Luku 14 Englannin myöhempiä uskonpuhdistajia

Kun Luther avasi suljetun Raamatun Saksan kansalle, Jumalan Henki kehotti Tyndalea tekemään samoin Englannissa. Wycliffin Raamattu oli käännetty latinankielisestä tekstistä, jossa oli paljon virheitä. Sitä ei koskaan painettu, ja käsin kirjoitetut jäljennökset maksoivat niin paljon, että harvat muut kuin rikkaat ja aateliset saattoivat hankkia sen. Kun lisäksi kirkko oli ankarasti kieltänyt sen lukemisen, levikki oli jäänut verrattain vähäiseksi. Vuonna 1516, vuotta ennen Lutherin teesien ilmestymistä, Erasmus oli julkaissut Uuden testamentin kreikkalaisen ja latinalaisen painoksen. Täten Jumalan sana oli ensimmäisen kerran painettu alkukielellä. Tässä teoksessa oli oikaistu monia aikaisempien jäljennösten virheitä ja tekstin ajatus oli esitetty selvemmin. Se johti monet sivistyneistöön kuuluvat tuntemaan totuutta paremmin ja antoi uskonpuhdistukselle uutta vauhtia. Mutta kansan enemmistöllä ei ollut vielä mahdollisuutta saada itselleen Jumalan sanaa. Antamalla Raamatun maanmiehilleen

Tyndale päätti Wycliffin alkaman työn. {AO7 214.1}

Tyndale kääntää Uuden testamentin ja osia Vanhasta englanniksi

Ahkerana tutkijana ja innokkaana totuuden etsijänä Tyndale oli vastaanottanut evankeliumin Erasmuksen Uudesta testamentista. Uutta vakaumustaan hän saarnasi rohkeasti ja vaati, että kaikki opit oli koeteltava Raamatulla. Paavin kannattajien väitteeseen, että kirkko oli antanut Raamatun ja että kirkko yksin voi selittää sitä, Tyndale vastasi: »Tiedättekö te, kuka on opettanut kotkan löytämään saaliinsa? Sama Jumala opettaa kaipaavia lapsiaan löytämään Isänsä hänen sanassaan. Kaukana siitä, että olisitte antaneet meille Raamatun, juuri te olette sen meiltä kätkeneet. Te poltatte niitä, jotka sitä kansalle opettavat, ja jos voisitte, te polttaisitte itse Raamatunkin.»231 {AO7 214.2}

Tyndalen saarnat herättivät suurta innostusta, ja useat ottivat vastaan totuuden. Mutta papit olivat varuillaan, ja tuskin hän oli jättänyt kentän, kun he uhkauksillaan ja vääristelyillään koettivat tehdä tyhjäksi hänen työnsä. Liian usein he onnistuivat. »Mitä on tehtävä?» hän huudahti. »Kun minä kylvän johonkin paikkaan, vihollinen hävittää sen pellon, jonka juuri olin jättänyt. Minä en voi olla kaikkialla. Oi, jospa kristityillä olisi Pyhä Raamattu omalla kielellään! Silloin he voisivat omin neuvoin vastustaa näitä sofisteja. Ilman Raamattua on mahdotonta vahvistaa maallikoita totuudessa.»232 {AO7 214.3}

Uusi suunnitelma valtasi nyt hänen mielensä. »Israelin omalla kielellä», hän sanoi, »laulettiin psalmeja Herran temppelissä; eikö silloin evankeliumin tulisi olla meidän keskuudessamme englanninkielisenä? Pitäisikö kirkolla olla keskipäivällä vähemmän valoa kuin aamulla? Kristittyjen täytyy lukea Uutta testamenttia omalla äidinkielellään.» Kirkon tohtorit ja opettajat olivat keskenään erimielisiä. Vain Raamatun avulla ihmiset voivat oppia tuntemaan totuuden. »Joku luottaa tähän tohtoriin, toinen taas toiseen ja nämä molemmat tohtorit vastustavat toistensa käsityksiä. Miten voimme silloin tietää, kumpi on oikeassa ja kumpi väärässä? Miten? Jumalan sanan avulla.»233 {AO7 215.1}

Pian tämän jälkeen eräs oppinut katolinen tohtori ryhtyi väittelemään Tyndalen kanssa ja huudahti: »Meidän on parempi olla ilman Jumalan lakia kuin ilman Paavin lakia.» Tyndale vastasi: »Minä en välitä paavista enkä hänen laeistaan. Jos Jumala antaa minulle elinpäiviä, minä saan vielä aikaan sen, että auraa ohjaava Poika tuntee Raamatun paremmin kuin te.»234 {AO7 215.2}

Tyndalelle rakkaaksi tullut ajatus Uuden testamentin antamisesta kansalle sen omalla kielellä oli nyt kypsynyt, ja hän ryhtyi välittömästi työhön. Kun hänen vainon tähden täytyi lähteä kodistaan, hän matkusti Lontooseen ja sai siellä jonkin aikaa häiritsemättä jatkaa työtään. Mutta paavin kannattajien harjoittama väkivalta pakotti hänet jälleen pakenemaan. Koko Englanti näytti olevan häneltä suljettu, ja hän päätti etsiä turvapaikkaa Saksasta. Siellä hän alkoi painattaa englanninkielistä Uutta testamenttia. Kaksi kertaa työ keskeytettiin, mutta kun painattaminen jossakin kaupungissa kiellettiin, hän meni toiseen. Viimein hän matkusti Wormsiin, jossa Luther muutamia vuosia aikaisemmin oli puolustanut evankeliumia valtiopäivien edessä. Tässä vanhassa kaupungissa oli useita uskonpuhdistuksen ystäviä, ja täällä Tyndale jatkoi työtään ilman sanottavia esteitä. Pian valmistui kolme tuhatta Uutta testamenttia, ja samana vuonna ilmestyi vielä toinen painos. {AO7 216.1}

Tyndale jatkoi työtään innokkaasti ja hellittämättä. Vaikka englantilaiset viranomaiset olivat vartioineet satamiaan hyvin valppäästi, Jumalan sana tuotiin kuitenkin salaa eri teitä Lontooseen, ja se levisi sieltä yli koko maan. Paavilaiset koettivat turhaan estää totuuden leviämistä. Durhamin piispa osti kerran kirjakauppiaalta, joka oli Tyndalen ystävä, koko hänen raamattuvarastonsa aikoen hävittää sen, koska luuli tämän toimenpiteen suuresti estävän työtä. Mutta sillä oli päinvastainen vaikutus. Näin saaduilla rahoilla ostettiin tarvikkeita uutta ja parempaa painosta varten, jota muuten ei olisi voitu julkaista. Kun Tyndale myöhemmin pantiin vankeuteen, hänelle tarjottiin vapautta sillä ehdolla, että hän ilmoittaisi niiden nimet, jotka olivat varoillaan auttaneet häntä Raamattujen painattamisessa. Hän vastasi, että Durhamin piispa oli tehnyt enemmän kuin kukaan muu, sillä maksamalla korkean hinnan varastossa olevista kirjoista tämä oli tehnyt hänet kykeneväksi rohkeasti jatkamaan työtä. {AO7 216.2}

Tyndale joutui petoksen kautta vihollistensa käsiin, ja hänen täytyi olla vankilassa useita kuukausia. Lopuksi hän marttyyrikuolemalla todisti uskostaan; mutta hänen valmistamillaan aseilla toiset ovat voineet jatkaa taistelua vuosisatojen halki aina meidän aikaamme saakka. {AO7 216.3}

Muita uskonpuhdistajia

Latimer esitti saarnatuolista, että Raamatun pitäisi olla luettavissa kansan kielellä. Pyhän Raamatun tekijä, hän sanoi, »on Jumala itse», ja tämä kirja on osallinen tekijänsä voimasta ja kuolemattomuudesta. »Ei ole ainoatakaan kuningasta tai keisaria, viranomaista tai johtajaa, joka ei olisi velvollinen tottelemaan hänen pyhää sanaansa.» »Älkäämme kulkeko

Totuuden Hetket

harhaan, vaan antakaamme Jumalan sanan johtaa meitä. Älkäämme seuratko esiisiämme ja pyrkikö tekemään niin kuin he tekivät, vaan niin kuin heidän olisi pitänyt tehdä.»235 {AO7 216.4}

Barnes ja Frith, Tyndalen uskolliset ystävät, nousivat puolustamaan totuutta. Heitä seurasivat Ridleyn veljekset ja Cranmer. Nämä Englannin uskonpuhdistuksen johtajat olivat oppineita miehiä, ja useimmat heistä olivat olleet katolisessa kirkossa suuresti arvostettuja intonsa ja hurskautensa tähden. Opittuaan tuntemaan »pyhän istuimen» erehdykset he alkoivat vastustaa paavinyaltaa. Kun he tunsivat Babylonin salaisuudet, he voivat suuremmalla voimalla todistaa sitä vastaan. {AO7 216.5}

»Nyt haluaisin tehdä oudon kysymyksen», Latimer sanoi. »Kuka on Englannin innokkain piispa ja prelaatti? Näen teidän olevan uteliaita kuulemaan hänen nimensä. Minä sanon sen teille: se on perkele. Hän ei milloinkaan poistu hiippakunnastaan. Kutsukaa häntä milloin hyvänsä, hän on aina tavattavissa. Hän on aina työssä. Minä takaan, ettette koskaan tapaa häntä joutilaana. Missä tahansa perkele hallitsee, sieltä häviävät kirjat, ja tilalle tulevat kynttilät; Raamatut häviävät, ja tilalle tulevat rukousnauhat; evankeliumin valo häviää, ja tilalle tulee kynttiläin valo, vieläpä keskellä päivää. Kristuksen ristin tilalle tulee synnistä puhdistava rahakukkaro; alastomien, köyhien ja heikkojen vaatettamisen tilalle kuvien verhoaminen ja pölkkyjen ja kivien koristaminen sekä Jumalan lain mukaisten tapojen ja hänen pyhän sanansa tilalle ihmisten perimätiedot ja heidän lakinsa. Oi, jospa meidän pappimme kylväisivät hyvän opin siementä yhtä innokkaasti kuin saatana kylvää erehdyksen rikkaruohoa!»236 {AO7 217.1}

Se suuri periaate, jota nämä uskonpuhdistajat puolustivat sama jota valdolaiset, Wycliff, Jan Hus, Luther, Zwingli ja heihin liittyneet olivat puolustaneet oli Pyhän Raamatun järkkymätön arvovalta uskon ja elämän ohjeena. He kielsivät paavien, kirkolliskokousten, kirkkoisien ja kuninkaiden oikeuden hallita omiatuntoja uskonasioissa. Raamattu oli heidän auktoriteettinsa, ja sillä he koettelivat kaikki opit ja väitteet. Usko Jumalaan ja hänen sanaansa ylläpiti näitä pyhiä miehiä, kun he heittivät henkensä polttoroviolla. »Olkaa hyvällä mielellä», Latimer huusi marttyyritovereilleen, kun liekit olivat vaientamaisillaan heidän äänensä, »me sytytämme tänään Jumalan armon avulla Englannissa kynttilän, jonka en usko koskaan sammuvan.»237 {AO7 217.2}

Skotlannin uskonpuhdistus

Skotlannista ei koskaan voitu täysin hävittää sitä totuuden kylvöä, jota Columba työtovereineen oli suorittanut. Useita vuosisatoja sen jälkeen, kun Englannin seurakunnat tunnustivat Rooman ylivallan, Skotlannin seurakunnat säilyttivät vapautensa. Mutta kahdennellatoista vuosisadalla sielläkin pääsi valtaan katolinen kirkko, eikä sen valta missään maassa ollut suurempi. Missään ei myöskään pimeys ollut synkempi. Pimeyden läpi tunkeutui kuitenkin päivän tuloa lupaavia valonsäteitä. Lollardit, jotka tulivat

Totuuden Hetket

Englannista Raamattu ja Wycliffin opit mukanaan, tekivät paljon evankeliumin tiedon säilyttämiseksi, ja joka vuosisadalla oli todistajansa ja marttyyrinsa. {AO7 218.1}

Suuren uskonpuhdistuksen alkaessa ilmestyivät Lutherin kirjoitukset ja sitten Tyndalen englantilainen Uusi testamentti. Nuo hiljaiset sanansaattajat kulkivat pappien huomaamatta yli vuorien ja laaksojen, sytyttivät uuteen loimuun totuuden soihdun, joka oli jo miltei sammunut Skotlannissa, ja tekivät tyhjäksi sen työn, jota Rooma oli neljänsadan sortovuoden aikana tehnyt. {AO7 218.2}

Sitten marttyyrien veri antoi uutta vauhtia liikkeeseen. Paavin vallan johtajat heräsivät äkkiä tajuamaan, mikä vaara uhkasi heidän asiaansa, ja he veivät muutamia Skotlannin jaloimmista ja kunnioitetuimmista pojista polttoroviolle. Mutta siten he pystyttivät saarnatuolin, josta näiden kuolevien todistajien sanat kaikuivat yli koko maan ja synnyttivät järkyttyneessä kansassa varman päätöksen karistaa päältään Rooman kahleet. {AO7 218.3}

Hamilton ja Wishart, ruhtinaallisia sekä luonteeltaan että suvultaan, heittivät henkensä polttoroviolla yhdessä useiden vähemmän tunnettujen opetuslasten kanssa. Mutta Wishartin polttoroviolta tuli mies, jota liekit eivät saaneet vaikenemaan, mies, joka Jumalan välikappaleena oli antava kuoliniskun Skotlannin paavilaisuudelle. {AO7 218.4}

John Knox oli kääntynyt pois kirkon perimätiedoista ja mystiikasta etsimään hengelleen ravintoa Jumalan sanan totuuksista, ja Wishartin opetukset olivat vahvistaneet häntä hänen päätöksessään katkaista yhteytensä Roomaan ja liittyä vainottuihin uskonpuhdistajiin. {AO7 218.5}

Hänen toverinsa kehottivat häntä ryhtymään saarnaajaksi, mutta hän arasteli peläten saarnatyöhön liittyvää vastuuta ja myöntyi vasta yksinäisyydessä käymänsä, useita päiviä kestäneen vaikean sisäisen taistelun jälkeen. Mutta otettuaan vastaan tämän toimen hän tunkeutui eteenpäin lujan päättäväisenä ja horjumattoman rohkeana niin kauan kuin elinpäiviä riitti. Tämä uskollinen uskonpuhdistaja ei pelännyt ihmisiä. Ympärillä loimuavat marttyyrien polttoroviot vain lisäsivät hänen intoaan. Sortovaltiaan uhkaava mestauskirves Päänsä yläpuolella hän pelkäämättä antoi voimakkaita iskuja oikealle ja vasemmalle saadakseen hävitetyksi epäjumalanpalveluksen. {AO7 218.6}

Jouduttuaan Skotlannin kuningattaren eteen, jonka läsnäolo oli jäähdyttänyt monen protestanttien johtajan innon, John Knox todisti rohkeasti totuudesta. Häntä ei voitu voittaa imartelulla, eikä hän pelännyt uhkauksia. Kuningatar syytti häntä kerettiläisyydestä. Hän selitti Knoxin opettaneen kansaa ottamaan vastaan valtion kieltämän uskonnon ja siten rikkoneen Jumalan käskyn, joka vaati alamaisilta kuuliaisuutta esivaltaa kohtaan. Knox vastasi päättävästi: {AO7 219.1}

»Koska oikea uskonto ei alunperin ole saanut voimaansa eikä arvovaltaansa maallisilta hallituksilta, vaan yksinomaan iankaikkiselta Jumalalta, eivät alamaiset ole velvolliset muodostamaan uskontoaan hallitsijainsa maun mukaan, sillä usein hallitsijat ovat kaikkein tietämättömimpiä oikeasta uskonnosta. Olkaa hyvä ja sanokaa, arvoisa kuningatar, mikä uskonto olisi ollut maailmassa, jos kaikilla Aabrahamin jälkeläisillä olisi ollut sama uskonto kuin faraolla, jonka alamaisia he kauan olivat; tai jos apostolien päivinä kaikilla ihmisillä olisi ollut Rooman keisarin uskonto, mikä uskonto silloin olisi ollut maan päällä? Näette siis, arvoisa kuningatar, etteivät alamaiset ole sidotut hallitsijainsa uskontoon, vaikka ovatkin velvolliset heitä tottelemaan.» {AO7 219.2}

Maria sanoi: »Sinä selität Raamattua omalla tavallasi ja he (roomalaiskatoliset opettajat) selittävät toisella tavalla. Ketä minun tulee uskoa, ja kuka on oleva tuomari?» »Teidän tulee uskoa Jumalaa, joka puhuu selvästi sanassaan», vastasi uskonpuhdistaja, »ja sanan opetuksia pitemmälle teidän ei tarvitse uskoa minua eikä heitä. Jumalan sana on selvä itsessään; ja jos jokin paikka näyttää hämärältä, niin Pyhä Henki, joka ei koskaan ole ristiriidassa itsensä kanssa, selittää sen tarkemmin toisissa paikoissa. Sen tähden Jumalan sanaan ei jää mitään epäselvää, paitsi sellaisille, jotka tahallaan jäävät tietämättömiksi.»238 {AO7 219.3}

Sellaisia olivat ne totuudet, joita peloton uskonpuhdistaja henkensä menettämisen uhalla puhui kuningattarelle. Samaa horjumatonta rohkeutta osoittaen hän toteutti suunnitelmaansa rukoillen ja Herran taisteluja taistellen, kunnes Skotlanti oli vapaa paavilaisuudesta. {AO7 220.1}

Uskonnollisuus Englannin anglikaanisen kirkon alkuaikana

Protestanttisuuden vahvistaminen kansalliseksi uskonnoksi Englannissa vähensi vainoja, mutta ei lopettanut niitä kokonaan. Vaikka useita katolisen kirkon oppeja oli hylätty, melkoinen joukko sen muodollisuuksia säilytettiin. Paavin ylivalta hylättiin, mutta hänen sijaansa korotettiin kuningas kirkon päämieheksi. Kirkon jumalanpalveluksessa poikettiin vielä paljon evankeliumin puhtaudesta ja yksinkertaisuudesta. Uskonnonvapauden suurta periaatetta ei vielä ymmärretty. Vaikka protestanttiset hallitsijat vain harvoin turvautuivat sellaisiin hirvittäviin julmuuksiin, joita Rooma käytti kerettiläisyyttä vastaan, jokaisen yksilön oikeutta palvella Jumalaa omantuntonsa käskyn mukaan ei kuitenkaan tunnustettu. Vaadittiin, että kaikkien oli hyväksyttävä kansankirkon opit ja noudatettava sen määräämiä jumalanpalvelusmuotoja. Eriuskoiset joutuivat kärsimään vainoa suuremmassa tai pienemmässä määrin monen vuosisadan aikana. {AO7 220.2}

Seitsemännellätoista vuosisadalla erotettiin tuhansia pappeja virasta. Kansaa kiellettiin suurten sakkojen, vankeuden ja maasta karkottamisen uhalla käymästä muissa kuin kirkon hyväksymissä uskonnollisissa kokouksissa. Ne uskolliset, jotka eivät voineet olla kokoontumatta palvelemaan Jumalaa, pakotettiin kokoontumaan pimeissä laaksoissa, hämärissä ullakkohuoneissa ja toisinaan metsissä keskiyöllä. Jumalan itsensä rakentaman temppelin synkän metsän suojaan nämä hajallaan olevat ja vainotut Jumalan lapset kokoontuivat purkamaan sydäntään rukouksessa ja kiitoksessa. Mutta varokeinoista huolimatta monet joutuivat kärsimään uskonsa tähden. Vankilat täyttyivät. Perheitä hajotettiin. Monet karkotettiin vieraisiin maihin. Jumala oli kuitenkin lastensa kanssa, eikä

Totuuden Hetket

vaino voinut vaientaa heidän todistustaan. Monet menivät valtameren yli Amerikkaan, ja siellä he laskivat perustuksen sille kansalaisja uskonnonvapaudelle, joka on ollut tämän maan turvana ja kunniana. {AO7 220.3}

Kuten apostolienkin päivinä vaino kääntyi jälleen evankeliumin eduksi. Inhottavassa vankilassa, joka oli täynnä irstailijoita ja pahantekijöitä, John Bunyan hengitti taivaan ilmaa ja kirjoitti ihmeellisen, vertauskuvallisen kertomuksen kristityn vaelluksesta turmion kaupungista taivaalliseen kaupunkiin. Yli kahden vuosisadan ajan tämä ääni Bedfordin vankilasta on puhunut läpitunkevalla voimalla ihmisten sydämelle. Bunyanin Kristityn vaellus ja Ylenpalttinen armo syntisistä suurimmalleovat johdattaneet monia elämän tielle. {AO7 220.4}

Baxter, Flavel, Alleine ja eräät toiset lahjakkaat, oppineet ja syvän kristillisen kokemuksen saaneet miehet nousivat rohkeasti puolustamaan sitä uskoa, joka kerta kaikkiaan on pyhille annettu. Se työ, jonka nämä tämän maailman hallitsijain tuomitsemat ja lainsuojattomiksi julistamat miehet ovat suorittaneet, ei voi koskaan hävitä jäljettömiin.

Flavelin kirjatFountain of Life(Elämän lähde) ja Method of Grace (Armon järjestys) ovat opettaneet tuhansille, miten heidän on jätettävä sielunsa Kristukselle. Baxterin Reformed Pastor(Uudistunut pastori) on ollut siunaukseksi useille, jotka ovat kaivanneet Jumalan työn elpymistä, ja hänen kirjoittamansa Saints’ Everlasting Rest (Pyhien ikuinen lepo) on tehnyt tehtävänsä johtamalla sieluja siihen sapatinlepoon, joka on tarjona Jumalan kansalle. {AO7 221.1}

Metodismin perustajien kehitysvuodet

Sata vuotta myöhemmin, suuren hengellisen pimeyden aikana, Whitefield ja Wesleyn veljekset esiintyivät Jumalan valon kantajina. Valtionkirkon hallinnassa Englannin kansa oli vajonnut uskonnolliseen rappiotilaan, jota tuskin saattoi erottaa pakanuudesta. Luonnonuskonto oli pappien suosima tutkimuskohde ja muodosti pääosan heidän jumaluusopistaan. Ylemmät luokat tekivät pilaa hurskaudesta ja kerskasivat olevansa sellaisen kiihkomielisyyden yläpuolella. Alemmat luokat olivat hyvin tietämättömiä ja paheisiin vajonneita, kun taas kirkolla ei ollut rohkeutta eikä uskoa enää pitemmälti tukea totuuden rappiolle joutunutta asiaa. {AO7 221.2}

Lutherin selvästi esittämä suuri totuus vanhurskauttamisesta uskon kautta oli miltei kokonaan unohtunut, ja sen tilalle oli pelastumisohjeeksi tullut katolinen hyviin töihin luottamisen periaate. Whitefield ja Wesleyn veljekset, jotka olivat valtionkirkon jäseniä, etsivät vilpittömästi Jumalan mielisuosiota. Heitä oli opetettu, että sen voi saada siveellisellä elämällä ja uskonnollisten menojen noudattamisella. {AO7 221.3}

Kun Charles Wesley kerran sairastui ja luuli kuoleman lähestyvän, häneltä kysyttiin, mihin hän perusti iankaikkisen elämän toivonsa. Hän vastasi: »Minä olen parhaan kykyni mukaan koettanut palvella Jumalaa.» Kun kysyjä ei näyttänyt olevan täysin tyytyväinen