Lukunäyte / Salmivuori: Tarinoita toiselta puolelta by Myllylahti Oy

e t y Ã¤ n u k u l

Riku Salmivuori

Tarinoita toiselta puolelta

verkkohuijareiden metsästäjät kertovat

Myllylahti Oy Espoo 3

www.myllylahti.fi

Sisällysluettelo ”KERRO SATU!”........................................................... 7 1. LIIKEMIES JÄÄKARHUJEN MAASTA.................14 1.1. Kun isä sai uuden ystävän..................................................14 1.2. Uusi pomo talossa..............................................................20 1.3. Lakien ja asetusten mukaan...............................................26 1.4. Jälkipyykki: mitä oikeasti tapahtui....................................35 2. HYVÄSTÄ TAHDOSTA............................................43 2.1. Kuin ottolapsi....................................................................... 43 2.2. Hyvään tarkoitukseen.......................................................... 50 2.3. Jälkipyykki: mitä oikeasti tapahtui..................................... 64 3. LAGOSIN ISO MIES................................................70 3.1. Tervetuloo jengiin!............................................................... 70 3.2. Sikana rahaa!......................................................................... 74 3.3. Pikkupoju omillaan.............................................................. 83 3.4. Jälkipyykki: mitä oikeasti tapahtui..................................... 89 4. HAASTATELTAVANA HUIJARI........................... 101 4.1. Puolen vuoden jälkeen......................................................101 4.2. Kysymyksiä ja vastauksia..................................................105 4.3. Jälkipyykki: mitä oikeasti tapahtui...................................116 5. ERÄÄN OPPILAAN TAPAUS................................ 124 5.1. Kuka vaan paitsi sellainen!................................................124 5.2. Jahti alkaa............................................................................127 5.3. Kun lintu lensi pesästään .................................................133 5.4. Jälkipyykki: mitä oikeasti tapahtui...................................136

6. ”SIELLÄ ON PELKKÄ LEIKKIKENTTÄ!”......... 147 6.1. Elämäsi tilaisuus!................................................................147 6.2. Rahaahan saa pankista.......................................................154 6.3. Matkailu avartaa.................................................................161 6.4. Jälkipyykki: mitä oikeasti tapahtui...................................168 7. PYRAMIDIN KUNNIAKSI.................................... 176 7.1. Uusi veli...............................................................................176 7.2. Helppoa ja yksinkertaista..................................................184 7.3. Tie ei minnekään................................................................190 7.4. Jälkipyykki: mitä oikeasti tapahtui...................................196 8. KOIRANPENTUJEN JÄLJILLÄ...........................208 8.1. Tunnollista työtä................................................................208 8.2. Vastuu ja sen kantaminen.................................................215 8.3. Jälkipyykki: mitä oikeasti tapahtui...................................220 9. NORMIPÄIVÄ......................................................... 231 9.1. Epätoivoiset ihmiset, epätoivoiset teot...........................231 9.2. Vapareista, terve!................................................................237 9.3. Totuus sattuu......................................................................243 9.4. Jälkipyykki: mitä oikeasti tapahtui...................................249 TARINAN OPETUS...................................................257

”KERRO SATU!” Hyvät kirjat syntyvät kuulemma ajan kanssa. Jos se on jokin tae tekstin laadusta, niin sitten tämän parempaa en ole koskaan tuottanut. Tämä kirja on nimittäin paljon kirjoittamistaan pitemmän ketjun lenkki, jonka juuret alkavat vuodesta 2006. Siitä laskien olen nyt pyhittänyt yli kymmenen vuotta lyhyestä elämästäni tekemään jotain, minkä olen uskonut tekevän maailmasta paremman: olen tapellut verkkohuijareita, niin sanottujen nigerialaiskirjeiden lähettäjiä vastaan. Kansanomaisesti sanoen olen siis ”huijannut huijareita”, vaikken ilmaisusta itse oikein pidäkään. Minulle se on ollut vapaaehtoistyötä, mutta monille asiaa tuntemattomille se on ilmennyt jonain aivan muuna. Vaikka kommentit ja näkemykset vaihtelevat, yhden ja saman pyynnön olen kerrasta toiseen saanut kuulla lukuisissa eri muodoissa vuosien aikana: ”Kerro satu!” Kerro joku jännä tarina siitä, miten taistelit rikollisia vastaan. Olen kaikkien vapaaehtoisvuosieni ajan kategorisesti kieltäytynyt kertomasta satuja, ja kaikki minut ja taustani vähänkään paremmin tuntevat tietävät, ettei niitä kannata edes kysellä. Ja totta puhuen olen monestakin syystä oikein tyytyväinen inhottavan ilonpilaajan maineeseeni. Ensinnäkin en ole kokenut, että olisi mitään kerrottavaa. En pidä työtäni niin erikoisena kuin jotkut toiset tuntuvat pitävän. Minulle se on ollut pelkkä kiinteä osa elämää alkaen muinaisista ajoista, jolloin vielä saatoin kutsua itseäni teknisesti teini-ikäiseksi. En enää oikein osaa kunnolla eläytyä sellaisen ihmisen maa-

ilmaan, joka ei sitä elämää ole elänyt. Jos yritän kertoa satua tuosta noin vain, se jää auttamatta lyhyeksi ja pintapuoliseksi. Huijari teki sitä ja tätä. Sitten me teimme jotain ja elimme elämämme onnellisina seuraavaan sekuntiin asti, ennen kuin löysimme taas seuraavan huijarin ja aloitimme koko sirkuksen alusta. Sen pituinen se. Toisekseen olen kokenut, että liian monet ihmiset eivät ole oikeasti rehellisen tarinan perässä. He haluavat vain huonosti verhoiltua sosiaalipornoa. He haluavat dramatiikkaa ja suuria seikkailuja. He haluavat tarinoita siitä, miten joku kuoli, joku menetti miljoonia tai joku pidätettiin. Ja ennen kaikkea he haluavat sankarin. Sitä minä en voi heille tarjota, koska en sellainen ole, eivätkä tällaiset tapahtumat ole osa vapaaehtoisen arkea. Eivät he halua kuulla tarinaa siitä, miten viestittelin huijarin kanssa viikon saadakseni häneltä pankkitilin tiedot, täytin raportin ja sen jälkeen etsin seuraavan. Silti sitä minun ja muidenkin vapaaehtoisten työ pääasiassa on: suurimmasta osasta siitä ei saa tarinoita, joita ihmiset haluaisivat kuulla. Vaikka meillä on aivan hulvattomiakin tarinoita ja hetkiä silloin tällöin, ne eivät kuitenkaan ole hommassa se keskiö. Kolmanneksi hiljaisuuteen on henkilökohtainenkin syy, niiden hulvattomien hetkien kääntöpuoli. Tällaisessa vapaaehtoistyössä näkee välillä asioita, jotka mieluiten unohtaisi. Valitettavasti juuri ne asiat tuppaavat olemaan usein niitä, joista ihmiset haluaisivat kuulla, mutta minä en halua kertoa ja useimmiten en edes pysty. Kieli menee lukkoon, jos yrittää. Pidän mieluummin järkeni ja jatkan työtäni kuin menen liikaa turinoimalla ja muistelemalla rikki. Kuitenkin viimeistään ensimmäisen verkkohuijauksista kirjoittamani kirjan (Miljoonaperintö tarjolla – Kuinka verkkopetos toimii, Myllylahti 2016) jälkeen olen alkanut lukijoiden antaman palautteen pohjalta ajattelemaan, että tarinoilla voi ehkä sittenkin olla paikkansa tavalla, jonka kokisin itsekin va8

paaehtoisena mielekkääksi. Siitä syystä pidätte nyt käsissänne tätä kirjaa. Teosta, johon on yhdeksän tapauskertomuksen kautta pyritty kokoamaan rehellinen ja kaunistelematon vastaus kysymykseen siitä, mitä on olla huijausten vastainen vapaaehtoinen. Lähdemme liikkeelle edellä esitetyistä lähtökohdista ja yritämme päätyä kaikille mieluisaan lopputulokseen. Te saatte tarinanne ja minä saan jälleen toitottaa päälle sata A4-arkkia huijauksista, niiden uhreista, hassuista stereotypioista ja muista lempiaiheistani siinä sivussa. Kirjan hyväntekeväisyyteen lahjoitettavilla myyntituloilla puolestaan saamme yhteisesti ainakin hyvän mielen. Kaikki voittavat paitsi huijarit. Tämän tekstin tarkoitus on olla nimensä mukaisesti tarinoita toiselta puolelta: kurkkaus maailmaan, jonka vain harva koko planeetallamme on koskaan nähnyt. Vaikka portti on kaikille auki, vain harva kulkee siitä. Silti sitäkin useampi tulee portille äimistelemään, mitä toisella puolella tapahtuu, koska huijauksilta ei kukaan voi enää nykyään välttyä. Ne ovat kaikille median ja oman elämänkin kautta tuttu ilmiö, joka vuodesta toiseen kiinnostaa ihmisiä. Tämän tekstin tarkoitus on raottaa porttia ja näyttää vilaus puolista, joita pelkästään ovensuulla norkoilemalla ja lehtiä lukemalla ei näe. Silti haluan ehdottomasti korostaa, että kyseessä on katsaus. Yhteen tekstiin saa ängettyä vain tietyn verran tavaraa, ja paljon pitää siksi jättää ulkopuolelle. Tämän tekstin avainsana on realismi. Siksi tämä ei ole ylistyslaulu vapaaehtoisten suurimmista onnistumisista tai hienoimmista hetkistä. Tämä on teos, jonka lukemalla kuka tahansa saa viihdyttävän mutta silti totuudenmukaisen kokonaiskuvan meidän työstämme ja siitä, mitä tavalliset ihmiset voivat halutessaan saada aikaan. Suurin osa tarinoista on kuvauksia siitä, miten huijareita on huijattu, mutta totuuden nimissä joukkoon mahtuu myös tarinoita, joissa rikolliset ovat sivuroolissa. 9

Toinen avainsana on monipuolisuus. Kirjaa suunnitellessani mietin tietysti, mitä tarinoita ottaisin mukaan, ja aluksi vastaus oli ihan yksinkertainen: no ne parhaat tietysti. Sitten tajusin, että ”paras” on mauttoman subjektiivinen ilmaus, ja minun kymmenen vapaaehtoisvuoden värittämä käsitykseni parhaasta saattoi olla yleisölle suunnatun kirjan lukijoille kaikkea muuta kuin paras. Monelle meistä ”paras” olisi mahdollisimman monimutkainen ja uskomaton vastahuijaus. Koska niitäkin tapahtuu, löytyy tästäkin joukosta sellainen. En kuitenkaan voinut täyttää kirjaa niillä, koska se ei olisi realistista eikä lopulta yhdeksännen tarinan kohdalla enää edes kauhean viihdyttävääkään. Lisäksi sellainen lähestymistapa olisi jättänyt kokonaan sivuun vapaaehtoisuuden oikeaan arkeen paljon enemmän sisältyviä ulottuvuuksia, joiden ”parhautta” voidaan myös puoltaa hyvin painavin perustein. Näin on esimerkiksi uhrien kanssa tehtävän työn kohdalla, vaikka se ei yhtä paljon ehkä nauratakaan. Moni kyyninen kysyy, ja syystä kysyykin, mitä hyötyä tästä meidän leikistämme muka on. Mitä hyötyä on siitä, että joku huijari jossain Nigeriassa rakentaa hiekkasäkeistä pyramidin tai täyttelee lomakkeita? Siihen voi vastata, että kysymys perustuu jo vuosia sitten vanhentuneeseen kuvaan todellisuudesta ja siksi tämä kirja lähtee osaltaan päivittämään sitä. Oikeaa hyötyä kannattaa kysellä esimerkiksi niiltä huijausten uhreilta tai sellaisiksi joutumisen vaarassa olleilta, joiden kanssa vapaaehtoiset ovat päivittäin töissä. Siksi hiekkasäkkien lomasta löytyy myös niitä tarinoita, vaikka suurin osa kirjasta toki kuvaakin sitä perustyötä eli hauskaa ”huijareiden huijaamista”. Vapaaehtoisista kuullaan vähän mutta luullaan paljon. Siksi harras toiveeni on, että kirjoittamalla kirjan tältä pohjalta tulee myös keskustelu kansalaistoiminnasta huijareita vastaan olemaan aiempaa mielekkäämpää. Vapaaehtoisten on vai10

keaa vastata odotuksiin, jotka eivät perustu tosiasioihin. On hankalaa selittää vuodesta toiseen, että me tavallisina kansalaisina emme valitettavasti oikein voi pidättää kaikkia maailman huijareita, koska yleensä sivistyneissä yhteiskunnissa sellaiset valtuudet annetaan ainoastaan viranomaisille. Toisaalta on yhtä turhauttavaa oikeuttaa toimintaa, jos sen luullaan yhä olevan samaa näpertelyä kuin vuosituhannen alussa harrastuksen syntyaikoihin. Totuus on tällä kertaa ihan kirjaimellisesti tässä välissä, kansi molemmilla puolillaan. Tahdon ja suoranainen velvollisuutenikin on johdannossa korostaa myös turvallisuuden merkitystä. Olipa vapaaehtoisuus mitä tahansa, varmuudella se on silti aina päivittäistä rikollisten kohtaamista. Nämä rikolliset ovat uhkailleet ihmisiä väkivallalla, varastaneet heidän identiteettejään, vieneet ja käyttäneet hyväkseen luottamuksellisia tietoja, kiristäneet törkeästi uhrejaan ja ääritapauksessa jopa kaapanneet ja tappaneet heitä. Tappouhkaukset ovat vapaaehtoisellekin arkipäivää eivätkä oikeasti niin kiva juttu kuin miltä saattaa paperilla kuulostaa. Annan tässä siksi saman ohjeen, jonka olen antanut aina ja kaikkialla muutoinkin: älä ryhdy vapaaehtoiseksi! Ei ole hienoa eikä hehkeää. Siksi tämä kirjakaan ei missään nimessä ole aloittelevan vapaaehtoisen opas. Tästä kirjasta ei voi oppia, miten huijareita huijataan. Kirjassa ei käsitellä juuri lainkaan vapaaehtoistyötä tekniikan näkökulmasta eli esimerkiksi sitä, millaisia resursseja meillä on tarvittaessa käytettävissä. Lisäksi tekstissä ei paneuduta siihen, miten huijareiden kanssa ollaan tekemisissä turvallisesti. Se ei ole olennaista. Näiden tarinoiden on tarkoitus viihdyttää ja kertoa, ei kouluttaa. Kukaan muu kuin te itse ei ota vastuuta siitä, jos tämän kirjan innoittamina päätätte ruveta leikkimään tulella ja poltatte näppinne. Kiinnostuneet ovat toki tervetulleita käymään luonamme ja oppimaan, jos kokevat asian omakseen. Muiden kohdalla suosittelen jatkossakin poistamaan huijausviestit ja jatkamaan elämää. 11

Tarinoiden rakenne noudattaa jokaisessa tapauksessa yhtenäistä kaavaa. Ensimmäinen osio on aina fiktion muotoon puettu tarina, varsinainen luvun ydin. Nämä ovat yksittäisiin tositapauksiin perustuvia kertomuksia. Kaikki mitä tulette tarinoista lukemaan on pääpiirteissään tapahtunut siinä järjestyksessä kuin tapahtumat esitetään. Tarinoissa on kuitenkin otettu tiettyjä vapauksia, koska monessa tapauksessa niiden kertojina toimivatkin vapaaehtoisten vastahuijauksissaan käyttämät hahmot, eivät vapaaehtoiset itse. Siksi esimerkiksi se, miten hahmot voivat tietää toisten hahmojen tekemisistä ja sanatarkasti näiden viesteistä, on selitetty fiktion keinoin. Oikea selityshän on tietysti ollut, että vapaaehtoinen on itse esittänyt useampaa hahmoa ja näin ollen tiennyt sitä kautta kaiken. Lisäksi tarinoita on viihdyttävyyden nimissä tiivistetty, ja esimerkiksi alunperin viikon kestänyt tylsä kädenvääntö huijarin kanssa jostain tarinan kannalta tärkeästä mutta kokonaiskuvassa pienestä asiasta on saatettu esittää muutamalla esimerkkiviestillä. Samaten, koska rikolliset ystävämme jostain syystä usein uskovat saman asian tuhanteen kertaan sanomalla muuttavansa sen todeksi, useita samaa asiaa eri sanoin junnaavia viestejä puolin ja toisin on voitu yhdistellä yhdeksi viestiksi. Joitain pienempiä kokonaisuuksia tai yksityiskohtia on täytynyt tiputtaa tarinoista poiskin, jotta parhaimmillaan kuukausia kestänyt kirjeenvaihto on saatu taiteiltua sopivaan sivumäärään. Tulette siis näkemään varmasti riittävän yksityiskohtaisesti, minkälaista yhteydenpito huijareiden kanssa on, mutta varsinaista viesti viestiltä etenevää lokikirjaa en eteenne ole heittämässä. Tekstistä ilmenevät taustat tarkoituksellisine asiavirheineen ja joskus kuvitteellisine paikkoineen ovat sellaisia, jotka huijarikin on voinut lukea suoraan tai rivien välistä vastahuijauksen tehneen vapaaehtoisen sähköposteista. Tarinoissa esiintyy myös todellisia paikkoja ja todellisia yhtiöitä, muiden 12

muassa huijareiden usein suosima (täysin aito ja rehellinen) rahansiirtopalvelu Western Union. Myöskään näillä yhtiöillä ei ole ollut tarinoiden tapahtumien kanssa mitään todellista tekemistä, mutta niiltä ei voi välttyä, koska huijarit tuovat ne poikkeuksetta itse niminä mukaan huijauksiinsa. Jotta todellisuus ei kuitenkaan venähtäisi liikaa, jokaista tarinaa seuraa lyhyt muisteluosio, jossa asianomainen vapaaehtoinen kertoo omia tuntemuksiaan ja muistojaan tarinan pohjana olleesta tapauksesta. Samaan osioon sisältyy jonkin verran tietotekstiä, jossa puhutaan tarinaan liittyvästä vapaaehtoisuuden ulottuvuudesta tai ilmiöstä laajemmin. Tämä on kuitenkin ensisijaisesti kirja vapaaehtoisista ja huijareista, joten tietotekstit eivät vastaa lainkaan esimerkiksi kysymyksiin siitä, miten huijaukset tunnistaa, millaisia eri huijauksia on olemassa tai mitä pitäisi tehdä jos joutuu huijatuksi. Tällaisissa kysymyksissä suosittelen kääntymään aiemmin mainitun ensimmäisen kirjani ja vielä paljon sitäkin mieluummin Suomen ammattitaitoisen ja asiantuntevan Poliisin puoleen. Joten pitemmittä puheitta: olipa kerran...

1. LIIKEMIES JÄÄKARHUJEN MAASTA 1.1. KUN ISÄ SAI UUDEN YSTÄVÄN

Lapsuudesta saakka olin saanut kuulla olevani erilainen. Siinä missä toiset olisivat pitäneet sitä kiusaamisena, minä kuitenkin hyväksyin sen. Olinpa siitä jopa ylpeäkin, sillä enhän minä nimittäin ollut kuin muut: olin Ostrich. Hanseneiden, Johanseneiden ja Olsoneiden keskellä se merkitsi jotain. Me Ostrichit olimme asuneet Norjassa niin kauan kuin historia muisti, ja kaikki sukumme jäsenet olivat olleet merkittäviä. Esi-isiämme taisteli jo Harald Ankaran joukoissa ja kaatui aivan hänen rinnallaan Stamfordin sillan taistelussa vuonna 1066. Niistä päivistä pitäen me olimme tehneet töitä paremman Norjan eteen. Jopa kotikaupunkini Ostfront oli tietysti nimetty meidän mukaamme. Minä en aikonut jäädä lainkaan huonommaksi edes nuorella iällä. Valmistuttuani Oslon yliopistosta ennätysajassa palasin kotikaupunkiini työskentelemään menestyvässä perheyrityksessämme. Meillä oli Norjan isoimmat puumarkkinat, mutta siinä sivussa kauppasimme paljon muutakin. Ostrich & Son: Woods and Goods – sillä nimellä oli Lontoon pörssin saleissa painoarvoa ollut jo yli satakunta vuotta. Venäjän Taigan alueelle myymämme korkealaatuinen norjalainen havupuu oli siellä niin haluttua, että paikalliset juoksivat ilosta itkien tukkijunaa vastaan. 14

Firmaa johti isäni Henrik. Hän oli vanhan koulukunnan liikemies: teki töitä kellon ympäri ja keräsi päivän päätteeksi roskatkin lattialta, jos uskoi voivansa muuttaa ne rahaksi. Ja usein muuttikin. Isällä oli ihmeellinen kyky haistaa hyvät kaupat jo kaukaa, ja koko Norjan liikemaailma tunsi hänet erehtymättömänä. Vaikka isä oli ohittanut jo vuosia sitten kaikki eläkeiäksi kutsutut ajat, niin hän silti vain sunnuntaista sunnuntaihin ilmestyi firman toimistolle, kuten jo yli viisi vuosikymmentä. Kunnioitin isääni aina hyvin paljon ja olin oppinut saman kuin kaikki muutkin: isä ei virheitä tehnyt. Siksipä en varmaan osannut ymmärtää jotakin olevan meneillään silloin erään joulukuun aikaan, kun isä alkoi kysellä joitain vieraita sanoja minulta englanniksi. Silloin minulle itsellenikin tuli tutuksi sana barrister: brittiläinen termi juristille. Samoin isä pyysi minua myös auttamaan tietokoneen kanssa. Se oli toinen outo uusi piirre hänessä. Isä oli niin hyvässä kuin pahassakin vanhanaikainen. Hän piti tietokoneita Pirun itsensä keksintöinä ja vaati saada tehdä kaiken käsin. Kuitenkin joskus töistä lähtiessäni, niin myöhään ettei paikalla varmasti olisi pitänyt olla enää ketään, näin valoa isän työhuoneen raolleen jääneestä ovesta. Luulin jotain jääneen päälle, mutta sisään mennessäni näinkin isän istuvan tietokoneen ääressä ja tuijottavan sitä kuin olisi kovasti odottanut jotain. Kysyin toki, mutta hän oli vaitelias eikä halunnut puhua siitä. Kerran hän hätäisesti selitti minulle vain pelanneensa pasianssia, kun ystävä oli kuulemma neuvonut, että tietokoneella voi tehdä niin. Isä oli surkea valehtelija. Siinä museokoneessa ei edes ollut mitään pelejä. Isä oli itse sanonut niiden olevan työn tiellä ja vaatinut, että ne poistettaisiin firman kaikilta koneilta. En kuitenkaan halunnut viedä asiaa siinä vaiheessa pitemmälle. Hän sentään oli isäni lisäksi myös esimieheni, enkä todellakaan halunnut löytää firmamme valmistaman kumisaappaan pohjakuviota saman laitoksen val15

mistamien housujeni takalistosta juuri ennen joulua, jonka kuitenkin tiesin viettäväni saman esimiehen kanssa. Annoin jutun olla, mutta en olisi ollut sukunimeni veroinen, jos olisin malttanut uteliaisuuteni muutamaa päivää pitempään. Niinpä kerran sorruin pieneen huijaukseen. Kerroin isälle, että neuvotteluhuoneessa oli sattunut vahinko. Siivooja oli kaatanut puolillaan olleen lasillisen appelsiinimehua hienosti verhoillun tuolin päälle. Niin kuin olikin: sinne meni eväsmehuni ja kunniakas urani siistijänä taisi päättyä siihen, mutta se oli sen arvoista. Henrik-herra kiirehti ulos työhuoneestaan tarkastamaan vahinkoa samalla jo muotoillen uuden siivoojan työpaikkailmoitusta pieneen mustakantiseen vihkoonsa nopealla kaunollaan. Se antoi minulle runsaasti aikaa livahtaa toimistoon. Edukseni koitui, etten ollut mikä tahansa teollisuusvakooja. Tunsinhan isäni ja tiesin hänen tapansa. Isällä oli hämmästyttävän hyvä muisti puhuttaessa suurista kokonaisuuksista, mutta kaikki pienet yksityiskohdat hän halusi aina kirjata tarkkaan ylös. Pahimman vihollisensa salasanalle hän ei olisi kalliista muistilokeroistaan uhrannut tomuisintakaan, eikä varmasti edes tilaa kallisarvoisesta muistivihkosestaan. Siispä sen täytyi olla jossakin: hän oli varmasti kirjoittanut salasanan jollekin pienelle lapulle. Sellaisia hänellä oli kotonakin. Myöskään mielikuvituksella häntä ei ollut liiaksi näissä asioissa siunattu, joten tiesin mistä etsiä. Tietysti samasta paikasta, jonne tiesin hänen piilottaneen minulta tavaroitaan siitä asti, kun olin ollut viiden vanha. Ja siellähän se olikin, taas toimistotuoliin tehtyyn pieneen, sievään viiltoon upotettuna. Puukauppa27. Heilautin päälle jääneen koneen näytönsäästäjän tiehensä, naputtelin esiin isän sähköpostin ja syötin salasanan. Lukko aukesi toivottaen Henrikin takaisin tervetulleeksi, ja hänen paluutaan näytti siellä odottavan joku muukin jo kovasti. 16

Laatikko oikein tursusi kirjeenvaihtoa, vaikka kirjekavereita isällä oli vain yksi: joku Stephen Englannista. Sen ja ammatinkin pystyi päättelemään jokaisen viestin yläosaan kirjoitetusta muodollisesta aloituksesta: STEPHEN HOCKMAN CHAMBERS & CO. LEGAL PRACTITIONER AND SOLICITOR OF COOPERATE CONSULTANCE / SOLICITORS ADVOCATE OF SUPREME COURT OF UK, NOTARY PUBLIC, REAL ESTATE MANAGERS & GENERAL CONSULTANTS. Mihin isä tarvitsi brittiläistä juristia, kun meillä oli jo Norjan paras? Selasin sähköpostit läpi vastauksen toivossa. Stephen oli ottanut isään yhteyttä jonkin aikaa sitten ja hänellä oli tarjous. Kyseltyään maansa tavan mukaan kohteliaasti ventovieraan kuulumiset ja kiitettyään Jumalaa Stephen esitteli itsensä arvokkaassa lontoolaisessa yksityiskoulussa opiskelleeksi lakimieheksi, jonka pitkäaikainen asiakas herra John oli kuollut nelisen vuotta aiemmin auto-onnettomuudessa. Samassa kolarissa menivät vaimo ja kolme lasta, ja John-herralla ei ollut muutakaan perhettä jäljellä. Mutta oli sentään jotakin: huikaiseva 15,5 miljoonan dollarin omaisuus, joka edelleen lojui kuolleen miehen tilillä. Huokaisin hämmästyksestä. Miljooniahan meillä jo oli, mutta ei tämä silti mikään pieni summa ollut. Ja isä ei ollut kertonut minulle mitään! Suhtauduin kuitenkin koko juttuun epäileväisesti ja luin läpi hänen Stephenille kirjoittamansa vastaukset. Ne olisivat voineet olla omiani. Stephen oli luvannut isälle 50 % summasta, jos tämä auttaisi häntä siirtämään rahat pois tililtä. Isä oli vaatinut todistusaineistoa ilmiselvästi ajatellen, kuten minäkin, että kyseessä oli jonkun idiootin kepponen. Hän painottikin usein, ettei tämä perinteikäs pieni firmamme miljoonien arvoisine liikevaihtoineen 17

pyörinyt itsestään, eikä hänellä ollut aikaa vitseille. Stephen ei ensihätään saanut papereita esiin sitten millään, mutta hän kyllä vastasi kaikkiin isän kysymyksiin hyvin pitkästi ja vakuuttavasti. Aloin viesti kerrallaan ymmärtää enemmän, miksi isä ei ollut vain poistanut niitä kirjoitelmia. Heidän yhteydenpitonsa muuttui alun jäykkyydestä ja muodollisuudesta hyvin läheiseksi. Stephen jakoi kuvat perheestään, ja isäkin kutsui hänet joskus käymään Norjassa, koska he molemmat pitivät niin kovasti kalastamisesta. Ja mainitsipa isä minutkin muutaman kerran. Stephen nimittäin tahtoi kovasti puhua puhelimessa hänen kanssaan, mutta siihen ei vanha isäni kyennyt. Hän eli lapsuutensa sota-aikana ja menetti kuulonsa lähes kokonaan, kun norjalaisen vastarintataistelijan kranaatti kerran räjähti aivan hänen lähellään. Isä tarjosi Stephenille mahdollisuutta jutella minun kanssani. Stephen ei kuitenkaan ollut valtavan innostunut ajatuksesta. Hän ei sanonut sitä suoraan, mutta pystyin kyllä lukemaan rivien välistä, etten ollut toivottu osa tämän liiketoimen toteutumista. Stephen painotti isälle moneen kertaan, että kun asiat ovat kovin luottamuksellisia, ei niistä sovi puhua edes perheenjäsenille. Ehkä hän oli oikeassa. Narautin itseni lukemasta viestejä salaa kuin varas, ja melkein olin jo unohtanut sen. Isä tulisi pian takaisin. Huitaisin sähköpostin kiinni ja jätin kaiken häthätää ennalleen ennen kuin livahdin käytävälle näyttämään kiireiseltä. Ottaisin tästä vielä enemmän selkoa myöhemmin. Myöhemmin löysi minut ennen kuin minä sitä. Viikon päästä se tuli ovelleni turhautuneen äänen muodossa. “Knasig!” Isän ääni kiiri pitkin käytävää työhuoneeseeni. “Joo?” huhuilin nopeasti takaisin. “Tulepa tänne, tarvitsen apuasi!” Kiirehdin isän toimistoon, ja siellä hän jo odotti seisaaltaan tuijottaen tietokonettaan murhaavasti. Ei vaadittu salapoliisia tajuamaan, mistä kiikasti. “Tämä hemmetin romuläjä tässä”, isä puhisi konetta 18

osoittaen, “siinä on joku vika! Yritän lukea niitä sähköposteja, mutta saan ruudulle pelkkää numero- ja kirjainsotkua.” Ryhdyin toimeen ja rupesin selvittelemään jutun pahasti solmuun menneitä juuria. Eivät ne kovin syvälle ulottuneet ennen kuin viestien joukosta löytyi linkki, jota ei olisi pitänyt klikata. Ansa oli alkeellinen ja niin oli sen lähettämä viruskin. Siivosin sotkun hetkessä ja olin jo kuittaamassa tehtävän suoritetuksi, mutta en malttanut olla lukematta isän kirjeenvaihtoa Stephenin kanssa nyt, kun saatoin esittää korjaavani konetta. Isä oli raivostunut Stephenille ja lähettänyt saamansa kirjainsotkun tälle takaisin. Hän oli sadatellut niin kuin vain hän osasi ja syyttänyt Stepheniä kurjaksi pelleksi ja valehtelijaksi. Stephenillä ei ollut lainkaan käsitystä siitä, mitä oli tapahtunut. Hänen viestinsä olivat täynnä turhia yrityksiä lepyttää miestä, joka kerran jotain päätettyään ei olisi kuunnellut kuin sitä Jumalaa, johon usein muistutti uskovansa. Viruksen iskemistä ennen Stephen oli kuitenkin vienyt asioita jo paljon eteenpäin. Isä oli tutustunut rahoja säilyttäneeseen pankkiin, joka jostain järjenvastaisesta syystä olikin Nigeriassa. Hän oli lähettänyt pankin johtajalle Stephenin ohjeiden mukaisesti hakemuksen, jonka kautta rahat siirrettäisiin hänen tililleen. Pankkiiri oli pyytänyt isää matkustamaan itse Nigeriaan, mutta koska isä ei ollut siihen kyennyt, kelpo Stephen oli lupautunut lähtemään hänen puolestaan. Viimeisimmät sähköpostit olivatkin saapuneet Länsi-Afrikasta, mutta niiden mukana oli tullut myös pyyntö. Rahojen saamiseksi piti Stephenin hankkia asiakirjoja, mutta niillä oli suolainen hinta. Hän pyysi isän apua. 3000 puntaa piti lähettää Western Unionin kautta Nigerian Lagosiin. Isä lupautui, mutta ei aivan heti. Joulu oli aivan ovella ja putiikki piti pistää kiinni. Suvulla oli tapana lähteä viettämään pyhiä kaukana Pohjois-Norjassa sijaitsevalle mökille, eivätkä mitkään miljoonat maailmassa olisi saaneet isää luopumaan perinteestä. Rahat hän lupasi lähettää pyhien jälkeen. 19

1.2. UUSI POMO TALOSSA

Sitä joulua ei koskaan tullut. On edelleen vaikeaa puhua siitä, koska kaikki kävi niin äkkiä ja odottamatta. Sinä jouluna... perhettämme kohtasi tragedia. Minä olin mennyt jo edeltä mökille ja sainkin isältä muutamaa päivää ennen aattoa tekstiviestin: ”Laitan firman ovet lukkoon ja lähden tulemaan. Nähdään pian!” Odotimme häntä tietysti kovasti saapuvaksi, mutta odotuksemme venyi. Tiesin jo silloin, että jotain oli sattunut. Norjan talviyöt olivat pitkiä ja synkkiä, eikä isä ollut tietenkään malttanut lähteä matkaan valoisaan aikaan, vaan vasta aivan illasta. Seuraavana päivänä lähdimme heti auringon noustessa ajamaan pitkin tietä, jota tiesimme isänkin varmasti käyttävän. Pyhäpäivien aikaan liikennettä ei ollut niillä syrjäseuduilla juuri lainkaan, joten pakkaslumesta jäljet pystyi vielä erottamaan selvästi. Ne veivät suoraan metsään. Isä oli yrittänyt väistää jotain, eikä meidän tai poliisin tarvinnut tutkia paikkaa kauaakaan saadaksemme selville, mitä. Mäntyä vasten ruttuun painunut auto oli tyhjillään. Sen vieressä tummaksi kuivunut verivana alkoi ja johti suuren karhun jälkien keskellä syvälle metsään. En tahdo puhua siitä tarkemmin. Olin toki kuullut siitä, miten hirveää jälkeä Norjan luonnossa villeinä elävät jääkarhut saattoivat ihmisille tehdä, mutta en olisi koskaan uskonut itse näkeväni sellaista näin läheltä. Tuskin ikinä unohdan sitä, eikä unohda Ostfrontin kaupunkikaan. Rakastetun teollisuusjohtajan kuolema noteerattiin paikallisessa lehdessä kaikkine kauheine yksityiskohtineen. 20

En kuitenkaan voinut jäädä murehtimaan tätä kauheaa tapahtumaa liian pitkäksi aikaa. Isä ei olisi ikinä hyväksynyt sellaista asennetta pojaltaan. Yritin vain parhaani mukaan sopeutua siihen todellisuuteen, että perheyritys oli nyt yksin minun vastuullani ja piti saada jälleen pyörimään. Helpommin sanottu kuin tehty. Mieltäni kalvoi, mitä kaikkea isältä oli jäänyt kesken. Hyvästelin perheen ja lähdin jo aattona takaisin toimistolle. Etsin nopeasti isän muistivihon ja selasin sen läpi. Siinä ei ollut juuri mitään, mitä en olisi jo muutenkin odottanut, mutta erityisesti silmiini pisti sieltä tuttu nimi: Stephen. Asia oli vaikeuksista huolimatta ollut isälle ilmeisen tärkeä, mutta nyt hän oli kuollut. Minulle Stephen ei sanonut mitään. Hän oli ollut isäni ystävä, ei minun. Mutta vaikka minulla olisi ollut varmasti parempaakin tekemistä sillä hetkellä, koin Ostrichina velvollisuudekseni viedä loppuun kaiken, minkä isä oli aloittanut. En voinut jättää englantilaista lakimiestä loputtomiin odottamaan ties mihin läävään Nige-