MARIE BENEDICT
AGATHA CHRISTIEN ARVOITUS
Suomentanut Hanni Salovaara
Aiemmin julkaistu
Rouva Einstein
Lady Churchill
Englanninkielinen alkuteos The Mystery of Mrs. Christie
Copyright © 2021 Marie Benedict
Kannen ja sisuksen suunnittelu © 2021 Sourcebooks
Kannen design James Iacobelli
Kannen kuvat © Lee Avison/Arcangel Images, Sandra M/Shutterstock
Endsheet images © Hulton Archive/Stringer/Getty Images, Dave Hogan/Getty Images, PhonlamaiPhoto/Getty Images, Daily Herald (Lontoo) 15 joulukuuta 1926
Published by agreement with Sebes and Bisseling Literary Agency
ISBN 978-952-409-030-8
1. painos
Scandbook UAB, 2024
Sitruuna Kustannus Oy www.sitruunakustannus.fi
ALKU
Kirje värähtelee pöydällä lähes samaan tahtiin lattian poikki jysähtävien askelten kanssa. Jalat astelevat edes takaisin, edes takaisin, ja paksu kirjoituspaperi värisee samassa rytmissä niiden kanssa. Vitivalkoista sivua hallitsevat mustat teräväkärkiset sanat näyttävät heräävän eloon ja sykkivän jokaisen raskaan askelen myötä. Kuinka haluat tämän tarinan päättyvän? Mielestäni sinulla on kaksi polkua valittavanasi, ensimmäinen tarjoaa pehmeämmän laskun kuin toinen, mutta kummastakaan ei tietenkään selviä ilman kolhuja. Nämä pienet kysymykset ovat vain koko tapahtumasarjan johdonmukainen seuraus, kuten tässä vaiheessa jo varmaan ymmärrät. Vai olenko yliarvioinut sinut, etkä olekaan vielä huomannut? Sillä ei ole väliä. Pääsen päämäärääni – jota on epäilemättä mielestäsi mahdoton hyväksyä – riippumatta siitä, kuinka paljon olet ymmärtänyt. Kaksinaamaisuutesi on johtanut ilahduttavaan vapautumiseeni tuomitsemisesi ja pahantahtoisuutesi kahleista, lopputulos, jota et koskaan toivonut. Koska halusit aina vain palvella omia tarpeitasi ja tyydyttää omia halujasi, minä en ollut koskaan päällimmäisenä mielessäsi, en edes alkuaikoina, vaikka minulle sanottiin, että sinun pitäisi aina olla päällimmäisenä minun mielessäni.
Huone, jossa on aamusta huolimatta hämärää, muuttuu entistä pimeämmäksi. Hetkeä myöhemmin tuulenpuuska avaa suljetun, mutta salpaamattoman ikkunan, ja kirjeen sivut lehahtavat pöydältä matolle. Pimeys peittelee kirjeen sanat, kunnes kuuluu ukkosenjyrähdys – kuinka tyypillistä, että on synkkä ja myrskyinen yö, kirjeen vastaanottaja ajattelee – ja salama valaisee äkkiä huoneen. Ja sanat tekevät jälleen itsensä tiettäväksi.
Jatka lukemista ja seuraa tarkasti ohjeitani, mikäli toivot ensimmäisen polun tuomaa turvaa. Se ei tule olemaan helppoa. Sinun on oltava järkkymätön, vaikka tie onkin kivinen, ja koet epäilystä ja häpeää. Vain jos seuraat ohjeitani tämän matkan jokaisessa risteyksessä, tarina päättyy hyvin meidän kaikkien osalta.
ENSIMMÄINEN OSA
LUKU 1 KÄSIKIRJOITUS
12. lokakuuta 1912
Ugbrooke House, Devon, Englanti
En olisi voinut keksiä täydellisempää miestä.
”Hävittäkää tanssiaiskorttinne”, ääni kuiskasi minulle kulkiessani väkijoukon läpi tanssilattialle. Kuka uskalsi sanoa sellaista? Etenkin, kun seuralaiseni oli Thomas Clifford, joka oli isäntieni, lordi ja lady Clifford of Chudleighin, kaukainen sukulainen ja melkoinen vapaiden naisten mielenkiinnon kohde Ugbrooke Housen tanssiaisissa.
Hävytöntä, ajattelin, jopa karkeaa. Kuvittelin, mitä olisi tapahtunut, jos tanssipartnerini olisi kuullut sanat. Ja vielä pahempaa, mitä jos tanssipartnerini oli se oikea – Kohtalo, kuten ystäväni ja minä kuvailimme mahdollisia aviomiehiämme – ja hänen huomionsa olisi kääntynyt minusta pois. Väristys kulki kuitenkin kehoni läpi, ja mietin, kuka rohkeni olla noin röyhkeä. Käännyin äänen suuntaan, mutta Elgarin ensimmäisen sinfonian sävelet alkoivat soida, ja partnerini veti minut tanssimaan.
Tanssiessamme valssia yritin tunnistaa miehen salin valtavaa tanssilattiaa reunustavasta väenpaljoudesta. Äiti moittisi minua siitä, etten keskittänyt huomiotani nuoreen herra Cliffordiin, mutta tiesin huhujen perusteella,
että tuon soveliaan, hyvät suhteet omaavan herrasmiehen oli naitava eräs perijätär, joten hän ei muutenkaan voinut olla minusta aidosti kiinnostunut. Olin lähes pennitön ja perisin ainoastaan Ashfieldin huvilan, kartanon, jota moni pitäisi enemmän kirouksena kuin siunauksena, etenkin kun minulla ei ollut varoja sen ylläpitoon, ja huvila oli jatkuvasti korjauksen tarpeessa. Herra Clifford ei kuitenkaan ollut menetetty mahdollisuus. Tiesin varmuudella, että tilaisuus todella ilmaantuisi. Eikö ollut meidän kaikkien tyttöjen osa, että joku mies veisi meiltä jalat alta, ja kohtalomme vuorovesivirrat tempaisisivat meidät mukaansa?
Kymmeniä juhlapukuun sonnustautuneita miehiä seisoi kullatun juhlasalin nurkassa, mutta kukaan heistä ei näyttänyt niin tunkeilevan kehotuksen esittäjältä. Sitten näin hänet. Vaalea mies, jolla oli aaltoilevat hiukset, seisoi tanssilattian laitamilla minua katsellen. En kertaakaan nähnyt hänen syventyvän keskusteluun kenenkään miehen kanssa tai saattavan ensimmäistäkään naista tanssilattialle.
Hän liikkui ainoastaan silloin, kun käveli orkesterin luokse puhumaan orkesterinjohtajalle, minkä jälkeen palasi paikalleen nurkkaan.
Orkesteri soitti viimeiset soinnut, ja herra Clifford palautti minut rakkaan ystäväni Nan Wattsin viereen, joka oli hengästynyt pyörähdeltyään pikaisesti tanssilattialla vanhempiensa punakkakasvoisen tuttavan kanssa. Orkesterin aloittaessa seuraavan kappaleen nuori, verevä herrasmies syöksähti hakemaan Nania, ja minä vilkaisin ranteestani punaisessa silkkilangassa roikkuvaa tanssiaiskorttia nähdäkseni, kuka olisi parini.
Käsi laskeutui ranteeni päälle. Kohotin päätäni ja katsoin suoraan minua tuijottaneen miehen kiihkeisiin sinisilmiin. Vedin vaistomaisesti käteni pois, mutta jotenkin
hän sujautti tanssiaiskorttini pois ranteestani ja lomitti sormensa omiini.
”Unohtakaa tanssiaiskorttinne edes yhden laulun ajaksi”, mies sanoi matalalla ja karhealla äänellä, jonka tunnistin minua muutama minuutti sitten puhutelleen röyhkeän nuoren miehen ääneksi. En voinut uskoa, että hän pyysi sellaista, ja olin järkyttynyt siitä, että hän oli vienyt tanssiaiskorttini. Oli sopimatonta sallia toisen miehen etuilla tanssiaiskortin jonossa, vaikka kortti olisikin kadonnut.
Olin kuulevani Irving Berlinin kuuluisan kappaleen tunnusomaiset soinnut. Kappale kuulosti ”Alexander’s Ragtime Bandilta”, mutta tiesin, ettei se voinut olla. Lordi ja lady Clifford eivät ikimaailmassa olisi pyytäneet orkesteria soittamaan sen kaltaista uudenaikaista laulua. Tosiasiassa he olisivat luultavasti raivostuneet tavanomaisesta järjestyksestä poikkeamisesta; ohjelmisto koostui klassisista sinfonisista kappaleista ja niiden tahdissa tanssittiin hillittyjä tansseja, jotka eivät millään muotoa herättäneet nuorten intohimoja.
Hän katseli ilmettäni, kun kuuntelin musiikkia. ”Toivottavasti pidätte Berlinistä”, hän sanoi hieman omahyväisesti hymyillen.
”Tekö järjestitte tämän?” kysyin.
Hänen kasvoilleen levisi hämillinen hymy, joka paljasti hänen hymykuoppansa. ”Kuulin teidän sanovan ystävällenne, että kaipasitte nykyaikaisempaa musiikkia.”
”Miten onnistuitte siinä?” Hänen röyhkeytensä lisäksi hämmästelin hänen päättäväisyyttään. Se oli, tunnustettakoon, imartelevaa. Kukaan ei ollut koskaan aikaisemmin tehnyt vuokseni noin suurta elettä. Ei ainakaan kukaan niistä sekalaisista kosijoista, joille äitini yritti naittaa minua Kairossa, kun kaksi vuotta sitten astuin ensi kertaa
seuraelämään. Se oli ollut välttämätöntä, sillä Lontoossa debytointi, johon olisivat sisältyneet lukuisat muodikkaat puvut, juhlissa käyminen ja niiden järjestäminen sekä koko kaudeksi vuokratun kaupunkitalon hinta, olisi tullut liian kalliiksi äidin huvenneille varoille. Mihinkään senkaltaiseen ei ollut ryhtynyt edes Reggie, rakkaiden ystävieni Lucyn sisarusten hyväntahtoinen isoveli, jonka olin tuntenut koko elämäni, mutta josta oli vasta viime aikoina tullut paljon enemmän kuin perheystävä. Reggie ja minä olimme päässeet yhteisymmärrykseen keskenämme ja perheidemme kanssa siitä, että elämämme ja perheemme yhdistyisivät avioliiton kautta. Avioliitto jossain epämääräisessä tulevaisuudessa, mutta avioliitto yhtä kaikki. Tosin tämän näyttävän kosiskelun valossa se liitto näyttäytyi laimeana, vaikkakin miellyttävänä.
”Onko sillä väliä?” mies kysyi.
Häkellyin äkkiä melkoisesti. Tuijotin lattiaa kasvot tulipunaisena ja pudistin päätäni.
”Tanssisitteko kanssani?” Miehen ääni oli matala ja järkähtämätön.
Vaikka kuulin päässäni äidin äänen, joka varoitti minua tanssimasta miehen kanssa, jolle minua ei ollut kunnolla esitelty puhumattakaan siitä, että mies oli jotenkin keplotellut itselleen kutsun Ugbrooke Housen tanssiaisiin ja oli tuhonnut tanssiaiskorttini, vastasin ”kyllä”.
Kuinka vaarallinen yksi tanssi nyt voisi olla?