Kustantamo S& S Helsinki
Taiteen edistämiskeskus ja Suomen Kulttuurirahasto ovat tukeneet tämän kirjan kirjoittamista ja kuvittamista.
Teksti © Vuokko Hurme Kuvat © Susanna Iivanainen Kustantamo S&S, Helsinki Painanut Otavan kirjapaino Oy, Keuruu 2019 ISBN 978-951-52-4879-4
Osaankohan kertoa kaiken? Lupaan ainakin yrittää. Tässä kolmannessa kirjassani, oikealla tietokoneella kirjoitetussa, kerron siitä, mitä minulle ja Jaanille tapahtui Mabalin sateiden alettua ja kahdeksannen saaren pudottua. Saat kuulla miten meidän kahden maailma kääntyi päälaelleen vihoviimeisen kerran.
5
I SAARI
1. LUKU
Kardum ja Mabal
K
ahdeksas saari putosi suoraan meidän kotikylämme, Hallin kylän, vaaleahiekkaiseen rantaveteen. Onneksi se tippui mereen eikä kylän päälle. Hyvä, ettei kukaan kuollut kaiken sen soran, hiekan ja muovimurskan, satojen betoniharkkojen, huonekalujen kehikoiden, lautojen ja vanhojen laitteiden alle. ”Onneksi kukaan ei litistynyt, vaikka elämästä muuten tulikin paljon mutkikkaampaa”, toisteli kumaraselkäinen Saram Kampalakin, kun sitä kaikkea muisteltiin myöhemmin. Olin täyttänyt vain muutamaa kuukautta aikaisemmin kaksitoista vuotta, ja asunut Mabalissa jo kolmasosan elämästäni. Oli kulunut aikaa siitä, kun me hyppäsimme perheeni kanssa taivaalle ja lensimme alas uuteen maailmaan. Kun olin kahdeksan, meidän piti jättää maapallo. Kiepaus oli mullistanut kaiken. Vesi väheni, emmekä me voineet enää elää synnyinkaupungissani Kardumissa. Saaren putoamisen aikoihin en enää useinkaan ajatellut tuota vanhaa kotikaupunkiani, jossa talot ja puut roikkui9
vat kohti taivasta ja pilvet eivät levittäytyneet yllemme, vaan allemme. En enää juuri muistellut, millaista oli kävellä katoissa tai laskea vaijereita pitkin rakennuksesta toiseen. Asuin Mabalissa, Hallin kylässä, ja tunsin itseni ennen muuta mabalilaiseksi. Muistelin Kardumia oikeastaan vain silloin, kun äiti, isä, parhaan ystäväni Jaanin äiti Gloria, ja vanhat tuttumme Joosua, Saram ja Sam Alban puhuivat menneistä. ”Mitä luulette, onkohan itäisestä kaupungista enää mitään jäljellä? Onkohan kaikki jo pudonnut?” he saattoivat pohtia, tai sitten muistella joitakin ihmisiä, jotka he olivat joskus tunteneet. ”Onkohan Tom Timberton vielä elossa?” he miettivät, tai ”Mitähän tapahtui sille yhdelle seurueelle, jonka mukana kulkivat ne velmuilevat kaksoset, muistatteko…” Aikuiset myös usein vertailivat kaikkia niitä tietoja, joita he olivat vuosien varrella onnistuneet Kardumista tulleilta ihmisiltä kuulemaan. Tiesimme, että Kardumin tärkein rakennus Ostoskeskus oli pudonnut, mutta Parkkihalli sen yläpuolella, maan uumenissa, oli vielä jäljellä. Olimme kuulleet, että ilma oli niin ohutta, että sen hengittäminen kävi työstä, eikä vettä riittänyt kuin vahvimmille. Emme tienneet mitään meidän vanhasta kodistamme, seitsemänkerroksisesta talostamme, Kardumin rakennuksesta numero 48, joka sekin roikkui kohti taivasta ja jonka kolmannessa kerroksessa olin elänyt koko varhaisimman lapsuuteni. 10
Oliko koko taloa enää edes olemassa? Ymmärsin kyllä, että äiti ja isä surivat Kardumin tuhoa. He valvoivat toisinaan öisin ja miettivät. Ja silloin kun he olivat huolissaan, olin minäkin – ainakin vähän. Toisinaan vanhempani myös pelkäsivät onnettomuuksien seuraavan meitä Mabaliin. Jos on elänyt vaarojen keskellä, ei lakkaa koskaan ihan täysin pelkäämästä. Mutta usein kuulin heidän äänissään toiveikkuuttakin. Silloin vanhempani puhuivat avustuskopterin rakentamisesta. He muistelivat Severoa, entistä auttajaamme, jolta olimme oppineet monet uuden kotimaailman tavoista ja säännöistä, vaikkapa sen, miten tavarat jaettiin kaikkien kesken ja miten työtehtävät määräytyivät. Hyvät ruuanlaittajat pääsivät keittiöön, taivasta pelkäämättömät työskentelivät kasvimaalla tai metsissä. Severo kai aikanaan kertoi meille senkin, että juuri Fridaa kuului kaikkien kuunnella, koska hän oli viisain. Severon palattua viimeisimmiltä kanoottireissultaan, Hallin kylän tummasilmäinen johtaja Frida oli kuitenkin lähettänyt miehen alhaiseen, kuudennelle saarelle. ”Severo on kätevä käsistään”, äiti sanoi usein isälle. ”Hän jos joku saa kopterin lentämään, ja me voimme vihdoin yrittää auttaa ihmisiä Kardumissa.” Siihen isä vastasi: ”Toivotaan, sillä apua siellä totta vie tarvitaan.” 11
En kuitenkaan jaksanut ihan kaiken aikaa kantaa huolta maapallosta tai Mabalin taivaasta. Minulla oli tärkeämpääkin tekemistä: esimerkiksi kirjoittaminen, vanhoista teepaidoista valmistamieni teehaalareiden ompeleminen ja turvaverkkojen punominen, jotain mainitakseni. Nyt kaksitoistavuotiaana tunsin jo läpikotaisin Mabalin pääsaaren ja sen alhaisessa kolkassa sijaitsevan kotikylämme. Osasin erottaa Kamalus-puun pihkan muiden kasvien lehtitahmasta tuoksun perusteella. Tiesin, miten pilvet tummuivat ennen sadetta ja miltä ukkonen kuulosti. Olisin pystynyt suunnistamaan Hallin kylässä vaikka sokkona. Niin hyvin tunsin jokaisen polun ja niiden risteykset. Osasin ulkoa joka ikisen uuden kotimaailmani säännöistä, ja uskalsin olla noudattamatta ihan aina niitä kaikkia. Tiesin esimerkiksi, että tulijoiden oli käytettävä varusteita, että kaikkien oli osallistuttava työntekoon omien kykyjensä mukaisesti ja että lautaset oli palautettava ruokakärryyn syömisen jälkeen. Isän mielestä olin juurtunut Mabalin mustaan multaan ainakin yhtä syvälle kuin kaikki Uuden maailman kauniit puut. ”Sinusta on tullut Mabalin tytär”, hän sanoi usein ja silitti selkääni. Sitten hän lisäsi: ”Mutta muista kuitenkin aina käyttää omaa päätäsi.” Niinä kuuman kauden viimeisinä viikkoina, juuri ennen saaren putoamista, emme käyneet koulua. Hallissa ei koskaan opiskeltu kuuman kauden aikaan. Helteellä me lapset 12
vain uimme, söimme, leikimme ja autoimme aikuisia kylän askareissa. Löhöilimme Hallin kylän päärakennuksen, Piilopaikan leponurkassa. Pelailimme pikkukivillä pitkien puupöytien äärellä tai lautalattioilla, ja nidoimme löytöpaperista kouluvihkoja tulevia oppitunteja varten. Helteellä aikuisetkin tekivät vain välttämättömimpiä askareita. Etsijät eivät vaellelleet metsissä taivaalta pudonneiden aarteiden perässä, eivätkä puutarhajoukot kyykkineet kasvimaalla, pelottavan sinisen taivaan alla. Aikuisten nauru täytti Hallin kylän vahvakattoisen päärakennuksen sisätilat. Siellä rupateltiin ja laitettiin ruokaa, väiteltiin ja vitsailtiin ja nukuttiin päiväunia. Jotkut murskasivat avotulella paahdettuja hyönteisiä kivihuhmareissa. Toiset valuttivat vettä kankaiden läpi saaveihin tai kääntelivät tarjottimien päällä kuivuvia hedelmälohkoja kyljeltä toiselle. Sitten he nostivat ne takaisin keittiön leveille ikkunalaudoille, kuuman auringon alle. Kyläläiset hioivat taivaalta pudonneista muovipulloista leikattuja veitsiä tai lajittelivat terassilla lepääviin romukasoihin kasvuajan aikana löytämiään roskia. Vain kalastajat työskentelivät yhtä ahkerasti kuin muinakin vuodenaikoina. He kävivät aamuisin verkoilla, kahlasivat harppuunat ojossa rantavedessä ja perkasivat sitten saaliin. He upottivat kalat voimakkaan tuoksuisiin suolavesisaaveihin. Sitten he keräsivät pellinpaloista hiotuille 13
tarjottimille edellisenä päivänä kuivumaan nostetut kalapalat, ja kantoivat ne keittiöön ruuanlaittajille. Ihailin sitä kaikkea, Hallin kylän tarkkoja työtehtäviä ja sitä, miten ruokaa ja vettä aina riitti. Silloin kun asuin vielä Kardumissa, jouduin nimittäin näkemään nälkää ja tuntemaan janoa. Muistan yhä, miltä koppurainen kieli tuntui vasten kitalakea, ja miten liian lämmin, hyhmäinen vesi valui kannusta likaiseen mukiin. Muistan miten rautaiselta ja ummehtuneelta Kardumin vesi maistui. Eikä sitä koskaan saanut enempää kuin oli välttämätöntä. Se oli hirveää. Jano ja nälkä uuvuttavat ihmisen ja tekevät ärtyisäksi. 14
Hallissa rakastin sitä, miten opettajamme Vanja, Karl ja Pierre lauloivat kaanonissa, kun me punoimme verkkoja Piilopaikan terassilla. Me Hallin kylän lapset, minä, pikkusiskoni Roosa, sisukas Patel ja hänen paras ystävänsä, kovapäinen Jemma Marlova, Roosan pikkuinen ystävä Omi ja minun sydänystäväni Jaan yhdyimme lauluun ja jatkoimme vielä senkin jälkeen, kun verkot olivat jo valmiit. Tunsin oloni hyväksi peltilautasten kolistessa vasten ruokasalin pitkien pöytien pintaa ja veden loristessa suurista muovikanistereista valkoisiin peltikannuihin. Rakastin sitä, miten me aamuisin heräsimme koko perhe yhdessä, katsellen asuinkonttimme oviaukosta vihreää metsää ja valon tanssia puiden lehdillä. Minua ei juuri haitannut edes se, että toisinaan tuo kaikki rauha rikkoutui. Taivas alkoi pelotella meitä. Kuten aikuisten puheet, myös taivas muistutti meitä kerta toisensa jälkeen maapallon hädästä. Sillä ylhäältä, pilvien lomasta, sieltä, missä Kardumkin sijaitsi, putosi alas Mabaliin milloin mitäkin – pikkukiviä, muovipusseja, paitoja, ruostuneita metalliputkia, joskus kokonaisia kiipeilytelineitä ja jopa rakennuksia. Ja sitten tuli se yksi päivä, jona putosi jotain paljon rakennustakin suurempaa: kokonainen saari, valtava kasa maata. Se sekoitti oikeastaan ihan kaiken.
15
2. LUKU
Järistyksiä
S
inä päivänä aurinko poltteli iholla, hyönteiset sirittivät ja surisivat ja meri tuoksui suolalta ja kalalta. Vihreät lehvät kaartuivat suojaksemme polkujen ylle ja siniseinäisten asuinkonttiemme reunustoilla kasvavat heinänkorret kutittivat pohkeitamme. Kostea ilma seisoi ja iho tuntui nihkeän nahkealta kaiken aikaa. Rannan kuiva hiekka poltti jalkoja, kun me vaihdoimme uimatossut suojakenkiin. Olimme Jaanin kanssa juuri juosseet puun rungolta toiselle, rannan suunnasta kohti Piilopaikkaa. Ja kuten aina astuessamme taivasalta katoksen katveeseen, hidastimme vauhtia ja laahustimme kiipeilytelineen eteen. Hallin kylän uusi pihakatos, jota äitikin oli ollut mukana rakentamassa, suojasi nyt koko päärakennuksen eteen avautuvaa kenttää. Se kaartui vasemmalla puolellamme seisovien vessojen, kiipeilytelineen ja Hallin kylän yhteisen auton ylle. Kyläläiset olivat koonneet tuon kuhmuraisen, vaalean katoksen metsästä löytyneiden lentokoneiden lasikuitu16
päällisistä. Se lepäsi puunrungoista valmistettujen pylväiden, mutta myös pihaa ympäröivän, yhä kasvavan puuston ja asuinkonttien varassa. Katoksen alla oli hämärää ja suojaisaa. Sen alla tunsin olevani turvassa. Muistan vieläkin, miltä Jaan sinä päivänä näytti. Ystäväni kädet ja kasvot olivat ihan ruskeat ja pisamaiset. Punainen tukka törrötti pystyssä. Siihen aikaan Jaan suki hiuksensa aina piikeiksi. Hän teki sen usein rannassa uinnin päätteeksi. Hän kostutti kätensä meressä ja pyöritteli hiustuppoja pystyyn tasamäärän päänsä kummallekin puolelle. Jaanilla oli päällään minun ompelemani mustavalkoraitainen teehaalari. Niskassa roikkui ruskea, nahkainen lierihattu, jonka hän oli löytänyt metsästä vain joitakin kuukausia aikaisemmin. Jaan ei juuri koskaan pitänyt sitä päässään, hän antoi sen vain roikkua selässään. Se taisi olla hänelle liian pieni. Minusta Jaan näytti aika tyylikkäältä. Piikikkään tukkansa ja asunsa vuoksi hän vaikutti melkein kuin joltain Vanhan maailman sirkustaiteilijalta. Noihin aikoihin minulla oli toki muitakin ystäviä: tumma ja kaunis Jemma Marlova, silmälasipäinen Patel, ja pikkuinen Omi. Niin, ja tietenkin siskoni Roosa. Jaan oli kuitenkin edelleen kaikkein tärkein ystävistäni. Hän oli vähän niin kuin minun isoveljeni, ja minä ihailin häntä valtavasti. Joitakin kuukausia aikaisemmin Jaan oli alkanut kas17
vattaa lihaksiaan. Hän ei myöntänyt sitä ihan suoraan, mutta aina kiipeilytelineen ohi kulkiessaan hän pysähtyi voimailemaan. Niin hän teki silläkin kertaa. Hän hyppäsi ilmaan, nappasi kiinni telineen poikkitangosta ja veivasi itsensä käsiensä varassa ylemmäs. Hän oli sinä vuonna kasvanut pituutta ainakin kymmenen senttiä, eikä hänen tarvinnut enää ponnistaa kovin korkealle. Joka kerta kun Jaan veti leukansa tangon korkeudelle, kannustin häntä. ”Hyvä, hyvä!” hihkuin. Muistan vieläkin, mitä minulla oli päälläni sinä päivänä: äidin vanhasta teepaidasta valmistamani punainen haalari, jonka olin sitonut uinnin jälkeen paksuista heinistä punotulla vyöllä. Kypärää en käyttänyt enää. Hallin kylän johtaja Frida ei ollut onnistunut hankkimaan minulle sopivan kokoista kypärää, vaikka oli käynyt kauppaa merentakaista Havaijia myöten. Me kaikki epäilimme, että Uuden maailman kypärät oli kertakaikkisesti käytetty loppuun. Onneksi olin jo kyllin vahvaniskainen. Sitä paitsi me vietimme muutenkin suurimman osan ajasta puiden tai pihakatoksen tai suojaverkkojen alla. Hallin kylä oli muuttunut paljon turvallisemmaksi vain muutamassa vuodessa. Puristelin märistä hiuksistani merivettä. Vatsani mourusi. Uimisen jälkeen olin aina kamalan nälkäinen. En kuitenkaan hoputtanut Jaania. Tiesin, ettei hän pitänyt siitä. Eihän meillä mikään kiire ollut. 18