Poleemi 3/12 by Poleemi

P o l e e m i 3/12

poleemi

3/2012

Puhu tohon, vaik t채채ll채?! Miss채 vaan.

poleemi

3/2012

ä ä k i r j o i t u s

ämä edesmenneen isoisäni hokema fraasi on tullut mieleeni, kun me valtsikalaiset aina silloin tällöin pelonsekaisin tuntein pohdimme tulevaisuudensuunnitelmiamme. Keskustelu on ajoittain kauhuskenaarioiden värittämää: maisterit eivät saa enää töitä, ja ihmiset tuntevat itsensä epäonnistuneiksi, mikäli he eivät tule saavuttamaan juuri sellaista koulutusta vastaavaa työtä, mistä he ovat opiskeluaikana haaveilleet. Lauseen sisältämän neuvon noudattaminen ei tietenkään helpota työnhakua tai vakinaista pätkätyöputkeen ajautunutta maisteria. Se voi ehkä kuitenkin hieman laajentaa asennoitumista siihen, että maailma on loppujen lopuksi täynnä mahdollisuuksia, ja odottamattomistakin olosuhteista voi päästä tekemään suuria tekoja. Kun J. V. Snellman karkotettiin Kuopioon, tämä uinuva sisämaan kaupunki oli silloisilla matkustusvälineillä kauempana Helsingistä – kaiken tärkeän tapahtumapaikasta – kuin Kuu nykyisillä kulkuvälineillä Maasta. Vaikka Snellmanin uskottiin olevan eristyksissä ”vaaraton”, hän perusti Saiman ja herätti sen avulla suomalaisuuden ja suomalaisten kansallistunnon. Ei edes tarvitse vetää kovinkaan paljon historian mutkia suoriksi, jos väittää tämän päivän Suomen – yhden maailman demokraattisimmista valtakunnista – olevan Snellmanin herätystyön tulosta. Paikka ei ole tärkeä, työtehtävä ei ole tärkeä. Työntekijä voi työskentelytavallaan ja -innollaan tehdä jokaisesta työtehtävästä ja jokaisesta työpaikasta suuren ja merkittävän.

Poliittinen historia sisältää lukuisia esimerkkejä, jotka valaisevat edellä mainittua. Oma suosikkiesimerkkini ansainnee tulla päivänvaloon. 1990-luvulla RKP:n puheenjohtajana toiminut Ole Norrback halusi aikoinaan luopua vähän arvostetusta puolustusministerin salkusta saadakseen enemmän arvostusta poliitikkona. Norrback sai raskaamman ministerin salkun, ja puolustusministerin tehtävät joutivat Elisabeth Rehnille.

maisterit eivät saa enää töitä« Kuten varmasti muistamme, Rehn kohosi nopeasti arvostetumpaan asemaan kuin yksikään RKP:n poliitikko aikaisemmin. Oli vain viittä vaille, ettei hänestä tullut presidenttiä. Rehn onnistui mullistamaan suomalaisten perinteisiä käsityksiä monella tavalla. Pienenkin puolueen edustaja voi yltää presidentinvaalin toiselle kierrokselle, mutta mikä tärkeämpää: Rehnin ansiosta merkittävä osa suomalaisista hyväksyi ajatuksen, että tasavallan presidentti voi olla nainen. Kuten suomirockin legenda Remu Aaltonen sen eräässä klassikkobiisissään ytimekkäästi ilmaisee: ”It ain’t what you do, it’s how you do!” Tuomas Lassinharju

-vastaava päätoimittaja

poleemi

3/2012

s i s ä l t ö

37. vuosikerta

p o l e e m i toimitus

Opinnoista 5 Vaihtopalsta 7 Gradukatsaus 37

Vastaava päätoimittaja Tuomas Lassinharju

Päätoimittajat

Janne Soisalon-Soininen Riina Hyökki Reetta Heiskanen

Ulkoasu ja taitto

Janne Soisalon-Soininen Riina Hyökki

Kuvitus ja kuvat

Riina Hyökki Janne Soisalon-Soininen Reetta Heiskanen Emma-Karoliina Kurki Simo Ortamo

Kannen kuva

Paino

Painos

200 kpl

Sähköposti poleemi-2012@helsinki.fi Julkaisija

Poliittisen historian opiskelijat Polho ry

Poleemi saa HYY:n järjestölehtitukea

poleemi

3/2012

Kristityt USA:n Politiikassa

- Reaganin vallankumous

- Lotta Shemeikka

Kolumni : Kähmintää kellarisaunassa -Topi Houni

Tunnelmia R&A-Festareilta, - sion sonon leffa -Riina Hyökki

Mitä kuuluu, Kansankoti? - Kiiltokuvan kääntöpuolesta -Reetta Heiskanen

ISSN

1235-4412

Takatalvesta Palestiinalaiskevääseen -Eetu Jokela

Riina Hyökki

Unigrafia Oy

Alumnipalsta 6 tamminiemen pesä 36 Puheenjohtajalta 38

Näkökulma: Polho ja Yhteiskuntavastuu -Timo Lampinen

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen... -Simo Ortamon tunnelmia Tamminiemestä

Proffalta, - Hentilä tunnustaa hellyyttään -Purjehtiminen on välttämätöntä, Seppo Hentilä toteaa

Kirja -Sofi Oksasen "kun kyyhkyset katosivat" -Veikko Jarmala tykkää Sofi Oksasesta

o pinto

palsta

pinto- ja edunvalvontarintamalla eletään viime kevään hullunmyllyyn verrattuna hieman rauhallisempaa aikakautta. Keväällä aloitettu työ valtiotieteellisen tiedekunnan kandidaatintutkintojen uudistamiseksi on mennyt pikkuhiljaa eteenpäin. Opetusministeriöhän ilmaisi keväällä tahtonaan, että tiedekunnan viidentoista eri hakukohteen määrää pitäisi laskea ja kandeihin saada ”laaja-alaisuutta” – minkä tosiasiallinen merkitys on ainakin allekirjoittaneelle jäänyt vielä epäselväksi. Työryhmä on syksyn aikana toimittanut ehdotuksiaan oppiaineille, jotka ovat saaneet antaa niistä kommentteja. Alustavien ehdotuksien perusteella näyttää siltä, että vuoden 2014 aikana tiedekunnassa otetaan käyttöön jonkinlainen 25 opintopisteen kaikille yhteinen kokonaisuus, johon sisältyy yhteiskuntatieteiden perusteita, kuten suomalaista yhteiskuntaa tai yhteiskuntatieteiden suuria teorioita käsitteleviä opintojaksoja. Oppiaineet saisivat myös mahdollisesti päättää osittain itse osasta ”yhteiskuntatieteellisten perusopintojen” sisällöstä. Uudistus on kuitenkin vielä lapsenkengissään, eikä mitään ole vielä lyöty lukkoon, eikä esimerkiksi hakukohteiden määrän alentamista ole vielä käsitelty. Koko ylioppilaskunnan tasolla syksyn kovin juttu on totta kai ylioppilaskunnan edustajistovaalit. Marraskuun 6.-7. päivä valitaan ylioppilaskunnan 60-henkinen edustajisto, joka käyttää ylioppilaskunnan ylintä valtaa ja päättää näin mihin lukuvuoden alussa maksamaasi jäsenmaksuasi oikein käytetään. Edustajisto hallinnoi viime kädessä myös ylioppilaskunnan omistamia kiinteistöjä HYYYhtymän kautta, jonka vuoden 2011 liikevaihto oli muuten vajaat 33 miljoonaa euroa – ei siis mitään nappikauppaa. Kannattaa siis äänestää. Pienemmän mittakaavan vaikuttamista voi harrastaa syksyn aikana poliittisen historian oppiainekahveilla, jotka järjestetään marraskuun puolivälin tienoilla. Kahvin ja totta kai myös pullan merkeissä keskustellaan oppiaineen ajankohtaisista asioista ja kaikenlainen palaute ja muut kehitysehdotukset ovat enemmän kuin tervetulleita. Tarkkaile sähköpostiasi.

Eetu Jokela, 1. opintovastaava

poleemi

3/2012

l u m n i pa l sta

Poleemi kysyi muutama vuosi sitten valmistuneelta alumniltamme Emma Hakalalta, miltä työelämään siirtyminen on tuntunut. ei suoranaisesti kannustettu ja työmahdollisuudet eivät vaikuttaneet lupaavilta, joten hakeuduin muihin töihin. Päädyin kuitenkin yllättäen mukaan Aleksanteri-instituutin projektiin, jonka myötä selvisi että tutkimustyö voi olla vaihtelevaa, vuorovaikutteista ja kiivastahtista, eikä epäsosiaalista tutkijankammiossa istumista, joksi se usein mielletään. Miltä tuntui hypätä opiskelujen jälkeen työelämään?

Mitä teet työksesi tällä hetkellä? Millaisia muita töitä olet valmistumisen jälkeen tehnyt? Tällä hetkellä olen puoliaikaisesti Helcomilla eli Itämeren suojelukomissiolla Financial Officerina Venäjä-yhteistyöhön keskittyvässä projektissa, jossa pyritään vähentämään maatalous- ja ongelmajätepäästöjä erilaisten pilottiprojektien avulla. Osallistun raha-asioiden lisäksi suunnitteluun ja raportointiin EU:lle. Helcom on yhtä aikaa sekä diplomatiaa hyödyntävä kansainvälinen järjestö että luonnontieteellinen asiantuntijayhteisö. Aiemmin olin tohtorikoulutettavana Aleksanteri-instituutilla Länsi-Balkanin ympäristöturvallisuutta käsitelleessä tutkimusprojektissa, ja aloitin samalla aiheeseen liittyvän väitöskirjan. Osallistuin myös projektin tutkimussuunnitelman tekemiseen, eli pääsin vaikuttamaan sisältöön aika paljonkin. Tarkoitus on palata vielä kokoaikaisesti väikkärin tekoon, mikäli rahoitusta ilmaantuu. Miten odotuksesi tai kuvitelmasi työelämästä toteutuivat valmistuttuasi? Ei tullut järkytyksenä että työllistyminen voi olla vaikeaa. Halusin tutkijaksi, mutta siihen

poleemi

3/2012

Paineita toki oli ja tietyssä määrin on edelleen. Kokemukseni mukaan kärsivällisyys on kuitenkin valttia. Tarkan urasuunnitelman toteuttaminen on miltei mahdotonta, mikä voi tuntua piinalliselta, mutta voi lopulta olla hyvä asia: mutkan kautta saattaa päätyä töihin, joita ei olisi osannut ennalta arvata, mutta jotka ovatkin juuri se oma juttu. Koetko pää- tai sivuainevalinnoillasi olleen suurta merkitystä? Sivuaineilla voi fokusoida muuten yleissivistävää tutkintoa. Omalla kohdallani tärkeimpiä olivat IKEBB (Itä- ja Keski-Euroopan sekä Baltian ja Balkanin opintokokonaisuus) ja aloittamani ympäristöekonomian opinnot, jotka valikoituivat vähän sattumalta mutta ovat ohjanneet työuraani yllättävänkin paljon. Olen myös yhä tavattoman iloinen siitä, että vaihdoin opintojen alkuvaiheessa pääaineen kansantaloustieteestä poliittiseen historiaan. Toki kansistaustalla ura olisi saattanut aueta helpommin tai ainakin kovemmalla palkalla, mutta tuskin olisin niissä töissä viihtynyt. Neuvosi nykyisille opiskelijoille? Kannattaa panostaa siihen, mikä eniten kiinnostaa eikä vain pelata ”varman päälle”. Valtiotieteilijän tutkintoa ei ole syytä aliarvioida liian yleisluontoisena. Esimerkiksi analyyttisyys ja kirjoitustaito ovat kykyjä, jotka toisinaan työnantajatkin huomaavat ja joista on työelämässä hyötyä ennen kaikkea itselle.

v aihto

pa l sta

Polhossa vuonna 2008 opiskelut aloittanut Teemu Antikainen valitsi pari piirua eksoottisemman vaihtokohteen ja opiskelee syksyn Kingstonissa Queen’s Universityssä. Poleemi kyseli Teemun kuulumisia Kanadasta.

Miksi päätit lähteä juuri Kanadaan? No lähinnä sivuaineeni takia. Opiskelen täällä Pohjois-Amerikan tutkimuksen pitkää sivuainetta, ja mikä olisi parempi paikka opiskella sitä kuin Pohjois-Amerikka? Toiveissani oli tosin päästä Yhdysvaltoihin, mutta paikkoja näytti viime syksynä olevan sen verran vähän tarjolla, että maksimoin mahdollisuuteni päästä Amerikkaan hakemalla Kanadaan. Tarkoituksena oli myös päästä joksikin aikaa mahdollisimman kauas Veikko Jarmalasta, ja kun pyöräytin karttapalloa muutaman kerran, niin Kanada näytti sopivan turvalliselta paikalta. Millaista on opiskelu Kanadassa Suomeen verrattuna? Opiskelu vaatii täällä enemmän työtä ja opiskelijat suhtautuvat opiskeluun mielestäni vakavammin kuin Suomessa. Ei sinänsä mikään ihme, sillä yliopisto-opiskelu on täällä maksullista ja monella opiskelijalla on niskoillaan hurjat opintolainat. Suosittelen hakemaan vaihtoon tänne mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, ehkä jo fuksivuonna tai toisena opiskeluvuotena. Työtaakka neljännen vuoden opiskelijoilla on täällä hyvin raskas, josta sosiaalinen elämäkin jonkun verran kärsii. Mutta jos on lukutoukka ja viihtyy illat kirjastossa, niin miksei tänne voi tulla myöhemmässäkin vaiheessa. Täällä oppii tehokkaasti, ja englannin kielestä tulee erittäin luonteva työväline, josta on tulevaisuudessa hyötyä. Millainen on vaihto-oppilaan sosiaalinen elämä Kanadassa?

meen on se, että jos alkoholisoidut täällä opiskeluaikoina, olet melko varmasti drop-out ja päädyt minimipalkkaduuneihin. Suomessa taas alkoholisoituminen opiskeluvuosina takaa mahdollisuudet päätyä yritysjohtajaksi. Bileet on täällä mielestäni estottomampia kuin valtsikassa. Täällä ujot nörtitkin (=minä) juhlivat ja tanssivat aamuun asti. Täällä käsitys bileistä ei ole tyhjä tanssilattia kello 1 aamuyöllä ja muutama nuorisopoliitikko väittelemässä sivuhuoneen sohvilla tuloeroista. Millaista on arkielämä Kingstonissa? Eläminen täällä on aika kallista opiskelijalle. Lounaasta saa maksaa melkein 10 dollaria ja terveellistä lounasta joutuu täällä etsimään. Burgereita, ranskalaisia, hot dogeja, pizzaa.. Unicafen 2,50 euron lounas viidellä eri vaihtoehdolla on paratiisi, jota on tullut täällä ikävä.

Toki pohjoisamerikkalaiseen yliopistokulttuuriin kuuluu myös juhliminen. Erona SuoEmmaa haastatteli Riina Hyökki ja Teemua Tuomas Lassinharju poleemi

3/2012

Takatalvesta Palestiinalaiskevääseen? Teksti Eetu Jokela

Toisin kuin muualla arabimaailmassa, palestiinalaisalueilla vanhat valtarakenteet ovat pysyneet koskemattomina. Viimeaikaiset mielenosoitukset ovat kuitenkin saaneet niin Israelin kuin palestiinalaishallinnon varpailleen. Joulukuun 17. päivänä vuonna 2010 tunisialainen hedelmäkauppias Mohamed Bouazizi sytytti itsensä tuleen vastalauseeksi paikallisten poliisiviranomaisten mielivallalle. Seuraavien viikkojen ja kuukausien kuluessa mielenosoitukset, joita järjestettiin alun perin protestina miehen traagiselle kohtalolle, kasvoivat ja levisivät muun muassa sosiaalisen median mahdollistamana Tunisiasta ensin Algeriaan, seuraavaksi Jemeniin, sitten Syyriaan, Egyptiin ja Libyaan. Se, mikä alkoi yksittäisen miehen turhautumisesta, muuttui koko arabimaailmaa ravistelevaksi vallanku-

poleemi

3/2012

moukseksi, jota ruokki ihmisten pitkään kypsynyt tyytymättömyys yksinvaltaisuuteen, korruptoituneeseen hallintoon, työttömyyteen ja inflaatioon. Protestien ensiaalto löi vuoden 2011 puolella myös Länsirannalle ja Gazan kaistaleelle. Niin ikään Libanonin, Syyrian ja Jordanian pakolaisleireillä organisoitiin mielenosoituksia arabikevään innoittamana. Palestiinalaisten vuoden 1948 sodan ja sen aiheuttaman maastapaon muistopäivänä toukokuun 15:tenä tuhansia palestiinalaisia marssi Israelin vastaisille rajoille osoittamaan mieltään. Päivä ei sujunut verettömästi: arvi-

Kuvat: mozzoom/Flickr

olta kymmenen ihmistä kuoli ja sata haavoittui. Länsirannalla ja Gazassa protestoitiin vuoden 2011 aikana myös työttömyyttä ja kituvaa talouskasvua vastaan, siis samoista syistä kun muuallakin arabimaailmassa. Helsingin yliopiston seemiläisten kielten ja kulttuurien professorin ja Lähi-idän politiikan asiantuntijan Hannu Juusolan mukaan vuoden 2011 mielenosoituksissa oli myös paikallispoliittinen motiivi. ”Arabikevät sai palestiinalaisalueilla aikaan liikehdintää, jonka tavoitteena oli saada eri palestiinalaisryhmät, erityisesti Fatah ja Hamas, muodostamaan yhteishallitus ja järjestämään vaalit”, professori Juusola sanoo. Mielenosoitusten aiheuttama paine saikin Hamasin ja Fatahin allekirjoittamaan yhteistyösopimuksen. Sen tavoitteeksi asetettiin, ei enempää eikä vähempää kuin

”

suvereenin palestiinalaisvaltion perustaminen. Israel ei katsonut ryhmien kädenlyöntiä hyvällä: pääministeri Benjamin Netanjahu kuvaili yhteistyösopimuksen synnyn olevan ”isku rauhalle ja voitto terrorismille”.

”Palestiinalaishallinnon tarkoituksena pysyä pystyssä” Vuoden 2011 aikana mielenosoitusten aalto oli syvästi muuttanut arabivaltioiden pysyviksi luultuja valtarakenteita. Tunisian presidentti Zine el-Abidine Ben Ali syrjäytettiin vallasta jo tammikuussa. Kairossa mielenosoittajat valtasivat Tahririn aukion ja päättivät Hosni Mubarakin

Israelin suurin pelko on, että palestiinalaishallinto romahtaa, jolloin se joutuisi ottamaan alueesta vastuun.” Hannu Juusola Kuva: Riina Hyökki poleemi

3/2012

Kuva: Hossam el-Hamalawy/Flickr

kolmekymmenvuotisen hallinnon. Algeriassa lopetettiin maassa 19 vuotta voimassa ollut ihmisoikeuksia rajoittanut hätätila. Hiljalleen alkuinnostus ja optimismi kääntyivät kuitenkin verenvuodatukseksi ja poliittinen muutos konservatismiksi. Libyassa vallankumous muuttui sisällissodaksi, joka päättyi diktaattori Muammar Gaddafin teloitukseen ilman oikeudenkäyntiä. Egyptissä Mubarakin saappaat täytti sotilashallitus. Syyria on vajonnut veriseen sisällissotaan, joka on vaatinut jo arviolta 30 000 kuolonuhria. Saavutukset valuivat hukkaan myös Palestiinassa. Siitä huolimatta, että entiset vihamiehet, islamistinen Hamas ja sosiaalidemokraattinen Fatah, saivat aikaan yhteistyösopimuksen, vuonna 2011 palestiinalaisalueilla nähdyt mielenosoitukset eivät luoneet kestävää poliittista muutosta. Syitä lässähtämiseen on monia. ”Erityisesti Fatah on riippuvainen ulkomaisesta tuesta, ja kun Yhdysvaltain sekä EU:n kanta yhteishallitukselle oli jyrkän kielteinen, ei sillä ollut mitään toimintamahdollisuuksia” toteaa professori Juusola. ”Lisäksi osapuolet eivät päässeet sopimukseen vallanjaosta, ja vuoden 2007 taisteluiden jäljiltä niiden välillä on runsaasti katkeruutta”, hän jatkaa. Demokratian ja suvereeniuden tiellä ovat myös palestiinalaiset itse. Länsirannan Fatah sekä Gazaa hallitseva Hamas eivät ole suhtautuneet itsenäiseen ja riippumattomaan kansalaistoimintaan sallivasti. Ihmisoikeusjärjestöjen mukaan kumpikin osapuoli on rajoittanut ilmaisunvapautta ja kohdellut kaltoin pidätettyjä. Oslon sopimuksessa muodollista valtaa saaneesta palestiinalaishallinnosta on tullut omia etujaan ajava itseis-

poleemi

3/2012

arvo. ”Ei ole kyse enää konfliktin ratkaisemisesta, vaan sen hallinnasta. Palestiinalaishallinnosta on tullut elin, jonka tarkoituksena on pysyä pystyssä – siinä mielessä siitä on tullut samanlainen kuin mistä tahansa arabiregiimistä”, sanoo Juusola. Huonon hallinnon lisäksi palestiinalaisten ruohonjuuritason toimintaa haittaavat Israelin asettamat tiesulut, tarkistuspisteet sekä kansainvälisen yhteisön laittomaksi toteamat siirtokunnat ja turvamuuri. New York Times arvioi viime maaliskuussa, että Israel-Palestiinan konfliktin ratkaisun tiellä on tällä hetkellä myös se, että maailman huomio Lähi-idän asioissa kohdistuu tällä hetkellä Iraniin. Benjamin Netanjahun vieraillessa Valkoisessa talossa viime keväänä keskustelua hallitsi Iranin mahdollinen ydinaseohjelma, ei Palestiinan kysymys. Samaa mieltä on myös Juusola. ”Palestiinalaiset ovat jääneet sivuun ja maahan virtaa entistä vähemmän taloudellista tukea.”

Kohti palestiinalaiskevättä? Syksyn aikana Länsirannalla on epäsuotuisista olosuhteista huolimatta puhjennut uusia mielenosoituksia, jotka ovat jääneet noteeraamatta ainakin suomalaisessa mediassa. Syyskuussa alkaneiden mielenosoitusten kohteena ovat palestiinalaisten omat johtajat, erityisesti pääministeri Salam Fayyad. Tyytymättömyyttä on aiheuttanut talouden epävarmuus ja hintojen nousu. ”Hinnat kuin Pariisissa, palkat kuin Somaliassa”, veisteltiin kekseliäästi eräässä mielenosoittajien kyltissä.

Kuva: mozzoom/Flickr

”

Kuva: mozzoom/Flickr

Talouden romahtamisen ja rauhanprosessin pysähdystilan vuoksi on vain ajan kysymys, että alueella tapahtuu.” Hannu Juusola

”Uskon niihin tulkintoihin, jonka mukaan tämä ei ole vielä uuden intifadan alku. Kysymys on ainakin vielä palestiinalaisten sisäisestä valtataistelusta nimenomaan Länsirannalla”, sanoo professori Juusola. Foreign Policykin käytti artikkelissaan tilanteesta termiä ”intrafada”. Juusolan mukaan protestit herättävät Israelissa huolta ja se on jo reagoinut niihin lupaamalla lisää taloudellista tukea. ”Israelin suurin pelko on, että palestiinalaishallinto romahtaa, jolloin se joutuisi ottamaan alueesta vastuun”, Juusola esittää. Länsirannalla kiehuu jälleen, mutta Israelin ja Palestiinan konfliktille ei näy kuitenkaan loppua. Median huomio on tiukasti kiinnittynyt Israelin ja Iranin väliseen nokitteluun ja Syyrian veriseen sisällissotaan. Lisäksi Netanjahun tiukka politiikka on tällä hetkellä hegemonisessa asemassa Israelissa. ”Israelilaiset kokevat tehneensä jo tarpeeksi myönnytyksiä, joihin palestiinalaishallinto ei tarttunut. Palestiinalaiset puolestaan pitävät Oslon sopimusta huijauksena”, Juusola toteaa. ”Toivoa

rauhanneuvotteluiden onnistumisesta ei käytännössä ole kummallakaan osapuolella”, hän jatkaa. Palestiinan tapauksessa kaikki on kuitenkin epävarmaa. ”Talouden romahtamisen ja rauhanprosessin pysähdystilan vuoksi on vain ajan kysymys, että alueella tapahtuu”, professori Juusola ennustaa. Toistaiseksi mielenosoitukset ovat pysyneet Länsirannalla ja ne ovat suunnattu palestiinalaishallintoa vastaan, mutta ne voivat hyvinkin levitä Gazaan, tai niiden raivo saattaa kääntyä kohti Israelia. Syyskuun kolmantena nuori mies sytytti itsensä tuleen Gazassa, niin kuin Mohamed Bouazizi lähes kaksi vuotta aikaisemmin. Vaikka toinen intifada oli palestiinalaisille traumaattinen kokemus, on herkässä tilanteessa Israelin sotkeutuminen konfliktiin vain palestiinalaisten kivenheittelijöiden ja israelilaissotilaiden välillä käydyn selkkauksen päässä. Aika näyttää, onko uusissa mielenosoituksissa palestiinalaiskevään alku.

poleemi

3/2012

Mist채 l채htien uskovaiset

republi

poleemi

3/2012

ovat suosineet

kaaneja? TEKSTI Lotta Shemeikka

Jimmy Carteriin

Ronald Reagan

Kuva: Sebastian Niedlich /Flickr poleemi

3/2012

allas, Teksas, 23.8.1984. Yhdysvaltain presidentti puhuu ekumeenisessa konferenssissa. Takana on vajaat neljä vuotta ilmiötä, jota aikalaiset ovat kutsuneet reaganilaiseksi vallankumoukseksi. Tämä muutamien vuosien takainen mullistus on tuonut alfan ja omegan, itse kaikkivaltiaan takaisin politiikkaan. Sen on saanut aikaan vahva republikaaninen johtohahmo, charmikas Hollywood-näyttelijä ja entinen Kalifornian kuvernööri, sydänjuuriaan myöten antikommunistinen cowboy, herra Reagan. ”John Kennedyn Amerikassa uskonnon ja kirkkojen asema oli vielä turvattu. Abortti, rukous ja kirkollisten koulujen toiminta eivät olleet poliittisia kysymyksiä. Uskonnollisilla johtajilla oli oikeus nostaa esille päivän polttavia kysymyksiä. Heidän asemansa kunnioitus oli taattu. Jos politiikoilta puuttui tämä kun-

Kuva: Fibonacci Blue /Flickr

nioitus, ei hänen uransa poliittisella areenalla enää kestänyt. Uskonnolla oli oma paikkansa kansalaisten itseymmärryksessä. Ilmapiiri on muuttunut suuresti niistä ajoista ja koska näin on, tarvitsee uskonto puolustajia niiltä, jotka välittävät vain valtion eduista.” Yleisö hurraa, ja suupielistä mutistaan hallelujaa. Se, mikä näytti vielä reilut kymmenen vuotta sitten mahdottomalta, on tapahtunut. Moraalinen täyskäännös on muuttanut mielipideilmastoa ja tuonut kristilliset järjestöt arvoineen ja poliittisine agendoineen osaksi republi-

poleemi

3/2012

kaanisen puolueen poliittista toimintaa. Miten tähän on tultu?

Perhe amerikkalaisen yhteiskunnan indikaattorina 1960–1970-lukujen Amerikka eli suurten sosiaalisten muutosten aikaa. Vuosien 1970 ja 1990 välillä ydinperheiden prosenttiosuus väheni noin 40 prosentista noin 26 prosenttiin. Perhe on terminologisesti erittäin tärkeä käsite, kun puhutaan kristillisestä poliittisesta interventiosta. Perhe on yksi niistä amerikkalaiseen itseymmärrykseen liitetyistä tekijöistä, jotka nähdään amerikkalaista kulttuuria, traditiota ja moraalia vaalivina tekijöinä. Uskonnollispoliittiseen kulttuuriin Yhdysvalloissa on kuulunut kautta sen olemassaolon vahva tunnesidonnainen huoli perheiden säilyvyydestä

reaganilainen vallankumous toi alfan ja omegan, itse kaikkivaltiaan takaisin politiikkaan«

ja niiden asemasta moraalisena suunnannäyttäjänä. Perhe ei siis ole ainoastaan yksittäinen yhteiskunnan yksikkö, vaan myös laajemman perspektiivin poliittisen ilmapiirin mittari sille, mikä on kansakunnan henkinen tila milläkin aikakaudella. Perheinstituutiota uhkasi heräilevän ja pikkuhiljaa myös organisoituvan uuskristillisen oikeiston silmissä uudistuva aborttilainsäädäntö vuodelta 1973, koulujen rukouskielto julkisissa oppilaitoksissa 1962, yhä kasvavat homoseksuaalisten vähemmistöjen oikeudet, koulujen seksivalistus, feministinen liike ja jopa pelko kommunismin leviämisestä amerikkalaiseen yhteiskuntaan yleisen vapautumisen ja valtion kasvavien interventioiden välityksellä. Meneillään ollut henkinen ja moraalinen vapautuminen katsottiin uhkatekijäksi, jota uuskristillisissä piireissä kutsuttiin yleisesti sekularisoituneeksi humanismiksi. Ihmisestä ja individualistisesta yksilöstä ja oli tehty luoja ja kaikkivaltias. Tämä maailmankatsomus haastoi äänekkäästi banderolleja heiluttaen kaikki pyhinä ja koskemattomina pidetyt moraaliset koodistot ja arvot.

Jo vuoden 1976 presidentinvaaleissa oli ollut havaittavissa käänne kohti politiikan moraalisia painotuksia, mutta vielä tuolloin uskonnolliset äänestäjät laittoivat toivonsa demokraattisen puolueen ehdokkaaseen. Heidän pettymyksensä Jimmy Carterin politiikkaan oli yksi Reaganin valinnan mahdollistaneista tekijöistä neljä vuotta myöhemmin. Jännite, joka syntyi pettymyksestä Carterin liberaalina pidettyihin poliittisiin päätöksiin, oli yksi merkittävimmistä uskonnollista oikeistoa mobilisoivista tekijöistä vuoden 1980 vaaleissa, joka mursi entisen New Deal-ajan keskustavasemmistolaisen konsensuksen.

Uuskristillisen oikeiston ja perinteisten republikaanien yhteistyö Uuskristillistä oikeistoa on vaikea määritellä ideologisesti, mutta sen arvot asettuvat konservatismin, traditionalismin ja uusoikeiston ideologisille akseleille. Uusi oikeisto ideologiana (The New Right) uskoo perinteisen konservatismin tapaan yhteiskuntien olevan perimmäiseltä luonteeltaan orgaanisia ja tällaisenaan yhteiskunta on jo perusolettamukseltaan hierarkkinen ja arvoperusteinen. Kristillisille poliittisille vaikuttajille politiikka on uskontoa, sillä se kuvastaa vallitsevaa yhteiskunnan tilaa. Carterin hallinto edusti kristillisen oikeistoliikkeen silmissä muuttuvaa maailmaa, jossa uskonto on irrotettu politiikasta. Uusoikeistoliike tarjosi 1980-luvun Amerikassa kristillisille vaikuttajille ideologisen viitekehyksen, sillä tämä ideologia oli luonteeltaan radikaalimpi ja reaktiivisempi kuin konservatismi. Republikaaninen puolue taas edusti perinteisempää konservatismia, joka on maltillista ja jopa varovaista, siinä missä kristillinen koalitio edusti uusoikeistolle tyypillisempää tunteikkuutta, reaktiivisuutta ja moraalista jäykkyyttä. Näin ollen yhteisen rintaman rakentaminen Ronald Reaganin ehdokkuuden taakse ei ollut täysin ongelmatonta. Sekä republikaaninen

Kristillisille poliittisille vaikuttajille politiikka on uskontoa, sillä se kuvastaa vallitsevaa yhteiskunnan tilaa«

puolue, että kristilliset lobbaajat ja painostusryhmien johtajat joutuivat tekemään kompromisseja yhteisen koalition muodostamiseksi. Ronald Reagan ei ollut kristilliselle oikeistolle mikään varsinainen unelmien täyttymys. Hän oli kuvernöörivuosinaan 1967–1975 Kaliforniassa seisonut varsin vapaamielisen politiikan takana vastustaessaan homoseksuaalien oikeuksia rajoittavaa lainsäädäntöä ja hyväksyessään vapaamman aborttilainsäädännön voimaantulon. Hän ei ollut minkään seurakunnan aktiivijäsen, ja näin ollen kirkossakäyntikin rajoittui vain juhlapyhiin. Pahimpana ristinään hän kantoi kristillisten kannattajien silmissä avioeron taakkaa. Reaganin voidaan sanoa olleen kaikin puolin sekularisoituneen elämäntavan ilmentymä, mutta ei kuitenkaan täysin sekularisoitunut persoona. Moraalinen enemmistö, vuonna 1978 mo-

raalisia arvoja tukemaan perustettu järjestö, asetti tärkeimmäksi päämääräkseen Carterin päihittämisen tulevissa vaaleissa, minkä takia se päätti seisoa Reaganin takana tämän menneisyyden lapsuksista huolimatta. Reaganilla oli taustalla jonkinlaista seurakunnallista aktiivisuutta, mutta hänen näkemykselliset mielipiteensä olivat tarpeeksi maltillisia, sopivissa määrin epäuhkaavia, joten hän sai uskonnollisen oikeiston lisäksi taakseen myös keskivertoamerikkalaiset arvoäänestäjät ja republikaaniset maallikot. poleemi

Kuva: Fresh Conservative/Flickr

3/2012

Republikaanisen puolueen sisältä kuului riitasointuja lähinnä maallisten konservatiivien puolelta, jotka pelkäsivät yhteistyön TVsaarnaajien ja aborttifanaatikkojen kanssa rapauttavan puolueen maineen maltillisempien äänestäjien silmissä. Todellisuudessa hyötysuhde oli molemminpuolinen. Republikaaninen

Kuva: stlyouth/Flickr

puolue ei voinut sulkea silmiään uuskristillisten vaikuttajien tuomalta valtavalta kannatukselliselta potentiaalilta. Näiden vaalien jälkeen yhteistyö puolueen ja kristillisten vaikuttajien välillä oli sinetöity.

säilymistä. Heidän mukaansa kansainväliset elimet rajoittavat Yhdysvaltojen vapautta ja levittävät moraalisesti arveluttavia arvoja yhteiskuntaan. Pelottavimpina esimerkkeinä nähtiin muun muassa feminismi ja jumalan kieltävä kommunismi. Menivätpä jotkut niinkin pitkälle, että olivat valmiina näkemään YK:n toiminnan lopun aikojen antikristuksen imperiumin esiasteena. Reaganin retoriikka piti sisällään kaksi tulkintatapaa: kristillisten raamatullisen tulkinnan ja keskivertoamerikkalaisen uskomuksen, että pahan valtakunnalla tarkoitetaan kommunismia ja Neuvostoliittoa. Reagan toi amerikkalaiset yhteen. Eikä tämä tapahtunut vain hänen uskonnollisten näkemystensä tai oman aktiivisen uskonnonharjoittamisensa kautta, vaan vetoamalla generalisoituihin myytteihin, joissa Amerikka oli hänelle Jumalaa pelkäävä kansakunta taistelussa ateistista kommunismia vastaan. Loppujen lopuksi Reagan sai marraskuun 1980 presidentinvaaleissa 50,7 % kaikista annetuista äänistä ja samalla voitti vaalitaistelun 44 osavaltiossa. Carterin osuus jäi 41 prosenttiin ja riippumattoman republikaanisen ehdokkaan John B. Anderssonin äänisaalis kuihtui 6,6 prosenttiin. Poliittista suunnanmuutosta ja mielipideilmaston oikeistolaistumista ilmensivät myös republikaanien voitot samanaikaisissa kongressivaaleissa, jossa republikaanit saivat enemmistön ensimmäistä kertaa 28 vuoteen. Vuoden 1980 presidentin vaaleja voi siis perustellusti pitää modernin ajan evankelisten kansanosien äänestyskäyttäytymisen käännekohtana. Siirtymä republikaanisen puolueen taakse oli vielä 1964 vaaleissa vaikuttanut toivottomalta, mutta trendi kääntyi selkeään voittoon vuoden 1980 vaaleissa. Lähteet: Bruce, Steve: The rise and fall of the New Christian Right (Oxford University Press, 1988) Heywood, Andrew: Political ideologies: An indroduction (Palgrave

Reaganin retoriikka

Macmillian, 2007)

Ronald Reaganin retoriikkaa on pidetty moniulotteisena, sillä se vetosi sekä kiihkouskovaisiin että keskivertoäänestäjiin. Esimerkkinä voidaan mainita hänen retoriikkansa pahan valtakunnasta. Uskonnolliset johtajat kokivat kasvavan kansainvälisen yhteistoiminnan, esimerkiksi YK:n kaltaisten organisaatioiden kanssa, uhkaavan amerikkalaisen kulttuurin

gion in contemporary American societ (Harmony Books, 1993)

poleemi

3/2012

Kosmin Barry – Lachman, Seymour P: One nation under god: ReliRoof, Wade Clark: 'American presidential rhetoric from Reagan to Bush: Another look at civil religion' Social Compass. 56(2).2009. Ruotsila, Markku: Yhdysvaltain kristillinen oikeisto (Gaudeamus, 2008) Williams, Daniel K: God's own party: The making of the Christian right (Oxford University Press, 2010)

k o l u m n i

piskelijapolitiikassa ja valtakunnan politiikassa on paljon yhteistä. Näinä vaikeina aikoina, kun rahat on tiukassa ja kaikessa pyritään säästämään, huomattavaksi menoeräksi ovat muodostuneet tilat. Selkein esimerkki on käynnissä oleva varuskuntien lakkauttaminen ja toimintojen keskittäminen. Pääministeri Jyrki Kataisen mukaan varat tulee suunnata ennemmin tuottavaan toimintaan kuin seinien lämmittämiseen. Näin saadaan kuulemma Suomen puolustusvoimista lihakset kunnolla näkyviin. Helsingin yliopisto ei ole aivan samanlaisiin tilojen vähennyksiin alkanut. Hieman hullunkuriseltahan tuntuisi ajatus bodatusta tutkijasta, joka Varsapuistossa toimistoaan pitäen, viimeistelisi artikkeliaan ja valmistelisi tulevaa luentoa. Helsingin ylioppilaskunnassakaan ajatus ei ole täysin vieras. Juhlatilana tunnetun Casa Academican myymistä on mietitty ja kysytty, että kuuluuko ylioppilaskunnan tehtäviin omistaa ensisijaisesti juhlakäytössä oleva tila. Ainejärjestöt ovat olleet Casa Academican säilyttämisen kannalla, mutta viime keväänä he taisivat tehdä itselleen karhunpalveluksen. Senaatintorilla järjestetyt suursitsit oli selvä signaali päätöksentekijöille, että ylioppilaat osaavat pitää hauskaa tarvittaessa vaikka taivasalla. Herää kysymys, mikseivät päätöksentekijät karsi joskus omista puitteistaan? Helsingissäkin monta kiinteistöä on varattu byrokratialle ja hännystelijöille, vaikka kaikki tietävät, että päätöksistä

TOPI HOUNI

päättää pieni sisäpiiri. Asiat valmistellaan käytävillä ja kahvipöydissä, ja valmisteluista riippumatta päätökset tehdään kuitenkin pienessä piirissä. Koska eletään demokratiassa, ei kansan vaaleissa valitsemaa edustajistoa voi täysin sivuuttaa. Näitä edustajia varten voisi esimerkiksi varata Suomenlinnaan vievän tunnelin valiokuntatyötä varten, ja mukavuuden lisäämiseksi tuoda tunneliin muutama kahvipöytä avainedustajia varten. Tunnelissa käydyistä keskusteluista voitaisiin koostaa raportti, joka toimitettaisiin saunaan, jossa oikea sisäpiiri sitten kähmisi asiat kuntoon.

kähmintä on menneinä vuosina ollut vallanhimoista, mutta toisinaan vain himoista johtuvaa«

Ylioppilaskunnassa ei tarvittaisi edes Suomenlinnan tunnelin kaltaista paikkaa. Riittäisi, että avainhenkilöt kokoontuisivat Uuden ylioppilastalon alasaunalle ja runnoisivat asiat mieleisikseen. Muut ylioppilaat voisivat esittää mielipiteensä lähetekeskustelun yhteydessä Kolmen sepän patsaalla, mikäli sattuisivat olemaan hereillä viiden aikaan aamulla. Päätöksentekopaikaksi alasauna sopisi hyvin, koska siellä kyseistä toimintaa on harrastettu aikaisemminkin. Kuulopuheiden perusteella kähmintä on menneinä vuosina ollut vallanhimoista, mutta toisinaan vain himoista johtuvaa.

poleemi

3/2012

Todellisuuden ja synkän mielen rajamailla Teksti Riina Hyökki

Ohjaaja Sion Sono oli jo viimeistellyt käsikirjoituksensa Minoru Furuyan Himizu-nimiseen sarjakuvaan perustuvasta filmistä, kun maaliskuussa 2011 Japania ja koko maailmaa järisyttänyt Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus muutti kaiken. Sono käsikirjoitti elokuvan uudelleen tsunamin jälkeiseen aikaan. Vuoden 2012 Rakkautta ja Anarkiaa -festivaali esitti elokuvan osana Aasia-ohjelmistoaan.

eini-ikäinen Sumida elää äitinsä kanssa kolkossa peltihökkelissä vuokraten veneitä viereiselle järvelle, kunnes äiti lähtee miesystävänsä matkaan ja poika jää yksin. Isä käy välillä rettelöimässä vaatien rahaa, ja ainoa ”isän neuvo” pojalle on, että tämä olisi saanut jättää syntymättä. Sumidan luokkatoveri Chazawa on häpeilemättömän innokas pelastamaan Sumidan rakkauden voimin eikä hätkähdä tippaakaan pojan aggressiivisen tylystä välinpitämättömyydestä. Chazawan perheen kuvataan olevan jos mahdollista yhtä absurdin sekaisin: vanhemmat valmistelevat tyttärelle hirttosilmukkaa vaatekomeroon. Sumidan naapurustossa maailma vaikuttaa muutoin pysähtyneen maanjäristyskatastrofin jälkeen. Naapurit asuvat rähjäisten pressujen alla aavemaisen järven reunamilla. Tässä synkkyydessä Chazawan tekopirteät tempaukset Sumidan venevuokrausbisneksen edistämiseksi tuntuvat melkeinpä irvokkailta. Himizu tuo valkokankaalle huutamista, silmitöntä väkivaltaa ja turhautuneita vihanpurkauksia. Mikään ei ole normaalia tai hyvin ja ne, jotka kehtaavat ilmaista iloa, saadaan näyttämään lähinnä säälittäviltä typeryksiltä. Erään käänteentekevän mutakuoppatappokohtauksen jälkeen yksi pariskunta poistuu kesken kaiken elokuvateatterista. Upottavassa penkissä istuessani haluaisin tehdä samoin ja kysyn itseltäni, olisiko sittenkin pitänyt valita jotain hieman kevyempää. Ei ole sikäli yllätys, että ahdistava filmi ahdistaa. Vastaavanlainen elokuva saa silti usein kritiikkiä turhasta väkivallan riepottelusta. Kaksituntisessa Himizussa väkivaltaa ei ole säästelty, ja on sallittua kysyä, missä vaiheessa se

poleemi

3/2012

menee yli. Himizu painii kuitenkin eri sarjassa kuin niin sanotut perinteiset erinäisiä suolenpätkiä esittelevät elokuvat. Sio Sonon ohjauksessa synkimmät ja ahdistavimmat tunteet näkyvät niin inhorealistisen konkreettisesti, että ennemminkin pelottaisi, jos sitä olisi jotenkin helppo käsitellä. Silti median myllyttämä kouluväkivaltatapausten konteksti nostaa tässä yhteydessä syystäkin niskakarvat pystyyn. Pelottaa myös hiukan oma ja muiden turtuminen väkivaltadiskursseihin. Tarvitsemmeko ympärillemme yhtään enempää väkivaltaa? Toki väkivaltarikoksia tapahtui ennen elokuvatuotannon alkamistakin. Sen viihteellistyminen vain tuntuu olevan yksi ääni lisää maailmalle, jossa väkivalta kuuluu elämään myös luokkahuoneissa ja bussipysäkeillä. Toisaalta olisi naurettavaa väittää, että väkivaltainen elokuva itsessään aiheuttaisi kenellekään napsahduksia päässä. Syyt ovat aina syvemmällä ja monimutkaisempia, ymmärsi niitä tai ei. Sonolla on joka tapauksessa provokatiivinen ote, eikä hän päästä katsojaa eikä yhteiskuntaa helpolla. Äkkiseltään tuntuisi helpommalta vain torjua vaikeat asiat ja teeskennellä, ettei niitä olisi olemassakaan. Tässä piilee ehkä juuri se tunne, johon Sono haluaa tarttua. Tekee pahaa kuvitella, mitä tapahtuisi, jos näin kipeitä tuntemuksia ei olisi sallittua käsitellä. Tavallaan onkin hämmentävää, että kulttuuri, jossa tunnetusti negatiiviset tunteet pyritään sosiaalisissa tilanteissa kätkemään, sallii huomattavan paljon Himizun kaltaisen materiaalin tuottamista. Japanin kaltaisessa maassa vaikeiden tunteiden kuvaaminen taiteen kautta onkin siksi äärimmäisen

”

Ei ole sikäli yllätys, että ahdistava filmi ahdistaa.” Kuvat: Rakkautta ja Anarkiaa

” oleellista. Himizu ei ole missään nimessä väkivaltaelokuva, eikä kannusta siihen. Sono kykenee hämmästyttävän hyvin nostamaan katsojan silmille sen, mitä mielen syvyyksissä tapahtuu. Konkreettisille tapahtumille sinänsä ei olekaan tarkoitus tässä antaa painoarvoa: kyse ei ole siitä, mitä nähdään vaan siitä, miltä tuntuu. Elokuva on absurdi monella tapaa, mutta käsittämätöntä aluksi on se, että Sumida, joka murhattuaan isänsä vajoaa täydelliseen tyhjyyteen, huutaakin kaatosateessa haluavansa elää vain tavallisen kunniallisen ihmisen elämää. Kun kaikki toivo elämästä tuntuu olevan mennyt, Sumida ottaa mukaansa pelkän leipäveitsen ja yrittää omistaa elämänsä niiden rankaisemiselle, jotka tekevät pahaa. Koskettavinta on ikääntyneen naapurin päätyminen vaaralliseen rahanpesukeikkaan maksaakseen Sumidan isän

Kyse ei ole siitä, mitä nähdään vaan siitä, miltä tuntuu.”

velat, sillä hän haluaa antaa edes nuorelle Sumidalle jonkin toivonkipinän tulevaisuudesta. Pintapuolisesti Himizu on ainoastaan kova, järkyttävä ja tyly, mutta itse asiassa Sono pääsee lopulta hyvin herkkien teemojen äärelle: käteen jäävätkin peräänantamattomuus ja toivo. Elokuvanäytöksen päätyttyä takanani olevassa seurueessa naureskellen todetaan, että kivanpa elokuvan valitsit. Himizu ei totisesti ole kiva elokuva, enkä varmasti menisi katsomaan vastaavaa uudestaan. En silti kadu lippurahojen tuhlaamista. Tässä aivottomalla viihteellä kyllästetyssä todellisuudessa Himizu totisesti haastoi pohjamutia myöten totunnaiset ajatuskaavat ja pakotti prosessoimaan uudestaan omia reaktioita. Ai niin, sehän taisi olla taiteen tarkoituskin.

poleemi

3/2012

Mit채 kuuluu,

TEKSTI ja KUVAT Reetta Heiskanen

poleemi

3/2012

Kansankoti?

poleemi

3/2012

uotsille menee lujaa. Talous vetää, terveyspalvelut toimivat ja verot laskevat. Ruotsalaiset työllistyvät paremmin kuin suomalaiset ja joka toinen päivä joku keksii uuden brändin, jota koko maailma haluaa. Ruotsalaiset tunnetaan erinomaisen itsetunnon omaavana kansana ja jalkapalloakin ne pelaavat paremmin kuin suomalaiset. Mutta eihän voi olla olemassa maata, jossa asiat ovat näin hyvin. Mitä piilee Ruotsin pinnan alla?

Pinnalta kaunis, mätä sydän? Ruotsi on tällä hetkellä maailman suurin aseiden kauppaaja asukasta kohden. Vain viime vuonna maan asevienti kasvoi 31 prosenttia. Keväällä 2012 suurelle yleisölle paljastui, että Ruotsi on salaa tukenut Saudi-Arabian aseteollisuuden kehittämistä. Salainen Siilom-projekti ammus- ja asetehtaan rakentamiseksi Saudi-Arabian aavikolle alkoi jo vuonna 2007. Helsingin Sanomat uutisoi viime maaliskuussa, kuinka näennäisesti projektia hoiti yksityinen yritys, mutta yhteys puolustusvoimien tutkimuslaitokseen FOI:hin oli selkeä. Ruotsin radion Ekot-uutistoimitus tutustui salaisiin asiakirjoihin ja paljasti, että kun vuonna 2008 hankkeen arkaluontoisuus alkoi huolestuttaa Ruotsin hallitusta, perusti FOI uuden yhtiön nimeltä Swedish Security Technology and Innovation (SSTI). Hallituksen ei enää tarvinnut sotkeutua yhteistyöhön Saudi-Arabian

poleemi

3/2012

kanssa, mutta projektia voitiin jatkaa kaikessa rauhassa ja samat henkilöt saattoivat jatkaa samoissa tehtävissään.

Länsimainen kaksinaismoraali Saudi-Arabian opposition edustaja Madawi al-Rasheed arvosteli keväällä Ruotsin ”kaksinaismoraalia”. Rashadin mukaan opposition halveksunta länsimaita kohtaan kasvaa kun ”toisaalta tuetaan demokratiaa ja kansan vapaustaistelua, mutta kulisseissa myydään teknologiaa, joka johtaa asetuotantoon ja jopa tietoi-

»Ruotsi on tällä hetkellä maailman suurin aseiden kauppaaja asukasta kohden« hin, joilla kartoitetaan, estetään ja taistellaan oppositiota vastaan” (Helsingin Sanomat, 6.3.2012). Maaliskuun lopulla Ruotsin puolustusministeri Sten Tolgfors erosi omasta pyynnöstään ja valtiopäivät käynnistivät tutkimuksen siitä, kuka rikkoi salaisuuslakeja toimittamalla hanketta koskevia papereita Ruotsin radion uutistoimitukselle. Jos jotain jupakasta on opittu niin se, kuinka vaikea aihe asekauppa

on pohjoismaisessa demokratiassa. Niin Ruotsissa kuin Suomessa epämieluisat asesopimukset ja –kaupat halutaan kätkeä. 22. syyskuuta 2012 Ruotsin syyttäjä lopetti Ruotsin ja Saudi-Arabian asetehdasjupakan tutkinnan.

Jengisotien keskellä Ruotsissa rikollisen arki on toisennäköinen. Ruotsiin verrattuna Suomen katutappelut ovat pieniä kahakoita. Suurkaupunkien kuten Tukholman, Göteborgin ja Malmön viikonloppuja värittävät jengisodat. Vuoden aikana Malmössä on ammuttu kymmenen ihmistä ja Malmön poliisi aikoo perustaa erityisen osaston, joka työskentelee raskasta rikollisuutta vastaan. Dagens Nyheter uutisoi, kuinka jengeihin liittyy yhä nuorempia jäseniä. Ruotsin keskusrikospoliisin järjestäytyneestä rikollisuudesta tekemän selvityksen mukaan useimmat lähiöjengien nuoret ovat alle 18-vuotiaita. Ongelmallisin tilanne on Skånessa, missä jengiläiset saattavat olla 13-vuotiaita. Jengiytyminen liittyy maahanmuuttajien syrjäytymiseen ja lähiönuorten sosiaalisiin ongelmiin. Vielä 1960- ja 70-luvuilla maahanmuutto kasvatti Ruotsin bruttokansantuotetta, kun suurin osa maahanmuuttaneista (suomalaissiirtolaiset mukaan lukien) sai työpaikkoja Ruotsin kasvavan teollisuuden piiristä. Nykyään maahanmuutto on keskittynyt suurin lähiöihin, joissa työttömyys on korkeaa.

Ruotsidemokraattien kannatus kasvaa Vuonna 2011 Ruotsin väestöstä 19,6 % oli ulkomaalaistaustaisia. Suomessa sama luku on 4,6 %. Viime vuosikymmeninä maahanmuutto Ruotsiin on keskittynyt pakolaisiin, joita on tullut muun muassa Syyriasta, Libanonista, Irakista, Iranista ja Somaliasta. Suomen tavoin myös Ruotsissa politiikassa on noussut oikestolaisia, populistisia liikkeitä, jotka suhtautuvat kielteisesti maahanmuuttoon. Kansalliskonservatiivinen ruotsidemokraatit –puolue arvostelee Ruotsin maahanmuuttopolitiikkaa jatkuvasti. Puolue vastustaa monikulttuurisuutta ja erityisesti islamia. Vuoden 2010 vaalikampanjassa puolue halusi paluuta yksikulttuuriseen 1950-luvun Ruotsiin. Ruotsidemokraatit saivat vuoden 2010 valtiopäivävaaleissa 5,7 pro-

senttia äänistä ja pääsivät näin ollen mukaan valtiopäiville. Mielenkiintoista onkin, että ruotsidemokraatit haluaisivat palauttaa maahanmuuton Suomen tasolle. Vaikka tällä hetkellä Suomi ei täytä YK:n asettamia suosituksia pakolaisten vastaanottamisen määristä. Toukokuussa 2012 ruotsidemokraatit nousivat tutkimuslaitos Sifon kyselyn mukaan Ruotsin neljänneksi suurimmaksi puolueeksi. Ruotsidemokraatit on nykyisellä 6,6 prosentin kannatuksellaan neljäntenä heti de-

»Tukholman, Göteborgin ja Malmön viikonloppuja värittävät jengisodat«

mareiden, maltillisen kokoomuksen ja ympäristöpuolueen jälkeen.

Kohti uusia vaaleja Ruotsi painii monien kysymysten kanssa ja suuntaa katseensa seuraavin valtiopäivävaaleihin syyskuussa 2014. Jos vaalit pidettäisiin nyt, putoaisi Dagens Nyheter –lehden julkaiseman kyselyn mukaan kaksi porvarillisen hallitusrintaman puoluetta pois parlamentista. Sekä kristillisdemokraatit että keskusta jäisivät alle neljän prosentin äänikynnyksen. Vaalien alla tullaan myös käymään debattia siitä, tulisiko Ruotsin liittyä Natoon, aikooko se joskus hamassa tulevaisuudessa lähteä mukaan euroon ja mitä Ruotsin aseteollisuudelle oikeastaan pitäisi tehdä. Ei mene Ruotsillakaan aina niin kuin Strömsössä.

Suunnilleen tällaista on Strömsössä...

poleemi

3/2012

n ä k ö k u l m a Timo Lampinen, OTK, VTK

Onko poliittisesta historiasta yhteiskuntavastuuta ottavaksi oppiaineeksi?

» 24

poleemi

3/2012

aupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara ja kaupunkisosiologian professori Matti Kortteinen ehdottavat kansallisen asumispoliittisen ohjelman tekemistä lähiöiden kehittämiseksi (Taloussanomat 9.8.2012). Syynä on, että viidesosa suomalaisista asuu 1960- ja 1970-luvuilla rakennetuissa lähiöissä, jotka kärsivät ainakin osittain kaksoisongelmasta: iäkäs rakennuskanta kaipaa uudistamista ja joissakin lähiöissä sosiaaliset ongelmat ovat kärjistyneet. Isot, mutta umpimähkäiset julkisen rahan panostukset lähiöiden korjaamiseen voivat pahimmillaan johtaa hyväkuntoisiin alueisiin, joissa on paljon sosiaalisia ongelmia. Vaattovaaran mukaan parasta olisi ottaa aihe ensin huolelliseen ”analyyttiseen tarkasteluun”. Vaattovaara ja Kortteinen uskaltautuvat esittämään asiantuntemuksensa ja tutkimustyönsä pohjalta yhteiskunnan kehittämiseen tähtääviä ehdotuk-

Missä on yhteiskuntahistorian tulevaisuuteen suuntautuva, aloitteellinen panos, joka edistäisi oikeudenmukaisen hyvinvointiyhteiskunnan elinvoimaa? sia. Vaattovaara ja Kortteinen toteuttavat tässä Akatemian rahoittamassa ”Uusi kaupunkiköyhyys ja lähiöiden

peruskorjaus” -tutkimushankkeessa ilmeisen selvästi myös yliopiston yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen toimenpideohjelmaa. Missä on yhteiskuntahistorian tutkijoiden vastaava, tulevaisuuteen suuntautuva, aloitteellinen panos, joka edistäisi oikeudenmukaisen hyvinvointiyhteiskunnan elinvoimaa? Miksi he eivät puolestaan esitä esimerkiksi arkiyhteisöpoliittisen ohjelman tekemistä arkiyhteisöjen yhteistyön kehittämiseksi? Peruste esimerkilleni on, että käytännössä kaikki suomalaiset elävät pääosan ajastaan viimeisen sadan vuoden aikana hyvin pieniksi muuttuneissa, jopa vain yhden ihmisen, arkiyhteisöissä, jotka kärsivät yleisesti monista ongelmista. Pienentyminen on tehnyt arkiyhteisöistä hyvin joustamattomia, mistä on seurannut erilaisia oireita. Oireiden yhteyttä yhteisön koon ja sen myötä joustavuuden pienentymiseen ei yleisesti tunnisteta. Näitä oireita ovat esimerkiksi yksinäisyys, lapsiperheiden ruuhkavuosiongelmat ja ongelmat sukupuolten tasa-arvon toteuttamisessa. Ongelmia yritetään hoitaa jatkuvasti suurenevilla julkisen rahan panostuksilla. Tällaiset rahapanostukset eivät kuitenkaan tuo pysyvää ratkaisua. Jos arkiyhteisöjen yhteistyölle löytyisi riittävän vakaita ratkaisuja, hyödyt voisivat olla yllättävän moninaisia.

Tarvittaisiinko peräti uusi tieteenala, esimerkiksi "teoreettinen arkielämäntutkimus"?« Parasta olisi ottaa ensin arkiyhteisön pienentyminen huolelliseen analyyttiseen tarkasteluun. Nyt sellaisesta ei ole vielä merkkejä, vaan keskustellaan vain sivuseikoista eli esimerkiksi työn ja vapaa-ajan yhteensovittamisesta tai arkiyhteisön jäsenten välisestä työnjaosta. Runsaasti keskustellaan myös päivä- tai kotihoidon paremmuudesta. Kuitenkin päivähoidon osuus on vain yksi viidesosa vuodesta, kuten ansiotyönkin. Jos arkiyhteisöjen yhteistyöhön saadaan olennaisia parannuksia, niin myös kaupunkitutkijoiden toteama ongelma muuttuu. Silloin poistuisi huomattava osa asumiseen ja sosiaaliseen kehitykseen liittyvistä ongelmista. Arkiyhteisön muutoksen analyyttinen tarkastelu näyttää siten selvästi kiireellisemmältä kuin Vaattovaaran ehdottama tarkastelu. Puuttuuko yhteiskuntahistorian tutkijoilta uskallusta tehdä tutkimusta, jonka tuloksena saattaa olla vastaus,

mihin suuntaan tutkimustiedon ja rationaalisen päättelyn valossa yhteiskuntaa pitäisi kehittää? Vai arvioivatko tutkimusrahoista päättävät henkilön tilanteen väärin? Kohtelias selitys arkielämän ohittamiselle syvällisessä tutkimuksessa voisi olla se, että tieteet ovat pirstaloituneet liikaa. Ei näytä olevan oppiainetta, jolle kuuluisi laajempi, syvällisempi ja käytännöllisempi hypoteesinmuodostus yhteiskunnan sekä kansalaisyhteiskunnan ongelmista ja kehittämistarpeista. Tarvittaisiinko peräti uusi tieteenala esimerkiksi "teoreettinen arkielämäntutkimus" teoreettisen fysiikan esimerkin mukaisesti? Helsingin yliopiston yhteiskuntahistoriatieteistä talous- ja sosiaalihistoria näyttää oppiaine-esittelynsä puolesta lupaavalta vastaamaan arkiyhteisön pienentymisen mukanaan tuomiin ongelmiin: ”He voivat tarttua tämän päivän ongelmiin opintojen antaman aikaperspektiivin turvin ja löytää jatkuvuuksia ja epäjatkuvuuksia kehityskuluista.” Poliittisen historian opiskelijana toivon, että myös oma oppiaineeni olisi yhteiskuntavastuun toteuttamisessa mukana.

Helsingin yliopiston yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen toimenpideohjelma: http://www.helsinki.fi/strategia/pdf/Yhteiskunnallisenvuorovaikutuksen_web.pdf

poleemi

3/2012

K ekkonen, K ekkonen, K ekkonen...

poleemi

3/2012

TEKSTI ja KUVAT Simo Ortamo

poleemi

3/2012

e n k i l öku ltt ip ai k an , 70-luvun arkielämän museon ja taide- ja muotoilukokoelman välillä häilyvä Tamminiemi on poikkeuksellinen kesätyöpaikka. Museovirasto pyrkii esittelemään kohtalaisen toteavaan sävyyn Risto Rytin, C.G.E. Mannerheimin ja Urho Kekkosen käyttämää entistä tasavallan presidentin virka-asuntoa ja sen esineistöä. Lempäälästä, Pielavedeltä, Sammatista ja muualta turistibusseilla körötelleet vanhemmat rouvat ja herrasmiehet ovat taas kiinnostuneempia verestämään muistojaan ”viimeisestä kunnon presidentistä”

tai ”siitä venäläisten mielistelijästä”. Virallinen historiapolitiikka törmää arkipäivän historiakäsityksiin,

tasolaisen sanoin meitä polholaisia ilmeisesti riivaa ”sairaalloinen, seksuaalisiakin piirteitä saava kiinnostus presidentti Urho Kaleva Kekkoseen”«

ja väliin jää valtsikalaiselle tyypillistä pätemisen tarvetta historiallisilla tarinoillaan toteuttava opas. Kesän aikana ehtii luonnollisesti oppia tarpeettoman paljon triviatietoa maamme kahdeksannesta

residenttipari aterioi Tamminiemessä myös arkisin hienoilta kultakoristeisilta Arabian Loisto-sarjan astioilta. Vaikka Kekkoset muuttivat joka kesä pariksi kuukaudeksi Kultarantaan, sinne ei kuitenkaan katsot-

anhana urheilijana Kekkonen seurasi tarkasti painoaan, ja punnitsi itsensä joka päivä. Presidentin painon kehitystä voi siis seurata halutessaan Ju-

poleemi

3/2012

presidentistä. Koska erään tämän vuoden toiseen Poleemiin kirjoittaneen tasolaisen sanoin meitä pol-

holaisia ilmeisesti riivaa ”sairaalloinen, seksuaalisiakin piirteitä saava kiinnostus presidentti Urho Kaleva Kekkoseen”, pyrin tyydyttämään lukijoiden tarpeet tälläkin saralla.

tu tarpeelliseksi hankkia omia astioita. Toista sataa lautasta, kuppia ja kulhoa pakattiin siis säästäväisyyden nimissä joka ikinen kesä laatikoihin ja kuljetettiin edes takaisin halki eteläisen Suomen.

hani Suomen toimittamien päiväkirjojen sivuilta, kuten myös talvien aikana kertyneitä hiihtokilometrejä sekä kalansaaliiden määrää.

poleemi

3/2012

poleemi

3/2012

ekkosen käsiala oli pientä ja kohtalaisen epäselvää. Presidentti ei koskaan käyttänyt kirjoituskonetta, joten kanslian sihteerin oli erikoistuttava näiden kirjainmerkkien tulkintaan naputellessaan kuuluisia myllykirjeitä puhtaiksi.

»Äärimmäisen kilpailullinen Kekkonen ilkeili voittajalle hävitessään«

otien jälkeisen ajan Suomessa huippupoliitikkojen ja vuorineuvosten yhteinen ykkösharrastus oli metsästys. Urho Kekkonen joutui opettelemaan tämän taidon vanhemmalla iällä, joten esimerkiksi Tamminiemen autotalliin rakennettiin ilmakiväärirata pienoishirvimaalitauluineen.

Tamminiemessä ei ollut sihteerille työtiloja, joten kirjeluonnokset kuljetettiin päivittäin keskustan presidentinlinnaan. IBM:n valmistama sanelukone helpotti tätä työtä 1970-luvulta alkaen.

»Presidentti ei koskaan käyttänyt kirjoituskonetta«

alastus oli Kekkoselle ”vakaumus, ei harrastus”. Kalastajana hän oli paitsi intohimoinen, myös äärimmäisen kilpailullinen. Presidentti kompensoi harvoin sattuvaa häviötä kalansaaliin määrässä määrätietoisella ilkeilyllä voittajaa kohtaan.

Presidentti ei kuitenkaan oppinut koskaan hyväksi ampujaksi, ja jätti yleensä syksyn hirvijahdeissa vetämättä liipaisimesta. Neuvostoliitossa saaliseläimiä ammuttiin lähietäisyydeltä ja joskus valonheittimien alla, jolloin Kekkonenkin sai saalista.

Esimerkiksi Islannissa Kekkosen kalastustoverit pitivät eri vuoristopurojen välillä radiopuhelinyhteyttä varmistaakseen, ettei kenenkään kalansaalis ylittänyt presidentin päälukua.

»Neuvostoliitossa saaliseläimiä ammuttiin lähietäisyydeltä, valonheittimien alla«

poleemi

3/2012

p r o f f a l t a

Purjehtiminen on välttämätöntä

» 32

poleemi

3/2012

räänä aamuna sähköpostissani oli opiskelijalta kohtelias viesti: ”Herra professori. En kyennyt eilen illalla lähettämään tentti-ilmoittautumistani weboodiin määräaikaan mennessä; olin nimittäin Suomenlahdella purjehtimassa, kun jossain Harmajan majakan tuolla puolen jouduin tyveneen enkä ehtinyt ajoissa langattoman verkon ulottuville.” Pankaapa selitys paremmaksi. Viesti jatkui vielä pyynnöllä päästä erikoisjärjestelyin osallistumaan seuraavan viikon kesätenttiin. Hellyin, ja opiskelija sai kysymykset ”ruskealla kirjekuorella”. Se palautui minulle parin päivän päästä neitseellisen koskemattomana. Oliko tentistä poisjäännin syynä kenties ollut uusi purjeh-

Ensin ajattelin, että voin Moodleen vedoten pysyä kovana, mutta jälleen kerran hellyin« dusretki vai jokin muu harraste, siihen en saanut enää uutta selvitystä. Dedlainit toisinaan venyy ja välillä vähän paukkuukin, ja se on inhimillistä. Mitä moninaisimmat poikkeusjärjestelyjä ja erilaisia dispansseja koskevat pyynnöt ovat opettajan arjessa päivittäisiä. Ne aiheuttavat runsaasti lisätyötä, vaikka eihän hädissään oleva opiskelija sitä tietenkään tule ajatelleeksi. Lisäksi on se opiskelijoiden tasapuolista kohtelua koskeva periaate, josta olisi pidettävä kiin-

ni. Kaikkien pitäisi lähteä samalta viivalta ja noudattaa samaa aikataulua. Tentti- ja kurssi-ilmoittautumisissa käytössä oleva weboodi on armoton vempain; se sulkeutuu määräpäivänä kello 23.59. Jos ette kerro kenellekään, tunnustan, että olen lisännyt kurssille muutaman kerran opiskelijan, jolla on ollut hyvä selitys. Tuota alussa mainittua purjehtijaa ei kuitenkaan vielä kukaan ole kyennyt laudalta lyömään. Viime keväänä opiskelin sen verran mainiota kurssialustaa nimeltä Moodle että rohkenin ruveta sitä käyttämään. Siinä voidaan tehtävien palautukselle asettaa tarkka deadline. Moodle on siitä pirullinen, että vuorokauden viimeinen mahdollinen kellonaika on 23.55. Kuluvana syksynä pidin maisterinopinnoissa Muistin politiikka -kurssia, jonka suoritti lopulta 21 opiskelijaa. Kurssiin kuului kaksi pienoisesseetä, jotka oli palautettava Moodlen kautta. Lähetin opiskelijoille weboodipalautteen kautta hyvissä ajoin uhkauskirjeen, jossa kerroin, ettei myöhästyneitä esseitä oteta vastaan. Määräajan umpeutuessa istuin silmä tarkkana koneen ääressä ja seurasin, kun opiskelijat lähettivät ensimmäistä esseetään. Viimeiset pulpahtivat palautuskansioon kello 23.54, mutta sehän riitti. Vain kaksi myöhästyi ja pyysi armoa. Ensin olin ajatellut, että voin Moodleen vedoten pysyä kovana, mutta jälleen kerran hellyin. Minkäs sitä kiltti mies enää tällä iällä luonnolleen voi. Seppo Hentilä

poliittisen historian professori

poleemi

3/2012

k i r j a

”kun kyyhkyset katosivat”

Veikko Jarmala

uoden 2012 odotetuimmaksi romaaniksi mainostettu Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat julkaistiin elokuun lopulla. Odotukset Oksasen uusimmalle teokselle olivat kovat kansainvälistäkin hehkutusta saaneen Puhdistuksen jälkeen. Uuden kirjan lukemisen jälkeen voin helpottuneena todeta, että Oksanen myös lunasti kaikki odotukset. Kuten Puhdistuksenkin tapauksessa, kirjan viimeisen sivun jälkeen olo oli tyhjä ja jäljellä oli vain ns. ”outo fiilis”. Se on ainakin allekirjoittaneella merkki siitä, että teos on jollain tavalla koskettanut inhimillistä sielua.

yhteiskunnalliset tapahtumat ja poliittinen historia nousevat eri mikrohistorian tasoja myöten tarinan keskiöön« Jos Puhdistuksessa Viron kyyditykset, neuvostomiehitys ja ihmiskauppa olivat lähinnä juonta taustoittavassa roolissa, niin nyt yhteiskunnalliset tapahtumat ja poliittinen historia nousevat aina eri mikrohistorian tasoja myöten tarinan keskiöön. Tässäkään romaanissa ei ole voittajia tai onnellista loppua. Kaikki ovat häviäjiä ja voittaja on se, joka ei vain tajua olevansa myös häviäjä. Pahuuden, totalitarismin, miehityksen, kuoleman ja kyyditysten jälkeen suurin häviäjä on ihmisyys. Juoni sijoittuu Viron kansan ja sen valtion poliittisen historian tuskallisimpiin vuosiin. Pääosassa on

poleemi

3/2012

kuvitus Emma-Karoliina Kurki

tavallinen virolainen Simsonien talonpoikaisperhe ja sen piirissä kasvaneet serkukset Roland ja Edgar, joista jälkimmäinen on ääriopportunisti, empatiakyvytön, narsisti ja raukka. Miehet saavat saksalaismiehityksen kynnyksellä Espoon Staffanin saarella tiedustelijakoulutuksen. Miesten palattua Viroon Roland jatkaa vastarintatoimintaa metsäveljenä, kun taas ennen sotia NKVD:lle työskennellyt Edgar siirtyy sujuvasti saksalaismiehitysajan poliittisena poliisina toimineen osasto B IV:n palvelukseen, keskitysleirin johtoon ja natsien suosioon. Vastaavasti neuvostojoukkojen palatessa Roland jatkaa metsäsissinä ja Edgar palaa KGB:n hommiin pienen Siperian-käynnin jälkeen. Kaiken tämän taustalla on epäonninen avioliitto ja kaksi traagista rakkaustarinaa, jotka kietoutuvat toisiinsa. Edgarin sujuvaa kommunistinatsi-kommunisti-takinkääntöä kuvatessaan Oksanen samalla osoittaa, kuinka natsismi ja kommunismi olivat viime kädessä samanlaisia. Molemmat olivat ihmisten ja kansojen kohtaloista piittaamattomia totalitarismeja, jotka halusivat rakentaa maallisen utopian pääkallot ja luurangot perustuksinaan.

Saksalaismiehitys ei yhtä paha kuin venäläismiehitys Oksanen käsittelee kuitenkin myös yhtä keskeistä historiakokemuksen eroa, joka hiertää virolaisten ja venäläisten välillä. Virolaiset eivät kokeneet saksalaismiehitystä niin raskaasti kuin neuvostomiehitys-

tä. Saksalaismiehityksen uhreiksi joutuivat vironjuutalaiset, mutta neuvostomiehityksen aikaisia koko kansakuntaa koskevia kyydityksiä ei jouduttu kokemaan. Oksanen kuvaa rohkeasti, kuinka saksalaiset joukot otettiin vastaan Viron vapauttajina. Vaikka pian selvisi, ettei saksalaisilla ollut aikomustakaan palauttaa Viron itsenäisyyttä, saivat virolaiset elää varsin rauhassa, kunhan eivät vastustaneet miehittäjiä. Lisäksi satoja vuosia kestäneen baltiansaksalaisen kulttuurivaikutuksen myötä saksalaiset eivät tuntuneet virolaisille niin vierailta kuin venäläiset. Virolaiset peräti kelpasivat saksalaisille 60–70 prosenttisesti puhdasrotuisina, kun taas neuvostomiehittäjille kaikki virolaiset olivat potentiaalisia kansanvihollisia. Neuvostojoukkojen palattua alkoivat jälleen kyyditykset ja virolaisten kansallisten oikeuksien polkeminen. Kumpaakin miehitystä leimasivat joka tapauksessa väkivalta, sorto, kyttäys ja yksilönvapauksien rajoittaminen. Yksilön koskemattomuuden lisäksi teoksen merkittäväksi teemaksi nousee kansallisen vapauden puute. Usein kirjan henkilöiden ajatuksissa ja puheissa toistuvatkin virolaisen marssilaulun miehitysaikaiset sanat ”Saa vabaks, Eesti meri, saa vabaks, Eesti pind”. Urbaanin nykysuomalaisen voi olla vaikea ymmärtää, mikä on kansallisen vapauden merkitys. Sen merkityksen ymmärtää, kun sitä ei ole. Virolaiset ovat joutuneet ymmärtämään, mutta he taas ovat maksaneet siitä aivan liian kovan hinnan.

Pahinta on se, että osa virolaisista osallistui tämän kansallisen tragedian ylläpitämiseen ja jalostamiseen. Kirjan loppupuolella Oksanen kuvaa, kuinka myöhemmin 1960-luvulla Edgarista on tullut tunnustettu neuvostokirjailija ja ”fasistien” vastaisissa oikeudenkäynneissä KGB:n palkkalistoilla toimiva ammattitodistaja ja -silminnäkijä. Kirjoissaan Edgar pyrkii osoittamaan ”virolaisnationalistien luontaisen fasistisuuden” ja mustamaalaa metsäveliserkkunsa natsihirviöksi. Tämä maanpetoksellinen tarmo herätti ainakin tässä lukijassa syvää vastenmielisyyttä kyseistä kirjan henkilöä kohtaan. Tämän lisäksi hän tekee KGB:n kätyrinä kaikkensa tuhotakseen nuorten vapaudenkaipuisten tallinalaisylioppilaiden elämät.

Saksalaiset söivät Tallinnan pulut Kun kyse on Oksasen kaltaisesta kirjailijasta, ei voi olla kiinnittämättä huomiota kieleen. Puhdistus oli kirjoitettu agraarisanastopainotteisella kirjakielellä, mutta nyt Oksanen on leikitellyt vanhasuomen ja viron sanaston yhteneväisyyksillä. Esimerkiksi haarukka on kahveli, kerma kreemi ja raitiovaunu trammi. Samalla kieli on muuttunut enemmän aikakauteen sopivaksi ja luo tietynlaista siltaa kahden sukulaiskansan välille. Entä mistä kirjan nimi on peräisin? Saksalaismiehittäjät söivät kaikki Tallinnan pulut. Toki asian voi ajatella filosofisemminkin eräänlaisena symbolina viattomuuden, rauhan ja vapauden katoamiselle.

Oksanen osoittaa, kuinka natsismi ja kommunismi olivat viime kädessä samanlaisia«

poleemi

3/2012

poleemi

3/2012

r a d u kats aus

-> esko aho

Ylioppilaslehdestä apinoidusta juttusarjassa tarkastetaan tunnettujen polholaisten graduja. Vuorossa on Suomen historian nuorimman pääministerin Esko Ahon pro gradu –työ. Aihe: MAAKYSYMYS MAALAISLIITON POLITIIKASSA 1918–1922

Valmistunut: 1980 Tutkimuskohde: ”Tutkimuksen kohteena on maalaisliiton toiminta vuosina 1918-1922 maamme vuokraviljelmien itsenäistyttämiseksi ja tilattoman väestön asuttamiseksi.” Johdanto: ”Maakysymyksen ratkaiseminen oli yksi itsenäisyytemme alkuvuosien tärkeimmistä yhteiskunnallisista reformeista. Sen toteuttaminen ajoittui varsin tarkasti samaan ajanjaksoon kuin maalaisliiton poliittinen läpimurtokin. Maalaisliitolla oli puolueena sekä hallituksessa että eduskunnassa huomattava vaikutus maakysymyksen ratkaisun syntymiseen ja sen sisältöön.” Johtopäätökset: ”Kansallisen eheyden lujittaminen oli kansalaissodan jälkeisissä epävakaissa yhteiskunnallisissa oloissa maalaisliitolle keskeinen tavoite ja se uskoi, että maakysymyksen ratkaisulla voitiin vahvistaa kansallista yhtenäisyyttä.” ”Toiminta maareformin toteuttamiseksi oli osa maalaisliiton pyrkimystä koko maaseudun väestöä edustavaksi puolueeksi. Vuokraviljelijöiden ja tilattoman väestön muuttuminen pienviljelijöiksi loi maalaisliitolle aikaisempaa paremmat mahdollisuudet hankkia näiden väestöpiirien kannatusta.” Arvosana: Lubenter approbatur Lausunnosta poimittua: ”Työn aihe on mielenkiintoinen ja tärkeä, jo senkin takia, että puolueiden historiaa yleensä, saati niiden politiikan erilliskysymyksiä, on Suomessa tutkittu hyvin vähän. Ahon työstä puuttuu

kuitenkin tieteellinen kysymyksenasettelu. - - Kun lähteille ei ole tehty kysymyksiä, ei tuloksena ole myöskään tämänhetkistä tietoa lisääviä vastauksia.” ”Tällaisena työ jää paljolti vain valtiopäiväasiakirjojen sisällön referoimiseksi.” (Osmo Jussila) Biografia: Esko Aho (s. 20.5.1954). Keskustan nuorisojärjestön johtaja äänestettiin eduskuntaan ensimmäistä kertaa vuonna 1983. 1990 Esko Aho valittiin Keskustan puheenjohtajaksi Paavo Väyrysen vetäydyttyä virasta. Väyrynen pitää tätä siirtoaan poliittisen uransa ainoana merkittävänä virheenä. Veretseisauttavan vaalivoiton myötä vasta 36-vuotias Esko Aho nousi neljäksi vuodeksi pääministeriksi. Kuten Jukka Nevakivi on kuvannut: pokerikasvoinen Aho oli mestarillinen mediapolitiikan taitaja, joka asettui näkyvästi politiikan eturiviin. Vuonna 2000 Aho saavutti presidentinvaalin toisella kierroksella 48,4 % äänistä. Aho toimi Keskustan puheenjohtajana vuoteen 2002 asti. Sen jälkeen Aho on ollut Sitran yliasiamies ja Nokian johtokunnan jäsen. Nykyään Aho on töissä Harvardin yliopiston Kennedy Schoolissa.

poleemi

3/2012

uheenjohtajalta

yksyllä 2012 on hienoa olla opiskelija. Varsinkin valtiotieteiden opiskelu on hyvä suojakuori maailman ikäviä tapahtumia vastaan. Saa suhtautua analyyttisen etäisesti irtisanomisiin, kuntavaaleihin ja vaikkapa Hesarin Putinin urotyöt –äänestykseen. Tarvittaessa voi vetää ”olen valtiotieteilijä” –kortin hihasta ja vakuuttaa kanssakeskustelijat ylivertaisella politiikan ja talouden ymmärryksellä. Eikä tarvitse edes pelätä opintotuen menettämistä ensimmäisenä poissaolopäivänä, kun luento sairauden tai yleisten syiden vuoksi jää väliin. Syksyllä 2012 on hienoa opiskella poliittista historiaa. Polhon hallituksessa on sen ainaisen bileiden järjestämisen lisäksi innostusta kaikenlaiseen muuhun toimintaan. Tiedekuntarajojen rikkominen, kunnonkohotus ja eväidensyönti tasapainottelevat hienosti yhteishistoriallisessa pyöräilykerhossa.

Tarvittaessa voi vetää ”olen valtiotieteilijä” –kortin hihasta ja vakuuttaa kanssa-

50-vuotisen historian aina 1960-luvun opiskelijaradikalismin vuosista nykypäivään. Historiikki toteutetaan opiskelijoiden, alumnien ja henkilökunnan yhteistyöllä. Jaossa on runsaasti mainetta, kunniaa, opintopisteitä, rahaa ja naisia. Tai ainakin kauniita sanoja ja selkääntaputtelua. Eli mikäli kandinaihe ei vielä ole hahmottunut, tai haluat muuten vaan olla mukana luomassa jotakin suurta, niin pidä mielesi ja kalenterisi avoinna meidän kaikkien historian taltioimiselle. Paljon kaikkea hienoa on siis tekeillä, joten kyllä kelpaa olla mukana Polhon toiminnassa. Sitä paitsi polholaiset ovat aika kivoja. Nyt kun Klixin aula ei enää ole se virallinen paikka vaihtaa kuulumisia ja pakoilla esseenkirjoitusta, kannattaa entistä hanakammin kaapata opiskelukavereita lounaalle tai kahville Kaisan kierreportaista. Ei jätetä kavereita yksin tenttikirjojen kanssa.

keskustelijat ylivertaisella politiikan ja talouden ymmär-

ryksellä« Opintopiiritoiminnan rahoitus on jokseenkin turvattu seuraavan kolmen vuoden ajaksi, kiitos Maikki Friberg –tasa-arvopalkinnon. Lisäksi yhteistyö yhiksen alumnijärjestö Yhistys ry:n kanssa on kantanut hedelmää rentojen keskustelutapahtumien muodossa. Alumnien näkemykset esimerkiksi kesätöistä, CV:n laatimisesta ja harjoittelupaikkojen hakemisesta ovat käytännönläheisiä, ja keskustelu antoisaa. Ja ei hätää, on niitä juhliakin muutamat tiedossa. Oman kappaleensa ansaitsee Polhon historiaprojekti. Lyhyesti: työn alla on n. 250-sivuinen kirja, joka käsittää ainejärjestömme Ilmar Metsalo, Polhon puheenjohtaja

poleemi

3/2012

y h i k s e n

f u k s i t

2 0 1 2

poleemi

3/2012

poleemi

3/2012