ENSIRAKKAUS TUMMANPUNAINEN HARJANEILIKKA

ENSIRAKKAUS

TUMMANPUNAINEN HARJANEILIKKA

AARNO SAARINEN ON HOIVANNUT, MUOKANNUT JA VAALINUT PUUTARHAANSA VUOSIKYMMENIÄ. SEN KUKKALOISTO ON VERTAANSA VAILLA, JA HYÖTYPUUTARHA TEKEE SAARISEN LÄHES OMAVARAISEKSI. TERVEELLISTÄ HUNAJAA HÄN SAA OMASTA MEHILÄISTARHASTAAN.

TEKSTI: REIJA KOKKOLA KUVAT: EEVA KANGAS

Silta kulkee pitkin lammen reunaa. Sitä ympäröivät monet kukat ja kasvit tuoden rauhallista tunnelmaa kulkijalle. Kattopellillä paalutettu reuna on päällystetty puulla. Rakennelman ansiosta multa ja kasvit pysyvät hyvin paikoillaan. Sillan kupeessa viihtyy hyvin isolehtinen kanna. Edessä on kolmemetriseksi kasvava tatar, jota kutsutaan myös Pohjolan palmuksi.

1 2

1. Aarno Saarisen puutarhassa unikot kasvavat harvinaisen suuriksi. Monivuotista kaunista kukkaa tavataan valkoisesta punaiseen. Taustalla sormustinkukka. 2. Laukka valloittaa helposti koko tontin. Saarinen on joutunut poistamaan niitä pois ämpäritolkulla, koska se leviää niin nopeasti. Pallomaisessa kukassa on valtavasti siemeniä.

3. Villiviini on etenkin syksyn ruskassa upea näky. Tämä villiviini on tuotu alun perin Suur-Sarvilahden kartanolta vuonna 1950. Se suojelee taloa eikä suinkaan rapauta sitä, vaikka niin usein luullaan. 3

Loviisan Sarvilahdessa Varpustien varrella on ihan oikea satupuutarha. Se on muokkautunut Aarno Saarisen kätten jäljiltä kukkaloistoksi vuosikymmenten aikana. Kukkien väriloistoa kestää keväästä myöhäiseen syksyyn. Lisäksi satoisa hyötypuutarha takaa sen, että Saarinen ostaa kaupasta omenia ja perunoita vain talvisin. Ja sitten päälle vielä hunajaa omasta mehiläistarhasta.

Miten ihmeessä Saarisesta tuli moinen viherpeukalo? Vastaus on luultavasti Suur-Sarvilahden kartano. Saarinen pääsi aikoinaan kartanolle töihin puutarhapojaksi 14-vuotiaana. Työ oli fyysisesti raskasta, mutta samalla hoksaavainen nuorimies ”näki ison kokonaisuuden”. Siis sen, miten isoa kauppapuutarhaa hoidettiin. – Tein oikeastaan vähän kaikkea. Aika paljon oli lapiointia ja kaivamista sekä nurmenleikkuuta. Sain myös hoitaa Linda-hevosen laitumelta puutarhurille, kun hän lähti vaimonsa kanssa vankkureilla torille myymään puutarhan tuotteita, Saarinen muistelee.

Tuohon aikaan Saarisen monilapsinen perhe asui kartanon mailla torpassa. Silloin nuorimies koki myös ensi-ihastumisensa. Se oli ihana, tummanpunainen harjaneilikka. – Sisko toi sellaisen torpallemme kartanolta, hän hymyilee.

Ensimmäinen kasvimaa

Vuosien varrella enin osa Saarisen perheen lapsikatraasta lähti omiin suuntiinsa, joten perheen muuttaessa vuonna 1950 Sarvilahteen omaan taloon Varpustielle muuttajia oli jäljellä äidin, isän ja Saarisen itsensä lisäksi kaksi sisarta ja yksi veli. Isä kuoli pian muuton jälkeen, ja muut lapset muuttivat muualle. Saarinen jäi äitinsä kanssa hoitamaan kotitaloa. – Ei silloin ollut mitään puutarhaa. Ikkunan alla taisi olla keltaista miekkaliljaa. Mitään muuta tässä ei ollut, jos ei nokkosia ja heinää lasketa, Saarinen muistelee.

Äiti oli toki pitänyt pientä kasvimaata jo perheen asuessa kartanon torpassa. Siinä kasvoi perunaa ja sipulia. Kun Varpustiellä lampola purettiin pois, saatiin sen kivistä pienelle kasvimaalle reunus. Se oli oman kotipihan ensimmäinen kasvimaa, josta saatiin sipulia, perunaa ja porkkanaa. Sittemmin kasvimaita on tullut pihapiiriin viljalti lisää.

Sato on runsas ja monipuolinen, onhan Saarisella taito hyppysis-

Pärskäjuuri on kukka, vaikka se kuvan keskellä vähän häipyykin muitten kukkien lomaan vihreän värinsä takia. Sekin on tuotu alun perin Suur-Sarvilahden kartanosta, ja sillä on rikinkeltainen kukka. Edessä sormiangervo.

Yksi puutarhan helmistä on sininen valeunikko, se kasvimaailman hankala tapaus.

1 Puutarhani helmet

”SININEN VALEUNIKKO on hyvin vaikea saada onnistumaan. Kylvin sen siemenestä, ja minulla kesti kolme vuotta saada se kasvamaan.

Se oli alkuun jotakuinkin sentin mittainen, mutta kun uhkasin heittää likavedet sen niskaan, niin johan alkoi kasvaminen.

Nyt kukka on noin kymmenen senttiä kertaa kymmenen ja varttakin on noin 80 senttiä. Se on Himalajalta lähtöisin oleva kalliokasvi, joten se kaipaa mineraaleja. Niitä saadessaan sen kukka on kuin silkkiä. Asetan unikon juurelle kiviä pohjoispuolelle, jolloin kivi varastoi lämpöä kasville ja tasoittaa lämpövaihtelua.

Kuvan unikossa näkyy hieman lilaa. Jos sitä lannoittaa vain kompostimullalla, lilaa tulee sinisen sekaan. Keinolannoitteella se säilyy puhtaamman sinisenä.”

sään. Puutarhan tuotteet ovat meheviä ja maukkaita. Tomaatteja on jos minkälaisia, ja sipulikin on saanut rinnalleen valkosipulin. – Eihän aikoinaan valkosipulista ollut tietoakaan. Sitä pidettiin venäläisten ruokana. Söivät ja haisivatkin siltä, Saarinen naurahtaa.

Mehiläispistos

Saarinen on tehnyt valtavan työn saadakseen tonttinsa sopivaksi kasveille ja kukille. Maa-ainesta hän on haalinut kaikkialta, mistä sitä vain on ollut mahdollista saada. Saarinen on tasoittanut ja muokannut maataan hartiavoimin.

Ihan ensimmäiseksi hyötypuutarha alkoi kukoistaa. – Nyt on hyöty jäänyt vähemmälle ja kukat tulleet sitäkin vahvemmin tilalle.

Vaikka Saarisella alkaa jo olla ikää, sitä ei juuri huomaa. Fyysinen työ pitää kropan ja pääkopankin kunnossa. Keväästä syksyyn Saarinen herää viiden maissa aamulla ja ennen seitsemää hän on jo pihamaalla hommissa. Tekemistä riittää niin paljon kuin vain jaksaa tehdä. – Onhan askel jo vähän lyhentynyt. Kaikkea ei aina kerkeä tekemään. Välttämättömät hommat kyllä hoidan.

Ulkopuolinen ei mitenkään voi huomata, että mikään olisi jäänyt tekemättä. Piha ja puutarha ovat siistejä, ja kukkien runsaudensarvi on suorastaan häkellyttävä. Hän tuntee kasvinsa ja niiden ominaisuudet ja tavat läpikotaisin. Kaikki tämä tieto on kertynyt tekemällä ja koko ajan lisää oppimalla.

Mehiläistarhauksen Saarinen aloitti 17-kesäisenä. – Olin silloin puutarhurin apulainen, ja ostin puutarhurilta ensimmäisen mehiläisyhdyskuntani. Taisin silloin saada pistoksen.

Mehiläisilläkin on omat jekkunsa, eikä niitä voi koskaan täysin hallita. Lisääntymisvietti saa ne joskus parveilemaan omia aikojaan, vaikka tarhuri luuleekin hallitsevansa ne. No, joka tapauksessa Saarisella on aina hyvää hunajaa tallessa. – Annan tuttaville ja käytän itse. Jonkin verran myyn, sillä mehiläistarhaus vaatii myös satsauksia.

Runsaudenpula

Saarisella on yksi heikkous. Hän ei oikein osaa vähentää puutarhansa runsautta, vaikka lisäkasvattamiseen ei ole mitään tarvetta. Hän itsekin ihmettelee puutarhurin viettiään. – Toissa kesänä vannoin, että nyt vähennän. Mutta taas tuli tuplasti uusia siemeniä, vaikka minulla oli ihan tarpeeksi niitä omaan käyttöön.

Saarisen puutarhan runsaus perustuu pistokkaisiin, lisäämiseen ja jakamiseen. No, joskus täytyy ostaakin jotain uutta jännää, ”jos tulee markkinoille”. Siitä saa sitten alun, jota pystyy lisäämään.

Saarisen puutarhassa erikoisuuksia tosiaan on. Vuosikymmenet ovat opettaneet hänelle, missä mikin kasvi viihtyy ja millaiset olosuhteet se tarvitsee kukoistaakseen.

Kosteutta, varjoa vai valoa? Tuntuu, että jokaisella kukalla ja kasvilla on oma paikkansa tässä satupuutarhassa. Ja jos Saariselta jotain kysyy, vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä. Ihan kaikkea hän ei kuitenkaan kerro. Yksi puutarhan helmistä on sininen valeunikko, se kasvimaailman hankala tapaus. Moni on udellut, miten Saarinen on saanut sen onnistumaan. – Sen tiedon vien hautaan, hän sanoo päättäväisesti.

”OHDAKE on jännän teräksensininen. Se on helpohko kasvi, joka lähtee hyvin siemenestä.

Ohdake on perenna, joka alkaa kukkia heinäkuussa ja kukoistaa pitkälle syksyyn. Se sopii hyvin kuivakukaksi ja koristeisiin.

Kuvassa on ohdakkeen kaverina keltainen sormustinkukka.”

2 3 ”JASMIININ tuoksu on huumaava. Minulla on taipumus tykätä suurikokoisista kukista ja kasveista, ja siksi pihallani on kuusi isoa jasmiinia. Alun perin niitä oli yksitoista. Silloin piha oli vielä avonainen, ja tavallaan täytin sitä suurilla tuoksuvilla jasmiineilla. Kun puutarhani alkoi täyttyä, poistelin pikkuhiljaa jasmiineja ja vein niitä tyttäreni pihalle.”