YTE
MYLLYLAHTI
NÄ LUKU
1
PERTTI LAINE
VAINOTUT Jännitysromaani
183
Myllylahti Oy Espoo
2
www.myllylahti.fi
© Pertti Laine ja Myllylahti Oy ISBN 978-952-202-980-5 (Sidottu) ISBN 978-952-202-999-7 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2019
3
1. Krista Järvensalo seisoi Nokian Citymarketin kassajonossa ja pelkäsi kuollakseen. Naisen tuskainen katse harhaili monenkirjavissa ihmisvirroissa, jotka etenivät hitaasti kohti viereisiä kassoja. Välillä hän vilkuili hermostuneena taakseen. Aamuvuoro terveyskeskuksessa oli päättynyt, ja edessä oli pitkästä aikaa vapaa viikonloppu. Aikaisemmin päivällä hän oli miettinyt, mitä mukavaa keksisi tyttärensä Helmin kanssa. Yksi kerrallaan hän oli hylännyt kaikki erityisohjelmat ja päätynyt kotoiseen yhdessäoloon. Viisivuotias Helmi oli innokas leipoja, ja Kristallekin pullien pyörittely oli mieleistä puuhaa. Ostoskorissa olikin nyt varattuna aineksia äidin ja tyttären yhteistä harrastusta varten. Kassajonot etenivät tuskastuttavan hitaasti. Ihmiset olivat päättäneet ottaa kaiken irti lämpimästä viikonlopusta, ja se näkyi kukkuroillaan olevista ostoskärryistä. Voimistuva paniikintunne sai Kristan pulssin kiihtymään. Hän yritti taistella pakokauhua vastaan, mutta ei voinut mitään. Ulos kaupasta ja heti! Kori oli jo lattialla, mutta jalat eivät toimineet. Juuri silloin jono nytkähti eteenpäin. Krista hengitti syvään ja yritti rauhoittua. Krista oli kauppaan tullessaan ollut pitkästä aikaa iloisella mielellä. Hän oli ajatuksissaan jo nähnyt Hel4
min loistavat silmät ja kuullut tyttärensä polveilevan selityksen, mitä kaikkea heidän kannattaisi tällä kertaa leipoa. Hetki sitten täällä kaupassa kaikki oli romahtanut. Kristan sydän oli pysähtyä. Hän oli kääntänyt katseensa pois ja seissyt paikallaan pitkän aikaa pitäen kiinni leipähyllyn kulmasta. Lopulta hän oli uskaltanut katsoa uudestaan. Ympärillä liikkuvat ihmiset olivat valikoineet ostoksiaan kaikessa rauhassa. Krista oli katsellut eri suuntiin, mutta mitään erikoista ei ollut enää näkynyt. Hän oli alkanut epäillä itseään, oliko hän sittenkään nähnyt oikein. Suunnaton pelko saattoi joskus aiheuttaa harhoja, niin psykologikin oli sanonut. Krista muisti aikaisemmin säikkyneensä monta kertaa turhaan, mutta viime aikoina hän oli ollut paljon rauhallisempi. Hän oli alkanut uskoa tai ainakin toivoa, että pahin vaihe olisi ohi. Jonon liike oli taas pysähtynyt, mutta kassa oli jo lähellä. Kristan edellä oli enää kaksi asiakasta. Iäkäs mies yritti parhaillaan selvitä ostostensa maksamisesta. Miten se voi kestää noin kauan! Krista tunsi ärtymystä kaikkia muita asiakkaita kohtaan, mutta tuota vanhaa miestä hän suorastaan vihasi. Nyt oli päästävä nopeasti kotiin ja haettava sitten Helmi päiväkodista. Edessä oli enää yksi asiakas. Vähitellen hihna alkoi tyhjentyä, ja Krista nosteli sille ostoksiaan konemaisesti. Hän toisteli mielessään yhtä asiaa. Se ei voinut olla sattuma! Mies ei tulisi tähän kauppaan kuin yhdestä syystä, ja Krista tiesi, että se syy oli hän itse. Tutun kassarouvan reipas tervehdys palautti Kristan tähän hetkeen ja häivytti pahat ajatukset vähän kauemmaksi. Kiireisten ihmisten tohina ympärillä lisäsi 5
myös turvallisuudentunnetta. Eihän tässä voinut olla mitään pelättävää! Krista pakkasi ostoksensa kangaskassiin ja kääntyi ulko-ovea kohti vievälle käytävälle. Tällä kerralla hän ei ainakaan nähnyt näkyjä. Mies seisoi käytävällä apteekin edessä ja tuijotti häntä. Krista kääntyi kauhuissaan ympäri ja lähti puolijuoksua toista ulko-ovea kohti. Parkkipaikka oli täynnä. Krista seisoi hetken katoksen suojassa ja seurasi ihmisten liikkeitä autojen välissä. Miestä ei näkynyt. Hänen oma autonsa oli kaukana alueen toisessa reunassa. Vaikka Krista ei nähnyt miestä parkkipaikalla, hän oli varma, että jostakin se häntä tiiraili. Krista kääntyi liikennevaloista oikealle ja ajoi Nokian keskustan suuntaan. Hän päätti kierrellä jonkin aikaa pitkin kaupunkia ja suunnata vasta sitten kotiin Ketolanmäkeen. Krista vilkuili vähän väliä taustapeiliin, kunnes se alkoi tuntua tyhmältä. Antaisiko hän taas pelolle vallan? Eron jälkeen alkanut vainoaminen oli kammottavaa, mutta eikö hän voinut luottaa oikeuden päätökseen? Krista tiesi vastauksen. Ei voinut. Mies pystyisi mihin vain, myös väkivaltaan. Sen hän oli osoittanut heti, kun Krista oli ilmoittanut erosta. Mies ei sietänyt, että hänet jätettiin. Suhteen alun mukava ja huomaavainen mies oli muuttunut hirviöksi. Suunnaton pelko värisytti Kristaa, kun mieleen palasivat ne monet kerrat, jolloin hän oli maannut pahoinpideltynä sohvalla yrittäen rauhoitella sylissään itkevää Helmiä. Miestä ei näkynyt ja Krista uskalsi jo toivoa, että tämä oli saanut tällä kertaa tarpeekseen. Oliko miehen tarkoituskin vain muistuttaa olemassaolostaan? Ja näyttää, että Krista oli edelleen hänen vallassaan. 6
Krista päätti viedä kauppaostokset ensin kotiin ja hakea vasta sitten Helmin päiväkodista. He voisivat mennä samalla matkalla juhlistamaan alkavaa viikonloppua. Pitsa tai hampurilainen maistuisi varmasti molemmille. Asukkailla oli kerrostalon pihassa nimetyt parkkipaikat. Krista kurvasi omaan ruutuunsa ja otti takapenkiltä kauppakassin. Pari talossa asuvaa koulupoikaa tuli juuri ulos A-rapusta ja jäi pitämään ovea auki. Krista kiitti tuttuja poikia ja lähti kiipeämään toiseen kerrokseen. Päästyään ovelleen hän laski kauppakassin lattialle ja kaivoi avaimet esiin. Hän kuuli jonkun tulevan rappuja alaspäin. Krista sai oven auki ja kääntyi katsomaan. Mies seisoi siinä ja tuijotti häntä kylmin silmin.
7
2. Helmi katseli pää kallellaan tekemäänsä piirustusta. Suurin osa laitumella olevista lampaista oli valkoisia, mutta siellä täällä näkyi myös tummanruskeita. Kaksi lammasta oli makuulla puun alla, muut söivät pitkäksi kasvanutta vihreää ruohoa. Laitumen takana näkyi talo, se oli Helmin mummula. Siellä tyttö oli tutustunut lampaisiin. Helmistä oli hauskaa piirtää kuvia ystävistään, ja mummulan seinät olivat vähitellen täyttyneet lampaiden kuvista. Kuvasta puuttui vielä jotakin. Aurinko tietysti! Helmin mielestä auringon piti paistaa, ja hän teki jokaisen piirustuksensa oikeaan ylänurkkaan keltaisen auringon. Sieltä säteet toivat valoa niin lampaille kuin ihmisillekin. – Onpa hieno piirustus, lastenhoitaja Miia Viitanen ihasteli. – Noita lampaita väsyttää, kun ne ovat syöneet liikaa, Helmi selitti. – Joko äiti pian tulee? Ehdinkö piirtää vielä toisen? Miia Viitanen seisoi neuvottomana puhelin kädessään. Hän oli jo kohta tunnin ihmetellyt, missä Helmin äiti viipyi. Aluksi hän oli ajatellut, että Krista halusi hoitaa kauppa-asiansa ennen Helmin noutamista. Siihen saattoi kulua näin perjantaina tavallista enemmän aikaa. Vaikka lapsen noutoajalle oli sovitut säännöt, vuoropäiväkodissa pyrittiin varsinkin yksinhuoltajien koh8
dalla joustamaan mahdollisuuksien mukaan. Miia kuten muutkin hoitajat ymmärsivät näiden äitien arkiset haasteet. Lopulta Miia päätti soittaa Kristalle. Hän oletti kuulevansa puhelimesta hätäisen anteeksipyynnön ja ilmoituksen että tulossa ollaan, mutta ei. Miia kuunteli hämmentyneenä hälytysääntä, kunnes ymmärsi lopettaa. Viisi minuuttia myöhemmin Miia yritti uudelleen, ja hetken kuluttua jo kolmannen kerran. Hän katsoi kelloa. Aamuvuoron jälkeen Krista haki Helmin yleensä kolmen aikaan, joskus erikseen sovittiin hakuaika puoli neljäksi. Kaikki vanhemmat eivät noudattaneet hakuaikoja säntillisesti, mutta Krista oli tässä suhteessa esimerkillinen. Sen takia Miia ei voinut ymmärtää, mistä oli kysymys. Oliko Kristalle sattunut jotakin? – Ehdit kyllä. Piirrätkö vielä lisää lampaita vai tekisitkö välillä vaikka kissoja? – En minä osaa piirtää kissaa. Muuten osaisin, mutta jalkoja en osaa. – Lampaiden piirtämisessä sinä oletkin ihan mestari. Tee vielä toinen kuva niistä. – Joo, mutta minä piirränkin nyt vain Siirin. – Siirin? Onko se yksi lampaista? – Se on toinen noista tuolla puun alla. Siiri on minun paras ystäväni. Miia jätti Helmin piirtämään ja käveli kauemmaksi. Hän kaivoi esiin Kristan sisaren Riikan numeron, hengähti pari kertaa syvään ja painoi vihreää luuria. Riikka Heinonen oli päättänyt vaihtaa ammattia. Konepajayritys, johon hän oli päässyt töihin pian kauppaopis9
ton jälkeen, oli myyty isommalle firmalle. Käynnistyneiden yt-neuvottelujen jälkeen toimintoja oli yhdistetty, ja Riikka oli joutunut työttömäksi. Toimeentulo ei aiheuttanut huolta, miehellä oli rakennusalan yritys, jolla oli töitä melkein liiaksi asti. Sen sijaan Riikan mieltä kalvoivat ajatukset omasta epäonnistumisesta ja siitä, että ei kelvannut. Jere Heinonen oli yrittänyt lohduttaa alamaissa olevaa vaimoaan, ja vähä vähältä tämä oli alkanut uskoa miehensä vakuuttelua, että työttömäksi jääminen voi olla jonkin uuden alku. Jeren tarjoamista firman paperitöistä Riikka oli kieltäytynyt jyrkästi. ”Haluan tehdä jotakin konkreettisempaa, jotakin missä näkee työnsä tuloksen”, hän oli sanonut. Jere ymmärsi vaimonsa kyllästymisen papereiden pyöritykseen ja ehdotti muita vaihtoehtoja, joita rakennusalallakin riitti. Hän kertoi, miten vaikeaa oli löytää esimerkiksi hyviä laatoittajia. Hän oli kerran joutunut maksamaan kalliisti, kun huolimaton laattamies oli tehnyt sutta. Mikään ei ollut auttanut, kun tilaaja oli vaatinut koko pesuhuoneen laatoituksen purkamista ja uuden tekemistä takuutyönä. ”Sinusta voisi tulla hyvä laatoittaja, olet niin tarkka ja huolellinen”, Jere oli sanonut vaimolleen. Riikka oli vain tuhahtanut, että kyllä kai, mutta ajatus oli jäänyt itämään. Jo seuraavalla viikolla hän pisti toimeksi ja selvitti, missä alaa voisi opiskella. Pirkanmaan TE-palveluista tarjottiin hänelle mahdollisuutta hakea rakennusalan pintakäsittelykoulutukseen. Pari kuukautta myöhemmin hän aloitti innosta puhkuen opinnot Tampereen Aikuiskoulutuskeskuksessa.
10
Riikka Heinonen oli juuri lopettelemassa laatoituksen harjoitustyötään, kun puhelu tuli. Hän näki, että Helmin päiväkodista soitettiin, ja ehti ihmetellä asiaa muutaman sekunnin ennen kuin vastasi. Hän kuunteli hämmentyneenä lastenhoitajan puhetta ja lupasi tulla niin pian kuin mahdollista. Riikka vaihtoi nopeasti vaatteensa ja lähti sitten puolijuoksua parkkipaikalle. Päästyään autoonsa hän yritti soittaa Kristalle. Ei vastausta. Riikka käynnisti auton, mutta ennen lähtöä hän kaivoi vielä kännykän esiin ja näpytteli lyhyen viestin Jerelle: ”Joudun hakemaan Helmin, soittelen myöhemmin.” Perjantain työmatkaliikenne alkoi olla vilkkaimmillaan. Jotkut taisivat suunnata mökille, kun peräkärryjä näkyi tiellä niin runsaasti. Kehätien molemmille kaistoille riitti autoja, mutta liikenne sujui silti hyvin. Riikka ei kiinnittänyt huomiota liikennemääriin, hän näki vain edessä ajavan auton perän ja yritti pitää etäisyyden turvallisena. Mitä ihmettä Kristalle on voinut tapahtua? Olisiko pitänyt soittaa hänen työpaikalleen? Jos siellä on sattunut jotakin, mikä on viivästyttänyt hänen lähtöään. Riikka hautasi tuon ajatuksen saman tien. Tietenkin Krista olisi siinä tapauksessa ilmoittanut päiväkotiin. Rajasalmen sillan kohdalla Riikka siirtyi oikeanpuoleiselle kaistalle, jotta pääsisi kääntymään Nokian moottoritielle kaartavalle rampille. Hän vilkaisi kimmeltävää Pyhäjärveä, ja jonkin mielleyhtymän seurauksena hänen päähänsä iski kauhistuttavin vaihtoehto. Ei kai sentään, pahimman piti olla jo ohi! Moottoritieltä erkani liittymä Nokian keskustaan, ja Helmin päiväkodille olisi siitä suora reitti. Riikka 11
päätti kuitenkin käydä ensin Kristan asunnolla ja jatkoi suoraan. Hän ylitti sillan, jonka alta Pyhäjärven vesi aloitti pitkän matkansa kohti Pohjanlahtea. Hän kääntyi seuraavasta liittymästä oikealle ja ajoi sitten Nuijamiestenkatua kohti risteystä, josta oli enää vajaa kilometri Kristan asunnolle. Alueella oli monta isoa liikettä ja ruuhka sen mukainen. Riikka joutui odottamaan kahdet punaiset valot ennen kuin pääsi kääntymään Kehontielle. Kristan auto oli omalla paikallaan! Riikka ei tiennyt, mitä hän oli odottanut, mutta ei ainakaan tätä. Hän jätti autonsa vieraspaikalle ja lähti kohti A-rappua. Samalla hän soitti uudelleen sisarensa numeroon. Noustessaan rappuja toiseen kerrokseen Riikka kuuli jostakin puhelimen soittoäänen. Hänen sydämensä löi ylimääräisiä lyöntejä, kun hän tunnisti melodian Kristan lempibiisiksi. Ääni kuului Kristan asunnosta, jonka ovi oli raollaan. Riikka sulki puhelimen ja raotti ovea lisää, mutta sitten tuli uskon puute. Hänen kätensä vapisivat ja jalat tuntuivat pettävän alta. Hänen oli otettava tukea seinästä. Hän yritti rauhoittua, mutta päässä risteilevät ajatukset lisäsivät pelkoa. Mitä on tapahtunut? Onko Krista tuolla sisällä? Ja onko se myös siellä? Kun asunnossa oli aivan hiljaista, Riikka uskalsi avata oven kokonaan ja astua varovasti sisään. Eteisen naulakon alla oli kankainen kauppakassi kyljellään. Osa sisällöstä oli levinnyt ympäri eteistä. Riikka seisoi paikallaan ja tuijotti kummissaan litistyneestä purkista lattialle valunutta jugurttia. Hän hätkähti liikkeelle. – Krista, oletko täällä? Ensimmäiseksi näkyivät Kristan jalat. Ne ojentui12
vat sohvan päädyn takaa olohuoneen matolle. – Krista! Riikka meni lähemmäksi. Krista makasi elottomannäköisenä pää verilammikossa. Riikka tuijotti näkyä pitkään pidättäen hengitystään. Sitten hän keräsi voimanrippeensä ja kyykistyi sisarensa viereen. Hän kokeili varmuuden vuoksi kaulalta pulssia, vaikka tiesi sen olevan turhaa. Krista oli kuollut. Riikka lyyhistyi sohvalle. Jännitys ja tapahtuma purkautuivat koko kehoa ravisuttavaan itkuun. Hän puristi sohvatyynyä sylissään hakien siitä turvaa. Itkeminen helpotti vähän, ja Riikka nousi parempaan asentoon. Hän pyyhki silmiään ja katseli käteensä unohtunutta puhelinta. Sitten hän painoi valikossa valmiina olevaa hätänumeroa.
13
3. Riikka istui edelleen sohvalla, kun sairasauton kuljettajat tulivat. Hänet valtasi epätodellinen tunne. Voiko tämä olla totta? Oliko hänen sisarensa tosiaan kuollut? Ei ollut vielä tuntiakaan siitä, kun hän oli viimeistellyt laatoitustyötä, jota opiskelijakaverit olivat kiitelleet. Porukalla oli heitelty ronskeja vitsejä tulevaan viikonloppuun liittyen. Nyt muut olivatkin jo vapaalla, hän sen sijaan… Riikka ei osannut edes kuvitella, miten kauhea viikonloppu olisi edessä. Samassa hän ymmärsi ajatustensa tyhmyyden, sisar oli kuollut ja hän mietti vain omaa jaksamistaan. Vaikka Riikka katseli täysin apaattisena Kristan viereen kyyristyneitä ensihoitajia, hän ei voinut olla huomaamatta heidän eleitään. Pienellä päänpudistuksella toisilleen he vahvistivat Kristan kohtalon. Samalla hetkellä ovesta tuli kaksi poliisia. Yhtäkkiä pieni olohuone oli täynnä ihmisiä. Riikka istui sohvalla eikä tiennyt, mitä tehdä tai sanoa. Ambulanssimiehet tekivät selvästi lähtöä, ja poliisit keskustelivat heidän kanssaan. Riikka oli ymmällään, mitä nyt tapahtuisi. Yhtäkkiä hän muisti Helmin. Huoli kummitytöstä palautti hänen toimintakykynsä. Miten Helmille nyt käy? Miten hänelle voisi kertoa äidin kuolemasta? Riikalle tuli polttava tarve tehdä heti jotain Helmin hyväksi. 14
Ensimmäiseksi hän soitti päiväkotiin, siellä varmasti jo ihmeteltiin hänen viipymistään. Miia Viitanen vastasi heti ensimmäisestä hälytyksestä. Riikka yritti kertoa uutista. Hänen äänensä kuitenkin sortui ennen kuin hän edes pääsi kunnolla alkuun, ja puhuminen oli sen jälkeen pelkkää itkuntyrskettä. Sekavista lauseenpätkistä Miia vähitellen ymmärsi, mitä oli tapahtunut. Hän ei osannut vähään aikaan sanoa mitään, lopulta suusta tuli muutama sana: ”Ei voi olla totta! Kauheaa!” Pahimman itkunpuuskan laannuttua Riikka hengitti muutaman kerran syvään ja yritti sitten jatkaa puhetta. Lopulta hän sai selitetyksi Miialle, että kestäisi vielä jonkin aikaa, ennen kuin hän pääsisi hakemaan Helmiä. Poliisit haluaisivat varmasti kysellä häneltä Kristasta. Riikka pyysi Miiaa kertomaan Helmille, että äiti on sairastunut ja sen takia kummitäti tulee hakemaan hänet. Toinen poliiseista istahti Riikan viereen. Hän asettui niin, että peitti näkyvyyden lattialla makaavaan ruumiiseen. Riikka vilkaisi pitkää ja hoikkaa miestä, ei sanonut mitään, vaan kaiveli laukkuaan etsien nenäliinaa. Poliisi sanoi nimekseen Petri Rusanen ja ojensi Riikalle puhtaan paperinenäliinan. – Se on melkein käyttämätön, hän sanoi ystävällisellä äänellä ja sai Riikan suupieleen lyhyen hymynkareen. Riikka kiitti ja pyyhki ensimmäiseksi silmänsä. Niistämisen jälkeen nenäliinasta ei ollut juuri mitään jäljellä. Hän puristi märän mytyn nyrkkiinsä ja pudotti sen sitten avoimeen laukkuunsa. – Taidat tarvita vielä toisen, Rusanen sanoi ja kaivoi taskustaan pienen muovipakkauksen. – Näitä riittää. – En ymmärrä, mihin olen omani hukannut, Riik15
ka selitti kasvojaan pyyhkien. Rusanen antoi Riikalle aikaa. Hän tiesi, että kiirehtiminen ei auttaisi yhtään. Äskeisen puhelinkeskustelun perusteella nainen oli aivan paniikissa. Nenäliinojen turvin hän saisi ehkä itsensä rauhoittumaan sen verran, että osaisi kertoa tapahtumista. Riikka kääntyi poliisimiestä kohti näennäisen rauhallisena. – No niin, mitä minun pitää tehdä? Rusanen otti esiin pienen muistilehtiön. – Sinä soitit hätäkeskukseen, eikö niin? Riikka nyökkäsi. Poliisi katsoi lehtiötään. – Olet siis Riikka Heinonen? Saatuaan vastaukseksi uuden nyökkäyksen Rusanen pyysi vielä Riikan yhteystiedot. – Sinä et siis asu täällä? – En, en. Tulin katsomaan, kun Krista ei vastannut puhelimeen. – Hänen nimensä on Krista? – Kyllä, minun siskoni Krista, Riikka vastasi yrittäen hillitä itkuaan. Rusanen kysyi sisaren koko nimen ja pyysi sitten Riikkaa kertomaan, mitä oli tapahtunut. Riikka aloitti polveilevan kertomuksensa. Se keskeytyi hetkeksi, kun hän seurasi ambulanssimiesten poistumista ja kuunteli samalla toisen poliisin puhelua. Tämä kuului selvittävän tilannetta jollekin ja sopivan jatkotoimenpiteistä, joista Riikka ei saanut selvää. – Simpan porukka on tulossa ja tekniikka myös, toinen poliisi sanoi Rusaselle. – Käyn jututtamassa lähimpiä naapureita. Uteliaimmat varmasti jo kurkkivat oviensa raoista. Sitten hän kääntyi Riikan puoleen. – Minä olen Helminen, en tainnut vielä esittäytyä. Vaik16
ka näkyyhän meidän nimemme näistä rintalapuista. Riikka nyökkäsi ajatuksissaan Helmiselle, joka häipyi saman tien kohti eteistä. – Häntä sanotaan Raipeksi, Rusanen hymähti ja katsahti Riikkaa, joka ei kuitenkaan reagoinut tietoon mitenkään. Rusanen pyysi Riikkaa jatkamaan kertomustaan ja kyseli välillä joitakin tarkentavia tietoja. Vasta kun hän kysyi, oliko käytävässä tai pihassa näkynyt ketään, Riikalle selvisi tapahtuman todellinen kauheus. Poliisi tarkoitti, että oliko hän nähnyt mahdollisen murhaajan! Joku oli tappanut Kristan! Tietysti, sehän oli ilmiselvää. Olihan hän nähnyt Kristan kasvoissa pahoinpitelyn jäljet. Nenästäkin oli valunut verta. Riikka oli kuitenkin ollut niin sokissa, ettei ollut ajatellut asiaa tarkemmin. Kuolema oli peittänyt alleen kaiken muun. Vasta nyt hän havahtui ajattelemaan kuoleman syytä. Samalla hän tiesi myös, kuka oli tappaja. Hän oli siitä aivan varma. – En nähnyt ketään. Pelkäsin kyllä, että täällä olisi joku, kun ovi oli raollaan. Tai ei varsinaisesti raollaan, mutta sitä ei ollut painettu kunnolla kiinni. Odotin jonkin aikaa oven takana, raotin sitä varovasti ja sitten uskalsin tulla sisään. Riikka alkoi taas itkeä, kun hän yritti kertoa järkyttävästä hetkestä. Itku kuitenkin loppui yhtäkkiä. – Tiedän kuka tappoi Kristan. Rusanen hämmentyi lauseesta niin, ettei hetkeen osannut sanoa mitään. Sitten hän sulatteli asiaa vähän aikaa ja mietti sopivaa suhtautumistapaa. Ilman teknistä tutkintaakin oli selvää, että henkirikoksesta tässä oli kyse. Ja nainen väitti tietävänsä tekijän. Rusanen päätti kysyä suoraan. – No kuka? 17
– Rami Sairanen. – Aha, mikäs mies tämä Sairanen on? – Täysi... täysi... – Niin, Rusanen auttoi. – No täysi mulkku se mies on, Riikka puuskahti. Riikka kertoi, miten Sairanen oli hakannut Kristaa monta kertaa. Lopulta hänelle oli määrätty lähestymiskielto, mikä oli auttanut hetkeksi. – Tänne Kristan asuntoon se ei ollut vähään aikaan pyrkinyt, mutta muulla tavalla vainoaminen oli kyllä jatkunut. – Miten esimerkiksi? – No, mies saattoi seistä työpaikan ovella, kun Krista pääsi töistä. Ei sanonut mitään, katseli vain pirullisesti. Ihan viime aikoina häntä ei ollut kuulemma näkynyt. Muutama päivä sitten Krista sanoi olevansa helpottunut, kun mies oli lopultakin tainnut tulla järkiinsä. Minä en sitä uskonut ja sanoinkin Kristalle, että älä luule. Tuollaiset narsistit eivät muutu koskaan! – Narsistit? – Niin, osaavat olla lipeviä aluksi, mutta aikaa myöten muuttuvat hirviöiksi. Kristakin haksahti siihen äijään, kun se oli niin huomaavainen häntä kohtaan ja osasi touhuta Helminkin kanssa. – Helmin? – Helmi on Kristan tytär... Riikan puhe katkesi, itku otti taas vallan. Rusanen nousi ylös ja katseli ympärilleen. Vastapäisellä seinällä oli kaksi raollaan olevaa ovea. Rusanen kurkkasi molemmista. Toinen oli makuuhuone, jossa oli siististi pedattu sänky, yöpöytä, lipasto ja pari tuolia. Mitään kamppailun merkkejä ei näkynyt. Toisen oven 18
takaa löytyi lastenhuone. Sielläkin oli kaikki hyvässä järjestyksessä. Lelut oli kerätty tilaviin laatikoihin, vain yksi yksinäinen lego oli jäänyt sängyn jalan juureen. Kahden koulupojan isänä Rusanen ihmetteli, miten jotkut pystyvät pitämään yllä tuollaista järjestystä. Hän itse joutui yleensä kahlaamaan lelumeressä. Olisiko sukupuolella jotain merkitystä? Tytöt taisivat olla siistimpiä. Eteisestä pääsi keittiöön avoimen oviaukon kautta. Rusanen kävi nopeasti toteamassa, että sielläkin huonekalut ja tavarat olivat paikoillaan. Kaikesta päätellen kamppailu oli edennyt eteisestä suoraan olohuoneeseen. Rusanen palasi Riikan luo, jonka itku oli vaimentunut niiskutukseksi. – Pari kysymystä vielä. Onko sinulla tietoa, missä Rami Sairanen asuu? Riikka katsoi häntä päätään pudistellen. – En tiedä. Krista otti sen tänne asumaan, vaikka kuinka varoittelin. Vuoden verran siinä meni, kun sisko lopulta tuli järkiinsä ja heitti sen ulos. Silloin se muutti jonkun epämääräisen kaverinsa luokse. Tai liikekumppanin, niin kuin se oli Kristalle sanonut. – Onko Sairanen yrittäjä? – Taivaanrannan maalari se on! On sillä kai jokin toiminimi ollut remonttihommia varten, Kristalle se esiintyi aluksi menestyvänä toimitusjohtajana. Tuskin sen hommista mitään on tullut. Luulen, että verottaja ja muut velkojat ovat sen kimpussa. Jere, siis mieheni, tietää varmasti paremmin Sairasen asioista. Rusanen merkitsi muistiin Jere Heinosen yhteystiedot ja jatkoi sitten: – Sitten Helmi. Taisit soittaa äsken päiväkotiin? 19
Riikka nyökkäili ja nieleskeli ennen kuin pystyi puhumaan. – Minun pitää... – Joo ymmärsin, että menet noutamaan häntä. Odota kuitenkin vielä vähän aikaa. Rikostutkijat tulevat ihan pian ja heillä voi olla kysyttävää. Voisit mennä hetkeksi lepäämään tuonne makuuhuoneeseen. Rusanen tarttui Riikan käteen ja auttoi hänet ylös sohvalta. Riikka nojautui mieheen, joka halasi pitkään itkusta värähtelevää naista. Riikka irrottautui hämillään ja meni makuuhuoneeseen sanomatta mitään.
20