Tiina Martikainen: Surmanpolku /Lukunäyte by Myllylahti Oy

YTE

NÃ&#x201E; LUKU

YTE

NÄ LUKU

TIINA MARTIKAINEN

SURMANPOLKU Jännityskirja

185

Myllylahti Oy Espoo

www.myllylahti.fi

NÄY U K U L

HENKILÖT: Hanna Vainio, rikosylikonstaapeli, Länsi-Uudenmaan poliisilaitos/Lohjan poliisiasema Mira Vainio, Hannan tytär Riina, saksanpaimenkoira, ruumis- ja tunnistusetsintäkoira Veijo Kasurinen, rikoskomisario, tutkinnanjohtaja, Lohjan poliisiasema Niilo Komsi, vanhempi rikoskonstaapeli Olli Latvala, vanhempi rikoskonstaapeli Janne Tiainen, nuorempi konstaapeli, harjoittelija, Polamk Seija Järvelä, tutkintasihteeri Pasi Olkinuora, tekninen tutkija Juhani Sormunen, oikeuslääkäri Heikki Mäenpää, laboratorionjohtaja, KRP, rikostekninen laboratorio Reima Sornikivi, huumeryhmän esimies, Länsi-Uudenmaan poliisilaitos/Espoon pääpoliisiasema Teemu Saari, kenttäjohtaja, ylikonstaapeli, järjestyspoliisi Katri Jääskeläinen, vanhempi konstaapeli, järjestyspoliisi Sami Niiranen, konstaapeli, järjestyspoliisi Juho Antikainen, konstaapeli, järjestyspoliisi Anders Linden, ylikomisario, Länsi-Uudenmaan poliisilaitos, Espoon pääpoliisiasema Virpi Mattila, kihlakunnansyyttäjä 5

1. Lauantai oli jo illassa, kun Erkki viimein kohottautui vaaleanvihreän astiakaapin ääreltä ja osoitti kukkaornamenttia. – Mitäs sanot? Nyt on väriä. – Hieno. Hanna kallisteli päätään. – Ihan kuin alkuperäinen. Hän oli istuskellut Erkin verstaalla olevassa nojatuolissa puolisen tuntia. Hän oli ottanut tavaksi seurailla miehen entisöintipuuhia ja osasi jo olla kommentoimatta, kun työ oli vielä kesken. – Nytkö se on valmis? Hanna pomppasi ylös. – Tällä erää. Erkki pudisteli housujaan ja kumartui antamaan suukon. – Sauna? – Laita. Ehditkö mukaan? Erkki kysyi ja keräili työkaluja kasaan. – Sitä tässä odottelinkin, Hanna hymähti ovella. Saksanpaimenkoira Riina oli makoillut ulkona. Se kohottautui seinän viereltä häntää leiskautellen ja ravisteli kostunutta turkkiaan. – Sitten mennään. Hanna taputti reittään. Erkin verstas oli tehty vanhaan navettaan, ja pieni sauna sijaitsi navettarakennuksen kulmalla. Asuinra-

kennuksessa ei ollut sisäsuihkua. Hanna oli tottunut peseytymään löylyhuoneessa, sillä myös hänen kotinsa oli vanha puutalo. Riina jäi portaille tähyilemään, kun Hanna ryhtyi valmistelemaan saunaa kylpykuntoon. Vesipadan pesässä oli vielä kekäleitä. Hanna avasi vesiletkun ja täytti padan. Sitten hän ruokki pesät puilla ja odotti, kunnes ritinä ja poksahtelu alkoivat. Hanna käveli Riinan kanssa talolle ja päästi kuistilla odottelevat kissat edelleen. – Kauhea kiire! Ei taaskaan hiiriä, niinkö? Mustat kissat pinkaisivat puiselle, sivustavedettävälle sohvalle, mutta kirjava jäi jalkoihin kiehnäämään ja naukaisi. Riina murahti muodon vuoksi, ja katti taisi olla liian laiska sähähtämään. Hanna pilkkoi perunat kattilaan ja lisäsi paistetut nakinpalat. Riina norkoili hellan vieressä ja tarkkaili emäntäänsä. Hanna kehotti koiran istumaan ja antoi sille nakin, jonka se hotkaisi suurempia maistelematta. Sitten Riina seurasi haikeana, kuinka paketti sujahti jääkaappiin. Kolmen tunnin kuluttua Hanna oli jo matkalla kotiin, jonne oli Erkin luota vain muutama kilometri. Auton kello oli kahtakymmentä vaille yksitoista. Aurinko oli juuri laskenut ja sataa tihuutti. Vaikka oli vasta elokuun alku, Hanna värähteli vilusta. Hänen hiuksensa olivat piirun verran kosteat, mutta vatsa oli täynnä nakkikeittoa. Hymyilytti. Saunassa olivat hehkuneet muutkin kuin kekäleet. Vanhemmassa miesystävässä oli se hyvä 8

puoli, että tämä kehtasi kysellä ja kuulostella. Hanna piti siitä, että Erkki malttoi tutkia hänen vartaloaan karhealla kädellään, tervehtiä jokaista yksityiskohtaa ja iloita aidosti, kun sai hänet nauttimaan. Nyt kelpaisi lämmittää makuuhuoneen pönttöuuni ja käpertyä sen kylkeen yöunille. Paikkarintiellä Hannan hymy äkisti hyytyi. Hän silmäili tien varteen pysäköityä partioautoa ja totesi, että työvuoro taisi juuri alkaa. Hitto! Hän laittoi vilkun oikealle ja koukkasi pururadan parkkipaikalle.

2. Partioautossa ei ollut ketään. Ylhäällä rinteessä näkyi liikettä, taskulamppujen valokiilat risteilivät. Jossain loisti kohdevalaisin, vaikka hämärässä näki vielä melko hyvin. Hannan puhelin soi. Soittaja oli hänen esimiehensä, rikoskomisario Veijo Kasurinen Lohjan poliisiasemalta, jossa Hanna teki kokeiluluonteista yhdistelmävirkaa. Vaikka hän oli rikosylikonstaapeli, hän teki myös poliisikoiranohjaajan töitä. Kuten niin monta kertaa aiemminkin, esimiehen puhelu tuli kesken vapaa-ajan. – Hanna. – Veijo tässä. – Anna kun arvaan, Hanna sanoi. – Sammatissa on tapahtunut jotakin. – En muistanut, että Sammatin sademetsissä ei salata mitään minuuttia kauempaa, Veijo vitsaili. – Kuulit ajoneuvon? – Olin ajamassa ohi. Mikä on? – Pururadalta löytyi ruumis. Miehellä on teräase rinnassa. Veijo yskäisi. – Tuore. Hälytys tuli 22.05. – Jään tähän. Missä kohtaa olet tulossa? – Lähdin vasta Lohjalta. Teemu ja Katri ovat jo

siellä paikan päällä. Kaksi lisäpartiota ja tekniikka on matkalla. – Nähdään pian, Hanna päätti puhelun. Hän jätti poliisikoira Riinan vielä autoon ja lähti juoksuaskelin kohti pururataa. Vanhempi konstaapeli Katri Jääskeläinen tuli vastaan puolessa välissä rinnettä. Tämä piti kiinni talutushihnassa olevaa koiraa, joka oli rodultaan kultainennoutaja. Hanna olisi tunnistanut koiran Bellaksi ilman punaista kaulapantaakin. Bella tuli usein vastaan isäntänsä kanssa. Kimmo Jalkanen omisti ilmalämpöpumppuja myyvän yrityksen ja oli tarjonnut tuotetta Hannallekin. – Bella. Hanna taputti ja pörrötti noutajan päätä ja korvia. Koira oli märkä ja kurainen. Katseen kohottaminen Katriin tuntui vaikealta. Vaikka poliisina oli nähnyt kaikenlaista, tutun henkilön löytyminen surmattuna oli aivan oma lukunsa. – Eikä… Bellan omistaja vai? Katri nyökkäsi. – Nelikymppinen, tummahko mies. Hanna sulki silmänsä hetkeksi ja huokaisi. – Kimmo Jalkanen. Asuu lähellä meitä ja käy joka ilta pururadalla. Hän on siis kuollut? – Puukko syvällä rinnassa. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Hanna tunsi humahduksen korvissaan. Surmanteko omalla lenkkipolulla. – Pitäisi viedä tämä koira, Katri sanoi. – Pidätkö sitä hetken, niin peruutan auton. Hanna katsoi taakseen. Parkkipaikalle ja tienvar11

teen oli kertynyt ihmisiä. Toivottavasti toinen partio tulisi pian ohjaamaan ne pois. – Ihan hyvä idea, tuo koiran piilottelu, mutta se on jo nähty. Hanna otti hihnan käteensä ja veti koiran luokseen. – Pian tehdään johtopäätökset, ja vielä tänä iltana arvailut ilmestyvät Facebookin Sammatissa tapahtuu -ryhmään. – Eikä? En kyllä usko! Hanna nyökkäsi. – Kyllä vaan. Pienen kylän riemuja… – Uhrin henkilöllisyys on siis jo huomenna kaikkien tiedossa, Katri puuskahti. – Viimeistään illalla… Mutta jatketaan. Hanna odotti, että Katri sai peruutettua partioauton rinteeseen, ja nosti Bellan autoon. Siellä koira saisi levätä häiriöittä siihen asti, kunnes se voitaisiin viedä takaisin emäntänsä luo, ja vettä se saisi ihan ensimmäiseksi. Katri ojensi autosta vielä pinkan suojavaatteita, ennen kuin sulki ovet ja lähti ajamaan takaisin parkkipaikalle. Hanna puki valkoisen kokohaalarin ylleen ja kiinnitti hengityssuojaimen. Sitten hän veti käsineet käsiinsä ja lähestyi surmapaikkaa. Hän tiesi, että polku kääntyisi pienen matkan päästä vasemmalle ja yhdistyisi taas pururataan. Tällä kertaa hän rekisteröi, että oikealla sivulla kasvoi tiheänään kuusia, jotka peittivät näkyvyyden muualle maastoon. Järjestyspoliisin kenttäjohtaja Teemu Saari oli ruumiin äärellä. Hanna tervehti ja kyykistyi viereen. – Tunnen uhrin, hän on sammattilainen Kimmo Jalkanen. Nelikymppinen, vaimo vähän nuorempi. 12

sa.

– Hienoa, tiedämme henkilöllisyyden heti alkuun-

Hanna nyökkäsi ja katsoi vainajaa, joka makasi selällään. Tämän pää oli kaatuneen männyn ylös tempautuneen juuriston alla, ja jalat sojottivat suoraan polulle. – Voi Kimmo, Hanna kuiskasi. – Mitä sulle on tapahtunut? Hän katseli surullisena miehen lenkkitossuja ja vaatteita, jotka olivat mullan ja veren tahrimia. Rinnasta törröttävä puukko näytti osuneen suoraan sydämeen tai hyvin lähelle. Hanna kokeili ruumiin poskea ja liikautti sen kättä. Kroppa oli vielä lämmin ja lihakset pehmeähköt. – Parin tunnin sisällä, Teemun ääni oli karhea. Hanna rykäisi. – Porukat on kohta täällä. Teemu nyökkäsi. – Pasi ja Sormunen. – Kuka löysi? Hanna kysyi. – Hämäläinen joku, istuu tuolla maijassa. Pitää pyytää ensihoitajia vilkaisemaan. – En taida tuntea, siis Hämäläistä. Miten se otti? – Aika tohkeissaan, tuli paikalle ensimmäisenä ja silleen. – Onko kukaan ilmoittautunut silminnäkijäksi? Hanna kysyi. – Ei varmaan vielä. – Odotas, yksi nainen tässä oli. Oli kuulemma nähnyt, kuinka joku heppu oli juossut tuota oikealle kääntyvää polkua ylös, mutta ei ollut tuntenut lenkkeilijää, tai erottanut. Nainen odottaa parkkipaikalla. – Näki lenkkeilijän mutta ei tapahtumaa, Hanna tarkensi. 13

– Jep. Ei varsinaisesti silminnäkijä, mutta pitää itseään sellaisena. Hanna puraisi alahuultaan. – Kimmo Jalkasen kuolemasta ei ole kauaa… Lähdenkö Riinan kanssa maastoon? – Lähde vaan. Tekijä saattaa olla vielä metsässä, joten on perusteltua, että käyt koiran kanssa hakemassa lähtöhajun, vaikka tekniikka ja oikeuslääkäri eivät olekaan vielä käyneet. – Samaa mieltä, nyt ei ole aikaa hukattavana, Hanna sanoi, ja kiiruhti hakemaan Riinaa autosta. – Jos tekijä juoksentelee vielä maastossa, se voi olla väkivaltainen, Teemu huikkasi perään ja heilautti kohti partioautoja. – Ota joku karpaasi mukaan. – Taidan ottaa Katrin. Kun Hanna saapui alas parkkipaikalle, pyydetyt partioautot ja ambulanssi olivat parkissa ovet auki. Eräs konstaapeleista oli asettunut maantien varteen, jotta kukaan ei pääsisi ylittämään tietä Susikalliontien suunnalla olevaan metsikköön tai teollisuusalueen suuntaan. Liikennettä oli vielä jonkin verran, lähinnä nuoria ja iltatöistä palaavia, mutta kohta sekin rauhoittuisi. Konstaapeli ohjasi autoja ja yritti eritellä paikalle kertyneistä henkilöistä ne, jotka saisivat jatkaa matkaa. Muut hän ohjasi sivummalle odottamaan, kunnes joku ehtisi jututtaa. Toinen järjestyspoliisi veti eristysnauhaa polun varteen ja sulki pururadan pois käytöstä. Hanna kurkisti autoon, jossa Sami Niiranen ja Juho Antikainen vielä istuivat. – Odoteltiin käskynjakoa, Antikainen virkkoi. 14

– Mitä! Laiskimukset! Me pidettiin jo neuvonpito, ja lähden Riinan kanssa haravoimaan metsää. Kumpi tulee mukaan? Juho Antikainen nyökkäsi. – Mä voin tulla. Mies astui alas autosta ja lähti seuraamaan Hannaa.

3. Hanna päästi Riinan ulos farmarin takaosasta. Koira hypähti maahan ja jäi häntä kiivaasti heiluen odottamaan, että Hanna pukisi sille jälkivaljaat. Hanna otti vielä peräkontista suuren taskulampun. Riina virittäytyi tehtäväänsä eikä välittänyt ihmisistä, joita oli vähitellen kertynyt alueelle ja tien varteen. Hanna johdatti Riinan surmapaikalle, kiersi sen kanssa ruumiin ja teki sen jälkeen toisen kierroksen hieman kauempana vainajasta. Koira nappaisi tekijän hajujäljen ruumiin lähistöltä. Tämän jälkeen he siirtyivät pois surma-alueelta. Hanna kiskaisi haalarit yltään, jätti ne toistaiseksi maastoon ja antoi koiralle lähtökäskyn: – Etsi. Riina suuntasi pururadalle. Ei voinut tietää, mihin suuntaan tekijä oli poistunut, mutta oli kuitenkin todennäköisintä, että tämä liikkui valaistua pururataa pitkin. Koira valitsi oikealle suuntautuvan polun, ja Hanna piti kiinni liinasta. Riina pidettiin kiinni, koska alueella saattoi liikkua muitakin. Antikainen seurasi kaksikkoa pienen matkan päästä. Joskus kävi niin, että koira joutui tuulen alapuolelle, jolloin haju tuli voimakkaana sen nenään ja se saattoi

napata hajun kaukaakin. Pururadalla oli liikkunut paljon ihmisiä. Onneksi etsittävän henkilön jälki oli tuore. Riina lähti kuono korkealla liikkeelle, mutta laski sen nopeasti maahan. Koira oli kohdannut hajun niin nopeasti, että sen täytyi tuntua törmäykseltä. Riina loikki hetken innokkaasti edestakaisin ja jatkoi sitten matkaa. Hanna pysytteli kintereillä mutta piti koiran vauhdin sen verran aisoissa, ettei itse väsähtäisi. Antikainen seurasi edelleen hieman sivummalla. Riina pysähtyi parin metrin päähän polulta ja jäi haistelemaan. Maasta oli löytynyt jotakin. Hanna tiesi, että koira kiinnostuisi kaikista esineistä. Sitä, liittyivätkö ne kyseessä olevaan tapaukseen, ei voinut löytöhetkellä vielä tietää. Pian Riina menettikin mielenkiintonsa löydökseen. Hanna valaisi kohtaa taskulampulla. Maassa oli kangaspala. Se osoittautui siniseksi juoksupäähineeksi, jossa luki Meditech. Hanna heilautti kättään Antikaiselle. – Pussi! Hanna pohti mielessään, voisiko pipo olla tekijän. Riinan reaktio ei siihen viitannut, sillä se oli malttamaton ja halusi jatkaa matkaa. – Etsi! Hanna uudisti käskyn, vaikka ei Riina olisi sitä tarvinnut. Koira oli jo menossa liina piukkana. Sitten se säpsähti ja taisi tavoittaa alkuperäisen hajun, koska alkoi nuuhkia ja etsiä. Se puikkelehti havupuiden taakse ja meni siksakkia polulla. Hanna piti tiiviisti kiinni liinasta. Vanhan kaatopaikan luona Riina ryhtyi omapäisiin tulkintoihin polun leveydestä ja alkoi nuuhkia vanhoja lasipulloja ja metallitölkkejä. Paikka oli sille tuttu entuu17

destaan, mutta Hanna ei koskaan antanut sen pomppia tassuille vaarallisessa paikassa, joten hän veti koiran vierelleen. – Hommiin mimmi! Riina halusi kuitenkin kiertää kaatopaikan uudelleen kuin ympyrää tehden. Hanna veti koiran jälleen pois. Riinan nenä teki koko ajan töitä. Pian koira törmäsi surmaajan hajuun uudelleen ja lähti viemään Hannaa ja Antikaista Mätäsniementien yli. Riina lähti ylittämään tietä liina tiukalla, ja Hanna seurasi kintereillä. Koira tarkisti suunnan, minkä jälkeen Hanna ja Antikainen lisäsivät hieman vauhtia, sillä nyt oli helppo edetä, koska maasto oli tasaista metsäautotietä ja sen jälkeen polkua. Hanna tasasi hengitystään, vilkaisi Antikaista ja osoitti kädellään Kaikukallion suuntaan. – Tuolta näkyy valoa, taskulampun valoa. Riina tuijotti kiinteästi samaan suuntaan ja tempoili liinassa. – Niinpä näkyykin, Antikainen totesi. – Kuinka edetään? – Kallion laella on nuotiopaikka, valo tulee sieltä. Kiipeä sinä takakautta, minä nousen tästä edestä. Antikainen nyökkäsi ja lähti kiertämään kallioita niiden puolesta välistä. Hanna jatkoi koiran kanssa ylös. Hetken kuluttua ylhäältä tuleva valokeila osoitti suoraan häneen, ja hän kirosi ääneen. Kun hän näki, että Antikainen oli päässyt, hieman haparoiden tosin, Kaikukallion laen toiselle puolelle, hän puhalteli hetken. Kohde oli nyt saarrettu ja kaikki oli hyvin, mikä18

li tällä ei olisi asetta. Hanna ei uskonut, että tekijä olisi alun perinkään varustautunut sekä ison puukon että aseen kanssa, mutta kaikki oli kuitenkin mahdollista. Hanna valaisi nuotiopaikkaa ja lähestyi. – Tässä on poliisi. Otetaan ihan rauhallisesti! Hirsistä rakennetun penkin päällä istuskeli mies, joka nojasi käsiinsä ja vilkuili koiraa alta kulmain. Miehen kehonkieli oli varsin levollinen. Taskulamppu oli laskettu hirren päälle. Hanna vilkaisi Antikaista ja pudisti päätään. Hän oli olettanut miehen olevan mahdollinen tekijä ja oli kokonaan unohtanut seurata Riinan reaktioita, tai sitten hän ei ollut huomannut niitä, koska reaktioita ei ollut ollut. Yleensä koira piti kiinni etsimästään hajusta, mutta joskus saattoi käydä niin, että se muutti käytöstään, kun Hannankin käytös muuttui. Riina seuraili miestä sivusta, mutta ei selvästikään ollut kiinnostunut hänestä vaan heittäytyi maahan lepäämään. Hanna ei uskonut, että tässä oli heidän etsimänsä tekijä. Hän tarkasteli miestä, jota ei tuntenut entuudestaan, tervehti ja esitteli sekä itsensä että Antikaisen. – Ja sinä olet? – Ilkka Räsänen. – Olet ollut lenkillä pururadalla? Mies nyökkäsi. – Niin. – Näin myöhään? Kello on jo yli yksitoista. – Pääsin iltavuorosta yhdeksältä, ja mun pitää tuulettaa työasiat pois mielestä ennen nukkumaan menoa, Räsänen kertoi. – Duuni on henkisesti rankkaa. Hanna nyökkäsi. – Ymmärrän. Sinut nähtiin tuolla 19

parkkipaikalla, mutta siitä on jo aikaa. Oletko kiertänyt jostakin kauempaa? – Joo, en mä tässä pyörinyt, olen tulossa Lohnassuon suunnalta, mies vastasi. – Se selittää. Tunnen reitin. Hanna valaisi miehen lenkkipukua, joka oli tahraton. Mies ei muutenkaan näyttänyt siltä, että olisi juuri kamppaillut tai tehnyt veriteon. – Tiedätkö mitä tuolla Paikkarintiellä on meneillään? Hanna kysyi. – Näin jotain vilkkuvia valoja. – Et lähtenyt takaisin? – Siksi että? Räsänen naureskeli. Hanna tunsi, kuinka punoitus levisi kasvoille. – Niin no… – Ehei, ajattelin tehdä lenkin täyteen, mies vakavoitui. – Mitä on tapahtunut? Räsänen vilkuili sekä Hannaa että Antikaista, joista jälkimmäinen oli istahtanut kannon päälle pyyhkimään hikeä otsaltaan. – Kuolemantapaus. Mieshenkilö on menehtynyt polulle, Hanna kertoi. – Sairauskohtaus vai? – Asiaa alettiin juuri tutkia, Antikainen rykäisi vierestä. Räsänen huokaisi ja asetti kämmenen suunsa eteen. – No huh. Miksi tuhlaatte aikaa minuun? – Lähdettiin poliisikoiran kanssa tutkimaan maastoa, ja tänne johti tuoreet ihmisen jäljet. Siksi koira tuli luoksesi, Hanna selitti. 20

– Yhdistikö se mut siihen kuolleeseen? Mulla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, en nähnyt koko miestä, Ilkka Räsänen alkoi kiihtyä. – Ei suinkaan. Koira vain löytää ja ilmoittaa kaiken maastosta poikkeavan. Nyt se olit sinä, ja sinut oli myös nähty, kun lähdit juoksemaan parkkipaikalta, Hanna jatkoi. – Eihän siinä mitään pahaa ole. – Ei ole. Hanna hymähti, ja silmäili vielä kertaalleen lenkkeilijän sinisiä juoksutrikoita. Samalla hän muisti todistepussin. – Ei sinulta pipo ole kateissa? Hanna vilautti miehelle juoksupäähinettä. – No perhana, mun se on! Pudonnut taas tuosta taskusta, kun vetoketju on rikki. Hanna epäröi hetken ja kysyi sitten Antikaisen mielipidettä. – Mitä turhia, saat piposi. Hanna ojensi päähineen. – Otetaan kuitenkin yhteystiedot ylös, joten menisitkö Antikaisen kanssa tuonne autolle? – Selvä homma. Sitten Hanna supatti Antikaiselle: – Jatkan Riinan kanssa, sillä en usko, että tämä oli vielä tässä. Antikainen nyökkäsi. – Ole varovainen. – Ainahan minä, ja onhan minulla Riina. – Olen kuullut tuon ennenkin – silloin se ei tiennyt hyvää. Hanna näytti kieltä, kun Räsänen katsoi muualle. Antikainen kohotti peukkua ja vinkkasi sitten Räsäselle. – Mennäänkö? 21

Hanna katseli, kuinka miehet laskeutuivat Mätäsniementielle, ja kääntyi sitten Riinan puoleen, joka oli jo kohottautunut seisaalleen ja katsoi valppaana emäntäänsä. – Etsi, Hanna uudisti käskyn. Koira kohotti kuononsa, laski sen maahan ja kapusi alas rinnettä. Se jäi kiertämään ympyrää ja etsi kuumeisesti, kunnes liina jälleen kiristyi. Koira ohjasi Hannaa päättäväisesti kohti Ryssänhaantietä, minne se oli ollut menossa, ennen kuin oli vainunnut Ilkka Räsäsen Kaikukalliolla ja vaihtanut kulkusuuntaa. Riina käveli pari sataa metriä eteenpäin, ja sitten sen käytös äkkiä muuttui. Ikään kuin se olisi kadottanut jäljen. Se palasi tietä pitkin takaisin, pysähtyi ja jäi tuijottamaan Hannaa. Koiran käytöksestä hän tiesi, että jälki päättyi tähän, Ryssänhaantien puoleenväliin. Riina oli vielä pystynyt haistamaan ihmisestä irronneita hajumolekyylejä. Tekijä oli ehkä noussut auton tai mopon kyytiin. Hanna merkitsi paikan tuikkaamalla kepin maahan ja varoi sotkemasta enempää. Tiessä näkyi useampia renkaanjälkien painanteita, mutta hän ei nähnyt niitä selvästi taskulampun valossa. Tekniikka kävisi paikan läpi ja taltioisi kaiken huomionarvoisen. Hanna lähti Riinan kanssa ripeästi takaisin parkkipaikalle ja laskeskeli pururadan liittymiä. Tekijä ei välttämättä ollut tullut maastoon parkkipaikan kautta, vaan kaikki tiet ja polut olivat mahdollisia. Koiran käyttäytyminen metsässä puhui kuitenkin parkkipaikan ympäristön tai Ryssänhaantien puolesta. 22

Päättely keskeytyi, kun hän kuuli metelin: ajoneuvojen valot vilkkuivat ja ovet paukahtelivat. Työt olivat jo täydessä käynnissä, ja Antikainen oli ohjannut lenkkeilijän poliisiauton takapenkille. Oikeuslääkäri Juhani Sormunen oli ruumiin äärellä, ja tekniikka viritteli varusteitaan ja ripusteli kohdevaloja puihin. Veijo askelsi rinnettä ylös. Hanna vei Riinan autolleen, riisui siltä jälkivaljaat ja antoi sille kehut. Sitten hän nouti partioautosta uudet suojavaatteet ja kiiruhti ruumiin luo.