Pääkirjoitus

Kuluva talvi on ollut erikoinen. Yleensä tammikuussa ulkoilma-aktiviteeteissa päänvaivaa aiheuttaa liukkaus ja kylmyys, nyt mietinnässä on lähinnä, että kestävätkö talvikengät vettä vai pitäisikö lenkkeillä kumisaappaissa. Metsissä on reisiin asti ulottuvan hangen sijasta reisiin asti vettä, ainakin jos suunnistaa itsensä hiukan väärään paikkaan eikä pysy kiltisti polulla. Villaisimman pipon sijasta päähän tulee sujautettua kesäisen ohut juoksupanta, joka sekin siirtyy taskuun, kun hiki hiipii otsalle. Villapaidat ovat saaneet pysyä kesäjemmassa, sängyn alla tai vaatehuoneen ylähyllyllä. Jossain, missä niitä ei edes näe.

Märkiä varpaita ja koiran epäilyttävää kuranruskeaa sävyä kirotessa miettii väkisin, onko tässä nyt sellainen talvi, mihin meidän on Satakunnan korkeuksilla totuttava? Ovatko hanget korkeat nietokset vain kaukainen muisto, jotain, mistä voi kertoilla jälkipolville? ”Silloin kun minä olin nuori, hiihdettiin kouluun. Myös kesällä.” Kintereillä juoksevat sudet voi oman maun mukaan sitten lisätä tuttuun tarinaan. Ilmastonmuutoksesta puhutaan paljon ja kieltämättä pari hellekesää ja keskiverto juhannusta lämpimämpää joulua alkavat varmasti herätellä paatuneintakin ilmastonmuutosskeptikkoa. Toisaalta sanotaan, että ilmasto on aina lämmennyt sykleissä ja muutos on normaalia. Tutkimuksia ja tietoa, ja valeuutisia, aiheesta alkaa olla niin paljon, ettei vapaa-aika tahdo riittää niiden kaikkien perkaamiseen.

Monelle ilmasto tai sen muuttuminen on kiinnostusasteikon alapäässä niin kauan, kuin se ei haittaa omaa elämistä ja olemista. Paukkupakkasten muuttuminen lauhaksi vesisateeksi taitaa jopa ilahduttaa monia. Pakko myöntää, en itsekään kaipaa autonlasien skrapaamista aamuisin tai vauhdikkaita ilmalentoja liukkailla jalkakäytävillä. Saatikka sitä tunnetta, kun lumi ja jää tekevät auton kuljettajasta matkustajan ja auto ajaa itsekseen ojaan. Uutisotsikoiden mukaan autot kun ajelevat milloin minnekin ja jopa ihmisten päälle.

Olen päättänyt kuitenkin selviytyä tästäkin koettelemuksesta, jota leudoksi talveksi kutsutaan. Lähtökohdat ovat vähän heikot, kun tarinan mukaan yksi maailmanhistorian kylmimmistä talvista ajoittuu syntymäni aikoihin, kultaiselle kahdeksankymmentäluvulle. Silloin en onneksi joutunut hiihtämään kouluun, tai yhtään mihinkään muuallekaan. Nyttemmin olen aseistautunut laajalla arsenaalilla kumisaappaita, kuorivaatteita ja, äkillisen säänmuutoksen varalta, villakerrastoja. Kahta ensiksi mainittua tarvittiin, kun säästä piittaamaton kummityttöni halusi laskea mäkeä. Lähes kolmen ikävuoden suomalla varmuudella hän marssi päättäväisesti läpi vesisateen ja vesilätäköiden kohti noin parikymmentä metriä pitkää lumista aluetta ja ilmoitti, että tässä lasketaan. Siinä eivät ilmastonmuutokset hetkauttaneet. Ja niin me laskimme pulkkamäkeä. Kummitädin hommaksi jäi pysäyttää pulkka ennen heinikkoa.

Jenni Huhtapelto

Päätoimittaja jenni@jennihuhtapelto.fi 040 578 1280