Aurinkokello Raahen museon kokoelmista löytyy hyvin vanha aurinkokello. Kivestä tehdyssä kellossa on auringon kuva, ja sen ympärillä kehämäisesti numeroita. Kellotaulun alapuolella on nimikirjaimet CHS ja vuosiluku 1645. Kellotaulun keskellä on reikä osoitinta varten, mutta se on aikojen saatossa irronnut ja kadonnut. Eikä ihme, onhan kellolla ikää jo 370 vuotta! Kyseessä on aurinkokello, joka on maailman vanhimpia ajanmittausvälineitä ja joka kehitettiin jo 3500 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Kellon toimintaperiaate on yksinkertainen: auringon paistaessa kellon keskellä pystyssä oleva osoitintikku heittää varjon kellon alustaan. Tikun varjo liikkuu päivän edetessä tikun ympäri, ja varjo osuu järjestyksessä jokaisen merkityn kellonajan kohdalle. Näin voidaan seurata ajan kulkua. Pilvisellä säällä ja pimeällä kello ei tietystikään toimi.
Baltin kirkkoveistokset Raahen ensimmäinen pormestari Henrik Corte kutsui Mikael Balt –nimisen kuvanleikkaajan veistämään Raahen kirkkoon koristuksia. Balt aloitti työnsä vuonna 1655 tekemällä komean, kultauksin koristellun saarnastuolin. Saarnastuolin valmistuttua Balt lähti toisaalle töihin, mutta palasi saattamaan työnsä Raahen kirkossa loppuun vuonna 1669. Baltin käsissä syntyi niin neljä evankelistaa, apostolien kuvia, erilaisia muistotauluja, kuin frontonejakin, joita kaupungin rikkaat ja mahtavat sitten lahjoittivat kotikirkkonsa kaunistukseksi. Veistosten joukossa on myös erilaisia symbolisia eläinhahmoja sekä suoranainen enkelten parvi. Osa enkeleistä kuuntelee tarkkaavaisesti kädet korvien takana, osa soittelee pasuunaa tai harppua. Mutta onpas mukana yksi viuluakin soitteleva enkeli, olihan viulu barokkiaikana hyvin muodikas ja suosittu soitin. Yksi erikoisimmista hahmoista on katolilaisen pyhimyksen, pyhän Agathan veistos. Pyhä Agatha on muun muassa tulelta suojelija ja leipureiden suojeluspyhimys. Raahen vanhalle kirkolle kävi huonosti vuonna 1908. Eräänä kesäyönä havaittiin kirkon olevan ilmiliekeissä, eikä tulta saatu taltutettua kovasta yrittämisestä huolimatta ja jäljelle jäivät vain savuavat rauniot. Yö oli onneksi tyyni, jotenka palo ei levinnyt laajemmalle alueelle. Mutta miten ihmeessä kirkon veistokset voivat vielä olla olemassa, jos kirkko paloi maan tasalle? Baltin veistosten säilymisestä ainakin osa kiitoksesta kuuluu raahelaisten trenditietoisuudelle. Nimittäin kirkon remontin yhteydessä 1880-luvulla veistokset puhdistettiin ja maalattiin uudelleen. Remontin valmistuttua ja kirkon saatua sisätiloihinsa hyvin vaalean värityksen, raahelaiset tuumasivat, että veistokset ovat aivan liian vanhanaikaisia korjattuun kirkkoon (tottahan on, että veistokset henkivät lähes keskiaikaista tunnelmaa). Niinpä veistokset päätettiin säilöä kirkon vieressä olevaan kellotapuliin, johon kirkon palo ei levinnyt. Lieköhän pyhällä Agathalla ollut tämän varjeluksen kanssa jotain tekemistä…
Brunni Tohtori Hjertmanin terveyslähde eli Brunni oli Holminkankaan lähimailla, siellä missä nykyään kulkee ”Kulkupolku” (Kulkupolku löytyy kartasta läheltä pulkkamäki Kyöpelinvuorta). Brunnissa oli osuus myös tohtori Frimanilla ja apteekkari Wichmannilla. Raahen parhaimmisto eli herrassöötinki kävi ahkerasti nauttimassa lähteen tervehdyttävää vettä. Tohtori Hjertman määräsi Brunnin rautapitoista vettä lähes vaivaan kuin vaivaan. Verenvähyyttä, heikkoutta ja vatsavaivoja siellä parannettiin. Toiset otti ihan suolakalaakin mukaan, että oikein janottaisi.
Cortet kolmessa polvessa Corteilla on suuri merkitys kaupunkimme historiassa, olihan Raahen kolme ensimmäistä pormestaria tämän suvun jäseniä. Kaupunkimme perustaja kreivi Pietari Brahe nimitti saksalaissyntyisen Corten kaupungin pormestariksi vuonna 1650. Henrik saapui tänne muutama vuosi nimityksensä jälkeen ja tarttui tarmokkaasti toimeen ja ryhtyi järjestämään kaupungin asioita halutulle tolalle. Hän rakennutti kaupunkia ja sen julkisia laitoksia sekä järjesti hallintoa. Corte valvoi myös veronkannon lähettämistä emämaa Ruotsiin, sillä Raahe oli Kajaanin vapaaherrakunnan ulkosatama. Henrik Corte vanhempi oli kaupungissaan lähestulkoon itsevaltias ja tiesi ja tunsi oman mahtinsa ja merkityksensä kaupungille. Hän piti kuitenkin talonpoikien puolta, sillä kreivi Brahe toivoi voudin kohtelevan rahvasta ilman että syntyy turhaa arkuutta ja pelkoa. Corte vanhempi toimi kaupungin pormestarina hulppeat 50 vuotta. Ikääntyessään hän luovutti toimiaan pojalleen, Henrik Corte nuoremmalle, josta tulikin sitten kaupungin toinen pormestari. Corte nuorempi oli Raahen ensimmäinen lainoppia opiskellut ja Turun hovioikeudessa auskultoinut johtava virkamies. Siirtyminen pormestarin tehtäviin lienee ollut hänelle suhteellisen helppoa, olihan hän toiminut ennen pormestariuttaan raatimiehenä ja kaupunginkirjurina, sekä isänsä poissa ollessa hän tuurasi tätä maistraatin puheenjohtajana varapormestarin ominaisuudessa. Henrik Corte nuorempi oli siis sangen hyvin perehtynyt kaupungin asioihin ja niiden hoitoon ennen kuin ryhtyi pormestariksi. Nuorempi Corte oli tunnetusti railakasotteinen mies ja kerranpa hän merimatkalla ollessaan suivaantui Johan Tammerlandiin, jota kalautti kepillä päähän niin, että päähän syntyi vertavuotava railo. Corte tuomittiin maksamaan 60 hopeataaleria sovintoa eli kipurahaa
Corte nuoremmalta jäi kuolemansa jälkeen mittavat velat, niinpä hänen kuolinpesänsä joutui konkurssitilaan. Lukuisat tahot vaativat saataviaan ja Corten leski (kolmas vaimonsa) ja vanhin poika Gabriel joutuivat myymään kaiken omistamansa saadakseen velat kuitattua. Leski olisi halunnut, että Corte haudattaisiin Pietarsaareen, mutta poika Gabriel oli vankasti sitä mieltä, että isänsä piti Raaheen haudattaman. Olihan Corte nuorempi viettänyt suurimman osan elämäänsä Raahessa ja tehnyt elämäntyönsä kaupungin hyväksi. Kaiken lisäksi Henrik Corte nuorempi oli itse toivonut tulevansa haudatuksi omaistensa keskelle ja Raahen kirkossa oli kunniapaikalla kivipaadella varustettu hauta, jossa miehen kaksi puolisoa, vanhemmat ja nuorempina kuolleet lapset ja lapsenlapset lepäsivät. Kolmas Corte Raahen pormestarina oli Gabriel Corte. Vuodesta 1700 lähtien hän toimi kaupungin notaarina ja varapormestarina. Pormestari hänestä tuli vuonna 1707. Gabriel edusti Raahea Ruotsin valtiopäivillä vuosina 1719 ja 1720. Corten pormestarissuvun muistona Raahessa on katu nimeltään Cortenkatu. Pormestarit asuivat keskeisellä paikalla silloisen torin reunalla, samaisella tontilla, jossa nykyään sijaitsee Soveliuksen talo. Pekkatorihan rakentui vasta Raahen palon 1810 jälkeen.
Durchmannit Augusta, Sofia, Zachris Zachris oli raahelainen kapteeni, laivanvarustaja ja kauppias. Hän oli lyhyt ja paksu äijä, jota kaupunkilaiset kutsuivat ”kolomituumaseksi”. Kun joku tuli ostamaan nauloja ”Turkmanin” kaupasta, saattoi kauppias sanoa puotipuksulleen: ”Annappa tuolle nauloja, puolitoistatuumasia, kakstuumasia ja …muuantuumasia”. Kauppias vältteli sanaa kolmituumanen, koska tiesi lempinimestään. Augusta oli viettänyt monia onnellisia lapsuutensa kesiä isänsä huvilalla Kesälässä. Vanhaksi tultuaan hän lahjoitti Pattijoen seurakunnalle huomattavan rahasumman (60 000 mk) vanhusten turvakodin perustamista varten. Raha tuli tarpeeseen, ja sillä perustettiin ”Rouva Augusta Durchmanin Turvakoti” -säätiö. Kunta osti Ojalan maatilan, kunnosti ja lahjoitti sen turvakotia varten.
Turvakoti otettiin käyttöön vuonna 1913, ja se oli vuosikymmeniä kunnan ainoa kunnalliskoti/vanhainkoti, oka piti huolta vanhuksista, köyhistä ja orvoista. Tilaan kuului laajoja peltoja ja niittyjä. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen lahjoitus alkoi menettää arvoaan ja laitos tuli yhä enemmän riippuvaiseksi kunnan tuesta. Kunta ei kuitenkaan perustanut omaa laitosta, joten Augustan säätiön turvakoti toimi vielä pitkään, vaikka olikin ajastaan jäljessä. Nykyään Ojala toimii kotiseutumuseona. Emma Sofia Durchman oli yksi entisajan Raahen nähtävyyksistä. ”Nya spruthus, nya Packhus och Durchmans vackra Fia”, sanottiin (suom. uusi ruiskuhuone, uusi pakkahuone ja Durchmannin kaunis Fiia). Kauneuden suhteen vanhat raahelaiset kenties hiukan pilailivat, tai sitten kauneuskäsitys on noista ajoista muuttunut.
Ehrström, Carl Robert piirilääkäri ja museon perustaja Carl Robert Ehrström tuli Raaheen piirilääkäriksi vuonna 1854. Ehrströmin virka-aika sattui Raahen todelliselle kukoistuskaudelle, aikaan, jolloin kaupunkilaisten henkinen vireys oli parhaimmillaan. Tämä sopikin Carl Robertille mitä mainioimmin, sillä hänelle oli hyvin tärkeää sivistyksen tason kohottaminen ja monipuolisen tiedonsaannin mahdollistaminen myös ja eritoten alemmillekin kansanluokille. Museon perustaminen liittyi tähän miltei elinikäiseen toimintaan suomalaisen kulttuurin ja suomalaisten hyväksi. Ajatus museon perustamiselle virisi Ehrströmin vähitellen tutustuttua raahelaisiin ja kotiensa aarteisiin. Ehrström kirjoittikin 21.10.1862 pamfletin ”Museuumit” ja se julkaistiin Oulun Wiikkosanomissa. Kirjoituksessaan Ehrstöm puhuu museoiden hyödyllisyydestä ja tarpeellisuudesta. Tätä julistusta pidetään Raahen museon perustamiskirjana ja sen allekirjoituspäivää museomme syntymäpäivänä. Tokihan Carl Robert oli laittanut museohankkeensa liikkeelle jo hieman aiemmin. Huhtikuussa 1862 lähti kiertoon keräyslista, jolla kerättiin varoja kaappien ynnä muiden tarvikkeiden hankintaa varten. Keruukohteina olivat laajasti koko maapallin alueilta kootut esineet ja asiat. Myös merenkulku näkyi voimallisesti museon kokoelmissa, elettiinhän tuolloin purjelaiva-ajan kultakautta. Alkuun museo toimi Ehrstömin kodissa Rantakadun varrella, sittemmin mm. alkeiskoululla ja raatihuoneen yläkerrassa. Lopulta purjelaiva-ajan jo hiivuttua saatiin tiloja Pakkahuoneelta museon käyttöön. Ja kun 1960-luvulla kaupunginkirjasto muutti Pakkahuoneen yläkerrasta Pekkatorille, saatiin koko rakennus museotilaksi. Museon perustaminen ei ollut ainoa kulttuuri- ja sivistyshanke, jossa Ehrstömillä oli näppinsä pelissä. Hän nimittäin sai aikaan ainakin lukusalin perustamisen Raahen kirjaston yhteyteen. Raahen kirjasto perustettiin yksityisin lahjoitusvaroina v. 1847 työväestöä varten, aloitteen lukusalin perustamisesta Ehrstöm teki v. 1873.
Fellmanin veljekset Baltzar ja Johan Baltzarin ja Johanin isä Jacob Fellman tuli nuorukaisena Raaheen ja aloitti kauppias Baltzar Freitagin kauppa-apulaisena. Muutaman vuoden kuluttua Jacob avioitui Freitagin tyttären Marian kanssa ja avioliiton myötä hänestä tuli yhden kaupungin arvostetuimman ja varakkaimman suvun jäsen. Jacob Fellmanin varhainen kuolema paljasti suurehkot velat ja leski joutuikin lujille yrittäessään selvitä kaikkien velkojien vaateista. Velat saatiin maksettua ja vastuu perheen toimeentulosta jäi vanhimman pojan, Johanin harteille. Johan teki Englannissa suoritettujen kauppakoulu-opintojen jälkeen uraa merillä suorittaen niin perämiehen, kuin kapteeninkin tutkinnon. Kuusi vuotta Johania nuorempi veli Baltzar ei suuremmin koulunkäynnistä piitannut, vaan hankki kokemuksensa käytännön kautta. Hän työskenteli naimattoman Diedrich-enonsa liikkeessä kauppa-apulaisena. Diedrich nimesi Baltzarin liikkeensä perijäksi ja vuonna 1817 Baltzar saikin oikeudet harjoittaa kauppaa ja meriliikettä Raahessa. Tämän myötä hän oppi tuntemaan paikallista liikeelämää sekä liikekumppaninsa ja asiakaskuntansa. Veljekset yhdistivät tietonsa, taitonsa ja kykynsä. Isoveli Johanin huoleksi tuli tukkukauppa, tuonti- ja vientiliike sekä laivanvarustus. Baltzarin vastuulla olivat maakauppiaat, joiden kanssa seurustelu ja kaupanteko olivat hänelle mieluisaa puuhaa. Ulkomaille vietiin lähinnä tervaa ja potaskaa ja paluulastissa tuli suolaa, rautaa ja siirtomaatavaroita. Veljesten luonteiden erilaisuus tulee esiin monissa muisteluksissa. Johan oli lyhyehkö, hoikka, luonteeltaan vähäpuheinen, lähes umpimielisen oloinen, puritaaninen ja jämpti mies. Hän käveli päivittäin kaupungista laivavarville, mutta aina yksin, eikä kyllä pysähtynyt juttelemaan kenellekään. Vanhojen raahelaisten mukaan hän olisi oivallisesti sopinut sotalaivan kapteeniksi. Raahelaiset puhuivat ”Velemannin katteinista”. Baltzar oli myös lyhyehkö, mutta hyvin leveä, ”kuin tervatynnöri”, puhelias, seurallinen ja leikkisä mies. Raahelaisille hän oli Paltsu. Paltsusta kerrotaan,
että ”hän aina konnaili”, keksi milloin mitäkin kujetta niin kaupungin patruunien kuin lastenkin kanssa. Tuttu näky kaupunkilaisille oli huomattavan ylipainoisen Paltsun ja apurinsa Lars Fredrik Leufstadiuksen verkkaiset käyskentelyt kaupungilla. Paltsun piti pysähtyä levähtämään joka kadunkulmassa ja avulias Leufstadius ojensi keppinsä Paltsun selän tueksi. Luonteenomaista veljeksille oli vaatimaton, pröystäilemätön elämä, ja sitä he odottivat myös muilta kaupunkilaisilta. Veljesten taloutta hoiti naimaton sisar Sara ja heidän kanssaan asui myös nuorin veli Frans Didrik, joka kirkonkirjoissa mainitaan heikkomieliseksi. Ajatus kaupallisen oppilaitoksen perustamisesta Raaheen vaikuttaa kypsyneen veljesten mielissä pitemmän aikaa. Tähän vaikutti osaltaan Johanin opiskelu Englannissa sekä kotikaupungin vajavaiseksi koettu koulutustarjonta. Veljekset halusivat perustaa laitoksen, joka jää elämään heidän jälkeensä ja olisi hyödyksi sille seudulle, sille maalle ja sille elinkeinoalalle, jolle he itse olivat omistaneet nuoruutensa ja miehuutensa vuosien parhaat voimat. Baltzar Fellmanin kuoleman jälkeen v.1863 perustettiin veljesten keskinäisen testamentin mukaan ”Raahen Porvari- ja Kauppakoulurahasto”. Raahen kauppaseura sai rahaston hoidettavakseen. Kun korot olivat kertyneet miljoonaan markkaan, saattoi koulu aloittaa toimintansa perusteellisten tutkimusten ja valmistelujen jälkeen. Veljekset tukivat muitakin raahelaisia kulttuurihankkeita, niin museota kuin kirjastoakin, etenkin viimemainittua varsin huomattavalla summalla. Baltzar ja Johan Fellman perustivat koulunsa, jotta nuoriso saisi korkeampaa kauppaopetusta kotikaupungissaan. Fellmanin veljekset olivat kouluhankkeessaan kaukonäköisempiä kuin ehkä arvasivatkaan. Raahen Porvari- ja Kauppakoulun käynnistäessä toimintaansa 1880-luvulla Raahen voittoisimmat vuodet kauppapurjehduskaupunkina olivat jo ohi. Koulun merkitys kasvoi entistäkin suuremmaksi. Sen antaman koulutuksen turvin moni nuori varmisti tulevaisuutensa, moni löysi tiensä myös maailmalle. ”Raahen Porvari- ja kauppakoulu enemmän kuin mikään muu esti merenkulun lakattua ja suuruudenajan päätyttyä Raahea vaipumasta vähäpätöiseksi ja unhoon jääneeksi seuduksi.”.
Friemanin talon keisarillinen vieras Raatimies ja kauppias Johan Frieman rakennutti perheelleen uuden talon Pekkatorille Raahen palossa 1810 tuhoutuneen tilalle. Tähän taloon majoittui keisari Aleksanteri I vierailullaan Raaheen vuonna 1819. Keisarillinen vierailu oli valtaisa uutinen koko kaupungissa ja täällä alettiinkin valmistautua osaksemme sattuneeseen kunnianosoitukseen asian vaatimalla hartaudella. Sillat ja aidat kunnostettiin, maalaamattomat talot maalattiin ja possut ja ämmyt vietiin kaupungin ulkopuolelle. Satamassa olevat laivat juhlaliputettiin ja kaupungin tulliportin luona olevat talot koristettiin lehtipuin ja keisarin tie kaupunkiin lienee koristettu kukkasin ja köynnöksin. Kaupungiportin ulkopuolelle kiikutettiin Ollinsaaren kartanosta hieno klaveeri elävää musiikkia varten. Mamselli Carin Bergbom sai kunnianarvoisan tehtävän soittaa tällä soittopelillä ja keisarin saapuessa hän kajauttikin ilmoille komeimman tuntemansa kappaleen. Kappalevalinta, Napoleonin marssi, ei ollut erityisen onnistunut, sillä Aleksanteri ja Napoleon olivat taannoin olleet sodassa keskenään. Tapahtumien jatkosta on olemassa kaksi versiota. Toisen mukaan matkasta uupunut Suuriruhtinas nukkui tämän elähdyttävän musiikkiesityksen ajan ja toisen mukaan raahelaiset alkoivat vimmatusti huutaa hurraata keisarille, jotta soitanto ei kantautuisi keisarin korviin. Keisarin matka jatkui kohti Friemanin taloa ja isännän tervehdittyään keisari halusi tavata talon naisväen. Perheen nuorin tytär, 3-vuotias Jannika sai keisarilta suudelman päälaelle. Keisarillisen suudelman kohteeksi päässeet hiukset otettiin talteen ja niistä punottiin koru. Kerrotaan keisarin ihastuneen perheen vanhimpaan tyttäreen Catharinaan eli Cariniin, tuskinpa neiti ollut harmissaan korkean tason ihailusta. Friemaneilla yövyttyään keisari jatkoi matkaansa, mutta ennen lähtöään hän lahjoitti kiitokseksi vieraanvaraisuudesta talon isännälle timanttisormuksen. Tällä keisarin lahjoittamalla sormuksella muistojaan vaaliva Carin Seraphina raaputti kotinsa ikkunaan nimensä, keisarin monogrammin ja tämän kuolinvuoden 1825. Keisarilliseen vierailuun liittyvää esineistöä on esillä museomme kokoelmissa: lähes kohtalokas soittopeli, keisarillisen suudelman saaneet hiukset sekä Carinin raapustama ikkunaruutu. Friemanin talo on sittemmin toiminut kansakoulun tiloina (1874-1958), kirjastona (1960-80) ja kaupungin toimistotiloina. Tätä nykyä Friemanin talo on osa Kirkkokadun lastentaloa.
Gellin; papiljonki & oluttehdas Paavonperän panimon entisiin tiloihin Paavonperänmäelle perusti uusi herrajoukkio panimon vuonna 1874. Uusi yritys oli nimeltään ”Brahestads ölbryggeri bolag Raahen oluttehdas yhtiö”. Johtokuntaan kuuluivat Axel Brander, Ludvig Ahlqvist, A. Watanen, A. Westerling ja panimomestari Edvin Lars Gellin. Viime mainittu hääri ilmeisesti näkyvimmin ja hänestä kehkeytyi panimon ruumiillistuma, sillä jälkipolvet puhuvat tyystin Gellinin olutpruukista, ja panimon yhteyteen, kivenheiton päähän rantaan rakennettu ravintolarakennus on nimeltään Gelliinin Papeljonki. Gellinin papeljonki oli hulppea rakennus, jonne mentiin pitkää siltaa pitkin, yli rantalääseikön. Papeljonki oli miesten huvittelupaikka. Naisilla ei tuon ajan tavan mukaan ollut anniskelupaikkoihin asiaa muuta kuin henkilökunnaksi. Toisinaan kaupungin herrat saattoivat imponeeraantua oluesta siinä määrin, että syntyi tappeluita. Kerrotaan, että paviljongissa oli ilmapuntari. Siihen oli merkitty Messinan maanjäristys ja vielä alemmaksi meni tappelu Papeljongissa. Joskus oli kuulemma tapeltu niin, että ilmapuntari meni rikki. Panimomestari Gellin kuoli vuonna 1892, minkä jälkeen hänen vaimonsa Selma jatkoi ravintolan pitoa ja isältään oppinsa saanut poika Weikko huolehti panimosta. Tuo aikakausi oli kuitenkin Raahessa sangen hiljaista. Merenkulku oli jo hiipunut ja vilkas, kansainvälinen elämä oli enää muisto vain. Gellinit myivät yrityksensä ja Weikko lähti työn perässä Tornioon vuonna 1899. Hän meni töihin panimomestariksi Tornion portteri- ja oluttehtaaseen ollessaan 23-vuotias. Gellinin kaudella tehdas kehittyi ja lähti vakaaseen kasvuun. Yhtiö nimettiin sittemmin Lapin Kullaksi.
Gellman Isak Raaheen Isak tuli vilkastuvan laivaliikenteen myötä. Gellman suoritti perämiestutkinnon vuonna 1820 ja kapteenintutkinnon vuonna 1824. Ensimmäinen tiedossa oleva pesti oli perämieheksi priki Boreakselle 21-vuotiaana. 24-vuotiaana Gellman tuli kapteeniksi Johan Langin priki Neptunukselle ja jatkoi uraansa vuoteen 1839 saakka. Osakkuuksia hänellä oli ainakin Reinin komppanian laivoissa. Isak jätti meriuran aika varhain, ilmeisesti jo 39-vuotiaana, ja osti Plantingin talona tunnetun talon nykyiseltä Kauppakadulta ryhtyen harjoittamaan siinä kauppaliikettä. Gellman osti talonpojilta tuotteita (voita, nahkaa, talia, potaskaa, tervaa) ja myi niitä sekä rauta- ja siirtomaatavaraa, vaatetta ja rihkamaa kaupunkilaisille. Isak omisti talon lisäksi kolmanneksen Hourunkosken sahasta ja myllystä Pyhäjoella ja osuuksia tusinassa Reinin & Co:n laivassa, osuuden Reinin komppanian laivavarvissa. Lisäksi omaisuutta oli velkakirjasaatavina, pankkitalletuksina ja obligaatioina. Gellin lienee oppinut suomenkielen, sillä asioi talonpoikien kanssa kauppoja hieroessaan ja suurin osa raahelaisistakin puhui suomea. Raahelaiset eivät suinkaan vieroksuneet muualta tulleita kaupunkiin asettuneita, olihan tämä kansainvälinen paikka. Gellman oli raatimieskin. Isak Gellman eleli yksinään koko ikänsä, oli toki taloudenhoitaja ja palvelija ja huushollinsa oli perunkirjan mukaan varsin hyvin ja mukavasti varusteltu porvariskoti ei siis ollut mikään kittuuttaja.
Isak oli huomioinut oman hyvinvointinsa keskellä vähävaraisempien ihmisten sairaudenhoidon olevan retuperällä. Gellmanin on luonnehdittu olleen ”säälivä ja auttamistahtoinen ihminen”, siksipä Isak päätti testamentata asian hyväksi. Testamentissaan 20.2.1872 määräsi taloudenhoitajalle ja palvelijalle tietyt summat, samoin kummitytölleen pikku-Esterille. Hautapatsaskulujen jälkeen kolmasosan omaisuudestaan Isak testamenttasi Öregrundin kaupungille ja kaksi kolmasosaa ”määrään sairaalalle Raahen kaupungissa, jossa sairaalassa köyhän ja varattoman väen tulee saada sairautensa aikana vapaa hoito ja elatus, mutta varakas työläisluokan jäsen korvatkoon hoidostaan sopivaksi katsotun vähäisen maksun, samoin on jokaisella kaupunkilaisella oikeus kohtuullisella korvauksella saada sairaalassa hoitoa sairaalle palvelusväelleen.” Toiminta aloitettiin Gellmanin talossa Kauppakadulla, 1.7.1873 siirryttiin osoitteeseen Brahenkatu 20 ja lopulta 1912 Pitkäänkariin, minne rakennettiin ajanmukainen sairaala.
Hedman, Anders Johan kuuromykkä suutari, harrastelijamaalari ”A.J.H. oli pudonnut pienenä akkunasta ja tullut kuuroksi. Asui sitten vanhalla Marjeliinilla. Käveli kylki edellä keppi kädessä, pieni musta myssy päässä ja korvalaput sidottu leuan alle. Ystävällinen oli kaikille, viittoi ja tuntui olevan jumalinen. Oli jo harmaja vanha ukko kun hänet näin. Ei hänellä ollut täällä sukulaisia. Asui pienessä porttikamarissa ja teki näppäriä kääntökenkiä lapsille ja matalia kesä- ja tanssikenkiä. Jurveliukselta hänelle lähetettiin ruokaa. Hienoa sukua se vissiin oli. Ahlqvistilla pidettiin hautajaiset. Sen huoneessa oli iso taulu, jossa kaikki apostolit. Hän on maalannut kuvia ”Laivanlykkäjäiset” ja ”engelsmannin käynti Raahessa” ne on museossa.” Margret Marjelin 78 v. muisteli Samuli Paulaharjulle .27.7.1923 Heikki Impivaara kertoi Anders Johanista seuraavaan tyyliin: ”Kuuromykkä. Ammatiltaan suutari, mutta omasi maalarinkin lahjoja, joiden tuotteita on mm. pari maalausta, toinen esittävä englantilaisten hävitystyötä Raahen laivaveistämöllä 1854, toinen laivan vesillelykkäjäisiä, tallella Raahen museossa, tosin vailla taiteellista arvoa, mutta yhtäkaikki paikkakunnallisesti mielenkiintoisia. Tunnettu nimellä ”Antti Jussi”. Rangaistu varkaudesta, sapatin rikkomisesta, oikeuden loukkaamisesta, öitsemisestä y.m.
Himanka, Johan merikapteeni ja melkein Madagaskarin keisari Raahelainen merikapteeni Johan Himanka oli kookas ja parrakas mies. Kerrotaan hänen äänensä olleen niin voimakkaan, että se kilpaili myrskyn mylvinnän kanssa. Himanka oli Raahen viimeisten purjelaivojen viimeisiä komentajia. Kun raahelainen merenkulku hiipui, pestautui Himanka päälliköksi raumalaiseen Altai-parkkiin vuosiksi 1899-1902. Laiva teki Himangan johdolla useita onnistuneita matkoja eri puolille maailmaa. Parkki Altain viimeinen matka päättyi Madagaskarin saarelle. Laiva jysähti määräsatamansa edustalla koralliriutalle. Miehistö pääsi turvaan pelastusveneillä ja lasti purettiin maista tulleisiin proomuihin, mutta laivaa ei saatu korjatuksi. Miehistö joutui olemaan maissa pari viikkoa. Eräänä päivänä saapui yllättäen paikallisten asukkaiden lähetystö kapteeni Himangan luo pyytämään herra kapteenia heille keisariksi. Keisarin ei kuulemma olisi tarvinnut tehdä muuta kuin istua silkkipytty päässä ja jakaa oikeutta. Himanka kieltäytyi kunniasta, mutta hänen kerrotaan myöhemmin katuneen päätöstään.
Impi Impi oli Langin komppanian vuonna 1868 rakentama raahelainen parkkilaiva. Kolmimastoinen Impi oli 345 lästin (eli 637 rekisteritonnin) vetoinen, taloudellinen ja tehokas lastinkuljettaja. Parkki oli raahelaisvarustamoiden suosima alustyyppi, koska sillä pystyi kuljettamaan paljon lastia pienellä miehistöllä. Impi seelasi raahelaisten omistuksessa lähes kolme vuosikymmentä ympäri maailman meriä. Sen määräsatamia olivat mm. New York (USA), Pensacola (Florida USA), Queenstown (Irlanti), Falmouth (Englanti), Pillau (nyk. Kaliningrad, Venäjä) ja Miramichi (New Brunswick, Kanada). Elinkaarensa aikana Impillä ehti olla useita kapteeneita. Viimeisellä reissulla vuosina 18921896 kapteenina toimi Johan Himanka. Impi myytiin purjelaivojen kultakauden päätyttyä Ahvenanmaalle vuonna 1897. Parkki Impi kuvattu Sharpnessissa vuonna 1868.
Juorupeilit Juorupeilillä eli katupeilillä tarkoitetaan ikkunanpielessä olevaa pientä kaksiosaista peiliä, jonka avulla talon sisältä voidaan nähdä, mitä ulkona kadulla tapahtuu. Sen ääressä mummut, jotka eivät enää jaksaneet käydä kaupungilla, istuivat seuraten kaupungin liikettä, pysyen siten itsekin vielä elämän mukana. Silmälasipäisestä muorista ja katupeilistä keksittiin raahelainen arvoituskin: “Mikä se on kun kahen klasin läpi kattoo kolmanteen?” Ikkunapeilistä oli kurinpitovälineeksikin. Tarina kertoo entisajan kapteenista, joka ei tahtonut saada pidetyksi vallatonta poikajoukkoansa kurissa, mutta isän katsahtaessa katupeiliin ja lausahtaessa: ”Mammakin sieltä näkkyy tulevan”, asettui telmivä joukko heti aloilleen. Juorupeilit olivat hyvin tavallisia vanhassa Raahessa, ja niitä näkyy katukuvassa edelleen. Niiden merkitys sosiaalisen kontrollin ja juoruilun välineenä lienee kuitenkin jo laimentunut. Suomeen juorupeilit kulkeutuivat aikoinaan Ruotsista.
Köölhaalattu laiva Laivoja piti tietysti aika ajoin korjata. Jollei ollut pakko turvautua kalliiseen kuivatelakointiin, laiva voitiin köölhaalata eli kiinnittää Maivaperässä sijainneeseen kallistuslaituriin eli roopenkkiin. Siinä se saatiin köysien avulla vedettyä kallelleen, jolloin pohjaa pääsi korjaamaan.
Kölin ali vetäminen Kölin ali vetäminen eli kölihaalaus oli eri valtioiden laivastoissa 1500–1700-luvuilla käytetty rangaistus, joka toimeenpantiin vetämällä tuomittu henkilö laivan kölin alitse aluksen puolelta toiselle. Kölihaalausta käytettiin terminä myös menetelmälle, jossa rangaistavaa haalattiin meressä laivan vierellä isomaston alimman raa’an päähän sidotun köyden varassa. Kölihaalauksessa isomaston alimman raa’an nokkaan kiinnitetty köysi vedettiin laivan alitse sen leveimmältä kohdalta. Rangaistava merimies laitettiin roikkumaan köydestä ja laskettiin mereen. Kun rangaistava oli kadonnut pinnan alle, köyttä vedettiin taljojen avulla aluksi verkkaisesti, jotta hän ehtisi vajota aluksen pohjaa syvemmälle, eikä näin kolhisi itseään runkoa tai köliä vasten. Rangaistavaan oli myös sidottu painoksi kiviä, rautapainoja tai erityinen lyijyliivi. Meressä vaarana olivat myös puulaivojen kylkiin pinnan alle pesiytyneet kotilot, joista terävimmät saattoivat repiä vaatteita ja leikata ihoa. Kun rangaistavan laskettiin ohittaneen kölin, ruvettiin köyttä vetämään mahdollisimman nopeasti hukkumisen estämiseksi. Osa kölin alta vedetyistä kuitenkin hukkui tai ruhjoutui kuoliaaksi toimenpiteen aikana. Hengissä selvinneet saattoivat kuolla myöhemmin tulehtuneisiin haavoihin tai muihin ruumiinvammoihin. Mikäli rangaistu oli vetänyt haalauksen aikana vettä keuhkoihinsa, hän saattoi kuolla meriveden hengittämisen aiheuttamiin hengenvaarallisiin jälkiseurauksiin. On sanottu, että yksi kolmesta kölin ali vedetystä jäi henkiin.
Leufstadius, Johan kapteeni, tupakkitehtailija Johan Leufstadius tuli Öregrundista Ruotsista tänne Raaheen ilmeisestikin laivan tuomana eli kauppamerenkulun luomat hyvät uranäkymät toivat nuoren merenkulkijan tänne Pohjanlahden toiselle puolelle. Johan Leufstadius suoritti perämiestutkinnon 1814 ja kapteenin tutkinnon 1819. Hän seelasi monilla raahelaisilla ja oululaisillakin laivoilla, mutta malttoi jäädä maihin 1840-luvun lopulla. Meni naimisiin raahelaisneidon, Katharina Hallbergin kanssa. Johan Leufstadius osti perheelleen 1820-l:lla pormestari Westmanilta talon Ranta- ja Cortenkadun kulmasta, nykyäänkin Leufstadiuksen talona tunnetun huushollin. Leufstadius tuotti Venäjältä lehtitupakkia ja alkoi kasvatella sitä ja valmistamaan siitä raahelaisille poltettavaa. Alkoi siis tupakkifabrikööriksi. Privilegiot eli jonkinlaiset toimintaoikeudet tehdas sai 1848. Cortenkadun varrella olevassa erillisessä rakennuksessa, entisessä pakari- eli leivintuvassa oli tupakkifabriiki, jossa lehdet jalostettiin haluttuun muotoon. Tehtaassa oli työntekijöitäkin, neljä poikaa, nk. tupakkienkelit. Nimi tuli poikien työvaatteesta, pitkästä valkoisesta paidasta.
Mentzer, Carl pormestari Toimi Raahen pormestarina vuosina 1766-1805. Edusti kaupunkiamme neljillä valtiopäivillä. Toimi tarmokkaasti tapulikaupunkioikeuksien saamiseksi. Onnistui vihdoin vuonna 1791. Jo aiemminhan oli saatu ne välilliset oikeudet. Taannoinen kaupungin eteläreunana toiminut Södra Staquettsgatan (Eteläinen aitakatu) muutettiin vuoden 1911 asemakaavamuutoksen yhteydessä Mentzerinkaduksi herra pormestarin muiston kunnioittamiseksi. Nimenmuutos oli jo vuoden 1900 asemakaavan muutosehdotuksessa. Kadun nimi muutettiin Koulukaduksi v.1930. Mentzer asui muuten Soveliuksen taloa edeltäneessä pytingissä. Kauppias Matts Sovelius osti tontin rakennuksiin pormestari Mentzerilta 5.5.1777 ja rakensi sille uuden talon ulukohuonekantteineen. Carl Mentzer on haudattu kirkkopuistoon, kivi löytyy sieltä. Siinä tosin lukee Mintzer.
MAMSELLILYHTY Vanhassa Raahessa noudatettiin tarkkoja vierailukäytäntöjä. Kahvikutsuilla käytiin iltapäivällä kello kahden ja viiden välillä, ja iltavierailut toimitettiin kello viiden tai kuuden jälkeen. Samuli Paulaharju kertoo: ”Kun taloon sattui joku tuttava tulemaan noin vain kutsumatta, lähetettiin heti neitsyt kutsumaan muitakin vieraita, ensi sijassa sukulaisrouvia, ja lisäksi muitakin rouvia ja mamselleja, ”jotta olisi seuraa”. Kohteliaasti ja taitavasti tuli neitsyen esittää kutsunsa, niiata ja asian mukaan sanoa, vaikkapa: Mamselli sanoi terveisiä mamsellille, että mamselli tulis mamsellille, että mamsellille tulee muitakin mamsellia. Mutta ei ketä tahansa rouvaa eikä mamsellia saanut kutsua, vaan piti muistaa, millaisissa väleissä kutsutut olivat keskenään.” (mamselli=neiti) Rouvien ja neitien palatessa vierailulta hämärän tai pimeän aikaan, palvelusneito kulki edellä kantaen saranavarrellista, lasiseinäistä ja yleensä läkkipellistä valmistettua kynttilälyhtyä, ns. mamsellilyhtyä.
”Nälkvisti” Toiset kapteenit olivat pidettyjä, toiset pelättyjä, toiset vihattuja. Lempinimet keksittiin miestä myöten. Eräskin kapteeni Björkvist, joka piti miehiä nälässä, sai miehistöltä liikanimen ”Nälkvist”. Kun raahelaiset laivat palasivat matkoiltansa, parkkeerasivat ne Roskan redille odottamaan lossausta eli lastin purkua. Laivalta ei poistuttu ennen kuin lääkäri, tullimies ja laivan redari olivat toimittaneet tarkastuksen. Vasta kun tämä ”visitatsuuni” oli suoritettu, pakkautuivat merimiehet suureen parkaasiin, jolla lähdettiin soutamaan kohti kaupunkia. Jos miehistö piti kapteenia hyvänä, nostettiin airot yksissä tuumin ylös laivan vieressä ja huudettiin kolminkertainen hurraahuuto hyvästiksi kapteenille. Airot kohotettiin uudelleen kohti korkeuksia ja jälleen hurraata huudettiin kotisatamaan saapuessa. Näin tervehdittiin satamassa odottavia, samalla ilmaisten kaikelle kansalle kapteenin olevan pidetty. Tervehdykset jäivät tekemättä ja hurraat huutamatta jos miehistö ei ollut esimieheensä tyytyväinen. Niinpä huono kapteeni sai tyytyä perin hiljaisiin ja murjottaviin hyvästeihin.
Oksetusjuuri Oksetusjuurta löytyy Raahen Wanhan Apteekin kokoelmista. Sitä käytettiin kaikkiin sairauksiin, joissa esiintyy pahoinvointia ja oksentelua: hengitysteiden ja ruoansulatuskanavan vaivoihin, hinkuyskään, kouristuksenomaisiin yskänpuuskiin, keuhkoputkentulehdukseen, vatsaflunssaan ja raskaudenajan pahoinvointiin. Se paransi vatsan vointia ja auttoi ripuliin.
Pakkahuone, Packhus Raahen uusi tulli- ja pakkahuone rakennettiin vuonna 1848. Siellä tarkastettiin sekä tullattiin kaikki kaupunkiin meritse saapunut tavara. Talossa toimi myös merimieshuone, joka välitti työtä laivoille, varmisti oikean suuruisen palkan maksamisen sekä maksoi eläkettä ja avustuksia työkyvyttömille ja vanhoille merimiehille ja heidän perheilleen. Kun ”pakhuusin” katolla olevaan tankoon vedettiin ”flaku”, siitä kaupungin väki tiesi, että siellä saattoi pestautua laivaan. Purjelaivakauden päätyttyä taloon muuttivat kirjasto ja museo, ja sittemmin rakennus siirtyi kokonaan museokäyttöön.
Posliinikoirat Posliiniset ”Staffordshiren koirat” olivat tavallinen merimiesten tuliainen Englannista. Koti-Raahessa ne oli tapana sijoittaa ikkunalle istumaan, ja niitä käytettiin eräänlaisina viestintävälineinä. Kun koirat istua napottivat kuono sisälle päin, oli talon isäntä kotosalla. Kun koirat katselivat ikkunasta ulos, siitä tiesi isännän olevan merillä.
Rosvo-Perttunen, ”tavaran tassaaja” Anders Wilhelm Berttunen (Antti Ville Perttunen) oli Pohjois-Suomen kuuluisin varas 1860- 1880-luvuilla. Hänen liikkeistään ja teoistaan kerrottiin sanomalehdissä ja tarinoita kiersi kansan keskuudessa. Varakas väki pelkäsi omaisuutensa puolesta, mutta Perttusella lienee ollut ”tavallisen kansan” sympatiat puolellaan, sillä hänen kerrotaan auttaneen köyhää kansanosaa. Eräs tarinoista kertoo Perttusen sanoneen auttamalleen vanhalle muorille: ”Minä oon se kuulusa Rosvo-Perttunen. Sano kaikille muillekki, että se RosvoPerttunen ei oo mikkää paha mies, minä oon tavaran tassaaja, otan rikkailta ja annan köyhille.” Selkeää kuvaa Perttusen vaiheista ja teoista on hankala luoda, sillä eri lähteet antavat erilaista tietoa ja kansan suussa tarinat ovat voineet muuttua kovin romantisoiduiksi. Monet tarinat ovat kuitenkin totta ja Antti Perttunen on henkilönä todistettavasti ollut olemassa. Anders Wilhelm syntyi Oulussa vuonna 1851. Perheen isä kuoli pojan ollessa 7-vuotias. Orvoksi sisaruskatras jäi, kun äitikin menehtyi pian isän kuoleman jälkeen. Lapset päätyivät sukulaisten huostaan, ja Anders pantiin räätälinoppiin. Oman kertomansa mukaan hän varasti ensimmäisenä tiu’un ja kun ei näpistyksestään kärähtänyt, jatkoi varkauksiaan. Ennen pitkää poika jäi kuitenkin tekosistaan kiinni ja päätti karata. Kajaania ja Kuopiota myöten kuljeskellut varas otettiin jossain vaiheessa kiinni irtolaisena ja palautettiin Ouluun, missä hän joutui oikeuden eteen. Vielä alaikäinen Perttunen passitettiin Oulun vankilaan. Siitä alkoi rötösten ja rangaistusten kierre. Perttusen tekoset sijoittuvat 1800-luvun jälkimmäiselle puoliskolle, jolloin olot olivat kovin erilaiset kuin nykyään. Tavallinen kansa pelkäsi kierteleviä roistoja ja varasjoukkoja huolimatta siitä, että oikeuslaitos toimi ja rikolliset saivat rangaistuksensa. Vapaalla jalalla ollessa Perttusen liikkuma-alue oli laaja (Pohjois-Suomi, Savo, Kainuu). Varkaudet olivat hänen pääasiallinen
toimeentulonsa, ja hänellä lienee ollut useampia rikoskumppaneita. Rosvon leipä ei ollut leveä. Perttunen kutsuikin itseään nimellä ”Ahastuinainen”, sillä oli aina tuntenut olevansa ahdingossa. Rosvon maineesta johtuen häntä syytettiin joskus rikoksista, joita hän ei ollut tehnyt. Toisinaan Perttunen puolestaan tunnusti tekemättömiäkin tekoja. Rosvo-Perttusta jahdattiin vuosien ajan, mutta kerta toisensa jälkeen tuo liukas luikku onnistui livistämään. Raahessa Perttunen oli hilkulla jäädä kiinni pariin otteeseen. Poliisikomissaari Kärnä oli pitkään Perttusta jahdannut ja vihdoin nappasi hänet. Perttunen ehti kuitenkin tirvaista Kärnää puukolla kyynärvarteen ja pakeni. Toisella kertaa Perttunen piileksi Raahen lähellä sijainneessa saunassa. Poliisit saartoivat rakennuksen, mutta Perttunen karkasi akkunasta alastonna -28°C:n pakkaseen. Hän onnistui saamaan jostain ylleen naistenvaatteita ja turkiksia ja pääsi pakoon paleltumatta. Rosvo-Perttunen jäi lopulta kiinni vuonna 1874 piilopaikastaan paljastettuna Limingassa. Hänet passitettiin Kuopion vankilaan pitkäaikaisen ”saalistajansa” poliisikomissaari Kärnän saattelemana. Ilmeisesti Perttusen ja Kärnän välit olivat useampien käräjämatkojen aikana muodostuneet toisiaan ymmärtäviksi. Eihän Perttunen vaarallinen ollut, paatunut varas ja sukkelakielinen veijari kylläkin. Rosvo-Perttusen tarina päättyy Kuopion rangaistusvankilaan, jossa hän kuoli vuonna 1877.
Syltpata Tyynillä ilmoilla Välimerellä seelatessa raahelaiset merimiehet saattoivat pyydystää syltpatoja eli kilpikonnia. Ne kuljetettiin vesilaatikossa Englantiin myytäväksi, sillä sellainen ”maksoi paljo enemmän kuin Suomesa lehemä”. Tuotiin niitä kotiinkin tuliaisiksi, ja ripustettiin täytettynä kattoon onnea tuomaan. KILPPARIRUNOELMA (Runo Antti Pyyn kirjoituksesta Kyläkirj. Kuval. A. sarja 1914, siv.189) ”Oli yksi Byhä, ja se oli kyllä hyvä, kun saatiin kaksi syltpattaa, jotka tynnyrisä skrappaa. Toinen niistä oli iso, joka hammastaan hivo, kun styyrmanni kiinni otti ja sen paattiin nosti. Sitten kun tultiin Metelhaaviin, niin sielläpä vasta suuria saatiin, kun kolme miestä paattiin nosti, niin se hartiain päälle kovasti koski. Ja nähä se oli niin kuin joku kaunis mööpeli. Ja kapteenin nimi oli Johan Eerik Lööperi, ja styyrmannin nimi oli Kalle Hypinetti, joka syltpatoja kiinni otti.”
Tulimaan jousi ja nuolet Toiselta puolen maapalloa, Etelä-Amerikan eteläkärjen Tulimaasta, on Raahen museoon päätynyt jousi ja nuoliviini nuolineen. Ne on lahjoittanut merimies Tuomas Pyhäluoto (s. 1858), joka seelasi timpurina eli puuseppänä raahelaisella Matts August -laivalla. Pyhäluoto karkasi laivasta Tulimaassa ja vietti siellä kymmenen vuotta tehden puusepän töitä lammasfarmeilla. Kotiin palattuaan hän lahjoitti Tulimaasta tuomansa jousen ja nuoliviinin nuolineen Raahen museolle. Tutkimusten mukaan kyseessä on Tulimaan ylängön ona- eli selknam-intiaanien käyttämä ase. Selknam-intiaanit elivät 1800-luvun loppupuolella vielä melko lailla kivikautista elämää, ja he olivat erikoistuneet jousimetsästykseen. Onien kulttuuri on sittemmin kokonaan hävinnyt ja heimon katsotaan kuolleen sukupuuttoon. Museossa olevan jousen kaari on tehty lenga-puusta ja jänne guanako-nimisen eläimen koipijänteestä. Nuolikotelo eli -viini on saman eläimen nahkaa. Nuolivarret on tehty happomarjapensaan varresta ja nuoltenkärjet pullolasista, jota löytyi Tulimaankin rannoilta eurooppalaisten myötä jo 1800-luvulla.
Tulipalo 1810 Raahessa riehui tuhoisa tulipalo lokakuun 6:n. päivän vastaisena yönä 1810. Tuli tuhosi raatihuoneen sekä kolme neljäsosaa kaupungista. Kirkko, koulutalo sekä köyhemmän kansan asuttama Katinhäntä säästyivät. Tulipalon kaaoksessa taloista pelastettua tavaraa yritettiin varastaa, mutta varkaat saatiin kiinni. Palon syttymispaikkaa ei saatu varmasti selvitettyä. Työnsä laiminlyönyt palovahti sai sakkorangaistuksen. Raahen palo oli ensimmäinen autonomian ajan kaupunkipalo. Valtiolliset avustustoimet jatkoivat Ruotsin vallan aikaista käytäntöä: avustuksia kerättiin koko Suomen alueelta ja keisari myönsi verohelpotuksia ja avustusta jälleenrakennustyöhön. Kaupunkiin perustettu jälleenrakennustoimikunta aloitti työnsä maanmittari Odenwallin kanssa jo reilun viikon päästä tulipalosta.
Uimahuoneet Merikylpyjä Raahen naisväki saattoi ottaa Kylmäniemen puolella olevassa kauppias Lundbergin kylpylässä. Jälkeenpäin saattoi virkistäytyä kahvilla ja lämpöisillä vehnärinkeleillä. Kaupungin herrahenkilöille oli tarkoitettu kauppias Ahlqvistin 1860-luvulla perustettu uimahuone ja kylpylä Hälsan Pitkänkarin Takarannalla. Siellä sai ottaa kylmiä tai kuumia kylpyjä. Siellä oli myös sellaisia merkillisiä ”skaapeja”, joista jäi pää ulkopuolelle ja muu ruppi sai nauttia lämmöstä tai kuumuudesta. Kylvyn jälkeen oli mahdollisuus nauttia elvykettä, olutta, viiniä, punssia. Saattoipa siellä vielä viihdyttäytyä keilaradallakin.
Viinatehdas Pattijoki Ångbränneri Viinan kotipoltto kiellettiin vuonna 1866. Viinankäyttö alkoi tuolloin olla aivan liiallista ja 1860-luvun katovuosien vähäisetkin peruna- ja viljasadot porisivat pannuissa pilttien ulottumattomiin. Lain voimaantulon jälkeen viinan valmistaminen erillisissä tehtaissa oli luvallista, kunhan yrittäjä maksoi tienesteistään valtiolle hyvät verot. Niinpä Raahen yritteliäät porvarit perustivat vuonna 1872 yhtiön, jonka tarkoituksena oli ryhtyä valmistamaan paloviinaa seutukunnan tarpeisiin. Herrat Ludvig Ahlqvist, Johan Aspegren, G.H.Möller ja Fredrik Sovelius nuorempi saivat luvan perustaa Pattijoen kylään Herroista ensimainittu, Ludvig Ahlqvist oli ollut asialla jo v. 1867, mutta päätöstä piti odottaa. Vuonna 1874 Oulun läänin kuvernööri antoi vihdoin tehtaalle luvan valmistaa 30 000 kannua viinaa. Raaka-aineen eli viljan ja perunat yhtiö sai joko omilta viljelyksiltään tai osti lähialueen talonpojilta. Tehtaalta myytiin paitsi paloviinaa, myös rankkia. Rankista sai halukas itse valmistaa viinansa (ostosesta rankista sai siis tiputella kotonakin kirkasta). Pattijoen viinaprännin tuotteita vietiin nassakoissa Kalajoen markkinoille, Kajaaniin, Kuopioon ja jopa Venäjälle saakka. Seuraavanlainen ukaasi oli kiinnitetty tehtaan seinään: ”Salon pitäjän kihlakunnan oikeus on 8 p: tätä kuuta annetun päätöksen kautta Kahdenkymmenen (20) Markan uhka sakolla paitsi laillista edesvastausta Ja vahingon palkitsemista kieltäny jokaisen ej ainoastaan ottamasta osaa tarpeettomiin wäkikokouksiin waan myös tekemästä minkäänlaista wahinkoa eli ilkeyttä sekä tupakkia polttamasta tämän Wiina Tehtaan luona eli siihen kuuluvalla maalla, joka täten ilmoitetaan. Kesäkuussa 17. Päiwä 1872” (ET huom Rahamuseon nettisivun tietojen mukaan k.o. rahamäärä olisi nykyrahassa (2015) 84,13€. Vuonna 1872 työmiehen tuntipalkka oli 0,20mk).
Viinaprännin toiminta päätettiin lakkauttaa vuonna 1900. Ensimmäinen huutokauppa eli auksuuni polttimosta, siihen kuuluvista rakennuksista ja koneista ym pidettiin 8.9.1900. Raahen Lehti uutisoi asiasta 12.9.1900 näin ”Pattijoen wiinapolttimo tarjottiin wiime lauwantaina huutokaupalla myytäwäksi… Yhtään ostajaa ei saapunut huutokauppatilaisuuteen. Suuri joukko pattijokelaisia oli kyllä keräytynyt huutokaupan menoa katsomaan. Waan saiwat palata yhtä tyhjän toimin kuin olivat tulleetkin.” Uusi ilmoitus huutokaupasta annettiin 16.3.1905. Tuolloin myynti onnistui, ”viina-yhtiön” viimeinen yhtiökokous pidettiin samana vuonna. Viinatehtaan komea päärakennus (38mx9m korkeus 40 hirsikertaa) ja siihen kuuluvat muut rakennukset myytiin liikemies Arthut Lagerlöfille. Lagerlöf siirrätti rakennuksia Ruukkiin ja Raaheen yritystensä työväen asunnoiksi. Raahen Puutavara Oy:n Virpiperän Pitkäpirtti oli näitä rakennuksia.
Wanha Herra Raahen museon kuuluisuus on Wanha Herra, 1700-luvulta peräisin oleva, maailman vanhin sukelluspuku. Sen lahjoitti museolle merikapteeni Johan Leufstadius 1860-luvulla. Sukelluspuvun oletetaan olevan suomalaista alkuperää, sillä sen jalkineiden kärkiosat ovat pieksumaiset ja käsineet muistuttavat tyypillisiä suomalaisia metsämiehen kintaita. Ruotsin Valtionarkiston amiraliteetin arkistosta löytyneessä piirroksessa vuodelta 1727 sukeltaja on lähes samankaltaisessa varustuksessa kuin Raahen sukelluspuku. Tämä amiraliteetin puku oli kuitenkin suunniteltu valmistettavaksi metallista. Raahen museon sukelluspuku on valmistettu vasikannahasta ja saumat ommeltu pikilangalla ja tiivistetty piellä. Vedenkestäväksi sukelluspuku on tiivistetty sianihran, tervan ja pien seoksella.
X suukkoja ja puumerkkejä Kirjeen tai viestin loppuun kirjoitettu ”X” merkitsee suukkoa (halauksen merkkinä käytetään O-kirjainta). Kuvassa näkyvästä kirjeestä näkee, että tapa on tunnettu jo 1800-luvulla. Adolf Bergelin lähettää suudelmia rakkaalleen Cardiffista lokakuussa 1867 kirjoittamansa kirjeen lopussa. X olin tavallinen kuvio myös puumerkeissä, joita kirjoitustaidottomat ennen vanhaan käyttivät allekirjoituksena virallisissa dokumenteissa.
Yövartijat Vanhassa Raahessa oli monenmoista vahtia ja järjestyksen valvojaa. Yövartijan, pränvahin, toimi annettiin usein vasta kaupunkiin tulleille maajusseille tai sellaisille vaareille, jotka eivät juuri muuhun kelvanneet. Oli Piippu-Mattia, Nikolan-äijää ja sen semmoisia. Yövartijan tärkein ominaisuus oli iso ääni. Samuli Paulaharju kertoo: Piippu-Matista eli Maunulan Matista, joka asusteli ensin Reiponkadulla, sitten ulkona Aittaniemen luona pikku mökissä, lähtikin ”komia ääni”, kun hän yövartijana ”huusi tiimaa”. Yhdeksältä äijä lähti astelemaan ja kymmeneltä hän jo hujautteli: ”Kello on kymmenen lyööny – lyööny!” Poikakurikatkin sitä kuullessaan innostuivat, niin että messusivat nurkan takaa vastaan: ”Piippu-Matti on p–nsa syööny – syööny!” Joka tuntia yökyöpeli sitten tuuttaili aina aamuneljään asti, jolloin alkoi rumpalin vuoro. Trumpari päräytti iltayhdeksältä rummullaan kaupungin yöpuulle ja aamuneljältä herätti väen päivän askareisiin. Patrulli oli vartiomiesten joukko, joka oli yövartijan apuna erityisesti markkina-aikaan.
Zimmerman, Petter leipurimestari Myös poikansa Petter oli leipuri. Samuli Paulaharju kertoo poika-Zimmermannista näin s. 217: ”Oli Raahessa kyllä jo toinenkin kutta-ukko, ”Simpermanni”, joka oli ”kaikkein vanhinta paakaria”. Petter Zimmermann asui Cortenkadulla apteekin naapurina ja oli ”sellainen vääräkielinen mies”. Vanhan äitinsä ja Amalia-mamsellin kanssa Petter pyöritteli pulla ja taputteli ankkastukkeja, ja olikin taitava töissään, sillä isäkin, Pehr Zimmermann, oli ollut leipurimestari. Sitten muutti leipuri Petteri Ouluun 1863.”
Åkerman, axel a. viinatehtaan bryggmestari Raahelaiset liikemiehet Fredrik Sovelius, G. H. Möller, L. Ahlqvist ja J. Aspegren perustivat vuonna 1866 tapahtuneen kieltolain kumoamisen jälkeen uuden viinatehtaan Pattijoen varrelle. Herra Axel A. Åkerman toimi Pattijoen viinaprännin eli viinatehtaan johtajana. Hän valmisti sittemmin viinaprännistä mahtavan tarkan ja yksityiskohtaisen pienoismallin, joka nyt on esillä Pakkahuoneen museon alakerrassa. Tehtaan ikkunoista kannattaa koettaa kurkistella sisälle. Pränninjohtaja Åkerman on kalustanut rakennuksen aivan niin kuin se oli toiminnan vuosinaan. Viinatehtaasta löytyy kaiken maailmaan pannut ja höyryttimet ym. Alakerran konttorihuoneitten seinät on tapetoitu jne. Pattijoen Höyrypolttimon/Pattijoki Ångbrännerin eli viinaprännin ura oli lyhyt, mutta se jätti Pattijoen nimistöön perintönsä, Pattijoen maankuulu Rännärin pesäpallokenttähän on saanut nimensä sen mukaan.
Äimä Antti Turussa sijainneen kenraalikuvernöörinviraston kamariviskaali Antti Äimä (n.1600-1660) hoiteli käytännössä kenraalikuvernöörin hommia vuosina 165254, kun Pietari Brahe palasi Suomesta Tukholmaan hoitamaan valtakunnan drotsin velvollisuuksia ja osallistumaan valtaneuvoston toimintaan. Brahe lopetti hommansa/toisen kautensa Suomen kenraalikuvernöörinä 14.1.1654 ÄIMÄ = iso (nahan)ompeluneula. Olla äimänä: hämmästyksestä auki loksahtanut suu saattaa muistuttaa äimän silmää.
Östbergin talo kommakkoportti Pitkänkadun, nykyisen Kauppakadun, pohjoispäässä sijaitsi aikoinaan suuresta kaupunkipalosta säästynyt Östbergin paripirttinen matala rakennus. Se oli ikivanha, ja sen pihaan vei pirttien välitse leveä katollinen ajoportti, ”kommakkoportti”.