Taika Valo ja kultainen lokki / Lukunäyte by Myllylahti Oy

TAIKA VALO JA KULTAINEN LOKKI

Jaana Lehtiรถ ja Helena Miettinen

TAIKA VALO JA KULTAINEN LOKKI

Myllylahti Oy Espoo 3

www.myllylahti.fi

Omistettu: Vennylle ja Viiville Maxille ja Saralle

LUKU 1 Tyrmäävä katse – Nopeammin Taika! Pikkuveljeni Tobias juoksi edellä ja hypähteli ketterästi lätäköiden yli. Läähätin hänen perässään kantaen futiskassiani. Manna-täti oli pakannut mukaani roimasti eväitä vastustuksestani huolimatta. Reppu painoi selässä ja juomapullo hölskyi. Koululta kuului bussin ärhäkkä tööttäys. Oliko se jo lähdössä! En päässyt yhtään lujempaa, vaikka kuinka tsemppasin. Kaukana takanamme tarpoi äiti raahaten Tobiaksen kassia. Isä oli luvannut viedä meidät autolla koululle, mutta vanha kotteromme ei ollut käynnistynyt. Onneksi koulumme, Pelukylän Oppisentraali, häämötti jo keltaisena puiden takaa. – Pidättele bussia! äiti huusi, mutta Tobiasta ei enää näkynyt. Puuskutin, kun lopulta selvisin koulun pihalle. Kirkkaan oranssin bussin ympärillä pörräsi futisjoukkueemme Pelukylän Pinkojien pelaajia ja van7

hempia. Koulun kello näytti minuuttia vaille kahdeksaa. Ehdin sittenkin ajoissa. Äitikin pääsi perille. Hänen hiuksissaan roikkui kaksi pinkkiä papiljottia, joita hän ei aamukiireessä ollut huomannut. Hiki valui äidin kasvoilla ja punainen tunika lepatti violetin takin alta. Miltähän itse näytin juoksumatkan jäljiltä, lyhyt tukkani sojotti varmaan joka suuntaan ja housuni olivat kurassa lätäköiden jäljiltä. – Lääh, puuh, äiti puhisi, – vien Tobiaksen tavarat bussiin, sitten minun täytyy palata kotiin. Joogaryhmäni saapuu vartin päästä. Laita tekstari, kun olette päässeet perille, ja soitellaan illalla… Nyökyttelin äidille joojoota ja tähyilin parasta ystävääni Saanaa. Häntä ei näkynyt. Pus-pus, äiti lähetti minulle lentosuukkoja. Käänsin äkkiä pääni muualle. Tosi noloa. Huomasikohan kukaan? Samassa viereeni kaarsi hopeanvärinen iso maasturi. Sieltä astuivat ulos Pekka Pyylevi ja hänen lapsensa Mari ja Perttu. Voi ei, toivottavasti Mari ei nähnyt äskeistä. – Moi Taika, Mari huikkasi minulle ja väläytti leveän hymyn. – Autatko pallojen kanssa? – Joo, tietty, vastasin hämilläni, sillä yleensä joukkueemme kapteeni Mari ei edes huomannut minua. Pekka Pyylevi avasi autonsa takaluukun ja nosti sieltä esiin verkkosäkin, joka oli täynnä upouusia jalkapalloja. 8

– Onpas hienoja! henkäisin. – Ajattelin, että näillä saatte hyvän alun ensimmäiselle Pinkojien leirillenne, Pyylevi hymyili tyytyväisenä. Hän katsahti reppuani, jonka verkon alta näkyi kulahtanut jalkapalloni. Pyylevi työnsi säkin syliini ja kaasutti autollaan pois. Olin juuri pyytämässä Maria kantoapuun, kun huomasin, että hän oli kadonnut. Näin kuinka Pinkojat alkoivat ahtautua bussiin. Etunenässä tunki tietenkin Mari. Tunsin itseni höynäytetyksi. Vedin pallosäkkiä perässäni ja raahasin treenikassia sekä reppuani. Koulun kello pärähti soimaan. Bussi tööttäsi äkäisesti. Valmentajamme riensi lopulta apuun. Hän nosti pallosäkin sekä kassini tavaratilaan. – Oletkin Taika viimeinen. Nyt kyytiin ja äkkiä, niin pääsemme lähtemään, hän hoputti. Nousin bussiin ja tähystelin vapaata paikkaa. Mari oli vallannut kavereittensa kanssa bussin takaosan. Sinne ei ollut asiaa. Tobias istui parhaan kaverinsa Rasmuksen kanssa aivan Marin hovin edessä. Kaikki penkit näyttivät varatuilta. Juuri kun alkoi tosissaan harmittaa, näin mustiin verhotun käden huitovan bussin keskiosasta ja kuulin rannekorujen kilinää. – Taika, tuu tänne istumaan! Saana huusi niin, että kaikki kuulivat. Tuntui hyvältä: minulle oli varattu paikka, ja 9

ihan huippukohdalta. Erotin Saanan mustat hiukset ja lopulta otsatukan alta virnistelevät kasvot. – Kiitos, henkäisin, kun Saana päästi minut livahtamaan ikkunan viereen. – Ehdin kouluun hyvissä ajoin, koska äidin piti lähteä aikaisin saattamaan Hilmaa ja Hugoa kuntoutukseen. Pääsin mukaan, kun he huristelivat invataksilla koulun kautta, Saana hekotteli. Minuakin nauratti ajatus heistä kaikista taksissa. Hilma ja Hugo olivat Saanan isovanhemmat, ja ainakin melkein satavuotiaita. – Lupasin, että menemme heille kylään kertomaan leirikuulumiset heti kun palaamme. He kihisivät uteliaisuudesta ja haluavat tietää, millainen uusi leirikeskus on, Saana sanoi. Bussi nytkähti liikkeelle. Olimme vihdoin matkalla kohti Pelukylän Pinkojien ensimmäistä futisleiriä. Takapenkistä kaikuva kovaääninen juttelu ja naurun kiherrys lähti Marin porukasta. Jännitys helpotti, kun sain istua parhaan ystäväni vieressä ja kuunnella hänen jutusteluaan. Samalla tunsin nälän kurahduksen. Minua oli jännittänyt eilisestä asti niin, etten ollut saanut kunnolla syödyksi. – Kamala nälkä, sanoi Saana kuin lukisi ajatuksiani. – En saanut aamulla syötyä, kun jännitti. Muistin Mannan eväät. Kaivoin kiitollisena re10

pusta voipaperikääröjä. Niistä kuoriutui Manna-tädin leipomia täytettyjä patonkeja. – Hei Tobias, hihkaisin käytävälle, – täällä on teillekin leivät. Huomasin, kuinka takapenkki alkoi nuuskia ilmaa. Mannan herkullisten patonkien tuoksu levisi ilmastoinnin mukana bussin takaosaan. Tobias tuli hakemaan pakettinsa ja käveli polleana takaisin paikoilleen. Näin kuinka Mari nielaisi. – Bussissa syöminen on kielletty, Taika, huusi Mari. – Eikö olekin? Valmentajamme Ärtsy katsoi bussikuljettajaa. Tämä laittoi kaiuttimen päälle. – Tervetuloa kyytiini kohti Pelupoukaman leirikeskusta. Nimeni on Viljo, ja koska minä ajan ja bussi on minun, niin täällä noudatetaan minun sääntöjäni. Minä tykkään syödä, ja olisi kurjaa, jos olisi nälkäisiä matkustajia kyydissä. Niinpä minun bussissani saa syödä, kunhan ei murustele ja muistaa viedä roskat mukanaan. Natustelimme onnellisina Saanan kanssa juusto-paprika-tofu-leipiämme, ja matkustaminen alkoi tuntua koko ajan hauskemmalta. Saanan lemmikkikäärme Nelli pisti päänsä Saanan takin povitaskusta. Se oli löytänyt sieltä lämpimän pesän itselleen ja kuikuili tofun tuoksun houkuttelemana, saisiko jonkun herkkupalan popsittavakseen. Maisemat vaihtuivat, kun köröttelimme Pelukylän toiselle laidalle 11

ja käännyimme kohti merenrantaa. Aurinko paistoi, taivas oli sininen, ja keltaiset leskenlehdet puskivat väriä ruskean maan lävitse. Pitelin leipää kädessäni, kun ulkona välähti. Nelli katosi nopeasti Saanan takin uumeniin. Tökkäsin Saanaa kylkeen. – Näitkö? kysyin. – Ai mitä, Saana ihmetteli ja tähysti ikkunaa. Samassa ilmassa välähti uudestaan. Ikkunan takaa tuijotti valtava lokki.

LUKU 2 Oransseja unelmia Näytti siltä kuin lintu tulisi ikkunan lävitse. Pelästyin niin, että pudotin leivän syliini. Ennen kuin ehdin poimia sen, lokki oli poissa. Tuijotimme tyhjää ikkunaa. – Vau, olipa se iso, Saana henkäisi ihailevasti. – Se halusi varmaan leipäsi. Tai sitten se halusi syödä Nellin. Saana kurkisti taskuunsa varmistaakseen, että Nellillä oli kaikki hyvin. Tärisin vieläkin pelästystäni. Harmitti. Sehän oli vain lokki. Poimin leipäni ja haukkasin. Se ei maistunut enää miltään. – Mikä se välähdys oikein oli? Saana pohti. – Ei ainakaan salama. Pohdintamme keskeytti valmentajan ääni. Ärtsy seisoi bussin käytävällä mikrofoni kourassaan ja näytti matkaoppaalta. Hän hymyili leveästi ja selosti: – Lähestymme Pelupoukaman leirikeskusta. Se 13

on vasta remontoitu, ja pääsemme ensimmäisinä uudistettuihin tiloihin. Muistakaa käyttäytyä siivosti. Joukkueiden kapteenit ovat tehneet huonejaon ja kertovat nukkumapaikkanne, kunhan päästään perille. Katsahdimme Saanan kanssa toisiamme: toivottavasti pääsisimme samaan huoneeseen nukkumaan! Bussi parkkeerasi pienelle hiekkakentälle. Sen ympärillä näkyi iso punainen talo, pieniä punaisia aittoja sekä ruskea suuri ladolta näyttävä rakennus. Se oli varmaan vanha veneveistämö, josta äiti oli puhunut. Meri pilkotti takapihalta. Tungimme innoissamme ulos. Tuuli puhalsi kylmänä ja tuoksui mereltä ja levältä. Hytisin ja vedin hupun päähäni. Bussi lähti, kun olimme purkaneet tavaramme sen sisuksista. Raahasimme parijonossa kamojamme kohti punaista, lämpimältä näyttävää taloa. Ärtsy pysäytti meidät keskelle pihamaata, ja pienten valmentaja Pirtsa ohjasi porukkansa paikalle. Lipputangon vieressä seisoi kaksi miestä. Toinen oli Pekka Pyylevi, mutta toista, luihukan näköistä, en tunnistanut. – Tervetuloa, tuntematon mies sanoi ja kiirehti kättelemään valmentajia. Pekka Pyylevi hymyili leveästi ja otti puheenvuoron. 14

– Saanko esitellä, Oy Meikkileikki Ab:n johtaja, Nykä Kulma. Hän lausuu aluksi muutaman sanan, ja sitten pääsette aloittamaan leirinne, Pyylevi selosti. Asettauduimme valmentajien opastuksella riviin miesten eteen. – Yhtiömme Meikkileikki tukee urheilua ja nuorisotyötä, Nykä aloitti. Tuuli puhalsi hiukset hänen silmilleen, ja niistä näkyi vain hiilenmustat pisteet. – Olemme remontoineet tämän leirikeskuksen pelukyläläisten käyttöön. Nykä Kulma antoi kätensä kulkea kaaressa kaikkien rakennusten suuntaan. Sitten hän ojensi oranssia pakettia kohti meitä. – Nyt on hetki, hän sanoi kuin näyttelisi pääosaa teatteriesityksessä. Mari astui esiin ja veti mukaansa Stiinan, jolla oli pisimmät luonnonkiharat hiukset, jotka olin koskaan nähnyt. Ne hulmusivat kovassa tuulessa kuin isän telttakatos kotitalomme pihalla. Tytöt ottivat paketin ja asettuivat lipputangon ääreen. He kiinnittivät nuorat paketin kulmissa oleviin lenkkeihin. Mari alkoi hilata köysien avulla hökötystä ylös. Stiina piteli oranssia kangasta ja päästi siitä irti, kun Nykä näytti käsimerkkejä. Merituuli tarttui ahnaasti kankaaseen, joka lävähti auki ja paljastui lipuksi. – Meikkileikki toimii jalkapalloleirimme sponsorina, ja siksi lippunamme on tällä kerralla yhtiön 15

lippu, valmentajamme sanoi. Katselin suu ammolla oranssia kangasta, jossa näkyi johtaja Nykän naama. – Ja kas tässä, kaikille pieni lahja, Nykä sanoi ja kiersi Pinkojalta toiselle ja pujotti jokaisen kaulaan oranssin avaimenperän kuin mitalin. – Näissä huoneidenne avaimet säilyvät tallessa. Lisäksi saatte valita tuotteistamme mieluisimmat, yhden kutakin, Nykä jatkoi ja avasi kolme oranssia säkkiä eteensä. – Tässä on yhtiömme erittäin laadukasta saippuaa, sitä urheilijat tarvitsevat hän sanoi, ja esitteli oranssin saippuapalan. – Ja tässä, arvon neidit, hän loi merkitsevän katseen Mariin ja Stiinaan, – on ripsija luomivärisetti, uusin keväisin sävyin, ja tässä kulmakyniä. – Siis häh, henkäisin Saanalle. – Jakaako ne meille meikkejä? Mutta eihän me meikata, mehän ollaan lapsia. – Ihanaa, huudahti Mari ja lähti penkomaan meikkisäkkejä. Mari oli meitä pari vuotta vanhempi, jo 13-vuotias. Ehkä silloin voi jo meikata, jos haluaa? Minulla ei ollut vielä edes reikiä korvissa, koska äidin mielestä 11-vuotias ei tarvitse niitä. Saanalla sen sijaan oli lävistyksiä, kielessäkin. Kun hän lipaisi huuliaan, kaikki aina tuijottivat korun välähdystä. Minusta olisi kamalaa, jos kaikki katsoisivat, mutta Saanaa huomio vain huvitti. 16

– Kun olette ottaneet omanne, seuratkaa minua, valmentaja huusi. – Jaamme avaimet sisällä, ja käymme lounaalla lävitse leirin ohjelman ja säännöt. Pojat nappasivat saippuat ja lähtivät Pirtsan johdolla kohti päärakennusta. Meikkisäkillä kävi kuhina. Haimme Saanan kanssa saippuat. – Hei, minne sä meet? kysyin, kun Saana suunnisti kohti meikkejä. – Älä hermoile, Taika, Saana virnisti, ja palasi mukanaan säkistä onkimansa musta kulmakynä. – Tällä voi piirrellä vaikka mitä. Ja nyt sisälle, toivottavasti päästään samaan huoneeseen! Lampsimme viimeisten joukossa päärakennukseen. Juuri kun käännyin vetämään ovea perässäni kiinni, näin taivaalla kirkkaan välähdyksen. Mikä ihme se oli?