3 minute read
Napapiirin loputon synkeys
Teksti: Ulla Haverinen
Tunnettu ruotsalainen dekkarikirjailija Liza Marklund (s. 1962) on tunnettu rikostoimittaja Agneta Bentzon -dekkareistaan. Nyt hän käsittelee tuoreimmassa rikosromaanissaan Napapiiri merkillistä 17-vuotiaan lukiolaisneidon katoamistapausta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Lapin maakunnan Norrbottenissa sijaitsevaan pienehköön fiktiiviseen Stenträskin kuntaan. Idässä on Boden, pohjoisessa Jokkmokk ja etelämpänä Luulaja. Kirjailija on kotoisin liki samoilta seuduilta eli Piitimestä (Piteå). Tässä romaanissa on kyseessä trilogian ensimmäinen osa.
Advertisement
Kirjan tapahtumat liikkuvat kahdessa aikatasossa, eli elokuussa 1980 ja joulun tienoilla 2019. Birgitta, Agneta, Carina, Susanne ja Sofia kokoontuvat kerran kuussa pitämään Napapiiri-nimistä kirjapiiriä. Yllättäen yksi heistä katoaa elokuussa jälkiä jättämättä kuin savuna ilmaan. Tyttöviisikko opiskelee lukiossa kirjallisuustiedettä, mikä herättää arvostusta ja arvostavia katseita sekä muissa opiskelijoissa kuin opettajissakin. Useimmat näistä neitosista ovat kotoisin erittäin hyvinvoivasta keskiluokasta. ”He näyttivät hyviltä yhdessä.” Maine alkaa kuitenkin hiljalleen rapautua ja tyttöjen mitä erilaisimmat luonteenpiirteet alkavat erottua selkeästi. Seuraa ankaria konflikteja luetuista kirjoista. Mitään tosikilttejä eivät tyttöviisikon kaikki jäsenet suinkaan ole. Pari heistä rietastelee paikallisessa majatalossa amerikkalaisten työmiesten kanssa. Pikkukaupungin salaisuudet alkavat muutenkin hiljalleen avautua lukijalle. On rahapetoksia ja aviottomia lapsia – –.
Kaikkitietävä kertoja kruisailee päähenkilöitten pään sisällä ja selkeyttää toimintoja. Kuitenkin Marklundin kerronnassa korostuu todella raskas ja sekavahkokin, loputon dialogi. Tytöt kiivailevat myös perheenjäsentensä kanssa. Elämä vaikuttaa melko näköalattomalta. Juoni rönsyilee ja haarautuu eri suuntiin. Ja koko ajan ympärillä vallitsee arktinen pimeys, ikirouta ja pakkanen. Nämä ilmastoseikat toistuva niin väsyttävän tiheään tekstissä, että lukija osaa tulkita melko vaivattomasti niiden ankeaa symboliikkaa.
Joulukuun 20. päivänä 2019 työmiehet löytävät sillan perustuksista ruumiin. Tutkijat päättelevät esine- ja vaatetodisteiden pohjalta vainajan olevan nelisenkymmentä vuotta aiemmin kadonneen Sofian jäännöksistä. Löytö herättää paikkakunnalla suurta hämmennystä. Nyt jo 57-vuotias Carina työskentelee poliisihallinnossa. Hän alkaa penkoa arkistoja poliisipäällikkö Wiking Stormbergin kanssa. Tämä Wiking on ollut kouluaikoina tyttöjen yleisen ihastuksen kohde. Oikea namupala. Seksikäskin.
On joulupäivän aamu vuonna 2019. ”Oli pikimustaa ja hyytävän kylmä. Lumisade ja viima olivat lakanneet – – ”. Kirkkoon tungeksii runsaasti ihmisiä. Kirkkoherra pitää tavanomaisen joulupalveluksen. Susanne lausuu Sofialle muistosanat saarnastuolista. Leskeksi jäänyt Wiking on paikalla avustajineen. He tarkkailevat yleisöä ja etsiskelevät nyt jo rutkasti vanhentuneiden kirjakerholaisten kasvoja. Kärttyinen Birgittakin on matkannut paikalle. Poliisipäälliköllä on mukanaan virka-ase. Hän on hermostunut ja kuumissaan. Lopulta hän huomaa Agneta Mäkitalon, yhden kirjatytöistä. Tilanne kirkossa eskaloituu. ”Psykologi oli aivan oikeassa – – Hänellä tosiaan oli uskomattomat voimavarat, ja hänestä todella voisi tulla mitä hän vain halusi.”
Loppuhuipennus on useimmiten dekkari- ja rikosromaaneissa melkoinen yllätys. Tapahtumat keikahtavat raiteiltaan, ja lukija ällistyy. Tässä genre ei siis ole dekkarimainen, jossa etevähkö etsivä tai nokkela sivullinen kokoaa yhteen palapelin ja rikos selviää nopeasti. Romaanin umpimustat kannet kuvastavat monellakin tapaa kaamoksen synkeyttä ja pohjoisen ahdistuksen tematiikkaa. Ikäviä tapahtumia. Tosin tunturin takaa näkyy muutaman minuutin ajan häivähdys punertavaa auringon kajoa. •
