Juhana Aunesluoma - yhteiskuntatieteilijä vai humanisti?

Yhteiskuntatieteilijä vai humanisti?

Teksti: John Helin Kuvat: Sabriina Hietaniemi

Poliittisen historian laitoksen ovi käy melkoista vauhtia. Tai ainakin käy metaforisesti, yhä vallitseva pandemiatilanne hillitsee Kuppalan kupeessa olevan uksen fyysistä käyttöä melkoisesti. Suurta intoa polholaisten keskuudessa koettiin vuodenvaihteen tienoilla, kun Juhana Aunesluoma nimitettiin uudeksi poliittisen historian professoriksi. Mutta kuka Aunesluoma oikeastaan on, ja miten miehen tie on käynyt professorin toimistoon? Poleemi lähti selvittämään asiaa.

Kuka ihmeen Aunesluoma?

”Mä en oikeastaan edes pääse tonne”, Aunesluoma nauraa ja osoittaa Kuppalan vieressä olevaa poliittisen historian laitoksen ovea. Koronavirus ei kuitenkaan ole syy poliittisen historian uuden professorin eristykseen Snellmaninkatu 14:sta, vaan tällä kertaa syyttävä sormi osoittaa byrokratiaan. Aunesluoman työpiste on yhä virallisesti Siltavuorenpenkereen toimistoissa ja hänelle ei ole yksinkertaisesti ehditty antaa pääsyä polholaisten kaikkein pyhimpään. Olenkin siis tavannut karvareuhkaa rennosti päässään pitävän professorin Unioninkatu 37:n sisäpihalla. Koronaviruspandemiasta johtuen henkilökunta ei saa ottaa vastaan oppilaita yliopiston tiloissa, joten olemme sopineet 7

haastattelumme helmikuiseen pikkupakkaseen. Aunesluoma esittelee itsensä ytimekkäästi: ”syntyperäinen helsinkiläinen, kansainvälisten suhteiden historian tutkija ja isä. Tutkija, opettaja”, ja siirtyy sulavasti analysoimaan poliittisen historian erityispiirteitä yhteiskuntatieteen ja historian välissä. ”Joinakin päivinä ollaan vähän enemmän yhteiskuntatieteilijää ja joinain päivinä vähän enemmän humanistia”, hän veistelee.

Vaikka uusi professori ei välttämättä ole luentosalista tuttu kasvo monellekaan polholaiselle, hän on jo tähän mennessä tehnyt pitkän uran poliittisen historian parissa, eivätkä Snellmaninkadun ovetkaan ole aina olleet hänelle kiinni. Aunesluoma on viettänyt Helsingin yliopiston henkilökunnassa parikymmentä vuotta: aluksi vuosikymmenen verran yliopistonlehtorina ja sen jälkeen muun muassa Eurooppa-tutkimuksen tutkimusjohtajana. Viimeisimmäksi pestiksi ennen nimitystä nykyiseen professorinvirkaan jäi valtiotieteellisen tiedekunnan varadekaanin virka. Aunesluoma kertookin tutustuneensa yliopiston toimintaan varsin kokonaisvaltaisesti eri tehtävissään. Vaikka opetustyöt Helsingin yliopistolla ovatkin jääneet Suomessa vähemmälle viimeisen kymmenen vuoden aikana,

opetustöistä ei ole kokonaan tarvinnut luopua: Aunesluoma oli vuosina 2015–2017 vierailijaprofessorina Minnesotan yliopistossa.

Niin sanottu ”välivuosi” Amerikassa Euroopan historiaa opettamassa ei kuitenkaan aiheuttanut kovin suurta kulttuurishokkia hänelle. ”Yliopistot on aika samanlaisia kaikkialla, mutta aika paljon siinä joutuu tekemään töitä”, hän sanoo ja lisää sitten ”mutta niin joutuu täälläkin”. Pääosa Aunesluoman urasta on tehty juuri erilaisissa valtiotieteellisen tiedekunnan pesteissä, vaikka CV:stä löytyy sellaisiakin kummajaisia kuin ”vuoden kaunein kirja” -kilpailun kunniamaininta vuodelta 2011. ”Oon kyllä aika valtsikalainen ja juurtunut aika syvälle tänne”, Aunesluoma toteaa ja kuvailee sen jälkeen tiedekuntaa henkiseksi kodikseen.

“Mä oon varmaan viimeisiä proffia, joiden henkilökohtaiseen kokemusmaailmaan kuuluu vielä YYA-sopimus.

Kulunutta kymmentä vuotta Aunesluoma kuvailee pitkäksi ajaksi olla poissa kotitiedekunnan opetustehtävistä. ”Tilanne on sinänsä ihan uusi: tiedekunta ehti muuttua ja koulutusohjelmatkin ehti muuttua”. Viimeinen tietenkin viittaa myös niin sanottuun Isopyörä -uudistukseen, jossa kasattiin kokoon nykyinen yhteiskunnallisen muutoksen koulutusohjelma. ”Kanditutkinnot myllättiin niin perusteellisesti, että opettajan näkökulmasta joutuu todellakin uudella tavalla katsomaan, miten niitä asioita on ajateltu”. Professori kuitenkin kokee muutoksen hänen työnsä kannalta kiinnostavaksi ja odottaa mielenkiinnolla sitä, millä tavalla uusi pohjakoulutus vaikuttaa uusien opiskelijoiden tapaan lähestyä poliittisen historian perinteisempiä kysymyksiä.

Kauas ei Aunesluoma ole tosiaan päässyt, siis fyysisesti. Ylioppilaaksi hän kirjoitti Liisankadulta Sibelius-lukiosta ja saapui sen jälkeen Helsingin yliopistoon vuonna 1988. Professori kuvaa kylmän sodan päättymisen ajan Polhoa ”hyväksi jengiksi” ja ”tiiviiksi yhteisöksi”. Erityisesti opiskeluajasta on jäänyt mieleen aktiivinen sosiaalinen elämä: ”hyvät bileet” Aunesluoma tiivistää virnistäen. Silloin ei kuitenkaan juhlittu haastattelupaikkana toimivalla sisäpihalla vaan tiedekunnan vanhoissa tiloissa Aleksanterinkadulla. Ehtipä Aunesluoma Poleemiinkiin kirjoittaa Polhon opintovastaavan ominaisuudessa. ”Yliopisto on ollut hienoinen pettymys”, hän muistelee jyrisseensä lehden sivuilla ja naurahtaa, kun totean aikomukseni väärinkäyttää lainausta.

Tutkijasukupolvia murroskohdissa

Kurkkua kuivaa, joten suuntaamme Liisankadun R-kioskille hakemaan nesteytystä. Siitä matkamme jatkuu mäkeä ylös kohti Siltavuorenpenkereen upeita maisemia. Hakaniemen Maailman rauha -patsaan siintäessä kaukaisuudessa puheemme siirtyy kohti Aunesluoman opiskeluajan maailmaa. Molempien tarinoihin kuuluu olennaisesti reaalisosialismin murtuminen ja kylmän sodan loppu.

”Mä oon tullut opiskelijaksi, kun tää vanha maailma oli vielä olemassa. Se on aika jännä tilanne olla syksyllä kurssilla, jossa opiskellaan Neuvostoliiton historiaa ja samaan aikaan Neuvostoliitto hajoaa.”

Aunesluoma onkin omalla tavallaan uhanalainen olento: ”Mä oon varmaan viimeisiä proffia, joiden henkilökohtaiseen kokemusmaailmaan kuuluu vielä YYA-sopimus.”

Poleemissakin on viime vuonna puhuttu paljon poliittisen historian sukupolvenvaihdoksesta, ja nyt sellainen on taas käynnissä. Vaikka Aunesluoma uskookin poliittisen historian suurten kysymysten pysyvän melko lailla samankaltaisina, hän pohtii silti tutkijasukupolven vaihdosta ja toisaalta myös uusia opiskelijasukupolvia formatiivisten, ajatteluun ja maailmankatsomukseen merkittävästi vaikuttavien, kokemusten kautta. Väistyvien professoreiden formatiivisena aikana oli 1960-luvun villit vuodet, uudella professorilla se taas oli juuri kylmän sodan kääntyminen 1990-lukuun. Nykyisen opiskelijasukupolven formatiivisessa ajassa hän näkee jälleen uusia muutoksia.

Poleemin John Helin haastatteli Juhanaa Aunesluomaa Kuppalan pihalla.

Sabriina Hietaniemi

Aunesluoma uskookin opiskeluajan ja nuoruuden suurten tapahtumien vaikuttavan merkittävästi siihen, mistä uudet tutkijasukupolvet lähtevät ponnistamaan omia tutkimuksiaan. Erityisen tärkeänä hän näkee juuri parin-kolmenkympin välisen etapin: ”Jos siihen osuu jotain isoa, niin se jättää kyllä jälkensä.” Se saakin Aunesluoman pohtimaan varsin klassisia historiakysymyksiä muutoksesta ja jatkuvuudesta ja omasta opiskeluajastaan. ”Siinä oli sellainen fiilis, että nyt kaikki muuttuu”, hän sanoo. Vaikka maailma, jossa hän kasvoi, olikin YYA sopimuksen rytmittämä, opiskeluelämän kokemuksien mukaiset nopeat historialliset muutoksetkin olivat mahdollisia. ”Se on ehkä lähempänä nykymaailmaa”, hän miettii.

Kylmän sodan päättyminen tosiaan jätti jälkensä Aunesluoman tutkimukseen. Monet miehen tutkimusprojekteista liittyvät tiiviisti juuri muuttuvaan maailmaan ja erityisesti pohjoisen Euroopan rooliin siinä.

”Aluksi mä tutkin kylmän sodan alkua”, hän sanoo ja kertoo sitten Kylmän sodan tutkimuksen eläneen nousukautta hänen Oxfordissa tehtyjen jatko-opintojensa aikana 1990-luvun lopussa. Valtava määrä aineistoja oli avautunut, ja tutkijat ahmivat niitä hirveällä kiireellä. EU-tutkimus ja uudet näkökulmat olivat erityisesti nousussa. ”Siinä oli mahdollisuus katsoa vähän toisin silmin muitakin kuin supervaltoja”. Oxfordissa hän koki olevansa historiantutkijana Eurooppa-tutkijoiden keskellä – ”vähän niin kuin täälläkin”, hän virnistää.

2000-luvun jatkuessa kuitenkin fokus siirtyi kylmän sodan alkupäästä kohti kylmän sodan loppua ja siihen, missä määrin kylmän sodan aikaisia ajattelumalleja ja rakenteita on vielä olemassa. Muutokseen vaikutti erityisesti itänaapurin Putin-Medvedev valtakaruselli. ”Siinä alko näyttä siltä, että ei tää meekkään ihan niin kuin aateltiin”.

Päivänpolitiikan tapahtumat ja maailmantilan muutokset ovatkin jatkuvasti vaikuttaneet Aunesluoman tekemään tutkimukseen, ja hän pitää sitä jonkinlaisena poliittisen historian ominaispiirteenä: historiaa katsotaan taaksepäin nykyhetken silmälaseilla. Tärkeäksi nousee vähemmän yllättävästi historian poliittisuus; miten historia nähdään nykyhetkessä ja erityisesti mitä historiaa halutaan nähdä. Historian poliittisuuden yksi ulottuvuus onkin se, että nykyhetki saa tutkijat näkemään erilaisia asioita. ”Se on vähän erilainen tapa tarkastella historiaa kuin perinteinen humanistinen historia”.

Uuden tutkijasukupolven historiantutkimuksesta uusi professori esittääkin varovaisia arvauksia. Esimerkiksi ilmastopolitiikan alkutaipaleet, ja voimapolitiikan muutokset ovat asioita, joista hän uskoo tulevan sukupolven etsivän itselleen suuntaa. Mukana kulkevat tietenkin kylmään sotaan ja nykymaailmaan tiiviisti liittyvät kysymykset siitä, mitä 1990-luvulla oikeastaan tapahtui ja mitkä prosessit ovat vaikuttaneet niiden taustalla. Aunesluoma varoittaakin vetämästä mutkia kovin suoriksi kehityskaarien syy- ja seuraussuhteista, kuten historiapolitiikassa ja populaarissa historiankäsittelyssä usein tehdään. Poliittisen historian tutkijan tehtävänä on asettaa asioita mittasuhteisiin ja käydä läpi niitä mutkittelevia polkuja, joiden takia maailma on sellainen kuin se nyt on.

”Meidän tehtävämme on itseasiassa monimutkaistaa asioita ja tuoda historian kompleksisuus esille.”

Poliittisen historian tutkijan rooli ei kuitenkaan rajoitu pelkkään historian kompleksisuuden esiintuomiseen. Aunesluoma kokee jossain määrin asiantuntijan velvollisuudeksi myös aktiivisen nykypäivän kommentoimisen ja sen ilmiöiden tarkastelemisen siitä näkökulmasta, kuinka tulevaisuuden historijoitsijat tulevat käsittelemään niitä. Näin hän myös toimii: Aunesluoma twiittasi aktiivisesti koko Yhdysvaltain presidentinvaalien ajan, ja edellisiä vaaleja hän tarkasteli aitiopaikalta Minnesotan vierailijaprofessorin pestissään. Hän oli vasta saapunut maahan, kun Trump laskeutui kultaisia liukuportaita pitkin ilmoittamaan presidentinvaalikampanjastaan.

”Mä ajattelin, että nyt on jotain isoa meneillään ja tätä täytyy seurata”. Samoissa tunnelmissa hän oli myös aikoinaan alkanut kerätä lehtileikkeitä vuonna 1989. ”Ajattelin, että nyt mä ryhdyn keräämään tätä systemaattisesti, koska sitä voi joskus käyttää”.

“Vaikka tutkijana sitä täytyy välttää, on ihmisenä pakko harrastaa toiveajattelua.

Yhdysvalloissa oleskellessaan hän näki myös hyvin läheltä yhteiskunnalliset jakolinjat, joiden hän sanoi osoittautuneen huomattavasti syvemmiksi kuin hän oikeastaan odottikaan. Yliopistokaupunki tuntui omalta kuplaltaan, jonka ulkopuolelle poistuessa amerikkalaisen yhteiskunnan jakautuneisuuden monet puolet iskivät välittömästi kasvoille. ”Sen ehkä tajusi vasta, kun oli paikan päällä”. Se myös avasi silmät sille, että Trump saattaisi ollakin varteenotettava haastaja presidentinvaaleissa. Toisaalta Aunesluoma ajatteli jakautumisen oleva niin syvä, ettei siitä voisi juuri syvemmäksi mennä, mutta sekin ajatus osoittautui vääräksi. Viimeistä viittä vuotta Aunesluoma kuvaileekin ”huikeaksi”, mutta toteaa kuitenkin, ettei viimeisimpien vaalien tulos sinänsä yllättänyt. Yllätyksen sen sijaan tarjosi huikean tarinan jatkuminen ja mielenosoittajien tunkeutuminen Yhdysvaltain kongressiin. Hän sanoo uskoneensa jatkuvasti, että mitä vaan voi tapahtua, mutta se oli jotain mitä hänkään ei odottanut.

”Opiskelijana oppi jotenkin ajattelemaan, että maailma menee parempaan suuntaan. Että demokratia, tasa-arvo ja muut hyvät hallintomuodot pikkuhiljaa yleistyy, ja ehkä se meneekin niin, mutta se aikajänne voi olla vain pidempi.”

Nykyaikana on toki menossa muitakin suuria muutoksia, joita Aunesluoma uskoo näkyvän hänen professorikautensa aikana yhä enemmän. Sivuamme lyhyesti ilmastonmuutosta, Krimin kriisiä ja Kiinan nousua globaaliksi pelaajaksi. Hän uskoo muutosten kuitenkin vaikuttavan myös siihen, millaisia ihmisiä hakeutuu poliittisen historian pariin, ja palaa takaisin sen asemaan yhteiskuntatieteen ja humanismin välissä.

”Ehkä me hakeudutaan tälle alalle sen takia, että me ollaan aika aktiivisia seuraamaan asioita, että siinä mielessä me ollaan yhteiskuntatieteilijöitä, mutta ehkä se meidän ymmärrys siitä perustuu sellaiseen humanisteille tyypillisempään holistisuuteen.”

Aunesluoma tiivistääkin pohdintansa poliittisen historian tutkijan roolista varsin napakasti: ”Toiveajattelu ei kuulu hyvän tutkijan repertuaariin.” Hän jatkaa toteamalla, että toiveajattelu vääristää tulkintoja, mutta nostaa samalla esiin yhteiskuntatieteilijän ja tavallisen ihmisen roolien välisen ristiriidan.

”Vaikka tutkijana sitä täytyy välttää, on ihmisenä pakko harrastaa toiveajattelua” hän sanoo ja jatkaa sitten virnistäen: ”muuten elämä olisi aika ankeaa.”