Pekka Reinikka: Umpimähkiä / Lukunäyte

2

YTE

NÄ LUKU

PEKKA REINIKKA

UMPIMÄHKIÄ KERTOMUKSIA SALOILTA

YTE

NÄ LUKU

Myllylahti Oy Espoo 3

YTE

NÄ LUKU

www.myllylahti.fi

© Pekka Reinikka ja Myllylahti Oy ISBN 978-952-202-984-3 (Sidottu) ISBN 978-952-356-003-1 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2019

4

PEKKA REINIKKA: Kirjolohiaapinen 1967 Sumua ja kimallusta 1977 Kolmetoista kuunkiertoa 1979 Dimma och glitter (Ruotsissa) 1981 Eräpolku (Tano V. Mäen kanssa) 1983, uusittu 1986 Eräystäviä ja kylän koiria 1984 Tretton månvarv (Ruotsissa) 1986 Tikkuahvenia rakkaudella 1986 Anopin kettu 1989 Jahtia vuorotta 2000 Haukikaruselli 2001 Ahdille ja Tapiolle 2005 Merta lähempänä kalassa 2008 Lyhyestä erävirsikin kaunis 2015 Puhdistuspuikkopukki 2017

5

6

Hentulan hirviporukalle

7

Sisältö Evästystä kynsitulille.....................................................11 Ooodi jahtiverelle ja suustaladattavalle......................12 Kerä alkaa aueta.............................................................20 Ajon hekumaa ja jahdin yltäkyllää..............................30 Kuin silloin ennen.........................................................40 Aatonaatto Poukankorvessa........................................49 Käärmeitä paratiisissa...................................................58 Kimalteleva aamu..........................................................70 Teeriaamu vaaralla.........................................................78 Hämmennysjahtia Taunuksella...................................86 Pukkiparatiisissa............................................................99 Saarijahti...................................................................... 109 Aatonaaton grande finale.......................................... 121 Oodi Iiro-vainajalle.................................................... 131 Repe.............................................................................. 143 Tuhannen taalan paikka............................................. 161 Majavapurolla.............................................................. 167 Hanhia ja kalaa............................................................ 177 8

Hanhitulilla.................................................................. 194 Ollako vai eikö olla..................................................... 200 Erällistä saattohoitoa................................................. 209 Auringonnousemaan................................................. 216 Mähkien julkaisuhistoria............................................ 218

9

10

Evästystä kynsitulille Minulla on aina ollut suorastaan ylenpalttisesti eränkäyntimahdollisuuksia sekä saloilla että vesillä. Elämäni onkin ollut miltei erällä kyllästettyä. En silti ole mitenkään erään kyllästynyt, sehän elää minussa kuin mähkä tuhkan alla. Mähkähän on hehkuva kekäle, joka entivanhaan, jolloin tulenteko oli nykyistä paljon vaivalloisempaa, peitettiin illalla piisissä tuhkaan, jossa se säilyi ”elävänä” aamuun, jolloin se kaivettiin ummesta esiin ja sen avulla puhallettiin uusi tuli liekkeihin. Siitä myös ”umpimähkä” kuvannollisena ilmaisuna kieleemme.

Että jossakin sisimmässäni erämähkä minussa, josta se tuon tuostakin herää eloon ja tuleen, mutta ei enää kovin suureen roihuun.

Arvoisa lukija, olen kaivanut muistojeni kätköistä tähän neljänteentoista julkaistuun kirjaani tarkkaan sanoen tänään 74 vuotta ja 18 päivää kestäneen metsästäjätaipaleeni ajalta kirjallisia mähkiäni, ”erävirsiäni”. Niiden myötä houkuttelen Sinut kanssani kokemaan sitä, mitä itse olen saanut saloilla runsain mitoin kokea.

Tervetuloa mukaani.

Kuopiossa 10.01. 2019 Pekka Reinikka 11

Ooodi jahtiverelle ja suustaladattavalle Joulu 1944 oli ensimmäinen joulu suuren sotarähinän jälkeen. Tosin silloin vielä jossakin Lapin perukoilla tapella nahisteltiin, mutta koto-Suomessa elettiin jo muuten rauhanajan joulun merkeissä.

Sen joulun aatto antoi minulle parhaan joululahjani ikuna: jahtiveren suoniini!

Sodan seurauksena oli minua kymmenen vuotta vanhemman veljeni vaimo muuttanut Karjalasta väliaikaiseen evakkoon kotiini Vakka-Suomeen. Veljelleni oli syntynyt esikoispoika. Juuri silloin jouluaattona puolilta päivin tulisi hengenmies antamaan pojalle nimen. Nimenantoon liittyi myös sellainen silloisissa oloissa suuri ihmeellisyys ja harvinaisuus kuin täytekaakku. Monen munan kermasokerikaakku keskellä pahinta pula-aikaa!

Mutta se tarjottaisiin vasta nimenannon jälkeen. Sitä ennen oli huusholliin saatava joulukuusi, tilanahtauden vuoksi pieni pöydällä seisova sellainen. Sen hankkiminen oli minun tehtävä. Lähdin heti hämärissä kärkö kourassa lähimetsään kuusisavottaan.

Hyvän joulukuusen valinta ei tunnetusti käy kädenkäänteessä. Aina, kun huomaa kauniin ja sopusuhtaisen kuusenalun, minkä kaapata mukaan, niin eikö

12

vain hieman kauempana olekin vielä kauniimpi, ja niin edelleen. Niin silloinkin. Olin jo joutunut melko syvälle metsään, kun osuin samoille hehtaareille kahden aikamiehen kanssa. Miehillä oli pikinokkapiski, joka samassa aloitti oikein innokkaan ja voimallisen haukun suureen ja karvaiseen kuuseen.

Miehet olivat oravametsällä. Piski haukkui oravaa.

Olin kyllä aikaisemminkin ollut tietoinen, että naapuruston miesporukka liikkui metsiä oravat ja muukin riista mielessään, mutta se oli siihen asti ollut minulle lähinnä teoreettista tietoa, ei mukana elettyä elämää. Mutta nyt hetkessä teoria muuttui käytännöksi. Niskassani suorastaan kihelmöi ja veri kohisi suonissani, niin jännittävää se oli.

Piski haukkui ja ärhenteli kuuseen ja miehet tähyilivät sinne monelta kantilta. Viimein toinen miehistä, Ilmari, tuleva erällinen oppi-isäni, kohotti läheisen puun runkoon tukien pienoiskiväärin poskelleen, ja silmän sihtaus ja sormen puristus saivat sen piukahtamaan. Seurauksena oli yhden latvan kävyn vieriminen oksa oksalta alas kivikuolleena hallavaturkkisena oravasaaliina suoraan pikinokan hampaisiin ja sitä tietä miesten reppuun. Reppu puolestaan jatkoi yhä syvemmälle metsään.

Minä liimauduin repun hännille!

Niin näytelmä otti ja tempaisi minut pauloihinsa, että joulupuu unohtui täysin, kuten unohtui myös hengenmiehen puolipäivän vierailu täytekaakkuineen sun muine jouluisine herkkuineen. Koko sen armaan jouluaattopäivän taapersin oravamiesten kannoilla kilometritolkulla metsää.

13

Vasta hämärissä muistin kotiinpalaamisen. Jostakin peltopyörtänöltä kaappasin jonkinmoisen kuusennysän joulua juhlistamaan. Veljenpoika oli saanut Ilkkanimensä, nimijuhla oli jo ohi. Saunan kiukaan kissa sähähti vielä heikosti löylykoussikan alla ja täytekaakusta oli vielä liisteitä minullekin, kuten oli lanttulootaa, imellettyä perunaprossakkaa ja ihan valkoläskistä kinkkuakin, joita herkkuja pula-ajasta huolimatta joulupöytään oli löytynyt. Taisi olla lahjojakin, jouluhan on lahjojen aikaa.

Mutta ne sellaiset olivat minulle nyt täysin toisarvoisia asioita. Mielessäni pyöri vain päivällä eletty väkevä erä ja että ylihuomenna tapanina taas metsälle. Joulupäivänähän ei tuolla vahvalla herännäissyysalueella sopinut, saanut ja tohtinut lähteä edes ulos muuta kuin aamusella varhain joulukirkkoon.

Niin tuudittivat sinä jouluaattona Tapion tyttäret minut ensimmäistä kertaa elämässäni kaikkiantavaan uneen, Vellamon tyttärethän olivat pitäneet minut jo polvenkorkuisesta ongenvavassa tiukasti kiinni. Olin tosiaan saanut elämäni parhaan joululahjan: jahtikipunan erämiesminäni vereen.

Siitä se kipuna roihahti liekkeihin. Jo niillä lumilla opin Ilmarin jalanjäljissä kiertämään jäniksen makuukseen. Opin myös aisakelloa kilkuttaen ajamaan jäniksen pyssymiehen saaliiksi, jänis kun tekee varsin pientä kiekkaa aisakelloajossa, jos ei vain saa passimiehestä vihiä. Muutama rusakkokin sai makuukselta hypyssä hauleista.

Mutta totta kai pienen urhean Metsämiehen piti 14

omakohtaistakin saalista saada. Niinpä jo heti seuraavana keväänä kolme ihan ikiomaa mertaani antoivat viisi maailman kauneinta piisamia taanalle siemeneksi siihen rahastoon, joka oli muuttuva kolmisen vuotta myöhemmin elokuun viidentenä lisättynä runsaalla tusinalla muulla piisamilla ensimmäiseksi luvalliseksi haulikokseni, 16-kaliberiseksi yksipiippuiseksi liipasinkaaresta katkaistavaksi tikkakoskelaiseksi. Kuitenkin jo sitä ennen ensimmäisenä täytenä metsästäjäsyksynäni piti välttämättä päästä pyssyllisenä jahtiin.

Oppi-isältäni Ilmarilta ei heltinyt haulikkoa lainaksi, hän kun tavallaan minusta vastuullisena niissä hommissa katsoi minut vielä vastuuttomaksi tuliaseeseen.

Mutta hätä keinot keksi, olihan kylällä muitakin haulikoita ja tussareita, joita ehkä lainaksi. Jonkin matkaa kotoani oli minua kolmisen vuotta vanhemmalla Aimolla toimiva suustaladattava haulitussari, jolla olin saanut kerran ampua puolipanoksen, mikä sekin töytäisi mukavan kovaa. Aimo oli sen verran vastuuton, että sain kärtättyä häneltä tussarin lainaksi.

Oli joulun jälkiviikko ja lunta viljalti maisemassa, mikä oli ja on tuiki harvinaista siihen vuodenaikaan siellä Vakka-Suomessa. Puut ja pensaat olivat lumihuppuisia, paikoin kuin joululta unohtuneita tonttu-ukkoja.

Tarvoin suksilla Hankera-nimisen vesijätön rantamaita teeret mielessäni lainatussarissani ihan täysmitallinen latinki. Yllättäen pienoinen teerikatras hujahti ylitseni ja kahahti puihin vain vajaaseen sataan metriin minusta.

Siitäkös vereni kiehumaan, ja kuume nousi karvareuhkaani.

15

Piti kuitenkin päästä roimasti lähemmäksi lähintä rämemännyn latvassa kyyhöttävää lyyrapyrstöä. Irrotin sukset ja puolisääreen lumessa kahlata hiivin vaivihkaa ihan unelmahollille, teeri yhä kyyhyssä latvassa suoraan taivasta vasten kuin mikäkin lajinsa mainos. Varoen viritin hanan äkäiseksi iskurikukoksi, keinottelin koko tussarihoidon poskelle ja maalia etsivät tähtäimet oikealle sihtilinjalle. Teeri kuitenkin taisi hyppelehtiä latvassa, koska ei malttanut pysyä tähtäimissä. Viimein linja vakavoitui, kun otin sivusta tukea viereisestä männystä.

Enää vain Ilmarin opin mukainen puristus liipaisimesta, niin voisin riiputtaa komeaa sinisenmustalta kihtaavaa saalistani kynsistä kynsissäni.

Puristus tuli. Mutta... tuli vain sankkinallin paukaus! Aimo-pakana oli ilkeyksissään sullonut tappuratukon tussarin piipun pohjalle, mikä tietysti esti nallin sanoman pääsyn piippuun lataamaani ruutiin; suorastaan pirullinen teko! Se oli laitimmainen kerta sen tussarin kanssa. Se on myös asia, joka vieläkin ihan pikkuisen kaikertaa…

Olin niinä vuosina muitten ikäisteni tavoin maatalouskerholainen. Pisnes se on, mikä tiellä pitää, eivätkä räätikät, kaalit ja porkkanat. Niinpä aarinen kerhopalstani vihannoi – kessua! Sen lämpimimmillä neliöillä voi hyvin kolmekymmentäkuusi runkoa kapealehtistä hallanarkaa hienonhienoa virginialaista, muu maa tavanomaista nurkantakaista leveälehtistä havannalaista. Kerhoneuvoja tietysti haukkui minut moisesta koulukkaalle sopimattomasta viljelystä, mutta taisin olla ainoa koko kinkerikunnassa, joka tienasi palstallaan. Kessuillani oli 16

näet varma menekki hellanuunissa kuivattuina ja sadan gramman annoksina paperipusseihin pakattuna Rauman torilla, missä sain pussillisesta kokonaista sata silloista markkaa!

Virginialaiseni eivät kuitenkaan joutaneet moiseen bulkkipisnekseen, vaan ne kypsyivät luontaisesti tupakkanälkäisten kyläläisten himon kohteeksi, ja sain niistä rahakkaita tarjouksia. Minulla oli kuitenkin oma suunnitelmani, ja elokuun puolivälissä virginialaiseni vaihtuivat naapurinnaapurin komerossa lojuneeseen suustaladattavaan haulikkoon, toppaan mustaa ruutia, ”Schwarzpulveria”, muutamaan nalliin sekä latausrassiin. Haulit katkoin kuparilangasta, lyijy kun oli suorastaan kiven alla. Hauleihin olisi lisäksi pitänyt olla vastikelyijyä, mutta mistä sitä poikaselle. Ei mistään.

Tuli sitten elokuun kahdeskymmenes, ja jo pilkkopimeässä sorsaan – jahti alkoi silloin puoliltaöin. Tussarissani oli niin ankara latinki, että ihan hirvitti laukaista.

Hain passini tuhathehtaariseen silloin vesijättönä olleeseen, nykyään pumpuilla kauramaana pidettävään Valkojärveen laskevan valtaojan kulmauksesta. Sorsia tuli ja sorsia meni – holliltakin! – mutta viimein yksinäinen oikein komea sälönokka kurvasi miltei kohdalleni ojaan uimaan.

Siihen uskalsin viimein laukaista, ja minulle vielä tänäänkin suorastaan nostalgisen makeankirpeän savupilven haivuttua poimin olkapää turtana vedestä ensimmäisen pyssysaaliini ikuna. Uuteen laukaukseen en sinä päivänä enää arvannut, vaikka tilaisuuksia oli, uusi latinki kun taisi tulla turhan ankaraksi.

17

Koitti syyskuu, minä tussarini kanssa maalintujahtiin. Vahva sumu oli liimaantunut oksille ja heinille ja joka paikkaan. Kulku-urani oli täynnä kaiken maailman yrttejä: oli nuokkuhelmikkää, lauhaa, kastikkaa ja monenmoista ”kukko vai kana -heinää”, oli hiirenporrasta ja muutakin saniaista. Kaikki ne kiiltelivät ja ylvästelivät vesihelmikoristeissaan, hämähäkin seitit kuin vesihelmistä rakennettuja. Minä puolestani kastuin läpimäräksi ihan munaskuitani myöten.

Tunnen ja näen sen kaiken mielessäni vielä tänäkin päivänä liki seitsemän vuosikymmentä myöhemmin, niin vahvasti ensimmäinen ”oikea” metsäjahtini vaikutti minuun.

Olin punonut paperinarusta suustaruokittavaani kantohihnan. Tussari sen varassa olalla loikin louhikkoisella rakkamaalla, pirunpellolla viljavimmillaan, kilpikaarnainen mäntykäkkärä siellä täällä jäkäläkarvaisten kivien raosta kasvamassa. Otin hieman pitemmän loikan muutaman käkkärän juurelle. Jalka tärähti. Täräys jatkui olkapäälle. Läpikastunut paperinaruhihna katkesi täräyksessä tussarin painosta poikki. Tussari takanani putosi perä edellä kivien rakoon. Iskurikukko otti kiveen. Varmistinsokka ei kestänyt iskua. Julmettu pamaus ihan korvani juuressa, hulmahdus takaraivohiuksissani. Neulassade käkkärästä niskaani. Läheltä piti, ettei henki mennyt.

Seuraus kaikesta siitä oli tussarini rammaksi siipirikoksi muuttuminen iskurikukon murruttua rytäkässä poikki, murtunut osa vielä tänäänkin hukassa jossa-

18

kin pirunpellon uumenissa. Tussaristani tuli puolestaan kertaheitolla museokapine, minne lie vuosien saatossa joutunut.

Mutta muistossani se elää väkevänä; muistoissahan on väkevänmukava elää…

19