Pakolainen

NUMERO 1 / 2008 / 3.50 EUR / JULKAISIJA SUOMEN PAKOLAISAPU RY

TURVA AN UGANDA AN

VUODEN PAKOLAISNAINEN

KRIITTISTÄ PUHETTA MONIKULTTUURISUUDESTA

08 12

SISÄLTÖ / PAKOLAINEN 1 / 2008 03

Pääkirjoitus: Oikeutta pakolaisille

Kolumni: Lisääkö tieto tuskaa?

Vuoden Pakolaisnainen

Katsaus viisivuotisen Irakin sodan pakolaistilanteeseen

Vaikeita kysymyksiä nettipelissä

Etnotismi

Sanoma ennen kaikkea

Löytty tuulettaa ennakkoluuloja

Tapahtumakalenteri

Zambesi

Voimaa juurista

Kantaako optimismi Kolumbian vaikeuksien yli?

Kenian kriisi heijastuu naapurimaihin

Elokuvat asenteiden muokkaajana

Pakolaisavun hankkeet kantavat hedelmää

Sarjakuva: Paikallisuutisia

PAKOLAINEN ilmestyy neljä kertaa vuodessa I Vuosikerran vapaaehtoinen kannatusmaksu on 14 euroa I Lehden saa myös liittymällä jäseneksi, vuosimaksu 25 euroa I JULKAISIJA Suomen Pakolaisapu ry I VASTAAVA PÄÄTOIMITTAJA Thomas Wallgren I PÄÄTOIMITTAJA Marcus Floman I TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT Ludviginkatu 3-5 B 42, 00130 Helsinki I puh 09 - 6962 640, marcus.floman@pakolaisapu.fi I TILAUKSET toimisto@pakolaisapu.fi I www.pakolaisapu.fi I PAINO Forssan Kirjapaino Oy I ISSN 0359-6435 I ULKOASU Joonas Reijonen – Ideaforum I KANNEN KUVA UNHCR I PAKOLAINEN 02/2008 ilmestyy toukokuussa 2008 I Lahjoitustilinumerot I Nordea 215318-22229 I Sampo 800013-223667 I OKO 578007-59875

S 02 / PAKOLAINEN 1 / 2008

Oikeutta pakolaisille Thomas Wallgren. puheenjohtaja

Opiskelijana sain ensimmäisen työpaikkani Suomen

myöhemmin laajojen joukkojen välitön, kokemus-

Pakolaisavusta keväällä 1977. Pakolaisavun uutena

peräinen

puheenjohtajana puuhasi innostunut, varmaotteinen

olennaisesti heikentynyt. Useimmat meistä elävät

ikonitutkija Aune Jääskinen. Hänen taustatukenaan

eristyksessä maailman suurista kriiseistä. Meidän voi

toimi silloin vielä Pakolaisavun perustajiin kuulunut

olla lähes mahdoton käsittää, että Euroopan Unionin

suomalaisen sodanjälkeisen sosiaalipolitiikan vaikuttaja

rajoille saapuvat pakolaiset koostuvat hädänalaisista

Heikki Waris.

veljistämme ja siskoistamme – että heillä on oikeuksia

Minulle jäi vahva vaikutelma Jääskisestä ja

solidaarisuus

vauraassa

lännessä

– meillä velvollisuuksia.

Wariksesta. He tiesivät jotakin olennaista pakolais-

Kun tunne ja ymmärrys eivät riitä laki ja oikeus

uudesta ja heidän vankkumaton sitoutumisensa perusta

voivat toimia heikon tukena. On onni, että Geneven

oli suomalaisten omat kokemukset sodan aiheuttamasta

sopimus oli 1951 mahdollinen ja että se edelleen

pakolaisuudesta maassamme.

velvoittaa meitä. Samalla on syytä tunnustaa, ettei

Siihen aikaan Pakolaisavun kampanja-aineistoon

oikeus yksin riitä.

Jos kansalaisten tuki horjuu,

kuului juliste, jossa luki “A refugee would like to

kansainväliset velvoitteet tuppaavat toteutua heikosti.

have your problems” (“pakolainen haluaisi sinun

Suomessa tuki on horjunut. Maamme pakolais- ja

ongelmasi”). 1940-luvulla Waris, Jääskinen ja sadat

maahanmuuttopolitiikassa on paljon korjaamisen

tuhannet muut suomalaiset ymmärsivät julisteen

varaa. Perimmäistä ratkaisua on haettava kansalaisten

viestin hyvin. Miljoonat eurooppalaiset ja Yhdysval-

tuen aktivoinnista.

toihin paenneet pakolaiset ymmärsivät sen myös. Ilman

Näen kaksi olennaista tietä eteenpäin. Voimme

heidän tuomaansa kokemuspohjaa kansainvälisen

muistuttaa

pakolaisavun tärkein rakenteellinen saavutus, Geneven

oikeuksista. Voimme myös muistuttaa toisiamme

sopimus vuodelta 1951 ei olisi ollut mahdollinen.

siitä, että pakolaisuuden ja muiden muuttoliikkeiden

itseämme

toisiamme

pakolaisten

Geneven sopimuksen mukaan pakolaisilla on

ero on veteen piirretty viiva. Mutta on olemassa myös

oikeuksia. Sopimuksen allekirjoittaneilla valtioilla on

toinen tie parempaan politiikkaan Suomessa. Muualta

velvollisuuksia toimia heidän oikeuksiensa toteutta-

tulevat ihmiset voivat rikastuttaa maatamme. Heidän

miseksi. Nämä oikeudet ja velvollisuudet ovat sitovia.

kokemuksensa, heidän osaamisena ja heidän tapansa

Kuitenkin maailmassa on miljoonia pakolaisuuteen

olla ja tietää, hengittää ja liikkua, pukeutua ja katsoa

ajettuja ihmisiä, joiden oikeuksista yksikään valtio ei

maailmaa tarjoavat meille mahdollisuuden oppia,

ota vastuuta. Miksi?

kasvaa, elää rikkaasti ja vahvasti.

Geneven sopimuksen synnyn aikaan sopimuksen

Joskus Viipuri oli Suomen kukoistavana monikult-

velvollisuuksien toteuttamiseksi oli länsimaissa vahva

tuurisuuskeskus. Nyt koko Suomesta voisi tulla

kansalaisyhteiskunnan tuki. Kuusikymmentä vuotta

kukoistava Viipuri. Senkin takia rajojamme on avattava.

S 03 / PAKOLAINEN 1 / 2008

Teksti

MARCUS FLOMAN kuva

OP Härmä

Vaikutan, siis olen. Tuo UNHCR:n merkki tuossa kartassa. Siinä on jotakin erityistä kun näen sen merkin. Minulle tulee aina heti mieleen ruokaa, turvaa, hoivaa ja apua. Vaikka siitä on yli 20 vuotta kun elin pakolaisena Thaimaan ja Kambodzan pakolaisleireillä - aina tuo merkki saa kyyneleet silmiin.

Näin kertoo Sambeau SamKoskitanner vieraillessaan Suomen Pakolaisavun toimistolla helmikuun lopulla. Tarkasti ottaen olemme Pakolaisavun ulkomaan toiminnan päällikön Outi Perähuhdan huoneessa katsomassa UNHCR:n logolla varustettua karttaa Ugandasta. Perähuhta ja Sam-Koskitanner keskustelevat Pakolaisavun työstä Ugandassa,

S 04 / PAKOLAINEN 1 / 2008

Liberiassa ja Sierra Leonessa ennen haastattelun alkua. Vuoden pakolaisnainen -kunniamaininta on myönnetty vuodesta 1998. Tänä vuonna Pakolaisavun hallitus päätti hakua julkistettaessa ensimmäistä kertaa painottaa valintakriteerinä yhteiskunnallista aktiivisuutta, esimerkiksi järjestötai ruohonjuuritason toimintaa. Sambeau Sam-Koskitannerilla

on kohta toistakymmentä vuotta pitkä tausta yhteiskunnallisena toimijana. ”Itse asiassa juuri taustastani johtuen olen täällä Suomessa ollut monessa mukana. Minulla on rankka tausta, koska elin koko lapsuuteni pakolaisena Thaimaan ja Kambodzan pakolaisleireillä. Olen saanut siitä puhtia. Nyt kun minulla kerran on mahdollisuus

ja vapaus toimia ja vaikuttaa niin totta kai teen sen”, Sam-Koskitanner sanoo. Hän kertoo, että kotimaassaan hänelle ei ollut lainkaan itsestäänselvää, että yhteiskunnassa voisi toimia esimerkiksi ammattiyhdistysliikkeessä tai että olisi ollut mahdollista opiskella naisena. ”Kotimaassa valta oli keskitetty yhdelle puolueelle ja yksilöiden kädet olivat sidotut – ei ollut mahdollista vaikuttaa. Täällä homma on ikään kuin omissa käsissä”. Sambeau Sam-Koskitannerin perheellä on erittäin rankka tausta: kolmestatoista lapsesta kahdeksan kuoli pakolaisleireillä. Sam-Koskitanner joutui elämään ensimmäiset vuodet elämästään paeten ja juosten Thaimaan ja Kambodzan rajaalueen viidakoissa. Nykyään myös Sam-Koskitannerin vanhemmat asuvat Suomessa. ”Vanhemmilleni on vieläkin melko vaikeata sisäistää se, että pystyn toimimaan täällä ammattiyhdistysliikkeessä. Kambodzassa ay-aktiiveja ammuttiin. Piti vakuuttaa heitä siitä, että kyllä täällä voi toimia liitoissa ja silti säilyä hengissä”, Sam-Koskitanner naureskelee. Sambeau Sam-Koskitanner kiinnostui jo ensimmäisellä työpaikallaan puutarhassa siitä, miten voidaan vaikuttaa työssä viihtymiseen ja siihen kuka päättää palkoista. ”Kun kysyin työtovereilta, että mitä kautta voi vaikuttaa, kukaan ei oikein tiennyt, eikä kovinkaan moni ollut kiinnostunut. Piti itse selvittää asiat,” Sam-Koskitanner sanoo. Sittemmin Sambeau Sam-Koskitanner siirtyi elektroniikka-alalle, koska siltä alalta löytyi töitä. Myös uudessa työpaikassa ammattiyhdistystoiminta kiinnosti häntä. Sam-Koskitanner toimi useita vuosia Metallityöväenliiton aktiivina ja valittiin vuonna 2004 ensimmäisenä jäsenenä liittokokousedustajaksi Metallityöväenliiton

liittokokoukseen. Vuosien saatossa hän on pyrkinyt tuomaan ammattiyhdistystoiminnan ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen tärkeyden esille Suomen eri maahanmuuttajayhteisöille. Hän on myös tuonut monikulttuurisuutta ja pakolaiskysymyksiä esille Taksvärkki ry: n kouluvierailuilla ja ammattiyhdistysliikkeen seminaareissa sekä keskustelutilaisuuksissa. Haastattelun aikana Sam-Koskitanner puhuu paljon ja asiaa. Erityisesti yhtä lausetta hän käyttää usein: ”minun tehtävänähän on palvella ihmisiä”. ”Kun olin lapsi ja elin pakolaisleireillä siellä oli paljon hyviä ihmi-

siä, jotka auttoivat minua. Samaten täällä sain paljon tukea ja apua kun tulimme Suomeen. Jollain tavalla minulla on edelleen tunne, että haluan nyt omalta osaltani auttaa ihmisiä, jotka ovat samassa tilanteessa kuin minä silloin olin” Sambeau Sam-Koskitanner työskentelee nyt kokopäiväisesti khmerin kielen tulkkina – toista oli vuosituhannen vaihteessa. ”Siihen aikaan tein kolmivuorotyötä Nokian alihankkijan elektroniikkatehtaalla tasotarkastajana. Tämän lisäksi tein vapaaehtoisena tulkin töitä. Se oli rankkaa aikaa, mutta nimenomaan työn tärkeys auttoi jaksamaan.”

Vuoden pakolaisnaiset ovat arjen selviytyjiä Teksti

KAISA TOIVIAINEN

Pakolaisuus muuttaa ihmisen henkilökohtaista, kulttuurista sekä yhteiskunnallista ympäristöä. Kuinka pakolaisnaiset pärjäävät suomalaisessa arjessa ja millaisia selviytymispolkuja heillä on? Tampereen yliopiston kasvatustieteiden tiedekuntaan väitöskirjaa tekevä Tanja Tauro on ottanut tutkimuskohteekseen vuoden pakolaisnaiset. Valituilla pakolaisnaisilla on yhteinen nimittäjä. ”Kyseisillä naisilla on kaikilla omat vahvuusalueensa, jotka ovat johtaneet heidän menestykseensä. Myös pakolaisuuden kokemukset arjessa oppimisessa tulevat tutkimuksessa esille.” Elämäntarinat lähtökohtana

Pakolaistyöntekijänä toimineen Tauron keskeisenä tutkimusmenetelmänä on elämäkertahaastattelu. Tutkija purkaa vuosina 1998 - 2008 palkittujen pakolaisnaisten elämäntarinat ja ottaa ne lähtökohdikseen kartoittaessaan pakolaisnaisten selviytymistapoja yleensäkin. Keskeisiksi nousevat naisten omat näkemykset. Väitöskirja tarkastelee niitä sosiaalisia apuverkostoja, joita pakolaisnaisilla on kotoutumisen tukena. Tärkeää on tutkia sitä, miten sukupuoli määrittää selviytymisstrategioiden luomista.

Elämäntarinoista kuvastuvat elinikäinen oppiminen sekä kasvuprosessit. Oppiminen uuteen kulttuuriin ja yhteiskuntaan on pakolaisnaisilla ongelmalähtöistä, haasteiden ja haastavien tilanteiden kautta oppimista. Väitöskirjassa henkilökohtaisia ja yhteisiä oppimisprosesseja tarkastellaan rinnakkain virallisen kotoutumismääritelmän kanssa. Sosiaaliset apuverkostot tukena

”On tärkeää tutkia myös sitä kuinka pakolaisnaisten omat vahvuudet ja voimavarat sekä yhteiskunnan tarjoamat palvelut kohtaavat. Mikä ansio erilaisilla palveluilla on naisten selviytymistarinoissa?” Maahanmuuttajien kotoutumista on tutkittu Suomessa paljonkin, mutta Tauron väitöskirja tuo esiin juuri kokijoiden, pakolaisnaisten, oman tiedon. Tutkija korostaa integraation olevan prosessi. Tauron tutkimuskohteena olevat pakolaisnaiset ovat asuneet Suomessa jo vuosia. Näin ollen tutkimus tuo esiin näkökulmia virallisen kotoutumisohjelman ja maahanmuuttajien omien selviytymiskeinojen kohtaamisesta. Lisätietoja tutkimuksesta: tanja.tauro@uta.fi

S 05 / PAKOLAINEN 1 / 2008

Teksti ja kuva

OP Härmä

KYSYMYKSIÄ NETTIPELISSÄ

Hui, mä säikähdin, mä en uskalla livahtaa noitten sotilaitten ohi. Tää on ilkee, en mä uskonut et tää näin paha on.” Desibelit nousevat Suvelassa kerhotilassa, kun Daniela Sandberg, 15, testaa Kovat kertoimet -peliä. Kovat kertoimet -pelissä pelaaja hyppää pakolaisen saappaisiin. On tehtävä vaikeita valintoja ja selvittävä hämmentävistä tilanteista. Pelin eri osioissa puretaan tilanteita, joihin pakolainen matkallaan joutuu. UNHCR:n nettipeli on suunnattu erityisesti yläkouluikäisille nuorille ja se soveltuu käytettäväksi kouluopetuksessa. Koviin kertoimiin sisältyy peliosion lisäksi tietosivusto sekä opettajan opas. Tietosivustossa on taustoja ihmisoikeuksista, perustietoja turvapaikkajärjestelmästä Suomesta ja pakolaisten haastatteluja. Opettajan oppaassa on ideoita peliä tukevista harjoituksista ja keskustelunaiheista, joita voi soveltaa luokkatilanteissa. /// Onkohan toi ilmiantaja ? Peliä testanneet espoolaiset Shahin Majidi, 14 ja Daniela Sandberg, 15, pitivät Kovempia kertoimia vakuuttavana ja vaikuttavana kokemuksena. ”Tää toimis kouluopetuksessa, jos vaikka vanhempien ennakkoluulot jyllää, niin tää peli vois avata

S 06 / PAKOLAINEN 1 / 2008

ennakkoluuloja, ja estää ettei vaan otettais niitä vanhempien ajatuksia”, Sandberg pohtii. ”Tuli sellanen olo, et miksei ihmiset ota ulkomaisia huomioon, pitäis olla avoimempi. Ymmärrän, et erilaisuus pelottaa, mut ei silti sais olla ennakkoluuloinen.” ”Alkutehtävät vaikutti muhun ja

pampunheilahdus kuulustelussa ”väärin” vastatessa säpsäyttää useammankin kerran ja paperille ilmestyvät veriroiskeet puhuvat omaa kieltään. ”Oppilaat kiinnostuvat heti, kun on jotain tavallisuudesta poikkeavaa,” Liuska toteaa. ”En ehkä itsekään ollut ajatellut,

Mitä tavaroita otat mukaasi, jos sinulla on kaksi minuuttia aikaa poistua maastasi? Oletko valmis hylkäämään parhaan ystäväsi oman etusi nimissä? Miltä tuntuu olla täysin ummikkona vieraassa maassa?

Nämä kysymykset ja monia muita tulee vastaan

YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n nettipelissä Kovat kertoimet. se oli vaikeeta kun piti valita mitä tavaroita ottaa mukaan ja kello kävi koko ajan,” Majidi kertoo. /// Tukeva tietopaketti Oriveden lukion ja yläkoulun historian ja yhteiskuntaopin opettaja Heikki Liuska kehuu erityisesti peliin kuuluvaa opettajan opasta sekä taustamateriaalia. ”Keskustelu- ja pohdintatehtävät ovat erinomaisia ja pelin opetukselliset tavoitteet oli kirjattu oppaaseen hyvin esille. Lisäksi peli on niin monipuolinen, että sitä voi soveltaa monilla tavoilla.” Pelissä on tarjolla nuorille pakolaistietoutta heille tutussa ympäristössä ja asiaa mielenkiintoisesti lähestyen. Tikittävä kello ja

kuinka monia vaiheita pakolainen on saattanut joutua kokemaan matkalla ’uuteen elämään’.” Pelin esittämät kysymykset ovat vaikeita ja yksiselitteisiä vastauksia niihin ei ole. Nyt kotikoneeltakin on mahdollista tutustua virtuaalisesti pakolaisena olemisen haasteisiin. www.kovatkertoimet.org.

Kovat kertoimet on aikaisemmin julkaistu ruotsiksi, norjaksi, saksaksi, englanniksi ja kreikaksi. Itävallassa peli palkittiin vuoden 2006 parhaana interaktiivisena pelinä. Suomenkielinen versio on toteutettu yhteistyössä työministeriön, opetusministeriön ja Suomen Pakolaisavun kanssa.

teksti

Jenni Hamara

Sanoma ennen kaikkea Amerikkalaissyntyinen sopraano ja UNHCR:n hyväntahdonlähettiläs Barbara Hendricks esiintyy Maailma kylässä -festivaaleilla 24 - 25. toukokuuta. Nykyisin Ruotsissa asuva Barbara Hendricks, 59, on kiertänyt maailman kuuluisimmat oopperalavat ja esiintynyt niin Salzburgissa kuin Pekingin Kielletyssä kaupungissakin. Hän on laulanut uudenvuoden konserteissa sodan runtelemissa Dubrovnikissa ja Sarajevossa sekä Itä-Timorin itsenäisyyspäiväseremoniassa. Puhelinhaastattelun Hendricks antaa sunnuntai-aamuna Marrakeshissa hotellihuoneestaan käsin. ”Yli 20 vuotta kestänyttä työtäni UNHCR:n hyväntahdonlähettiläänä minut saa jatkamaan syvä kiintymykseni

pakolaisiin. Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat kirjaimellisesti antaneet henkensä työskennellessään pakolaisten hyväksi.” Hendricks kokee päämääräkseen monimutkaistuvat jatkuvasti tehdä pakolaiskysymykset tavallisille ihmisille ymmärrettäviksi. Pakolaisuus on hänen mielestään saatava kansalaisten tietoisuuteen, sillä poliitikot toimivat vain, jos äänestäjät kokevat asian tärkeäksi. ”Eniten minua turhauttaa poliittisen tahdon puute. UNHCR saa edelleen suuren osan rahoituksestaan hallituksilta, joten julkinen mielipide heijastuu sitä kautta järjestön toimintakykyyn. Demokraattisella järjestelmällä voisi olla paljon voimaa, jos sitä vain käytettäisiin”, Hendricks tiivistää. UNHCR perustettiin alun perin 1950 toisen maailmansodan seurauksena

kotinsa jättäneiden eurooppalaisten pakolaisten tarpeisiin. Pakolaisuus on kuitenkin ajan kuluessa muuttanut muotoaan. ”UNHCR:n täytyy sopeutua. Suuri osa pakolaisista on maansisäisiä pakolaisia. Nyt täytyy myös miettiä, kuinka vastata ilmastonmuutoksen myötä kasvavaan pakolaisuuteen”, laulaja huomauttaa. Hendricks näkee itsensä osana maailmanlaajuista ihmisten verkkoa ja uskoo yksilöiden mahdollisuuteen muuttaa maailmaa. ”Älä luule, ettet itse voi joutua pakolaiseksi. Kuka tahansa voi. Sitä paitsi maapallomme voi huonosti. Olemme kaikki samassa uppoavassa veneessä. Jos haluamme selvitä, meidän on puhallettava yhteen hiileen.”

Tapahtumakalenteri 14.3. - 25.4.2008 Toisen katse Outi Kasurisen maalauksia. Aiheena toisen ihmisen katse erilaisuuden edessä. Tampereen Työväenmuseo. 2.4.2008 klo: 18.00 Nuorten foorumi Keskustelussa seksuaalisuus. Asemanseudun nuorten olohuone. Malminkatu 28, Helsinki. 3.4.2008 klo: 10.00 - 24.4.08 klo: 18.00 Näyttely Afrikan tähti - Africa be wetrivi Tuula Heinilän valokuvia Länsi-Afrikasta: Benin, Togo ja Ghana. Vapaa pääsy. Kansainvälinen kulttuurikeskus Caisa. Mikonkatu 17 C, Helsinki.

7.-19.4.2008 valokuvanäyttely Toivon siemeniä, pelon siemeniä 40 vuotta miehitystä palestiinalaisalueilla. Espoossa Ison Omenan kirjastossa.

-kilpailu Mestaruudesta kisaavat esikarsinnoista jatkoon päässeet kymmenen ﬁnalistia. Liput Liput: 20 / 15 euroa / lapset alle 14-vuotta 10 euroa. Finlandiatalo, Mannerheimintie 13 E, Helsinki.

23.4.2008 klo: 17-20 Kansainvälinen kirjallisuusilta (Maailman kirjapäivä) Toimittaja ja kulttuuriaktivisti Rebwar Karimi puhuu kurdin kielestä ja kirjallisuudesta. Kansainvälinen kulttuurikeskus Caisa. Vapaa pääsy. Mikonkatu 17 C, Helsinki.

9.5.2008 kello 12-18 ja 10.5.08 kello 10-17 Reilun kaupan markkinat Mikkelin Kirkkopuistossa. 24.-25.5.2008 Maailma kylässä -festivaali Kaiken maailman ihmiset kohtaavat Kaisaniemen puistossa ja Rautatientorilla Helsingissä.

26.04.2008 klo: 20:00-23:00 Ourvision 2008

S 07 / PAKOLAINEN 1 / 2008

Tästä pojasta kuullaan vielä”, on päällimmäinen ajatus, joka Zagros Manucharin tapaamisesta jää. Pohjois-Irakin Kurdistanissa syntynyt Manuchar on juuri voittanut Vasemmistonuorten järjestämän dokumentti- ja lyhytelokuvakilpailun teoksellaan Näkökulma. Näkökulma on ﬁktioelokuva, jossa on kuitenkin paljon aineksia tekijöidensä elämästä. Se kertoo nuoresta Awilista, joka menettää näkönsä jouduttuaan arabitaustaisten nuorten pahoinpitelemäksi. Tapahtuman seurauksena Awil ja hänen ystävänsä joutuvat miettimään maailmankuvaansa uudelleen. Muutaman kymmenen minuutin pituinen elokuva on lavastukseltaan yksinkertainen ja sijoittuu suurelta osin Espoon Tapiolan ulkona sijaitsevaan amﬁteatteriin, jossa todellisessakin elämässä paikalliset nuoret viettävät aikaa. Näkökulmassa ei kikkailla

erikoistehosteilla, minkä ansiosta itse tarina nousee pääasiaksi. Samasta syystä myös kauniit ja selkeät kuvauspaikat pääsevät oikeuksiinsa. ”Näkökulma kuvattiin Tapiolassa siksi, että alue edustaa monille rauhallista pikkuporvarillista ympäristöä, jossa ei tapahdu mitään pahaa. Halusin näyttää, ettei se ole ainoa totuus”, Manuchar selittää. [ Väkivalta kääntyi yhteishengeksi ] Jos Manucharin elokuva on oivaltava ja huolella tehty, niin ei ohjaajakaan hullumpi ole. Häntä haastatellessa helposti unohtuu, että poika on vasta 17-vuotias. ”Elokuvan teossa minua viehättää se, että voin kehittää oman maailman, joka vie minut täysin mukanaan”, Manuchar kertoo. Manucharia ajaa elokuvantekoon myös halu kertoa tarinoita. Hänelle on tärkeää, että ohjaajalla on

Voimaa juurista Nuori elokuvaohjaaja Zagros Manuchar on intohimoinen tarinankertoja.

Teksti Jenni Hamara Kuvat OP Härmä

Näkökulma (2007), K-11, 21 min. Ohjaus Zagros Manuchar Käsikirjoitus Tuomas Parviainen Pääosassa Abshir Sheikh Nur Sävellys Olli Juutilainen Näkökulman kotisivut osoitteessa: www.nakokulma.tv

elokuvaohjaaja zagros manuchar valaisee itsensä.

S 08 / PAKOLAINEN 1 / 2008

jokin sanoma. ”Elokuvalla haluan herätellä ihmisiä kyseenalaistamaan oman tietonsa. On olemassa muutakin, kuin ihmisten omassa päässä kehittelemä todellisuus.” Näkökulman teko alkoi dramaattisesti. Jo ensimmäisenä kuvauspäivänä amﬁteatterilla paikalle sattui joukko suomalaisia humalaisia nuoria, jotka alkoivat soittaa suutaan haukkuen elokuvan näyttelijöitä neekereiksi. Syntyi tappelu, jota myöhemmin setvittiin poliisiasemalla. Kuvausryhmän onneksi koko tapaus on ikuistettu videokameralle, jonka poliisit pääsivät tarkistamaan. ”Huvittavaa on se, että olimme ehtineet kuvata vain pätkän, jossa Labaan sanoo: “Tietteks te mikä vika suomalaisis on…” ja seuraava otto onkin oikeasta tappelusta, jossa yksi näyttelijöistä hakataan”, Manuchar naurahtaa. ”Loppujen lopuksi tapahtuma vain lisäsi yhteishenkeämme.”

[ Kurdistanista Espooseen ]

[ Unelmien voimalla eteenpäin ]

Myös ohjaajan omassa menneisyydessä riittää tapahtumia. Hän saapui Suomeen 4-vuotiaana äitinsä, isänsä ja siskonsa kanssa. Sitä edeltävä aika oli Turkissa piileskelleelle perheelle stressaava. ”Äitini toimi Irakissa kenttäsairaanhoitajana ja isä joutui armeijaan. Vanhempani halusivat meille paremman tulevaisuuden, joten lähdimme Turkkiin. Siellä vietetyt kaksi vuotta olivat raskaita, enkä halua puhua niistä tarkemmin julkisuudessa. Lopulta pääsimme YK:n kiintiöpakolaisina Suomeen”, Manuchar kertaa tapahtumia. Ensimmäiset mielikuvat uudesta kotimaasta ovat jo Helsinki-Vantaan lentokentältä. ”Eno tuli hakemaan meitä Kuplavolkkarilla ja antoi minulle jogurttia matkaevääksi. Muutimme ensin Inkooseen ja vasta myöhemmin Espoon Lehtikaskeen, jossa nyt asun.”

Suomessakaan elämä ei ole ollut vailla haasteita. Koko Manucharin peruskouluaikaa leimasi yksinäisyyden varjo. ”Jouduin erittäin pahan koulukiusaamisen kohteeksi. Olin täysin yksin yhdeksän vuoden ajan. Minut piti pystyssä vain unelma näyttelijäksi ryhtymisestä.” Manuchar kiersi yläasteella koekuvauksissa esittämässä monologeja, mutta näyttelijän ura ei ottanut tulta alleen. Hän päätti, ettei anna sen lannistaa ja teki koulukiusaamisesta ja rasismista kertovan elokuvan Vastavirtaan (2006) . ”Sitä ennen kävin ensimmäistä kertaa Suomeen tulon jälkeen kotimaassani ja näin omat juureni. Sain takaisin kaiken sen energian, joka minulta oli viety.” Rankkojen kokemusten seurauksena Manuchar on oppinut kääntämään kielteiset asiat myönteisiksi. Kokemuksista on myös tullut ai-

nesta, jota voi käyttää elokuvissa. ”Elokuvaa tehdessäni unohdin, että koskaan olin edes ollut koulukiusattu. Nyt vanhat kiusaajani herättävät minussa sääliä. Eikö heillä ollut parempaa tekemistä?” Manuchar kysyy. Elokuvillaan Manuchar ei suoraan pyri vaikuttamaan yhteiskuntaan, mutta haluaa kuitenkin vaikuttaa ihmisiin. Nyt koulukiusaamiset ja yksinäisyys ovat Manucharin elämässä mennyttä aikaa. Ohjaajan olemuksessa ei näy merkkiäkään menneisyyden vaikeuksista. Viime aikoina hän on näytellyt muun muassa JP Siilin Ganes-elokuvassa ja Dome Karukosken Veljet-minisarjassa. Nyt työn alla on pääosa Mazak Nassirin TV-elokuvassa Jalil. Edessä on myös Tanskan matka, sillä Näkökulma on ehdolla Århus Festival of Independent Arts -elokuvajuhlilla “Upcoming Scandinavia” -kategoriassa, sarjassa ”paras ohjaus”.

S 09 / PAKOLAINEN 1 / 2008

Jenni Hamara

Kenian kriisi heijastuu naapurimaihin Ugandaan saapui vuoden alussa muutaman kuukauden sisällä noin 12 000 kenialaista pakoon levottomuuksia, jotka alkoivat epäselvistä presidentinvaaleista joulukuussa 2007.

Uganda kantaa jo valmiiksi suuren vastuun 216 000 maassa elävästä pääosin sudanilaisesta, kongolaisesta ja ruandalaisesta pakolaisesta, mutta on pyrkinyt vastaamaan myös Keniasta saapuneiden ihmisten hätään. ”Kenian rajalla olevat Ugandan viranomaiset ovat reagoineet nopeasti tilanteeseen ja monet järjestöt ovat tulleet mukaan avustustoimintaan. Alussa, kun eri järjestöt eivät vielä olleet saapuneet paikalle, kenialaisia majoitettiin Ugandan puolella monissa tilapäismajoituksissa, mutta myös yksityiskodeissa”, kertoo Suomen Pakolaisavun Ugandan hankejohtaja Tarja SaarelaKaonga Hoimasta käsin. Tilanne ei kuitenkaan Ugandankaan puolella ole täysin hallinnassa, vaan kenialaiset joutuvat elämään kurjissa oloissa väliaikaisilla pakolaisleireillä. Osa pakolaisista on onnistunut vuokraamaan paikallisilta asukkailta asunnon, mutta monet aiemmin Keniassa mukavasti eläneet ovat joutuneet pakenemaan kotoaan tyhjin käsin. Kenian poliittisen kriisin esiin nostamat erimielisyydet eivät aina jää maiden rajojen taakse vaan näkyvät myös leireillä. Ugandalainen Daily Monitor-lehti uutisoi tammikuussa kasvavista etnisistä jännit-

S 10 / PAKOLAINEN 1 / 2008

teistä pakolaisten keskuudessa. Riitojen vuoksi viranomaiset joutuivat monin paikoin erottelemaan kenialaisia toisistaan heimotaustojen mukaisesti. Kahdessa eri paikassa paljastui myös myrkytysyrityksiä, joissa kenialaismiehet yllätettiin sekoittamasta myrkkyä pakolaisille tarjottavaan ruokaan. Etnisiä jännitteitä ei varmasti vähennä se, että väliaikaisleireillä on pulaa ruoasta ja puhtaasta juomavedestä. Kunnollisia saniteettitiloja ei myöskään ole ja ihmiset nukkuvat koulujen ja kirkkojen lattioilla. Eniten tilanteesta kärsivät heikoimmat. ”Olemme hyvin nälissämme, eivätkä lapset pysty elämään nälässä koko päivää. Aikuiset kestävät pidempään”, kertoi Peter Ndugu Karanja Daily Monitorille Tororossa helmikuussa. Ugandan talous kärsii ////////// Naapurin sekasortoisesta tilanteesta kärsivät myös ugandalaiset. Kenian läpi kulkee yksi Afrikan tärkeimmistä kuljetusreiteistä, jota pitkin polttoaine ja moni muu päivittäistavara matkaa Mombasan satamasta Ugandan ja Suurten järvien alueen kautta muun muassa Etelä-Sudaniin, Kongon demokraattiseen tasavaltaan ja Ruandaan.

Ongelmat tällä reitillä Keniassa heijastuvat laajasti ympäristöön. ”Kenian vaalien jälkeiset levottomuudet katkaisivat välittömästi lähes kaikki maaliikenneyhteydet Ugandaan. Jo muutamassa päivässä täällä oli pula polttoaineesta ja sitä jouduttiin säännöstelemään. Toimitukset ovat joko jumissa Mombasan satamassa tai niitä ei ole ollut turvallista kuljettaa maitse”, SaarelaKaonga kuvailee. Polttoainepula on nostanut bensiinin hintaa, mikä näkyy esimerkiksi taksien, matkalippujen ja peruselintarvikkeiden kallistumisena. Myös teollisuus kärsii, sillä polttoaineen korkean hinnan vuoksi valmiita tuotteita ei pystytä viemään myyntiin naapurimaihin. Samanaikaisesti raaka-aineiden saanti on vaikeutunut, minkä takia esimerkiksi vehnään ja muoviin perustuva teollinen tuotanto kangertelee. Uganda tuottaa myös paljon nopeasti pilaantuvia tuotteita, kuten kahvia, teetä ja kalaa, jotka kuljetusongelmien vuoksi saattavat jäädä myymättä. Pakolaisia uhkaa nälkä ///////// Katkokset tieyhteyksissä näkyvät talouden taantumisen lisäksi pakolaisten kanssa työskentelevi-

en järjestöjen arjessa. Esimerkiksi YK:n World Food Programme (WFP) ruokkii seitsemän miljoonaa ihmistä Itä-Afrikassa ja Suurten järvien alueella. ”WFP on hyvin huolissaan, sillä Kenia ei toimita ruokaa vain Kenialle. Se toimittaa suurelle osalle Itäja Keski-Afrikkaa sekä kaupallista ruokaa että humanitääristä apua. Se on hyvin huolestuttava ongelma”, kertoi WFP:n tiedottaja Peter Smerdon YK:n uutispalvelu IRINille. Pakolaisasutusalueilla, joilla Suomen pakolaisavulla on hankkeita, ei Kenian tilanne vielä suoraan näy. ”Kenialaiset ovat edelleen Kenian rajalla ja vain osa on siirretty Tororoon, jossa on avattu heitä varten vanha leirialue. Siltä varalta, että tilanne jatkuu epävakaana, UNHCR ja pääministerin toimisto ovat tehneet suunnitelman, jonka mukaan muun muassa Kyangwalin pakolaisasutusalue olisi yksi niistä, joihin kenialaisia pakolaisia siirrettäisiin”, Saarela-Kaonga kertoo. Kenian veriset yhteenotot ovat myös herättäneet Ugandassa keskustelua siitä, voisiko sama tapahtua omassa maassa. ”Ugandassa ollaan huolissaan siitä, miten nopeasti tilanne tulehtui ja miten eri etniset ryhmät nousivat toisiaan vastaan. Monet

ovat sitä mieltä, että vastaava tilanne olisi mahdollinen täälläkin. Ugandassa seurataan tarkasti sitä, miten eri etniset ryhmät ovat edustettuna luottamuselimissä. Keskustelua on käyty myös siitä, että perimmäinen syy ei toki ole heimoerimielisyydet, vaan pitkään jatkunut eriarvoisuus ja suuren kenialaisenemmistön köyhyys. Se on syrjäyttänyt ja katkeroittanut erityisesti nuoria, jotka nyt pääsevät purkamaan kasautuneita patoutumia”, Saarela-Kaonga kertoo. Ugandasta hankkeiden seurantamatkalta juuri saapunut Pakolaisavun ulkomaantoiminnan päällikkö Outi Perähuhta puolestaan huomauttaa, että Kenian pakolaiset ovat saaneet erityisen paljon mediajulkisuutta. Vähemmälle huomiolle ovat jääneet Kongon demokraattisen tasavallan pitkäaikaisen kriisin johdosta Ugandaan paenneet 30 000 ihmistä. Tästä ollaan Perähuhdan mukaan huolestuneita UNHCR: ssä, sillä monet kongolaiset ovat jo ennen Ugandaan saapumistaan eläneet ensin pakolaisina omassa maassaan ja kokeneet traumaattisia asioita. Kongolaiset ovat myös eläneet Ugandassa vuosia heikoissa leiriolosuhteissa. Heitä saapuu Ugandaan edelleen, vaikka median valokeila kohdistuu Keniaan.

Perimmäinen syy ei toki ole heimoerimielisyydet, vaan pitkään jatkunut eriarvoisuus ja suuren kenialaisenemmistön köyhyys. Se on syrjäyttänyt ja katkeroittanut erityisesti nuoria, jotka nyt pääsevät purkamaan kasautuneita patoutumia. Lähteet www.unhcr.org/home.html www.monitor.co.ug/ www.irinnews.org/

S 11 / PAKOLAINEN 1 / 2008

Suomen Pakolaisavun lukutaitohanke Kyakan pakolaisasutusalueella Ugandassa alkoi vuosi sitten nollasta. Keskelle tyhjää peltoa rakennettiin ensin toimisto- ja asuntolarakennus, jossa vakituiset ja paikalla vierailevat työntekijät voivat yöpyä. Nyt kahden työntekijän voimin alkaneet lukutaitopiirit pyörivät täyttä vauhtia.

Pakolaisavun hankkeet /////////// kantavat hedelmää

Lähes kaikki Kyakan pakolaiset tulevat ranskankielisestä Kongon demokraattisesta tasavallasta, joten vieraana kielenä opetetaan englantia jo lukutaitoisille opiskelijoille. Lukutaidon alkeet puolestaan opitaan swahiliksi. Monet joutuvat kuitenkin aloittamaan opintien tulkin avulla, sillä Kongossa puhutaan myös lukuisia heimokieliä, eikä opetusta pystytä tarjoamaan kaikille erikseen. /// Sudanilaiset palaavat kotiin Toista Suomen pakolaisavun toimintapaikoista, Kyangwalin pakolaisasutusaluetta LänsiUgandassa, on viime aikoina myllertänyt siellä pitkään eläneiden sudanilaisten pakolaisten paluumuutto. Aiemmin asutusalueen 19 000 pakolaisesta 60% on ollut sudanilaisia, mutta nyt kongolaiset ovat jäämässä enemmistöksi. Muutokset vaikuttavat myös Suomen pakolaisavun hankkeisiin. ”Projektin kannalta tämä merkitsee sitä, että meidän on arvioitava uudelleen hankkeen tarjoamien aikuiskoulutusvaihtoehtojen soveltuvuus jäljelle jääville pakolaisille. Ainakin osa kurssitarjonnasta on räätälöitävä paremmin soveltuvaksi kongolaisille pakolaisille. Muun muassa kielikysymys tulee entistä tärkeämmäksi, sillä vaativia kurssipaketteja ei voida tarjota englanniksi kongolaisille, joiden vahvimmat kielet ovat swahili ja ranska”, Ugandan hankejohtaja Tarja Saarela-Kaonga valottaa tilannetta.

S 12 / PAKOLAINEN 1 / 2008

Pakolaiset ovat osallistuneet Kyangwalissa yrittäjä- ja mediakoulutuksiin innokkaasti. Yrittäjäoppiin osallistuvat harjoittelevat taloudenpitoa ja kaupankäynnin perusteita. Koulutukseen kuuluu esimerkiksi yrityksen talouden suunnittelua ja budjetin sekä markkinaselvitysten tekoa. Opettajina toimivat kurssin aiemmin käyneet pakolaiset, jotka ovat yleensä nuoria miehiä. Kurssilla teroitetaan myös yhteistyön merkitystä. Yhdistämällä voimansa maanviljelijät pystyvät esimerkiksi laajentamaan viljelytoimintaansa tai ostamaan kanoja. Mediakoulutukseen pääsyn ennakkovaatimuksena on vain luku- ja kirjoitustaito, mutta hakijoita on silti ollut huomattavasti enemmän kuin aloituspaikkoja. Kurssilla opitaan alusta alkaen muun muassa journalistin etiikkaa ja haastattelujen tekemistä. Kurssin käyneet pakolaiset toimittavat Kyangwali Star-lehteä, jossa kerrotaan asutusalueen ajankohtaisista asioista. Koulutus on osoittautunut hyödylliseksi. ”Kursseille osallistuvat aktiiviset pakolaiset ovat usein myös niitä, jotka lähtevät ensimmäisten joukossa pois leiriltä. Ensimmäisinä Etelä-Sudaniin palaavat saavat avoinna olevat työpaikat. Eräskin mediakurssin käynyt mies pääsi sudanilaisen The Juba Postin toimittajaksi. Muutamat pakolaiset ovat lähdettyään palanneet hakemaan todistuksen osallistumisestaan, koska se on ollut työnsaannin kannalta oleellista”, kertoo Pakolaisavun ulkomaantoiminnan johtaja Outi Perähuhta.

Jenni Hamara

/// Nuoret itsenäistyvät yhdessä Kaikkein tuorein toimintamuoto on nuorisotyö. Kyangwalissa kokoontuu jo valmiiksi vapaamuotoisia nuorisoryhmiä, joista osa tekee yhteistyötä järjestöjen kanssa esimerkiksi HIV-valistuksen tiimoilta. Suomen Pakolaisapu on palkannut nuorille oman työntekijän, joka tukee nuorten omia kerhoja ja järjestää niille koulutusta. Nuorten kanssa on käsitelty esimerkiksi sitä, millainen on hyvä johtaja, mikä on budjetti ja kuinka hankkia varoja toiminnalle. Pakolaisavun tuki ei siis ole aineellista vaan pyrkii vahvistamaan nuorten jo olemassa olevia ryhmiä. Tämä tapahtuu omia voimavaroja tunnistamalla ja järjestäytymällä. ”On tärkeää ymmärtää, että asutusalueelta pois lähteneille pakolaisille ei ole tarjolla yhtä paljon tukea ja peruspalveluita kuin Kyangwalissa. Moni on syntynyt ja kasvanut siellä, eikä ole päässyt matkustamaan alueen ulkopuolelle. Ihmisillä on kuitenkin jo valmiiksi taitoja vanhojen kurssien pohjalta. Vaikka esimerkiksi maatalousneuvontaa ei juuri nyt ole tarjolla, voivat pakolaiset helposti jakaa tietoa keskenään, jos osaavat järjestäytyä”, Perähuhta selittää. Esimerkkejä onnistuneesta hankkeesta ovat ne sudanilaiset paluumuuttajat, jotka aiemmin toimivat Kyangwalin asutusalueella opintoryhmien ohjaajina. Heidän lähtönsä on menetys Suomen pakolaisavun hankkeelle, mutta samalla osoitus siitä, että pakolaisista voi jälleen tulla omin voimin pärjääviä ja kotimaataan rakentavia ihmisiä.

tieto tuskaa? Riikka Halme

Ei oppi ojaan kaada”, sanoo vanha suomalainen sananlasku ja tälle ajatukselle perustuu myös Suomen Pakolaisavun projekti Länsiafrikkalaisessa Sierra Leonessa. Aikuisille pakolaisille ja paluumuuttajille tarjotaan peruskoulutusta, jossa luku-, kirjoitus- ja laskutaidon ohella keskustellaan hygienian tärkeydestä, sairauksien syistä ja seurauksista ja monista muista jokapäiväiseen elämään liittyvistä asioista ja opiskelijoiden mieltä kaivertavista kysymyksistä. Viikoittain kokoontuva lukutaitopiiri on monelle aikuiselle ensimmäinen kosketus koulumaailmaan. Oman nimen sointi on tullut tutuksi vuosikymmenten aikana, mutta vasta nyt se löytyy myös läsnäololistasta tai kirjekuoren kannesta. Oma kyläkin on vihdoin ilmestynyt kartalle. Mutta niin ovat myös kodin ongelmat. Pieni, Boema-niminen kylä löytyy Manojoen uomasta, itäisestä Sierra Leonesta. Kylä on köyhä. Kylä on erittäin köyhä. Kylä on niin köyhä, että jos siellä ei itse olisi käynyt, ei semmoista köyhyytää uskoisi olevankaan. Keskellä kylää on moskeija, jota ympäröi savimaja savimajan jälkeen. Pihoille ei ole pysäköity edes polkupyöriä, eikä kylän keskustaa korista kaivo.

On myöhäinen ilta. Ihmiset ovat palanneet viljelyksiltään kotiin ja jokainen perhekunta on nauttinut yhteisen, isolta lautaselta tarjotun ilta-aterian – päivän ainoan aterian. Lukutaitopiiri kokoontuu. Miehet istuvat käytävän vasemmalla puolella ja naiset käytävän oikealla puolella. Keskustelemme koulutuksen tuomista eduista ja hyödyistä. Eturivin huivipäinen nainen pyytää puheenvuoroa ja nousee seisomaan. Pitkä puhe korostaa naisten roolia kehityksessä. Kannanotto on selvääkin selvempi haaste kylän miehille, jotka ovat aina ennen kantaneet

likaista. Veden lika aiheuttaa ripulia ja muita sairauksia – näin on lukutaitopiirissä opetettu. Ripuli ja muut likaisen veden tuomat sairaudet vievän monen pienen lapsen hengen. Ilman vettä ei selviä. Pientenkin lasten on juotava. Kaivoon ei kyläläisillä kuitenkaan ole varaa. Huoneeseen laskeutuu hiljaisuus. Katson naista hämmentyneenä. Olen sanaton. Mietin vielä illlalla, peiton alla, eturivin huivipäistä naista ja tajuan että hän edustaa aikuiskoulutusta parhaimmillaan ja pahimmillaan. Mietin vielä. Ei. Olen väärässä. Eturivin huivipäinen

”Kaivoon ei kyläläisillä kuitenkaan ole varaa. Huoneeseen laskeutuu hiljaisuus. Katson naista hämmentyneenä. Olen sanaton.” vastuun ja pitäneet vallan. Huoneeseen laskeutuu hiljaisuus. Katson naista ihaillen ja ihmetellen – mikä rohkeus! Mikä itsevarmuus! Olen sanaton. Keskustelemme kylän ongelmista. Eturivin huivipäinen nainen pyytää puheenvuoroa ja nousee seisomaan. Pitkä puheenvuoro koskee vaikeaa valintaa, joka jokaisen kylän äidin on tehtävä. Juomavesi haetaan joesta. Jokivesi ei ole puhdasta. Jokivesi on erittäin

nainen edustaa aikuiskoulutusta parhaimmillaan. On totta, että hän joutuu tekemään valinnan, jollaista kukaan äiti ei koskaan saisi joutua tekemään. On totta, että kylän köyhyys asettaa esteitä kylän kehitykselle. Mutta on myös totta, että vain ongelmat, joiden olemassa olo tiedetään ja joiden syy ymmärretään voidaan ratkaista ja korjata.

kirjoittaja on korkeakouluharjoittelija, joka tutki aikuiskoulutushankkeitamme Sierra Leonessa

S 13 / PAKOLAINEN 1 / 2008

Irak Maaliskuussa 2003 alkanut Irakin sota on jatkunut jo viisi vuotta. Konfliktin myötä on syntynyt pakolaisongelma, joka on Lähi-idän alueella pahin kuuteenkymmeneen vuoteen.

01 Jarno Ahola

Katsaus viisivuotisen [ Irakin sodan ] ”Mitä pidemmälle tämä konﬂikti jatkuu, sitä vaikeammaksi tilanne muuttuu sadoille tuhansille paenneille ihmisille ja heitä auttaville yhteisöille, sekä Irakissa että sen ulkopuolella.” Näin kommentoi YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n pääkomissaari António Guterres Irakin sodan pakolaistilannetta tiedotustilaisuudessa yli vuosi sitten. ”Alueen yhteisöille ja hallituksille taakka on valtava. On ensisijaisen tärkeää, että kansainvälinen yhteisö tukee humanitaarisia yrityksiä auttaa vaikeimmissa tilanteissa olevia ihmisiä.” Yhdysvaltojen johtama koalitio aloitti maahyökkäyksen Irakiin 20.3.2003 ilman mandaattia Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvostolta. Aseellinen konﬂikti pyrittiin oikeuttamaan epäilyksillä Saddam Husseinin massatuhoaseista. Varsinainen maasota kesti Irakissa kuusi viikkoa, ja presidentti George W. Bush ilmoittikin suurten taisteluiden päättyneen 1.5.2003. Tämä aloitti uuden vaiheen aseellisessa selkkauksessa: miehitysvallan. Maahan rakennettavat kansalliset turvallisuusjoukot ja koalition

S 14 / PAKOLAINEN 1 / 2008

sotilasvoimat ovat Irakissa yhä sotatilassa, vaikka miehitysvalta muodollisesti päättyikin koalition väliaikaisen sotilashallinnon päämiehen, suurlähettiläs L. Paul Bremerin luovutettua suvereniteetin Irakin Yhdysvaltain tukemalle väliaikaiselle hallinnolle jo 28.6.2004. Irakin armeijan ja maata hallinneen Baath-puolueen hajottua Yhdysvaltojen toimien seurauksena alkoivat maata tuhoavat kansainvälinen terrorismi ja kapinallisryhmien taistelut. Päivittäiset raportit väkivaltaisuuksista vahvistavat maan nykyistä synkkää tilaa, vaikka väkivallan onkin raportoitu vähentyneen kenraali David Petraeuksen strategianmuutosten ja lisäjoukkojen myötä. /// Ennen sotaa Jo ennen Irakin sodan alkamista oli nähty ennennäkemättömän laaja sodanvastainen liike ympäri maailman. Ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watch julkaisi pakolais- ja humanitaarisiin asioihin keskittyvän ennakkoraporttinsa helmikuussa 2003 jo ennen mahdollisen sodan alkamista.

Human Rights Watch korosti raportissaan pakolaiskysymystä ja kehotti naapurimaita ja kansainvälistä yhteisöä toimimaan tilanteen helpottamiseksi. Valtavat ongelmat olivat yleisessä tietoisuudessa jo ensimmäisistä päivistä lähtien. /// Alueella taistellaan Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisjärjestön mukaan kaksitoista prosenttia irakilaisista on joutunut jättämään kotinsa Yhdysvaltojen johtaman koalition miehityksen jälkeen syntyneiden maan sisäisten väkivaltaisuuksien takia. Pakolaisjärjestön mukaan Irakin 26 miljoonasta asukkaasta 2,2 miljoonaa on joutunut jättämään kotinsa ja toiset 2,2 miljoonaa on paennut lähimaihin, suurin osa Libanoniin, Syyriaan ja Jordaniaan. Valtaosa irakilaisista pakolaisista ei elä pakolaisleireillä, vaan he elävät paikallisen väestön keskuudessa. Puoli vuotta miehitysvallan alkamisesta YK arvioi pakolaisten määrän saattavan ylittää jopa 900 000. Tilanne kuitenkin paheni

kin sodan 02 01 - Pakolaisperhe saapumassa yhdysvaltalaisjoukkojen tarkastuspisteelle. Elokuu 2006. / DVIC* 02 - Maansisäisten pakolaisten olot ovat vaikeutuneet huomattavasti. Helmikuu 2008. / DVIC

pakolaistilanteeseen huomattavasti konﬂiktin pitkittyessä. Irakin julkinen terveydenhuoltojärjestelmä on täysin tuhoutunut. Monet saavat sähköä ainoastaan tunnin ajan päivässä. YK:n arvion mukaan ainoastaan 40 prosentilla väestöstä on mahdollisuus puhtaaseen juomaveteen. Konﬂiktin luonne tekee siviilien ja pakolaisten aseman erittäin vaikeaksi. Ristiriita nousee kansainvälisestä humanitaarisesta laista ja sen pykälistä, jotka määräävät sotilaalliset ja puolisotilaalliset joukot käyttämään selkeästi tunnistettavia merkkejä. Miehittäjien on lähes mahdotonta toimia moitteettomasti tilanteessa, missä vihollisjoukot piiloutuvat usein siviiliväestön joukkoon, tai hyökkäävät niitä vastaan. /// Nyt sisäisiä pakolaisia Viime vuoden lopulla Syyria sulki rajansa irakilaisilta pakolaisilta. Syyrian hallituksen tiedottaja ilmoitti syyksi kansainvälisen tuen puutteen. Jordania oli sulkenut rajansa jo kuukausia aikaisemmin. Jordania ja Syyria ovat yhdessä

vastaanottaneet lähes kaikki irakilaispakolaiset, yli 90 prosenttia. Tänään, molempien maiden suljettua rajansa, tilanne näyttää erittäin synkältä maan sisäisille pakolaisille. Aseellisista konﬂikteista eniten kärsivät siviilit ovat Irakin sodassa jääneet loukkoon, useat maan vaarallisimmille alueille, koska heillä ei yksinkertaisesti ole paikkaa minne mennä. ”Kukaan ei voi kieltää, etteikö yleinen tilanne Irakissa olisi kriittinen”, maan hallituksen tiedottaja Ali al-Dabbagh ilmoitti lausunnossaan helmikuun puolivälissä. ”Sodan sekä infrastruktuurin tuhoutumisen takia olemme kasvokkain katastroﬁn kanssa. Tarvitsemme varoja jälleenrakentaaksemme sekä yksityistä että yleistä sektoria. Olemme suurten haasteiden edessä Irakissa.” Helmikuun puolessa välissä Irakin hallitus hyväksyi 265 miljoonan dollarin avustuksen, joka tullaan suuntaamaan erityisesti terveyspalveluihin ja perustarpeiden turvaamiseen. Ali al-Dabbaghin mukaan varoilla tullaan täyttämään ”kriittisiä aukkoja” maan terveys- ja turval-

lisuustilanteessa seuraavan 12 kuukauden aikana. Kenraali Petraeuksen strategiseksi voitoksi voitaneen katsoa hänen onnistumisensa vähentää yhdysvaltalaissotilaiden kuolemia. Tämä on vetänyt sodan pois otsikoista Yhdysvalloissa ja sodanjohto on saanut rauhan työskennellä vapaammin. Asialla on kuitenkin kääntöpuolensa, sillä vastuuta sodankäynnistä siirretään hiljalleen yhä enemmän myös irakilaisten vastuulle. Irakilaistappiot ovat jo joidenkin arvioiden mukaan ylittäneet Yhdysvaltojen armeijan vastaavat. Nyt Irakin poliisi ja kansalliskaarti ottavat iskuja vastaan. Pakolaisongelma, joka vahvasti kietoutuu konﬂiktin historiaan, ei näytä tulevaisuudessakaan helpottuvan ainakaan dramaattisesti. Selvää on, että Yhdysvaltojen johtaman koalition joukot pysyvät Irakissa vielä vuosia, mutta konﬂikti ei ratkea miehitysvallan päättyessä. *) Defense Visual Information Center, eli Yhdysvaltain puolustus/hyökkäysvoimien tiedotuskeskus.

S 15 / PAKOLAINEN 1 / 2008

Teksti

Marcus Floman

Etnotismi

Hyvistä aikomuksista tulikin erotteluoppi

Aleksander Motturin mukaan monikulttuurisuushehkutusta vaivaavat samat ajatukset ihmisten ja kulttuurien erilaisuudesta kuin rasismia. Erona rasistiseeen ajatteluun on se, että monikultturisuusajattelu on kietoutunut hyvän kaapuun. Ajatus siitä, että nykypäivän rasismi ei enää ole niin pitkälle biologisia vaan nimenomaan kulttuurisia eroja korostavaa ei liene uutta tämän lehden lukijakunnalle. Tämän ajattelutavan mukaan rasistisessa ajattelussa niin sanotut vieraat kulttuurit uhkaavat meitä tai meidän kulttuuriamme. Tämän ajattelutavan suurin ongelma on se, että kulttuurit eivät ole yksinkertaisesti luokiteltavissa ja kulttuurit eivät ole koskaan olleet eivätkä tule koskaan olemaan muuttumattomia. Aleksander Motturi väittää viime vuonna ilmestyneessä ”Etnotism” – esseessään, että myös monikulttuurisuuden puolestapuhujat ovat pitkälti ajautuneet umpikujaan, jossa kulttuureja käsitellään eristäytyneinä yksikköinä. Eikö tämä kuulostakin tutulta? ”Kulttuurien välinen vuoropuhelu on tärkeää”, ”jotta voisimme elää sovussa tässä maailmassa, islamilaisen kulttuurin ja länsimaisen kulttuurin välille on rakennettava sovinnon ja yhteisymmärryksen siltoja”. Motturin mukaan tässäkin ajattelussa lähtökohtana on se, että kulttuurit ovat toisistaan erillään ja

S 16 / PAKOLAINEN 1 / 2005 2008

ovat jokseenkin muuttumattomia. Rasismi ilman rotuja /// Rotuopista ja rasismista tuli länsimaissa poliittiisia mahdottomuuksia Hitlerin toteuttaman juutalaisten kansanmurhan myötä. Erotteluajatteluun ei olla kuitenkaan otettu tarpeeksi etäisyyttä. Motturin mukaan tärkein syy siihen, että erotteleva ajattelutapa on myös pesiytynyt monikulttuurisuuden puolestapuhujien ajatteluun, on se, että siitä on tullut osa meidän kieltämme. Kun historia niin väkivaltaisella tavalla on tehnyt rodun käsitteestä käyttökelvottoman, on meidän nyt – kolonialismin, Hitle-

kin muuttumatonta, joka määrittää yksilön. Vastastrategioita /// Motturin mielestä monikulttuurisen cocktailin ylistämisen sijaan, meidän tulisi keskittyä niihin todellisiin ongelmiin, joita multikultitapahtumat helposti peittävät alleen. On vaihdettava strategiaa ja paljastettava ne rakenteelliset syrjinnän ongelmat, jotka estävät kaikkien ihmisten oikeuksien toteutumisen yhteiskunnassamme. Kyse on myös siitä kenellä on valta ja miten käytössä olevat resurssit jaetaan. Jotta myytti kulttuurieroista vihdoin heikentyisi, meidän tulisi panostaa

JOTTA MYYTTI KULTTUURIEROISTA VIHDOIN HEIKENTYISI, MEID N TULISI POISTAA KUVITELLUT KULTTUURIEROT. rin kaasukammioiden ja aparteidin jälkeen – puhuttava kulttuurisista eroista. Tämän hyväksytyn käsitteen avulla voimme sitten rauhassa puhua siitä kuinka on niin paljon uskonnollisia eroja, on niin eri tapoja ja niin eri... juuri niin – kulttuureja. Takertuminen kulttuuriin, ja joissain tilanteissa myös etnisyyteen, on johtanut rasismiin ilman rotuja: kulttuuri on tämän ajattelutavan mukaan jota-

kuviteltujen kulttuurierojen poistamiseen sen sijaan, että pyrkisimme kuromaan kulttuurierot umpeen ja rakentamaan yhä uusia siltoja. Sähköpostihaastattelussa tätä artikkelia varten Aleksander Motturi korostaa, että ”Etnotism”-esseen avulla ei voi suoraan luoda vastastrategiaa monikulttuurisuuspuheen ja -politiikan muuttamiseen. Kuinka voisi tehokkaasti rohkaista

esimerkiksi maahanmuutajanaisia osallistumaan poliittiseen vaikuttamiseen suomalaisessa yhteiskunnassa sortumatta ”etnotistiseen” erottelujargoniin? ”Kun käytetään käsitteitä, kuten ”maahanmuuttajanaiset”, pitää ottaa huomioon, että käsite ei ole ongelmaton. Jos emme tee tätä puhe ”maahanmuuttajanaisista” uhkaa vahvistaa sitä erotteluideologiaa, jonka murskaaminen oli alkuperäinen tavoitteemme. Samalla meidän on kuitenkin muistettava, että yhteiskunnassa on paljon ongelmia, jotka liittyvät eri ryhmien sortoon ja yhteiskunnassa on hiljennettyjä ryhmiä. Mielestäni näille ryhmille on äärimmäisen tärkeää luoda sellaisia vaikuttamisen areenoja, jotka eivät ole reservaatteja. Olisiko tämä itse asiassa suurin haasteemme? Kuinka saamme demokratian toimimaan ihanteidensa mukaisesti? Vai onko demokratia vain jotakin sellaista, jota löydämme museoissa?”, Aleksander Motturi pohtii. Aleksander Motturin essee on silmiä avaava lukukokemus. Motturi kiinnittää paljon huomiota kieleen ja varsinkin hegemoniseen kieleen. Vallanpitäjien kieli ”ajattelee kauttamme kun puhumme”. Esimerkiksi pakolaisuuskäsitettä on alettu kyseenalaistaa etuliitteillä, kuten talouspakolainen tai elintasopakolainen. Kun viranomaiset epäilevät turvapaikahakijan valehtelevan aletaan puhua ”turva-

paikanhakijasta, jolla on tuntematon identiteetti”. Näistä käsitteistä on jo tullut osa jokapäiväistä kieltämme. Kielen väärinkäytöksiä ja hegemonista kieltä vastaan voi tietenkin taistella fakta-argumenttien avulla. Voi toistaa kuinka reilut 90 prosenttia maailman pakolaisista elää Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolella. Voi kertoa kuinka turvapaikanhakijoita nöyryytetään EU:n rajoilla pystytetyillä säilöönottoleireillä. Motturi korostaa kuitenkin sitä, että tämän tyyppisillä faktoilla on tapana poistua ihmisten mielistä kun öljy viinietikasta, ellei näillä faktoilla ole sijaa kielessämme. Motturi esittää, että taistelussa rasismia vastaan taiteiljoiden, ﬁlosoﬁen ja aktivistien pitäisi tarkkaan pohtia strategioitaan. Joissakin tilanteissa myös odottaminen ja kriittinen tarkkaileminen voivat toimia. Motturi puhuu esseessään sitä, että yksi mahdollinen vastastrategia etnotismia vastaan on hiljaisuuden strategia. Tällä ei tarkoiteta passivista vastarintaa. ”Meidän tulee tarkkaan valita ne taistelut, joissa käytetään hiljaisuuden strategiaa hyväki. Suurin ongelma on se, että etnotistinen diskurssi on ottanut ajattelustamme yliotteen, emmekä näe, mitkä ovat todelliset ongelmat”. Kirjan viimeisillä sivuilla hän kuvailee mielenkiintoisen tapahtuman. Tapahtumapaikkana on köö-

penhaminalainen Nørrebron kaupunginosa, jossa asuu suhteellisen paljon muslimeja. Tanskalainen kristitty aktivisti on päättänyt marssia kaupunginosan halki kantaen suurta ristiä selässään, ylistäen omaa uskontoaan, ja haukkuen islamin uskonnon pohjamutiin. Poliisi on myöntänyt Moses Hansenille viiden päivän mielenosoitusluvan, jotta hän saisi osoittaa mieltä islamin leviämistä vastaan iskulauseen ”Nørrebro kuuluu Jeesukselle” avulla. Aktivisti on etukäteen kertonut tiedotusvälineille aikomuksistaan. Myös poliisi on varautunut komentamalla yli 2000 poliisia sinä päivänä Nørrebron kaupunginosaan valvomaan sitä, mitä kaikki odottivat – yhteenottoa, mellakoita. Kaikki tämä tapahtui vuosi Göteborgin mellakoiden jälkeen ja pari viikkoa ennen Kööpenhaminassa järjestettävää EU-kokousta. Mutta mitä tapahtui? Ei mitään. Nørrebrolaiset vain jatkoivat arjen isoissa ja pienissä askareissa, lapset leikkivät puistoissa ja vanhemmat istuivat hiekkalaatiokoiden reunuksilla. Lehtikuvaajatkin tulivat puistoihin ja kuvasivat edellä mainittuja vanhempia hiekka-askareissaan. Lapset seisoivat ringin ulkopuolella ottaen leikkikameroillaan kuvia lehtikuvaajista. Hiljainen vastarinta yllätti kaikki ja teki sekä poliiseista että toimittajista naurunalaisia.

S 17 / PAKOLAINEN 1 / 2008

Löytty tuulettaa ennakkoluuloja OLLI LÖYTTY: Maltillinen hutu ja muita kirjoituksia kulttuurien kohtaamisesta (Teos 2008, 217 sivua) teksti kuvitus

Jenni Hamara ea söderberg

”Tietä helvettiin on tuskin kivetty ainakaan maltillisilla aikomuksilla”, lopettaa Olli Löytty Maltillinen hutu -kirjansa. Uusimmassa teoksessaan Löytty jatkaa aiempien kirjoitustensa tapaan yksipuolisen monikulttuurisuuskeskustelun ja vakiintuneiden Afrikka-mielikuvien kyseenalaistamista. Kirja kannustaa tarkastelemaan kriittisesti ennakkoluuloja ja pinttyneitä käsityksiä maahanmuuttajista, etnisyydestä ja kulttuurien kohtaamisesta. Se ei kuitenkaan ole hyökkäävä, vaan ennemminkin maltillisuuden ylistys. Kirjan erityisvahvuus on sen populaarisuus. Löytty onnistuu lähestymään kuluneita ja historian saatossa vahvasti merkityksillä latautuneita rodun, kulttuurin ja maahanmuuttajan käsitteitä raikkaasti. Tutkija ja tietokirjailija Löytty käsittelee teemoja, joihin esimerkiksi antropologeilla voisi olla paljon sanottavaa. Suomen antropologit eivät kuitenkaan usein laskeudu akateemisista norsunluutorneistaan, minkä vuoksi analyyttinen kulttuurien kohtaamista käsittelevä julkinen keskustelu jää muiden alojen edustajien harteille. Tähän väliin iskee Löytyn kirja. Se sijoittuu akateemisen maailman sisäpiirissä ja laajemmin yhteiskunnassa käytävän keskustelun välimaastoon. Maltillisessa hutussa ei ole

S 18 / PAKOLAINEN 1 / 2008

suoranaista juonta, vaan se koostuu lyhyistä eri puolille maailmaa sijoittuvista kertomuksista, sattumuksista ja kohtaamisista, joiden kautta aukenee laajempia kuvia ja kysymyksiä. Niiden avulla Löytty avaa monikulttuurisuuden hetteiköiden luutunutta käsitteistöä ja ikään kuin pudottaa suomut lukijan silmiltä. ”Kulttuuri on tapa selittää maailmaa. En siis ajattele, että maailma koostuu kulttuureista, vaan että maailmaa selitetään kulttuureilla”, tiivistää Löytty. Hänen mukaansa kulttuurista on myös tullut uusi tapa jäsentää niitä eroja, joiden aiemmin ajateltiin johtuvan rodusta. Kirjan vahvinta antia ovat juuri tämäntyyppiset periaatteessa yksinkertaiset huomiot, jotka arkisessa elämässä jäävät valmiiden käsitysten peittämiksi. Mitä esimerkiksi tarkoitetaan, kun puhutaan etnisyydestä? Löytylle etnisyys on kulttuuria, joka on jollain tavoin pois paikoiltaan. Suomalaista kulttuuria ei (ainakaan Suomessa) ajatella etniseksi. ”Mutta muuttuuko suomalainen ruoka etniseksi, kun sitä kaupataan Espanjan aurinkorannikon suomalaisravintolassa, ja muuttuuko suomalainen kansanmusiikki etniseksi, kun sitä myydään Euroopan metropolien

maailmanmusiikkiin erikoistuneissa levykaupoissa?” Löytty kysyy. Samantyyppisesti kirjassa käsitellään pakolaisia; heitä on vaikea määritellä, koska he eivät asetu vain yhden valtion alueelle. ”Samalla tavoin kuin pakolaisuus tuo näkyviin asioiden kansallisen järjestyksen, uussuomalaiset osoittavat suomalaisuuden rajat. Maahanmuuttajat siis uhkaavat puhtaan kansallisen maantieteen rajoja”, kirjailija päättelee. Kirjan lopussa Löytty peräänkuuluttaa erilaisuuden suvaitsemisen sijaan sen sietämistä, monikulttuurisuuden sijaan ylirajallisuutta ja kritisoi ongelmien selittämistä kulttuurisilla eroilla. Monikulttuurisuus ei ole uusi ilmiö, eikä puhtaita, sekoittumattomia kulttuureita ole olemassa. Löytylle fundamentalismin hallitsemassa maailmassa maltillisuus ja heikkouskoisuus edustavat radikaalia toisinajattelua. Maltillisessa hutussa esiintyvään radikalismiin tutustumista voi suositella kaikille maapallolla eläville ihmisille näinä ilmastonmuutoksen ja globalisaation haastavina aikoina.

teksti KUVAT

MARCUS FLOMAN Johnny Korkman

Zambesin juoni on helppo ja selkeä. Suomalaisperhe joutuu kokemaan millaista on olla pakolaisena vieraalla mantereella. Asiat on käännetty päälaelleen – afrikkalaisen Zambesin viranomaiset ovat tylyjä ja karjuvat, monet maan asukkaista suhtautuvat kielteisesti suomalaisiin (”maahanmuuttaja”, ”olet ongelma”,

häntä piinaavat tuijottavat katseet, jotka tihkuvat halveksuntaa. Toisaalta vielä pahempaa on se sääli ja voivottelu, jota hän zambesilaisten suunnalta saa osakseen: ”Voi että mä vihaan niiden sääliä”, hän sanoo. Vaikka näytelmä on arvokas lisä pakolaisten tilanteen ymmärtämiseksi, minua

arvoterrorin tuhota meidän maamme? ” vahvistuu toinenkin klisee: siellä Afrikassa kaikki ovat tuollaisia patriarkaalisen yhteiskunnan kannattajia… En väitä ettei Afrikassakin olisi runsaasti patriarkaalisia yhteisöjä, mutta eikö repliikki tunnukin hieman osoittelevalta ja vakiintuneita stereotypioita vahvistavalta?

Päälaelleen käännettyä valistusteatteria MONELLA TAPAA TARPEELLINEN JA TÄRKEÄ NÄYTELMÄ - SITÄ ZAMBESI TODELLA ON. MUTTA MITÄÄN SUURIA YLLÄTYKSIÄ SE EI TUO MUKANAAN. ”viet leivän meidän suustamme”). Valtaasemat ovat vaihtuneet: toisilla on valtaa ja toisia nöyryytetään. Näytelmässä katsojille tarjoutuu uudella tavalla mahdollisuus samaistua pakolaisiin. Näytelmä on hieno kokemus. Siinä on hyviä näyttelijäsuorituksia ja hyvin esitettyä musiikkia. Pariin otteeseen näytelmä onnistuu myös pysäyttämään hyvillä ja filosofisilla dialogeilla. Suomalaisen pakolaisperheen isä ja nuorempi tytär keskustelevat tulevaisuudesta. Isä heittää kysymyksen tyttärelleen: ”Kumman valitsisit: joko tilanteen, jossa saisit matkustaa ympäri maailmaa, mutta et ikinä enää saisi palata Suomeen, tai tilanteen, jossa saisit asua Suomessa mutta et ikinä pääsisi sieltä pois”. ”Matkustaisin”, tytär vastaa ja lisää: ”niin, siis JOS saisimme valita, mutta mehän emme saa”. Tai kun pakolaisperheen nuorin tytär puhuu siitä kuinka hän ei tunne olevansa osa uutta yhteiskuntaa. Toisaalta

jäivät vaivaamaan ne muutamat kliseet, joiden avulla pyrittiin lähestymään ongelmia. Se, että suomalaisuus esitetään stereotyyppien ja kliseiden kautta on tietenkin helppo tapa tuoda asiat esiin ja kliseisille ”meille” on helppo nauraa. Kun Zambesin ulkomaalaisviraston maahanuuuttajaseminaarissa puhutaan suomalaisista ja heidän tavoistaan, näytetään kaksi suomalaista, joiden on tarkoitus tervehtiä toisiaan... mutta he vain seisovat tuppisuisina paikallaan. ”Niin, suomalaiset tervehtivät olemalla tervehtimättä”, seminaarin alustaja sanoo. Kun suomalaisuus esitetään tällä tavalla, samalla unohtuu se, että suomalaisiakin on moneksi. Vai ovatko todella kaikki suomalaiset hiljaisia ja juroja, eivätkä tervehdi julkisissa paikoissa (niin, paitsi tietysti kännissä)? Samaan hengenvetoon tuodaan esille toinen sterotypia tällä kertaa afrikkalaisista: hehän eivät osaa pitää aikatauluista kiinni. Kun zambesilaiselle maahanmuuttovirkamiehelle annetaan repliikki: ”annammeko tosiaan feministisen tasa-

Juuri sen takia, että Zambesin kaltainen näytelmä on tärkeä, ja koska teatteriryhmä Kassandra on jo saavuttanut vakiintuneen aseman suomalaisessa kulttuurikentässä, näytelmältä on mielestäni lupa odottaa riskinottoja. Näytelmän jälkeen herää pari tärkeää kysymystä. Voitaisiinko Suomessa vuonna 2008 välttää kliseiden käyttöä valistusteatterissa? Toinen kysymys on tietenkin se ovatko ”suomalaiset” valmiita vastaanottamaan näytelmän, joka ottaisi enemmän riskejä kuin Zambesi? Taiteella on lupa kokeilla rajoja. Istuessani raitiovaunussa esityksen jälkeen ajattelin esityksen kohdeyleisöä. Varmasti teatteri oli joillekin ajatusmaailmoja avartava kokemus. Mutta todennäköisimmin kai Zambesia katsomaan hakeutuvat ihmiset, jotka jo ennestään ovat jollain tavalla perehtyneet pakolais- ja maahanmuuttokysymyksiin. Sitä suuremmalla syyllä näytelmä olisi voinut haastaa katsojat hiukan enemmän.

S 19 / PAKOLAINEN 1 / 2008

Kantaako optimismi Kolumbian vaikeuksien yli? teksti ja kuvat

KOLUMBIA

maarit pIIPPO

KOLUMBIALAISET OVAT ERIKOISTA VÄKEÄ: 44 VUOTTA KATKERAA SISÄLLISSOTAA, JA SILTI KANSA ON KÄRJESSÄ MAAILMAN ONNELLISUUSTILASTOISSA. SISSIJÄRJESTÖJEN, sijärjestöt ovat yrittäneet myös pakolla värvätä uutta väkeä riveihinsä, ja kieltäytyminen on ollut hengenvaarallista. Peruttuja lupauksia, mitättömiä julistuksia

Brittiläisen New Economist Foundationin vuonna 2006 tekemässä maailman onnellisimpien kansojen mittauksessa Kolumbia sijoittui yllättäen toiseksi pienen Vanuatun saaren jälkeen. Tutkijoilla on ollut selittämistä, miten epävakaissa oloissa olevat Latinalaisen Amerikan maat päihittivät tilastoissa läntiset hyvinvointivaltiot. Erääksi syyksi ilmiölle esitettiin sitä, että Kolumbian kaltaisissa kehitysmaissa ihmiset ovat tottuneet elämään päivästä toiseen asioita liikaa murehtimatta. Kolumbian ongelmista on myös sanottu muodostuneen negatiivinen klisee, jolloin uutisointi väkivallasta ja huumekaupasta ei anna oikeaa kuvaa maasta, jossa suuri osa elää rauhallista ja laadukasta elämää. Silti on totta, että Kolumbia keikkuu myös toisenlaisten tilastojen kärjessä: Se on maailman suurin kokaiinin tuottaja, se on maailman vaarallisin maa ay-liikkeen jäsenille ja se kuuluu viiden maailmassa eniten pakolaisuudesta kärsivän maan joukkoon. Kolumbian

S 20 / PAKOLAINEN 1 / 2008

tilastoissa on noin 2,3 miljoonaa rekisteröityä pakolaista, mutta on arvioitu, että todellisuudessa pakolaisia olisi jopa kaksinkertainen määrä. Suurin osa heistä on maan sisäisiä pakolaisia. Maaseudun väki sissisodan uhrina Pakolaisongelma Kolumbiassa koskee enimmäkseen afro-kolumbialaista ja intiaaniperäistä maaseudun väestöä. 1960-luvulta lähtien maaseutua ovat terrorisoineet vasemmistosissit dominoivat yhä monia alueita aseistettujen oikeistojoukkojen ja huumekauppiaiden kanssa. Ryhmien väliseen väkivaltaan on osallistunut varsin verisesti myös maan armeija. Valtakamppailun kärsijöinä ovat maalaiset, jotka yrittävät hoitaa elinkeinoaan alati uhkaavan väkivallan ikeessä. Usein aseistautuneet joukot ovat sumeilematta ilmoittautuneet maatilojen uusiksi omistajiksi, ja joko määränneet tilan asukkaat lähtemään tai surmanneet nämä saman tien. Sis-

Kolumbian hallinto on osoittautunut tehottomaksi pakolaisongelman ratkaisemiseksi. Monista lupauksista ja säädöksistä huolimatta on varsin selvää, ettei mittava pakolaisongelma ole maan hallinnon prioriteettikysymys, vaan se on taipuvaisempi suosimaan tukitoimillaan maan vähäistä, mutta vaurasta omistavaa luokkaa. Tästä oli osoituksena viimevuotinen tapaus, jossa hallitus lupasi 800 pakolaisperheelle maata asuttavaksi Kolumbian eteläosasta. Hanke peruttiin viime hetkellä, kun kyseisen alueen lähellä asuvat maanomistajat ilmoittivat aikeen hankaloittavan heidän palmuöljyn tuotantoaan. Niin hallitus perui lupauksensa, joka olisi antanut pysyvän kodin huomattavalle määrälle Kolumbian pakolaisia. Vaikka pakolaisille on Kolumbian lain mukaan taattava vähintään asumus, vaatteet, peruselintarvikkeet ja koulutus, yli 70 prosenttia jää hallinnon avun ulkopuolelle. Siksi erilaisten järjestöjen tuki on pakolaisille ensiarvoisen tärkeää. Suurin osa heistä elää köyhyysrajan alapuolella ja noin puolet on työttömiä. Karibianmeren rannalla sijaitseva Cartagenan kaupunki on Kolumbian kuudenneksi suurin

HUUMEKAUPAN JA ARMEIJAN VALLATESSA KOLUMBIAN MAASEUTUA, LUKEMATTOMAT PIKKUKYLIEN ASUKKAAT OVAT JOUTUNEET PAKOLAISIKSI KAUPUNKIEN KÖYHÄLLISTÖKORTTELEIHIN. pakolaisten vastaanottaja. Arvioiden mukaan kaupungissa asuu noin 100 000 pakolaista. Tilanteesta huolestunut Cartagena julistikin vuoden 2007 ”pakolaisten oikeuksien vuodeksi”. Saatiinko tilanteeseen parannusta? - En ole kuullut, että kaupunki olisi tehnyt mitään konkreettista, vastaa projektikoordinaattorina työskentelevä Clara Fernandez Actuar-järjestöstä. Käy ilmi, että monet vastaavat hallinnon julistukset ovat osoittautuneet vain puheeksi. Tosipaikan tullen varat ohjautuvat jonnekin muualle kuin pakolaisten auttamiseen. Kansalaisjärjestöjen tuki lähes ainoa mahdollisuus Actuar on kolumbialainen vähäosaisten avustusjärjestö, joka saa toiminnalleen rahoituksen pääasiassa yhdysvaltalaisten FUPADja USAID -järjestöjen kautta. Actuar toimii paikallistasolla koulutuksen, sosiaalisen tuen ja mikrolainojen antajana. Järjestöllä on pakolaisille vuoden mittaisia projekteja, joiden kautta pyritään kohentamaan kerrallaan noin kahden tuhannen henkilön tilannetta. Psyykkisen ja sosiaalisen valmennuksen lisäksi osallistujat saavat ammatillista koulutusta haluamaltaan alalta, kuten tietotekniikassa, käsitöissä tai yritystoiminnassa. He saavat myös taloudellisen avustuksen, joka voi olla esimerkiksi pesukone tai työväline, joka auttaa elinkei-

non hankkimisessa. Enith Fernandez joutui lähtemään kotipaikastaan Cordobasta vuonna 2001. Sissit olivat surmanneet hänen miehensä, ja Enith pakeni kolmen lapsensa kanssa Cartagenan hökkelikylään. Yksinhuoltaja pääsi Actuarin avustusohjelmaan ja opiskeli erilaisia käsityötekniikoita. Enith sai mikrolainan työvälineeseen, jolla hän voi työstää kookos- ja totomuhedelmien kuoria koristeellisiksi käyttöesineiksi. - Olen todella onnellinen, että löysin uuden elinkeinon ja voin tukea lasteni koulunkäyntiä ja harrastuksia, Enith kiittelee putiikissaan. Enith on opettanut käsitöitä naapurin naisille, ja harmaan lautamajan uumenissa toimii nyt pieni käsityöpaja. Laina lyhenee pikkuhiljaa, ja neljättä lastaan odottavalla naisella on vaikeuksien jälkeen toivoa elämässään. Pitkä matka menestykseen Julio Contreras hoiti maatilaansa Chocon alueella, kunnes sissit surmasivat hänen veljensä. Julio joutui pakenemaan perheensä kanssa yhdelle Cartagenan slummialueista. Yritteliäs mies otti itse selvää, miten paikallisia herkkuja, butifarra- ja salchichamakkaroita tehdään ja ryhtyi valmistamaan niitä ilman juoksevaa vettä tai viemärijärjestelmää olevassa asumuksessaan. Maistuva makkara meni hyvin kaupaksi, mutta valmistuksen hygieniataso

oli erittäin arveluttava. Julio pääsi Actuarin yrittäjäkurssille ja otti lainan kunnollisen makkaratehtaan perustamiseen. Kurssin jälkeen tehdas menestyi hyvin, eikä tehtaan hygieniaoloissa uudella toimialueella ollut enää moitteen sijaa. Tällä hetkellä Julio työllistää 12 entistä pakolaista tehtaassaan, ja jälleenmyynnin kautta makkaroista elantoa saa kymmeniä perheitä. Julion yritys on Acturinkin ylpeydenaihe, entisten pakolaisten omistama yritys, joka on noussut hökkelikylästä hyvälle liikepaikalle yhä laajenevaksi menestystuotteeksi. - Actuarin projekteihin on pitkä jono, mutta valitettavasti emme pysty auttamaan kaikkia avun tarvitsijoita, Clara huokaa. Viranomaisten panosta tarvittaisiin! Kolumbia elää tällä hetkellä muutospaineessa sisällissodan lopettamisen ja pakolaistilanteen parantamisen suhteen. Helmikuussa 2008 pidetty iso, maan suurinta sotilaallista sissijärjestöä, FARCia, vastustanut maailmanlaajuinen marssi sai kolumbialaiset pitkästä aikaa reagoimaan avoimesti väkivaltaa vastaan. ”Ei enää kuolemaa, ei enää kidutusta, ei enää valheita” julistaneen marssin voima oli kansassa, joka yhdistyi Facebook-nettipalvelun kutsun kautta. - Kolumbialaisia kuvaa suuri halu voittaa vaikeudet – ehkä pikemminkin optimismi kuin onnellisuus, analysoi eräs marssiin osallistunut Kolumbian voimavaroja.

S 21 / PAKOLAINEN 1 / 2008

Teksti

Suomen Elokuva-arkiston, Ranskalaisen kulttuurikeskuksen, Pakolaisavun ja muiden yhteistyökumppanien järjestämässä seminaarissa helsinkiläisessä elokuvateatteri Orionissa helmikuun alussa oli nimekkäitä puhujia. Dosentti Pasi Saukkonen, elokuvaohjaaja Jean Bitar sekä ranskalainen professori Alexis Spire. Pasi Saukkonen on työssään erikoistunut siihen, mikä rooli taiteilla on ollut kansakuntien rakentumiselle. Hän nosti alustuksessaan esille sen, että taide on usein tarjonnut positiivisia samaistumiskohteita suomalaisille. Kiinnostavaa on seurata miten yhteiskuntien muuttuminen näkyy esimerkiksi elokuvissa. Monissa suuremmissa EUmaassa, kuten myös Ruotsissa, sen hyväksyminen, että maahanmuutto on jotakin pysyvää, kesti useita kymmeniä vuosia. Myös elokuvissa tämä on näkynyt esimerkiksi siinä, että maahan muuttaneet ovat hyvin myöhäisessä vaiheessa päässeet mukaan elokuviin pääosien esitäjinä. ”Pitkään näytti siltä, että suomalainen tv- ja elokuva-ala reagioi

S 22 / PAKOLAINEN 1 / 2008

yhteiskunnan monikulttuuristumiseen hitaasti. Vielä kolme vuotta sitten olisin sanonut, että tilanne on surkea. Mutta viimeisten vuosien aikana on tapahtunut paljon.” Esimerkkeinä mainittakoon tvohjelmat Ähläm Sähläm, Mogadishu Avenue ja Poikkeustila. Vaikka varsinkin kahden ensiksi mainitun ohjelman laadusta voi olla montaa mieltä, suunta on Saukkosen mukaan silti oikea: ”Valoa on näkyvissä.” Tärkeintä on tietenkin elokuvien sisältö. Pasi Saukkonen heittää idean yleisölle – aina kun käy katsomassa elokuvan, joissa on mukana etnisiin vähemmistöihin kuuluvia näyttelijötä kannattaa esittää itselleen pari kysymystä. ”Kysykää ketkä ovat elokuvan tekijöinä, ketkä ohjaavat, ketkä näyttelevät ja ennenkaikkea: kuka esittää mitäkin”. Elokuvaohjaaja Jean Bitar puhui suuren osan alustuksestaan siitä, kuinka hän alusta alkaen on halunnut tehdä ensisijasesti elokuvia Suomesta ja suomalaisista. ”Olen halunnut etsiä suomalaisuudesta myönteisiä asioita. Minut

marcus floman Kuvat OP Härmä

on otettu niin hyvin vastaan tässä maassa. Sen takia haluan elokuvillani antaa jotakin takaisin.” Bitar on uransa aikana tehnyt yli 30 fiktio– ja dokumenttielokuvaa. Osa elokuvista ovat rakkaustarinoita, osa kertoo laman voittajista. Bitarilla on myös vankka usko siihen, että Suomi voi selvitä voittajana eri maista ja lähtökohdista tulevien ihmisten yhteisen yhteiskunnan rakentamisessa. Pari vuotta sitten valmistuneessa dokumentissa ”Säpinää Hakunilassa” ulkomaalaistaustaiset nuoret haastattelivat toisiaan konstaleimattomalla tavalla. ”Halusin elokuvalla avata suomalaisten ja ulkomalaistaustaisten silmät. Halusin myönteisellä tavalla osoittaa, että voi olla ylpeä siitä, että on muslimi. Ihan samalla tavalla voi olla ylpeä siitä, että on kristitty ja suomalainen. Näistä asioista ei tarvitse tapella, Bitar sanoi, ja jatkoi samaan hengenvetoon: ”Ei tämä tietenkään ole helppoa. Dokumentissa esitän kysymyksiä, ei ole olemassa helppoja vastauksia.”

S 23 / PAKOLAINEN 1 / 2008

ja O p e t ta k s i e d k u u k au oa r u e 20