20 minute read
Vierailu Seilin saarella
Toimituksen tutkimusmatka Seiliin
Teksti: Anni ja Matti Kultajoki
Advertisement
Kuvat: Matti Kultajoki
Eräänä heinäkuisena perjantaina, sateisena ja sumuisena aamuna, Ääretönlehden toimittajapariskunta Anni ja Matti Kultajoki lähtivät vierailulle Turun saaristoon, tarkemmin sanottuna Seilin salaperäiselle eristyssaarelle. Matkan tarkoituksena oli tutustua saaren synkkämaineiseen sairaalamiljööseen ja samalla kuulostella, ovatko huhut kummittelusta ja saaren raskaista energioista vielä nykyaikana todenperäisiä…
Seili – kirottujen, syntisten ja hullujen viimeinen matkakohde
Ensimmäiset kirjalliset maininnat Seilin saaresta ulottuvat 1500-luvulle saakka. Hylkeiden metsästäjät ovat satunnaisesti rantautuneet saareen veneillään ja käyttäneet sitä lepo- ja yöpymispaikkanaan. Synkkä historia alkoi 1600-luvulla, kun saari valikoitui lepraa sairastavien syrjäiseksi karkotuspaikaksi.
Lepra eli spitaali on ensimmäinen vakava sairaus, jonka esiintymisestä Suomessa on kirjallisia lähteitä. Koko siltä ajanjaksolta, jolta on olemassa tietoja sen esiintymisestä, tauti on kuitenkin ollut suhteellisen harvinainen. Ensimmäisiä historiallisia mainintoja sairaanhoitolaitoksesta Suomessa on vuodelta 1355, joissa mainitaan Turun Puolalanmäelle perustettu Pyhän Yrjänän hospitaali, joka rakennettiin lepraa sairastavia varten. Vuonna 1475 Viipuriin oli perustettu toinen, Maria Magdalenalle pyhitetty hospitaali ja myöhemmin vielä yksi samankaltainen Paltamoon. Hospitaaleja kuvattiin vielä 1500-luvulla hyvin kurjiksi paikoiksi, joissa tapahtui jopa potilaiden nälkäkuolemia.
Kuva: Matti Kultajoki
Kuva: Matti Kultajoki
Kuva: Matti Kultajoki
Kuva: Matti Kultajoki
Kuva: Matti Kultajoki
Ruotsi-Suomen kuningas Kustaa II Adolf pyrki uudistamaan köyhäinhoitoa 1600-luvun alusta lähtien niin, että hospitaaleista olisi tullut suurempia ja paremmin valvottavia laitoksia. Tähän perustui myös se, että Turun leprasairaala ja köyhäinhuone yhdistettiin Seilissä.
1600-luku oli taudin huippuaikaa Suomessa. Vuosisadan puolivälin tienoilla maamme hospitaaleissa hoidettiin yhteensä reilusti yli sataa leprapotilasta. Näin ollen vuonna 1695 koko Suomen arvioidun väkiluvun ollessa suunnilleen 450 000 ihmistä, lepraa esiintyi noin 1-3 tapausta 10 000 asukasta kohden.
Seilin viimeiset kaksi spitaalista (vaarallisten tarttuvien tautien kategoriaan merkityt henkilöt) olivat Kemiöstä vuonna 1765 tullut räätäli Henrik Andersinpoika, joka kuoli spitaaliin 26.4.1766. Eurasta kotoisin ollut piika Malin Mattsintytär tuli saarelle 1733. Saapuessaan hän oli 21-vuotias, ja hän kuoli 73-vuotiaana vuonna 1785, mutta hänen sairautensa ei ilmeisesti kuitenkaan ollut spitaali, vaan jokin muu sitä muistuttava tauti. Malin oli viettänyt Seilissä kokonaiset 51 vuotta, valtaosan elämästään.
Kuva: Matti Kultajoki
Kun leprasta vihdoin päästiin, saaresta tuli Suomen suurin niin kutsuttujen parantumattomien mielisairaiden hoitopaikka, eli houruinhuone. Seiliin saapuneilla potilailla oli usein takanaan jonkinlainen laitoskierre muissa hoitolaitoksissa. Diagnoosin mielisairaudesta teki yleensä pappi, eikä sillä välttämättä ollut mitään tekemistä lääketieteen kanssa. Monet saattoivat siis joutua eristykseen ilman kunnollista syytä. Mieleltään sairaita ihmisiä pidettiin useimmiten Paholaisen eksyttäminä tai pahojen henkien riivaamina.
Seilin ensimmäinen pappismies oli myös samanaikaisesti leprasairaalan lääkäri. Kun hän oli hoitanut viisi vuotta karmean näköisiä kuolemansairaita spitaalisia, hän sekosi pahasti päästään. Työpaikka Seilissä oli hänelle yksinkertaisesti aivan liian raskas kestettäväksi, varsinkin kun lepratautia pidettiin vielä siihen maailmanaikaan Jumalan rangaistuksena syntisestä elämästä. Niinpä tämä hulluksi tullut valtionkirkon pappi olikin sitten saarelle perustetun mielisairaalan ensimmäinen virallinen potilas. Seilin seuraava kovaluontoisempi pappi kesti demoniset ristiriitaiset työpaineet paljon paremmin.
Myöskin esimerkiksi poliittiset toisinajattelijat ja kaikenlaista silmiinpistävän poikkeavaa elämäntapaa viettäneet ihmiset ovat historian saatossa varsin usein päätyneet samaan mielisairaalaan vasten tahtoaan. Saarella oli muun muassa paljon alempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvia naisia. Joillakin sairaudeksi nähtiin köyhyys, toiset joutuivat esimerkiksi hyväksikäytön uhreina sosiaalisesti poikkeavaan asemaan, ja siten karkotetuiksi pois normaalista yhteiskunnasta. Sokeita, vammaisia tai yksinäisiä vanhuksia, joilla ei ollut ketään heistä huolehtimassa, kuljetettiin myös Seilin saarelle kuin ihmiskaatopaikalle konsanaan.
Hospitaalin henkilökuntaan kuuluneet hoitajat olivat monesti hyvin kovakouraisia, eikä suoranainen väkivaltakaan ollut tässä seinähullujen sairaalassa heidän taholtaan harvinaista. Kuri ja järjestys täytyi pyrkiä kaikin mahdollisin keinoin säilyttämään, tavallaan myös siksi, että se saattoi edesauttaa potilaiden ”parantumista”. Olosuhteet olivat sairaalassa yleensä ottaen kuitenkin niin kurjat, ettei siellä juuri kukaan voinut oikeasti parantua. Yleisenä toiminta-ajatuksena olikin, että Seiliin joutuneet eivät sieltä koskaan enää pois päässeet. Tarinoiden mukaan he toivat viimeiseen leposijaan tarvittavat ruumisarkun laudatkin mukanaan.
Seilin hospitaali oli siis mielisairaalan lisäksi käytännössä monille myös vankila ja lopulta kuolemanselli. 1800-luvun loppupuolella hospitaaliin sijoitettiin ainoastaan naisia, jotka oli luokiteltu kelvottomiksi yhteiskuntaan. Naisten mielisairaalana se toimi aina vuoteen 1962, jolloin modernimpia lääketieteellisiä hoitomenetelmiä alettiin vähitellen ottaa laajempaan käyttöön Suomenkin mielisairaaloissa.
Rantautuminen pahamaineiselle saarelle
Matkustimme Seilin saarelle Turusta pienellä laivalla. Tunti ja kolme varttia tasaista veneen moottorin hurinaa, keinuttelevia meren aaltoja ja paljon kauniita kivikkoisia saaria ympärillä. Pohdimme, millaisilla aluksilla siellä mahdettiin entisaikoina kuljettaa sairaalaan meneviä potilaita. Varmaa on, että matka kesti pitkään, ja sen aikana ihmiset ehtivät varmasti kokea monenlaisia tunteita epäuskosta kauhuun, ja lopulta suurta epätoivoa, kun jalka astui syrjäisen saaren rantaan, eikä ympärillä ollut muuta kuin merta. Eristyneisyys muusta maailmasta lävähti vasten kasvoja, eikä takaisin ollut mahdollisuutta palata.
Kuva: Matti Kultajoki
Yhteysaluslaiturista eli postilaiturista on nykyisin noin kilometrin kävelymatka päärakennukselle, joka on siis vanha sairaalarakennus 1800-luvulta. Sisältä rakennus on jaettu kahtia pitkällä käytävällä, jonka varrella oli aikoinaan pitkät rivit yhden hengen potilashuoneita. Yksi niistä on jätetty alkuperäiseen kuntoonsa osana museonäyttelyä, mutta kaikki muut huoneet ovat rakenteeltaan jonkin verran muunneltuja, ja nykyisin lähinnä Turun yliopiston saaristomeren tutkimuslaitoksen käytössä.
Kuva: Matti Kultajoki
Päärakennuksessa sijaitsee myös saaren ainoa ravintola, joka tarjoilee aamiaista ja lounasta, sekä kahvia ja lista-annoksia. Samalla myyntitiskillä toimii myös majoitusvieraiden sisään- ja uloskirjautuminen. Ravintolan antimia voi nauttia oman valinnan mukaan yhdessä kolmesta ruokailusalista, tai kauniilla säällä myös ulkona pihapöytien ääressä istuen.
Käveltyämme laiturilta sairaalalle saimme jo vähän tuntumaa saaren upeasta luonnosta. Karuja kallioita, raikkaalta tuoksuvia rannikkomännikköjä, lehmien ja lampaiden laitumia, sekä runsaasti kukkaniittyjä – monipuolista saaristolaismaisemaa parhaimmillaan! Pistimme merkille myös valtavan kokoisia ikivanhoja lehtipuita – vaahteroita, jalavia, lehmuksia, tammia, saarnipuita, tervaleppiä… Monet niistä suurimpia, mitä olemme koskaan missään nähneet. Pelkoa saareen eksymisestä ei ollut, sillä Seilin pituus on vain noin 2,5 km, joten siellä on helppoa liikkua kävellen, myöskin tarpoa metsässä kapeiden hiekkateiden ja luontopolkujen ulkopuolella. Hospitaalin ympäristössä lenteli paljon haarapääskyjä, jotka pesivät saaren vanhoissa rakennuksissa.
Saaristomeren tutkimuslaitos
Kuva: Matti Kultajoki
Haettuamme majoitusmajamme (vanhan leipomon) avaimen, naurahdimme kun huomasimme saaneemme itsellemme huoneen numero 13. Olikohan reissu kenties muuttumassa todellisen elämän kauhuelokuvaskenaarioksi, se varmaan selviäisi meille lähipäivien aikana. Muita uhkaavia ennusmerkkejä ei kuitenkaan ollut havaittavissa, ellei lukuun oteta läheisen vanhan maakellarin kynnyksen päällä näkemäämme tummasävyistä kyykäärmettä, joka kaksihaaraista kieltään lipoen tuijotti meitä mustilla silmillään…
Kuva: Matti Kultajoki
Saaristolaiselämää ennen ja nyt
Saari on ollut aikoinaan lähes omavarainen. Potilaiden sekä muiden saaren asukkaiden on ollut pakko vetää yhtä köyttä ja paiskia kovasti töitä saadakseen jokaiselle ruokaa pöytään.
Spitaaliset tuli lunastaa vuoden 1624 hospitaalijärjestyksen mukaan sairashuoneisiin 20 hopeataalarin kertamaksulla. Joskus sairaan perhe halusi suorittaa maksun kaksinkertaisena, jotta hoidokki saisi runsaamman ruoka-annoksen saarella. Tämä antaa ymmärtää, että tavallisella lunastussummalla saatu ravinto katsottiin riittämättömäksi tai ainakin sisällöltään liian yksipuoliseksi.
Säilyneistä kruunun tilikirjoista, jotka kirjoitettiin hospitaalin taloudenpidon valvomiseksi, voidaan selvittää melko tarkasti myös sairaiden sekä saarella työskennelleiden asuinoloja ja ruokataloutta.
1600-luvulla sairaille kuului neljä tupaa sekä suuri pakari ja sauna. Halvaantuneille hoidokeille oli varattu oma tupa ja sauna. Kalastukseen käytettiin kahta venettä ja yhdeksää verkkoa sekä yhtä 19 metrin mittaista nuottaa. Karjana tilalla pidettiin hevosia, härkiä, sonneja, lehmiä, lampaita, vuohia, pukkeja ja kanoja.
Saaren asukkaat jaettiin kolmeen ryhmään: henkilökuntaan, spitaalisiin ja niihin, jotka olivat muuten sairaita kuten vanhoja, halvaantuneita, sokeita tai mielipuolia. Kruunun hoidossa olleet köyhät ja mielisairaat sijoitettiin kaikki samoihin puurakennuksiin aina 1600-luvun lopulle saakka.
Ensimmäinen varsinainen houruinhuone sijaitsi niin kutsutulla Dårhusbackenilla, eli Houruinhuoneenmäellä, aivan lähellä nykyistä uudempaa keltaista päärakennusta. Inventaariolistoista selviää, että mielisairaiden hoitoa varten hankittiin kahleita, lukkoja ja viiloja, joilla kahleet voitiin avata. Seinään kahlitseminen oli yleinen menetelmä mielisairaiden hoidossa siihen aikaan koko Euroopassa.
Kuva: Matti Kultajoki
Kuva: Matti Kultajoki
Kuva: Matti Kultajoki
Vuonna 1633 köyhiä ja mielisairaita hoidokkeja, joilla ei ollut tarttuvaa tautia, oli Seilissä 26 miestä ja 24 naista. Heistä 13 oli sokeaa, kaksi kuuroa, yksi kuuromykkä, kaksi liikkumatonta, kaksi kaatumatautista, yksi ontuva ja kaksi mielipuolta. Joskus koko perhe joutui jakamaan sairastuneen jäsenen kohtalon. Historian kirjoissa mainitaan muun muassa sokea rummunlyöjä Anders Olofinpoika, jonka vaimo oli seurannut miestään vapaaehtoisesti saarelle kahden pienen lapsensa kanssa, koska hänellä ja lapsilla ei ollut mitään ylöspitoa kaupungissa. Tilannetta ei voi verrata nykyajan ruhtinaalliseen sosiaaliturvaan millään tavoin.
Vuosittain saarella asui aluksi kaikkiaan vajaat sata henkilöä. Yksinkertaisena ruokana oli luukeittoa, perunaa, lanttua ja silakkaa. Joskus makkaroita ja voitakin. Niukkaa ja mautonta ravintoa täydennettiin paloviinalla, jota valmistettiin saarella ja josta potilaat saivat jumalansanan ohella lohdutusta toivottomaan elämäänsä. Viinaa myytiin satunnaisesti myös saaristossa seilanneille merimiehille. Tästä juontaa juurensa humalatilaan viittaava vanha sanonta ”olla seilissä”. Toisinaan potilaiden edesottamuksia käsiteltiin Nauvon käräjissä. Useimmiten nämä olivat tappeluita tai haureusrikoksia, mutta muutama kiivas riita on päättynyt raakaan murhaankin.
Spitaalipotilaille ei järjestetty varsinaista lääkärinhoitoa. Ensimmäisen kerran saarella vieraili lääketieteen oppinut vuonna 1686. Myöhemminkään lääkärin läsnäolo saarella ei ollut yleistä.
1700-luvun alussa isovihan aikaan Seili joutui venäläisten ryöstämäksi ja henkilökunta pakeni Ruotsiin. Mukaan otettiin potilaista vain "vähiten hullut". Leprasairaat ja vaikeasti mielisairaat sekä raajarikot jätettiin oman onnensa nojaan, jolloin heitä myös kuoli paljon.
Kammoksuttu lepra alkoi 1700-luvulla kadota Suomesta, ja Seiliin alettiin sijoittaa yhä enemmän mielisairaita. 1785 se oli jopa maamme suurin mielisairaala. Vuonna 1841 Seilin hospitaalin nimi muuttui parantumattomasti mielisairaille tarkoitetuksi turvalaitokseksi. Toiminta-aate muuttui jälleen vuonna 1889. Silloin kaikki hospitaalin miespotilaat siirrettiin Käkisalmen vastavalmistuneeseen turvalaitokseen. Tästä eteenpäin Seilissä oli vain naispotilaita. Hieman epäselväksi on jäänyt, kumpia oli tarkoitus laitoksissa enemmän ”turvata” – siis potilaita itseään, vaiko sairaalan ulkopuolisia, mieleltään terveitä ihmisiä hulluilta potilailta.
Erityisesti köyhiä naimattomia naisia lähetettiin Seilin mielisairaalaan. Kunnilla ei aina ollut varaa hoitaa heitä köyhäintaloissa. Tarinoita on myös kavalista aviomiehistä, jotka halusivat päästä jostain syystä vaimoistaan eroon, ja hankkivat hyvillä suhteillaan vaimoilleen väärin perustein paikan hullujenhuoneesta.
Oma huonekin oli houruinhuoneen asukkailla, pieni ja ikkunallinen. Korkealla olevasta ikkunasta näkyi pala taivasta, mutta sen ääreen ei edes ylettynyt kiipeämään, saaren ulkomaisemia tarkemmin katselemaan.
Seilin ollessa 1600-1700-luvuilla spitaalisten karkotuspaikkana se oli historian kirjojen mukaan lähes kokonaan puuton. Maisemat eivät siis ilahduttaneet saarelle joutuneita, vaan sen on täytynyt olla hyvin karun näköinen. Nykyisin saarella on paljon metsää ja monipuolista kaunista luontoa.
Nykyään saarella asuu pysyvästi muutama ihminen. He ovat entisen sairaalahenkilökunnan jälkeläisiä. Aivan päärakennuksen välittömässä läheisyydessä laiduntavat lehmät heinäisellä niityllä vasikkoineen. Siitä tulee mieleen entisajan maaseudun tyypillinen kylämaisema. Majoitusmahdollisuus avautui suurelle yleisölle vasta vuonna 2017, mutta jo ennen sitä saari on ollut hyvin suosittu kotimaan matkakohde. Järjestettyjä opaskierroksia on kesän sesonkiaikana miltei päivittäin, laiva tuo ja vie turisteja 2 kertaa päivässä ja liikennettä riittää, mutta onneksi autoja ei sentään ole käytössä. Suurempia tavaralasteja kuljetetaan saarella tarvittaessa paikasta toiseen pienen mönkijän perävaunulla. Kesätyöntekijät ja tutkimuslaitoksen tutkijat majoittuvat saarelle niin ikään kausittain.
Kuva: Matti Kultajoki
Kuva: Matti Kultajoki
Turisteille on useampaa majoituspaikkavaihtoehtoa, päärakennuksen pihapiirissä oleva kivinen Portti-sairaalarakennus, joka valmistui samanaikaisesti päärakennuksen kanssa 1801-1803, kaksikerroksinen hirsinen Fyyri (alkuaan hospitaalin taloudenhoitajan ja päällysmiehen virkatalo vuodelta 1827), Leipomo (1800-luvulla rakennettu entinen leipomorakennus, jossa mekin yövyimme) ja noin 300 metrin päässä päärakennuksesta omassa rauhassa sijaitsevat Nordling-mökki, työväenasunto 1900-luvun vaihteesta sekä Metsätalo, joka on nykyaikainen (2003 valmistunut), Aalto-kalusteilla kalustettu kaksikerroksinen asuntolarakennus.
Useimmissa majoituspaikoissa on jääkaappi ja mikroaaltouuni, joten mukaan kannattaa varata omia eväitä, sillä ruokakauppaa saarella ei ole. Päärakennuksesta saa kuitenkin ostettua melko kallishintaista ruokaa ja kahvia sekä virvokkeita päivittäisten aukioloaikojen puitteissa. Pieni matkamuistomyymäläkin löytyy kirkon takaa merenrannan tuntumasta.
Fyyri
Kuva: Matti Kultajoki
Olot Seilin mielisairaalassa
Nykyään vakavistakin mielenterveysongelmista on lupa puhua varsin avoimesti, eivätkä ne automaattisesti aja ihmisiä pois yhteiskunnasta. Mutta millaista oli järkkyneen mielenterveyden hoito Suomessa muutama vuosisata taaksepäin? Useimmiten siitä oli silloin leikki todella kaukana.
Mielisairauksista ei vielä tiedetty paljoakaan. Sukulaiset halusivat mielisairaista eroon, koska he aiheuttivat häpeää. Mielisairaus kytkettiin usein moraalittomuuteen ja poikkeavaan elämäntapaan. Mielisairauksia pidettiin pitkälti parantumattomina, ja lääkinnässä keskityttiin lähinnä vaivojen lievittämiseen, eikä niinkään varsinaiseen parantamiseen. Hoitona käytettiin erilaisia rankkojakin tapoja, joilla potilaat saatiin rauhallisiksi: kylpyjä, kääreitä, eristämistä, kahleita ja sitomista. Esimerkiksi käärehoidossa levoton potilas kapaloitiin päästä varpaisiin kosteisiin lakanoihin. Kokemus ei välttämättä ollut rauhoittava, vaan pikemminkin ahdistava; kääreissä ei voinut liikkua tai koskettaa itseään, jos vaikkapa nenää alkoi kutittaa. Myös pakkopaitoja käytettiin rangaistuksena, sekä levottomien potilaiden paikoillaan pitämisessä.
Päivät kuluivat tarkkaan säädeltyjä rutiineja ja rajoituksia noudattaessa. Ruumiillista työtä pidettiin terapiana, ja potilaat valmistivat tekstiilejä, pyykkäsivät, siivosivat ja tekivät muuta sairaalan työtä. Luotettavat ja rauhalliset potilaat päästettiin töihin myös saaren asukkaiden taloihin ja osa vahti jopa työntekijöiden lapsia. Kontaktit ulkomaailmaan olivat hyvin vähäiset, sillä saarella ei juurikaan käynyt vieraita. Hulluksi leimaantuminen oli siihen aikaan niin paha asia, etteivät potilaiden omaisetkaan tahtoneet yleensä pitää mitään yhteyttä Seilin hospitaalin onnettomiin asukkaisiin. Posti kyllä kulki saareen, mutta kaikki potilaiden lähettämät kirjeet tarkastettiin ja useimmiten kokonaan sensuroitiin, eivätkä ne päässeet lähtemään saarelta ulos. Sairaalan asiat ja tapahtumat haluttiin pitää visusti salattuina ulkomaailmalta.
Seilissä ei ikinä ole ollut psykiatrin virkaa, eivätkä hoitomenetelmät ulottuneet siksi uusiin lääkkeisiin eikä mihinkään suurempiin toimenpiteisiin. Seilin ylilääkärikään ei ollut psykiatri, vaan tavallinen kunnanlääkäri. Mitään kirurgisia toimenpiteitä, kuten esimerkiksi lobotomiaa, ei Seilissä tehty. Mielisairaita hoidettiin mahdollisimman yksinkertaisin ja edullisin menetelmin, ja paranemiset olivat hyvin harvinaisia.
300 vuotta vanha puukirkko ja hautausmaa
Pienelle tummanpunaiselle puukirkolle on päärakennuksesta korkeintaan kymmenen minuutin kävelymatka. Tuolla samalla paikalla kirkko on ollut noin 400 vuoden ajan. Nykyisellä rakennuksella on ikää noin 300 vuotta. Se rakennettiin entisen palaneen kirkon tilalle. Kirkossa ei ole sähköjä, vaan se valaistaan jumalanpalveluksissa kynttilöillä.
Kuva: Matti Kultajoki
Kuva: Matti Kultajoki
Kirkon pihamaalle on vuonna 1982 pystytetty iso puuristi muistoksi kaikille 1600-1700-luvuilla saarella kuolleille. Paikallisesti on kerrottu, että spitaaliset olisi haudattu isolle niitylle, joka on kyseisen muistoristin takana (ennen 1800-lukua potilaat kuopattiin nimettömiin hautoihin), mutta heidän jäänteitään ei ole kaivauksissa ainakaan vielä löytynyt. Minne ihmeeseen kaikki 663 spitaalipotilastakin siis on haudattu, sitä ei kukaan varmuudella toistaiseksi tiedä.
Kirkon takaa löytyy pieni virallinen hautausmaa, johon on haudattu jonkin verran sekä saaren paikallisia asukkaita että mielisairaalan entisiä hoitajia ja potilaita. Seilin mielisairaalan hoitohenkilöstö ja palveluskunta koostui suurimmaksi osaksi saarella jo useiden sukupolvien ajan työskennelleistä perheistä, joista oli muodostunut saarelle vakituiset asukkaat sairaalan potilaiden lisäksi.
Vasemmalla puolella on sairaalan henkilökunnan ja saarelaisten hautoja, rinteessä on rivissä useampi isompi hautakivi ja -risti arvostetun Holländer-suvun jäsenille, jotka toimivat monissa sairaalan korkeissa viroissa.
Kuva: Matti Kultajoki
Suurimmassa osassa haudoista on yksinkertaiset puiset, valkoisiksi maalatut ristit, joissa on enää vain muutamien naisten nimiä. Hautakivet olivat kalliita, joten potilaat saivat sellaisia vain harvoin, jos koskaan.
Valurautaisella ristillä on merkitty papin, Karl Isak Nordlundin hauta. Hän menehtyi vuonna 1853 vain 38-vuotiaana. Seilin saarella hän oli itsekin potilaana kärsien mielenraskaudesta, joka tänä päivänä olisi ehkä diagnosoitu masennukseksi. Arvokas risti viestii, että Nordlund oli statukseltaan korkea-arvoisempi kuin suurin osa muista Seilin potilaista. Lisäksi on ollut joku häntä kaipaamaan jäänyt läheinen, tai ehkä hänen palvelemansa seurakunta, jolla on ollut sekä tahtoa että varaa kunnioittaa Nordlundin muistoa valurautaisella ristillä, vaikka hän mielisairaalaan joutuikin.
Myös kaksi pientä vierekkäin olevaa lapsenhautaa on saanut rautaristit. Lasten sukunimiä ei ole risteihin kirjattu, mutta he olivat tyttö nimeltä Elin, joka eli 24.8.1885 - 27.8.1885 ja poika nimeltä Arthur, joka eli 1.6.1892 - 29.6.1892. He olivat henkilökunnan lapsia, jotka jostain syystä kuolivat pieninä vauvoina.
Kirkko on hyvin erikoinen sisältä – koruton ja synkkä. Spitaaliset rajattiin aikoinaan kirkossakin istumaan muista erilleen, lukittuun aitaukseen kirkon takaosaan. Tuohon eristettyyn kirkonosaan oli myös ulkoa oma sisäänkäynti, joka nykyään ei ole enää käytössä, mutta edelleen nähtävissä. Kahtiajako spitaalisiin ja puhtaisiin oli hyvin ehdoton, eivätkä leprasairaat saaneet olla missään tekemisissä muiden kanssa. Spitaalisia pidettiin Jumalan rankaisemina ja spitaalia Jumalan rangaistuksena ihmisen synneistä. Ehtoollisen he saivat papilta kepin nokasta ”puhtaiden” puolelta, eristysaidan aukosta tarjottuna.
Seilin kirkko
Kuva: Matti Kultajoki
Seilin kirkko
Kuva: Matti Kultajoki
1600- ja 1700-luvun aikoina niin sanotut penkkijärjestykset eli istumajärjestykset olivat kovaa valuuttaa yhteiskunnassa. Penkkijärjestys seurasi hyvin tiukasti ajalleen tyypillistä säätyjakoa ja penkkirivistöt jakautuivat alttarista kohti kirkon takaosaa katsoen: hallitsijat, aatelisto ja hallitsijan virkamiehet rouvineen, ylioppilaat, porvaristo ja käsityöläiset, talolliset talonpojat ja lopuksi löysä väki eli palvelijat, piiat, rengit, irtolaiset ja matkalaiset. Naiset laitettiin istumaan kirkon pohjoiselle puolella, kun taas miehet saivat istua eteläisellä puoliskolla. Näin siksi, että eteläpuolta pidettiin arvokkaampana kuin pohjoispuolta. Samoihin aikoihin olivat käytössä myös kirkolliset häpeäpenkit ja jalkapuut, joihin tiukasti kiinnitettynä ihmiset kärsivätpapin tuomitsemia julkisia häpeärangaistuksia. Seurakuntakuri oli varsin ankara ja parannuksen tekoon kehottavat saarnat monesti sisällöltään tulikivenkatkuisia julistuksia.
Seilin kirkko
Kuva: Matti Kultajoki
Kirkon lattian alla sijaitsee vuonna 1756 muurattu hautaholvi, jossa lepää Seilissä vuosina 1746–1769 taloudenhoitajana toimineen Erik Litanderin kolme perheenjäsentä. Erik Litander itse on haudattu muualle. Tuohon aikaan oli tyypillistä, että varakkaat suvut ostivat hautapaikan kirkon lattian alta. Sillä pyrittiin tavallaan myös varmistamaan taivaaseen pääseminen kuoleman jälkeen. Hautaholveihin hautaaminen kiellettiin Turussa vuonna 1784 ja koko Suomessa keisarillisella lakiasetuksella 1822. Kieltämisen taustalla olivat hygieniasyyt. Sinetöityihin hautaholveihin ei ole kenelläkään pääsyä, eikä niihin saa edes kurkistaa, sillä vainajille on annettava hautarauha. Huonemaisissa hautaholveissa arkut ovat aseteltuna vierekkäin syville seinähyllyille tai telineisiin, joskus myös lattialle, eikä niitä siis ole haudattu maahan.
Kuva: Matti Kultajoki
Okkultismia?
Tehdessämme toisena vierailupäivänämme kävelykierrosta erittäin luonnonkauniin Seilin saaren ympäri, päädyimme metsätieltä pois poikettuamme kallioiseen merenrantaan, joka näytti houkuttelevalta meditaatiopaikalta. Kaunista ranta-aluetta kaikessa rauhassa ihastellessamme Matin katse osui erääseen parikymmentä senttiä pitkään irtokiveen, joka oli työnnetty jyrkkäseinäisen rantakallion halkeamaan. Käännettyämme kiven ympäri, huomasimme hämmästyneinä, että kiven toiselle puolelle oli taitavasti mustalla värillä piirretty symbolikuvio, joka muistutti selvästi jonkin henkiolennon kutsumisessa käytettävää salatieteellistä manaussinettiä. Mieleemme tuli välittömästi, että ehkäpä joku paikallinen noituuden harjoittaja oli käynyt siellä jonkinlaisia taikarituaaleja tekemässä. Koska kiven symbolikuvio näytti kuitenkin viittaavan demonologiaan, Matti heitti sen varmuuden vuoksi syvälle meren aaltoihin.
Mystinen (maaginen?) kivi ja sen löytöpaikka (alla)
Kuva: Matti Kultajoki
Kuva: Matti Kultajoki
Seilin kummitukset
Seilin hospitaalisaaren historia puhuu omaa synkkää kieltään, ja se on kiehtonut monien tuonpuoleiseen elämään uskovien ihmisten mieltä – houkuttihan se myös Ääretön-lehden toimituksen heinäkuussa paikalle. Hiljaisena kysymyksenä mielessämme olikin jatkuvasti, vaeltavatko entisten sairaalapotilaiden rauhattomat sielut edelleen maisemissa, ja kuinka aktiivinen paikka kyseinen saari siinä mielessä mahdollisesti on? Potilaitahan on kuollut Seilissä 1600-1900-lukujen aikana suuria määriä, ja syrjäinen saari oli käytännössä täysin eristetty muusta ympäröivästä maailmasta.
Yliluonnollisten ilmiöiden tutkijoina aioimme ottaa asiasta selvää, varautuen matkaa varten Ghost Investigations Finlandin sponsoroimalla kevyellä tutkimusvarustuksella: Ghost Boxilla eli henkiradiolla ja herkällä sanelimella (evp-äänten mahdolliseen taltiointiin). Myös omat aistit päätimme tietysti pitää koko kolmipäiväisen tutkimusmatkan ajan herkästi auki.
Saarelta on olemassa useita vanhoja kummitustarinoita, mm. spitaalisten hengistä kirkon ympärillä, keinutuolissa kiikkuvasta vanhasta mummosta, sekä varsinkin kuristajakummituksesta joka on kuristanut nukkujia yöllä, siis lähinnä kesätyöntekijöitä 2000-luvulla. Majoitustaloissa, etenkin Fyyrissä vieraat ovat kuulleet ullakolta askeleita, huoneessa on nähty seinän läpi kulkeva hahmo ja tyhjältä käytävältä kuultu puhetta.
Joidenkin asiaan enemmän perehtyneiden henkilöiden mielestä Seili on ylivoimaisesti koko saaristoalueen kummittelevin saari. Näin on varmaankin juuri siksi, että saaren pitkä historia kätkee sisäänsä lukemattomia hyytävän karmaisevia ihmiskohtaloita ja suuren yleisön silmiltä huolellisesti sensuroituja hospitaalin salaisuuksia, joista monista ei löydy enää mitään mainintoja edes sairaalan suuresta paikallisarkistostakaan.
Kuva: Matti Kultajoki
Pitäessämme Ghost Box -istuntoja sekä omassa vierashuoneessamme että useammassa paikassa ulkona (mm. saaren hautausmaalla), saimme laitteen kautta vain yhden ainoan henkiolennon vastauksen: levollinen naisääni tervehti meitä sanomalla ”Moi”. Tämä tapahtui omassa huoneessamme leivintuvan majoituspaikassa, illalla ennen nukkumaan käymistä. Valitettavasti jatkokeskusteluyhteyttä ei yrityksistämme huolimatta syntynyt.
Ghost Box / Spirit Box tuottaa satunnaisia ääniä AMtai FM-kanavia skannatessa nopeaan tahtiin, välillä kuitenkin muodostaen staattistakohinaa kun radiotaajutta ei löydy. Joidenkin mielestä henkimaailman ontodettu käyttävän kohinaa hyödykseen kommunikaatioyhteyden luomiseen.EVP-tallenteita ei valitettavasti ehditty analysoimaan vielä, palaammeasiaan mahdollisesti ensi numerossa.
Kuva: Matti Kultajoki
Lisäksi kokeilimme saada äänisanelimella evp-vastauksia metsässä sekä omassa huoneessamme.
Mielenkiintoisin tapahtumasarja sattui kuitenkin Matille, jolla on tunnetusti ollut henkimaailmaan liittyviä mediumistisia selvänäkökokemuksia silloin tällöin aivan lapsesta asti.
Vanhat puupenkit sairaalan käytävällä. Nojatuolin vasemmalla puolella, kuvan ulkopuolella, sijaitsee museoitu entinen potilashuone.
Kuva: Matti Kultajoki
Matti istui toisena tutkimuspäivänä Seilin mielisairaalan käytävällä vanhalla puurakenteisella sohvalla, selaamassa älypuhelimen kameralla ottamiaan valokuvia viereisestä pienestä potilashuoneesta, joka oli museoitu kaikkine tavaroineen alkuperäiseen mielisairaalakuntoon.
Yhtäkkiä hän havaitsi vieressään seisovan nuorehkon valkopukuisen naisen, joka katseli kiinnostuneesti samoja puhelimen kuvia. Nainen sanoi: ”Kauniita kuvia olet ottanut minun entisestä huoneestani… Oletteko te ystävälliset ihmiset tulleet hakemaan minut pois täältä? Saanko lähteä teidän mukaanne? En minä oikeasti mikään hullu ole, ainoastaan väärin ymmärretty naisihminen”.
Matti hämmästyi tilanteesta, mutta ei ottanut naisen pyyntöön kielteistä kantaa, koska henkiolento käyttäytyi aivan asiallisesti. Saman päivän iltana tapahtui sitten myös se ”tervehtimismoikkaus” huoneessamme henkiradion eli ghost boxin kautta.
...ja vielä yksi sammaleinen pala kauneinta Seilin luontoa.
Kuva: Matti Kultajoki
Kun olimme palanneet reissulta myöhään sunnuntaina kotiin Espooseen, huomasimme heti, että olohuoneen seinällä riippuneet raskaat hirvensarvet olivat pudonneet ripustusnaulasta oudosti itsestään alas lattialle, ilman mitään näkyvää syytä.
Sarviin aikaisemmin kiinnitetty, vanhaa ryppyistä noita-akkaa kuvannut aidon näköinen kuminaamari oli myös pudonnut sarvien mukana.
Myöhemmin samalla viikolla Matti heräsi kesäloman päiväuniltaan siihen, että joku hengitti hänen vieressään kiivastahtisesti läähättäen, vaikka viereinen sänky oli aivan tyhjä. Minä (Anni) olin samaan aikaan leipätöissä Helsingissä ja siis poissa kotoa. Pari päivää myöhemmin Matti kuuli kotona yksin ollessaan keittiöstä aivan selvää nenän niistämisen ääntä. Keittiössä ei kuitenkaan näkynyt ketään. Seuraavaksi Matti kadotti vahingossa jonnekin kaksi ison kirjahyllyn kunnostuksessa tarpeellista työkalua. Hän mainitsi asiasta itsekseen ääneen ja hetken kuluttua samat työkalut ilmestyivät kuin taikaiskusta hänen eteensä pöydälle, ja niin hyllynkunnostus pääsi jatkumaan.
Myöhemmin eräänä päivänä ruokaillessamme kotona, Matti näki läpikuultavan naishahmon saman pöydän ääressä istumassa. Mitään ruokaa emme hänelle kuitenkaan tarjonneet.
Seuraavalla viikolla henkiolento muistutti jälleen olemassaolostaan koputtamalla öiseen aikaan napakasti makuuhuoneen seinää…
Olemme aivan tolkullisia ihmisiä, joilla ei ole todettu mitään harha-aistimuksia, eikä myöskään minkäänlaisia vakavia rakenteellisia persoonallisuushäiriöitä. Oletamme kuitenkin näistä omituisista ilmiöistä johtuen, että Seilin hospitaalin käytävällä haahuillut potilasvaatteeseen pukeutunut aavenainen oli todellakin tullut vierailemaan kodissamme. Ehkä häntä oli jopa aikoinaan syytetty noituudesta, koska hirvensarvet rumine noitanaamareineen oli pitänyt ensi töiksi pudottaa seinältä lattialle. Onneksi kysymyksessä ei ole kuitenkaan mikään hankalasti käyttäytyvä räyhähenki.
Kodissamme on vuosien varrella ollut muitakin henkiolentoja kummittelemassa, joten kyllä yksi tällainen vielä hyvin sekaan mahtuu, vaikkei kotimme kaikessa eksoottisessa salaperäisyydessään toki olekaan mikään vainajahenkien majatalo eikä Tuonelan sivukonttori.
Matkassa mukana
Anni: "Olen tuntenut aina vetoa jostain syystä paikkoihin, joilla on jollain tapaa synkkä tai surullinen menneisyys. Rakastan uppoutua historiankautta paikkojen tunnelmaan, kosketella ikivanhoja kiviseiniä. Otanhistorian vastaan sellaisena kuin se on. Ehkä rakkaudellinen huomionäitä paikkoja kohtaan on myös omiaan – edes vähän – helpottamaanjollain tapaa, jollain tasolla vaikeiden menneiden aikojen tuskaa.Itsekin massavirrasta poikkeavan elämänkatsomuksen omaavana naisena envoinut olla miettimättä, olisinko itsekin joutunut kyseiseen laitokseenteljetyksi, jos olisin syntynyt ja elänyt Suomessa muutama vuosisatataaksepäin. Seilin karun kaunis saaristoluonto (mielestäni ihan paras)tarjoilee pehmoista mätästä, satumaisen upeita näköaloja, suojaisiavaltavia puita ja tietysti rantamaisemia. Varoituksen sana: saarella onvarsin elinvoimainen punkkikanta, joten on syytä käyttää peittäväävaatetusta ja tarkistettava mahdollinen punkkitartunta säännöllisinaikavälein. Henkilökohtaisesti vahva suositus Varustelekalle, josta sainomat retkeilyvaatteeni pienestä vaihtohässäkästä huolimatta – erittäinystävällisen ja auttavaisen asiakaspalvelun kera – juuri ja juuriajoissa!"
Kuva: Matti Kultajoki
Artikkelin kaikki valokuvat ottanut Matti Kultajoki on entinen ammattivalokuvaaja ja nuoresta asti monipuolinen luontoharrastaja.
Kuva: Anni Kultajoki
Lopuksi
Käydessämme Seilin matkamuistokioskissa, tiedustelimme varovaisesti nuorelta myyjättäreltä, onko hän mahdollisesti kuullut mistään viimeaikaisista kummitteluista saarella. Hän naurahti hyvätuulisesti, ja sanoi että eipä hänen kuuloonsa ole kantautunut muita tarinoita, kuin että laivapojat muutaman kerran huhuilivat pelottavilla äänillä venesatamassa, koittaen pelästyttää huvikseen ohikulkijoita.
Useat vieraat olivat hänen mukaansa kyllä maininneet aistineensa saaren synkkiä energioita ja tunteneensa selkäpiitä karmivaan historiaan liittyneiden tummien varjojen seuranneen heitä omissa ajatuksissaan päivittäin…
Oma kokemuksemme oli kuitenkin aivan päinvastainen. Koimme Seilin energiat hyvin levollisina, eikä kukaan menneisyyden haamu häirinnyt yöuniammekaan. Toki vietimme saarella vain kolme päivää. Haluaisimme silti uskoa, että Seilin kovia kokeneet henget ovat löytäneet tiensä valoon, ja saaren ylle on viimein laskeutunut rauha.
Historiallisia lähteitä:
Seilin museokirkko: seilinmuseokirkko.blogspot.com
Alla kasvon kaikkivallan - Tarinoita historiasta: Seili - Saari ilman paluuta (historiansilmin.blogspot.com)
Seili - Spitaalisten ja hullujen saari – Urbanex Ninja – Urban Exploring (urbanex. ninja)
Kirjallisuutta Seilin mielisairaalan naiskohtaloista:
• Susan Heikkinen, Pullopostia Seilin saarelta (2020) – Yksi saaren viimeisistä potilaista, potilas numero 43 Saima Rahkonen, talletti kirjoituksiaan pieniin lasipulloihin, jotka säilyivät saarella kätkettynä yli 50 vuotta. Pullot löytyivät sattumalta vuonna 2010. Heikkinen tutustui niihin ja alkoi selvittää, millaisen elämän Saima oli viettänyt.
• Johanna Holmström, Sielujen saari (2017)
• Katja Kallio, Yön kantaja (2017)
• Aku Louhimiehen uutuuselokuva Odotus (2021) on kuvattu Seilin saarella.
