Lukunäyte / Metropoliitta Panteleimon: Särkynyt sydän

Henkilöitä: Johannes Harju, kunnanjohtaja Rolf Hovi, nimismies Fanni Hujanen, messuemäntä Helmi Kankkunen, eläkeläinen Impi Kyyhkynen, keskuksenhoitaja Aili Nyberg, pankkivirkailija Veerti Rahikainen, rikoskomisario Mirka Tattari, toimittaja Elisabet Urhonen, poliisin leski

9

E

L

T Y Ä N UKU

Prologi

Ovikello soi kutsuvasti, Fanni Hujasen kasvoille levisi voittajan hymy. Hän pysähtyi hetkeksi eteisen peilin eteen, katsahti pyöreisiin hieman pöhöttyneisiin kasvoihinsa, sipaisi kädellään oljenväristä taipuisaa tukkaansa ja oikaisi kellertävää, parempaa mekkoaan. Hän astui eteisen tuulikaappiin, pysähtyi hetkeksi ja palautti kasvoilleen arkisen, hieman virallisen mutta kuitenkin selvästi kohteliaan ilmeen.

– Ai, tekö? Fanni hämmästeli uskottavasti. – Niin tietysti, näinhän sovittiin. Te soititte ja ilmoititte, kiitos siitä, osasin kiireitteni keskellä olla kotona. Mutta käykää toki sisälle.

Vieras astui eteiseen, jäi siihen seisomaan ja sanoi: – Tässä on nyt se paketti, josta oli puhetta. Siinä on kaikki, kuten määrä oli. Toivon hartaasti, että sopimuksemme pitää ja asia on nyt lopullisesti selvä. Laitan tämän tähän pöydälle.

Fanni Hujasen silmät liimautuivat vieraan tuomaan ruskeaan, vahvaan paperiin käärittyyn pienehköön pakettiin. Se oli nyöritetty paksulla harmaalla langalla ympäri useaan kertaan.

– Haluaisin vain, jatkoi vieras, – että kävisitte nyt

10

itse ja heti minun vielä täällä ollessani summan läpi, ettei synny väärinkäsityksiä.

– Tietysti tietysti, Fanni huudahteli. Hänen kasvoillaan paloivat innostuksen nostattamat punaiset läiskät, ja haltioitunut katse oli edelleen naulittuna pakettiin.

Sydän pamppaillen hän otti sen eteensä ja alkoi availla langan solmuja. – Kylläpä olette tiukasti laittaneet tämän kiinni, ihan on solmu solmun vieressä, vaan eihän meillä ole tässä mitään hoppua. Kas niin, nyt aukesi ensimmäinen solmu ja tuo viereinen onkin jo helpompi.

Vieras seisoi naisen takana, otti äänettömästi mustasta nahkalaukusta harmaan pyöreän graniittikiven murikan, odotti vielä hetken ja suuntasi sitten kiven kaikin voimin Fannin takaraivoon. Rikkauden portille ehtinyt Fanni Hujanen kaatui kuolleena lattialle.

11

1.

Fanni Hujanen, keski-ikää lähentelevä vanttera nainen istui männikkörinteellä sinne jätetyn puulaatikon reunalla ja veti savukkeesta syvän henkosen, pidätteli savua keuhkoissaan ja tuprautti sen hetken kuluttua sierainten kautta ulos. Näin tupakan voima naisen päättelyn mukaan pääsi kunnolla vaikuttamaan, antoi reippautta ja mielenvirkeyttä, tosin myös kurkun käheyttä ja juuri nyt pitkään kestänyttä köhää. Nainen selvitteli hetken yskien kuivaa kurkkuaan.

Voimaa ja virkistystä Fanni Hujanen tarvitsikin. Äsken hän oli vielä kyykkinyt ja haravoinut tuolla alhaalla puutarhapalsta-alueella, jonka kaupunki oli asukkailleen ja puutarhaintoilijoille varustanut. Nainen oli lohkollaan kuokkinut, kyyristellyt, kitkenyt ja miltei itkenyt, koska työ oli hänelle ennentuntematonta ja vieläpä vastenmielistä. Mutta nyt se kaikki kuului ohjelmaan, joka vietäisiin päätökseen vaikka läpi harmaan kiven.

Kaikki oli kestettävä, kitkemiset ja nyppimiset, koska palkinto oli odottamassa, kunnon palkinto.

Fanni jatkoi istumistaan laatikon reunalla, jossa perunoita lienee idätetty, sitten tänne tuotu ja metsään unohdettu. Nainen katseli pienillä, tummilla ja terävil-

12

lä silmillään alhaalla avautuvaa puutarha-aluetta ja siirsi katseensa pilvettömälle sinitaivaalle. Kaunista säätä oli luvattu koko päiväksi. Fanni otti savukkeen hetkeksi suustaan. Hän ei rohjennut polttaa palstalla, se ei olisi tehnyt hyvää hänen roolilleen eli sille, jota hän nyt esitti – moitteetonta, ahkeraa ja kunnioitettavaa naista. Hän naurahti käheästi, asetti savukkeen suuhunsa ja vetäisi siitä pitkän henkosen. Tupakan pää hehkui punaisena.

Fanni tarkasteli käsiään, joita kivisti, rakkojakin oli tullut. Tietysti tulee, kun ei ole tottunut tällaiseen raatamiseen. Mutta kivut ja kolotukset häviäisivät pian ja kaikki muukin alkaisi sujua, vihdoinkin. Paljon hän olikin kärsinyt, riittävästi. Oli tehnyt huonosti palkattua työtä, kärsinyt puutetta, nälkääkin ja ainaista rahapulaa, mutta nyt sekin, tuo ainainen vitsaus, oli poistumassa.

Että ihmisellä saattoi kerrankin olla tuuria.

Fanni naurahti jälleen karheaa nauruaan. Mutta nyt ne olivat molemmat kiikissä, nämä molemmat pelastuksen tuojat, ja vielä tällä samalla riivatun yrttimaalla, kuin häkkiin joutuneet eläimet. Joutivatkin, mokomat. Olivat molemmat tehneet vääriä tekoja, ja nyt oli tilinteon aika ja paikka. Fanni Hujanen ottaisi tästä tilityksestä oman osansa, tasauksen ja korvauksen. Näin kuului olla, ei siinä mitään väärää ollut. Nämä kaksi väärintekijää olivat rikkaita, maksakoot siis pahoista teoistaan. Ehkä se heille sitten joskus luetaan hyvitykseksi, kun nyt maksavat. Tasaus oli tarpeen, kovasti tarpeen. Fannin rahat olivat loppumassa, ja niin oli tämäkin kuvaelma viimeisessä näytöksessään. Vaikka oli alkukesä, niin Fannille koittaisi sadonkorjuujuhla.

13

Nainen naurahti ajatukselleen ja sanalle ”sadonkorjuujuhla”. Mistähän sekin putkahti mieleen, oliko se jostain virrestä vai kansakoulun laulukirjasta? Sattuvasti kuitenkin sanottu. Sato siis korjataan ja varsin pian. Sitten riemuitaan, lauletaan ja tanssitaan. Nyt Fanni naurahti jo äänekkäästi ja katsahti nopeasti ympärilleen, ettei vain ketään ollut kuuntelemassa. Hän kertasi mielessään suunnitelman, joka oli toteutumista vaille valmis.

Ensimmäinen uhri oli saanut jo kirjeensä ja toisen kirjeen hän veisi kohteeseensa hetken päästä asunnolleen palatessaan. Täytyy vielä hetki kyykkiä tuolla kasvien välissä, näytellä ahkeraa. Siihen se sitten loppuukin, tämä kirottu työ.

Fanni katsahti palstoille päin ja erotti hellehattuisen naisen kuokan varressa. Hänen ilmeensä synkistyi.

Iäkäs kuokkija, Kyyhkynen vai mikä lie, oli sen poliisinlesken, Urhosen ystävä. Fanni oli kuullut, että tämä leski oli ollut mukana monia rikoksia ratkottaessa. Eihän hänen oma asiansa varsinaisesti ollut mikään rikos, mutta nainen saattaisi kuitenkin olla vaarallinen. Tuosta toisesta ei kyllä ole vaaraa, puolihupsu mummo. Vaan kyllä heidät molemmat täytyy varmuuden vuoksi hoidella, eli antaa itsestä etukäteen myönteinen ja luotettava kuva. Sen Fanni Hujanen kyllä osaisi. Mutta miten?

Fanni mietti hetken ja suunnitelma oli valmis. ”Kutsun heidät molemmat kylään, näin asia saadaan kuntoon”, hän päätti, vetäisi savukkeesta loppuhenkosen, sammutti natsan huolellisesti ja polki sen vielä kengän kannalla kosteaan multaan.

14

2.

Elisabet Urhonen asteli reippaasti kohti puutarhapalstaansa kädessään mäntylastuista punottu kori, siinä termospullo kahvia tykötarpeineen, pari emalimukia ja ruskeassa paperipussissa muutama korvapuusti. Aurinko porotti kirkkaalta taivaalta, ja rouvan tuli pian hiki.

Kiireinen kulku oli liikaa tukevoituneelle vartalolle, joten vauhtia täytyi hidastaa. ”Olenkohan todella tullut jo vanhaksi? Ei, en ole vanha, mutta en osaa hillitä liikasyömistä.” Elisabet ajatteli hetken laihdutuskuuria, sitten mieleen nousi korista löytyvät herkulliset korvapuustit ja laihduttaminen siirtyi myöhempään ajankohtaan.

Kaupungin keskustan ohitettuaan Elisabet saapui omakotialueelle. Tien molemmin puolin oli rivistönä matalia pieniä puutaloja, kaikki saman piirustuksen mukaan rakennettuja. Ne olivat Ruotsin valtion lahja sodasta toipuvalle naapurimaalle. Elisabet oli kuullut, että talot olivat lailla suojeltuja, niihin ei saisi tehdä ulkonäköön vaikuttavia muutoksia. Määräys tuntui hänestä järkevältä.

Tie nousi kummulle ja läksi siitä laskeutumaan.

Kauempana oikealla vilkahti järvenselkä, ja sen ran-

15

nassa vanhojen mäntyjen koristaman metsän reunassa sijaitsi puutarhapalsta-alue pienestä viljelystä innostuneille. Elisabet Urhonen ja Impi Kyyhkynen olivat osa heistä. He olivat kumpikin kevättalvella vuokranneet huokeaan hintaan aarin kokoiset kasvi- ja kukkamaat.

Kaikki oli saanut alkunsa häikäisevän aurinkoisena ja samalla jäätävänkylmänä helmikuun lopun päivänä.

Elisabet oli vierailulla naapurinsa luona. Muisteltiin jälleen kerran menneitä Koskijärven aikoja. Naiset olivat hiljattain muuttaneet kaupunkiin ja kaipasivat erityisesti Koskijärvelle jääneitä pihoja ja puutarhoja, tuottoisia marjapensaita ja kukoistavia perennapenkkejä. Molemmat viihtyivät kaupungissa, mutta kokivat erityisesti kesällä pientä toimettomuutta. Yhteys maahan ja multaan, sen tuoksuun, keväiseen uuden kasvun ihmeeseen oli heillä edelleen voimakas.

– Muistako, kuinka korkealle sormustinkukkani kohosivat? huokasi Impi.

– Tottahan muistan, ne olivat hurmaavia. Entäs minun pionipenkkini? Syvää tummaa ja herkkää punaista, kuohuvaa valkeaa, kuiskasi Elisabet ääni väristen.

– Entä särkynytsydän, sehän oli siinä puutarhakiikun luona? En voi kertoa… Impin puhe keskeytyi liikutukseen. ”Varmaankin nuoruuden sydänsuruja”, ajatteli Elisabet ja katsahti hienotunteisesti ulos ikkunasta. Talvipäivän aurinko aloitti laskeutumistaan.

Naiset istuivat hetken ääneti muistoissaan. Impi havahtui ja puhui jälleen arkisesti: – Mutta mehän voisimme vuokrata täältä omat viljelypalstamme. Tuoma16

rin Martta, muistat hänet, kihlakunnan tuomarivainajan lesken nöyrä palvelija, kertoi, että hänelläkin on sellainen pikku puutarha. Martta kertoi, että tuo paikka on hänelle paratiisi ja suoranainen pelastus, pääsee ainakin joskus rauhaan tuomarinnan, tuon hirveän pedon komennosta.

Elisabet oli heti kiinnostunut esitetystä ajatuksesta.

Tuleva kesä ilman keväisiä puutarhatöitä tuntui ahdistavalta. Auliksen, miesvainajansa, hautakummun hoito ei riittänyt. Nyt toimettomuuden vaara oli torjuttu.

Kului muutama viikko ja naiset kävivät katsastamassa vuokraamiaan pikku alueita. Lunta oli tuolloin vielä runsaasti ja he joutuivat jäämään kauas alueen reunaan. Kuitenkin jo tuolloin edessä valkean lumivaipan alla lepäävä puutarha-alue näytti heistä lupaavalta, ja he kykenivät myös kuvittelemaan, millainen se olisi tulevana kesänä kaikessa kukoistuksessaan. Uusi suunnitelma toi naapuruksille mielenkiintoista puuhaa.

Impi matkusti Koskijärvelle. Hänen talonsa oli edelleen vuokrattuna, rapistuva kiinteistö ei houkutellut ostajia. Kosken vierellä ja kylän keskustassa sijaitseva tontti oli kyllä haluttu, mutta myynnin ehtona oli rakennuksen säilyttäminen. Impi oli sanonut: ”On tärkeää, että säilytämme keskuudessamme myös vanhempaa rakennuskantaa. Mitä arvoa on tulevaisuudessa noilla elementtilaatikoilla, joita tänään pystytetään ja huomenna hajotetaan?” Ostajaehdokkaat pyörittivät päätään eikä kauppoja syntynyt. Impi säilytti ulkorakennuksessa tavaroitaan ja toi sieltä kaupunkiin puutarhatyössä tarvittavia välineitä – lapion, kuokkia, haroja sekä muita 17

tarpeellisia kapineita. Elisabet puolestaan keskittyi siementen hankintaan. Hän kävi useassa eri liikkeessä, tutki tarjottavia tuotteita, vertaili hintoja ja osti lopulta melkoisen määrän eri kukkien ja vihanneskasvien siemenpusseja.

Molemmat naiset aloittivat asunnoissaan taimien kasvatuksen, myöhemmin keväällä ne muistuttivat enemmän kasvihuoneita. Taimilaatikoita oli paitsi ikkunapenkeillä myös niiden eteen asetetuilla pöydillä. Taimikasvatus toi runsaasti puuhaa. Kasvien karaiseminen aiheutti polttavan ongelman. Ulos niitä ei voinut kuljettaa, siinä olisi liiaksi vaivaa, sisällä ne taas venyisivät liiaksi vartta. Ratkaisu saatiin Tuomarin Martalta. Hän neuvoi avaamaan tuuletusikkunan ja asettamaan taimilaatikon sen eteen hetkeksi viileään ulkoilmaan. Näin taimista varttui vankkoja ja pienten lehtien väri vaihtui vaaleasta syvänvihreäksi.

Elisabet pysähtyi valkeaksi maalatun ruotsalaistalon kohdalle. Siinä asui leskimies Johannes Harju, eläkkeellä oleva kunnanjohtaja ja palstanaapuri. Puhelias, mutta omista asioistaan vaitelias Johannes oli ehtinyt tulla puutarhatöissä tutuksi, samoin kuin toiset palstanaapurit Aili, Fanni ja Mirka. Elisabet loi Johanneksen pihaan tarkan silmäyksen. Se oli tänäänkin kukkapenkkeineen ja istutuksineen mallikelpoisessa kunnossa. Piha oli autio eikä ikkunoissa näkynyt liikettä. Mies taisi olla palstalla tai sitten jossain muualla hoitamassa asioitaan.

Elisabet jatkoi kulkuaan ja muisteli toukokuun lopussa Impin kanssa palstalla aloittamaansa aherrusta.

18

Naiset olivat puhkuneet intoa ja energiaa. Heille osoitetut alueet olivat olleet vuosia viljelemättä. Erityisesti juolavehnä oli pesiytynyt niihin tiukasti. Maa täytyi ensin kääntää lapiolla syvältä, sitten seuraisi sen puhdistaminen rikkajuurista. Naiset saivat ensimmäisenä päivänä käännettyä kolmanneksen alueistaan, raahautuivat sen jälkeen väsymyksestä puolikuolleina ja vaiteliaina kotiinsa. Seuraavana aamuna he kipeytynein jäsenin jatkoivat sinnikkäästi työtä. Kolmannen päivän illalla maa oli käännetty. Sitten ryhdyttiin taisteluun juolavehnän juuria vastaan. Kamppailuun kului useita päiviä, mutta maa puhdistui. Aikaa myöten ahkeroijien keho mukautui ja tottui työhön, mieli kirkastui ja ilostui. Molemmat nukkuivat yönsä erinomaisesti, eikä Impi enää tarvinnut nukahtamispillereitään. Seuraavaksi oli vuorossa maan lannoitus, haraus ja siementen kylvö. Kesäkuun kymmenennen päivän jälkeen naiset istuttivat loput yöpakkasta pelkäävät taimet maahan.

Pitkän päivän päätteeksi Elisabet ja Impi seisahtuivat pienten viljelystensä äärelle, ristivät kätensä ja viettivät hiljaisen kiitoshetken. Linnut lauloivat rannan pensaissa.

Impi lausui: – Osaammeko olla kiitollisia? Tällainen lahja annettu ihmiselle, ja vielä vanhuudessa. Hetken kuluttua hän lisäsi opettavaisesti: – Elämässä tulee olla muutakin harrastetta kuin onnettomien murhien tutkinta. Hän vilkaisi vierustoveriaan ja jatkoi nopeasti: – Puhun yleisesti, en yksilöiden.

Elisabet hymyili itsekseen.

19

Rouva Urhonen oli pian perillä. Hän poikkesi maantieltä oikealle, kapea metsäura johdatti kulkijan järven rantaan. Puutarha-alue löytyi sen varrelta. Laaja aukio oli jaettu pieniin samankokoisiin lohkoihin. Jo kaukaa Elisabet tunnisti pitkänhuiskean Aili Nybergin ja pyöreähkön Fanni Hujasen. Impi Kyyhkysellä oli yllään vaalea kesäleninki ja päässään leveälierinen olkihattu.

Hän harasi pitkävartisella rautaharalla pienelle taimelle nousseita vihannespenkkejään.

20