Elisa Nieminen: Lotta Torvinen ja salaperäisen käärön arvoitus / Lukunäyte by Myllylahti Oy

LOTTA TORVINEN JA SALAPERÄISEN KÄÄRÖN ARVOITUS

www.myllylahti.fi

ELISA NIEMINEN Kuvitus: Harri István Mäki

LOTTA TORVINEN JA SALAPERÄISEN KÄÄRÖN ARVOITUS

Myllylahti Oy Espoo 3

Lomalle lompsis Oli kesä. Siis se aika vuodesta kun sulloimme taas tavaroita matkalaukkuihimme. Äiti kutsui sitä kyllä pakkaamiseksi, mutta minusta sullominen kuvasti puuhaamme paljon paremmin. – Yöpaita, parit shortsit, kolme t-paitaa, yksi kesämekko, hammasharja, päiväkirja ja penaali. Niin ja taskulamppu, minä luettelin. Leirintäalueella oli oltava mukana taskulamppu. Ehdottomasti. Tosin en vielä tiennyt mihin sitä tarvittiin, mutta olin silti ihan varma, että sitä tarvittiin. Äiti pakkasi omaan kassiinsa meidän eväämme ja ison lankarullan, sillä hän harrastaa sormivirkkausta. Tosin siitä ei koskaan tule mitään valmista, koska hän ei osaa virkata kuin pelkkää suoraa pötköä. Äiti sanoi, että tänä kesänä hän tekisi langasta niin pitkän rimpsun, että se ylettyisi meiltä Suomesta aina Kiinaan asti. Saa nähdä miten äidin käy. Kyllä hän ainakin sisukas on, ja voitontahtoakin hänellä riittää. Meidän isä taas ei paljon sullomisesta, tai siis pakkaamisesta, perusta. Niinpä hän tunki omaan kassiin-

sa vain paketin makkaraa sekä matkaradion, josta aikoi kuunnella pesäpallo-otteluita suorana. – Makkara päivässä pitää lääkärin loitolla, isä hymisi iloisena. Se oli mielestäni aika outoa, koska minusta isä käy meidän perheestä kaikkein eniten lääkärissä. Sitten meidän perheessämme asuu vielä yksi tyyppi. Hän on veljeni Leevi. Joskus hän on kiva. Useimmiten kuitenkin aika ärsyttävä. – Lotta, oletko varastanut minun salapoliisikirjani? Sen kolmannen osan? Anna se heti takaisin! hän huusi nytkin huoneestaan. Niin kuin minua muka kiinnostaisi hänen tylsät salapoliisikirjansa. Leevi ja minä olemme kaksosia. Meillä on kummallakin punertavat hiukset ja pisamia naamalla. Leevillä on tosin sellainen lyhyt, perinteinen poikatukka, ja minä taas tykkään laittaa hiukseni ylös poninhännälle. Me olemme kumpikin 10-vuotiaita. En ole ihan varma mitä Leevi pakkasi mukaan omaan kassiinsa, mutta yleensä häneltä löytyy ainakin pelikortit ja uimahousut. Niin ja ne typerät salapoliisikirjat, joiden kolmas osa oli nytkin hänen omilta jäljiltään päätynyt yhden vaateröykkiön alle. Tällä kertaa veljeni näytti kyllä jotenkin salaperäiseltä pakatessaan kassiaan, ja hän hätisti minut pois oven suusta katselemasta, jotta sai tehtyä hommansa rauhassa loppuun.

Seuraavana aamuna isä starttaili meidän asuntoautoamme kello seitsemältä talomme edustalla. – Huomenta unikeot! hän huuteli hyväntuulisena. – Aika lähteä lomalle! – Eikö tässä talossa saa koskaan nukkua? äiti mutisi ja kuulin hänen kääntävän kylkeään. Samoin teki Leevi ja kaivautui syvälle Batman-peittonsa alle. Isä on meidän perheen aamuvirkku. Tänään hän heräsi jo viideltä varmistamaan kymmenennen kerran, että Salamassa on riittävästi bensaa ja öljyt vaihdettu. Salama on tietenkin meidän asuntoautomme nimi, jonka me lapset saimme viime kesänä maalata suurin kirjaimin auton kylkeen. Ja täytyy sanoa, ettei toista samanlaista asuntoautoa kyllä varmastikaan löydy Suomesta. Tai mistään muualtakaan.

Samassa äidin puhelin soi. Soittaja oli meidän pappa. Hän kertoi, että oli karannut palvelutalosta, koska siellä oli tylsää. – Mutta onhan siellä perjantaisin bingo, äiti mutisi väsyneenä puhelimeen. Vastaus ei kuitenkaan tyydyttänyt pappaa, joten puolen tunnin päästä hän istui meidän perheemme kanssa Salaman kyydissä matkalla kohti jokavuotista, tuttua leirintäaluetta. – Äiti, miksi pappa on mukana reissussa? Leevi kysyi katsellessaan pappaa, joka hampaaton suu hymyssä tiiraili Salaman ikkunasta ulos. – Papalla oli vähän tylsää, äiti huokaisi ja puraisi kynnestään palasen. Minusta vaikutti siltä, ettei äiti ollut erityisen iloinen siitä, että pappa oli mukana reissussa. – Mutta viikon päästä palautamme hänet kyllä takaisin, äiti lisäsi ja huokaisi vielä syvempään kuin äsken. – Milloin ollaan perillä? minä kysyin. – Onko vielä pitkä matka? Kuului taas äidin huokaisu. – Eihän ne välttämättä edes huomaa, että pappa puuttuu sieltä. Niitä vanhuksia on niin paljon siellä palvelutalossa, isä sanoi äidille ohittaen minun kysymykseni. – Osallistuuko pappakin siihen nakkikisaan? minä kysyin. – Siihen mihin isäkin osallistuu joka vuosi. – Ei se ole mikään nakkikisa, isä kiirehti korjaa-

maan. – Vaan vuoden makkaramestarikilpailu. Se joka onnistuu valmistamaan herkullisimman makkaran, voittaa mahtavan palkinnon! – Mikä se palkinto sitten on? Leevi kysyi innostuen. – Tänä vuonna se on aivan mahtava summa rahaa, isä sanoi tyytyväisenä. – Joku rikas heebo jostain ulkomailta halusi lahjoittaa tämän vuoden voittosumman, koska on ollut suomalaiseen makkaraan niin tyytyväinen. Ja tämä herra haluaa kuulemma tukea suomalaista lihantuotantoa, jotta laatu pysyisi edelleenkin erinomaisena. Ai niin, ja lisäksi joku tavarapalkintokin on voittajalle luvassa. – Niinpä niin, äiti mutisi ja puraisi toisen palan kynnestään. – Voihan makkara sentään sanon minä. – Kivaa päästä lomalle, pappa mutisi hiljaa. – Pitäkööt typerän palvelutalonsa! Ei se talo minua ainakaan palvellut, hän lisäsi ja kääntyi näyttämään kieltään auton takaikkunaan päin. – Hyvästi palvelutalo! Loppumatka leirintäalueelle sujui leppoisasti. Lukuun ottamatta äidin jupinoita siitä, miksi niin hitaan auton nimi piti olla Salama. Minusta oli kiva olla reissussa. Tästä tulisi hyvä loma.

Naapuriteltan julkkis Ei mennyt enää kuin ihan hetki, kun isä jo kaarsi Salaman tyylikkäästi suoraan leirintäalueen vastaanottorakennuksen eteen. Tai tarkemmin ottaen se oli vanha ränsistynyt kioski, mutta vastaanottorakennus kieltämättä kuulosti paljon jännemmältä. – Jaahas, eiköhän syödä koko porukka jäätelöt näin loman kunniaksi, isä sanoi ja sammutti auton moottorin. – Viimeinen luukulla on mätämuna! Sen sanottuaan isä ampaisi kuin ohjus kohti kioskin luukkua. Äiti sen sijaan huokaisi jälleen syvään ja mutisi hiljaa jotain josta en saanut selvää, mutta jotenkin se kai liittyi isään. Hetken päästä minä, Leevi ja isä seisoimme vastaanottoluukun edessä. Äiti kampesi itseään parhaillaan ulos Salaman ovista. – Äiti on mätämuna! Leevi hihkui. – Äiti häviää aina! – Enpäs! äiti puhisi loukkaantuneena. – Pappa on vielä autossa. Mutta minä taidan jäädä tähän kun te pilkkaatte taas noin. Leevi juoksi takaisin Salaman luokse. – Viimeinen 10

kioskin luukulla on mätämuna! hän huusi sisään avonaisesta ikkunasta. – No olisitte heti sanoneet, pappa totesi hyväntuulisesti. Hän taisi olla hieman ajatuksissaan eikä ollut huomannut meidän alkavan kisailla keskenämme. Pappa lyllersi ovesta ulos ja ohitti äidin, joka edelleen murjotti auton luona. – Hyvä pappa! minä kannustin. – Hyvä hyvä! – Äiti hävisi! Leevi hihkui jälleen. – Äiti häviää aina! Onneksi äiti lopulta leppyi, kun isä osti meille kioskista jäätelötuutit samalla kun ilmoitti meidän saapumisestamme. Vaikka luulen, että meidän tulomme huomattiin muutenkin. Kioskin yhteydessä oli terassi, johon istuimme syömään tuuttejamme. Leirintäalue oli aivan järven vieressä, ja minusta oli mukava katsella ohi ajavia veneitä. Jäätelö maistui ihanan mansikkaiselta, mutta sitä oli vähän vaikea syödä, koska oli niin kuuma ilma ja jäätelö suli nopeammin kuin ehdin sitä nuolemaan. – Haluatteko ostaa arvan? kysyi silmälasipäinen, vaaleatukkainen kioskin täti tultuaan meidän pöytämme luo. – Yksi arpa per perhe ja joka arpa voittaa. – Mitä me vielä odotamme? pappa kysyi ja katsoi äitiä. – Äiti, ostetaan arpa! minä hihkuin. – Jookos? 11

– Ostetaan! säesti Leevi. – Totta kai me ostamme arvan, äiti myöntyi. Sitten hän katsoi isää käskevästi. – Isä, osta arpa. – Kyllä rakkaani, ostetaan arpa, isä lupasi, kaivoi rahapussistaan viimeisen kolikkonsa ja ojensi sen myyjälle. – Äiti saa nostaa arvan, koska oli mätämuna. Myyjä katsoi meitä vähän hassun näköisenä. Ehkä hän ei vain tiennyt mitä mätämuna tarkoitti. Äiti puolestaan tunki kätensä myyjän pitelemään koriin ja tunnusteli sormillaan korissa olevia pieniä lappusia. Pitkän, pitkän ajan päästä hän viimein nosti yhden niistä. – No mitä siinä sanotaan? minä kysyin malttamattomana. – Kerro jo mitä me voitettiin! Äiti katseli lappua tarkkaavaisen näköisenä. Hän liikutteli sitä nenänsä edessä, välillä siirtäen sitä vähän kauemmaksi, välillä tuoden sen takaisin lähes nenäänsä kiinni. Samaan aikaan hän siristeli silmiään kummallisesti. – En minä saa tästä selvää, silmälasit jäivät autoon, äiti lopulta huokaisi. Silloin isä riuhtaisi arvan äidin kädestä ja julisti juhlallisesti: – Ilmainen viikko leirintäaluemökissä! Äiti otti naamalleen murheellisen ilmeen. – Mutta missä se palkinto on? hän surkutteli. – Uusi telkkari, kirja tai vaikka uimapatja. Keltainen uimapatja. – Uimapatja? isä toisteli. – Kuka nyt haluaisi voittaa uimapatjan? – No minä haluan, äiti sanoi. – Vai että ilmainen

viikko leirintäaluemökissä! Kyllä minä ne hikiset pikkumökkeröiset tiedän. Ei edes suihkua tai wc:tä. Ei kiitos! Sitä paitsi meillä on maailman paras asuntoauto. Sen sanottuaan äiti tempaisi arvan isän kädestä ja lykkäsi sen papan ryppyiseen kouraan. – Pappa saa mennä sinne! äiti jatkoi. – Asuntoautossa olisikin ollut vähän ahdasta. – Kyllä minä voin sinne mennä, pappa sanoi. – Minulle kelpaa vaatimattomat pikkumökkeröiset oikein hyvin. – Tässä teille mökin avain, kioskin myyjä sanoi papalle. – Se onkin meidän uusin ja hienoin mökkimme. Tänä keväänä rakennettu. Olohuone, tupakeittiö, kaksi makuuhuonetta ja parvi. Niin ja uudenaikaiset suihkuja pesutilat. Ja oma höyrysauna. Toivottavasti viihdytte. Sitten hän poistui myymään jäätelöä seuraaville asiakkaille. Äiti näytti siltä, että hänen päänsä oli muuttumassa ylikypsäksi tomaatiksi. – Kyllä… kyllä minä oikeastaan voisinkin mennä sinne mökkiin, äiti sanoi takellellen ja katsoi pappaa anelevasti. – Antaisitko sen avaimen minulle? Anna jookos? – Ei, kyllä minä menen sinne oikein mielelläni, pappa myhäili ja iski minulle ja Leeville silmää. Äiti näytti jälleen loukkaantuneelta ja ajattelin, että nyt voisi olla hyvä aika lähteä laittamaan vähän ruokaa ja katsomaan mille paikalle saisimme Salaman parkkeerattua. – Noh kulta, älä nyt niin helposti suutu, isä sanoi 13

ja taputti äitiä olkapäälle. – Pidetään oikein kiva loma. Kohta alkaa pesisottelukin radiosta. Kuunnellaan se suorana. Ei se mökki varmaan ole ollenkaan niin upea miltä se kuulosti, hän lohdutti parhaansa mukaan. – Toivottavasti papalla on siellä oikein tylsää, äiti tuhahti. Kohta makkarat jo porisivat grillissä. Niistä lähti ihana tuoksu. Isä seisoi grillin vieressä ja kuunteli radiosta pesäpallottelua samalla kun käänteli makkaroita edestakaisin tiuhaan tahtiin. Äiti istui valkoisessa muovisessa puutarhatuolissa Salaman edessä ja sormivirkkasi ruskealla langalla pientä ketjun alkua. Kiinaan olisi vielä aika pitkä matka, minä mietin katsellessani äidin virkkausta. Leevi luki uutta salapoliisikirjaansa sisällä autossa. Minä taas puolestani istuin grillin lähellä nurmikolla ja katselin ohi käveleviä ihmisiä. Ja pappaa, jonka mökki oli ihan meitä vastapäätä. Pappa istui uuden upean mökkinsä terassilla ja oli nostanut vanhat, elämää nähneet varpaansa puutarhakaluston pöydän päälle. Kädet hän oli asettanut päänsä taakse kummallekin puolelle ja näytti siltä, että 14

pappa todella nautti olostaan. Samassa huomasin liikettä meidän naapuriteltassamme, se oli heti seuraavalla paikalla asuntoautomme vieressä. Teltasta kömpi esiin mieshenkilö, noin 40-vuotias. Hänellä oli päällään vihreä shortsiasu ja lippalakki, valkoiset sukat ja sandaalit. Kaulassaan hänellä roikkui kiikarit. – Hei vaan, isä huikkasi miehelle nähtyään tämän. – Maistuisiko naapurille makkara? Nämä alkavat olla ihan kohta valmiita. – En minä oikein tiedä, mies sanoi epäröiden. – Olisi vähän suunnitelmia… – No ainahan sitä yhden makkaran ehtii syömään, isä sanoi, nappasi grillistä mustaksi palaneen pötkön ja lykkäsi sen miehen käteen. – Saako olla sinappia tai ketsuppia? – Kumpaakin kiitos, mies sai sanotuksi ja yskähti hassusti. – Ai mutta eihän meillä olekaan niitä, kun emme ole ehtineet vielä käydä kaupassa, isä harmitteli ja pyöritteli päätään. – On siinäkin meillä varsinainen makkaramestari, äiti puuttui puheeseen. – Kyllä näillä grillaustaidoilla varmasti tulee voitto kisassa, hän naljaili. – Leevi, tule syömään! minä huusin ja avasin Salaman oven. – Isä on tehnyt makkaraa! Kohta Leevin pää pisti esiin asuntoauton ovesta. – Mikset sanonut, että se on mustaa makkaraa, hän

nurisi nähtyään isän grillaukset. – En minä tykkää mustasta makkarasta. – Älkää olko tuollaisia ilonpilaajia, meillä on täällä vieraskin. Minä olen isä Torvinen ja tässä ovat lapseni Lotta ja Leevi Torvinen. Niin ja tuossa on äiti Torvinen, isä sanoi ja osoitti äitiä. – Oikeastaan äiti on kyllä mätämuna, Leevi sanoi ja haukkasi palan karrelle palaneesta makkarastaan. Naapurin setä katsoi meitä hiukan vaivaantuneen näköisenä. – Tuota… hän änkytti. – Mukava tutustua. Kai. Minä olen Da… – Da Vinci? Leevi keskeytti. – Me luettiin da Vincistä koulussa. Hän on maailman kuuluisin ihminen! – Oletko sinä kuuluisa? äiti kysyi ihastuneena. – Millä alalla? – En minä oikeastaan… – Annas kun arvaan, äiti keskeytti ja mittaili katseellaan miestä päästä varpaisiin. – Hmm… olette kuuluisa valokuvaaja! Valokuvaaja da Vinci! – Mutta eikös hän ole kuollut? isä ihmetteli ja raapi päätään. – Näytänkö minä sinusta kuolleelta? mies kysyi suu täynnä makkaraa.

– Minä muistin, että da Vinci on taidemaalari, Leevi tuumi. – Mutta muistan varmaan väärin. – Ei saa puhua ruoka suussa, minä huomautin. – Mitäs täällä oikein tapahtuu? kuului tuttu ääni takaamme. Tulija oli pappa, joka näytti vähän loukkaantuneelta, koska häntä ei ollut kutsuttu syömään meidän kanssamme. – Istu alas ja ota makkara, isä sanoi ja lykkäsi makkaran papan käteen. Äiti vilkaisi pappaa kulmiensa alta, ja minusta tuntui, että hän vihoitteli vieläkin papalle siitä mökkiasiasta. – Tässä on meidän telttanaapurimme da Vinci, äiti sanoi ja osoitti kädellään naapurin setää, joka yritti vaivalloisen näköisesti saada syötyä isän kärähtäneen makkaran. Pappa hymyili hampaattomalla suullaan, ja da Vinci puolestaan yskäisi hermostuneesti. – En minä oikeastaan… da Vinci aloitti, mutta jälleen hänet keskeytettiin. – Hän on se kuuluisa, maailmankuulu valokuvaaja! äiti hihkaisi innostuneena. – Minusta da Vinci on kyllä kuollut, isä sanoi ja raapi jälleen päätään. – Kuka on kuollut? pappa kysyi. – En minä ainakaan, da Vinci sanoi ja minusta näytti siltä, että hän olisi halunnut olla jossain muualla kuin syömässä palanutta makkaraa meidän kanssamme.

– Mikä on teidän erikoisalanne? äiti jatkoi haltioituneena. – Millaisia kuvia te otatte eniten? – Tuota… da Vinci takelteli ja räpläsi samalla hermostuneesti kaulassaan roikkuvia vanhoja kiikareita. – Aa, nyt minä tiedän! äiti huudahti innosta puhkuen. – Olette luontokuvaaja, eikö totta? – No itse asiassa… – Minä tiesin! äiti riemuitsi. – Minä niin tiesin! Minä olen aina halunnut oppia luontokuvaamaan! – Oletko? isä kysyi ihmeissään. – Miksen minä tiennyt siitä mitään? – No et ole koskaan kysynyt siitä mitään, äiti vastasi ja kääntyi sitten uudelleen da Vincin puoleen. – Voisitko opettaa minulle valokuvausta? Minä niin haluaisin oppia luontokuvaamaan. Olin koulussakin aina niin kiinnostunut luonnontieteistä. Pappa repesi nauramaan. – Sinähän vihasit luonnontieteitä! hän hirnui. – Pappa! äiti kivahti ja katsoi pappaa julmasti. – Älä sinä puutu tähän! Silloin da Vinci sai vihdoin makkaransa syötyä ja nousi ylös puutarhatuolista. – Kiitos makkarasta, mutta valitettavasti minun on nyt mentävä, hän sanoi ja kääntyi jo lähteäkseen. – Valokuvaajat ovat aina niin kiireisiä, äiti totesi ymmärtäväisesti nyökytellen samalla päätään. – Milloin 18

voisit opettaa minulle sitä luontokuvausta? – Tuota… otan sitten yhteyttä, da Vinci mumisi ja kohta hän oli jo hävinnyt jonnekin. Samana iltana käytyämme jo yöpuulle minä pelasin isän kännykällä uutta peliä, samalla kun Leevi oli jälleen uppoutuneena kirjoihinsa. – Aika jännää! Leevi yllättäen huudahti. – Aika jännä juttu! – Ai mikä? minä kysyin. – Sekö että meidän telttanaapurimme on kuuluisa valokuvaaja? – Ei, ei! Leevi kiirehti vastaamaan. – Vaan tämä mitä täällä kirjassa sanotaan! Sen sanottuaan hän nousi istumaan sängyllä ja tyrkkäsi kirjan minun nenäni eteen. – Tässä kirjassa lukee, että aikoinaan on kuultu huhua jostain salaperäisestä kääröstä, joka sisältää jotain tietoa, joka tekee löytäjästään kuuluisan, Leevi kertoi silmät säkenöiden. – Käärö on piilotettu kätköpaikalle huhujen mukaan jo kaksikymmentä vuotta sitten! – Entä sitten? minä kysyin vähän kyllästyneesti. – No se käärö on piilotettuna jonnekin Suomeen! Leevi kiljahti. – Ja minä ajattelin löytää sen! – Ja millähän tavalla ajattelit selvittää, että minne päin Suomea se käärö on piilotettu? Ja sitä paitsi: sehän on vain huhua. Silloin Leevi pomppasi ylös sängyltä ja kiskaisi kaapista laukkunsa esiin keskelle lattiaa.

– Tattadaa! hän huudahti avatessaan laukun. – Katsos Lotta tätä! Leevi vetäisi kassistaan outoja kapineita ja vaatekappaleita: suurennuslasin, mittanauhan, muistivihon, isän kuulakärkikynän ja jonkun pienen purkin, sekä isän vanhan, nukkaantuneen kalsariasun. – Täällä on sellaista väriä jolla voi ottaa rosvon sormenjäljet, Leevi kertoi ylpeän oloisena avatessaan purkin kantta. – Sillä tavalla konnat jäävät varmasti kiinni! Vaikka tätä nyt tuskin tarvitaan salaperäisen käärön etsinnöissä… Minä katsoin Leevin esittelemiä tavaroita ihmeissäni. – Mitä nuo ovat? minä sain kysytyksi. – Nämä ovat salapoliisitarvikkeita! Leevi sanoi ja katsoi minua sen näköisenä, että piti minua ihan tyhmänä. – Etkö sinä Lotta ymmärrä? Minä aion selvittää näiden avulla minne se salaperäinen käärö on piilotettu, ja sitten minusta tulee maailmankuulu! – Onnea matkaan, minä tokaisin ja laskin isän puhelimen yöpöydälle. – Hyvää yötä. – Lapset! Mitä te teette siellä? isä huhuili verhon toiselta puolelta. – On aika nukkua, on jo myöhä! – Minä nukunkin, mutta Leevi pitää minua hereillä, minä sanoin. – Lotta on ihan tyhmä eikä ymmärrä mitään, Leevi tokaisi ja sulloi salapoliisitarvikkeet takaisin laukkuunsa. – Mutta kyllä minä sinulle vielä näytän, hän jupisi, köm-

pi sitten omaan sänkyynsä ja kiskaisi peiton korkealle korviensa yli. Tuli ihan hiljaista, ja me aloimme nukkua. Yöllä heräsin jossain vaiheessa juomaan ja huomasin, kuinka äiti oli hereillä ja katseli ikkunaverhojen välistä papan mökin suuntaan. Samalla hän huokaili syvään hassunkuuloisesti. – Siellä se pappa nyt varmasti istuu höyrysaunan lauteilla ja siemailee kylmää juomaa… Ja minä poloinen se vain joudun kököttämään täällä kurjassa asuntoautossa… Kuului isän kovaääninen kuorsaus, ja lopulta äitikin laittoi päänsä tyynyyn ja nukahti. Sitten me nukuimmekin koko Torvisen perhe aina aamunkoittoon saakka.