Lukunäyte / Heidi Silvan: John Lennon minussa by Myllylahti Oy

YT Ã&#x201E; N U UK

Myllylahti Oy Espoo 3

www.myllylahti.fi

1. Joululoma oli juuri alkamassa, kun tapasin ensimmäisen kerran John Lennonin. Tai oikeastaan oikeampi muoto olisi, että silloin John Lennon ensimmäisen kerran tuli minuun, mutta en viitsi sanoa niin. Muuten ajattelet, että tämä on vain fanifantasia ja lopetat lukemisen. En tahdo, että lopetat. Tämä ei ole fanifantasia, vaan totista totta, siitäkin huolimatta, että John Lennon kuoli jo kymmeniä vuosia sitten. Niin, hän siis tuli minuun. Tapasin hänet ensimmäisen kerran. Siinä, että hän tuli minuun, ei ole mitään seksuaalista. En ymmärrä, miten joku edes kuvittelisi niin. Meidän fyysiset olomuotomme olivat niin erilaiset, että yhteytemme oli puhtaan platoninen ja hyödytti molempia suuresti. Oli nimittäin niin, että John Lennon halusi laulaa, eikä juuri sillä hetkellä missään muussa maailman kolkassa oltu rykimässä kurkkuja selviksi Lennonin Happy X-mas (War is over) -biisin kajauttamista varten – meidän koulumme yhdistetty liikunta- ja juhlasali oli ainoa paikka – ja minä sattumalta olin aukomassa suutani koulun joulujuhlaa varten perustetussa kuorossa. Oikea laulaminen oli minulta kielletty, mutta koska rehtori halusi juhlaan kuoron, musiikinopet-

taja teki lavastuksen, jossa esiintyjiä oli paikalla parikymmentä, vaikka vain kolme heistä sai laulaa. Mutta eivät he laulaneet. He piipittivät. Heillä oli mikrofonit ja kaikkien tuki, eivätkä he saaneet kurkuistaan ulos muuta kuin säälittävää pihinää, joka sai itsensä John Lennoninkin korvat punertumaan. Ja siksi hän valitsi minut. Minä halusin laulaa. Minulla oli mikrofoni, joka opettajan määräyksestä oli pidettävä kiinni, mutta joka lavastuksen vuoksi oli oltava olemassa. Ja sen tähden... Minäpä kerron. John Lennon halusi laulaa, ja kun John Lennon haluaa laulaa, hän saa laulaa. Kukaan ei voi estää, en edes minä, vaikka kyllä minä yritin. Ei sellainen ollut tuttua minulle; että kuollut maailmantähti ilmestyy henkenä olkapääni taakse ja kuiskaa käheällä mutta täysin ymmärrettävällä liverpoolilaisenglannillaan pyynnön saada tulla minuun seuraavan laulun ajaksi. Totta kai ajattelin, että olin tulossa hulluksi. Yritin kääntyä katsomaan taakseni, mutta John piti käsiään hartioillani, enkä kyennyt. ”Älä pelkää”, hän kuiskasi kuin jouluevankeliumin enkeli ikään. Ymmärsin hänen sanansa niin hyvin, että aloin epäillä hänen puhuvan suomea. Minä en ole englannissa kovin etevä. ”Haluan vain laulaa. Sinun kauttasi. Seuraavan laulun. Se on minun, se laulu.” Hänen puheensa oli nykivää mutta ymmärrettävää, ja hänen äänensä lämmin ja pehmeä niin, että aloin pitää hänen läsnäolostaan. Sitähän sanotaan, että joillakin ihmisillä on karismaa, ja Johnilla sitä oli. Myönnä pois: jos mies saa tytön sukat pyörimään jaloissa oltuaan ne6

lisenkymmentä vuotta kuolleena ja tekee sukkien pyörityksen pelkällä äänellään ja laskemalla kätensä tytön olkapäille, niin kyseessä on mitä suurimman luokan karisma. Siihen harva pystyy. Niinpä minä rentouduin, vaikka mieleni täyttyi ihmetyksellä. Rentoutin hartiani ja suoristin ryhtini. Nurkkasilmällä näin, kuinka musiikinopettaja antoi pianonsa takaa viime hetken ohjeita kolmelle valitulle laulajalleen. ”Ei tämä voi olla totta”, minä ajattelin. Ymmärsin olla puhumatta ääneen. Tarkoitan, että on riittävän paha epäillä olevansa tulossa hulluksi. Ei sellaista halua näyttää toteen, esimerkiksi puhumalla itsekseen. ”Kyllä, kyllä tämä on täyttä totta.” ”Jos olisikin, niin turhaan yrittäisit minun kauttani laulaa. Minä en saa.” Pikemminkin tunsin tai aavistin kuin kuulin Johnin naurahtavan. ”Mikä sinulla on kädessäsi?” ”Mikrofoni. Mutta ei se ole päällä.” ”Siinä sivulla on pieni nappi. Jos siirrät sitä peukalollasi, näet kuinka ihme tapahtuu ja äänet voimistuvat.” John pelleili. John oli tullut haudan takaa pelleilemään minun kanssani, ja nyt hänen luomaansa ihmettelevään mutta samanaikaisesti lämpimään oloon sekoittui huoli. ”En minä voi laittaa mikrofonia päälle.” ”Miksi et?” ”Koska sitten minun ääneni kuuluu. Se ei saa kuulua.” 7

”Pari asiaa meni väärin”, John sanoi äänessään näsäviisautta lähentelevä sointi. ”Ensinnäkin, minun ääneni kuuluu, ja jos saan muistuttaa, tämä laulu on minun. Miljoonat ovat jonottaneet ja hitto vie maksaneet kuullakseen minun laulavan, ja nyt minä tarjoan tätä onnea teille ilmaiseksi. Toisekseen, laulut on tehty laulettaviksi. Jokaisen ääni saa kuulua. Sinunkin, muru, varsinkin sinun.” Ei musiikinopettajan mielestä. Hänellä oli kolme suosikkia, ja nämä kolme olivat ne, jotka vuodesta toiseen olivat saaneet esiintyä, kun taas kaikkien muiden oli pitänyt olla hiljaa, minulle oli kerrottu. Olin uusi koulussa – tai no, uusi ja uusi, olin hidas tutustuja ja tullut vasta puolitoista vuotta sitten tähän kouluun. Happy X-mas (War is over) ensimmäiset soinnut soivat jo. Heti ensimmäisten tahtien aikana pari säveltä meni vikaan, ja kuulin Johnin imaisevan ilmaa huuliensa välistä, aivan kuin hän ei kestäisi sitä, kuinka pahasti hänen lauluaan runneltiin. ”Please”, hän sanoi hätäisesti. Tai ehkä painokkaasti. Olin varma ainoastaan siitä, että tuon sanan hän sanoi englanniksi. ”Päästä minut sisään ja anna minun laulaa.” ”Kaikki ihmettelevät, miten minulla on yhtäkkiä miehen ääni.” ”Eivät. He kuulevat minut, mutta luulevat kuulevansa sinut. Lupaan hurmata yleisöni.” Kuoron osuus alkoi. Silloin meillä kahdellakymmenellä oli lupa laulaa ääneen. Pitelin mikrofonia niin kuin sen olisi tarkoitus voimistaa kaikkien alarivissä is8

tuvien äänet. Kukaan ei voinut aavistaa, ettei mikki ollut päällä. Hyrisin mukana kuoron osuutta ”joulun rauhaa, joulun rauhaa, joulun rauhaa vaan”, jonka musiikinopettaja oli omassa sovituksessaan siirtänyt myös laulun alkuun. Yksi kolmesta solistista kärsi ajoittaisesta esiintymiskammosta, eikä aloittaminen ollut hänelle koskaan helppoa. ”Please, muru, minulla on vain muutama minuutti aikaa. Tekisit minut erittäin iloiseksi. Laulan vain viimeisen säkeistön.” Minä mietin. Mitään hävittävää ei ollut, ja sitä paitsi John Lennonin läsnäolo oli saanut oloni omituisen hyväntahtoiseksi. Olin kuin vanhanajan hippi huumepöllyissään. Karistin euforiaa lähentelevän hyvänolontunteen kehostani ja mietin, oliko John Lennon käyttänyt huumeita nyt ja vaikuttivatko ne minuunkin. Voin kertoa, että olin ja yhä edelleenkin olen huumevastaisin ihminen, jonka tiedän. ”Se on yksi laulu, muru. Saat vastalahjaksi mitä ikinä haluat.” ”Eikö yleensä tarjota kolmea toivetta?” Tunsin jälleen, kuinka John Lennon nauroi. Tällä kertaa ilmavirta sai niskahiukseni heilahtamaan. ”Kun aloitin alalla, jouduin neuvottelemaan. Minä neuvottelin shillingeistä, tajuatko? Shillingeistä! Jos saimme nostettua esiintymispalkkiota yhdellä ainoalla shillingillä, olimme tyytyväisiä. Ja nyt sinä vaadit puntia heti kerralla.” John Lennon naputti jalallaan lattiaa ja mietti. ”Mutta ei, senkin armoton verenimijä. Saat yh9

den toiveen, ja se siitä”, hän viimein päätti. ”Yksi toive, mitä ikinä haluat.” ”Okei”, minä sanoin tyynesti, tai siis ajattelin. Huuleni heiluivat yhä kertosäkeen mukana. ”Okei?” ”Kyllä.” ”Kiitos, muru.” Ja sitten John Lennon tuli minuun. Nyt voin jo sanoa niin, koska tiedät, mitä sillä tarkoitan, tai ainakin tiedät, että en tarkoita sillä mitään seksuaalista. Hän tuli minuun, oli minussa, minun olemiseni väistyi hänen olemisensa tieltä, ja minä näin juhlasalin hänen silmiensä lävitse. Tunne oli jännittävä, enkä tietenkään ollut kokenut mitään vastaavaa ennen. Oli kuin kaksi läpinäkyvää kuvakalvoa olisi laitettu päällekkäin, ja todellisuus näyttäytyi niiden sekoituksena. Tiedostin sekä omat että Johnin ajatukset. Hänen silmälasinsa painoivat nenänvarttani, ja se teki oloni tukalaksi. Hän keskittyi muistelemaan viimeisen säkeistön sanoja. ”Minä laulan englanniksi”, hän kauhukseni sanoi, tai siis olisin kauhistunut, ellei hänen kuvakalvonsa olisi ollut hallitsevana yhteisessä olemisessamme. Hän oli täysin keskittynyt tehtäväänsä eikä tuntunut lainkaan huomaavan epäilevää asennettani, vaan jatkoi mietteliäästi: ”Englanniksi tämä laulu pitää laulaa. Siinä on sanoma. Minä mietin sanoja tarkkaan. Ei niitä voi niin vain muutella muka käännöksen nimissä. Kokeilen sanoja, joita ei koskaan levytetty.” Minä pitelin mikrofonia ja jonkinlaisen alistuneen 10

varmuuden vallassa napsautin sen päälle. Vieressäni istuva tyttö huomasi peukaloni liikkeen ja suipisti suunsa tiukasti kiinni. Hän ei aikonut laulaa enää edes leikisti, jos kerran mikrofoni oli auki. Minä sen sijaan aioin: John Lennon minussa aikoi. Hän halusi kokeilla sanoja, joita oli viimeiseen säkeistöön ennen lopullisen laulun julkaisua miettinyt. Jos olisin kyennyt toimimaan, olisin ollut tulevaisuudenpelossani kauhusta jäykkänä. Eivät tällaiset tilanteet ikinä pääty hyvin. Kolmen valitun solistitytön porukka piipitti mikrofoneihinsa toisen säkeistön sanoja. Seuraavan kuoroosuuden jälkeen olisi John Lennonin vuoro. Tyttöjen laulua tuskin kuuli, ja kun käänsin päätäni – me Johnin kanssa käänsimme – näimme vaivautuneen yleisön, joka ainoastaan odotti, että esitys päättyisi ja laimeiden aplodien jälkeen rehtori pääsisi pitämään puheensa. Jopa rehtorin puhe tuntui odottamisen arvoiselta tämän lauluesityksen rinnalla. Mutta eipä hätää: John näyttäisi kaikille mallia. Jostain syystä tunsin käsieni hikoavan. ”Joulun rauhaa, joulun rauhaa, joulun rauhaa vaan”, kuoro lauloi, ja oli viimeisen säkeistön vuoro. John sulki silmäni hetkeksi, ja kun hän avasi ne jälleen, näin juhlasalin spottivalojen valaisemana, aivan kuin olisimme esiintymislavalla. Oikeasti emme olleet, sillä kuoroa varten oli asetettu pitkät penkit salin seinustalle pianon viereen. Olin tuntevinani kitaran painon vartaloani vasten. Tunsin ylikasvaneen hiuspehkon valuvan silmilleni. Olin hermostunut. John minussa sai aikaan innostuneen esiintymisolon, adrenaliinin pakkaantumisen, joka vain odotti purkautumistaan. 11

John veti keuhkoni täyteen yhtä aikaa kuin solistitriokin, joka valmistautui piipittämään viimeisen säkeistön läpi. Minä tiesin jo, ettei trion tarvinnut vaivautua. John peittoaisi heidät mennen tullen ja palatessa kuusi– nolla aivan yksiselitteisesti. ”We wish You a Merry X-mas”, John aloitti minun suullani, mutta ei minun äänelläni. Minun korviini laulu kuulosti juuri siltä, mitä se olikin: John Lennonin ääni. ”And a Happy New Year. Let’s hope that Your dear ones will always be near.” Tiedätkö sen tunteen, kun esityksesi todella tavoittaa yleisön ja kaikki odottavat haltioituneina seuraavia sanojasi? John Lennon tietää. Hänelle sellainen on tuttua, ja niin tapahtui nytkin. Salilliseen ihmisiä tuli uutta ryhtiä, ja he odottivat jatkoa. ”And so it is X-mas. What have we learned? Have we done all the good things, we always were meant…” Se oli uskomatonta. John – ja minä hänen mukanaan – oli yhtä yleisön kanssa. Hän tiesi – me tiesimme – että yleisö joutui estämään itseään, jotta ei alkaisi huutaa ihailuaan ääneen tai kirkumaan hysteriaansa. John oli tyytyväinen. Hänellä oli yhä se jokin, mikä erotti hänet muista yrittäjistä. ”…to do? Merry Christmas, everybody!” John huusi juuri ennen kuin kuoro-osuus alkoi, ja se kuulosti hyvältä, aivan liian hyvältä. John tietenkin oli harjoitellut toivotustaan lukuisia kertoja eläessään, mutta minä en ollut harjoitellut sitä kuoroharjoituksissa kertaakaan. Kaikki luulisivat, että sooloilin. Kaikki luulisivat, että keksin itse sanatkin, ei näitä sanoja lukenut missään lau12

lukirjassa. Johnin läsnäolo sai oloni kuitenkin varmaksi, enkä välittänyt, mitä minulle esityksen jälkeen sanottaisiin. Tunsin itseni hengästyneeksi, koska olin niin onnellinen, ja kaikkeni antaneeksi, koska olin antautunut yleisön armoille. Onneksi John oli loistava. Hän oli minussa yhä, kun laulu loppui ja suosionosoitukset alkoivat. Hän halusi kokea ne minun kauttani. Minä vannon, ettei missään koulussa ole koskaan osoitettu suosiota yhtä äänekkäästi ja pitkään kuin nyt. Osa ihmisistä nousi jopa seisomaan taputtaessaan. Ymmärsin, että he halusivat nähdä minut; he luulivat haluavansa nähdä minut. Oikeasti he halusivat nähdä sen, joka tunnekuohun heidän sisälleen oli esiintymisellään aiheuttanut, eli Johnin. He olivat ihastuksissaan eivätkä tienneet saaneensa juuri kuulla Beatlen laulavan. ”Kiitos, kulta. Sinusta taisi juuri tulla hyvin suosittu”, John sanoi. Hän valmistautui poistumaan minusta. ”Älä mene vielä”, minä henkäisin kauhuissani. En tiennyt, kuinka Johnin poistuminen vaikuttaisi, enkä halunnut ottaa siitä selvää nyt, kun kaikkien huomio oli kohdistuneena minuun. Enhän minä osannut edes ottaa vastaan kaikkea sitä ihailua, jota osakseni sain. Muistatko, kun vertasin kokemusta kahteen päällekkäin olevaan kuvakalvoon? Minusta tuntui, että minun todellisuuteni kuvakalvo oli siirtynyt nyt Johnin kuvakalvon päälle. Tietoisuuteni oli enemmän omaani kuin hänen. Rehtori käveli kohti puhujan mikrofonia ja taputti käsiään kävellessään. Kun hän ohitti minut, hän taputti hyväksyvästi olkapäätäni, sanoi jotakin mikä kuulosti 13

sydämellisiltä kehuilta mutta mitä en kuullut kunnolla, ja siirtyi puhujankorokkeelle mikrofonin eteen. ”Upea, upea kuoro”, rehtori sanoi. ”Kiitokset musiikinopettajalle, joka tänä vuonna onnistui kuoroesityksen järjestelyissä yli odotusten. Hyvää työtä, Pirkko, hyvää työtä.” Musiikinopettaja oli kompuroinut ylös pianojakkaraltaan ja kävi kuorolaisia läpi käsi ojossa. Hän kiitti jokaista erikseen, mutta hänen katseensa oli koko ajan minussa. Vuorollani ojensin käteni hänelle epävarmana siitä, aikoiko hän kiittää vai torua minua. Olisihan minun pitänyt tietää. Yksikään musiikinopettaja ei toru John Lennonia laulamisesta. ”Hieno suoritus, loistava pelastus”, musiikinopettaja kuiskasi minulle. ”Minä ehdin jo laittaa todistukseen sinulle kasin, mutta olet ehdottomasti ansainnut kympin. Minä muutan sen heti koneelle, mutta toistaiseksi rekisterissä näkyy väärä numero.” John Lennon nauroi. Minä tyydyin hymyilemään. Kasista kymppiin yhden säkeistön esittämisellä. Aika hyvin, John. ”Kiitos, kun pelastit esityksen. Kiitos, kun uskalsit”, musiikinopettaja kuiski. Minä hymyilin ja nyökyttelin armollisen oloisena päätäni. Olin häkeltynyt ja sisäisesti epävarma. En tiennyt, mitä sanoa, joten päättelin, että oli parasta olla sanomatta mitään. ”Erityiskiitokset vielä kuorolle”, rehtori kuului sanovan, ja me kaikki tiesimme, että kiitoksillaan hän tarkoitti minua – tai siis Johnia, mutta minä olin ainoa, 14

joka Johnin lisäksi tiesi sen. Maine, kunnia ja suosionosoitukset nousivat näköjään herkästi päähäni. Olisin halunnut pitää kiitokset kokonaan itselläni. ”Ole hyvä, kulta”, John sanoi. Hän oli poistunut minusta, ja aistin hänet oikealla puolellani. Hän oli hyvällä tuulella, mutta hänen huomionsa oli suuntautunut jo muualle. Selvästikin hän oli mies, joka paneutui tekemisiinsä tarkasti ja keskittyi kulloinkin käsillä olevaan asiaan täysillä. ”Sinun toiveesi vuoro. Pidä kiirettä, muru. Minun pitäisi olla jo muualla.” Oikeastaan en olisi kehdannut pyytää häneltä mitään. Esiintymisenriemu ja onnistuminen olisivat riittäneet minulle. Mutta minä olen järkevä tyttö, enkä jätä tilaisuutta käyttämättä hetkellisen euforian hetkellä. Lupaus oli lupaus, ja pitäisin siitä kiinni. ”Haluan lisää toiveita”, sanoin päättäväisesti. John naurahti, mutta ei huvittuneesti, vaan väsähtäneenä. ”Niin tietenkin. Fiksu tyttö.” ”Haluan, etteivät toiveet ikinä lopu.” ”Siihen en voi suostua. Se on liikaa.” John mietti. ”Pari toivetta, ota tai jätä. Tämäkin on jo avokätistä, koska sovimme yhdestä.” ”Tämä on ensimmäinen toiveeni.” ”Toteutan sen, joten saat miettiä toista. Käytit yhden, jäljelle jää yksi.” John oli armoton neuvottelija. En hyötynyt ovelasta yhden toiveeni tuplaamisesta mitään, koska John tulkitsi toiveen saman tien käytetyksi, jolloin jäljelle jäi yksi toive, ja sehän minulla alun perinkin olin. Minun oli 15

suostuttava siihen, mitä hän saneli. Hänen olemuksensa vaikutti kärsimättömältä. Minä tuhlasin hänen aikaansa nyt, kun minulla ei ollut mitään, mitä hän olisi halunnut. ”Haluan, että tietty tyyppi 9B:ltä rakastuu minuun.” ”Tietty tyyppi? 9B:ltä? Luuletko, että osaan lukea ajatuksiasi ja heti tiedän, ketä tarkoitat?” Minä todella olin luullut niin, mutta selvästikin olin ollut väärässä. Mietin, uskaltaisinko ajatella tietyn tyypin nimeä tietoisesti, vai saisivatko kaikki jollakin mystisellä tavalla sen ajatuksistani tietoonsa. Järjellä ajatellen tiesin sen olevan mahdotonta, mutta halusin silti olla varovainen. John Lennon oli sekoittanut pääni. ”Julius Lundahl”, minä kuiskasin ajatuksissani. ”Julius Lundahl?” John toisti ihmetellen. ”Luuletko, että tunnen teidät kaikki nimeltä? Ei, kulta, en tunne. Nimi ei sano minulle mitään. Sinun pitää näyttää se heppu minulle.” Olin varma, että John teki kaiken tahallaan: antoi minun kiemurrella nimen paljastamisen kanssa ja kertoi vasta sitten, että kertominen oli turhaa. Katseeni vaelsi yleisön joukossa, kun yritin nähdä, missä Julius istui. Olin jättänyt silmälasini kotiin, ja turhamaisuus kostautui. En nähnyt mitään ilman lasejani. ”En halua hoputtaa, mutta äkkiä nyt. Hengitettävä materiaalini loppuu pian. Minun pitäisi jo mennä. Minua odotetaan toisaalla, joten voisitko pistää vauhtia.” Pyöritin päätäni epätoivoissani yrittäessäni nähdä Juliuksen. Julius käytti toisinaan sinistä paitaa. Suoraan 16

edessäni, salin toisella laidalla istui poika, jolla oli sininen pusero. Se saattoi olla Julius. John Lennon oli käynyt todella kärsimättömäksi, joten minun oli otettava riski. ”Tuo poika tuolla”, minä kuiskasin ajatuksissani. ”Sininen pusero, raapii juuri nyt niskaansa.” ”Ei tarvitse kuiskata. Kukaan muu ei kuule”, John sanoi ja kuin minun kiusakseni huusi salin poikki: ”Hei, poika sinisessä puserossa. Täällä on eräs, joka tahtoo, että rakastut häneen.” Kauhistuneena huiskautin kättäni Johnin suuntaan, jotta saisin vaiennettua hänet. Minä oikeasti huiskautin. Aivan fyysisesti, tässä todellisuudessa, minä lyödä huiskautin näennäisesti tyhjää ilmaa. ”Minun täytyy mennä, mutta tulen takaisin”, John äkkiä sanoi. Aistin hänen olonsa tukalaksi. ”Älä huoli, tuo sinipuseroinen poika rakastaa sinua kohta elämänsä loppuun saakka.” John Lennon lähti viereltäni ja suuntasi kulkunsa kohti poikaa, jonka toivoin olevan Julius Lundahl. Mennessään John kosketteli satunnaisten ihmisten käsivarsia ja päälakia ja sai koskettamansa ihmiset säpsähtämään. Hän oli kuin maailmanluokan tähti, joka puikkelehtii ihailijameren välissä. Niin, sitähän hän tietenkin olikin. Seurasin tarkasti, kuinka John Lennon meni sinipuseroisen pojan luokse ja kumartui kuiskaamaan jotakin tämän korvaan. Pojan pää kääntyi kuin vedettynä minun suuntaani, ja kun näin hänen kasvonsa suoraan edestäpäin, ymmärsin, ettei poika ollut Julius Lundahl, 17

vaan joku aivan muu, joku jota en ollut puolentoista vuoden yläkoulussa oloaikanani kertaakaan huomannut. Huusin Johnin perään – ajatuksissani – että poika oli väärä ja että halusin uusia toiveeni. John huiskautti kättään minun suuntaani, hymyili riemukkaasti ja poistui salista kosketellen kulkureittinsä varrella istuvia ihmisiä. Kaikesta näki, että hän nautti jokaisesta hetkestä.