Salminen: Ei askeltakaan taaksepäin / Lukunäyte

MYLLYLAHTI

2

lukunäy te

K. E. Salminen

EI ASKELTAKAAN TAAKSEPÄIN – Polkupyöräjääkärit Suomussalmen taisteluissa

Myllylahti Oy Espoo 3

www.myllylahti.fi

© K. E. Salminen ja Myllylahti Oy ISBN 978-952-202-902-7 (Sidottu) ISBN 978-952-202-923-2 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2018

4

Sisältö Lukijalle.....................................................................................................7 Venäläisten etujoukkoja oli jo Vääkiössä asti......................................9 Everstiluutnantti P. Susitaipaleen käsky ja sen seuraukset..............15 ”Haavoittuneena pakottanut vihollisen vetäytymään takaisin”......30 Välikohtaus Vääkiön tiellä ..................................................................41 Konekiväärit jäätyivät...........................................................................44 Silta ilmaan, lentokoneet harmina......................................................47 Partiotoimintaa ja sissi-iskuja...............................................................53 Kemin miehet apuna tien katkaisussa ...............................................57 Hurja isku Ylilehuun.............................................................................60 Kranaatinheittimet ja partioiden iskuja .............................................65 Alajärven–Kovajärven Kannas...........................................................71 Stalin puuttuu Suomussalmen taistelujen kulkuun .........................78 Vihollisen jäätiestä Kiantajärvellä ......................................................80 Myllyjoen silta........................................................................................85 Ratkaisevat taistelut kapteeni Tsaikovskin osastoa vastaan............92 Venäläisiä Kotalan saunassa.............................................................. 146 Käkimäen jälkeen .............................................................................. 151 Perhe sotatoimialueella ..................................................................... 162 Pientä vihanpitoa ............................................................................... 167 Aseet vaikenevat 13.3.1940 kello 11.00........................................... 187 Muistomerkki Satakunnasta tuotua graniittia ............................... 195 Lähteet ................................................................................................ 197

5

6

Lukijalle Seurasin viiden vuoden ikäisenä vuonna 1945 kotona Eurajoella hämmentyneenä, kun Polkupyöräpataljoona 6:n konepistoolimiehenä Suomussalmella taistellut isäni vaihtoi siteitä yhä haavoittumisesta vihoittelevaan jalkaansa, nousi pyörän selkään ja hävisi näkyvistä. Edessä oli viidentoista kilometrin taival Rauma-Raahen tehtaalle kirvesmiehen töihin. Varmasti hänestä tuntui rankalta, mutta sitkeä ja sisukas kun oli, en valituksen sanaa koskaan kuullut.

Myöhempinä vuosina kuulin usein puhuttavan jostain Käkimäen taistelusta. Missä vain muutama PPP6:n veteraani tapasi toisensa, niin ”sotiminen” alkoi välittömästi. Lähikaupoissa nämä miehet istuivat pitkät tovit nenät vastakkain – muiden asiakkaiden tien tukkona – ja juttu luisti.

Kesällä 1976 olin kyytimiehenä, kun isä halusi nähdä taistelupaikkansa Suomussalmen Lapinpurolla, jo käytöstä poistetun vanhan Vääkiöntien varressa.

Kiinnostukseni talvisotaan heräsi. Kesälomilla kolusin monet sikäläiset taistelumaastot, tutkin kirjallisuuden kautta niiden sotahistoriaa ja haastattelin veteraaneja ääninauhoille aina Raumalta Kemiin asti.

7

Jo silloin huomasin, että monissa sotakirjoissa rivimiesten tekemiset ja tunnot saivat varsin vähän palstatilaa. Asia oli pyrittävä korjaamaan, ja näissä merkeissä olen kirjoittanut tämänkin, neljännen kirjani Suomussalmen taisteluista.

Polkupyöräpataljoona 6:n sotatiestä Suomussalmella ei ole kirjallisuudessa laadittu yhtenäistä kuvausta, joten toivon tämän kirjan poistavan sen puutteen.

Sastamalassa ja Eurajoella 30.1.2017 Kaino E. Salminen Metsäteknikko, sotakirjailija

8

Venäläisten etujoukkoja oli jo Vääkiössä asti Osa Suomussalmen 6.12.1939 tuleen sytytetyn kirkonkylän talonraunioista savusi yhä, kun vänrikki Aappo Laitisen johdossa oleva pioneerijoukkue saapui Vääkiöön. Osaston piti olla kolmas joukkue pioneerikomppania seitsemäätoista, mutta eipä se kovin sotilaalliselta näyttänyt. Suurimmalla osalla miehistä oli pelkät siviilikamppeet, muutamilla sentään armeijan lakki ja siinä sinivalkoinen kokardi.

Laitisen miesten piti suojata lännessä sivustaa: estää vihollisen pääsy Vääkiöön ja sitä kautta Puolangan kautta Ouluun – siis kaupunkiin, josta he itse juuri olivat kovalla hässäkällä tulleet.

Ensimmäiset venäläisten ratsuosastot olivat jo Vääkiössä tunnustelemassa kapteeni Tsaikovskin pataljoonalle reittiä länteen. Kun minkäänlaista vastusta ei näyttänyt suomalaisista olevan, ylimieliset punasotilaat näyttäytyivät päivälläkin avoimesti ja alkoivat juottaa hevosiaan lähijärven avannoissa. Viisaimmat ratsuista oppivat jopa itse käymään siellä juomassa.

Laitisen miehille tulikin tästä ”näytelmästä” mitta täy-

9

teen, ja he päättivät lopettaa sen alkuunsa järven takaa ampumalla. Sen jälkeen avannoille ei ollut asiaa kuin öisin.

Vääkiön suunnalla partioi Laitisen osaston lisäksi myös vänrikki M.Vakkalan pohjoisen miehistä koottu joukkue. Se päätti vihollisratsukkojen majoittumiset alueen taloissa ja hullunkurisen kömpelöiltä näyttäneet hiihtoharjoitukset! Niitäkin punasotilaat jo olivat ehtineet pitää.

Venäläisten etujoukon vetäytyminen Vääkiöstä muodosti yhden monista takaiskuista kapteeni Tsaikovskin pataljoonan ja samalla eversti Sarovin Jalkaväkirykmentti 662:n helpoksi kuvitellusta sotatiestä Ouluun.

Rauman seudulta koottu Polkupyöräpataljoona 6 oli jo tulossa avuksi Vääkiön suunnalle, kun Laitisen pioneerit määrättiin rakentamaan vihollista vastaan murrokset Vääkiönvaaran takalaitaan.

– Miten helvetissä sinne mennään, kun ei ole pyssyäkään? Jussi Halonen raivosi korpraali Hugo Karhulle.

– Ota kirves, tämä neuvoi. – Ei tiedä, vaikka saataisiin sillä joltakin ruskilta pyssy pois…

Halosta ei tilanne huvittanut yhtään. Miesten kinastellessa paikalle saapui osia vänrikki Vakkalan joukkueesta, mukana jämerännäköinen pikakiväärimies.

– Eikö me saataisi tuota pikakiväärimiestä mu10

kaan, kun meillä kaikilla ei ole pyssyäkään, Karhu aneli. – Ei sitä tiedä, minkälainen vihulaisjoukko siellä vaaralla on meitä vastassa.

Vakkala suostui pyyntöön, joten korpraali Karhun 12-miehinen joukko kasvatti hetkessä tulivoimaansa melkoisesti.

Niin Vääkiövaaran takalaidassa alkoi hyörinä ja ryske. Kirveillä lyötiin kaatokoloja ikihonkien ja näreiden tyviin. Pioneerien vakiokalustoon kuuluvat sahat ja justeerit suhahtelivat jäätynyttä puuta leikaten.

Runkoja romahteli lumelle ja, kun ne vielä yhdisteltiin toisiinsa rauta- sekä piikkilangoin, oli lopputulos sellainen, ettei siitä vihollinen noin vain tulisi läpi. Tien avaaminen ei olisi mikään pikkujuttu.

Karhu ei kuitenkaan ollut tyytyväinen näkemäänsä. – Se pitäisi vielä miinoittaa, mutta kun ei annettu ainuttakaan matkaan tänne tullessa, hän jupisi.

– Ihan sama peli se on muonankin kanssa, joku tokaisi. – Pari vanikankäppyrää taitaa olla enää leipälaukussa. Niinköhän se on ammuttava huomenissa poro pahimpaan nälkään, vai mitä arvelet?

– Käyhän se, Karhu myötäili. – Se on kuitenkin yksityisten omaisuutta. Kaadot on pantava muistiin ja valtio korvaamaan. Senhän remmissä tässä ollaan.

– Korvamerkit talteen, niin saa omistaja rahansa, lähellä ollut Halonenkin vahvisti ja tunsi samassa vaistollaan, ettei kaikki ollut niin kuin olla piti. Itään, suoran tien päähän oli näet ilmaantunut tumma läntti, joka näytti verkalleen suurenevan ja tulevan lähemmäksi.

11

– Jonkin vieraan porukan miehiä? Halonen mietti, kunnes toinen vaaranlaella olevista vartiomiehistä selvensi tilanteen: – Iivanaporukkaa nelijonossa.

Toistasataa ukkoa siellä tarpoo tännepäin. Taitaa olla kokonainen komppania ja ilman lumipukuja.

Tilanne oli hetkessä vaihtunut uhkaavaksi: kaksitoista huonosti varustettua pioneeria kymmenkertaista ylivoimaa vastassa. Olihan pk-mies toki tukena, mutta mahdollisuus hävitä oli siitä huolimatta erittäin suuri. Karhu päätti kuitenkin ottaa riskin ja ryhtyä taistelemaan, oli lopputulos sitten mikä tahansa.

– Mene sinä tuonne vasemmalle puolelle soramonttua ja sorhaa sieltä, hän käskytti pikakiväärimiestä. – Me sorhaamme täältä oikealta, mutta ei aleta paukuttelemaan ennen kuin minä annan merkin.

Annetaan niiden tulla niin lähelle kuin mahdollista.

Vihollisen tunnustelijat astelivat verkkaista tahtia pääjoukon edellä. Koko joukko vaikutti varsin uupuneelta. Ovatkohan lähteneet tulemaan kenties Suomussalmen ja Kuusamon väliseltä tieltä kohti Vääkiötä, Karhu mietiskeli. Niin ollen takana olisi matkaa jo parisenkymmentä kilometriä.

Vakkalan pk-mies sai Karhulta aloitusmerkin ja samalla sarjatuli rävähti valloilleen. Syntyi hirveä kaaos: vihollisia lakosi maahan, jonot mutkittelivat ja hajosivat, mutta yllättävän iso osa ennätti kuitenkin rynnätä tieltä pois suojaavan metsän turviin. Tuskin puoletkaan tuli tuhotuksi. Se hämmästytti Karhua tavattomasti, sillä hän oli kuvitellut sarjatulen tekevän selvää koko porukasta.

12

Alkuhämmingistä selvinneet vihollisupseerit alkoivat haalia kokoon jo Staliniakin avuksi kutsuneita miehistöjään. Slaavilainen tempperamentti pääsi valloilleen, kun valmista ei tahtonut tulla. Karjunnaksi vaihtuneet komennot vaativat huutamaan uraata vastahyökkäyksen käynnistämiseksi. Pahimmat niskurit olivat vähällä saada pistoolinluodin päähänsä. Huuto ja mekkala täytti Vääkiönvaaran.

Tien päälle oli jossakin aikaisemmassa vaiheessa romahtanut vanhuuttaan yksinäinen honganpökkelö.

Sen äärellä käytiin merkillinen näytelmä, kun iivana toisensa jälkeen nousi sen päälle uraataan huutamaan ja… tuiskahti saman tien kaatuneena lumeen suomalaisluodeista. Jonkin ajan kuluttua siinä olikin jo melkoinen kasa idän miehiä.

Korpraali Karhu huolestui yhtäkkiä näkemästään: oliko Talvis-Erkki erehtynyt menemään muista sivummalle ja saisi kohta luodin viholliselta, mutta heti kohta Karhu totesi miehen venäläiseksi, joka parhaillaan vaihtoi pikakiväärinsä päälle pyöreää lipasta, kuin äänilevyä gramofoniin.

– Minäpäs päräytän tuon rammarimiehen pois soittelemasta, Heikki Rahko ilmoitti samassa ja pudotti vihollisen kinokseen yhdellä tarkalla laukauksella.

– Ja minä käväisen koppaamassa tuon tussarin meille ja panoslaatikon myös, Karhu tokaisi ja alkoi ryömiä kohti kaatunutta. – Kohta on, kuule, meilläkin oma konetuliase!

13

Kahakka vaaralla alkoi hiljentyä. Siitä tuli tavallaan ratkaisematon, paitsi että kaatuneet ja haavoittuneet olivat venäläisten puolella. Joitakin kaatuneita vihollinen vei mukanaan. Tavarits-huudot kaikuivat pitkään lähiseudun metsissä venäläisjoukon kootessa rivejään.

Kolmentoista miehen päättäväinen vastarinta oli tyssännyt vihollisen menon Vääkiöön. Talvisodan monimuotoisessa kokonaisuudessa tämäkin kahakka jäi suurempien tekemisten varjoon. Siitä ei ole mainintaa yhdessäkään sotapäiväkirjassa.

14

Everstiluutnantti P. Susitaipaleen käsky ja sen seuraukset Kun satakuntalainen, pääosin Eurajoen, Lappi Tl:n, Honkilahden, Hinnerjoen ja Kiukaisten miehistä koottu Polkupyöräpataljoona 6 (PPP 6 ) saapui 16.12.1939 kello 01.30 junakuljetuksena Utista Kiehimän asemalle (nykyistä Paltamoa), oli talvisotaa ennätetty käydä jo runsaat pari viikkoa. Suomussalmen kohdalla tilanne oli vakava: Kainuun omat miehet olivat töin tuskin pystyneet pitämään venäläisen 163:nnen divisioonan joukot Haukiperän vesistölinjan pohjoispuolella. Tilanne saatiin vakautettua, kun Kemistä hätiin keskitetty Jalkaväkirykmentti 27 (JR 27) katkaisi 11. joulukuuta Raatteen tien muutaman kilometrin päässä Karhulanvaaran pappilasta itään.

Tämän jälkeen vihollinen ei voinut enää ujuttaa lisävoimia sieltä käsin kirkonkylän taloraunioiden suojiin siellä piileskelevien omiensa vahvistukseksi.

Koviin talviolosuhteisiin tottuneet pohjoisen miehet, ”kemiläiset”, joiksi JR 27:n miehiä kutsuttiin, osasivat asiansa ja valtasivat kovissa taisteluissa ensimmäiseksi Karhulanvaaran.

15

Vääkiön tiensuunta Kuusamon tieltä länteen ja edelleen Yli-Näljängän kautta Ouluun, oli yksi tärkeimmistä hyökkäyssuunnista venäläisten karttapöydillä, kun he suunnittelivat Suomen paloittelemista kahteen osaan katkaisemalla maa vyötäröltä. Tämän estämiseksi ylipäällikkö Mannerheim päätti keskittää satakuntalaisosaston, yhden reservijoukoistaan, tälle suunnalle.

Noin 700 miestä käsittävän, kokonaisen pataljoonan sekä kaluston ja ajoneuvojen purkaminen vei Kiehimän asemalla aikaa niin, että osaston loppuosa pääsi liikkeelle vasta kuudelta aamulla. Matka Puolangan kautta Yli-Näljängälle oli myös mutkallinen, ja hevoskolonnan johdossa oleva kiukaislainen kersantti Arvo Peltonen joutui veikkailemaan monissa risteyksissä, minnepäin pitäisi seuraavaksi mennä. Useiden kuorma-autojen moottorit reistailivat ja osa lakkasi kokonaan toimimasta.

– Roskaista bensaa ja vettäkin joukossa, kuljettajat manasivat, ärtyneiden ja kylmästä hytisevien miesten hyppiessä pois lavoilta.

Melkoisen osan pyöristään tämä jääkärijoukko oli menettänyt jo lähtöpaikassaan Utissa – munkkien paistamisen vuoksi. Muuan Eurajoen miehistä, siviilissä kahvilanpitäjä, halusi paistaa munkkeja. Kun lähistöllä lentelevä viholliskoneen lentäjä havaitsi ylös avaruuteen kohoavan savupatsaan, alkoi pommitus ja pyöristä tuli romurautaa.

16

Kuljetusongelmista pyrittiin eroon ja päästiinkin nopeasti, sillä nyt ei ollut aikaa yhtään hukattavaksi mihinkään vähemmän tärkeään. Vastuu painoi erityisesti osaston komentajaa majuri Arvo Järvistä, jolle Kajaaniin perustettu Pohjois-Suomen Ryhmän esikunta antoi käskyn jo tulopäivän iltana kello 20.16: ”Pataljoona hyökkää aamulla kello viisi tavoitteena Pirttijärven koillispää ja sieltä itä-etelään.”

Puolisen tuntia myöhemmin käskettiin hyökätä Vääkiön suunnasta Kuusamon tielle ja sieltä kohti kirkonkylää. Käskysotkua lisäsi vielä eversti Hj. Siilasvuon toive suunnata PPP 6 Vuonanlahden-Kovajärven Kannakselle, siis etelään lähelle Kuusamon tietä.

Siilasvuo esitti ilmeisesti toiveensa Kajaaniin kenraalimajuri W. Tuompon johdossa olevaan Pohjois-Suomen Ryhmän esikuntaan, ehkäpä sen päällikölle, eversti V. Viklundille.

Oli erityisen tärkeää tietää tulevien päivien kannalta se, kuka käski mitäkin ja kenellä oli ylin käskyvalta satakuntalaisjoukkoon.

Sodan tässä vaiheessa se oli Tuompolla Kajaanissa. Siksi onkin hämmästyttävää huomata pataljoonan sotapäiväkirjasta everstiluutnantti P. Susitaipaleen antaneen Järviselle käskyn hyökätä maastoitse Vääkiöstä Kuurtolaan 17. päivän aamulla. Järvisen joukko kun ei ollut siinä vaiheessa edes alistettuna Susitaipaleen komennettavaksi. Mutta sehän se määrää, kenellä on enemmän ”nappeja” kauluksessa. Majuri Järvinen 17

joutui kuitenkin hankalaan välikäteen näiden monelta suunnalta tulevien määräysten kanssa. Jo pataljoonan asettuminen ja mukautuminen outoon korpimaastoon asetti omat haasteensa. Moni käytännön asia odotti ratkaisemistaan. Tärkeintä oli kuitenkin katkaista venäläisten liikkuminen Kuusamon tiellä, jotta paine Siilasvuon joukkoja kohtaan Suomussalmen kirkonkylän suunnalla helpottuisi.

Päämajan reservijoukkona Järvisen pataljoona oli saanut monista muista poikkeavan, erinomaisen varustustason. Huolto hoitui hevosilla ja kuorma-autoilla. Jokaiselta mieheltä löytyi sukset sekä lumipuvut, ja he pääsivät majoittumaan ”kodikkaasti” telttoihin. Aseistuskin oli kohdallaan aina konekivääreihin asti, mutta kranaatinheittimet ja esim. panssarintorjuntatykit puuttuivat, koska kyseessä oli helposti paikasta toiseen liikuteltava kevytosasto. Päämajan tarkoituksena olikin alun perin ollut käyttää sitä jossain Suomenlahden rannikon seutuvilla tarvittaessa, mutta Suomussalmen vakava tilanne muutti suunnitelmat.

Joukkoa piti kuitenkin vahvistaa, joten sille alistettiin Laitisen pioneerit ja Vakkalan kahdella konekiväärillä vahvistettu joukkue. Uuden kokoonpanon nimeksi tuli Osasto Karhu.

Moni satakuntalaisosaston mies oli saanut sotilaskoulutuksensa Jääkäripataljoona 2:n riveissä Valkjärvellä. Siellä ei kurissa löysäilty – eikä simputuksessa. Niinpä kouluttajana toimiva alikersantti saattoi illalla nousta alokkaan harteille laskemaan vetensä ko18

meassa kaaressa alas kasarmin pihamaalle ennen makuulle menoa. Muutakin vastaavaa kohdattiin. Kylänraitilla marssittaessa ja pölypilven noustessa kuivasta tiestä paikalliset, nuoret karjalaisneidot huutelivat kuorossa perään: – PPP… Persepyllypataljoona!

Kello näytti puoli kolmea aamuyöllä 17. joulukuuta, kun pataljoona sai karskin herätyksen ja sen pääosa kuljetettiin autoilla Yli-Näljängän Nivan kylästä Vääkiöön. Koska tarkoituksena oli edetä Pirttijärven pohjoisosan kautta Kuusamon tielle Kuurtolaan, lyhin reitti olisi tietenkin ollut hiihdellä ensin noin kahdentoista kilometrin alkumatka pitkin Vääkiön tietä tai sen sivuja itään lähelle Pirttijärven eteläpäätä ja koukata siitä sitten vasemmalle ylös pohjoiseen.

Suunnistaminenkin olisi helpottunut pitämällä vain järvi oikealla puolella näkyvissä. Kompassiakaan ei olisi tarvittu. Mutta tällainen maalaisjärkeen käyvä reitinvalinta ei tullut kysymykseen, koska Susitaival vaati kulkemaan maastoitse, synkkien korpien läpi.

Kun alun viidettäsataa miestä oli aamukuudelta talvipimeässä ja oudoissa oloissa lähdössä liikkeelle aseineen ja muine varusteineen, oli häslinki valtavaa. Luutnantti Jorma Lehtosuon Tl:n Lapin miehet (1.K), luutnantti Armas Varlan Eurajoen miehet (3.K) sekä vänrikki Erkki Ettalan johdossa oleva Kiukaisten miehistä kokoonpantu konekiväärikomppania odottivat osaston johtoon määrätyn Varlan lähtökäskyä ensimmäiseen taisteluun jonkin tuntemattoman, 19

Kuurtolaksi nimetyn kylän lähistölle.

Vänrikki Kasper Arffmanin johtama, Hinnerjoen ja Honkilahden miehistä koottu 2. komppania (2.K) jätettiin varmistamaan Yli-Näljänkää pohjoisesta mahdollisesti tulevaa vihollisuhkaa vastaan.

Hiihtokeli näytti varsin hyvältä, sillä pakkasta oli vain pari astetta. Muutama paikallinen rajamies lähti aukomaan edeltä kolmea latua annetussa kompassisuunnassa 20.00. Se veisi pataljoonan jonnekin Pirttijärven koilliskulman paikkeille. Silloin oltaisiin noin parin kilometrin päässä Kuusamon tiestä ja taistelukosketuksesta venäläisiin, joille elintärkeä huoltoreitti olisi saatava nopeasti poikki.

Majuri Järvinen, ammattiupseeri, Valkjärven Aliupseerikoulun entinen johtaja, noudatti kirjaimellisesti kenraali Tuompon käskyä keskittää pataljoonan päävoimat tähän hyökkäykseen. Peräti kymmenkunta konekivääriäkin pakattiin lähtiessä ahkioihin ja raskaat patruunalaatikot toisiin, miesten maastossa kiskottaviksi. Mukaan otettiin siis lähes koko pataljoonan kk-kalusto, joiden määrävahvuus oli kaksitoista.

Jo tämä seikka osoittaa, kuinka vakavana Tuompo piti Suomussalmen tilannetta. Tarvittiin voimakas isku vihollista vastaan Pirttijärven itäpuolella.

Konekiväärikomppanian aseseppänä toimiva alikersantti Matti Lukkala päätti urheilumiehenä lisätä ahkioonsa määräyksen mukaisen viiden patruunalaatikon sijasta kahdeksan laatikkoa. Ahkion paino kohosi tämän johdosta 75 kilosta 120 kiloon. Koneki20

vääri kuormattiin jalustoineen toiseen ahkioon. Alikersantti Paavo Nurmisen kanssa sitten kiskottaisiin vuorovedoin kuormia kohti Kuurtolaa. Tunnetusti kovat hiihtomiehet uskoivat selviävänsä helposti tästä haasteesta. Lukkalan kivääri oli ylimääräinen ase. Hän ei tiennyt itsekään, kenen idea alunperin oli ottaa sellainen pataljoonan käyttöön. Ylimääräisten patruunoiden mukanaoloa hän piti hyvinkin tarpeellisena.

– Oteta varmuuden vuaks fölihi, jos alka kahina perillä.

Eurajoen komppanian vääpelinä toiminut kersantti Lauri Kares tiedusteli Varlalta: – Täytyk komppanian vääpelinki lähti sinn hiihtämä?

– Totta kai, Varla vastasi, koska tiesi Kareksen hyväksi hiihtäjäksi.

Kuurtolaan lähtijöiden selusta päätettiin turvata irrottamalla Eurajoen osastosta toinen joukkue vänrikki Eero Kirkkalan johdolla itään, Kovajärven suunnalle. Sinne siirtyminen kävisi helposti Vääkiön tietä pitkin hiihtämällä. Samoin se olisi käynyt Varlan osastoltakin, mutta nyt se joutui ottamaan toisen kurssin ja hävisi synkän korpimetsän sekaan.

Kuten aiemmin on todettu, pataljoonan taisteluvoimaa piti alun perin käyttää lähinnä Suomenlahden rannikolla. Sellainen olisi sopinutkin erittäin hyvin Rauman seudun kallioisiin metsiin ja avariin peltolakeuksiin tottuneelle miehistölle. Mutta nyt jouduttiin – tai päästiin kokemaan sen luonnon erikoispiirteet, 21