä hyväksikäytät ihmisiä.” ”Ei se ole hyväksikäyttämistä, jos molemmat osapuolet hyötyy siitä.” Eino nousi ylös sohvalta ja venytti käsiään. Hän oli pitkä, suurin piirtein samaa kokoluokkaa minun kanssani. Vyötärö oli kapea, jalat hoikat kuin korkeushyppääjällä. Oli vaikea sanoa, oliko hän yli vai alle kahdenkymmenviiden, mutta diplomi-insinööriksi hän oli hämmentävän nuori. Kai se kertoi jotain Einon tehokkuudesta. Hymy hänen huulillaan ei kadonnut minnekään, kun hän käveli eteeni ja tarjosi kättään. ”Mitä sanot? Diili?” Siinä se nyt oli, käsi, jota puristamalla ratkoisin monta joukkoamme vaivannutta ongelmaa. Silti jos kyse olisi ollut minusta, olisin jättänyt kättelemättä. Olin aiheuttanut perheelleni jo niin paljon tuskaa, että olisi suoranaista sadismia altistaa heidät enemmälle häpeälle. Mutta kyse ei ollut minusta – tai edes perheenjäsenistäni. Totuus oli minua tärkeämpää. Einon hymy levisi korviin käteni puristuessa hänen käteensä. Ote oli kova, ihoni tuntui jääkylmältä hänen lämpöään vasten. 19

Katseeni täytyi olla vähintään yhtä kylmä. Eino ei ollut huomaavinaan, vaan tuntui suorastaan nauttivan tilanteesta. ”Tervetuloa takaisin Werecareen, Aaron Matson”, hän sanoi juhlavasti. ”Ja nyt – jos se teille sopii, mä tapaisin mielelläni sen paljon kohutun tytön.” Vedin käteni hänen otteestaan ja peräännyin Matleenan viereen. Viestin tyttöystävälleni sanoitta, etten ollut vielä valmis puhumaan Einolle äyskimättä. Matleena selvensi kurkkuaan puolestani: ”Tota... Inkan tapaaminen on vähän vaikeaa just nyt. Se ei ole leirissä. Ei ole ollut moneen päivään.” ”Missä se sitten on?” Matleena pudisti päätään. ”Hyvä kysymys.”