Poleemi 1/23

POLEEMI

Sisällys

Ajankohtaista

7 Polhon hallituksen tervehdys

8 Fuksikuulumiset.

9 Dokkari arvostelu.

10 Turvallista kaupunkitilaa rakentamassa melkein kaikille

12 Graffiti - urbaania kapinallisuutta halki euroopan

Sekalaista

41 Ristikko

42 Raivon rajamailla

44 Millaista valtaa oli naisilla antiikin Kreikassa?

46 Omalla ajalla

48 Kapitalistin horoskooppi

50 Kolme polholaista ennustusta

vuodelle 2045

Teema

15 Puoluekatsaus

18 Aikamatkalla kansanvallan historiassa

22 Kohti tasa-arvoisempaa demokratiaa

23 Suomen heikkenevä äänestysaktiivisuus

25 Jos ei me, niin kuka sitten?

28 Sote-asioita ja sosiaalidemokraattisia naisia

32 Mielipidekirjoitus aktivismista

34 Demokratian risteyskohdassa

36 Kuka keksisi utopian

38 Hei hei Harald

POLEEMI 1/2023

Päätoimittajat Leevi Kumpulainen, Vivian Asikainen, Peik Laine, Sampsa Vaitoja Taitto

Peik

päätoimitus Kansi Eikka Johanson Kirjoittajat Päätoimitus, Tomas Roisin, Sonetta Humala, Lilli Rajasaari, Esa Noresvuo, Krista Korpiniemi, Ursula Sadinmaa, Eikka

Johanson, Joonas Rantalainen, Axel Kukkurainen, Henry Laakkonen, Elsa Mikkola,

Päätoimitus, Pixabay, Wikipedia Commons,

Johanson, Joonas Rantalainen, Axel Kukkurainen, Henry Laakkonen, Elsa Mikkola, Justus Lehtisaari, Vivian Wesslin, Melissa Jolma, Miska Hirvonen, Veera Ahlgren, Tytti Ruusunen, John Helin Kuvitus Päätoimitus, Pixabay, Wikipedia Commons, Google Creative Commons, Karim Awad, Melissa Jolma, Krista Korpiniemi, Tytti Ruusunen, Axel Kukkurainnen, Armas Weselius Paino Tikkurilan paino, Painos 100 kpl

Printin ISSN 1235-4112. Verkkojulkaisun ISSN 2242-9514

Palaute Poleemilehti@gmail.com tai Instagram @poleemilehti

Julkaisija Poliittisen historian opiskelijat Polho ry

Poleemi saa HYY:n ainejärjestötukea.

Hei Hei Harald - Kirjoitus eräästä Kansanvallan syntymästä ja sen eri muodoista s. 38

Kurkkaa Islannin historiaan ja sen demokratian mielenkiintoisiin ensiaskeleisiin.

Kapitalistin horoskooppi s. 48

Onko suunta hukassa? Käy kurkkaamassa tulevaisuuteesi kapitalismin toiveikkaan linssin läpi. Voit saada selville rahaan ja rakkauteen liittyviä lupauksia.

Raivon rajamailla s. 42

Kahden kirjoittajan herkkä luomus. Elämän eri tilanteita syväluotaava Rajamailla-palsta saa alkunsa Poleemin sivuilla.

Demokratian risteyskohdassa s. 34

”Ukrainaa ei voi tahdollakaan kutsua demokratian tai vapauden mallimaaksi.” Mikä on Ukrainan tulevaisuus? Tätä pohditaan lähes asijantuntijamaisella otteella luoden selkeän kuvan Ukrainan tilanteesta.

Ristikko s. 41

Ajankohtaisia teemoja! Ristikon oikein ratkaisseiden

kesken arvotaan Giggeli-kynttilä Jos uskot ratkaisseesi

ristikon, lähetä vastaus poleemin instagramiin!

@poleemi

Pääkirjoitus

Fukuyama oli väärässä - yllätys. Historia ei loppunut. Kylmän sodan jälkeinen länsimaisen demokratian voittokulku tuntuu kaukaisemmalta kuin koskaan, kun kamppailua ideologiamme selviytymisestä käydään yhä useammalla tatamilla ja konkreettisemmin kuin aikaisemmin.

Täällä koto Suomessa eduskuntavaalit lähestyvät jälleen - hurraa hurraa. Polarisaation, populismin ja myrkyllisen retoriikan turmelema puoluepolitiikka valmistautuu jälleen näyttämään kyntensä. Suomalaisen demokratian nelivuotinen eskaloituminen päättyy jälleen vääjäämättömään antikliimaksiin, jossa kaikki taas muuttuu. Ja varmasti muuttuukin, mutta oleellista on, että politiikan peli pysyy aina samana.

Tämä peli polkee jalkoihinsa niin vähemmistöjen oikeudet ja ilmaston, kuin myös demokratiamme tulevaisuuden. Loppujen lopuksi peli palvelee pelaajiensa intressejä. Hitaasti kuoleva demokratiamme sätkähähtää jälleen eloon, ennen kuin se vaipuu takaisin horrokseensa.

Nykyisessä muodossaan länsimainen demokratia palvelee kapitalistisen maailmanjärjestyksen intressejä. Poliittinen kenttä luo määrätietoisesti maailmaa sen tarkoituksiin sopivaa maailmaa. Demokratiasta ja kapitalismista puhutaankin jo samaan sävyyn. Tosiaan maailmankaikkeuden kuoleman käsitteleminen olisi helpompaa kuin kuvitella maailmaa ilman näitä reliikkejä. Kapitalismin lonkerot myrkyttävät vääjäämättä demokratiamme. Elämmekö siis jo dystopiassa?

Tämä systeemi rakastaa meitä. Yhteiskuntakiinnostuneina ja poliittisesti aktiivisina nuori-

na takaamme sen jatkuvuuden. Vuokrataan yksiöitä joihin meillä ei ole varaa. Juodaan kaljaa ja poltetaan röökiä - siis kulutetaan. Mikäs sen parempaa. Varaa kuluttaa ei ole, joten elämmevelaksi. Tämä on antikapitalistisen vasemmistolaisen nuoren elämän suurin ristiriita. Olemmehan todellisuudessa kapitalismin lempilapsia.

Onko mitään tehtävissä? Jätetäänkö vaikka kaikki yhdessä äänestämättä? Riittäisiköhän se vai julistautuisiko joku silti vaalivoittajaksi? Hallitushan saataisiin muodostettua, vaikka äänioikeus koskisi ainoastaan saattohoitopotilaita. Entä jos seotaan oikeasti ja aletaan kivittämään järjestyksenvalvojien autoja? Näinkö väkivaltamonopoli puretaan? Noustaanko barrikaadeille ja jaetaanko kiväärit vai miten se menikään. Lopetetaanko kuluttaminen kokonaan ja eletään erakkoina? Ei nyt sentään. Vuoden ensimmäisessä Poleemissa pääsemme pohtimaan niin demokratian juuria kuin tulevaisuutta, katsellaan mihin päädytään!

Ps. Kuulin jostain, että Kannunvalajat ovat entisiä talonvaltaajia. Romanttista. P

Leevi Kumpulainen, vastaava päätoimittaja Poleemi 1/23

POLHON TERVEISET POLEEMILLE

Moikka jäsenistö!

Terkut polhon hallituksesta! Hallitusvuosi on alkanut hilpeissä tunnelmissa, ja voin varmuudella todeta tämän vuoden hallituksen olevan täynnä uusia ja inspiroivia ideoita. Jatkamme tänäkin vuonna toimintaa, jonka keskiössä on jäsenistö ja sen hyvinvointi. Suunnitteilla on tapahtumia niin urheilun, kulttuurin kuin työelämänkin saralla, perinteikästä biletoimintaa unohtamatta. Vuoden 2023 Polhoa määrittelee mielestäni eräänlainen uudistuminen. Hallituksestamme suurin osa on fukseja, ja monella onkin käsillä ensimmäinen vuosi opiskelijajärjestössä. Tämä näkyy myös toiminnassamme; tuntuu, ettei perinteiden painolasti hidasta toimintaamme liikaa. Pyrimme tulevana vuonna keksimään uutta, kuitenkin samalla rakastettuja tapahtumiamme kunnioittaen. Haluamme nostaa esille, kuinka Polho tekee tapahtumia paitsi oman jäsenistönsä, myös koko yhmun eduksi ja iloksi.P

Vuoden 2023 hallitus järjestyi seuraavanlaisesti:

• Puheenjohtaja - Sonetta Humala

• Varapuheenjohtaja - Lilli Rajasaari

• 1. Opintovastaava - Elina Huttunen

• Sihteeri ja 1. viestintävastaava - Ronja Kallio

• Taloudenhoitaja - Oiva Kauppinen

• Ympäristö- ja 1. työelämävastaava - Liina Nieminen

• Kulttuuri- ja kansainvälisyysvastaava sekä viestintävastaava - Serafiina Yli-Ojanperä

• Suhde- ja urheiluvastaava - Tomas Roisin

• Yhdenvertaisuus- ja viestintävastaava - Jutta Tuhkanen

• Poleemi- ja 2. opintovastaava - Elsa Mikkola

• Virkistys- ja alumnivastaava sekä 2. työelämävastaava - Vilho Wahlsten

TEKSTI: Lilli Rajasaari

Niin puheenjohtajisto, kuin hallitus kannattelevat toisiaan. Kuva: Armas Weselius

FUKSIKUULUMISET

Tervehdys!

Minä täällä taas raapustelen - sama fuksi, kuin viime syksyn ensimmäisessä numerossa. Toisinaan toivon, että saisin aikaiseksi pitää päiväkirjaa, jotta muun muassa tämän vuoden voisi myöhemmin elää uudelleen lukemalla omia sepustuksiaan. Puolessa vuodessa on nimittäin sattunut ja tapahtunut kaikenlaista, ja nyttemmin aika tuntuu kuluneen hirveää vauhtia. Kun tämä lehti julkaistaan, on jo maaliskuu, ja fuksivuotta on jäljellä enää pari hassua kuukautta.

Millainen uusi maailma onkaan jo ehtinyt avautua! Fuksit ovat sankoin joukoin edustettuna ainejärjestöjen hallituksissa ja suunnilleen kaikissa mahdollisissa valtsikan tapahtumissa. Ja niitä tapahtumia on tosiaan riittänyt. Toisinaan tästä kaikesta sokaistuu ja erehtyy haalimaan kalenterin täyteen yhtä jos toistakin hommaa ja aktiviteettia. Kurssitkin pitäisi saada kasaan, ja jopa sellaiseen hommaan kuin haalarimerkkien ompelu saa tuntikausia kulutettua. Jossain vaiheessa sekin täytyy tehdä.

En tiedä, voinko sanoa olevani yhtään sen paremmin perillä opiskeluistani, kuin fuksivuoden alussakaan. En ole oppinut käyttämään Sisua tai suunnittelemaan opintojani. En osaa edes, perhana vie, ilmoittautua kielten kursseille. Niinpä olenkin tehnyt tasan ne kurssit ja tasan siinä järjestyksessä, kuin yhmulaisille on suositeltu. Nekin vähän niin ja näin. Vaihto-opinnot, sivuaineet, jopa pääainevalinta - ei mitään tietoa mistään. Tällaisella haahuilijamentaliteetilla ei nähtävästi kovin pitkälle pötkitä, vaan asioista tulisi ottaa oikeasti selvää.

Olen kuitenkin iloinen, että olen avannut suuni, kun olo on tuntunut epävarmalta. Samaa voin suositella kaikille. Yllättäen ympäriltä löytyykin ihmisiä, joilla äkkiseltään vaikuttaa olevan hommat hanskassa, mutta joilla tosiasiassa onkin hyvin samanlaisia ajatuksia. Asiat tuppaavat järjestymään tavalla tai toisella, mutta yksin niitä ei tarvitse pyöritellä.

Yhmu on opettanut minulle, mitä arvelen sillä kuuluisalla “samanhenkisyydellä” tarkoitettavan. Se ei suinkaan tarkoita, että kaikki olisivat keskenään samaa mieltä asioista. Yhmujen kohdalla luulen, että kyse on yhdestä tärkeästä yhteisestä tekijästä: loputtomasta kiinnostuksesta pohtia ja keskustella. Tämä näkyy kaikkialla luennoista ja pienryhmistä vapaa-aikaan, yhteisiin lounashetkiin ja järjestötoimintaan. Hyvä vuorovaikutus yliopistoyhteisössä on omiaan parantamaan yhteishenkeä ja edesauttamaan opiskelua.

Toivon kaikille hyvinvointia, menestystä ja aurinkoa kevääseen! P

Elsa Mikkola, Yhmufuksi vuosimallia 2022

KUVITUS: Pixabay

HALU AKTIVISMIIN!

TEKSTI:

Eikka Johanson

Vierailimme hiukan vahingossa ja erittäin univelkaisena Cinema Orionissa katsomassa DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalin viikonlopun vetonaulan, Jouko Aaltosen ohjaaman ja Pontus Purokurun kanssa yhteistyössä käsikirjoitetun Miten korjata maailma- elokuvan. Dokumentti oli täynnä nopeita leikkauksia ja pikaisesti läpikäytyä suoran toiminnan historiaa, 2000-luvun suomalaisten aktivistien kertomusten taustoittamana. Näytöksen loppuessa katsoimme ympärillemme vaikuttuneina: meihin oli tarttunut suoran toiminnan henki. Mitä nyt?

Dokumentin haastateltavat toteavat varsin suorasti, että 2000-luvulla asiat olivat huonommin. Helsinki oli ankea: tilat omaehtoiselle kulttuurin tekemiselle puuttuivat, kaupungin värväämät yksityiset vartiointiyritykset jahtasivat graffititaiteilijoita miljoonabudjetilla ja talonvaltauksia purettiin sotilasmaisilla operaatioilla. Nyky-Helsinki järjestyy kontrastina vanhoille toimintamalleille. Se myy käyttämättömät tilansa nopeasti yksityisille kiinteistöyrityksille ja järjestää kulttuurille säänneltyä tilaa ympäri kaupunkia. Entiset aktivistit istuvat kaupunginvaltuustossa tai konsulttiyrityksissä. Kaupunki puhuu kettutyttöjen, Elokapinalaisten ja punkrokkareiden kieltä, pyrkien tyydyttämään ihmisten ja yritysten tarpeet hallitussa tilassa, jossa transgressiot ja vaatimukset vuosituhannen alun kynnyskysymyksiä kohtaan tuntuvat tarpeettomilta.

Kaupunkitilan heterogeenisyys ei helpota tehtävää: vaatimuksien esittämisen otollisin kohde ei välttämättä ole hallintokoneisto, joka on hajauttanut vastuuta tehokkaasti moninaisille yksityisille toimijoille. Tämä johtaa helposti ajatukseen siitä, että kaduille pitäisi mennä vaatimaan lisää valtion kontrollia, hallintokoneiston lempeyttä, suloista syleilyä helposti määriteltävältä julkista valtaa käyttävältä taholta, jonka toimintaan

jokainen asukas ja kansalainen voi vaikuttaa antamalla kultaakin kalliimman äänensä seuraavissa vaaleissa. Vaikka edustuksellinen demokratia on eittämättä eräs aktivismin halun kanavoinnin olennaisista kohteista, tuntuu idioottimaiselta mennä polvet verillä anelemaan vappumarssille elämiseen riittävää palkkaa tai patsastelemaan kansainvälisten suuryritysten sponsoroimaan Pride-tapahtumaan. Laura Böök huomauttaa dokumentissa, että ”kova kovaa vastaan” lähestymistapa (esim. väkivaltaisten mustien blokkien muodostaminen) ei myöskään toimi, jos vastassa on väkivaltamonopolia hallinnoiva ja sen toimeenpanoa valvova valtiovalta, jota ei pulloja heittelemällä kaadeta.

Jouko Aaltonen kohdistaa kameransa Prahaan, vuoden 2000 IMF:n kokoukseen ja sen yhteydessä järjestettyihin mielenilmauksiin. Tehokkaimpana muodostelmana toimi ”pinkki blokki”, täysin väkivallaton joukkio, joka tanssimalla ja musisoimalla onnistui keskeyttämään kokouksen toimimalla poliisin keinovalikoimien ulkopuolella. Karnevalisointi, hulluttelu ja pilkkaaminen olivat työkalupakin toimivimmat elementit. Suora toiminta saattaisikin olla tehokkaimmillaan esittävän taiteen, naureskelun ja hulluttelun tilassa, jossa halua aktivismiin ei tarvitsisi ilmaista vanhojen instituutioiden ja poliisin toimintaohjeiden kautta. Hölmöillään menemään, kutsutaan leikkiin mukaan, pukeudutaan kokeellisesti ja maalataan seinät täyteen ajatuksiamme. P

TURVALLISTA KAUPUNKITILAA RAKENTAMASSA MELKEIN JOKAISELLE

TEKSTI: Peik Laine

Viime aikoina on valtamediassa päässyt lukemaan turvallisuusalan valtavista ongelmista. Järjestyksenvalvojat kertovat, kuinka esimiehet kehottavat heitä suoraan sanottuna etniseen profilointiin. Pysäytetyt, Helsingin yliopiston kolmivuotinen tutkimus etnisestä profiloinnista, antoi kylmäävää tietoa ongelman laajuudesta. Eikä syrjintä rajoitu vain etnisyyteen. Usein mainitaan myös “narkomaanit” ja laitapuolen kulkijat ei-toivottuina henkilöinä. Vähemmistöön kuuluville, kodittomille ja muuten vain massasta erottuville asia on ollut arkipäivää jo vuosien ajan. Valtaväestö sulkee silmänsä, koska eihän ongelma heitä koske.

Kysehän on siitä, ketkä ovat oikeita, toivottuja ihmisiä ja ketkä vääriä, ei-toivottuja ihmisiä. Kodittomat, romanit ja somalit eivät ole täysivertaisia kansalaisia järjestyksenvalvojien silmissä, miksi heitä tällöin täytyisi kohdella sellaisina? Kun tavoite on ylläpitää “järjestystä” eli toisin sanoen ylläpitää yhteiskuntajärjestystä, jossa valtaapitävät pysyvät vallassa, keskiluokkaiset pitävät säästönsä ja vähemmistöt pysyvät alistettuina, niin tottahan toki valtaväestö hyväksyy tilanteen. Ei minun, valkoisen yliopisto-opiskelijan, tarvitse pelätä oman nahkani puolesta. Piritorin kulmilla oleskelevien syrjäytyneiden nuorten tai väljiin mustiin housuihin pukeutuvien romanien taas täytyy.

KUVITUS: Leevi Kumpulainen

Voidaan myös pohtia missä järjestyksenvalvojia oikeastaan on eniten: kauppakeskuksissa ja julkisten kulkuvälineiden yhteydessä eli voittoa tavoittelevien yritysten tiloissa. HSL haluaa, että autoilusta luopumista harkitseva diplomi-insinööri pääsee omakotitalostaan pöhinäkeskukseen samalla vaivalla kuin Mersullaan (eli kohtaamatta yhtään yhteiskuntamme eriarvoisuuden merkkiä). Onhan Kivenlahdessa asuva diplomi-insinööri parempi asiakas kuin mellunmäkeläinen alkoholisti! Ei myöskään ole täysin yksityisen turvallisuusalan työntekijöiden vika, että kauppakeskukset tahtovat harrastusten kalliita hintoja valittelevat nuoret ja lämpöä kaipaavat kodittomat pois tiloistaan. Hehän eivät ole lainkaan niin potentiaalisia kuluttajia kuin lehtisaarelaiset asuntosijoittajat!

Nykyisen kapitalistisen järjestelmän silmissä on myös ymmärrettävää, miksi aiemmin (ja oikeastaan vieläkään) valtaväestö ei ole puuttunut vartiointialan ongelmiin. Ensinnäkin, kun työntekijöiden aivoihin juurretaan niin vahvasti käsitys “meidän” työpaikasta ja “meidän” yrityksestä, on luonnollista, että ihmiset alkavat puolustamaan työpaikkojensa seutuja ja läheisyyttä, ja kaipaavat “järjestystä” ympärilleen. Jokainen epävarmuushan saattaisi hei-

”Kun valtio ja kunnat yksityistävät turvallisuutta, mitä muutakaan voisi olettaa tapahtuvan?”

kentää yrityksen mainetta ja arvoa! Lisäksi, kun kapitalistisessa yhteiskunnassa ihmiset ovat sitoutuneet asuntoihin lainarahalla, totta kai he haluavat poistaa “häiriköt” asuinalueiltaan. Muutenhan heidän asuntojensa arvo saattaisi laskea ja koko elämän säästöt valuisivat hukkaan. Kun koko yhteiskunta pyörii finanssimarkkinoiden otteessa, on tietyllä tapaa luonnollinen reaktio haluta “turvaa” kaikelta ulkopuoliselta. Varsinkin, jos itse sijaitsee luokkayhteiskunnan arvoasteikossa korkealla.

Suomen Vartiointiliikkeiden liitto (SVVL) suositteli tammikuun alussa jäsenyrityksilleen voimankäytön valvontaan liittyviä uudelleen arviointeja. Tietenkin liitto tuomitsee teot ja kehottaa toimintoihin vastaavien tapausten ehkäisemiseksi, mutta missä vastuussa liitto ja liiton alla liihottavat yritykset oikeastaan ovat? Kuten Milton Friedman totesi jo 1970-luvulla, yrityksen ainoa tavoite on tehdä osakkeenomistajilleen voittoa. Kaikki muu on toissijaista. Kun valtio ja kunnat yksityistävät turvallisuutta, mitä muutakaan voisi olettaa tapahtuvan?

Vielä sivuhuomautuksena: Suomessa järjestyksenvalvojan peruskoulutus kestää 40 tuntia ja viiden vuoden välein tulee suorittaa kahdeksan tunnin jatkokoulutus. Rakkaassa länsinaapurissamme tilanne on toinen: vähintään 80 tuntia ja kolmen vuoden välein on suoritettava vähintään kahdenkymmenen tunnin jatkokoulutus, jotta saa luvallisesti käyttää väkivaltaa. En väitä, että tilanne ratkeaisi koulutustuntien lisäämisellä, mutta olisi mielenkiintoista verrata koulutuksien sisältöjä sekä syitä koulutuksen pituuden eroon. Ollaanko Suomessa vain niin tehokkaita sekä opettamaan että sisäistämään järjestyksenvalvojan ammatti vai tarkoittaako tehokkuus jotain muuta tässä kontekstissa? Meillä Helsingin yliopistossa yksi opintopiste vastaa (virallisesti) 27 tuntia opiskelua. Viiden opintopisteen kurssi sisältää noin 130 tuntia opiskelua. Tietenkin järjestyksenvalvojan koulutus on paljon käytännönläheisempää, määrä ei aina korvaa laatua ja niin edelleen. Silti, Suomessa saa pampun ja pippurisumutteen käteen melkein samalla tuntimäärällä kuin Helsingin yliopiston opiskelijat digitaitokurssin suorituksen.

Valtaväestöstä erottuvat ihmiset ovat tottuneet koko elämänsä ajan olemaan luottamatta turvallisuusalaan. Avautuvatko muidenkin (allekirjoittaneen mukaan lukien) silmät vihdoin vai annammeko yksityisten yritysten yhä rellestää vailla kunnollista valvontaa? P

Graffitit - urbaania kapinallisuutta halki Euroopan

TEKSTI & KUVITUS:

Graffitit - seinälle tai muulle pinnalle maalatut kuvat ja tekstit - ovat taiteena kapinallisemmasta päästä. Vandalismin ja kuvataiteen välitilassa niiden suhtautuminen sääntöihin tekee niistä väistämättömän poliittisia; ne rikkovat sääntöjä lähes poikkeuksetta tullessaan usein maalatuiksi luvatta tai kielletyille paikoille. Niissä ei silti ole kyse hajottamisesta vaan rakentamisesta. Hajoittamalla kaupunkitilan turhaa vakavuutta ja virallisuutta, strukturoitua ja sääntöjenmukasta, graffitit luovat uutta - rikkovat tehdäkseen tilaa uudelle. Graffitit urbaanissa ympäristössä luovat tilaa vapaalle itseilmasulle ja omaehtoiselle kaupunkikulttuurille. Tämä kenties rakentaa ihmisten kokemusta siitä, että omaan ympäristöön vaikuttaminen ja siihen uuden luominen on mahdollista tehden urbaanista tilasta enemmän ihmistensä omaa ja yhteistä, eikä ainoastaan ylempien tahojen, viranomaisten valtapiirissä olevaa. Sillä siis ikäänkuin otetaan kaupunkitilaa omaksi. Toki graffitit jakavat mielipiteitä - ihmiset saattavat nähdä ne epäsiistinä ja alueen yleisilmettä alentavana tekijänä, vaikka tosiasiassa ihmiselo on moninaisuudessaan juuri sitä; sotkuista, eikä virheettömän siloiteltua. Miksei sen siis tulisikin näkyä?

Maata pitkin Euroopan halki

maateitse Euroopan halki kohti vaihtokohdettani Ljubljanaa, huomioni kiinnittyi graffiteihin kaupunkikuvassa. Niin Tallinnan, Varsovan kuin Wieninkin kaduilla oli nähtävissä paikallisten kaupunkiinsa jättämä jälki.

Matkustaessani

Kulttuurin ja tieteen palatsi lienee yksi Varsovan, Puolan pääkaupungin merkittävimmistä nähtävyyksistä. Kuvasin graffiteja sen seinässä; joku saattaisi tuomita, miksi historiallista rakennusta on täytynyt tuolla tavalla töhriä. Kyseessä on näyttävä, arkkitehtuurisesti upea rakennus, joka nimensä perusteella edustaa kunnioitettavia arvoja: kulttuuria ja tiedettä. On kuitenkin niin, että rakennus herättää hyvin ristiriitaisia tunteita paikallisissa sen edustaessa myös Neuvostoliiton valta-asemaa. Rakennus oli Neuvostoliiton “lahja Puolan kansalle” ja alkujaan sen nimeen kuului myös osa “Josif Stalinille omistettu”. Voidaankin kyseenalaistaa, onko aiheellista vaatia kunnioittamaan rakennuksen arvovaltaisuutta, jos sen edustamaa aikaa tai arvoja ei tahdota kunnioittaa. Nämä graffitit ovat pientä Neuvostoliiton aikanaan aiheuttamaan kärsimykseen suhteutettunaNe eivät tietenkään voi vaikuttaa enää menneeseen, jonka kaikuja kaupunki ja koko Eurooppa yhä kuulee korvissaan, mutta kenties ne silti kantavat merkitystä - emme hyväksy, emme kumarra menneisyyden valtaapitävien edessä.

Varsova 2023

Tytti Ruusunen

Poleemin epävirallisen virallinen Slovenian kirjeenvaihtaja

“Tottelevaisuutenne pitkittää tätä painajaista”

- Aina graffiti ei ole suoraan seinään maalattu

- myös tarrojen tai julisteiden liimaaminen

ajaa samaa asiaa; nämä muodot mahdollistavat kopioiden levittämisen, jolloin välitetty viesti tavoittaa enemmän ihmisiä. Ljubljana 2023

“Pałac Kultury i Nauki, eli Kulttuurin ja tieteen palatsi” Varsova

2023

“Planeetta voittojen yläpuolella” - Kuten “Kompostoidaan kapitalismi” -graffiti, tässä kuvattu on luultavimmin tehty sapluunan avulla - samanlaisia löytyy useita eri paikoista. Ljubljana 2023

Ljubljana - elävä kaupunki

Päästyäni perille, kotikaupunkiini täksi kevääksi, huomasin graffitien runsauden lähes välittömästi. Enemmän ja vähemmän poliittisesti latautuneet seinämaalaukset ovat voimakkaasti läsnä Ljubljanan katukuvassa - keskustassa kävellessään tuntee olevansa paikassa, jossa sykkii elämä. Ihmisten moninaista itseilmaisua ei ole siivottu pois, vaan se on yhtä luonnollinen osa kaupungin ulkomuotoa, kuin sen läpi virtaava Ljubljanica -joki tai paikalliset toriostoksilla tammikuisessa aamupäivässä. Graffitit virtaavat kaduilla joen lailla; ajoittain ne seuraavat myös sisätiloihin, kahviloiden ja baarien WC-tilojen seinille tarrojen ja tussilla raapustettujen tekstien muodossa, vaatimuksissaan edistyksellinen ja kapinallinen vire - ne tahtovat hajottaa, mutta samalla rakentaa.

“Pysäyttäkää Venäjän aggressio Euroopassa”Venajän hyökkäyssodan vastainen juliste. Panssarivaunun muotona toimii sian pää, jonka kylkeen on kuvattu Vladimir Putinin kasvot. Varsova 2023

“Kompostoidaan kapitalismi” Ljubljana 2023

EU-maiden joukossa Slovenia on yksi hankalimman asuntotilanteen omaavista. Asunnon vuokraaminen pääkaupunki Ljubljanassa on noussut hintatasoltaan monen muun eurooppalaisen pääkaupungin tasolle, vaikka ihmisten tulotaso on matalampi - tilanne on siis monelle vaikea. Harvalla on mahdollisuus ostaa omistusasunto ja vuokraamisen kuormitus käytettävissä oleville varoille on verrattain voimakas. Lyhytaikainen vuokraaminen Airbnb:n ja sen kaltaisten alustojen kautta on yksi asumismarkkinoiden ongelmia vaikeuttavista tekijöistä.

rokratian vastustamiselle perustuva yhteisö. Vuonna 2021, vuosien varrella tehtyjen useiden epäonnistuneiden yritystensä jälkeen, kaupungin viranomaiset purkivat squatin karkottaen siellä toimineen yhteisöt alueelta.

Graffitien sanoma puhuttelee valtsikalaisen arvomaailmaa - muun muassa antikapitalismi, ilmastoliike, anarkismi sekä muut nykyistä maailmantilaa ja järjestelmää kyseenalaistavat tai vastustavat aatteet ovat näkyvästi voimissaan kaupungissa. Voin siis todeta viihtyväni ja olevani

“Eläville barrikadeille

Rogin puolesta”

- Grafftissa

ympyrän ja nuolen

muotoinen kuvio on Rogin symboli.

Ljubljana 2023

Rog (Avtonomna tovarna Rog, eli Rogin autonominen tehdas) on Ljubljanassa sijainnut Jugoslavian aikaiseen polkupyörätehtaaseen muodostettu squat. Vuosina 2006 – 2021 paikkaa hyödynsi ja piti hallussaan monituisia ryhmiä, kuten Nevidni delavci sveta (Maailman näkymättömät työntekijät), Antifašistična fronta (Antifasistinen rintama) sekä anarko-queer-feministinen kollektiivi. Alueelta löytyi muun muassa skeittipuisto, sirkus, taidegallerioita sekä siellä tarjottiin lääkäripalveluja turvapaikanhakijoille. Kyseessä oli siis erittäin monipuolinen, voittoa tavoittelematon, vapaaehtoisuudelle ja by-

“Taiteen tarkoitus on taistella Vapauden puolesta” - Graffitissa kiinalaisen taiteilijaaktivisti Ai Weiwein muotokuva ja lainaus. Varsova 2023

jatkuvasti kutkuttavan uteliaisuuden vallassa – tässä kaupungissa piilevästä elämästä tahdon oppia lisää. P

“En voi vuokrata Airbnb:ssä” Ljubljana 2023

TEKSTI:MiskaHirvonen

KUVITUS:WikipediaCommons,Pixabay

Katsaus: Eduskuntavaalit 2023 kuudensuurimmanpuolueennäkökulmasta

Kansallinen Kokoomus: Leikkaustalkoot?

• Puheenjohtaja: Petteri Orpo

• Poliittinen suuntautuminen: Oikeisto-liberalismi

• Kannatusprosentti: 21,6% (Yle Uutiset 2.2.2023.)

• Asema eduskunnassa: Oppositio

Vaaliohjelma 2023: Orpon johtama Kokoomus lähtee eduskuntavaaleihin galluppien kärkisijalta. Sipilän hallituksen epäonnistumisen ja siitä aiheutuneen mainehaitan jälkeen Kokoomus jäi oppositioon Marinin hallituksesta. Oppositioasema on sopinut Kokoomukselle, sillä he ovat päässeet iskemään kuluneen vaalikauden aikana useaan otteeseen hallituksen tekemiin velkaantumispäätöksiin. Kokoomus lähteekin tuleviin eduskuntavaaleihin velkaantumisen estäminen keskiössä.

Vaaliohjelmassa Kokoomukselle keskiöön nousee kahden vaalikauden pituinen ”talouden tervehdyttämisohjelma”. Tervehdyttämisohjelmassa on esillä Kokoomukselle tuttuja teemoja markkinatalouden ja työllistymisen kehittämisestä. Samalla kun menoja leikataan, Kokoomus lupaa verokevennyksiä kansalle. Täytyy olla todellinen Adam Smithin oppilapsi, jos uskoo pelkkien kasvu- ja työllisyystoimien kehittämisen parantavan Suomen talouden. Toisaalta ,kun laittaa talouskysymykset sivuun, Kokoomus näyttää vaaliohjelmassaan jakavan melko paljon yhteisiä tavoitteita ja ratkaisuja suurimman haastajansa, SDP:n, kanssa. Onkohan aika nähdä ensimmäinen sinipunahallitus Stubbin aikakauden jälkeen?

Kun eduskuntavaalit lähestyvät ja vaalikoneet aukeavat, on korkea aika tutustua hieman tarkemmin ehdolla oleviin puolueisiin; loppujen lopuksi äänemme menevät kuitenkin puolueiden tavoitteiden taakse. Katsaukseen on valikoitunut Ylen vaaligallupin (pvm. 2.2.2023) perusteella kuusi suosituinta puoluetta. Tarkoituksena ei ole kertoa kattavasti jokaisen puolueen vaaliohjelmasta, vaan ennen kaikkea tarjota silmäys tärkeimpiin teemoihin, joita mahdollinen puolueesi tulisi ajamaan seuraavan eduskunnan aikana. Lähteenä on käytetty puolueiden julkaisemia vaaliohjelmia.

SDP: ”Olen tanssinut, laulanut, juhlinut, tehnyt laillisia asioita”

• Puheenjohtaja: Sanna Marin

• Poliittinen suuntautuminen: Keskusta-vasemmisto

• Kannatusprosentti: 19,1% (Yle Uutiset 2.2.2023.)

• Asema eduskunnassa: Pääministeripuolue/hallituspuolue (7 ministeriä)

Vaaliohjelma 2023: Harvoin Suomen historiassa pääministeripuolue on haastavasta hallituskaudesta huolimatta onnistunut säilyttämään kannatuksensa yhtä kuin nyt. SDP lähtee tuleviin vaaleihin melko hyvistä asetelmista, mutta heidän asemaansa voi vielä kohentaa puolueen puheenjohtaja ja istuva pääministeri Sanna Marin. SDP onkin kuluneen vaalikauden aikana pyrkinyt vahvasti ottamaan Marinin puolueen vetonaulaksi ja näh-

täväksi jää, mihin asti Marin voi puolueensa viedä.

SDP:n vaaliohjelma ei tarjoa aktiivisille politiikan seuraajille juurikaan mitään uutta; vaaliohjelmassa pyydetään kannattajilta ääniä jo aloitetun työn jatkamiseen. Kuluneen hallituskauden aikana SDP on ollut kehittämässä muun muassa vihreää siirtymää, sote-uudistusta, opetussuunnitelman muutosta sekä Suomen ja Naton yhteistyötä. SDP:n tärkeimpiä uusia muutoksia tulevalle eduskuntakaudelle olisi uudistaa ja yksinkertaistaa sosiaaliturvajärjestelmää.

Kysymykseksi SDP:n kohdalla jääkin, kuinka paljon Suomi voi vielä velkaantua saavuttaakseen SDP:n asettamat tavoitteet?

Vihreä liitto: Haavistosta presidentti?

• Puheenjohtaja: Maria Ohisalo

• Poliittinen suuntautuminen: Sosiaaliliberalismi

• Kannatusprosentti: 10,3% (Yle Uutiset 2.2.2023.)

• Asema eduskunnassa: Hallituspuolue (3 ministeriä)

Vaaliohjelma 2023: Vihreät ovat olleet tärkeässä osassa Marinin hallituksen vihreän siirtymän suunnittelua ja ohjaistu. Tässä iso rooli on ollut katsauksemme ainoalla tohtorikoulutetulla ministerillä eli Maria Ohisalolla. Vihreissä vakautta ja pysyvyyttä on edustanut kuitenkin monille tuttu Pekka Haavisto, joka on toiminut hallituksen ulkoministerinä. Hänellä on ollut muutamien kohujen, kuten suomalaisten lasten ja äitien kotiuttaminen Syyrian pakolaisleiriltä, myötä vaihderikas hallituskausi. Haavisto saattaakin olla jättämässä ministerin työt taakseen ja kisaamassa jälleen presidenttiydestä vuonna 2024 järjestettävissä vaaleissa.

Vihreille tärkeitä tavoitteita vaaliohjelmassa on vihreän siirtymän ja energiaitsenäisyyden vahvistaminen sekä parantaa lasten, nuorten ja perheiden hyvinvointia. Voikin olla varma, ettei Vihreitä ja Perussuomalaisia tulla näkemään tulevassa hallituksessa yhdessä.

Muuten vihreät näyttävät pitkälti siltä, miltä he yrittävätkin; kaikenlaisiin hallituskokoonpanoihin sopivalta kumppani, joka tarjoaa tärkeän näkemyksen ilmasto- ja tasa-arvokysymyksiin.

Perussuomalaiset: Fixit?

• Puheenjohtaja: Riikka Purra

• Poliittinen suuntautuminen: Oikeisto-konservatismi

• Kannatusprosentti: 18,4% (Yle Uutiset 2.2.2023.)

• Asema eduskunnassa: Oppositio

Vaaliohjelma 2023: Perussuomalaiset herättävät monissa suuria tunteita. Jussi Halla-Ahon jätettyä puolueen puheenjohtajan aseman tilalle on tullut vähintäänkin yhtä kärkevä Riikka Purra. Moni puolue, kuten SDP, Vihreät ja Vasemmistoliitto, ovat ehtineet jo poissulkea hallitusyhteistyön Perussuomalaisten kanssa tulevassa hallituksessa. Siitä huolimatta Perussuomalaiset ovat säilyttäneet korkean kannatuksensa läpi kuluneen vaalikauden ja nyt puoluetoimistolla odotellaan jo seuraavaa ’jytkyä’.

Maahanmuutto on jälleen Perussuomalaisten vaaliohjelman keskiössä. Maahanmuutto–ohjelmassa on paljon tavoitteita, joilla pyritään vähentämään maahanmuuttoa ja vaikeuttamaan kansalaisuuden saamista . En tiedä, voiko tämän perusteella kuitenkaan vielä leimata kaikkia Perussuomalaisia rasisteiksi, kuten pääministeri Marin teki Politiikan toimittajien järjestämässä debatissa 13.1.2023. Perussuomalaisille tärkeä tavoite on myös kotitalouksien pärjäämisestä huolehtiminen, joka saavutetaan niin sanotulla ’sinivalkoisella’ siirtymällä. Perussuomalaiset syyttävät nykyistä hallitusta velkaantumisesta, vihreän siirtymän yltiöpäisestä tukemisesta ja suomalaisen yrittäjyyden tukahduttamisesta. Pitkäaikainen tavoite Perussuomalaisille on myös EU:sta irtaantuminen ja sitä kautta kotimaisen teollisuuden kehittäminen.

Suomen Keskusta: Väyrynen jaksaa, Väyrynen jaksaa parlevuu…

• Puheenjohtaja: Annika Saarikko

• Poliittinen suuntautuminen: Keskusta-liberalismi

• Kannatusprosentti: 10,1% (Yle Uutiset 2.2.2023.)

• Asema eduskunnassa: Hallituspuolue (4 ministeriä)

Vaaliohjelma 2023: Keskustan tulevaisuus vaikuttaa synkältä. Puolueen kannatus kerkesi käymään joulukuun aikana ensimmäistä kertaa alle kymmenessä prosentissa yli sataan vuoteen. Keskusta on myös nykyisen hallituskauden loppupuolella saanut hallituskumppanit vihaiseksi, kun he ovat alkaneet toimimaan hallitusta vastaan monissa päätöksissä kuten saamelaiskäräjälain kanssa. Tilanteen hiukan koomiseksi tekee se, että Keskusta oli ollut mukana valmistelemassa hallituksen esitystä uudesta laista.

Keskusta on vaikean tehtävän edessä tulevien vaalien alla. Miten palauttaa oma asemansa takaisin neljän ison puolueen keskuudessa (ja Polhon “lempparin”

UKK:n kunnia)? Vaaliohjelmassa Keskustalla on melko perinteisiä teemoja huoltovarmuudesta aina maaseudun aseman parantamiseen. Eniten huomiota herättää peruskouluihin Keskustan ajama ”säälivitosista” eroon pääseminen eli ettei oppilaita päästettäisi luokalta, ellei heidän oppimistuloksensa ole opetussuunnitelman vaatimalla tasolla. Onko tämä avain oppimistulosten nostamiseen vai hidastaako se entistä enemmän työelämään päätymistä?

Vasemmistoliitto: Kokkarin pahin painajainen

• Puheenjohtaja: Li Andersson

• Poliittinen suuntautuminen: Vasemmisto

• Kannatusprosentti: 7,6% (Yle Uutiset 2.2.2023.)

• Asema eduskunnassa: Hallituspuolue (2 ministeriä)

Vaaliohjelma 2023: Vasemmistoliittoa tuskin odottaa mullistavat äänestysprosentin muutokset tulevissa vaaleissa. Vasemmistoliiton kannatus on ollut 2010-luvun jälkeen aina 7–8% alueella. SDP:n siirtyminen aikaisempaa keskemmälle on kuitenkin mahdollistanut Vasemmistoliiton selvän erottumisen puoluekentällä. Vasemmistoliittoa hyödyttää merkittävästi myös kenties puolueiden puheenjohtajista taitavin argumentoija Li Andersson.

Vasemmistoliiton vaaliohjelma mukailee paljon

SDP:n ja Vihreiden vastaavia, mutta menee kaikessa asteen pidemmälle. Vasemmistoliitto onkin ainoa, joka suoraan vaaliohjelmassaan vaatii vastikkeetonta perustuloa kaikille kansalaisille. Verouudistuksia

Vasemmistoliitto lupaa vaaliohjelmassaan ilman veroasteen nousua. Toisaalta allekirjoittanut on hieman hämmentynyt, kun lyhyen skrollauksen jälkeen samassa vaaliohjelmassa kerrotaan valtion menojen kattamiseen tarvittavien rahojen tulevan varakkaamman kansaosan veroasteen kiristyksellä. Kuulostaakin siltä, ettei Vasemmistoliittoa nähdä mahdollisessa sinipunahallituksessa Kokoomuksen kanssa.P

Aikamatkalla kansanvallan historiassa

Energiakriisi, hyvinvointi, inflaatio, terveyspalvelut, ilmastonmuutos sekä ohjusten viuhahtelu nykypäivän Euroopassa ovat vain esimerkkejä aiheista, jotka pyörivät ihmisten huulilla, kun he puntaroivat ehdokkaita vuoden 2023 vaaliuurnien äärellä. Vaalien lähestyessä on aiheellista tehdä lyhyt katsaus suomalaisen kansanedustuslaitoksen historiaan.

Suomen poliittinen tilanne on tänä päivänä monella tapaa erilainen peilattuna 160 vuoden päähän,

jolloin säätyvaltiopäivillä alettiin säätää lakeja - Suomella oli autonomia, mutta ulkopolitiikkaa hallitsi Venäjä. Valtiopäivillä olivat edustettuina aatelis-, pappis-, porvaris- ja talonpoikaissääty ja äänioikeus oli käytännössä vain varakkailla miehillä. Näinä aikoina syntyivät myös varhaisimmat puolueet, joiden perustana oli kansaa jakanut kieli- ja kansallisuuskysymys - fennomaanit ja svekomaanit. Ensimmäisenä etuaan nousi ajamaan Suomalainen puolue ja tämän vastapainoksi syntyi Ruotsalainen puolue.

TEKSTI: Sampsa Vaitoja

1906-

Suomalaisessa hallintohistoriassa tapahtui käänne liberaalimpaan suuntaan vuoden 1905-1906 suurlakon ja eduskuntauudistuksen myötä. Eduskunta perustettiin vuonna 1906, mitä voidaan pitää suurena muutoksena verrattuna vanhankantaiseen säätyedustukseen. Taustalla oli Venäjän häviö sodassa Japania vastaan ja osin sen aiheuttamat levottomuudet koko valtakunnan alueella. Näiden tuloksena tsaari Nikolai ll tunsi olevansa pakotettu demokratiakokeiluihin.

Uudistuksen myötä Suomi antoi ensimmäisenä Euroopassa naisille äänioikeuden osana yhtäläistä ja yleistä äänioikeutta. Naisille sallittiin myös oikeus asettua ehdolle ja vuonna 1907 valituksi tulivat maailman ensimmäiset naisparlamentaarikot. Yhtäläinen ja yleinen äänioikeus on säilynyt tähän päivään saakka, mutta äänestysikärajaa on laskettu 24 vuodesta portaittain nykyiseen 18 vuoteen. Tosin nykypäivää ajatellen äänestäjien lähtökohdat olivat valtavan erilaiset, sillä äänestäjistä suurin osa ei osannut juurikaan lukea tai kirjoittaa ja siksi äänestyslipukkeeseen vedettiin vain punainen viiva ehdokkaan nimen kohdalle.

1919-

Poliittinen epävakaus oli läsnä autonomian ajan eduskunnan ensimmäisistä vuosista yhä itsenäisen

Suomen alkutaipaleeseen saakka. Venäjän keisari sai hajottaa halutessaan eduskunnan - vaaleja tuli ja meni. Venäjän ajauduttua sisäiseen romahdukseen Suomi julistautui itsenäiseksi valtioksi 6. joulukuuta 1917. Irtautuminen hallitsijamaasta johti kuitenkin valtatyhjiöön, josta miltei välittömästi seurasi taistelu oikeiston ja vasemmiston sekä kahtia jakautuneen köyhän kansan välillä. Sodan jälkeen muodostettiin ensimmäinen itsenäisen Suomen eduskunta, jonka tärkein väittely käytiin Suomen hallitusmuodostamonarkia vai tasavalta. Lopulta päädyttiin täysivaltaiseen demokraattiseen järjestelmään. Periaate, jonka mukaan ”Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta” on säilynyt ennallaan vielä nykyisessä perustuslaissa.

Poliittista tilannetta 1920- ja 30- luvuilla kuvastaa parhaiten jännittyneisyys. Suomen lainsäädännön kulmakiviä luotiin, mutta laman seurauksena sekä kommunistit että oikeistoradikaalit aktivoituivat ja hallitukset jäivät lyhytikäisiksi. Kommunistit tavoittelivat vallankumousta ja siirtymistä sosialismiin. Tämä ruokki oikeistoradikaaleja Lapuan liikeessä, joka alkoi väkivaltaisesti vastustaa koko vasemmis-

toa ja uhkasi hallitusta jopa vallankaappauksella päätyen epäonnistuneeseen Mäntsälän kapinaan. Radikalisoitumisen jatkuessa muualla Euroopassa äärilaidat Suomessa menettivät kannattajiaan. Toinen maailmansota oli konsensuksen vaalimisen aikaa, kun ulkoinen uhka toi kansan yhteen. Poliittiset riidat, väkivaltaisuudet ja jopa kielikysymys suomen ja ruotsin välillä jäivät taka-alalle ainakin vähäksi aikaa. Demos, yhtenäinen kansa syntyi, mikä näkyi myös äänestysaktiivisuuden selvässä nousussa.

1945-

Ensimmäisissä sotien jälkeisissä vaaleissa kommunistien vaalijärjestö SKDL sai 49 kansanedustajaa ja nousi hallitukseen. Poliittinen kenttä liikahti vasemmalle kuten muuallakin Euroopassa. Vähitellen keskeiseksi muodostui vastakkainasettelu SKDL:n ja kaikkien muiden puolueiden välillä, SDP:n ryhtyessä osaltaan patoamaan kommunistien vaikutusvaltaa.

Sotien jälkeen alkoi jälleenrakennuksen kausi. Valtion rooli oli vahvistunut toisen maailmansodan aikana ja Suomi alkoi kehittyä yövartijavaltiosta yhteiskunnan kehittäjäksi. Ajateltiin, että valtion täytyy vastata kansalaisten hyvinvoinnista ja suurimmat puheenaiheet politiikassa liittyivät 1980-luvulle saakka pohjoismaisen hyvinvointivaltion rahoittamiseen ja luomiseen. Suomi kehittyi agraariyhteiskunnasta teollisuusyhteiskunnaksi ja kaupungistui nopeasti. Sosiaaliturva, terveyspolitiikka ja panostukset koulutukseen ovat esimerkkejä tämän aikakauden päättäjien työn hedelmästä - mahdollistajina talouskasvu ja SDP:n sekä keskustapuolueen yhteistyö.

Urho Kekkosen presidenttikaudella presidentin valtausoikeutta käytettiin kyseenalaisesti sisä- ja ulkopolitiikassa - valta siirtyi miltei yksinomaan presidentille. Kehitys huipentui vuonna 1974, kun eduskunta valitsi vaaleista kieltäytyneen Kekkosen jatkokaudelle poikkeuslain avulla. Mauno Koiviston kaudella eduskunnan ja presidentin valtasuhteet alkoivat kuitenkin vihdoin tasaantua.

1990-

Neuvostoliiton romahdettua 1990-luvulla idänkauppa tyrehtyi työntäen Suomen syvään talouslamaan. Venäjän tulevaisuudesta ei ollut tietoa, joten Suomi käänsi katseensa pidemmälle kohti Euroopan unionin jäsenyyttä. Hallitus järjesti kansanäänestyksen EU-jäsenyydestä ja vuonna 1995 Suomi liittyi Euroopan unioniin. Tästä eteenpäin kansalli-

sen politiikan on pitänyt olla linjassa myös unionin yhteisen politiikan kanssa.

Suomalaisen kansanedustuslaitoksen luonne muuttui myös vuoden 2000 perustuslakiuudistuksen myötä. Uudistuksella kehitettiin Suomea parlamentaarisempaan suuntaan, kun presidentin suurin valtaoikeus siirrettiin eduskunnalle ja pääministerille. Presidentin laajat valtaoikeudet ilmenivät historian aikana lukuisina hajoitettuina hallituksina. Nyt eduskunta valitsee pääministerin.

Nykypäivä-

Viime eduskuntavaalien tulokset muistetaan jännittävän tiukasta kamppailusta - SDP suurimpana, Perussuomalaiset toisena ja kolmantena Kokoomus olivat yhden prosenttiyksikön sisällä toisistaan. Nyt vuoden 2023 vaaligalluppien perusteella kärkikolmikko on sama, mutta Kokoomus ja SDP näyttävät vaihtavan paikkaa. Kärjessä on Petteri Orpon Kokoomus, jolle on ennustettu pääministerin roolia. Kisa on tiukka ja mitä tahansa voi vielä käydä. Myös se, mitä tapahtuu tulevien hallitusten aikana, jää nähtäväksi.

Aikamatka Suomen kansanvallan historiaan on ollut pitkä ja monipuolinen: autonomian ajasta EU-Suomen parlamentiksi. Edistystä on tapahtunut paljon. Kansanedustuslaitoksen historiasta puhuttaessa on kuitenkin hyvä muistaa, ettei politiikka ole yksistään vaaleja tai julkisia instituutioita, vaan se tarvitsee myös aktiivista kansalaisyhteiskuntaa. Maailmassa on lukuisia valtioita, missä pidetään nimellisesti vaalit, mutta samaan aikaan kansalaisvaikuttamisesta tai vapaasta mielipiteen ilmaisusta ei voida puhua samassa lauseessa. Demokratia on tila, jossa ihmisillä on mahdollisuus ilmaista omia mielipiteitään ja kantaansa ilman pelkoa tai häirintää. Yhteenkuuluvus on myös tärkeää ja sana demos viittaa kansaan. Ilman tarpeeksi yhteenkuuluvaa kansaa eli demosta, ei ihmisillä ole riittävää yhtenäisyyden tunnetta olla osana yhteistä demokraattista keskustelua ja päätöksentekoa - puuttuu keskinäinen luottamus ja solidaarisuus, jotka ovat ehtoja demokraattiselle yhteisölle. Tämä on näkynyt Suomessa hallitusten kaatumisissa ja myös väkivaltaisiksi kääntyneissä poliittissa konflikteissa.P

Valtiopäivien avajaiset vuonna 1809 Porvoossa, jonka tapahtumista Emanuel Thelning on maalannut teoksen vuonna 1812.

Kohti tasa-arvoisempaa demokratiaa

TEKSTI:

Joonas Rantalainen

Diskurssi edustuksellisen demokratian perusajatuksesta liittyy usein äänestämiseen ja vaaleihin. Jokaisella äänioikeutetulla on oikeus vaikuttaa päätöksentekoon ja tuntea olonsa merkitykselliseksi kirjoittaessaan äänestyspäivänä suosikkiehdokkaansa ehdokasnumeron paperille. Kun vaalit ovat ohi, voi äänioikeutettu taputtaa itseään olalle suoritettuaan kansalaisille suotuja poliittisia ”velvollisuuksia”. Eiväthän kaikki tähän pysty, sillä viime eduskuntavaaleissa äänestysaktiivisuus oli vain noin 70%.

Vaalien jälkeen poliittinen aktiivisuus lopahtaa ja äänioikeutettu siirtyy katsojan rooliin seuraamaan polarisoituneen valtiovallan edesottamuksia. Sosiaalisessa mediassa saatetaan manailla valtaan äänestettyjen edustajien vaalilupausten tyrehtymisestä läpi vaalikauden. Vähemmistöön kuuluva voi kokea suurta tuskaa siitä, kuinka hänen oikeuksiaan poljetaan päätöksenteossa. Puolueellisesti sitoutumaton äänestäjä taas tuskaile puoluekurista.

Viime eduskuntavaaleissa hallituspuolueita äänestämällä luvattiin muun muassa julkisen talouden pitkän aikavälin kestävyyden parantaminen niin, ettei ajauduta kestämättömän velkaantumisen uralle. vuonna 1990 Suomen valtionvelka oli kymmenen miljardia. Velkaantuminen on kasvanut ja Marinin hallituskaudella valtionvelka on noussut 30 miljardilla. Yhteensä Suomi on velkaa 140 miljardia. Hallituksen Tavoitteena oli myös Suomen nostaminen tasa-arvon kärkimaaksi vuoteen 2023 mennessä.

Yhteiskunnan rakenteelliset epäkohdat tasa-arvon, kuten seksuaalivähemmistöjen tai saamelaisten oikeuksien osalta eivät muuttuneet riittävällä tavalla. Esimerkkinä saamelaiskäräjälain uudistusta ei ole saatu maaliin. Valtaan valittujen edustajien vaalikauden lähestyessä loppuaan, voi äänioikeutettu kysyä itseltään vastasiko vallassa olevien poliittinen päätöksenteko vaalien alla annettuja lupauksia ja koetko, että antamallasi äänellä oli painoarvoa?

Enemmistö ei koskaan anna vapautta vapaaehtoisesti. Vähemmistön on vaadittava sitä. Edustuksellisella demokratialla ei yksinään ole kovinkaan suurta voimaa horjuttaa vallassa olevia rakenteita, joten kansalaisille tulee suoda myös muita vaikuttamiskeinoja. Omien mielipiteiden ja vähemmistöjen oikeuksien esiin tuominen, sekä vallassa olevien diskurssien muuttaminen demokraattisin keinoin on tehokkaampaa tavoilla, joita toteutetaan väkivallattoman suoran toiminnan avulla. Vuoden 1963 Washingtonin marssi ja Berliinin muurin protestit ovat esimerkkejä, jotka osoittavat äänestämisen ulkopuolisen poliittisen vaikuttamisen merkityksen muuttaa yhteiskunnan epäkohtia. Merkittävät harppaukset yhteiskunnan rakenteiden muuttumisessa, esimerkiksi tasa-arvon kehittymisen osalta eivät ole niinkään edustuksellisen demokratian ansiota. Ilman väsymättömän ja väkivallattoman suoran poliittisen toiminnan harppauksia etnisten vähemmistöjen oikeuksien parantamista ja sukupuolten tasa-arvoa koskien ei Barack Obamaa, tai Tarja Halosta olisi äänestetty presidenteiksi.

Suora toiminta liitetään usein anarkismiin, mutta se tulee ymmärtää myös demokratian kontekstissa. Demokratia perustuu kansanvaltaiseen valtionjärjestykseen ja enemmistöperiaatteeseen. Enemmistöperiaatteessa on kuitenkin lukemattomia ongelmia, kuten edellä mainittu vähemmistöjen oikeuksien polkeminen, tai vallassa olevien rakenteiden vaikutus valtaväestön mielipiteisiin. Vastavoimaksi tarvitaan jotain, minkä avulla kansalaiset pystyvät toteuttamaan kansanvaltaa merkityksellisellä tavalla niin, että enemmistön mandaattia ei tarvita. Väkivallaton suora toiminta on yksi näistä vaikutustavoista. P

Suomen heikkenevä äänestysaktiivisuus

"Voiko demokratia toimia, kun suuri osa väestöstä jättää äänestämättä? Onko oikeus olla äänestämättä osa vapaata demokratiaa? Toisaalta eikö äänestämättömyys heikennä demokratiaa?"

Vaalien lähestyessä ihmiset pohtivat ketä äänestävät. Valitettavasti on myös suuri ryhmä äänioikeutettuja, jotka tietävät jo nyt, etteivät tule äänestämään. Äänestysaktiivisuuden heikkeneminen on huolestuttanut monia jo pitkään. Uskoisi, että ihmiset olisivat aktiivisempia äänestäjiä nykyään kuin koskaan ennen. Maailmassa tapahtuu kaikenlaista. Viime vuosien aikana on Euroopassa villinnyt Korona-pandemia, sekä itäisellä rajalla melkein vuoden pituinen epäoikeutettu sota. Nämä ovat johtaneet kuolemiin, mielenterveysongelmiin, fyysisiin ongelmiin sekä taloudelliseen kriisiin. Miksi siis eivät ihmiset ole äänestäneet aktiivisesti viimeisimmissä vaaleissa? Onko liberaalin-demokratian aika Suomessa ohi? Pitäisikö äänestämisen olla pakollistakaikille äänioikeutetuille, kuten tietyissä muissa EU:n maissa?

Suomessa asuvien suomalaisten äänestysprosentti oli viimeisimmissä eduskuntavaaleissa 72,1. Tämä on kaksi prosenttia enemmän kuin 2015 eduskuntavaalien äänestysprosentti. Äänestysaktiivisuus on silti huomattavasti heikompi kuin muiden EU:hun kuuluvien pohjoismaiden. Ruotsin 2022 valtiopäivävaalien äänestysprosentti oli 84,2 , Tanskan 2022 kansankäräjävaalien äänestysprosentti 84,1. Ruotsin ja Tanskan äänestysprosentit ovat siis kaksitoista prosenttia suurempi kuin Suomen. Tämä ei kuulosta kovin suurelta luvulta, mutta kaksitoista prosenttia vuonna 2019 äänioikeutetuista Suomessa asuvista suomalaisista on n. 511 000 ihmistä. Jos Suomessa oltaisiin äänestetty vuonna 2019 samalla tavalla kuin Tanskassa tai Ruotsissa, vaaliuurnassa olisi ollut n. 511 000 enemmän äänestyslippua. 511 000 on enemmän kuin Espoon ja Tampereen asukasluvut yhteensä. Yhteensä Suomessa asuvia suomalaisia äänioikeutettuja, jotka eivät äänestäneet oli noin 1 190 000.

Ulkosuomalaisten äänestysprosentti eduskuntavaaleissa pysyi alle kymmenen prosentin vuoteen 2007 saakka. Ääniaktiivisuus on ulkosuomalaisten kesken ollut nousussa, vaikka se on edelleen heikkoa. Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa ulkosuomalais-

ten äänestysprosentti oli 12,6. Toisaalta on ymmärrettävää, etteivät ulkosuomalaiset kiinnostu Suomen sisäisestä politiikasta, sillä se ei heitä suoraan koske. Etenkin jos on pysyvästi muuttanut Suomesta pois. Olen itse syntynyt ja kasvanut Belgiassa, josta muutin Suomeen opiskelujen perässä. Kun asuin Belgiassa, en ollut niin kiinnostunut Suomen politiikasta, sillä vaikka osa suvustani asui täällä, Suomi tuntui kovin kaukaiselta. Ulkosuomalaisten äänestysaktiivisuus ei siis mielestäni ole yhtä merkittävä tekijä kuin Suomessa asuvien suomalaisten äänestysaktiivisuus.

Huolestuttavaa Suomessa asuvien suomalaisten äänestämisessä ei ole ainoastaan alhaiset äänestysprosentit, vaan myös äänestysaktiivisuuden jatkuva heikentyminen. 2018 presidentinvaaleissaa äänestysprosentti oli 69,9, mikä on noin kolme prosenttia vähemmän kuin 2012 vaaleissa ja yli kymmenen prosenttia pienempi kuin 1994 vaaleissa. Pelottavimmat äänestysprosentit ovat kunta-ja aluevaaleissa. Vuoden 2021 kuntavaalien äänestysprosentti oli 55,1 ja vuoden 2022 aluevaalien äänestysprosentti oli 47,5.

Tiedän itsekkin kuinka puuduttavaa ja ärsyttävää tilastojen lukeminen voi olla, mutta nämä tilastot ovat mielestäni erittäin tärkeitä, jotta voidaan ym-

TEKSTI: Tomas Roisin

märtää kuinka matala ääniaktiivisuus Suomessa on. Tärkeää on myös ymmärtää, ettei tilanne ole kehittymässä parempaan suuntaan. Vaikuttaa siltä, että yhä harvempi suomalainen oikeasti uskoo demokratiaan. On melkein absurdia ajatella, että viimeisimmissä vaaleissa äänestysprosentti oli alle 50. Tarkoittaako tämä, että yli puolet väestöstä ei koe vastuuta yhteiskunnallisista kysymyksistä? Vai johtuuko matala äänestysprosentti kansan luottamuksen menetyksestä politiikkaan ja poliitikkoihin?

Eduskuntavaalien lähestyessä on tärkeää pohtia, minkälainen on nykyinen äänestysaktiivisuus. Voiko demokratia toimia, kun suuri osa väestöstä jättää äänestämättä? Onko oikeus olla äänestämättä osa vapaata demokratiaa? Toisaalta eikö äänestämättömyys heikennä demokratiaa? Uskon, että äänestäminen on erittäin tärkeää, sillä demokratiassa yhteiskuntamme ei pääse eteenpäin, elleivät kansalaiset äänestä. Pohtiessani näitä kysymyksiä mieleeni tulee synnyinmaani äänestämispolitiikka.

Belgiassa äänioikeutettujen on ollut pakko äänestää vuodesta 1893 lähtien. Tuohon aikaan äänioikeutettuja olivat vain miehet. Naiset saivat äänioikeuden Belgiassa vasta vuonna 1948. Pakollisen äänestämisen tarkoituksena oli puolustaa työväkeä, jotta hekin pääsisivät äänestämään. Äänestämisen ollessaan pakollista, pomoilla ei ollut mahdollisuutta estää työläisiä äänestämästä, pakottamalla heidät työskentelemään vaalipäivänä. En väitä, että Belgian poliittinen järjestäytyminen olisi täydellinen ( Belgia on kahteen otteeseen ollut ilman hallitusta melkein 600 päivää), mutta pakollinen äänestäminen on kiinnostava konsepti.

Pakollinen äänestäminen ratkaisisi heikon äänestämisprosentin, mutta siinäkin on huonot puolensa. Suurimpana ongelmana on mielestäni äänestäjien tietämättömyys. Tämä ongelma on olemassa myös Suomen harjoittamassa demokratiassa, mutta ei samalla mittakaavalla. Kun äänestäminen on pakollista, eivätkä äänestäjät ole perehtyneet ehdokkaisiin tarpeeksi, he saattavat äänestää satummanvaraisesti, tai samalla tavalla kuin oma sosiaalinen piirinsä. On ymmärrettävää, ettei kaikilla ole yksinkertaisesti aikaa ja resursseja perehtyä kaikkiin ehdokkaisiin ja puolueisiin. Tämä ei kuitenkaan sivuuta siitä johtuvaa ongelmaa. Mielestäni kouluissa pitäisi antaa poliittinen opetus tietyn ikäisille lapsille. Myös työnantajien pitäisi antaa vapaa-aikaa työntekijöille, milloin he voivat perehtyä puolueisiin ja ehdokkaisiin.

Nämä muutokset voisivat parantaa tapaa, jolla kansalaiset äänestävät. Jos äänestäjät ovat asiantuntevia ja äänestäminen on pakollista, uskoisin demokratian toimivan kuten sen pitäisi.

Pakollisen äänestämisen voi myös oikeuttaa, jos uskoo äänestämisen olevan demokratiassa velvollisuus eikä oikeus. On hyvin loogista, että äänestäminen on samalla tavalla velvollisuus, kun esimerkiksi asevelvollisuus, peruskoulu (tai vastaava perusopetus) tai verojen maksaminen. Miksi pakollinen äänestäminen kuulostaa enemmän yksilön vapauden rajoittamiselta, kuin nykyiset yhteiskunnassa olevat kansalaisvelvollisuudet?

Velvollisuus äänestää ei edellytä tietyn ehdokkaan tai puolueen äänestämistä. Pakollinen äänestäminen ei tarkoita sitä, että kansalaisten on pakko valita tietty ehdokas. Saa myös äänestää tyhjää. On vain pakko mennä paikan päälle äänestämään jotakin. On mielestäni hyvin erilaista olla äänestämättä tai äänestää tyhjää. Tyhjää äänestäminen on demokratiassa parempi kannanotto kuin olla äänestämättä. Tyhjää äänestävä on mennyt paikan päälle äänestämään ilmoittaakseen, ettei kukaan ehdokas kelvannut. Hän tietyllä tavalla vaatii uusia ehdokkaita. Ihminen joka ei äänestä, ei samalla tavalla ilmaise omaa mielipidettään. Äänestämättä jättäminen ei ole demokraattista. On sallittua kyseenalaistaa ja vastustaa demokratiaa, mutta demokratian kannattaminen vaatii äänestämisen.

Toivoisin vain, että kaikki lukijat äänestäisivät seuraavissa eduskuntavaaleissa. Konkreettista muutosta on vaikea saada aikaan ilman äänestämistä. En halua, että lukijan mielestä yrittäisin moralisoida ihmisiä äänestämään. Toivoisin vain, että jokainen ymmärtäisi, ettei demokratia voi toimia ilman äänestämistä. Viime eduskuntavaaleissa äänestämättä jätti melken 1 200 000 kansalaista. Tämä on enemmän kuin SDP:n ja Perussuomalaisten äänet yhteensä. On siis turha uskoa, etteikö omalla äänellä ole merkitystä. Jos kaikki äänestämättä jättäneet olisivat äänestäneet, vaalien tulokset voisivat olla hyvin erilaiset.

Jos ei me, niin kuka sitten?

TEKSTI: Leevi

Kumpulainen

KUVITUS: Kaarle

Hurtig, Karim Awad

Tapasin eduskuntavaaliehdokas Kaarle Hurtigin talvisessa kalliossa. Hurtig on poliittinen anomalia. Puoluepolitiikkaan mukaan hakeva puoluepolitiikkakriitikko, joka ehdokkuudellaan haluaa tuoda esille politiikan ongelmien laajan kirjon. Hänen poliittinen agendansa on miltein ennennäkemätön jäisen politiikan kentän sisällä. Kriittisestä suhtautumisestaan huolimatta hän haluaa nähdä politiikan kadotetun potentiaalin ja pyrkii toiminnallaan ravistelemaan rakenteita. Olen itse tämän toiveikkuuden jo kadottanut. Istuimme alas kuppilan hälinään ja keskustelimme.

“Tämänhetkinen strategia on se, että politiikan sisälle tarvitaan ääni joka sanoo, että politiikka ei toimi. Äänen pitää tulla ihmiseltä, joka on pelannut pelin niin pitkälle, että on päässyt eduskuntaan ja sitten sanoo, että tämä ei toimi. Vaikka se on varmasti vaikeaa, on varmaa että ennen sitä mikään ei tule muuttumaan”

Politiikka on kauan sitten menetetty luvattu maa, jonka todellinen potentiaali on hukattu. Keskustelu nykyisen länsimaisen demokratian tilanteesta muistuttaa keskustelua kapitalistisen maailmanjärjestyksen välttämättömyydestä. Vaihtoehtoa ei nähdä. Poliittisen järjestelmän konventiot ovat niin vakiintuneita, että niistä irtautuminen tuntuu ylitsepääsemättömältä tehtävältä. Olisi kuitenkin liian toiveikkaasti ajateltu, että näistä konventioista yritettäisiin aktiivisesti pyristellä irti. Poliittisen järjestelmän selviytymisen kannalta välttämätöntä kritiikkiä ei ole, ja sen huomaa. Systemaattisen muutoksen puolestapuhujia ei löydy, sillä avoin kanava esittää kritiikkiä systeemiä kohtaan puuttuu. Alhaiset äänestysprosentit kielivät syvälle ulottuvista ongelmista politiikan sisällä. Ei kuitenkaan olisi politiikan peliä ammatikseen pelaavien edun mukaista luoda kanavia, joissa pelin sääntöjä voitaisiin muuttaa. Don’t hate the player, hate the game!

“Jos olet jo 20-vuotta ehtinyt pelata sitä peliä niin kuinka innoissas olet siitä että joku tulee sun perässä ja sanoo että tää peli on perseestä. Politiikan sisältä ei ymmärretä miltä systeemi tuntuu ja miten se näyttäytyy sen ulkopuolella oleville. Peliä pelataan niin kauan, että unohdetaan sen ulkopuolinen todellisuus.”

ehtinyt unohdetaan

Miten tätä peliä sitten pelataan? Poliittinen koneisto nappaa pyörteisiinsä yhteiskuntakiinnostuneen nuoren jo varhaisessa vaiheessa. Se alkaa suhteellisen viattomalta tuntuvana pöhinänä yläasteen oppilaskunnan hallituksessa, mutta eskaloituu nopeasti. Pian nuori poliitikon alku herää huutaen transsistaan ja huomaa myyvänsä makkaraa ja jakavansa flaijereita vihreiden vaalikojulla. Ei vielä yläasteella, mutta opistossa tunnustetaan jo väriä. Nuoresta poliitikon alusta kasvaa tosi nopeasti puoluepoliitikko ja jo nuorena opitaan pelin säännöt. Tämä ei jätä varaa yksilöllisyydelle ja vähentää halukkuutta kritisoida systeemiä myöhemmin. Tämä ilmiö näkyy etenkin nuorissa uuden polven poliitikoissa. Samat opitut mantrat toistuvat sukupolvesta toiseen. Vaikka maailma muuttuu, eivät puolueet muutu sen mukana.

“Perussuomalaiset toivat oman aspektinsa. Hekään eivät suoraan muuttaneet mitään, vaan toivat lisää kierroksia jo valmiiksi ylikierroksille käyvälle poliittiselle keskustelulle. Oli Toni Halme jonka Timo Soini mahdollisti. Hiljaa olevalle muukalaisvihamieliselle äänelle syntyi ukkosenjohdin politiikkaan. Yritän politiikka kritiikille samaa mitä Toni Halme teki muukalaisvihalle. Tarkoituksena että politiikan sisältä kuuluisi ääni johon politiikan kritiikki voi kiinnittyä.”

ylläpitämä myrkyllinen keskustelukulttuuri tukee tätä ongelmaa. Hyvä poliitikko osaa aina löytää kokemilleen vääryyksille ja ongelmille konkreettisen syyllisen. On se sitten toinen poliitikko, kokonainen puolue, hallitus tai perussuomalaisten tapauksessa maahanmuuttajat. Huomattavaa on, että syy ei koskaan löydy politiikan sisältä. Puoluekentän polarisaatio luo karikatyyrin omaisia vastapareja, joiden ympärillä poliittinen keskustelu pyörii. Vastakkainasettelu on kuitenkin rakenteellinen osa nykyistä poliittista järjestelmäämme. Puolueet rakastavat tätä vastakkainasettelua samalla tavalla kuin politiikka rakastaa ongelmia. Ne luovat kiinnostusta ja voitettavissa olevia A-studio keskusteluja tai Twitter-väittelyitä. Ilman näitä vastakkainasetteluita eivät nykyiset puoleemme osaisi määritellä itseään. Populismille tyypillinen reaktiivisuus yleistyy vaaliväittelyissä, ja se on politiikalle myrkkyä. Se kuitenkin todistetusti toimii, sillä oppositiossa olevan puolueen kasvu on aina lähes taattua.

Politiikan

Jos kansanedustajien jakaminen hallitukseen ja oppositioon on joskus toiminut, on se nyt turmeltu. Kun politiikka on peliä, on asema oppositiossa vapaudu vankilasta kortti. Se mahdollistaa puolueiden lähtökohtiin perustuvan reaktiivisen vastustamisen. Asetelmassa, jossa hallituksen muodostaa enemmistö ovat välikysymyksetkin ainoastaan tapa todistella oman puolueensa paremmuutta. Tosiasiassa tätä “paremmuutta” ei tarvitse perustella, sillä liikkuvien äänestäjien määrä on puolueiden kesken niin pieni. Poliittiset mielipiteet ovat ja pysyvät, sillä oman niitä vastaan sotivia mielipiteitä lähtökohtaisesti vastustaa. Toisen puolueen ajatusten hyväksyminen järkyttäisi poliittista identiteettiä liikaa.

Nykyisessä muodossaan vaaleihin osallistuminen vaatii taidon luetella oikeat yhdentekevät lauseet oikeille ihmisille. Siihen asti että joku uskaltautuu ajamaan systemaattista muutosta ovat kaikki suureelliset vaalilupaukset pelkkää sanojen helinää. Kun henkilö onnistuu pelaamaan peliä niin pitkälle, että pääsee eduskuntaan, voi hän huokaista helpotuksesta, sillä kaikki hänen tekemisiään valvovat elimet kaikkoavat ympäriltä kuin tuhka tuuleen. Teoriassa tämä vastuu on äänestäjillä, mutta neljän vuoden mittainen kausi on pitkä aika olla ilman valvontaa. Kun vaalit taas koittavat, voi poliitikko ladella jälleen samat hunajoidut lauseet samalle yleisölle. Tämä rakenteisiin sidottu valvonnan puute antaa tilaa epärehellisyydelle. Poliitikon kannattaa valehdella vaalikampanjassaan, koska siten saa ääniä. Todennäköisyys, että jää valheistaan kiinni tavalla, joka ei anna tilaa uusilla valheilla selittää tekemisensä, on niin pieni, että se riski kannattaa ottaa.

Nykyisestä puoluepolitiikastamme puuttuu läpinäkyvyys. Huolestuttava trendi, joka järkyttää kansan luottamusta poliittiseen päätöksentekoon. Kansalaisten olemattomat mahdollisuudet valvoa äänestämiensä poliitikkojen toimintaa mahdollistaa lobbauksen ja muiden piilotettujen intressien vaikutusvallan kasvun. Tämän näkymättömissä olevan vallankäytön aiheuttamat vaikeudet olivat todennäköisesti aito syy Emma Karin kaltaisten poliitikkojen turhautumisen takana. Kun järjestelmän sisällä ei ole tapaa ilmaista turhautumistaan sen toimintaan, irtautuu se yksilöstä.Tällöin valta keskittyy niille, jotka ovat valmiita pelaamaan olemassa olevilla säännöillä ja ne ketkä eivät hyväksy niitä sääntöjä jättävät pelin sikseen muutoksen ajamisen sijasta. Poliittinen valta keskittyy entistä enemmin politiikan ammattilaisille ja heidän toimintaansa vaikuttaville tahoille

“Missä vaiheessa ruvettiin ajattelemaan että demokratia on muka valmis. Emma kari pelasi itsensä ministerin asemaan ja jätti politiikan sen sijaan, että olisi puuttunut sen ongelmiin. Häntä ei voi syyttää, sillä tapaa kanavoida turhautumista politiikan keinoin ei ole olemassa.”

Vahvasti henkilöitynyt politiikka vaikeuttaa sen ongelmiin puuttumista, sillä usein systeemille ominaiset ongelmat näkyvät yksilöiden toiminnassa. Tämä johtaa siihen että rakenteellisiin ongelmiin puuttumisen sijaan kritisoidaan yksilöiden toimintaa. Ympäristöministeri Emma Kari on tästä hyvä esimerkki. Pitkän uran tehnyt puoluepoliitikko, joka halusi saada aikaan ilmastotoimia politiikan keinoin ilmoittaa päättävänsä poliittisen uransa, koska ei usko saavansa tarpeeksi aikaan. Sen sijaan, että tämä herättäisi kysymyksiä siitä, missä todellinen valta sijaitsee, henkilöidään ongelma Emma Kariin. Aito poliittinen valta ei siis sijaitse siellä, missä sen kuuluisi paperilla sijaita.

Kun politiikka ärsyttää, onko äänestämättä jättäminen siis vaihtoehto? Todennäköisesti ei, sillä niin kauan kuin vaaleilla saadaan muodostettua tarvittava päättävä elin ja joku voi julistautua voittajaksi, ei tätä voittajaa äänestysprosentit siinä vaiheessa kiinnosta. Olisikin kiinnostava nähdä kuinka matalalle äänestysprosentin pitäisi laskea, jotta herätyskellot alkaisivat soimaan. Maakuntavaalien 47.2% ei vielä aivan riittänyt.

Puoluerajat ylittävien kompromissijen muodostaminen muuttuu entistä vaikeammaksi henkilöitymisen ja keskustelun kärjistymisen myötä. Kun yhteisymmärrykseen lopulta päästään, on alkuperäinen uudistusmielinen idea poliittisen koneiston vesittämä turhauttavan laimea kompromissi. Sen sijaan, että puhallettaisiin edes siihen omaan hiileen, pyritään tukahduttamaan kilpailijan hiili, jotta oma loistaisi sitä kirkkaammin. Tämä on pelin todellinen laatu.

"Meillä on enemmän yhteistä kuin mitä politiikka antaa ymmärtää"

Sote-asioita ja

sosiaalidemokraattisia naisia

TEKSTI: Melissa Jolma

KUVITUS: Melissa Jolma & Sampsa Vaitoja

Milleniaalinaisena olen henkilökohtaisesti välillä hieman väsynyt miettimään aina sukupuolta politiikassa ja nais-etuliitteitä jotka tuntuvat yhä yllättävän sitkeiltä – kuin hiuksiin tarttuneelta purukumilta. Huomaan kuitenkin haluavani kirjoittaa näiden yhteenliittymistä, sillä olemme vuonna 2023 edelleen kaukana pisteestä, jossa sukupuolella ei ole merkitystä politiikassa. Oikeastaan en usko, etteikö näillä olisi aina olennaisesti vaikutusta toisiinsa. Nyt en kuitenkaan halua vain kirjoittaa naisista ja politiikasta ylipäänsä. Tarkemmin olen kiinnostunut siitä, miksi tämän hetken ehkä kaksi kirkkainta suomalaisen politiikan tähteä ovat nimenomaan naisia suomalaisen politiikan vasemmalla laidalla. Kyllä, arvasit aivan oikein. Kirjoitan tietenkin Sanna Marinista ja Li Anderssonista. Olen vasta fuksi, eli en vielä minkään alan asiantuntija. Taustalla ei ole siis syvää ja kypsää asiantuntemusta, mutta pyrin parhaani mukaan pitämään aiheen lankoja tällä paperilla jonkinlaisessa kasassa. Ilokseni minulla oli mahdollisuus haastatella sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtori Riikka Taavettia Turun yliopistosta, joten pelkästään minun hapuiluni varassa ei tarvitse edetä.

messa: Pisa-tulokset olivat huipussaan ja Nokia Tune raikui ympäri maailman. He edustavat omien laskelmieni mukaan neljättä naiskansanedustajien sukupolvea Suomen historian tasa-arvoisimmassa eduskunnassa. Lisäksi kummatkin heistä ovat ponnistaneet omien puolueidensa nuorisojärjestöistä ja kerryttäneet kannatustaan kuntapolitiikassa ennen valtakunnan politiikkaan siirtymistä.

Andersson on tällä hetkellä puolueensa ylivoimaisesti kuuluisin poliitikko ja saavutti maan äänikuningattaren tittelin kuntavaaleissa keväällä 2021. Sekä Andersson että Marin ovat myös onnistuneet yhdistämään uransa Suomen politiikan huipulla pienen lapsen äitiyteen tavalla, joka voi puhutella nyt parasta äänestysikäänsä (eli keski-ikää) vähitellen lähestyviä milleniaaleja. Tämän milleniumin nainen ei ainoastaan usko mahdollisuuksiinsa yhdistää työ ja perhe; se on itsestäänselvyys. “Kuka lasta sitten hoitaa!” -huutelijoille viitataan kintaalla. On kumppaneita ja päivähoitopaikkoja, ja pääosin yleisesti ymmärretään, että kärkipoliitikoillakin on vapaa-aikaa jonka voi käyttää haluamallaan tavalla: kukaan ei oleta ministereiden nukkuvan työpöytänsä ääressä koko hallituskautta ihan vain seuraavan kriisin varalta.

Tarkastelen

tässä kirjoituksessa SDP:n ja Vasemmistoliiton historiaan hieman yhteen niputettuna. Vaikka Vasemmistoliitto on perustettu SKDL:n ja SKP:n pohjalta, puolueet jakavat merkittävissä määrin yhteiset ideologiset juuret mistä syystä tarkastelen niitä yhdessä. SDP:n ja Vasemmistoliiton politiikassa on selkeitä eroja, mutta kirjoittaessani Suomen poliittisen kentän vasemmasta laidasta, vasemmistosta tai sosiaalidemokrattisista liikkeistä, tarkoitan molempia puolueita. Vaikka korostankin Anderssonin ja Marinin yhtäläisyyksiä, tarkoitus ei ole vertailla heitä keskenään. Kuitenkin mielestäni molempien suosio on osoitus paitsi heidän omasta kompetenssistaan politiikassa, myös osa pidempää jatkumoa naisliikkeen ja työväenliikkeen yhteenkietoutuneissa historioissa.

Andersson on syntynyt vuonna 1987 ja Marin vuonna 1985. Heidän kasvuaan tahdittivat Disney-elokuvat, Spice Girls ja Rage Against the Machinen (jota kumpikin on erinäisissä haastatteluissa maininnut kuuntelevansa). Heidän teinivuosien aikana tasavallan presidenttinä oli Tarja Halonen. Suomalaisen politiikan lasikatot olivat siis naisten osalta jos ei täysin murretut, oli niissä jo mukavasti naisen mentävä aukko. Kumpikin heistä muistaa 90-luvun laman, mutta elivät teini-ikänsä ja varhaisaikuisuutensa nousukautta elävässä Suo-

Marinin pääministerikausi on monin tavoin historiallinen – hän tuli valituksi maailman nuorimmaksi pääministeriksi, ja on ennen neljäkymmentä vuotispäiväänsä ehtinyt olla luotsaamassa Suomea Covid-19 pandemian läpi ja kohti Nato-jäsenyyttä Venäjän aloitettua hyökkäyssodan Ukrainassa. Hän on eittämättä tämän hetken it-poliitikko, jota moni kannattaa – ja toisaalta myös väheksyy – puoluerajoista piittaamatta. Usein näihin liittyy myös juuri Marinin sukupuoli.

Vaikka jokaisen hallituspuolueen johdossa vielä käynnissä olevan hallituskauden aikana on nainen, joukosta tuntuvat erottuvan kaksi, Marin ja Andersson. Tuntuu ristiriitaiselta korostaa heidän naiseuttaan poliittista toimijuutta eri tavoin ja tasoilla tuottavana ominaisuutena, mutta olen kiinnostunut siitä osana pidempää ajallista jatkumoa. Mielestäni ei ole sattumaa, että juuri vasemmalla laidalla politiikan imago on naisistunut tässä ajallisessa hetkessä. Uskon ilmiön juurien johtavan Suomen itsenäisyyttä edeltäville vuosikymmenille: työväenliike ja naisliike ovat olleet tiiviissä yhteistyössä jo nyt yli satavuotisen historiansa alusta asti. Naisliikkeellä oli olennainen rooli esimerkiksi Helmikuun vallankumouksessa. Nykyisen naistenpäivän sattuminen samalle päivälle* kuin helmikuun vallankumouksen

alun vuosipäivä ei ole sattumaa: tuolloin venäläiset naiset ryhtyivät lakkoon vaatien leipää ja rauhaa.

SDP on historiansa aikana eniten naisministereitä (yhteensä 29) tuottanut puolue: heistä ensimmäinen oli Miina Sillanpää, josta tuli apulaissosiaaliministeri vuonna 1926 Tannerin keskustavasemmistolaiseen hallitukseen. Ajallisella jatkuvuudella on merkitystä: on helpompi kulkea polkua jonka joku muu on jo raivannut. SDP:llä oli ensimmäisenä suomalaisista poliittisista liikkeistä oma naisosastonsa. Ylipäätään määräenemmistö naisministereistä ennen 1990-lukua on tullut SDP:n riveistä. 2000-luvulla SDP:stä on ponnistanut Suomen historian toistaiseksi ainoa naispresidentti ja tällä hetkellä virkaatekevä pääministeri. Keskustalaisia naispääministereitä on toki ollut tällä vuosituhannella kaksi, mutta Mari Kiviniemen ja Anneli Jäätteenmäen yhteenlasketut päivät pääministereinä yltävät juuri ja juuri 14 kuukauteen kummankin ollessa henkilökohtaisten sijoitusten häntäpäässä, kun nyt kirjoitushetkellä, helmikuun kuudentena Sanna Marin on Suomen 12. pisimpään virassa toiminut pääministeri (1155 vuorokaudella) ja ehtii mitä todennäköisimmin nousta vielä ainakin yhden sijan ennen huhtikuista eduskuntavaalipäivää.

Peruuttakaamme vielä historiassa kuitenkin vielä Helmikuun vallankumouksestakin taaksepäin. Jo vuonna 1884 julkaistussa teoksessaan Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä Friedrich Engels kirjoittaa naisten osallistumisen kommunistiseen tuotantotalouteen olevan edellytys heidän vapautumiselleen – sosialistisessa liikkeessä naiset olivat aktiivisesti osa uudenlaista yhteiskuntasuunnittelua alusta alkaen.

toisistaan. Tämä voisi olla yksi taustasyy myös sille, miksi sosialidemokraattisten liikkeiden parissa naisministereitä on paitsi enemmän, myös erityisesti aiemmin. Vaikutuksen voisi ajatella korostuvan politiikassa, joka vaikuttamisen areenana on ollut avoin myös naisille vasta hyvin vähän aikaa. “Miesten ei ole koskaan tarvinnut selittää oikeuttaan olla politiikassa.” Taavetti toteaa Zoomissa. Niin, vielä 2020-luvulla naisten osallistumista politiikkaan kyseenalaistetaan, ja jos ei itse osallistumista, niin ainakin pätevyyttä – erityisesti suhteessa sukupuoleen. Miehen pätemättömyys nähdään helposti yksilön, ei sukupuolen ominaisuutena, toisin kuin naisen.

Jo mututuntumalla tuntuu helpolta nimetä mahdollisia syitä siihen, miksi vasemmistolainen agenda voi vedota juuri naisiin: moni hyvinvointivaltion tarjoama julkinen palvelu on tyypillisesti tukenut ja vapauttanut juuri naisia mahdollisuuksissaan toimia kodin ulkopuolella. Suomessa vahva sosialidemokraattinen konsensus on viime vuosisadalla rakentanut julkisen päivähoidon, peruskoulun, sosiaaliturvajärjestelmän ja terveydenhuollon. Eikä siinä kaikki: nuo alat ovat myös järjestään naisvaltaisia.

Keskustelussani Taavetin kanssa hän nostaa esiin, kuinka vasemmistolaisissa liikkeissä ihmisyyden on nähty yhdistävän meitä toisiimme enemmän kuin sukupuolen erottavan, ja sukupuoli on jossain määrin nähty myös asiana, jota on haluttu häivyttää. Hän toteaa, että liberalismissa taas yksilönvapaus ja erilaisuuden tasa-arvo ovat olleet enemmän keskiössä, mikä on saattanut johtaa selkeämpään eroon niin sanottujen “naisten tai miesten töiden” eriytymisessä

Yhteiskunnassa kuva duunarista on pitkään ollut, ja on ehkä jossain määrin edelleen, miehinen. Työ on kuitenkin siirtynyt Suomessakin pitkälti maakuntien teollisuuspaikkakunnilta kasvukeskuksiin palvelu- ja hoiva-aloille. Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan väitöskirjatutkija

Johan Wahlsten onkin kuvannut duunarin tyyppiesimerkin muutosta oivallisesti näin kirja-arviossaan : “konepajan sijaan tänä päivänä ”duunari”

“konepajan sijaan tänä päivänä ”duunari” on todennäköisemmin auttamassa lasta pukemaan kurahousut jalkaan, pesemässä vuodepotilasta tai puhdistamassa hoitohuoneen pintoja tartuntatautien varalta”

“Miesten ei ole koskaan tarvinnut selittää oikeuttaan olla politiikassa.”

on todennäköisemmin auttamassa lasta pukemaan kurahousut jalkaan, pesemässä vuodepotilasta tai puhdistamassa hoitohuoneen pintoja tartuntatautien varalta” ( Wahlsten, J. (2022). Työväenluokka teräksestä. Poliittinen Talous, 10(1), 182–189.) Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan vuonna 2021 sote-alan työntekijöistä 85% oli naisia ja myös esimerkiksi opettajista ja opetusalojen erityisasiantuntijoista naiset edustivat enemmistöä. Paitsi että hyvinvointivaltion vahvistaminen edesauttaa naisten mahdollisuuksia työntekoon, se myös mitä suurimmissa määrin parantaa nimenomaan naisten työoloja.

Lopulta arkipäivässä äänestyspäätöksiä tehdään pitkälti mielikuvien varassa. Esimerkiksi kyselytutkimusten valossa Kokoomuksen kannatus on noussut 2000-luvulla eniten matalimmin koulutettujen joukossa. Jokin Kokoomuksen porvarillisessa imagossa viehättää äänestäjiä, jotka todennäköisesti hyötyvät vähiten puolueen ajamasta politiikasta. Moni äänestäjä haluaa löytää ehdokkaan, joka edustaa heitä itseään, paitsi aatteellisesti, myös iän ja sukupuolen osalta ainakin suurin piirtein. Lisäksi tyypillisesti valinta kohdistuu henkilöön, joka näiden ominaisuuksien lisäksi vaikuttaa, no, asiantuntevalta ja pätevältä. Ja kun kyseessä on poliittisen liikkeen johtohahmo, vuotaa johtohahmon imagosta helposti osa koko puolueen imagoon.

Marin ja Andersson edustavat monella tapaa työtätekevän 2020-luvun naisen ideaalia. He ovat kolmikymppisiä, koulutettuja (mutteivät “liian” korkeasti), päteviä, arvoliberaaleja ja asiantuntevia. He ovat kuin kuka tahansa milleniaalinainen: Marin lenkkivaatteissaan Instagramstoorissa ja Andersson pukeutuneena farkkuihin, neuleeseen ja trendikkäisiin saappaisiin esiintyessään paneelikeskustelussa. He ovat äitejä mutta se näyttäytyy lähinnä pienenä alaviitteenä kummankin julkisuuskuvassa. Jos toimittaja esittää typeriä kysymyksiä heidän sukupuoleensa liittyen, he torppaavat ne tiukasti.

He esiintyvät julkisuudessa tavalla, joka vakuuttaa yleisölle, että heillä on tilanne ja faktat hallussa, ja jos jotain ei vielä tiedetä, se selvitetään hetimmiten. Lisäksi vielä liittäisin heidän imagoihinsa ahkeruuden, tuon työläisen suuren hyveen. Myös Marinin tarina Sokoksen kassalta Arkadianmäelle noususta on jo itsessään eräänlainen esimerkkitarina hyvinvointivaltion tarjoamista mahdollisuuksista: (toistaiseksi) ilmaisen koulutuksen mallimaassa kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa - aiinakin teoriassa.

Naisten äänestysaktiivisuus esimerkiksi edellisissä eduskuntavaaleissa oli kaikissa alle 65-vuotiaiden ikäluokissa piirun verran korkeampaa kuin miesten. Lisäksi 2000-luvulla naiset ovat kyselyiden mukaan enenevissä määrin antaneet äänensä vihervasemmistolle kun taas oikeistopuolueiden kannattajakunta on miehistynyt. Keskusta taas näyttää olevan, noh, keskellä, menettäen viimeisimmissä vaaleissa ääniä niin miehiltä kuin naisiltakin. Kevään vaalien tulos on vielä täysin auki, emmekä vielä tiedä kuka aloittaa seuraavat hallitustunnustelut. Vaikka Ylen gallupissa johdossa on tällä hetkellä Kokoomus, on lukujen valossa sekä Sosiaalidemokraateilla että Perussuomalaisilla mahdollisuus kiriä sen etumatka kiinni; ei siis ole mahdotonta, että vaalien jälkeen Suomen seuraava hallitus on Marin 2.0. Huomaan odottavani kiinnostuksella näkyvätkö vaaliuurnilla tänä keväänä paitsi translakiin ja maahanmuuttoon liittyvät kysymykset, myös viimeisen vuoden aikana yhä kiihtynyt keskustelu niin sote- kuin opetusalan ahdingosta – ja keiden laariin nämä äänet päätyvät. P

Tämän jutun kirjoittaja on toistaiseksi puoluepoliittisesti sitoutumaton, mutta osana nuoren vasemmisto(nais)poliitikon tukitiimiä kevään 2023 eduskuntavaaleissa.

Radikaaleilla julkisuustempauksilla ei luoda huomisen tulevaisuutta - pelastus löytyy toimintatapojen muutoksesta

Nykyinen

sukupolvi on selvästi kyllästynyt maailmaan, joka heille jätetään, mikä voidaan huomata yhä useammin uutisissa esiintyvistä mielenosoituksista. Jotkut mielenosoituksista maalataan länsimaalaisessa mediassa urhoollisina yrityksinä vastustaa valtion sortamista, kuten Hong Kongin demokratiaprotestit, kun taas toiset maalataan lähestulkoon rikollisina. Helposti voidaan väittää, että näkökulmaa määrittää se, kenen puolelle media itse asettuu. Status quon rikkomista media sen vartijana ei tietenkään voi sietää.

Kuitenkin samalla media on yhteiskunnan orja. Klikkikelpoisuus määrittää yhä vahvemmin arvostetuimmassakin lehdissä, mitä ja miten asiat uutisoidaan. Entinen valtion asian ajaminen on muuttunut median omaksi logiikaksi, epätoivoiseksi yritykseksi saada lukijat kiinnostumaan ajankohtaisista asioista. Saadakseen siis median huomion protestoijien täytyy tehdä uutisoimisen arvoisia asioita. Valitettavasti Mannerheimintielle leiriytyminen kuitenkin maalataan tavallisen kansalaisen elämän vaikeuttamisena ja poliisin resurssien tuhlaamisena, eikä ilmastonmuutosta vastaan protestoimisena. Vaan ajattele, kuinka monta murhaa olisi estetty sinä aikana.

Elokapinan periaatteet eivät kuitenkaan pohjimmiltaan mene valtion tavoitteita vastaan – ainakaan näennäisesti. Onhan

maapallon säästäminen seuraaville sukupolville elokapinan, valtion ja lähes kaikkien ihmisten ilmaisema tavoite. Kuitenkin julkisessa keskustelussa elokapinalaiset nähdään vain poliisin syliin velttoutuvina ja hallitusten on helppo vähentää heidän

TEKSTI & KUVITUS: Krista Korpiniemi

vaatimuksensa vain vauhkoiluksi. Kenen pussiin elokapinalaiset siis pelaavat? Median vai valtion? Selvää on, että omaa asiaansa he eivät aja tukkiessaan Mannerheimintietä.

Jos oikeaa muutosta halutaan nykypäivänä tuottaa, on pakko ymmärtää median lait ja “pelata niiden peliä”. Elokapina tarvitsee julkisessa keskustelussa konkreettisempia ja perustellumpia protestoimisen kohteita, jos tarkoituksena on kannattajien hyväksynnän lisäksi käännyttää suurempi joukko puolelleen. Esimerkiksi Aalistunturin metrien suojelemisella on selkeät vaatimukset ja perustelut, todistetaanhan valtion ristiriita sanojen ja tekojen välillä hakkuiden jatkuessa suojeluesityksen käsittelyaikana. Kannatuksen hankkimisessa asiaa auttaa myös se, että protestit eivät hyökkää Pertin 35 v. työmatkaa vastaan.

On kuitenkin selvää, että katujen tukkimisella saa osakseen enemmän mediahuomiota. Kohu-uutisia Aalistunturin protesteista ei ole syntynyt, mutta uutiset niistä sijoittuvat luonnonsuojelu- ja ympäristöosioiden alle ja uutisoiminen on huomattavasti positiivisempaa, kuin aikaisemmista mielenosoituksista. Kansan kiinnostusta voidaan herättää siis muutenkin kuin antagonismilla. Esimerkiksi yksityislentokentän toiminnan estäminen oli ympäristöaktivisteilta loistava valinta markkinointiarvonsa puolesta vartijoiden juostessa perässä, samalla kun protesti levisi maailmalla humoristisuutensa ja samaistuttavuutensa takia.

Elokapinan uudelleenbrändäys on pakollista, koska eiköhän ole jo selvää, että nykyinen maine ei ole toimiva. P

Vuoden yhteiskuntatieteilijältä:

Demokratian risteyskohdassa

Ukrainaa ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua demokratian tai vapauden mallimaaksi. Freedom Housen vuosittaisessa Freedom in the World listauksessa maa sai vuonna 2022 poliittisista oikeuksista vain 26 pistettä neljästäkymmenestä ja yksilönvapauksista 35 pistettä kuudestakymmenestä. Saman laitoksen tuottamassa Nations in Transit listauksessa, joka tutkii orastavien demokratioiden kehitystä, Ukraina sai järjestelmästään pisteitä vain 3,36/7, ja se listattiin ”transitionaaliseksi-, tai hybridihallinnoksi”. Ukraina painiikin samassa sarjassa Kosovon, Bosnian ja Hertsegovi-

nan, sekä Moldovan kanssa. Edellä, 45 pisteellä, on muun muassa demokratian mallimaa: Viktor Orbanin Unkari. Keski- ja Itä-Euroopassa selvästi huonommat pisteet löytyvätkin vain Ukrainan pohjoisja itänaapureilta Valko-Venäjältä ja Venäjältä. Pisteet eivät ole olleet paremmat myöskään vuonna 2021 ennen Venäjän laajamittaista hyökkäystä maahan. Niin kutsutun corruption percent indexin mukaan Ukraina oli vuonna 2022 maailman 116:sta korruptoitunein maa. Nousua edellisvuodesta oli 6 sijaa.

Ukrainan tarkastelu itäisen keski-Euroopan on-

TEKSTI: John Helin

nistujien, erityisesti Tšekin ja Puolan rinnalla ei toisaalta ole täysin reilua. Puolassa ja Tšekissä oltiin sosialismin ajasta huolimatta jossain määrin itsenäisiä, ja Neuvostoliiton romahtaessa niiden olemassa olevat valtiolliset instituutiot jatkoivat toimintaansa. Niin sanotusti pyörää ei tarvinnut keksiä uudestaan. Ukrainan kehitystä ei myöskään ole auttanut itsenäisyyden alusta asti jatkunut Venäjän laajamittainen poliittinen vaikuttaminen, eikä varsinkaan vuonna 2014 alkanut sota.

Tämä ei kuitenkaan muuta Ukrainan tilannetta, eikä sen demokratiakehityksen takkuamista voi myöskään lakaista maton alle: sotaan mennään sillä yhteiskunnalla, joka sodan alkaessa on. Sodalla taas ei ole tapana ainakaan parantaa maiden demokratiakehitystä, tai vapauksien toteutumista. Näin myös Ukrainassa ja olemassaolostaan kamppailevan maan hallinto on saanut sodan keskellä osakseen myös kritiikkiä. Muun muassa journalistit ilman rajoja järjestö on kritisoinut sitä lehdistönvapauksien rajoittamisesta, sekä uusista medialaeista, joita on kuvailtu jopa ”eurooppalaisten arvojen vastaisiksi”. Ukrainalaiset instituutiot, erityisesti armeija, oikeuslaitos ja turvallisuuspalvelu ovat saaneet myös osakseen raskasta kritiikkiä ja ryöpytystä sodan aikana institutionaalisten ongelmien istuessa niissä tiukassa.

Toisaalta sodalla on myös ollut positiivista vaikutusta Ukrainan pitkään jatkuneeseen, mutta usein takunneeseen taisteluun korruptiota vastaan. Hallinnon virkamiehet ovat joutuneet korruptioskandaalien keskelle ja heidät on erotettu tai siirretty muihin tehtäviin, Presidentti Zelenskyi lakkautti Kiovan käräjäokeuden, jota oli pidetty pitkään koko maan korruptoituneimpana tuomioistuimena, ja SBU:n, maan tiedustelupalvelun, henkilöstä ja johtoa on perattu kovalla kädellä.

Ukraina kohtaa massiivista ulkoista painetta. Maa unelmoi poliittisessa retoriikassaan liittymisestä länsimaisiin instituutioihin kuten Euroopan Unioniin, sekä puolustusliitto natoon. Lännen kilveksi itsensä brändäävällä maalla on syytäkin keskittyä korruption kitkemiseen. Toisaalta suurempi merkitys lienee länsimaisten poliittisella tuella, sekä tiedustelu- ja materiaaliavulla, josta Ukraina on riippuvainen sodankäynnissään. Venäjän propagandassa on vilkkunut aktiivisesti ajatus Ukrainassa rehottavasta korruptiosta, sekä aseavun katoamisesta kansainväliseen mustaan pörssiin. Vaikka konkreettisia todisteita propagandanarratiiveille ei juuri ole, kuuluu rintamalta nurinoita siitä, että aseapu ei aina saavu rinta-

malle, ja mm. Yhdysvallat nimittänyt sotilasasiamiehen valvomaan aseavun jakamista. Huhuja liikkuu siitä, että tammikuussa luvattujen mittavien aseapupakettien takeeksi Ukrainan olisi pitänyt suostua siihen mittavaan virkamiesten korruption kitkentäoperaatioon, jonka se on aloittanut tänä vuonna.

Vaikka huhut olisivatkin perättömiä, on selvää, etteivät Yhdysvallat ja muut länsimaat halua sodanjälkeisen Ukrainan jatkavan Euroopan toiseksi korruptoituneimpana maana. Se saattaisi heijastua huonosti myös Ukrainaa auttaneisiin maihin. On kuitenkin huomattavaa, ettei pelkkä länsimaiden tuki ja paine voi yksinään ratkaista Ukrainan korruptio-ongelmaa. Ratkaisujen täytyy myös olla sisäisiä. Ukrainan onneksi sen kansa on myös ryhtynyt vaatimaan aktiivisempaa korruptionvastaista työtä erityisesti kansan taistellessa eksistentialistista uhkaa vastaan. Erityistä polemiikkia ovat herättänyt humanitaarisen avun kavaltamiseen liittyvät syytökset, ja Maidanin läpi elänyt kansa ei ole valmis tyytymään toimimattomiin instituutioihin ilman taistelua.

Ukrainan vapaan ja toimivan demokratian kohtalo tiedetään lopullisesti kuitenkin vasta sodan loppuessa. Jos Ukrainan nyt yhtenäinen kansa ajautuu sodan jälkeen hajaannukseen ja entisten poliittisten jakolinjojen annetaan palata, tai jopa vahvistua, voi toimivien instituutioiden rakentaminen jäädä sisäisten ristiriitojen jalkoihin. Tämä voi toki tapahtua, vaikka Ukraina voittaisikin sodan, mutta todennäköisempää se lienee jonkinlaisessa huonossa kompromissirauhassa, johon kukaan ei ole tyytyväinen. Sodan häviämisen vaikutuksia Ukrainan demokratiakehitykseen ei tarvinne edes avata.

Ukraina seisookin risteyskohdassa, jossa sillä on sodan myötä mahdollisuus rakentaa uudestaan niin kansallista identiteettiään, kuin myös laajempia rakenteitaan. Paras tae tämän työn onnistumiselle on sodan voittaminen. P.

Kuka keksisi utopian?

TEKSTI: Veera Ahlgren

Kävin hiljattain Tieteen päivillä luennolla

Utopioiden alku ja loppu. Porthanian PII

-salissa pidettyyn sessioon oli kasaantunut hyvä määrä kiinnostuneita kuulijoita nuorista opiskelijoista varttuneisiin akateemikoihin. Keskustelutilaisuudessa tutkijat purkivat utopian käsitettä, utooppisen toiminnan luonnetta sekä utopioiden alkuja ja loppuja. Olen itsekin pohtinut aihetta monesta suunnasta, mutta luento jätti mieleeni erityisesti kysymyksiä utopioista nykypäivänä, päällimmäisenä: Onko meillä utopioita?

Nykyisessä poliittisessa kulttuurissa sana utopia tai utooppinen liitetään lähinnä unelmoivaan haihatteluun ja toteuttamiskelvottomiin ehdotuksiin, joista puuttuu konkretia. Utopiaan, niin kuin ideologiaan, liittyy suomalaisessa poliittisessa retoriikassa negatiivinen lataus. Niitä käytetään lyömäaseena poliittisen vastustajan uskottavuuden murentamisessa. Luennolla tällaista latausta utopian yhteydessä ei välittynyt. Tutkijoiden puheissa parempi tulevaisuus ja kollektiivinen toivo ovat utopian ytimessä. Ei kuulosta kovin pahalta. Keijo Lakkala hahmotteli utopian määritelmää nykyisyyden kriittiseksi vastakuvaksi, jota motivoi paremman olemassaolon halu ja johon liittyy kokonaisvaltainen muutos. Jyväskylän yliopiston professori Miikka Pyykkönen lisäsi keskusteluun ajatuksen jaetusta diskurssista – utopian tulisi palvella enemmistön intressejä.

Suomen poliittisista puolueista ja kansalaisyhteiskunnan liikkeistä moniin liittyy utooppisia elementtejä, mutta yksikään ei tarjoa utopiaa. Esimerkiksi Elokapinapyrkii rakentamaan parempaa

tulevaisuutta ja sen toiminnassa kollektiivinen toivo on läsnä. Nykyisen järjestelmän kriittisen vastakuvan sijaan liike kuitenkin käyttää kampanjoissaan nykyisellä kehityksellä tulevaisuudessa häämöttävää ilmasto- ja biodiversiteettikriisiä, eikä sen viesti tällä hetkellä yllä jaetuksi diskurssiksi, joka palvelisi enemmistön intressejä.

Suomalainen feminismin pirstaleisuuden takia ei sitä voi ajatella liikkeenä. Feminismin sisällä on hyvin erilaisia näkemyksiä siitä, minkälainen yhteiskunta olisi ideaali ja keitä tasa-arvo koskee. Sillä ei siis ole sisäisesti jaettua diskurssia nykyisyyden kriittisestä vastakuvasta, saatikka sitten yleisesti jaettua diskurssia. Vaikka elän helsinkiläisen valtiotieteilijän kuplassa, en ole kuullut yhdenkään tuttavamiehen julistautuvan feministiksi. ”Kannatan tasa-arvoa, mutta en ole feministi.” Mitä se ikinä tarkoittaakaan… Äärioikeistolaiset liikkeet taas tarjoilevat parhaimmillaan pelkkää retrotopiaa - pyrkimyksen säilyttää historiallinen utopia.

Suomalaisista puolueista Vasemmistoliitto on kapitalismikriittinen ja tekee työtä tasa-arvon eteen, mutta ei tarjoa vastakuvaa nykyiselle järjestelmälle. Sosiaalidemokraattien utooppisin ulostulo lähiaikoina on ollut Sanna Marinin ehdotus kuusituntisesta työpäivästä, joka tuomittiin heti utooppisena negatiivisessa mielessä. Vihreä siirtymä tarjoaa ajatuksen erilaisesta tulevaisuudesta, mutta sekään ei perustu tarinaan paremmasta tulevaisuuden yhteiskunnasta vaan tekniseen ratkaisuun ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja sitä puolustetaan työpaikoilla, talouskasvulla ja kansan-

”Todellisessa demokratiassa ei kiistele arvot vaan utopiat”, Teppo Eskelinen.

taloudellisilla mahdollisuuksilla. Vihreää siirtymää ei hahmoteta nykyisyyden kriittisenä vastakuvana vaan se toimii nykyisen järjestelmän ehdoilla. Oikeiston politiikkaa on vaikea nähdä utooppisena. Se lähinnä vahvistaa hegemonista talousajattelua ja vie sitä käytäntöön. Lisäksi konservatiiviset äänenpainot voimistuvat. Oikeistopopulismi ei pyri parempaan tulevaisuuteen vaan säilyttämään ja palauttamaan jotain menneestä maailmasta.

Vaalikeskustelua seuratessa tulee tunne, että moni puolue haluaa säilyttää jotain uudelleen luomisen ja kuvittelemisen sijaan. Hyvinvointivaltion säilyttäminen on osa jokaisen puolueen retoriikkaa. Väittelyt typistyvät siihen, miten säilyttää hyvinvointivaltio, kun valtio on velkaa. En tiedä. Haluaisin jotain enemmän.

kussa. Sen sijaan utopiat siirretään yksityiseen elämään individualismia korostavaa yhteiskuntaa ja kulttuuria myötäillen. Omaan elämän piiriin vaikuttaminen on nopeaa ja parempi tulevaisuus helppo kuvitella. Yksilökeskeisyyden myötä myös poliittisesta toiminnasta on tullut omaan napaan katsovaa. Esimerkiksi äänestyspäätöksiä tehdään omista intresseistä käsin ei niinkään tulevaisuuden yhteiskuntaa ajatellen. Tutkijat näkevät juuri individualismin olevan utooppisen ajattelun haaste – se on esteenä kollektiiviselle toivolle ja tarinoille tulevaisuudesta.

Mutta pitääkö politiikan olla pelkästään omasta intressiryhmästä lähtevää käytännönläheistä ongelmien ratkaisua ja kriisien paikkailua vai voiko utopia olla hyödyllinen poliittinen työkalu? Voisiko poliittisen apatian korjata utopialla? Pitäisikö demokratiaa ajatella utopiana? – ei jonain, joka on jo saavutettu ja jonka otamme annettuna. Jos demokratiaa ajattelisi prosessina, voisimmeko kuvitella tulevaisuuteen paremman demokratian, jossa universaalin äänioikeuden lisäksi kaikkien ääni kantaisi yhtä kovaa. Nykyinen päällekkäisten kriisien aikamme vaatii kriisien sammuttamisten rinnalle kollektiivista toivoa paremmasta huomisesta.

Myös demokratian tilan osalta pyritään säilyttämiseen. Puhutaan demokratian kriisistä. Ympäri maailmaa nähdään demokratian vastaisia kehityskulkuja, autoritaaristen johtajien kovenevia otteita. Suomessa demokratia on ylpeydenaihe. Olemme rakentaneet universaaliin äänioikeuteen perustuvan parlamentaarisen demokratian, joka historiassa oli utopiaa. Tasa-arvon, parlamentarismin ja oikeusvaltion periaatteisiin nojaava nykyinen poliittinen järjestelmämme nähdään demokratian synonyyminä, vaikka suomalaisessa järjestelmässä on monia epädemokraattisia ominaisuuksia. Luennolla utopiaa ja demokratiaa tutkinut Teppo Eskelinen nosti esiin ajatuksen siitä, ettemme elä demokratiassa emmekä sen epädemokraattisessa vastakohdassa vaan jonkinlaisessa hybridimallissa, jossa demokratian rinnalla on sekä hierarkkisia, meritokraattisia ja ulossulkevia piirteitä. Valtiovarainministeriön suuri valta politiikassa on yksi esimerkki epädemokraattisista kohdista Suomessa.

Demokratian kriisistä puhutaan toisenlaisessakin kontekstissa: Suomessa keskustellaan äänestysaktiivisuudesta ja poliittisesta apatiasta. Kansalaisten kiinnostus ja usko omiin vaikutusmahdollisuuksiin on vaihtoehdottomalta tuntuvassa politiikassa las-

”Todellisessa demokratiassa ei kiistele arvot vaan utopiat”, Teppo Eskelisen sanojen saattelemana esitän hartaan toiveen: utopiavaalit. P

”Emme elä demokratiassa emmekä sen epädemokraattisessa vastakohdassa vaan jonkinlaisessa hybridimallissa, jossa demokratian rinnalla on sekä hierarkkisia, meritokraattisia ja ulossulkevia piirteitä.”

Hei Hei Harald

- Kirjoitus eräästä Kansanvallan syntymästä ja sen eri muodoista

TEKSTI: Justus Lehtisaari

KUVITUS: Vivian Asikainen, Pixabay

Länsimaisen demokratian historiaa pohtiessa tulee monelle ensimmäiseksi mieleen antiikin Kreikka ja torikokoukset, joissa valkokaapuiset hahmot väittelevät polttavista poliittisista kysymyksistä - ja syystäkin, ovathan demokratian etymologiset juuret juurikin kreikan kielen sanoissa demos (kansa) ja kratos (valta). Vähemmälle huomiolle on kuitenkin jäänyt tieto siitä, että yksi maailman vanhimmista edelleen toimivista parlamenteista löytyy Helsingistä 2500 kilometriä luoteeseen, keskeltä Atlantin valtamerta, Islannista.

Kun kansanvallan historiaan syvennytään tarkemmin, voidaan todeta, ettei pelkästään antiikin kreikkalaisia ole kiittäminen kansanvaltaisen hallintomuodon synnystä. Esimerkkejä erimuotoisista demokratioista löytyy eri aikakausilta ja eri maantieteellisiltä alueilta. Islantilaisen kansanvallan syntymisen tarkastelu auttaakin ymmärtämään demokratian erilaisia ilmenemismuotoja. Samalla se on myös tarina siitä, miten uuden poliittisen todellisuuden luominen vailla kuninkaita on mahdollista.

Islannin järjestelmällisen asuttamisen on katsottu alkaneen 800-luvulla skandinaavien toimesta. Historiantutkimus ei ole päässyt yksimielisyyteen Islantiin muuttaneiden skandinaavien kaikista syistä, mutta yhtenä syynä on yleisesti pidetty Norjan kuningas Harald ensimmäisen (850-933) itsevaltaisena pidettyä politiikkaa, joka ajoi norjalaisiaviikinkejä lähtemään maasta.

Yksi kohteista joihin Haraldin ikeen alta lähteneet viikingit saapuivat oli Islanti. Skandinaaveja on pidetty Islannin ensimmäisinä järjestelmällisesti maata asuttaneena väestönä, mutta arkeologisia todisteita satunnaisten irlantilaisten munkkien asutuksista löytyy 600-luvulta lähtien. Vuosien 874 ja 930 välillä olivat viikingit vallanneet lähes koko saaren, jossa asuminen oli mahdollista, ja perustaneet

lakeja säätävän ja toimeenpanevan kansankokouksen Alþingin, johon kokoonnuttiin kesäisin päättämään saaren yhteisistä asioista ja jakamaan oikeutta.

Alþingi aloitti toimintansa 900-luvulla nykyisessä Þingvellirin kansallispuistossa, jonne islantilaiset kokoontuivat kesäisin säätämään

saarta koskevia lakeja ja jakamaan oikeutta. Alþingista muodostuikin lakeja säätävä, mutta myös toimeenpaneva elin. Lakien säätämisen

ja toimeenpanemisen pitäminen yhden kokouksen piirissä voidaan tulkita olleen vallan keskittymistä kansan yläpuolelle tietoisesti vastustanut strategia. Lakien toimeenpane-

“

Valtion sijasta Islantiin syntyi kuitenkin

omanlaisensa poliittinen järjestelmä, jossa saari jakautui erikokoisten päällikönvirkojen

tai klaanien haltuun.

mista ei siis haluttu delegoida kansankokouksen ulkopuoliselle voimalle, jolloin keskittynyttä väkivaltakoneistoa ei päässyt syntymään. Tällä kehityksellä oli toki varjopuolensa, sillä ongelmat saattoivat kärjistyä verikostojen kierteeksi. Samalla ei syntynyt kuitenkaan kansan yläpuolelle asettuvaa suvereenia, joka olisi voinut väkivalloin alistaa muut hallintaansa. Tämä esti myös ns. “perinteisen val-

sen edustuksellisen demokratian esiasteena. Goðorðien vastuulle muodostui myös myöhemmin Allthinging tuomarien valitseminen ja pienempien kokoontumisten järjestäminen syksyisen ja keväisin.

Valtion sijasta Islantiin syntyi kuitenkin omanlaisensa poliittinen järjestelmä, jossa saari jakautui erikokoisten päällikönvirkojen tai klaanien haltuun. Näin sai alkunsa Goði järjestelmä. Goði ei itsessään kuitenkaan ollut varsinainen henkilö. Se oli pikemminkin vir-

Goði-järjestelmällä estettiin kansan yläpuolelle asettuvan suvereenin syntyminen. Goðorðit eivät olleet myöskään tarkasti rajattuja maantieteellisiä alueita, vaan sopimuksellisia suhteita. Vapaiden maanomistajien oli tunnustettava uskollisuuttaan jollekin alueella hallinneista päälliköistä eli Goðorðeista, mutta suhteen sai purkaa tarvittaessa kumpi tahansa osapuoli. Tämä loi tilanteen, jossa saaren valtasuhteet saattoivat jatkuvasti muuttua. Samalla Goðorðien oli pidettävä huolta seuraajiensa tyytyväisyydestä.

dosta, jolle Islannin poliittinen elämä perustui aina 900-luvulta vuoteen 1262 asti.

Goði-järjestelmä sai alkunsa Alþingin kokoontumisten piirissä, jossa valta äänestää päätöksistä delegoitui 900-luvun aikana 39 goðorðin piiriin. Tätä voidaan pitää eräänlai-

Täydellisestä kansanvallasta ei voida siis Islanninkaan suhteen puhua, mutta vallan keskittymisen sopimuksellinen luonne kertoo siitä, ettei valtaa oltu valmis luovuttamaan ihmisten yläpuolelle asettuvan suvereenin haltuun. Jos oma Goði ei miellyttänyt saattoi sen vaihtaa toiseen. Goði-järjestelmä oli voimassa aina vuoteen 1262 asti, jolloin Norjan kuningas Haakon IV alisti Islannin Norjan kruunun

alle. Tätä kehitystä oli varjostanut jo Norjan kruunun pidempiaikainen kiinnostus Islantia kohtaan.

Goði-järjestelmän ja Alþingin syntymisen voidaan tulkita olleen tietoisen toiminnan tulosta estää entisen kotimaan Norjan kaltaisen poliittisen järjestelmän syntymisen. Islannin asuttaneet viikingit estivät tietoisesti vallan keskittymisen suvereenille kuninkaalle ja väkivaltamonopolin syntymisen. Kuvaavaa onkin, että tämä järjestelmä sai kuoliniskunsa juuri samasta lähteestä, jonka antiteesiksi se oli 300 vuotta aikaisemmin syntynyt - Norjalaisesta kuningaskunnasta.

Islantiin muuttaneille viikingeille kansanvallasta voidaan tulkita olleen kyse nimenomaan valtion ja väkivaltamonopolin syntymisen vastustamisesta. Vaikka vuosien 874 ja 1262 välinen aika oli täynnä väkivaltaa ja verikostoja islantilaisten saagojen perusteella, perustuivat goðorðien ja heidän seuraajiensa väliset valtasuhteet keskinäisille sopimuksille. Goðorðien voidaan tulkita siis olleen eräänlaisia aikakautensa kansanedustajien virkoja. Heidän oli pidettävä seuraajansa tyytyväisinä, jotteivat nämä vaihtaisi edustajaansa. Näin ollen goðorðien valtaa rajoitti kansan vapaus valita edustajansa toisin. Goðorðien keskinäinen nokittelu esti myös vallan keskittymisen ja väkivaltamonopolin syntymisen. Seurauksena tästä oli myös väkivaltaa ja verikostoja goðorðien yläpuolelle asettuvan poliittisen elimen puutteessa, kriisien satunnaisesti eskaloituessa eri goðorðien välisiksi yhteenotoiksi. Tästä seurannutta vapautta ja kansanvaltaa pidettiin kuitenkin liian arvokkaana rajoitettavaksi kansan yläpuolelle asettuvalla suvereenilla.

Islantiin muuttaneilla viikingeillä oli siis vapaus valita toisin, ja luoda entisestä kotimaastaan eroava poliittinen järjestelmä. Tämä ei ole suinkaan ainoa esimerkki historiassa, jossa ihmiset ovat päättäneet muovata poliittiset reaaliteetit uudelleen kyllästyessään itsevaltaiseen hallintoon. David Wengrow ja David Graeber (1961-2020) esittelevät teoksessaan “The Dawn of everything” lukuisia esimerk-

kejä historiasta, jossa ihmiset ovat tietoisesti muovanneet poliittisen todellisuuden uusiksi kyllästyessään autonomian puutteeseen. Näitä löytyy aina Mesopotamiasta Väli-Amerikkaan.

Vaikka Islanti on nykyisin Länsimainen demokratia ja kaukana vuosien 930-1262 välisestä hallintomuodosta, seisoo Alþingi edelleen muistutuksena islantilaisen kansanvallan juurista, ja yhtenä maailman vanhimmista edelleen toimivista parlamenteista.

Olkoon tarina Islantiin lähteneistä viikingeistä muistutus siitä, että ihmisillä on mahdollisuus pistää poliittinen todellisuus uusiksi, jos olot käyvät liian tukalaksi vallitsevassa poliittisessa järjestelmässä. Vaikka maailmassa ei juuri enää olekaan saaria joihin voisi paeta itsevaltaisia hallitsijoita ja perustaa omia poliittisia järjestelmiä, on muutos aina myös mahdollinen lähtemättä kotimaata kauemmas. Demokratioita on myös erilaisia, eivätkä kaikki uppoa samaan muottiin. Islantilaisille 900-luvun viikingeille suomalainen edustuksellinen demokratia 2000-luvulla tuntuisi luultavasti hyvinkin epädemokraattiselta vahvoine valtiorakenteineen. Demokratian monimuotoinen menneisyys on oiva esimerkki siitä, millaisia muotoja se voi tulevaisuudessa myös saada. Siksi on tärkeää olla avoin uusille ajatuksille demokratian muotojen suhteen. P

Raivon rajamailla

“Almost every woman I have ever met has a secret belief that she is just on the edge of madness, that there is some deep, crazy part within her, that she must be on guard constantly against ‘losing control’– of her temper, of her appetite, of her sexuality, of her feelings, of her ambition, of her secret fantasies, of her mind.”

– Elena Dykewomon (1988)

Nainen, raivostuttaako?

Äh, no ei. Tekisihän sitä toki mieli huutaa koko ajan niin, että talot sortuisivat ja päät irtoaisivat. Kuten kuitenkin tiedän on jokaisen naisen sisälle pullotettu viha niin tylsän normaalia, ettei sitä kannata sen enempää ruotia. Naisten raivohan on vain viihdettä – silloin, kun se on fiktiota, ironiaa. Muistatteko, kun Kill Billissä Beatrix tappaa ne kaikki (ja näyttää muuten niin hyvältä samalla)? Todellinen girlboss. Medeiakin tappoi lapsensa vihapäissään ja Amy Dunne saavuttaa katharsiksen väkivallan kautta. Good for her! Miehet osaa kirjoittaa naisten raivosta niin hyvin. Juuri tuollaistahan se on. Seksualisoitujen valkoisten naisten kostostoorien jälkeen on taas kiva palata omaan seesteisyyteensä ja pitää patriarkaattia kädestä. Puntit ovat taas tasan.

Olisikokyseessäasenneongelma?Suottasuhtaudutmaailmaanniinpessimistisesti,onnelliset ihmisetnäkeväthyvääkaikessa.Oletkoedeskokeilluthengitysharjoituksia?

Ylireagoivat naiset on vaan niin noloja. Eikö ne oppineet koko hysteriaselkkauksesta mitään? Kyllähän kaikille tapahtuu jatkuvasti jotain pahaa. Olisihan se nyt kivaa elää, jos ei tarvitsisi aina pelätä ja varoa, vahtia omaa juomaa baarissa ja pohtia sitä, miten omille lisääntymisoikeuksille oikein käykään. Mutta en hurjistu, en revi lakanoitani riekaleiksi, vaikka niin haluaisin. Chillaan, oon siisti. Maailmassa on kuitenkin ihmisiä, jotka palaa elävältä. Asiat kannattaa ottaa huumorilla, turha synkistely ei ole kenenkään mielestä viehättävää. Antaudu, ihaile ja kannusta. Mitä jos vaikka hymyilisit vähän?

Hengitysharjoitukset toimivat niin masennukseen, ahdistukseen kuin vihaankin. Jos sinulla ei ole paikkaa, mihin kanavoida raivosi, hengitä se ulos. Vähän niinkuin pilateksessa: nenän kautta sisään ja suun kautta ulos! Olen nyt puhdistunut vihasta, kiitos. Syleilen pyhää naiseuttani, en sisälläni majailevaa raivotarta. Vaikka raivo ja viha saattavatkin olla sukupolvelta toiselle siirtyneitä, kaikille elämän osa-alueille ulottuvia piirteitä, ei tämä merkitse sitä, että sinun tulisi tehdä asialle mitään! Onhan asetelma ollut jo ikuisuuden epäreilu: tunteilevat naiset ovat typeryksiä ja vihaiset miehet täynnä intohimoa.

Opikestämäänkritiikkiä.Muistathan,ettäjokaisellaonsananvapaus!

Oletko koskaan miettinyt, jos vika olisikin sinussa? Jos se oletkin sinä, joka tekee kärpäsestä härkäsen. Et tajua vekkulihuumoria, päästät kommentit ihosi alle. Vika voisikin olla sinussa, joka olet kasvatettu hoivaamaan ja hyväksymään, etkä kaiken kovan kasvatustyön jälkeenkään pysty hyväksymään omaa osaasi. Naisia ja vähemmistöjähän on kritisoitu jo vuosikaudet. Kuka edes jaksaa enää? Aika yllättävää, että historiallisen vihan kohteeksi joutuneet ovatkin yhtäkkiä ärsyttävän kiukkuisia narttuja. Ja vielä ärsyttävämpiä ja narttumaisempia ovat tietenkin ruskeat ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat naiset.

Otan ehkäisyni päivittäin yhdeksältä illalla, kuten varmaan aika moni muukin. Pilleri on pikkuruinen, eikä maistu miltään. Pieneltä ja arkipäiväiseltä tuntuvan asian taustalla vaikuttaa kuitenkin vuosisatoja jatkunut valtataistelu, joka saa voimansa vihasta. Oikeus vihaan, erityisesti maailmaa mullistavaan raivoon, kumpuaa vallasta. Jos kukaan ei raivoa, kukaan ei nalkuta, voiko mikään muuttua? Mutta muutoskin johti ainoastaan siihen, että joudun uhraamaan kehoni hormonitoiminnan vain siksi, etten kantaisi lasta, jota en halua. Ärsyttäähän se. Uskaltaisinko jopa sanoa, että vihastuttaa. Naisten ja vähemmistöryhmien kohdalla ei tule siis suinkaan hairahtua siihen ennakko-oletukseen, että viha olisi vain tunne, tai vieläpä olennainen ja luonnollinen sellainen! Marginalisoitujen vihan ei anneta olla neutraalia, vaan se täytyy ansaita ja voittaa.

Median ja taiteen hyperboliset kuvastot naisten raivosta muodostavat tilan patriarkaalisen dominanssin vastustamiselle samalla tehden vaikeaksi vihan lähteen paljastamisen ja lopullisen räjäyttämisen. Vihan aiheuttajaa ei tunnisteta eikä tunnusteta, vaan sama jatkuu. Viha käännetään sisäänpäin ja epäpolitisoidaan. Olen alkanut kutsumaan tuota kiljumaan ja karjumaan kehottavaa kiukkutihentymää sisälläni eläväksi, itseään syöväksi hirviöksi. Mutta voisiko tätä myrkylliseksi käynyttä tunnetta sittenkin käyttää hyväksi? Emotionaalisen vapauden tarpeen lisäksi tarve vihan tunteiden hyödyntämiseksi on suuri.

Terapeuttini puhui joskus jotain repressoituneesta vihasta. Tiedä sitten. P

TEKSTI & KUVITUS:

Lilli Rajasaari & Ursula Sadinmaa

Millaista valtaa naisilla oli antiikin Kreikassa?

TEKSTI: Vivian Asikainen

“Jo muinaisen antiikin aikana” on tunnettu lausahdus, jolla yleensä pohjustetaan jotain ihmiskunnan historian saavutusta ja peilataan loistokkaaseen antiikin aikaan. Lausahdusta voidaan käyttää myös viittaamatta oikein mihinkään, ainoastaan ajan kuluvuuteen ja ihmiskunnan historian ajanjaksoon, jolloin tiede ja taide kukoistivat ja demokratia otti ensiaskeleitaan. Länsimaisessa historiassa antiikkia ja etenkin klassisen Ateenan yhteiskunnan järjestystä pidetään jalokivenä ihmiskunnan historiassa. Tällainen kollektiivinen päätöksenteko on mahdollistanut demokraattisen oikeusvaltion synnyn. On monia syitä ihailla antiikin Kreikan kaupunkivaltioita, vaikka niiden politiikan yksipuolisuus onkin monille selvää. Vain yhteiskunnan miehillä oli oikeus äänestää ja se sulki ulos ison osan alueella asuvista ja elävistä ihmisistä. Monien enemmistöä edustavien ihmisryhmien äänet jäivät täysin kuulumattomiin.

Naisia koskeva historiankirjoitus on tunnetusti melko puutteellista. Sapfon ja Kleopatran lisäksi antiikin ajoilta ei löydy montaa tunnettua naista, siis sellaista, joka tunnetaan omana itsenään, ei jonkin hallitsijan vaimona tai äitinä. Halusin kuitenkin selvittää, millaisia vaikutuskeinoja naisilla oli ja saivatko eri naiset, todennäköisesti korkeasti koulutetut ja naimisissa olevat, ääntään kuuluviin ja miten he sitoutuivat ihanteellisena pidettyyn tieteeseen, taiteeseen ja demokratiaan. Antiikin Kreikan mytologiassa oli niin jumalia kuin jumalattariakin, esimerkiksi Athene-jumalatar sodan jumalolentona. On mielenkiintoista pohtia, mikä on antiikin mytologian rooli sukupuoliroolien muovautumisessa. Zeus oli selkeästi voimakastahtoinen johtajahahmo, kun taas Heran rooli oli hedelmällisyydessä ja synnyttämisessä. Tämän voi nähdä heijastuneen arkiseen elämään, sillä naisilla ei ollut pääsyä todelliseen yhteiskunnalliseen valtaan. Yhteiskunnan alueista polis (valtio) oli miesten hallitsemaa aluetta ja koti (oikos) naisten valtakunta.

Minolainen korkeakulttuuri vallitsi Kreetan saarella yli tuhat vuotta ennen kristillisen ajanlaskun alkua. Minolaisen kulttuurin alkuperää ei varmasti tunneta, mutta sen ajalta on säilynyt kirjoitustauluja, joissa kuvataan yhteiskunnan rakenteita ja ammatteja. Naisen ja miehen tiedetään olleen melko tasavertaisessa asemassa. Kirjoitustaulut kuvaavat myös papittaren ammattia, joka oli arvostettu ja korkealla yhteiskunnan hierarkiassa. Sen lisäksi Kreetan naisjumalat ovat muodostaneet poikkeuksen monien muiden uskontojen jumaluuksille, sillä pääjumala oli naispuoleinen. Minolainen kulttuuri antoi vaikutteita myöhemmille Kreikan kulttuureille.

Siirretään katse viisi vuosisataa eteenpäin Kreikan tunnetuimpaan polikseen, Ateenaan. Ateenassa naisella ei ollut oikeutta omistaa omaisuutta ja hänen asemansa oli muutenkin alisteinen miehelle. Naisia rajoitettiin esimerkiksi määrämmällä heidän pukeutumisesta tai liikkuvuudestaan, eikä heillä tunnetusti ollut äänioikeutta. Kreikan klassista kautta, 480-323 eKr. on kuvattu naisia kaikista eniten rajoittavaksi, mutta on joitain tätä ajatusta kiistäviä seikkoja. Oikos oli naisten toiminnan alue. Kodissa valta ja päätöksenteko oli naisen harteilla, minkä vuoksi arjessa hän saattoi omistaa orjia, rahaa tai omaisuutta. Sen lisäksi ajassa tiedetään naisten osallistuneen julkisiin keskustelutilaisuuksiin tai muihin tärkeisiin tapahtumiin. Ja näissä esimerkeissä puhumme tietysti varakkaista ja korkean aseman omaavista naisista

Eräs ateenalainen vaikuttaja oli Perikleen, ateenalaisen valtiomiehen ja sotapäällikon, toinen vaimo Aspasia. Hän oli tunnettu älykkyydestään ja esimerkiksi opetti Sokratesta puhetaidossa. Aspasiasta kerrotaan esimerkiksi Platonin, historioitsijoiden Plutharkhosin ja Ksenofonin kirjoituksissa. Aspasian tiedetään vaikuttaneen politiikkaan Perikleen kautta ja monet ajan miehet kokoontuivat kuuntelemaan hänen puheitaan. Aspasian osallistuminen politiikkaan ei ollut salaisuus, vaan joutui julkisten syytösten, eräänlaisen ajan vihapuheen, kohteeksi.

Antiikin ajan Spartassa oli hieman erilainen järjestelmä kuin Ateenassa. Väkivaltaisuuksistaan tunnetut spartalaiset pohjasivat toimintaansa enemmän käytännöllisyyteen, minkä vuoksi miehet ja naiset saivat keskenään melko samanlaisen kasvatuksen. Vahvojen naisten ajateltiin synnyttävän vahvoja kansalaisia. Molempien arvostettiin olevan vahvoja, joten naisten aseman voi nähdä olleen ajan kontekstissa huomattavasti parempi. Hyvä asema näkyi myös siinä, miten he saattoivat omistaa omaisuutta ja maita. Tästä huolimatta naisia ei kuitenkaan näkynyt vallankahvassa. Miksi muun vallan lisääntyessä heiltä jäi kuitenkin poliittinen valta saavuttamatta?

Spartassa naisen paikka oli yhtälailla oikoksessa, mutta siihen liittyi myös maanomistuksen mukanaan tuomaa valtaa ja kunniaa. Yhteiskunnan miehet olivat Spartan poliittisten ja sotilaallisten instituutioiden vaatimalla tavalla pois kotoa vuosikymmeniä, joten miehet ja naiset olivat etääntyneitä keskenään. Naisten tiedetään kuitenkin osallistuneen ahkerasti yhteisönsä toimintaan. Samanlainen kasvatus takasi samanlaisen ihanteen miehille ja naisille, ja monella tapaa spartalaiset naiset olivat yhteiskuntansa kulttuurin luojia ja muovaajia.

Omalla ajalla

TEKSTI: Vivian Wesslin

KUVITUS: Vivian Asikainen

Tiistaiaamuinen Seine kimaltelee siniviheränä ja sillan alta lipuu päivän ties kuinkamones matala laiva kyydissään aina yhtä innoissaan olevat ja kameravalmiit turisistit, sormi laukaisimella ja silmä tiukasti etsimeen liimattuna Eiff el-tornin varalta. Melkein tekisi mieli tarttua vieressä seisovaan ranskattareen ja puhkua ulos kaikki kauniit sanat ja kertoa miten hyvältä keväinen aurinko tuntuu Helsingin näivettämillä kasvoillani. Luonnollisesti olen kuitenkin hiljaa ja tyydyn hymyilemään kaulahuivini takaa. Eikä tosin sillä että olisin paljon bonjouria ja ça va:a filosofisemaksi osannutkaan ryhtyä.

Sosiaalisen median kautta yksinäisyyttä ja kärsimystä ylipäänsäkin on helppo romantisoida. Esteettisesti miellyttävät videopätkät puistoista ja loputtomista kahveista, postikorttimaisemista ja Hausmannilaisista rakennuksista Amelien teemamusiikin soidessa taustalla luovat kuvan arjen elokuvasta; jostain todellisesta, melkein käsinkosketeltavasta, mutta kuitenkin niin kaukan hikisestä ullakkohuoneestani paperinohuiden seinien ja postikorttiakin pienempien ikkunoiden kanssa.

Yksinäisyyden ristiretkelle ei useimmiten tarvitse lähteä Pohjolaa pidemmälle, sillä opiskelija kohtaa sen jo muuttaessaan opintoja varten uuteen kaupunkiin. Yhteinen kieli on laiha lohtu silloin, kun sitä ei juttukaverin puutteessa pääse käyttämään. Niillekin, ketkä onnekseen (tai ehkä epäonnekseen) jäävät kotipaikkakunnalleen jatko-opiskelua varten, saattaa sosiaalisten piirien läpikotainen muutos aiheuttaa totuttua useamman hiljaisen hetken ja yksin syödyn lounaan. Vanhat kaverit ovat saattaneet muuttaa toisiin kaupunkeihin elämän perässä tai sitten ovat uusien aikataulujen myötä liian kiireisiä olemaan joka hetki tukena.

Viime vuodet tunnelmaa latistanut pandemiatilanne ei ainakaan ole ollut omiaan tämän muutenkin työlään sosialisointiprosessin edistämisessä.

Ehtana koronafuksina kävin ensimmäisillä sitseilläni vasta toisena opiskeluvuonna ja etäopetuksen takia suurin osa ikäluokasta oli hyvin pitkään nimikirjaimia harmaissa zoom-laatikoissa ja hataria kuvamuistoja syksyn muutamasta länsäolotapahtumasta. Muistan fuksikeväältä erityisesti Jodelissa tehdyn – siis hyvin tieteellisesti pitävän – kyselyn, jonka mukaan vain 16% sinä vuonna aloittaneista opiskelijoista koki löytäneensä kaveriporukan, johon kuuluu. Vertaisarviointia varten olisi tietysti hyvä tietää muiden vuosien lukuja, mutta jo pelkästään suullisen tiedon varalla uskaltaisin väittää, ettei näin alhaisissa lukemissa pyöritty ainakaan muutaman edellisen vuosikurssin aikana.

Täytynee tosin myöntää, että opiskelijana on silti hyvin etuoikeutetussa asemassa sosiaalisten suhteiden luomisen kannalta. Lukukauden alussa järjestetään viikon mittainen orientaatio, jonka yksi päätarkoituksista on tutustuttaa uusia opiskelijoita toisiinsa erilaisten leikkien, tapahtumien ja aktiviteettien kautta. Harva saa näin kädestä ohjattua kavereiden etsintää vaikkapa työpaikalla, saati sitten koulun ja työn ulkopuolella. Lisäksi ainejärjestöt takaavat läpi vuoden lukuisia mahdollisuuksia tavata niin tuttuja kuin tuntemattomia kanssaopiskelijoita tapahtumien ja excujen kautta. Mahdollisuus tutustua uusiin ihmisiin ei kuitenkaan tarkoita sen toteutumista, sillä tuttavuuden teko voi silti tuntua hankalalta, kiusalliselta tai pelottavalta.

Extrovertin ja small talkiin tottuneen voi olla vaikea kuvitella tilannetta, jossa sanottavaa ei tunnu löytyvän ja keskustelut tyssäävät muutaman sanan pituisiin kysymyksen ja vastauksen vaihtoihin. Ympäriston tarjoamien mahdollisuuksien lisäksi kavereiden saaminen, varsinkin alkuvaiheessa, voi olla paljolti kiinni omista sosiaalisista taidoista ja kyvystä soveltaa niitä kussaki tilanteessa. Tarkoitukseni ei ole syyttää ketään yksinäisyydestään, vaan enemmänkin tarjota ymmärrystä siitä, että sama tilanne voi tuntua hyvin erilaiselta henkilöstä riippuen.

Tärkein voimavara yksinäisyyden edessä on, ainakin itselleni, empatia itseään ja toisaalta muita kohtaan. On täysin sallittua toimia oman tavan ja jaksamisen mukaan, vaikka se tuntuisi eroavan valtavirrasta. Yksinäisyyden laajempaan ongelmaan on varmasti olemassa hallinnontason ratkaisuja, joilla sen prosentuaalista määrää voitaisiin laskea. Tunteena se on kuitenkin väistämättä edessä kaikilla, edes hetkellisesti, jossakin elämän vaiheessa ja usein ison elämänmuutoksen yhteydessä. Silloin koen parhaaksi yrittää saada arkea normaaleihin uomiinsa päivittäisen rutiinin osalta; selvitän, missä on lähin ja halvin ruokakauppa, missä paras opiskelupaikka ja mistä näkee auringonlaskun parhaiten. Näiden pienten tehtävien lomassa yksinäisyys ei tunnu niin musertavalta ja aika jatkaa juoksuaan huomaamatta. Ehkä muutaman viikon päästä pääsen jo näyttämään pinkin ja oranssin maalaamaa taivasta uudelle tuttavuudelle, korttelin halvin kolmioleipä kädessä. P

KUVITUS: Pixabay

Kapitalistin horoskooppi

Kapitalismi levittää lonkeroitaan yhä useammalle elämänalueelle. En puhu pelkästään julkisten palveluiden yksityistämisestä. Markkinadiskurssi muodostaa kehyksen elämämme perustavanlaatuisimmille tarpeille. Koti hankitaan asuntomarkkinoilta, elanto työmarkkinoilta ja sydänkäpynen deittimarkkinoilta. Kuluttaminen on ensisijainen itseilmaisun muoto. Jo päiväkoti-ikäiset tunnistavat, onko leikkikaverilla merkki- vai markettilenkkarit. Luonnonvarojen lisäksi talousjärjestelmä vaatii kehomme, mielemme ja kielemme käyttövoimakseen.

1960-luvun lopulla Yhdysvallat voitti avaruuskilvan, koska kapitalistisen talousjärjestelmän tuottama ylijäämä voitiin hyödyntää miljardeja dollareita nielleeksi markkinointitempaukseksi. Viime syksynä NASA onnistuneesti muutti Linnunrataa kierrelleen komeetan kiertorataa. Talouden näkymätön käsi liikuttelee jo taivaankappaleitakin.

Uushengellisyys on tarjonnut monille piilopaikan uusliberaalin mielenmaiseman kujanjuoksulta. Nyt edes astrologia ei ole turvassa talousjärjestelmän mahdilta. Tämä kapitalistisen yötaivaan ilmiöitä tulkitseva horoskooppi on lajinsa ensimmäinen. Ihmiselämä kaikessa kauneudessa ja rumuudessaan on jaettu neljään kvartaaliin.

TEKSTI: Henry Laakkonen

Q1

1.1 – 31.3.

Elät täydellä potentiaalillasi. Elämäsi noususuhdanne ei osoita hiipumisen merkkejä.

Raha: Turbulenttisina pörssivuosina on järkevää tavoitella nopeita voittoja. Sijoitusvarallisuuden laittaminen lihaksi paransi asemaasi merkittävästi.

Rakkaus: Investointisi plastiikkakirurgiaan tuottaa siis tulosta. Markkina-arvosi kohennuttua voit harkita puolisosi vaihtamista tasokkaampaan yksilöön.

Q2

1.4 – 30.6.

Burnout oli elämäsi opettavaisin kokemus. Suuntaamalla kulutustottumuksesi luomutuotteisiin, self help-kirjallisuuteen ja meditaatioretriitteihin olet päässyt lähemmäs omaa autenttista itseäsi.

Raha: Joogaohjaajan leipä on kovin kapea. Rahaa tärkeämpää on kuitenkin intuition seuraaminen.

Rakkaus: Ongelmasi ratkeavat, kunhan vain opit rakastamaan itseäsi.

Q3

1.7. – 30.9.

Pitkäaikainen haaveesi reppureissaamisesta on toteutumassa. Pian pääset irtautumaan oravanpyörästä. Pakkaa siis rinkkasi, keskeytä lehtitilauksesi ja lähde maailmalle nauttimaan kolonialismin hedelmistä.

Raha: Rakennushommissa vuoden aikana kerryttämäsi säästöt riittävät kahden vuoden huolettomaan elämään kaukana Babylonin kahleista.

Rakkaus: Schengen-passi moninkertaistaa viehätysvoimasi. Varaudu kosintojen tulvaan. Q4

1.10. – 31.12.

Lapsestanne tulee varmasti yhtä menestynyt kuin vanhemmistaan. Kilpailuorientoitunut varhaiskasvatus ja luonnontieteellinen yksityispäiväkoti pitävät siitä huolen.

Raha: Raha on tiukassa, mutta onneksi kulutusluotot pitävät kulissia yllä vielä pari kuukautta. Sitten on taas aloitettava kuittikauppa.

Rakkaus: Suhde kumppaniisi säilyy ainiaan käytännöllisenä ja toverillisena. P

Kolme polholaista ennustusta vuodelle 2045

Poliittiselle historialle on olennaista menneen tutkiminen. Tieteenalassamme pyrimme usein ymmärtämään takavuosien yhteiskunnallista tilannetta ja analysoimaan uuden muutoksen tuulia. Perinteinen uusille fukseille opetettava tulkinnallinen virhe on liialliseen historismiin nojaaminen. Historismilla tarkoitetaan, sitä kun nykyhetkeä selitetään historialla. Välillä tämä on paikallaan, mutta historismi muuttuu vaaralliseksi, jos tunnistamatta jäävät monet muut mahdolliset polut, joihin olisimme voineet päätyä.

Tasapainoa historismille löytyykin monesti aikalaisten ennustuksista. Ennustukset ovat usein väärässä, sillä harvoin osaamme kuvitella laajoja muutoksia, jotka vaikuttavat tulevaisuuteen. Tulevaisuuteen vaikutetaan niin tietoisesti kuin myös täysin refleksiivisesti olosuhteiden muuttuessa.

Esimerkiksi Suomen NATO-jäsenyyden hakemusprosessi on ollut kumpaakin. Suomi on tietoisesti vuosikymmenien ajan lähentänyt yhteistyötä NATO:n kanssa ja ajanut muutoksia omiin puolustusvoimiin, jotta toiminta sekä kalusto olisivat mahdollisimman yhteensopivia sotilasliiton kanssa. Kuitenkin vasta Venäjän hyökkäys Ukrainaan keväällä 2022 pakotti poliittisen johdon sekä kansan reagoimaan – ja hakemaan sotilasliiton jäsenyyttä.

Koska ennustustaminen on jännittävää, hauskaa ja vaikeaa, kokosin kolme ennustusta liittyen Poleemiin, Polhoon sekä poliittiseen historiaan, jotka saattavat tapahtua – tai eivät. Vuonna 2045 täyttää Polho 70-vuotta ja Poleemi 60-vuotta, joten väliin mahtuu monenlaisia yhteiskunnallisia muutoksia. Historian tulkinnasta voi löytää myös hauskoja elementtejä, kun tulevaisuudessa saa mahdollisuuden nauraa omalle tietämättömyydelleen. Kuinka sitä olisikaan voinut tietää?

Kolme ennustusta vuodelle 2045 realistisimmasta aloittaen.

1. John Helin kirjoittaa Poleemiin neljällä eri vuosikymmellä?

John, vuosien 2020 & 2021 Poleemin päätoimittaja, on kirjoittanut Poleemiin niin 2010- kuin 2020-luvullakin. Kirjoitustahti ei ole vielä päätoimitusvuosienkaan jälkeen hidastunut ja työsuhde Helsingin Sanomilla implikoi journalistisen uran jatkuvuutta. Onkin hyvin mahdollista, että Johnin kirjoitukset eivät Poleemin tulevaisuudesta katoa. Saattaa olla paljon tulevista päätoimittajista kiinni, pääsevätkö Johnin vieraskynät, analyysit sekä risteilytarinat seikkailemaan Poleemin sivuille vielä seuraavat kaksi vuosikymmentä.

2. Yhteiskunnallinen muutos muuttuu

1960-luvulla valtiotieteelliseen tiedekuntaan pääsivät ne, jotka selvisivät sisään Porthanian pyöröovista – sisään otettiin kaikki halukkaat. Nykyään näin ei enää ole, sillä esimerkiksi vuonna 2022 yhteiskunnallisen muutoksen linjalle, johon poliittinen historia on kuulunut vuodesta 2017, haki 1144 hakijaa. Sisään heistä pääsi 68. Poliittisen historian opiskelemisen edellytykset muuttuvat myös ajan mukana. Nyt vaikutamme elävän oppiaineiden yhdistämisen aikakautta, mutta näin ei kuitenkaan välttämättä aina ole.

Onkin hyvin mahdollista, että vuonna 2045 ei löydy opintolinjaa nimeltä “yhteiskunnallinen muutos’’. En itse usko, että nykyisen kaltaista opintolinjaa löytyy enää vuonna 2045. Mahdollista tulevaisuuden vertailua varten avustuksena, tällä hetkellä yhteiskunnallisen muutoksen -opintolinja sisältää neljä pääainetta, jotka ovat poliittinen historia, talous- ja sosiaalihistoria, globaali kehitystutkimus sekä sosiaali- ja kulttuuriantropologia. Opintosuuntaa koskeva ennustukseni onkin, että nykyinen kokoonpano kokee tulevien koulutuspoliittisten muutoksien mukana tapahtumarikkaita vaiheita.

3. Polholainen pääministeri?

Poliittinen historia Polho

Ei ole täysin poikkeuksellista, että Suomen poliittisella kentällä vilisee opiskelukavereita. Moni entinen valtsikalainen tunnistaa eduskunnasta kuppalabileistä tuttuja kasvoja. Poliittisen historiankin opiskelijoita on politiikkaan päätynyt, mutta pääministerit ovat useammin saaneet koulutuksensa muualta. Vuoden 2023 eduskuntavaalien puheenjohtajatentistä jäi ainakin omaan alitajuntaani Petteri Orpon sanat Sanna Marinille ‘’Olen opiskellut valtio-oppia’’, joiden seurauksena Twitterissä puitiin valtio-opin korostunutta roolia Suomen nykypolitiikassa. Nyt olennainen kysymys onkin, missä ovat polholaiset? Toivotaan, ettei Esko Aho jää viimeiseksi polholaiseksi pääministeriksi. P

Kirjoittaja on mahdollisesti hyvin huono ennustaja, ei vieläkään tiedä, mitä nimeä käyttää ja on Poleemin entinen päätoimittaja

Axel Kukkurainen tai Axu

KOHTI TYÖELÄMÄÄ YKAN KANSSA

YKA on ammattiliittojen edelläkävijä ja mukana matkallasi työelämään.

Autamme löytämään uravaihtoehtoja ja kehittämään ammatti-identiteettiä

Valvomme yhteiskunta-alan opiskelijoiden etuja

Toimintamme on yhteisöllistä: ykalaiset

kohtaavat tapahtumissa, opiskelijatoiminnassa, vertaisverkostoissa, paikallisyhdistyksissä ja mentoroinnissa

Lue lisää: yka.fi

Yhdessä yhteiskuntaa rakentamassa