Lukunäyte: Viestejä tuonpuoleisesta by Myllylahti Oy

METROPOLIITTA PANTELEIMON

VIESTEJÃ&#x201E; TUONPUOLEISESTA Rikosromaani

159

Myllylahti Oy Espoo

www.myllylahti.fi

Erikoislääkäri Martti Hiltuselle lämmin kiitos asiantuntija-avusta. Kannen valokuva: Pekka Partanen © Metropoliitta Panteleimon ja Myllylahti oy ISBN 978-952-202-838-9 (Sidottu) ISBN 978-952-202-860-0 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2017 4

Tapahtuu pienessä Ylä-Savon kirkonkylässä 1960-luvun puolivälissä.

Henkilöitä: Osmo Hakala, kunnanlääkäri Martta Hakala, sairaanhoitaja, edellisen puoliso Maire Järvinen, verovirkailija Saima Järvinen, sairaanhoitaja Impi Kyyhkynen, postineiti Karita Domberg, luontaisterapeutti Päiviö Domberg, yrittäjä, edellisen puoliso Armas Neuvonen, poliisikonstaapeli Lennart Reijonen, toimittaja Annika Sunila, kampaaja Harri Saarnio, kirkkoherra Kielo Saarnio, edellisen puoliso Elisabet Urhonen, poliisin leski

Prologi Kesäkuun illan läpikuultava valo oli vaihtunut hämäräksi. Aurinko oli mennyt pilvien peittoon ja tumma verho peitti kauttaaltaan äskeisen avoimen taivaan. Yön hiljaisuus oli laskeutunut niemen korkeiden puiden alle ja ilma oli nopeasti viilentynyt. Alkoi tuulla. Rantapenkereellä istuva, vuosikymmenien harmaannuttama Maire Järvinen huomasi, kuinka tuuli synnytti järvenpintaan pieniä aaltoja. Hän vetäisi ohutta kesätakkiaan tiiviimmin ympärilleen. Oli aika lähteä yösijoille, toiset olivat kai jo menneet. Hän pohdiskeli vielä kulunutta iltaa. Se oli hänen mielestään varsin onnistunut – laulua, runoja ja välitöntä yhdessäoloa iltanuotion äärellä. Kurssikin oli pian loppumassa, kurssi jolle hän oli pannut paljon toivoa, mutta joka ei kuitenkaan tuonut vastausta tärkeään kysymykseen, jollei sitten… Mutta nythän hänellä oli uusi suunnitelma, joka oli toteutumassa, ja hän luotti siihen. Vastaus löytyisi kyllä. Toivottavasti vain voimat riittäisivät, illan aikana väsynyt sydän oli jälleen antanut vahvoja muistutuksia sekä eletyistä vuosikymmenistä että niiden mukanaan tuomista vaivoista. ”Ehkä voisin mennä tuonne mökkiin lepäämään

hetkeksi, pappilan pihaan on kuitenkin melkoinen matka. Muut taisivat jo mennä, näinhän sovittiin, että poistutaan yksitellen, rauhassa ja ääneti.” – Anteeksi, voinko auttaa? kuului takaa ystävällinen tuttu ääni. Maire Järvinen kääntyi. – Kiitos, sepä ystävällistä. Ajattelin, että lepään hetkisen tuolla kirjailijan tupasessa. Selviän kyllä sitten yksin eteenpäin. Turvallinen käsi auttoi naisen ylös ja ohjasi hänet loivan harjun laella seisovalle pikku mökille, auttoi hänet sisään korkean kynnyksen yli ja istumaan leveälle lavitsalle. – Voi kiitos kovasti, tämäpä nyt sattui mukavasti. Ystävällinen auttaja suoristi Maire Järvisen takin helmaa ja hieroi vielä hetken hellävaraisesti hänen hartioitaan. – Kylläpä te olette ystävällinen, nainen kuiskasi ja sulki silmänsä. Samassa vieras painoi kätensä huolellisesti Mairen suulle ja puristi toisella kädellään tiukasti häntä niskasta. Kului pieni hetki ja naisen eloton ruumis oli pitkällään leveällä penkillä. Näytti aivan kuin Maire Järvinen olisi nukahtanut siihen kaikessa rauhassa.

1. Postiluukku kolahti. Elisabet Urhonen rekisteröi äänen ja jatkoi keskittyneesti Kotilieden historiallisen jatkokertomuksen lukemista. Juoni oli tärkeässä vaiheessa: Dorothea-neiti mietti kuumeisesti, minkä vastauksen hän antaisi kreivi Frederikin kosintaan. Kysymys oli vaikea, neidin sydän oli kääntymässä kreivin puoleen, mutta oliko valinta sittenkään oikea. Ratkaisu siirtyi, mukaan tuli odottamattomia käänteitä. Postilaatikon napsahdus nousi uudelleen Elisabetin ajatuksiin. Hän laski lehden kädestään ja nousi vaivalloisesti sohvalta. Jalat olivat istumisesta puutuneet. Elisabet oikaisi tukevoitunutta lyhyttä vartaloaan, venytteli ja asteli eteiseen. Kynnysmatolla lepäsi paksuhko valkea kirjekuori, jonka rouva otti käteensä ja luki takaa lähettäjän nimen: Maire Järvinen. Elisabet meni keittiöön, otti laatikosta pitkän ohuen veitsen ja avasi kuoren. Kirje kädessään hän asteli uudelleen olohuoneeseen, istahti kellertäväpäällysteiseen nojatuoliin ja alkoi lukea. ”Kunnioitettu rouva Urhonen, Anteeksi, että vaivaan teitä, mutta asiani on kovasti tärkeä. Emme tunne toisiamme, mutta olen saanut tietää, että olette on-

nistuneesti selvittänyt ihmiselämässä sattuvia pulmallisia kysymyksiä. Sellainen on nyt minulla ja siksi tämä kirje. Olen nimeltäni Maire Järvinen. Jäin keväällä eläkkeelle Verovirastosta, jossa palvelin koko työurani ajan, viimeiset vuodet osaston vanhimpana. Voisin nimetä tähän useita henkilöitä, joilta voitte tiedustella henkilöäni, jätän se nyt kuitenkin tekemättä, siihenhän on mahdollisuutta myöhemminkin, mikäli niin haluatte. Ymmärrän, että uskotte minun olevan järjissäni ja luotettava kansalainen. Kerronpa nyt missä olen ja minne toivon teidänkin muutaman viikon kuluttua saapuvan, tämä siksi että voisimme rauhassa ja perusteellisesti puhua siitä, mikä mieltäni painaa. Asiani ja sen selvittäminen on nimittäin minulle kovin tärkeä. Mutta ensiksi tästä paikasta, missä nyt olen. Kirjoitan kirjettäni Karsikkoniemen leirikeskuksessa. Varmaan tiedättekin Karsikkoniemen ja ehkä olette täällä käynytkin, tämähän ei ole kovinkaan kaukana kaupungistanne. Karsikkoniemi oli alkuaan vanha ja historiallinen pappila, jossa kansalliskirjailijamme isä toimi pappina miltei sata vuotta sitten. Kirjailija oli silloin oppikouluikäinen nuorukainen ja vietti täällä kaikki loma-aikansa. Sanotaan hänen saaneen näiltä seuduin runsaasti aiheita kirjallisiin töihinsä. Uskon näin olleen. Tuolla niemessä, josta pappilakin on saanut nimensä ja joka on rauhoitettu luonnonsuojelualue, on vielä pystyssä kirjailijan ja hänen veljiensä veistämä hauska pikku tupa muinaismuistona. Itse pappila on hiljattain kunnostettu seurakunnan leirikeskukseksi ja samalla myös ulkopuolisille vuokrattavaksi kurssikeskukseksi. Paikka on mitä ihanin, vesi tuossa välkehtii aivan ikkunan edessä. Kirkonkylän keskustaan on matkaa runsas kaksi kilometriä, kirkkoon vähemmän, kos10

ka se sijaitsee kirkonkylän tässä päässä. Rauhaa ja luonnonkauneutta siis riittää. Karsikkoniemessä on parhaillaan menossa Eheydy ja uudistu -kurssi. Luentoja on sanoisinko laidasta laitaan. Aiheita riittää sisäisestä kasvusta luonnonkasvien käyttöön. Kurssin annista voi olla monta mieltä. Olen luonteeltani suora ja tottunut sanomaan julki mielipiteeni, niin myös tällä kurssilla eli sanomista on riittänyt. No, se siitä; itsehän tänne tulin ja mielenkiintoistahan tämä kaikki on ollut, vaikkei kaikki kärsikään päivänvaloa. Ja kun ihmisellä on sydämessään tuska ja hätä, kuten minulla, niin täytyy vähän kärsiäkin. Yhtenä tänne tuloni syynä on täällä vieraileva meedio, henkilö, joka saa yhteyden vainajiin. Minulla oli hänen välityksellään asiaa yli rajan. Tulin tänne Karsikkoniemeen saadakseni vastauksen mieltäni polttavaan kysymyksen ja kohtaloon, nyt eläkkeellä on aikaa ja asia täytyy saada vihdoin järjestykseen. Tuo asia on varsin monimutkainen ja haluan kertoa sen teille kasvoista kasvoihin. Kirjeessä se on vaikea ja voisitte saada asiasta jopa väärän käsityksen. Tätä en halua. Työssäni olen koettanut toimia niin, että asiakkaani tulevat ymmärretyiksi; siis selkeää kerrontaa vaikeistakin asioista. Ymmärrän, ettei minullakaan ole enää paljon aikaa jäljellä ja siksi haluan saada elämäni tärkeät asiat järjestykseen. Siksi tulin tänne. Ja ihmeellistä, nyt onkin käynyt ilmi, että täällä on ihminen tai ihmisiä, jotka ikään kuin liittyisivät tuohon minun asiaani. Olen sitä suuresti ihmetellyt. He eivät ole sitä suoraan sanoneet, mutta olen saanut siitä selviä viitteitä. Herkkänä ihmisenä vaistoan helposti pahan läsnäolon. Täällä on kauniin kuoren alla jokin pahasti vialla. Olen alkanut pelätä henkeni puolesta, ehkä on ollut joitakin yrityksiä minun pois11

raivaamiseksi, näin ainakin olen vaistonnut. En kuitenkaan pelkää, minulla ei ole mitään menetettävää, mutta salaisuus tulee ratkaista. Itse en siihen kykene, siksi tämä kirje. Rakas rouva Urhonen, ettekö te voisi tulla tänne Karsikkoniemeen seuraavalle Eheydy ja uudistu -kurssille, joka on jatkoa tälle nyt pidettävälle? Se alkaa pian juhannuksen jälkeen. Paikka on kaunis, voitte levätä ja viettää lomaa. Kurssiaiheet ovat omalla tavallaan mielenkiintoisia, vaikka tuossa alkuun niitä arvostelinkin, ja kurssilaiset myös omissa persoonissaan. Kerttu-emäntä tekee vallan ihanaa ruokaa. Kustannukset luonnollisesti suoritan puolestanne ja pidän tulonne tänne vain omassa tiedossani. Rukoilen ja odotan tuloanne. Tulkaa! Teidän Maire Järvinen” Elisabet Urhonen laski kirjeen käsistään ja viipyi hetken mietteissään. Hän ajatteli lukemaansa ja muisti Karsikkoniemestä näkemiään lehtikuvia. Itse hän ei ollut siellä käynyt, mutta paikka vaikutti mielenkiintoiselta. Maire Järvisen kirje liikutti häntä syvästi ja kirjoittaja tuntui jo läheiseltä. Rouva nousi ylös nojatuolista ja siirtyi katsomaan kerrostalon ylimmässä kerroksessa sijaitsevan asuntonsa ikkunasta alhaalla avautuvaa järvimaisemaa. Aurinko paistoi korkealta ja laaja ulappa lepäsi rasvatyynenä. Muutama vene liikkui hiljaa kauempana selällä. Taivaalla lipui kevyitä poutapilviä. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Valkea kookas lintu nousi viereisen talon katolta siivilleen ja kaartoi voimakkain vedoin kohti korkeutta. 12

Elisabet katsoi lintua ja oli edelleen ajatuksissaan Maire Järvisen luona Karsikkoniemessä. Kului hetki ja päätös oli syntynyt. Maire Järvinen tarvitsi apua, ja Elisabet oli valmis auttamaan. Hän taittoi kirjearkit uudelleen kuoreen ja läksi naapurinsa Impi Kyyhkysen luo. Naiset olivat suunnitelleet yhteistä Tukholman laivaristeilyä. Matka oli Elisabetille harmittavan kallis, mutta hän oli haaveillut matkasta koko talven. Tällä kertaa Tukholman matkan ajankohtaa jouduttaisiin siirtämään.

2. Elisabet Urhosen saamasta kirjepostista oli kulunut tasan kolme viikkoa ja toimittaja Lennart Reijonen istui nuhruisessa yksiössään kaupungin vuokratalon seitsemännessä kerroksessa. Huoneen ikkunasta oli näkymä alas laaksoon, kauemmas kaupungin keskustaan ja sitä kiertävään laajaan vesistöön. ”Todella hieno tämä näköala sinulla”, oli kerran eräs vieras todennut, ollut sitten vaiti ja katsellut mietteissään asunnon haltijaa, joka arvasi vieraan puheenvuoron ääneen lausumatta jääneet sanat: ”Liian hieno sinulle.” Lennart Reijonen, pari vuotta sitten virallisesti eläkkeelle jäänyt sanomalehtimies ja toimittaja, paljon muutakin hän oli ehtinyt elämänsä aikana touhuta ja yrittää, ei nyt ihaillut asuntonsa näköalaa. Hänellä oli muuta miettimistä, paljon tärkeämpää. Hän oli palannut kaupungilta kirjastokäynniltään. Siellä oli tapahtunut jotain erikoista ja merkittävää. Hoikka käsi nappasi jälleen uuden savukkeen matalalla sohvapöydällä lepäävästä askista, vapiseva käsi sytytti tupakan ja sammutettu tikku laskettiin natsoja kukkuroillaan olevaan tuhkakuppiin. Mies tiesi, ettei hänen pitäisi tupakoida näin paljon. Pitkä laiha vartalo

puhkesi tuon tuosta rajuihin yskänpuuskiin. Huone oli jo mustanaan savua, miehen kapeat kasvot, pitkä suora nenä ja taaksepäin kammattu ohentunut tumma tukka tuskin erottuivat savuverhon keskeltä. Reijonen ei savupilveä huomioinut. Hän oli pohtinut asioitaan ankarasti muutaman tunnin ajan ja uskoi suuren ratkaisun olevan aivan lähellä. Reijosen aamu oli kulkenut tavanmukaisia latujaan. Hän oli ylös noustuaan valmistanut keittokomerossaan kahvia ja nauttinut sen mustana yhdessä kuivahtaneiden ranskanleivän viipaleiden kanssa. Voi oli melkein lopussa, mutta riitti juuri ja juuri palasille ohueksi katteeksi. Kahvia nauttiessaan mies mietti jo päivän ohjelmaa: käyntiä kaupungin kirjastossa ja kauppaostosten tekoa paluumatkalla. Suunnitelma oli selvä, nyt vain ohut takki päälle, keittiön ikkuna raolleen ja kävely kohti käytävää ja hissiä. Mies koetti sulkea ovea varovasti, mutta samassa avautui käytävän vastapäätä naapurin ovi. Rouva Mielonen, astmaa sairastava lihava ja iäkäs nainen, alkoi jälleen kerran valittaa vinkuvalla äänellä: – Ettekö te herra Reijonen, te kun olette tottuneet hoitamaan asioita, saisi mitenkään aikaan, että tuo naapurin ihminen saataisiin täältä pois. Se kun huutaa aamusta iltaan, ulvoo kuin susi… tai mikä sakaali. Sairashan se on, vaan kun tässä olet ja elät, ja minä aina kotona, niin raskasta se on sitä kuunnella. Nainen veti välillä pihisten henkeä. – Sairaalaan se on saatava. Olen käynyt kaupungilla puhumassa kolme kertaa. Vaan kun virkamies tulee tän15

ne katsomaan, niin silloin se on hiljaa. Näyttelee, tarjoaa kuulema kahvia ja kehuu, miten hyvä täällä on asua. Juttelee kuin ihmiset ikään. Eihän siitä tämmöisestä pelistä mitään tule. Nainen purskahti lopuksi itkuun, kumartui ja alkoi yskiä. Reijonen kuunteli hetken, murahti jotain vastaukseksi ja livahti nopeasti hissiin. Siellä häntä kohtasi sama köyhyyden haju kuin käytävässä. Hän vilkaisi peiliin, ja häntä tervehtivät tupakoinnin harmaannuttamat kasvot. Nuorena pahoin vioittunut ja sitten kokonaan sokeutunut vasen silmä punoitti ja vuoti vettä, tupakoinnista sekin tietysti. Pitäisi vähentää, Reijonen ajatteli. Alhaalla ulko-oven vieressä oli pari penkkiä. Joukko vanhempia miehiä, mukana pari nuorempaakin, kaikki saman talon väkeä, oli jo kansoittanut ne. Miehet nauttivat aamuauringosta, jaloissa näkyi muutama muovikassi ja avattuja olutpulloja. – Reiska terve! Käy rinkiin, rohkeasti vain! kuului huutoja. Reijonen vilkaisi miehiin, nosti kättä tervehdykseksi ja käveli puhumatta ohi. Hän kuuli perässään sanat: – Ei se tule, se on ylpeä. Katu vietti jyrkästi alas rinnettä, niin jyrkästi, että kulkijan täytyi pitää tarkasti varansa, ettei kompastu jalkoihinsa ja lennä nenälleen. Reijonen kulki varovasti ja kohta hän oli alhaalla linja-autoaseman pihalla, mistä pääsi kätevästi alikulkukäytävän kautta rautatieasemalle. Matalien puutalojen reunustama katu johdatteli kohti kaupungin ruskeatiilistä kirjastotaloa. Mies meni rakennuksen kadunpuoleiselle ovelle, katsahti oike16

alle ja silmäili hetken etukorokkeella seisovaa pronssiin valettua naishahmoa. Nainen piti kädessään juomahaarikkaa, katse suuntautui ylös ja huulilta erottui juuri ja juuri tunnistettava hymy. Reijonen nyökkäsi naiselle, astui sisään avaraan aulatilaan ja laskeutui leveitä portaita kirjaston lehtilukusaliin. Aamupäivän pari tuntia kuluisi täällä mukavasti, tavallaan kuin työssä lehtimaailman parissa. Reijonen istuutui leveän pöydän ääreen. Väkeä ympärillä oli näin aamuhetkenä niukasti, monet vakituisista kirjastossa istujista olivat poistuneet kaupungista kesämökeilleen. Tavan mukaan mies aloitti sanomalehtien tutkimisen valtakunnan päälehdestä ja edelleen tavan mukaan kävi ensiksi läpi kuolinilmoitukset. Monet tuttavat vuosien varrelta alkoivat siirtyä rajan toiselle puolen. Näin arkipäivänä ristein merkittyjä ilmoituksia oli vain muutama. Reijonen luki ne kaikki läpi, tutki myös muistovärssyt, vainajien syntymä- ja kuolinpaikat. Ilmoitukset edesmenneistä luettuaan mies pysähtyi, nosti katsettaan ja mietti, oliko hän lukenut äskeisen tekstin oikein. Hän luki ilmoituksen uudestaan. Mikä siinä oli erikoista? Nimi tuntui jotenkin tutulta, jokin muisto vuosien takaa. Reijonen nosti katseensa lehden takaa kuin apua etsien. Samanaikaisesti kirjastovirkailija, punatukkainen pisamakasvoinen nainen tiskin takana, nosti hänkin päätään, kohtasi Reijosen katseen ja mietti mielessään, oliko miehellä jokin hätä. Reijonen painoi silmänsä uudelleen lehteen, luki ilmoituksen värssyineen ja tietoineen uudelleen. Kuolinpaikka oli hänelle tuttu. Hän las17

ki lehden käsistään, tuijotti eteensä ja palasi muistoihin. ”Kyllä sen täytyy olla hän, eli hänen sisarensa. Tiedot täsmäävät, vaikka kaikesta on jo niin kauan.” Muistot palautuivat kirkkaina Reijosen mieleen ja niitä oli hyvä muistella – nuoruutta, reipasta oloa, kaikki edessä, koko elämä. Samassa miehen mieleen palasi eräs muisto, mieleen jäänyt ja mieltä joskus askarruttanut. Siitä taas syttyi uusi ajatus, aivan tuore, ei vielä tarkka, mutta lupaavalta tuntuva ajatuksen alku, kipinä. Se enteili parempaa, kuiskutteli hyvää, uutta ja onnistumista, vihdoinkin. Elämä oli tarjonnut Lennart Reijoselle runsaasti pettymyksiä, mutta nyt se saattaisi vihdoinkin alkaa hymyillä. Idea muutokseen ja parempaan oli todellisuutta, se johtaisi suunnitelmaan, joka ei ollut vielä muotoutunut, mutta kypsyisi kyllä. Reijonen luki vielä ilmoituksen alla olevan muistorunon: ”Viekö salaisuuteen silta mikään. Hetkeksikään enkö rajan taakse nähdä saa? Aukeaa kevään sinessä vain syvin syvyys. Sano, hyvyys yksinkö sen yli johdattaa?” Tekstin alle oli merkitty runoilijan nimi, sitä mies ei pannut merkille, mutta muutoin sanat olivat tarkoitettu ikään kuin hänelle itselleen, kutsuksi tehtävään, ratkaisuun. Lennart Reijonen palasi kotiinsa kuin sumussa. Hän unohti käydä kaupassa eikä haaskannut aikaa aterian miettimiseen. Tärkeintä oli nyt saada uusi asia ratkaisuun. Hän istahti nojatuoliin, sytytti savukkeen ja sen jälkeen vielä monta uutta savuketta. Kului aikaa ja huoneen savupilvi sakeni. Mies suoritti ankaraa miettimistyötä, ja ponnistelu palkittiin. Asia oli ratkaistu, suunni18

telma oli valmis. Reijonen nousi ylös, löi nyrkillä kämmeneensä ja hihkaisi: – Nyt tämä poika panee töpinäksi! Hän ryhtyi toimeen ja nousi seuraavana iltapäivänä pohjoiseen menevään junaan. Samana päivänä aamutoimista selvittyään Elisabet Urhonen ja Impi Kyyhkynen astelivat matkatavaroineen oman kaupunkinsa linja-autoasemalle ja nousivat Karsikkoniemeen menevään linja-autoon.