Hanne Dahl: Selvästi syyllinen / Lukunäyte

Hanne Dahl

2

MYLLYLAHTI

HANNE DAHL Kuvaaja: Jorma Hyvönen

SELVÄSTI SYYLLINEN Jännityskirja

Hämeenlinnassa syntynyt Hanne Dahl (Anne Syrjä) on opiskellut Helsingin yliopistossa germaanista filologiaa, suomen kieltä, kotimaista kirjallisuutta ja sosiologiaa. Hän on Suomen 153 Kirjailijaliiton, Espoon Kirjailijoiden ja Kanta-Hämeen Kirjailijayhdistyksen jäsen.

Aiemmat teokset: Vaara vierailee kylässä (2013) Kuka olisi uskonut (2015) Vaiettu velka (2016)

Myllylahti Oy Espoo 3

www.myllylahti.fi

© Hanne Dahl ja Myllylahti Oy ISBN 978-952-202-801-3 (Sidottu) ISBN 978-952-202-823-5 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2017

4

Luku 1 Maanantai 6.6.2016 Enempää roinaa ei autoon mahdu, Rikke totesi ja pamautti oven voimalla kiinni. Hän vilkaisi ylös neljännen kerroksen parvekkeelle. Äiti nosteli siellä joitain kantamuksia.

– Ala tulla, kuorma on valmis. Täytyy heittää tän jälkeen vielä yks keikka.

– Eikö tämä kori vielä sovi? Pitelen sitä vaikka sylissäni.

– Pitele, pitele, mutta ala tulla nyt. Mulla alkaa iltavuoro kuudelta.

Rikke starttasi auton, peruutti ja kääntäessään sen menosuuntaan kuormasta kuului helinää auton takapyörän osuessa asfaltissa olevaan kuoppaan. Hetken päästä äiti puuskutti autoon pidellen molemmin käsin koria.

– Kumpaa kautta ajetaan? Rikke kysyi.

– Alvettulan kautta, on varmaan vähemmän liikennettä. Se on pitkän matkaa satasen tie. Sinikka sai turvavyön kiinni ja hengitys tasaantui. – Haije on käärmeissään vieläkin muutosta, hän jatkoi hetken kuluttua.

– Onks se ihme? Kuka ton ikäinen haluaa maalle.

Eihän sillä ole siellä mitään.

Sinikka seurasi katseellaan tiiviisti tietä ja piteli 11

kiinni kantamuksestaan eikä vastannut. Rikke vilkaisi äitiään ja hipaisi tätä kämmenselästä. Äiti katsoi takaisin ja hymyili. Riken mielestä äiti oli muutamassa kuukaudessa nuortunut. Vaikka Parolantien vuokra-asunnosta jouduttiin lähtemään, hän vaikutti helpottuneelta. Avioero oli viimein astunut voimaan. Eeron, Riken isäpuolen oli pakko hyväksyä asia. Eero oli Haijen isä ja tytär oli ainoa, jonka kanssa mies oli perheessä puheväleissä.

Asuntoasia oli järjestynyt melkein saman tien vuokraisännän ilmoitettua alkuvuodesta, että muuttaisi itse kesäkuussa asuntoon. Sinikan työkaverin tuttava omisti kolmion Hauhon kirkolla. Asunto oli ollut jonkin aikaa tyhjillään ja omistaja lupasi vuokrata sen edulliseen hintaan.

Riken kännykkä hälytti. Hän katsoi näyttöä, älähti itsekseen ja painoi punaista luurin kuvaa.

– Mitä nyt? Kuka se oli?

– Inga.

– Pitäähän pomon puheluun vastata. Kostaa vielä, Sinikka naurahti.

– Sen se tekee varmasti.

Puhelin soi toistamiseen. Rikke painoi kännykän korvalleen, mutisi haloon ja ilmoitti heti ettei tule aikaisemmin töihin, koska on muuttamassa äitiään ja sisartaan Hauholle. Puhelu loppui siihen.

– Pomon kanssa taitaa olla kränää? Sinikka uteli.

– Joo, mutta antaa olla. Ajellaan hissun kissun.

Mennään Hauhontaustan kautta, se on hiljaisempi tie ja ihan hyvässä kunnossa.

Kuorma oli painava. Auto ei ylämäessä jaksanut vetää kunnolla. Reittivalinta oli kuitenkin oikea, isolla tiellä he olisivat olleet tukkeena. Rikke avasi radion hy12

räillen siellä soivaa kappaletta. Samassa tielle juoksi kissa. Rikke jarrutti niin, että astiat helisivät. Äänestä päätellen joku meni rikki. Kissan raidallinen turkki vilahti pusikossa, se vältti täpärästi jäämästä alle.

Tie mutkitteli maalaismaiseman halki. Asumuksia oli vain harvassa eikä tiellä näkynyt juuri muita, vain pari autoa ajoi vastaan. Hiljaisuus korosti pysähtynyttä tunnelmaa.

– Täällä on niin rauhallista, on kuin olisi siirtynyt toiseen aikaan, Sinikka totesi ja katseli tien penkalla kasvavia luonnonkukkia.

– Tää on ihan hyvä reitti, jos ei ole kiire. Sielu lepää eikä tarvi stressata ratin takana.

He ajelivat kaikessa rauhassa kohti Hauhon kirkonkylää. Hautausmaan kohdalla piti kääntyä vasempaan ja siitä oli perille viitisen kilometriä.

Rivitalo oli rakennettu 70-luvulla. Asukkailla oli yhteinen pihapiiri puutarhakeinuineen ja lapsille hiekkalaatikko. Grillikatosta ei sentään näkynyt. Vanha pariskunta istui keinussa heidän ajaessaan pihaan. Molemmat kääntyivät katsomaan ja toivottivat hyvää päivää.

Auton sai pysäytettyä asuntoon kuuluvan oman, aidatun piha-alueen lähelle. Sää oli aurinkoinen ja lämmin ja he suunnittelivat purkavansa kuorman ensin ulos. Se nopeuttaisi huomattavasti työtä. Sinikka meni painavan korinsa kanssa sisälle ja avasi pihaoven. Aukaistuaan pakettiauton takaovet Rikke totesi, että yksi muuttolaatikko oli kaatunut ja ruskea savinen vaasi oli säpäleinä.

– Se oli häälahja. Ei haittaa, johan avioliittokin on tullut tiensä päähän, Sinikka sanoi ja ehdotti kahvitaukoa.

– Nyt ei ehdi. Kamat on saatava sisälle ja meidän 13

on lähdettävä takasin Hämeenlinnaan. Sieltä tulee ainakin yks kuorma vielä.

– Laitan tippumaan pari kupillista, ei se kauan vie.

Nukun muuten pystyyn. Ai niin, täytyy seuraavalla reissulla ajaa Pennanen tänne.

Sinikka meni keittiöön, minne oli edellisessä kuormassa tuotu keittiön pöytä ja tuolit sekä kahvinkeitin.

Hän mittasi jauhot ja kaatoi veden säiliöön, nosti eväskoristaan keksipaketin pöydälle ja löysi kertakäyttömukit kaapista. Kahvia odotellessaan hän lähti kiertelemään kolmen huoneen vuokra-asuntoaan, joka oli tilava ja hyvässä kunnossa. Syystäkin hän oli tyytyväinen, sillä asunnon hinta oli edullinen ja se sijaitsi keskellä Hauhon kirkonkylää.

Tytär Haije oli nostanut muutosta hirveän metelin mutta rauhoittunut saatuaan uuden kännykän ja kassillisen ompelutarvikkeita.

– Missä sä kuppaat? Tuu nosteleen tavaroita, että päästään takasin. Rikke seisoi piha-ovella yrittäen tuoda sisään kahta päällekkäin olevaa muuttolaatikkoa, mutta joutui laskemaan kantamuksensa maahan.

Sinikka riensi auttamaan poikaansa ja tarttui toiseen laatikkoon. – Eihän tässä enää kauan mene, hän vakuutteli.

Rikke suostui juomaan kahvin mustana, kun maitoa ei ollut, ja Sinikka hörppi omansa liian nopeasti polttaen suunsa. – Hittolainen suu paloi taas. Hän joi nopeasti lasillisen kylmää vettä päälle.

Sinikka punasi vielä huulensa vessassa osuen kiireessä etuhampaaseen huulipuikolla. Hän veti mustat legginsit tiukemmin ylös ja oikaisi turkoosikuvioisen tunikan vyötärön ylimääräisten kilojen peitoksi. Niitä oli 14

tullut haalittua huomaamatta. Hän oli sievä, muodokas nainen, jolla oli vaalea luonnonkihara, lyhyeksi leikattu tukka.

Rikke istui jo valmiina kuskin paikalla ja hyräili surumielistä sävelmää.

– Mikä kappale se on? Hyräilet sitä usein.

Rikke hymyili vastaukseksi ja starttasi auton. Sinikka katsoi mietteliäänä tummatukkaista poikaansa, jonka hiukset taipuivat samalla lailla laineille kuin isällään.

Poika oli muutenkin kuin isänsä, pitkä ja hoikka ja ulkonäössä ripaus ulkomaalaisuutta. Eikä ihme, sillä Riken isä oli hollantilainen. Poika oli lähtenyt ylioppilaaksi tultuaan Rotterdamiin isovanhempiensa luokse ja päässyt opiskelemaankin Rotterdamin Erasmus-yliopistoon, muttei tähän mennessä ollut suorittanut mitään tutkintoa eikä opiskeluistaan juuri puhunut. Alkuvuodesta hän oli yllättäen ilmaantunut Hämeenlinnaan kitara kainalossaan ja reppu selässään. Hämeenlinnalaisesta Ingan pubista oli löytynyt työpaikka, missä hän välillä laski olutta, välillä esiintyi kitaraansa soittaen.

– Olen varma, että kappaleesta tulee vielä hitti, Rikke ennusti ja taputti äitiään polvelle.

– Oletko itse tehnyt sen?

Rikke taputti toisen kerran äitinsä polvea eikä vastannut.

Parolantien asunnossa kaikui. Nurkissa lojui villakoiria ja pölyä oli kaikkialla, asunto oli loppusiivousta vaille luovutuskunnossa. Loput tavarat mahtuisivat hyvin volkkariin ja Pennaseen, ikivanhaan, lommoiseen Bemariin.

Haije istui kuulokkeet korvilla pahvilaatikon pääl15

lä selaten muotilehteä ja tehden siihen merkintöjä. Hän säpsähti, kun Rikke ja Sinikka seisoivat eteisessä.

– Täällä näyttää olevan valmista. Jätetään vielä siivoustarvikkeita, imuri on kuitenkin otettava ja tuotava uudestaan sitten, kun tullaan siivoamaan, Sinikka puhui itsekseen.

– Tuletko Pennasella vai Riken kanssa? Sinikka kysyi tyttäreltään.

– Kyllä kesti. Haije otti kuulokkeet korviltaan, nousi laatikon päältä ja suoristi mekkonsa helmaa. Korvissa killuivat moninkertaiset värikkäät renkaat. Paksut sukkahousut olivat samaa violettia väriä kuin hiuksetkin.

– Lähdettiin Hauholta heti kun saatiin kamat sisälle. Nyt kiireesti kantamaan loput autoihin. Mulla alkaa duunivuoro kuudelta.

– Mä menen mutsin kanssa Pennasella.

Tavarat saatiin autoihin ja Rikke lähti ajamaan edellä kohti kymppitietä. Sovittiin, että ajettaisiin tällä kertaa Eteläisten kautta, sillä Sinikka ja Haije halusivat poiketa ruokakaupassa Idänpäässä.

Haije ei ollut juttutuulella ja automatka sujui Eteläisten risteykseen asti hiljaisuuden vallitessa. Viimein Sinikka kysyi, harmittiko muutto vielä kovasti.

– Totta kai ottaa päähän muuttaa käpykylästä vielä pahempaan käpykoloon.

– Isäsi tarjosi sinulle majapaikkaa, harkitsitko sitä edes?

Haije katsoi äitiään kuin vähäjärkistä. – Et oo tosissas?

– No en ole. Mies ei kykene huolehtimaan edes itsestään.

– Se on menny aika huonoon jamaan, Haije sanoi huokaisten.

16

– Niin on. Sääli. Isäsi alamäki alkoi viisi vuotta sitten ja pudotus on ollut jyrkkä.

– Onks mitään tehtävissä?

– Jos isäsi ei lopeta juomistaan, niin ei. Jokainen päättää itse, ei siinä muut voi mitään.

– Pelottaa aina, millon se toikkaroi kaupungilla vastaan. Sitä saa hävetä.

– Hauholle isäsi tuskin ilmaantuu, Sinikka sanoi ja hipaisi Haijen kättä. – Kesälomani ajoittui oikeaan aikaan. Saadaan koti kuntoon ja asetutaan uuteen ympäristöön. Kyllä sinäkin äkkiä kotiudut.

Kirsti Haapio istui Hellevin Hovin vastaanottotiskin takana ja selasi mökkikylän varauskirjaa. Kaunis kesäkuinen aamu sekä radiossa soiva musiikki siivittivät työpäivän hyvään lähtöön. Kirsti säpsähti kesken tunnelmoinnin kännykän ääneen. Heidän keittäjänsä Helena soitti ja puhe kuulosti itkuiselta, kun hän kertoi käyneensä keskussairaalassa ja palanneensa juuri kotiin.

– Jalka joutuu olemaan kuusi viikkoa kipsissä, kaaduin aamulla S-marketin edessä pyörällä.

– Hyvänen aika! Tänään siis?

– Tänä aamuna. Piti viedä vielä ostokset kotiin ennen töihin tuloa. Ajoin johonkin kuoppaan. Olen tosi pahoillani.

– Kävikö pahasti?

– Sääriluu on murtunut ja kyynärpäässä on ruhje, ei muuta. Pää onneksi säästyi kun oli kypärä. Lounas on salaattia ja perunoita vaille valmis. Selviätkö siellä?

– Älä murehdi sitä, hoida vain itseäsi nyt. Tulen käymään jossain vaiheessa. Oikein hyvää vointia ja yritä nyt kaikesta huolimatta piristyä. Kirsti nousi ja kiireh17

ti keittiöön. Nyt oli tartuttava nopeasti töihin. Hän olisi yksin talossa iltapäivään asti, jolloin Hellevi ja Reima tulisivat Kokkolasta. Mökkikylässä ei ollut onneksi mitään kiireellistä tehtävää. Ainoastaan Rantalassa oli pariskunta lomailemassa. Kirsti tarkisti vielä varaustilanteen, perjantaina kaikkiin mökkeihin oli tulossa asukkaat. Kännykän ääni keskeytti hänen puuhansa.

– Moi. On vähän kiire, yksi nopea kysymys. Mä oon kutsunut Markuksen tänään illalliselle. Haittaako, Ilona kysyi.

– No ei tietenkään, jos huolehdit ruuasta. Minulla voi mennä vähän pidempään. Helena on katkaissut jalkansa ja on ainakin kuusi viikkoa pois töistä.

– Voi kurja. Pyydä Verttiä apuun, sehän on ihan joutilas.

– Niin ajattelinkin. Hoitele sinä illallinen nyt yksinäsi. Pitää lopettaa, että saan lounaan pöytään.

Kirstistä oli outoa, kun ensimmäistä kertaa tytär ei ollut enää kesätöissä Hellevin Hovissa. Ilona oli lukenut kaksi vuotta oikeustiedettä ja saanut kesätyöpaikan syyttäjänvirastosta Hämeenlinnasta. Tyttö oli tullut Helsingistä Hauholle jo toukokuun puolessa välissä.

Pikkuveli Vertti oli juhlinut 14-vuotissyntymäpäiväänsä samana päivänä, kun koulun kesäloma alkoi. Poika oli luvannut tarvittaessa auttaa äitiään. Kirsti näppäili puhelimestaan Vertin lyhytvalinnan ja kesti tovin ennen kuin poika vastasi: – Onks pakko tulla?

– Kiva olisi, jos tulisit. Olen ihan yksin tällä hetkellä ja kohta on lounasaika. Täällä olisi monenlaista hommaa sinulle.

– Höh, okei tullaan sitten.

18

Rikke oli luovuttanut vuokravolkkarin ja palasi kävellen asunnolleen Birger Jaarlinkadulle. Sijainti oli mainio, lyhyt matka joka paikkaan. Elämä olisi aika hyvin mallillaan, ellei Inga olisi ruvennut vaatimaan aina vain enemmän ja enemmän. Näin jälkikäteen ajatellen työpaikka pubista oli hellinnyt aivan liian helposti. Naisen taka-ajatukset olisi pitänyt arvata heti. Inga asui yksin rivitalossaan Sairiossa ja tarvitsi jatkuvasti kaikenlaista pientä apua kodissaan. Rikke suostui ja pian hänestä kehkeytyi palkaton apumies. Sekin olisi vielä menetellyt, mutta Inga alkoi viihtyä hänen seurassaan liiankin hyvin. Harmittomista illanvietoista virinnyt suhde oli muuttunut ahdistavaksi. Kaiken lisäksi Rikke oli suostunut ottamaan Ingalta rahaa lainaksi uutta kitaraa varten.

Sen takaisinmaksuun menisi aikaa.

Rikke heittäytyi sängylle, laittoi kännykkään herätyksen tunnin päästä ja nukahti heti. Pian hän havahtui ovikellon soittoon ja totesi kelloa vilkaistessaan nukkuneensa vain kymmenen minuuttia. Ovisilmästä näkyi Ingan tumma säkkäräpää.

– Olethan sinä kotona, kulta. Nainen suukotteli miestä ja astui sisään. Nahkatakin toinen hiha oli pian riisuttu ja takki putosi saman tien lattialle. Nainen ryhtyi avaamaan paitapuseronsa nappeja. Violetinväriset pitsirintaliivit korostivat kauniisti hänen rusketustaan.

Toisenlaisessa tilanteessa Rikke olisi pitänyt näkyä kutsuvana. – Tuli kultua ikävä. Ehditään hoitaa tämä pois ennen vuorosi alkua.

Rikke ei kyennyt panemaan vastaan ja huomasi pian makaavansa selällään sängyssä. Nainen vei, hän myötäili tai näytteli myötäilevänsä. Rikke sulki silmänsä väistääkseen naisen katseen.

19

– Tulethan vuorosi päätyttyä Sairioon?

– Olen ihan poikki, mutsin muutto otti voimille.

Tulen varmaan suoraan tänne nukkumaan.

Inga silitti miehen hiuksia ja suukotteli olkapäätä.

Riken ei tarvinnut avata silmiään. Hän muisti ulkoa naisen jokaisen mutkan ja sopukan. Ingalla oli täyteläinen vartalo, ei lihava ja hän oli 41-vuotias. Heillä oli viidentoista vuoden ikäero. Inga oli reilu vuosi sitten jäänyt leskeksi, mies oli ollut kaksikymmentä vuotta vanhempi. Yhteisiä lapsia heillä ei ollut ja Inga oli perinyt miehensä pubin. Huhuttiin kaikenlaista. Naisella oli kuulemma ollut miehiä aina, miehensä eläessäkin. Kokemus näkyi joskus kovana ilmeenä silmissä, ja ihossa oli merkkejä eletystä elämästä. Vartalostaan nainen oli kuitenkin pitänyt hyvää huolta.

Rikke nousi ja meni kylpyhuoneeseen. Peilissä näkyi hammastahnaroiskeita. Hän irvisti peilikuvalleen inhosta. Miten oli ollut mahdollista saattaa itsensä vajaassa puolessa vuodessa löysään hirteen? Aluksi kaikki oli tuntunut loistavalta. Työpaikka jossa hän viihtyi ja asunto kävelymatkan päässä. Hän sai esiintyä halutessaan ja välillä myydä tiskin takana olutta. Hänellä oli mukavat työkaverit, Ilja ja Saana. Saanalla oli porkkananvärinen lyhyt, geometrisesti leikattu tukka ja nenänvarsi täynnä pisamia. Tytöksi hänellä oli tumma, matala ääni, joka peitti alleen pohjimmiltaan herkän ja reviiriään tarkasti vahtivan säikyn tytön. Heillä oli Saanan kanssa samanlainen huumorintaju, jonka vuoksi he olivat vähän väliä Ingan kanssa vaikeuksissa.

Rikke tarkensi katseensa tahnaroiskeitten yläpuolelle ja katsoi kuvaansa tiukasti. Silloin hän teki päätöksensä.

20

Haije oli valloittanut olohuoneen ruokapöydän itselleen. Hän piirsi ruskealle käärepaperille jotakin kaavaa.

Pöydän kulmalla odotti kukikas kangas, sohvan suunnalta kuului kevyt kuorsaus. Lattialla lojui Kaupunkiuutiset, jonka he olivat napanneet kaupasta. Tavarat olivat suurimmaksi osaksi vielä muuttolaatikoissa. Ulkona oli lämmin, aurinkoinen ilma, ja pihaovi oli jäänyt selälleen.

Kesä tulvi olohuoneeseen ja Haijen mieliala alkoi vähitellen kohota. Hänellä oli uusi kangas ostettuna ja idea mallia varten valmiina. Vanha mekko toimi pohjana ja hän keskittyi piirtämään kaavaa mallin mukaan.

– Hei, olenko nukkunut kauan? Sinikka kierähti istumaan sohvalla venytellen käsivarsiaan, haukotteli ylösnoustessaan ja jäi Haijen selän taakse katsomaan tämän työskentelyä.

Tyttö oli lahjakas käsitöissä ja unelmoi muotisuunnittelijan urasta. Tämä haave oli ollut hänellä aina. Haijen näppärät sormet piirsivät paperille viivaa, johon ilmestyi mutka paperin alla olevan möykyn takia. – Piru vie, tyttö sähähti.

– Tuossa on S-market ihan lähellä, käyn siellä nopeasti hakemassa jotain kahvileipää. Illaksi on paljon tekemistä.

Kävelymatka kaupalle vei viisi minuuttia. Sinikka katseli vieraita kasvoja parkkipaikalla ja hymyili varmuuden vuoksi kaikille. Toiset tervehtivät, toiset vastasivat hymyyn ja jotkut menivät ohi vilkaisematta sen kummemmin. Hän poikkesi kaupan vieressä olevan leipomon puolelle ja osti pienen pyöreän omenapiirakan kahvileiväksi. Kahvilassa istui joukko vanhempia miehiä, jotka tuijottivat mutteivät sanoneet mitään. Kau21

pan puolella oli hiljaista. Sinikka sai ostoksensa nopeasti tehtyä ja meni kassalle.

Hellevin Hovin pihaan kurvasi tummansininen, uutuuttaan kiiltelevä farmarimallinen Volvo. Hellevi ja Reima olivat palanneet Kokkolasta. Hellevi oikoi kukkahameensa helmoja ja venytteli kylkiään. – Ihan puuluksissa jäsenet. Anna minullekin joku kantamus, niin lählen kiireesti sisälle.

– Ei kai tässä sellainen hoppu ole, Reima tuumi ja ojensi pienen laukun Hellevin käteen.

– Tervehlys taloon. Hellevi astui vastaanottoon.

Lounasaika oli ohi eikä salissa näkynyt ketään. – Onkos täällä kukaan paikalla?

– Siinähän te olette. Kirsti halasi ensin Helleviä ja sitten Reimaa. – Hyvinkö matka meni?

– Hyvin meni ja paljon on kerrottavaa, mutta ensin haluan kuulla kuulumiset. Miten täällä?

– Kaikki on hoidossa. Vertti on ollut täällä monta tuntia apuna. Ruokailu meni vielä Helenan kokkauksilla. Huomiseksi joudut sinäkin hommiin.

– Mahlankohan enää osata?

– Menen hetkeksi pitkäkseni, ajaminen otti vähän voimille. Reima venytteli hartioitaan ja haukotteli leveästi.

– Mene ihmeessä, meilän täytyy jutella kahlen kesken Kirstin kanssa. Hellevi halasi ohimennen Reimaa, josta oli joulukuussa tullut virallisesti hänen aviopuolisonsa.

Naiset istuutuivat keittiön pöydän ääreen ja Kirsti pisti kahvin tippumaan. Kun tärkeimmät kuulumiset oli vaihdettu, he kävivät läpi viikon mökkivaraustilanteen ja lounaslistan.

22

– Viikonlopuksi on kaikki mökit varattu. Arvaapa mikä varaus on keskiviikosta eteenpäin Koivulinnaan?

Kirstin ääni oli intoa täynnä.

– Ei kai se yhlen ihmisen varaama ole? Joku ryhmä?

– Kymmenen hengen ryhmä, yhden lääkefirman markkinointi-ihmisiä.

– Oho. Kälet tulee olemaan täynnä työtä. Pärjätäänkö me?

– Täytyy miettiä, jostain on saatava tilapäisapua keittiöön. No mutta kerro nyt, miten meni Reiman pojan perheen luona Kokkolassa.

– Kari on oikein ystävällinen mies, kuten häistäkin varmaan muistat. Kutsuttiin perhe meille kesälomalla ja saattavat tullakin.

– Sehän olisi mukavaa. Entäs Anneli? Onko hän edelleen ulkomailla?

– On Uulessa Seelannissa. Välit Reimaan on aika etäiset, kun ei ole vuosikausiin käynyt Suomessa. Reima muisteli, että viimeksi äitinsä hautajaisissa.

– Mistä Reima onkaan kotoisin?

– Etelä-Pohjanmaalta, Teuvalta. Näin nyt sen syntymäkolinkin, kun ajettiin mennessä sitä kautta.

Naiset juttelivat vielä puolisen tuntia ennen kuin Kirsti alkoi tehdä lähtöä kotiin. – Meille tulee tänään arvovieras, täytyy mennä katsomaan, mitä saadaan illalliseksi.

– Tailan arvata kuka.

– Eipä ole vaikea tehtävä. Hei sitten, nähdään aamulla.

Rikke soitti äidilleen heti uutisensa. – Mulle riitti tätä lajia. Oon sanonut itseni justiin irti.

23

– Ilman uutta työpaikkaako?

– Ilman. Kerron joskus syyt tarkemmin. Oon vuorossa kahteentoista yöllä, joten sen vielä teen. Sitten oon vapaa. Hauholle taitaa kulkea huonosti busseja.

Tulisin mielelläni sinne joksikin aikaa.

– Siivoan Parolantien asunnon huomenna. Saat kyydin tänne minun kanssani.

– Loistavaa. Helpotti. Sano Haijelle, että tää on väliaikanen ratkaisu. Häivyn heti, kun saan asiat siihen malliin.

– Mitä teet oman asuntosi kanssa?

– Katsotaan nyt. Tiedän yhden tyypin, joka ottais sen lennossa vaikka vain vähäksi aikaa. En usko, että tulee ongelmia.

– Vaikutat ahdistuneelta. Pärjäätkö?

– Enköhän. Jutellaan paremmalla ajalla. Nyt tuli asiakas. Rikke sulki puhelimen.

Sinikka piti kännykkää korvallaan hetken ennen kuin tajusi puhelun loppuneen.

Mitä se poika meinaa? Millä se elää? Sinikka oli jonkin aikaa epäillyt, etteivät Riken asiat olleet kunnossa. Äitinä hän vaistosi, että huoleton ulkokuori peitti alleen jotakin salattavaa. Hän vetäytyi omaan huoneeseensa ja katseli verhotonta ikkunaa ja tavaralaatikoita lattialla. Sängyssä näkisi lukea ilman valoakin, mutta huoli esikoispojasta häiritsi keskittymistä.

Rikke oli aina ollut viehättävä lapsi, valloittanut hymyllään ja kauniilla kasvoillaan helposti toiset puolelleen. Hänestä kerta kaikkiaan kaikki pitivät. Sinikka muisteli Riken isää, Stefan Dammertia, hollantilaista opiskelijaa, joka oli rakastunut häneen, Helsingin yliopiston päärakennuksen kahvilaemäntään. Ihan hul24

lu suhde. Olisi pitänyt alunperinkin tajuta, ettei se kestäisi. Kun Sinikka tuli raskaaksi, he menivät naimisiin.

Avio-onnea kesti viisi vuotta, sitten Stefan palasi takaisin Hollantiin. Yksin. Miehen kunniaksi oli kuitenkin sanottava, että hän huolehti elatusmaksuista ja pojan kasvaessa otti tämän koulujen loma-aikoina luokseen.

Isovanhemmat Hollannissa tarjosivat majapaikan pojan päästyä ylioppilaaksi ja aloitettua opinnot Rotterdamin yliopistossa.

Sinikka lopetti pohtimisen ja kuunteli hetken Haijen ompelukoneen hurinaa ja oli pian unessa.

25