Gladiolus 2014 01

Gladiolus 1/2014

GLADIOLUS Sleyn teologinen verkkojulkaisu 1/ 2014

TÄRKEÄT KIRJAT

L

atinankielinen nimi Gladiolus tarkoittaa pikku miekkaa. Nimi muistuttaa Jumalan sanan miekasta. Jumalan sana luo Kirkon ja pitää sitä yllä. Gladiolus nostaa esiin tärkeitä teologisia aiheita kansanomaisessa muodossa. Lehti on ilmestynyt vuodesta 2006.

Pääkirjoitus: Kirja on tärkeä

2

Olavi Rimpiläinen: Alleviivatuin kirjani

4

Pekka Särkiö: Aleksander Solzenitsyn: Syöpäosasto 9 Jouko Talonen: ”Kansankodin” kirkon juuret 13 Lauri Thurén: Vertaustutkijan raamattu 18 Timo Eskola: Pitren oiva teos ja Jeesus-tutkimuksen uusi paradigma 21

TOIMITUS 



 

Ville Auvinen, Gladioluksen päätoimittaja, TT, STI:n pääsihteeri Pekka Lindqvist, Gladioluksen toimitussihteeri, TT, yliopistonopettaja Ida Heikkilä, TM, tohtoriopiskelija Lauri Vaahtoranta, MuM, TK, fil. yo

Hanna Rissanen: Jerusalem ei jätä ketään kylmäksi 28 Hannu Lehtonen: Rautainen kirja 31 Ida Heikkilä: Laki ja evankeliumi ja niiden herkkä tasapaino 34 Ville Auvinen: Luterilainen usko tänään. Augsburgin tunnustuksen selityksiä.

38

.

Juho Sankamo: Antioch & Rome 39

1

Gladiolus 1/2014

Pääkirjoitus Ville Auvinen, TT

Kirja on tärkeä Kirjan merkitystä tuskin voidaan yliarvioida. Erilaiset aatteet ovat levinneet kirjojen välityksellä ja muovanneet ihmiskunnan historiaa. Yhä edelleen luetaan antiikin ajan klassikkoja, ja niin vuosituhansia sitten kuolleet ajattelijat vaikuttavat vieläkin. Kun jotain aatetta on fanaattisesti vastustettu, ovat kirjat joutuneet roviolle. Kirjoihin on talletettu kansakuntien sivistys ja myös niiden harhapolut. Ihmisestä voi oppia paljon, kun katsoo, millaisia kirjoja hän lukee, ja kodin henkisen ilmapiirin näkee kirjahyllystä.

Huolestuttava on nykyinen kehitys, jossa kirjan arvostus vähenee ja sen korvaa sosiaalinen media ja internetin tarjoama sirpaletieto. Onko kasvamassa lyhytjännitteinen ja keskittymiskyvytön sukupolvi, jolle kirjat ja samalla niiden tarjoama sivistys on vain historiallinen muistomerkki?

Kirjoista puhuttaessa ei voi unohtaa Kirjojen kirjaa. Raamattu on maailman myydyin kirja ja se on muuttanut miljoonien ja taas miljoonien ihmisten elämän. Raamattu on maailman rakastetuin ja vihatuin kirja. Joissain yhteiskunnissa Raamatun hallussapitokin on rikos, ja siitä huolimatta on ihmisiä, jotka eivät suostu luopumaan siitä mistään hinnasta.

Oma lukunsa on hengellinen kirjallisuus. Uskonpuhdistusta tuskin olisi voinut tapahtua ilman kirjapainotaitoa ja Lutherin ajatusten leviämistä kirjojen välityksellä Saksan kansan keskuuteen. Erilaiset hartaus- ja saarnakirjat ovat ylläpitäneet kansanhurskautta ja saaneet aikaan herätyksiä. Kuuluisa on vaikkapa kalantilaisen piikatytön Liisa Erkintyttären tapaus. Paimenessa ollessaan hän luki Artur Dentin kirjaa ”Totisen kääntymisen harjoitus” ja tuli sen johdosta syvään herätykseen, ja pian herätys levisi Satakunnassa ja syntyi Länsi-Suomen rukoilevaisuus.

2

Gladiolus 1/2014

Tässä Gladioluksen numerossa muutama teologi kertoo itselleen tärkeästä kirjasta.

Tehtävänanto oli hyvin avoin. Kirjoittajia pyydettiin kirjoittamaan mistä tahansa itselleen tärkeästä kirjasta, paitsi Raamatusta. Niinpä kirjoitukset ovat hyvin henkilökohtaisia ja esiteltävät kirjat edustavat värikästä kirjoa. Kirjoitukset ovat yhtä aikaa suositeltavien kirjojen esittelyjä ja ikkunoita niiden esittelijöiden sielunmaisemaan.

Ville Auvinen

3

Gladiolus 1/2014

Olavi Rimpiläinen TT, piispa emeritus, Oulu

Alleviivatuin kirjani Alleviivatuin kirjani on Jonas Lagus: Evankeliumin ääni (WSOY 1961, 3. painos). Alleviivauksia on niin runsaasti, että tavallaan ne ovat menettäneet merkityksensä. Silti vielä nyt tein muutaman lisää. Kirjalla on oma esihistoriansa. Laguksen kuoleman (1857) jälkeen julkaistiin 1860 joukko hänen kirjeitään ruotsiksi (”Evangelii röst till kallade själar”) ja 1861 suomeksi (”Evankeliumin ääni kutsutuille sieluille”). Vuonna 1907 julkaistuun uuteen suomalaiseen painokseen lisättiin ennen julkaisemattomia kirjeitä. Jatkomuokkauksessa sitten kieliasua tarkistettiin ja joitakin kirjeitä jätettiin pois, joitakin lyhennettiin. Näin syntyi Anna-Liisa Väinölän toimittama suomennos ”Evankeliumin ääni”, jonka kolmatta painosta olen käyttänyt. Ilokseni ja ihmeeksenikin Suomen Raamattuopisto julkaisi kirjan uudelleen (Perussanoma 2010). Laguksen uuteen tulemiseen kuuluu myös Jorma Pitkäsen väitöskirja Jonas Laguksen käsityksestä vanhurskauttavasta uskosta 2013. Totta kai Pitkäsen kuvaus aiheesta on paljon nyansoidumpi kuin se, mitä itse alleviivauksistani olen saanut irti. Annettakoon minulle subjektiivinen kapeuteni anteeksi, sillä minä kerron siitä, mikä

kulloisessakin tilanteessani on minua puhutellut.

Kuinka sitten olen päätynyt uudelleen ja uudelleen alleviivailemaan ”Evankeliumin ääntä”? Kaiken juuret ovat koulupojan kriiseissä. Kirkollinen rauhani rikkoontui pahasti, kun jouduin tekemisiin uudentyyppisen hengellisyyden kanssa. Sille keskeistä oli uudestisyntyminen kokemuksena, ehyt ja kokonainen antautuminen ja velvoite todistaa uskosta pelastumisen ehtona. En saanut tuota uudestisyntymisen kokemusta, vaikka kuinka koetin. Antautuminen jäi pahasti kesken. Todistaminen johti painajaismaisiin tapahtumiin. Hyvän uskonnonopettajani ja hyvän nuorisopappini kärsivällisessä ohjauksessa vähitellen perehdyin herännäisyyden elämänmalliin. Sitten tultiin 60-luvun alkuun ja työn aloittamiseen pappina Pohjois-Karjalassa. Tuolloin siellä elettiin voimakkaan herätyskristillisen ekspansion aikaa, ja uudelleen kohtasin samantapaisina nuo koulupojan kysymykset. Miten minun itseni oli uskottava ja miten opetettava? Käsiini sattui 4

Gladiolus 1/2014

”Evankeliumin ääni” ja siitä tuli ja on sellaisena pysynyt minun alleviivatuin kirjani.

valittaa maailmalle, jos maailma puree”, Lagus kuittasi, kun tuomiokapituli ei antanut vaalisijaa jossakin vaalissa.

Henkilökohtaisessa elämässäkin oli vaikeita vastoinkäymisiä. Oli sairautta, ja kuolema vieraili perheessä usein.

Pyhäjärvellä hän oli jo niin sairas, että harvoin jaksoi saarnata. Hän kuitenkin toimi loppuun asti sekä kävijöiden että kirjeissä neuvoa kysyneiden ihmisten sielunhoitajana. ”Aurum igne probatur”, se minusta näkyy myös alleviivausteni kirjassa.

Tietysti minun oli vähän perusteellisemmin yritettävä selvittää itselleni, mikä mies oli tämä Jonas Lagus. Aivan tuntematon hän ei toki ollut. Kuitenkin ensimmäinen kerta, jolloin jouduin tiedoistani tiliä tekemään, ei ollut mitenkään imarteleva. Istuin professori Kauko Pirisen huoneessa kirkkohistorian suullisessa lopputentissä. Pidin (ja pidän) häntä sekä tiedemiehenä ja opettajana että ihmisenä suuressa arvossa ja olisin todella halunnut kaiken osata.

Juttelimme Laguksesta. Sitten hän ohimennen kysäisi, missä virassa Lagus oli loppuvuotensa. En tiennyt, mutta en halunnut antaa periksi ja veikkasin – väärin. Pirinen ei siihen takertunut, mutta selitti, että eivät kaikki herännäispapit voineet edetä kirkollisessa hierarkiassa, ei edes kappalaisiksi niin kuin Lagus. En ole vieläkään toipunut.

No, nyt tiedän, että Lagus oli tavattoman lahjakas, tuli ylioppilaaksi neljätoistavuotiaana, vihittiin papiksi erivapaudella ennen säädettyä ikää 1817.

Hän aloitti apupappina Vöyrissä, pääsi 1828 kappalaiseksi Ylivieskaan ja 1845 Pyhäjärvelle (O.l.), missä virassa kuolikin 1857. Niilo Kustaa Malmbergin ja Ukko-Paavon kanssa hän muodosti nousevan herännäisyyden kärkikolmikon. Ulkonaisesti ei aina ollut helppoa.

Muistamme Kalajoen käräjät, ja viranhautkaan eivät onnistuneet. ”Ei pidä

Mutta sitten itse kirjaan ja sen alleviivauksiin. Kirjan 155 kirjettä ovat pääosin ukkopaavomaista kuvausta ”kutsuttujen sielujen” hengellisyydestä. ”Yksinkertaisen uskon omistava ihminen asettuu joka hetki alimmalle portaalle tuntien olevansa poissa kaidalta tieltä ja pyytää kylminkin sydämin kerran toisensa jälkeen, että Herra Kristus tahtoisi antaa taitoa ja halua parannuksen tekoon ja auttaisi elämän tielle.

Tämän pyytämisen hän uudistaa alituisesti, kun se lukemattomat kerrat keskeytyy, ja palaa tähän ainoaan parannuksen harjoitukseen alinomaa.” ”Tätä sisäistä työtä on pitkitettävä kuoleman hetkeen asti.” ”Olkoonpa elämäsi kuinka kuivaa, kuollutta tai hengetöntä tahansa, niin harjoittele elämään yksin hänestä. Sinun täytyy nostaa silmäsi ja kylmä sydämesi ylemmäs ja katsoa ristillä riippuvaan sekä Isän oikealle puolelle korotettuun Kristukseen. Hän katselee Aadamin langenneita lapsia, tuli5

Gladiolus 1/2014

siko joku heistä hänen tykönsä saamaan elämää ja kaikkea, mtä autuuteen tarvitaan. Minun asiani on vain tulla hänen tykönsä ja anoa, että hän muistaisi minua. Kun alinomaa näin teet, saat nähdä, että Kristus antaa sinun tuntea vakuutuksen lapsenoikeudestasi, milloin hyväksi näkee.” ”Lapsenoikeuden armo ilmenee hiljaisena, rauhallisena ilona, kun ihminen huomaa voivansa uskoa, että Kristus on hänen Vapahtajansa.” ”Syntisen ei edes pidä etsiä korkeita armonvoimia ja tunteita.”

suutena usko on sitä, että autuudestaan huolehtiva sielu ikävöi Kristusta.”

Kristusta ”kuolleesta ja kylmästä sydämestä lähtevällä köyhällä rukouksella” puhutelleelle kyselijälle Lagus kirjoittaa: ”Kun näin menettelet, s i n ä u s k o t K r i s t u k s e e n (harvennus alkutekstin) ja tulet hänen kauttaan autuaaksi.” ”Tyynnytä, tyynnytä levottomuutesi ja käännä se yksin Herraa kohden. Ole tyytyväinen, vaikka et saa eikä sinulla ole tuntuvaa armoa. Opi uskomaan näkemättä!” Ja juuri tässä ”evankeliumin ääni” oli minulle kirkkaimmillaan ja uskoin sen olevan monelle muullekin. Koettava ”lapsenoikeus” on ylimääräinen lahja sielun virvoittamiseksi, jonka Jumala antaa milloin hyväksi näkee, ei autuuden ehto.

Linjassa sanotun kanssa on se, että Ukko-Paavon tapaan (Paavo Suonenjoella eväitten puutetta valittavalle kuolemansairaalle: ”Sinne männään talon ruokiin!”) Lagus opetti, että kuolema ikävöivän uskon tilassa on autuaallinen kuolema: ”Jos tässä sodassa kuolema sinua kohtaisi ollessasi Kristusta etsimässä, niin sanotaanhan niistä, jotka ajan sodasta ja vaivoista taivaaseen pääsevät: nämä ovat niitä, jotka tulevat suuresta ahdistuksesta.” ”Oi, kuinka sydämestäni toivoisin, että tässä harjoituksessa viettäisitte viimeiset hetkenne, jotta kuolisitte autuaallisen kuoleman.” ”Jos kuolema kohtaa sinut ollessasi tässä hiljaisessa sisäisessä työssäsi, niin kuolet autuaallisen kuoleman, sillä sinä

Laguksen kuvaus vastasi omaa todellisuuttani ja ajattelin sen olevan totta monelle muullekin. Sen väärinkäsityksille altis kohta on tuo tunnettava ”vakuutus lapsenoikeudesta”. Entäs jos se antaa odottaa itseään? Onko niin, kuten herännäisyydessä joskus saatettiin opettaa (mm. J. F. ja J. I. Bergh), että tuosta kokemuksesta osattomana on armon ulkopuolella? Näin lapsen oikeuden evankeliumista on pahimmillaan tullut epätoivoon johtava laki. Lagus toki tiedosti tämän vaaran ja asetti vastattavaksi kysymyksen: ”Saatko armoa tuntematta uskoa, että Kristus on sinulle armollinen, vai tuleeko sinun odottaa tuntuvaa todistusta ja sitten vasta uskoa saaneesi Kristuksen armon.” Laguksen vastaus oli selkeä: ”Ei armon tunteminen ole edestäsi kuolemaa kärsinyt!” Jo tuo armon ikävöiminen on uskoa. Se ei ole jokin uskon esitila. Usko ei ole jokin sielun ikävöinnin jälkeen tuleva tila. ”Koettuna todelli6

Gladiolus 1/2014

olet silloin se palvelija, jonka Herra tapaa tullessaan valvomassa.”

asiasi.” ”Nyt on tarpeen lujasti ja uskollisesti pitää kiinni Jumalan sanan armolupauksista ja samalla ahkerasti katsoa Herraan Kristukseen semmoisena, kuin hän ristillä kärsi ja sovitti meidän kaikkien syntimme.” Asiaan kuuluu myös kasteen siunauksen muistaminen ja ehtoollisen nauttitminen. ”Ehtoollista nautit ilman järjen juonitteluja niin usein, kuin sitä tarvitset vahvistuaksesi suuressa heikkoudessasi ja puutteissasi. Näin täytyy pimeydessä ja kurjuudessa odottaa Herraa hetkestä hetkeen eikä antaa minkään viedä itseään epäuskoisena pois Herran kasvojen edestä.”

Ikävöivä usko on Kristuksen puhuttelua, mutta on se muutakin. Lagus neuvoo lukijoitaan lukemaan hengellistä kirjallisuutta, varsinkin ”Kallista Hunajan Pisaraa”, ja ennen kaikkea itseään Raamattua, jonka lupauksiin saa tukeutua. ”Ei ole muuta neuvoa kuin kilvoitella ja hiljaisuudessa odottaa Herran apua, pitää kiinni lupauksista ja niihin nojautuen katsoa iankaikkista Kuningasta, joka ei petä.” ”Onnellinen se, joka kääntyy elämän Herran puoleen, tarttuu hänen lupauksiinsa ja elää niistä, kunnes saa tuntea lapsen oikeutta.” ”Älä aina odota tuntuvaa rauhaa Kristuksen tykönä käynnistäsi. Häneen ja hänen sanaansa saa kyllä luottaa tuntematta tuota makeata tunne-elämää, jota me kaikki niin mielellämme nauttisimme.” ”Sinun tulee ainoastaan lähettää heikko rukouksesi ja ikävöimisesi armoistuimen eteen nojautuen evankeliumin rikkaisiin lupauksiin, jotka tekevät tiettäväksi ympäri maailmaa, että eräs on tullut auttamaan Aadamin kadonneita lapsia.” ”Odotamme kärsivällisesti ja toivoen armon auringon nousua, lohdutamme itseämme Herran sanalla ja runsailla lupauksilla ja tyydymme niihin, sillä ne eivät koskaan petä.” ”Älä sinä myöskään vaadi tunteilla koettavaa armonvakuutusta, vaan kun kannat kelvottoman asiasi Herran eteen, niin tyydy sanan vakuutukseen, että Herra pitää sinusta huolen ja hoitaa

Laguksen kokonaisnäkemykseen sopii huonosti klassinen armonjärjestys. Ukko-Paavon tapaan (muistinvaraisesti ”Heitä hiiteen nuo tikapuut!”) hän sen tilalle panee ”lyhyen armonjärjestyksen”. Lagus palaa hämmästyttävän usein tähän asiaan ja aina lähes samoilla sanoilla. ”Lyhyt sinun armonjärjestyksesi saisi olla. Sinä olet kadotettu syntinen. Kristus on kadotettujen syntisten auttaja. Sen tähden ikävöit häntä köyhyydessäsi ja anot, että hän ottaisi sinut parannuksen tielle, opettaisi sinua parannusta tekemään, vieläpä vaikuttaisikin sen sinussa.” Tämä on ”lyhyin ja varmin kaikista armonjärjestyksistä”.

Lagus torjuu kaikki ”valmistelut”. Siinä on tien alku ja tie, että syntinen sellaisena kuin on, kääntyy Herran puoleen. Tältä taustalta nousee saarnaohjekin: ”Julista suruttomalle maailmalle, 7

Gladiolus 1/2014

että se voi tulla autuaaksi. Kehota ihmisiä puhuttelemaan ja katsomaan Jumalan Poikaa. Jatka näin nöyränä kuin lapsi, niin Herra voi silloin, kun vähimmin arvaat, antaa sinulle jonkun, joka sinua ymmärtää ja seuraa.”

vaiheessa nivoutui tiukasti yhteen, oli Fredrik Gabriel Hedberg. Lagus kuului Hedbergin mielestä herännäisyyden evankeliseen siipeen. Yhdessä he arvostelivat lainomaista opetusta lapsenoikeudesta. Hedberg nimitti häntä ”isäkseen uskossa”. Kun Hedberg oli 1840-1842 ”vankina” (vankilasaarnaajana) Oulussa, hän piti yhteyttä Lagukseen, ja vastaavasti Lagus monin tavoin tuki ystäväänsä. Ystävyyttä ja uskonyhteyttä riitti kirjan ”Uskonoppi autuuteen” ensimmäisen painoksen julkaisemisen (1844) jälkeiseen aikaan asti. Myöhempi surkea välirikko jää minulle pimeäksi arvoitukseksi. Näin jälkikäteen tuumaillen tuntuu siltä, että niitä eväitä, joita kummallakin Herran palvelijalla oli, olisi voinut syödä saman pöydän ääressä. Kumpikin korosti tukeutumista Jumalan sanan lupauksiin.

Kummankin armonjärjestys oli ”lyhyt”.

Molemmat torjuivat kaikki ”valmistelut” armon vastaanottamiseen. Hedbergin kritiikki tuntuvaa lapsenoikeutta vastaan ei Laguksen osalta osunut maaliin. Hedbergin ”heti”-uskosta voi todeta, että oikeastaan Lagus oli vielä enemmän ”heti”: Jo ikävöivä usko oli oikeaa uskoa, vanhurskauttavaa uskoa.

Tällä Laguksen reseptillä olen yrittänyt itseäni ja virkaa hoitaa. Olematta mikään asiantuntija, rohkenen ajatella, että Lagus ehjimmin Ukko-Paavon aikalaisista säilytti hänen hengellistä perintöään. Joka tapauksessa hän loppuun asti säilyi Ukko-Paavon ystävänä. ”Pian sammuu tämä kirkkaasti loistava valo, ja elämämme ja kuolemamme näyttävät, kuinka olemme käyttäneet hänen meille antamiaan elämää ja voimaa uhkuvia opetuksia. Tälle maailmalle hän on kummitus ja hulluus, mutta sinä päivänä, jolloin totuus ja oikeus ovat määräämässä, hän on oleva niitä harvoja, jotka ovat kilvoitelleet hyvän uskon kilvoituksen, ja hän on saava kruununsa.” Minusta niin Paavo kuin Laguskin ovat temppelissä rukoilleen publikaanin perillisiä. Häneen sovellettiin lyhyttä armonjärjestystä. Oli vain rukous alimmalta rapulta ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen” ja sen Jeesus vanhurskaudeksi kelpuutti ja sellaisena sai publikaani kotiinsa lähteä. (Luuk. 18: 10-14) Uskaltaisiko sanoa, että Lagus oli johdon-mukaisempi kuin Paavo.

Toinen mies, jonka kanssa Laguksen elämänkulku ja elämänmalli jossakin 8

Gladiolus 1/2014

Pekka Särkiö kenttäpiispa, dosentti

Aleksander Solzenitsyn: Syöpäosasto

Minun on vaikea sanoa lempikirjaani, mutta venäläiset klassikot ovat pitkään olleet lempilukemistani. Parhaillaan luen Tsehovin kuvausta Sahalinin vankisiirtoloista, joka on täynnä inhimillistä välittämistä. Solzenitsyn jatkaa venäläisten klassikoiden kerronnan syvän inhimillistä perinnettä. Hänen tuotannostaan olen palannut useasti Syöpäosastoon (1968).

Kuva: Puolustusvoimat

siviilivaatteista ja pakottaa sairaalan raidalliseen pyjamaan. Sairaus tekee kaikista saman arvoisia ja hävittää yhteiskunnalliset erot. Syöpä osoittaa elämän arvon ja muiden asioiden suhteellisuuden. Hoitajien ja lääkärien suhtautumisessa potilaisiin on eroja. Osa tekee kaikkensa pyyteettömästi potilaiden hyväksi ja kärsii kohtuuttomasta kritiikistä. Jotkut taas eivät kanna vastuutaan vaan siirtävät tehtävänsä niille, jotka valmiiksi ovat eniten kuormitettuja.

Se on tarkkanäköinen ja eläytyvä kuvaus syöpäsairaalan ihmiskohtaloihin.

Solzenitsyn piirtää suuren määrän koskettavia ihmispersoonia, joita syöpäsairaus on jotenkin koskettanut. Kymmenet henkilöt jakautuvat kolmeen ryhmään, potilaisiin, hoitajiin ja sairaalan ulkopuolisiin. Tapahtuma-aika on 50-luvun puoliväli Stalinin kuoleman jälkeen. Stalinin ajan terrori on saanut oikeutettua arvostelua. Ihmisryhmien mielivaltaista sortoa, aiheettomia karkotuksia ja vankileirien saaristoa on alettu tarkastella kasvavalla kritiikillä.

Syöpäosasto on pienoiskuva yhteiskunnasta. Sairaus riisuu konkreettisesti

Potilaista Rusanov edustaa omahyväistä puolue-eliittiä, joka hyötyi Stalinin ajan suomista etuoikeuksista ja muiden ihmisten sortamisesta. Kostoglotov taas on mielivaltaisen vääryyden kohde, aiheettomasti eliniäkseen karkotettu isänmaallisen sodan veteraani. Rusanov ja Kostoglotov muodostavat vastaparin.

Kirjan sisältämä kritiikki kommunistista yhteiskuntaa kohtaan on vaikuttanut 9

Gladiolus 1/2014

sen vastaanottoon 1970-luvun Suomessa.

ajoissa. Lääkärit murahtelivat toisilleen vieraalla kielellä ja käärivät Jefermin kaulaa yhä tiukemmin ja ylempää, juurruttaen pään sidekääröllä vartaloon kiinni. ”Hänen päähänsä pisti yhä kipeämmin. Mitäpä sitä kannatti teeskennellä? Hänen oli nähtävä vielä syöpääkin kauemmas, se jolta hän oli sulkenut silmänsä ja jolle hän oli kääntänyt selkänsä jo kahden vuoden ajan: että oli tullut aika Jefremin heittää henkensä.”

___ Pavel Nikolajevits Rusanov – etuoikeutettu puoleen jäsen – teki perättömiä ilmiantoja ja hyötyi muiden kustannuksella. Stalin oli kuollut ja aika oli muuttumassa. Voisiko tapahtua se epäoikeudenmukaisuus, että hänen syyttöminä ilmiantamat saattaisivatkin palata vankileireiltä vaatimaan oikeuksiaan?

”Ihmiset ansaitsivat suuria rahoja ja tuhlasivat ne sitten. Ja kun he sairastuivat heidän ammattinsa ja otteensa elämään, sekä asema että palkka, menettivät merkityksensä. Ja heidän nyt paljastunut avuttomuutensa ja halunsa viimeiseen asti valehdella itselleen, että heissä ei ollut syöpää, osoittivat että kaikki he olivat heikkoja raukkoja ja jääneet elämässään jotakin paitsi. Mutta mitä?”

Solzenitsyn näyttää osaston ihmisiä eri henkilöiden näkökulmista. Rusanov vähättelee muita. Hän epäilee Kostoglotovia eli Kaluajaa tekosairaaksi, joka on hankkiutunut valtion leipiin, kun sairaalassa ruokitaan ilmaiseksi. ”Tuo hamppari olisi pitänyt 20 minuutissa poistaa sairaalan kirjoista ja lähettää työhön!”

Rusanovia harmittaa, kun hänen kohdallaan ei ollut ryhdytty heti hoitotoimenpiteisiin. Hän epäili tehtyä virhettä ja laiminlyöntiä, josta aikoi suhteillaan valittaa. Rusanov yritti saada suhteilla ja sairaalan henkilökuntaa pelottelemalla itselleen etuoikeutetun aseman.

Syöpä tekee hänet kuitenkin pian samanarvoiseksi muiden kanssa, vaikka hän ensin yritti kieltää koko sairauden.

Jefrem muisteli miten vanhukset heillä päin olivat kuolleet. He eivät röyhistelleet, eivät reuhtoneet vastaan, he eivät kerskuneet etteivät kuolisi – kaikki he kohtasivat kuoleman rauhallisesti. He eivät lykkäilleet tilintekoa vaan valmistautuivat pikku hiljaa ja hyvissä ajoin määräsivät, kenelle tuli tamma, kenelle varsa, kenelle viitta ja kenelle saappaat.

Ja he lähtivät helpottuneina, ikään kuin vain olisivat muuttaneet toiseen majaan. Eikä ketään heistä olisi voinut säikytellä syövällä.

___ Toinen ihmiskohtalo osastolla on vahva työmies, joka on ollut aina terve. Jefrem Poddujev ei mennyt lääkärille 10

Gladiolus 1/2014

Jefrem keskittyi elämänsä ensimmäisen kerran Kostoglotovin tarjoamaan kirjaa ja sen lyhyihin kertomuksiin. Terveeseen ne eivät olisi samalla tavoin vaikuttaneet. Hän luki kertomuksen ”Mistä ihmiset elävät”. ”Ensimmäisen karkean lastun oli Jefremistä vuolaissut sairaala. Ja nyt kaikki oli pelkkää höyläämistä vain.”

Sibgatov oli kerran parannettu, mutta runsas sädehoito oli vienyt vastustuskyvyn. Uutta kasvainta ei voitu parantaa, vain pidätellä. Lääkärille tämä merkitsi voimattomuuden tunnetta, tietoa menetelmien epätäydellisyydestä, sydämelle sääliä. ”Tuossa on sävyisä, kohtelias, surumielinen tataari Sibgatov, niin kovin kiitollinen, mutta kaikki mitä hänen hyväkseen voidaan tehdä, on pidentää hänen kärsimyksiään.”

Jefrem kysyi osaston muilta miehiltä, mistä ihmiset elävät ja sai erilaisia vastauksia. Hän kertoi omin sanoin ja kosketettuna kirjassa olevan Leo Tolstoin kertomuksen. Ihmiset eivät elä omista huolistaan vaan rakkaudesta toisiaan kohtaan. Tämä avasi hänelle elämän tarkoitusta ennen lähestyvää kuolemaa.

Lämpimästi kuvataan Kostoglotovin ja Demkan keskusteluja. Demka on 16vuotias orpo, lahjakas opiskelija, jolta pitkän taistelun jälkeen amputoidaan jalka. Kostoglotov rohkaiseen Demkaa ja käy tämän puolesta eläintarhassa päästyään sairaalasta. Demka kysyi, miksi Kostoglotov oli sodassa kersantti? – jos kaikki rupeavat kenraaleiksi, ketään ei liikene voittamaan sotaa.

___ Syöpäsairaalassa on monia vähemmistökansojen ihmisiä, jotka kuvataan kärsivällisinä. Saraf Sibgatov, nuori tataari, on sairastanut kolme vuotta ja asettunut vapaaehtoisesti käytävälle, koska selän haavasta levisi paha haju. ”Hänen kärsimyksensä oli kestänyt niin kauan että aikaisemmasta elämästä ei enää tuntunut jääneen mitään jäljelle.

Mutta kolmen vuoden yhtämittaisen masentavan sairauden jälkeen tämä nuori tataari oli kaikkein sävyisin, kohteliain ihminen koko klinikassa. Usein hän hymyili heikosti, ikään kuin pyytäen anteeksi aiheuttamaansa pitkäaikaista vaivannäköä”

___ Kostoglotov ihastui Zojaan, keimailevaan lääkäriopiskelijaan. Yöllä he kohtasivat toisensa lihallisen rakkauden hetkissä. Kostoglotov sai Zojalta lainaksi anatomian oppikirjan. Hän halusi tietää, mitä hoidolla haluttiin saada aikaan. Rakkaus ei kuitenkaan syvene heidän välillään.

Kostoglotovin ihanteelinen rakkaus kohdistuu nuoreen naislääkäriin Vera Gankartiin, joka on omistautunut työlleen ja sodassa kaatuneen nuoren rakastettunsa muistolle. Heidän ensim11

Gladiolus 1/2014

mäinen tapaamisensa oli Kostoglotovin tullessa kuoleman kielissä klinikalle.

Hän makasi lattialla sateen kastelemana ja lopen uupuneena sotilassaappaissaan ja manttelissaan. ”Kuka te olette, tohtori kysyi. ”Ih-mi-nen”, mies vastasi hiljaa välinpitämättömästi. Miehen laihoilla kasvoilla oli jo kuolevan ihmisen välinpitämättömyys.”

sisessa häkissä niin että yläpuolella jytistellään ja kävellään ja radio soi joka puolella – sitä pidetään hyvänä. Mutta elää työteliäiden ahkerien maanviljelijöiden keskuudessa savimajassa aron laitamilla – sitä pidetään surkeimpana onnettomuutena. Kostoglotov ei pilaillut hiukkaakaan.”

Hänellä on siellä hyvät ystävät, iäkäs karkotuksessa elävä Kadminien pariskunta, joka kokee iloa pienistä asioista. ”Silkaksi kukoistavien riemujen köynnökseksi heidän elämänsä muuttuu sinä päivänä, jona he ostavat ikioman savimajan, kasvimaan ympäröimän röttelön – heidän elämänsä viimeisen suojan, jossa heidän on vanhuutensa elettävä ja viimein kuoltava. – Lapsuutta lukuun ottamatta tämä on elämäni onnellisin vaihe! Sillä eihän hyvinvoinnin aste ratkaise ihmisten onnea vaan sydänten keskinäinen suhde ja oma näkökulmamme elämään.”

Vastaava lääkäri Ljudmila Afanasjevna Dontsova ja Vera Korniljevna Gankart saivat hoidettua Kostoglotovin 12 päivässä elävien kirjoihin, mitä pidettiin lähes ihmeenä. Hänellä on jännitteinen suhde häntä hoitaviin lääkäreihin, koska hän tunsi epäluuloa hoidon sivuvaikutuksista. Vera Gankart tunsi myös rakkautta Kostoglotoviin, mutta suuttui ja masentui kuultuaan hänen ja Zojan suhteesta.

Kostoglotovin ja Vera Gankartan täyttymättömän rakkauden kuvaus on herkin ja kaunein, jonka olen lukenut. Siinä on arkaa toivoa, joka erilaisten sattumusten vuoksi ei kuitenkaan johda heitä yhteen. Sairaalasta vapautumisen päivänä Vera Gankart lupaa Kostoglotoville yösijan luonaan pienessä asunnossaan. Eri syistä Kostoglotov ei kohtaakaan Vera Korniljevnaa, vaan ostaa lipun karkotuspaikkaansa, Uz Terekin junaan.

Kadminien kuvauksen yhteydessä on koskettava kertomus näiden koiraystävistä. ”Mistäpä saisi ostaa koiran uskollisuutta? Rahallako saisi luppakorvaisen musta-valkokirjavan – karhun kokoisen – Zukin hyppimään tällä lailla isäntää vasten… Eläinrakkautta emme ihmisissä nykyään arvosta pennin vertaa, kiintymystä kissoihin jopa pilkkaamme. Mutta eikö ole niin, että unohdettuamme rakkauden eläimiä kohtaan lakkaamme myös rakastamasta ihmisiä.”

Kostoglotov kuvailee olojaan uudismailla, Uz Terekissä. ”ihmisillä on nurinkuriset käsitykset siitä mikä on hyvää ja mikä huonoa. Asua viisikerrok12

Gladiolus 1/2014

Jouko Talonen kirkkohistorian HY

professori,

”Kansankodin” kir‐ kon juuret.

Kirja, jota suosittelen luettavaksi.

ilmiöistä, joiden taustoista on hyvä olla selvillä. Siksi tarvitsemme pätevää ja arkistolähteisiin perustavaa tutkimusta.

URBAN CLAESSON

Suosittelemani Urban Claessonin väitöskirja ilmestyi kymmenisen vuotta sitten, mutta se on edelleen ajankohtainen. Olen kirjoittanut siitä resension Teologiseen Aikakauskirjaan 5 / 2007.

Seuraava katsaukseni nousee tuosta kirja-arvostelusta.

Folkhemmets kyrka. Harald Hallén och folkkyrkans genombrott. En studie av socialdemokrati, kyrka och nationsbygge med särskild hänsyn till perioden 1905-1933. Diss. Acta Universitatis Upsaliensis. Studia Historico-Ecclesiastica Upsaliensia 42. Uppsala: Uppsala Universitet 2004.

Kysymyksessä on siis Upsalan yliopistossa 2004 hyväksytty kirkkohistorian väitöskirja. Claesson selvittää Ruotsin kirkon kehitystä 1900–luvun alkupuoliskolla nimenomaan maan johtavaksi poliittiseksi puolueeksi vähitellen nousevan sosiaalidemokraattisen puolueen kirkkopoliittisten tavoitteiden näkökulmasta. Keskiössä on puolueen poliitikko pappi Harald Hallén (1884-1967).

Juuri hänen elämäntyönsä ja toimintansa tutkija valottaa prosessia, jonka seurauksena Ruotsin sosiaalidemokraattinen puolue muuttui kirkon vastustajasta sen keskeiseksi ideologiseksi ”sisällön-

Historia selittää monia tämän päivän ilmiöitä ja asioita. Myös kristillisen kirkon historia avaa sellaisia näköaloja menneisyyteen, jotka antavat meille selitysmalleja tämän päivän asioihin.

Historiallisessa tapahtumakentässä kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kristillinen kirkko on yksi tekijä tässä kaikkeen vaikuttamisessa.

Ruotsin kirkon (Svenska kyrkan) kehitys toisen maailmansodan jälkeen on herättänyt epäilemättä monia kysymyksiä asioista ja 13

Gladiolus 1/2014

tuottajaksi”. Claessen pitää sosialidemokraattisen puolueen kirkkopolitiikan avainhenkilönä juuri Hallénia. Toki tässä kehityksessä oli muitakin vaikuttajia.

topäätöksille. Pelkät mielipiteet ja tunnepohjaiset ”miekkailut” eivät edusta pitkäkestoista kantavuutta tutkimuksellisessa mielessä.

Arvikan kirkkoherrana Värmlandissa 1927-1957 toiminut Hallén opiskeli Lundin yliopiston teologisessa tiedekunnassa 1904-1908. Juuri tuona aikana Ritschlin koulukunta eli nousujohteista kauttaan Ruotsin teologipiireissä.

Kuten tunnettua ritschliläisyys välittyi muualle protestanttiseen Eurooppaan juuri Adolf [von] Harnackin (18511930) ja Wilhelm Herrmannin (18461922) välityksellä. Lundin teologeista erityisesti juuri Magnus Pfannenstill (1850-1940) edusti ritschliläisyttä.

Hallén omaksui juuri häneltä klassisen liberaaliteologian ja immanenttisen Jumalan valtakunnnan ideaalit. Lundista saadut teologiset vaikutteet määrittivät hänen myöhempää uskonnollisyhteiskunnallista asennoitumistaan ratkaisevasti. Ruotsin nuorisoliikkeessä toiminut nuori teologi omaksui vahvan vision ruotsalaisesta kansankirkosta.

Pastori Hallén liittyi vanhan työväenliikkeen ihanteisiin ”sisulla ja sydämellä”.

Teos on 474-sivuinen tietopaketti. Tutkimuksen lähdepohja on laaja. Tutkija on kolunnut Ruotsin valtionarkiston, Kungliga Biblioteket-kirjaston, Upsalan ja Lundin yliopistojen kirjastojen kokoelmat sekä Ruotsin sosiaalidemokraattisen puolueen arkiston, joka sijaitsee Työväenliikkeen arkiston kokoelmissa Tukholmassa. Näiden tärkeimpien arkistojen lisäksi hän on kerännyt tutkimuksen lähteitä myös Eskilstunasta, Falunista, Göteborgista, Karlstadista, Linköpingistä ja Sigtunasta.

Tutkimuksen teoreettinen viitekehys on vahva. Claesson tukeutuu Jürgen Habermasin ja Miroslav Hrochin teorioihin sekä vertailee Tanskan ja Ruotsin valtiokirkko (kansankirkko) –malleja historiallisessa ja teologisessa syvyysulottuvuudessa. Ahkera lähdetyöskentely voi siis kulkea rinnan teoriapohjaisen tutkimusotteen kanssa.

Claesson ei ole siis yrittänyt löytää ”modernin historiantutkimuksen metodien” tarjoamia tekosyitä väistääkseen aidon tutkijan elämään luonnollisena osana kuuluvan perusteellisen lähdetyöskentelyn. Itse painotan ahkeran ja perinpohjaisen lähdetyöskentelyn merkitystä ”vanhan, hyvän ajan” tyyliin, koska se luo vahvan pohjan myös joh-

Hallén ei vaivannut päätään soteriologisilla pohdiskeluilla, luterilaisen tunnustuksen uskonartikloilla tai liturgian hienouksilla. Hän oli teologisia oppiisiään seuraten suurpiirteinen dogmatiikassa, mutta sitäkin valveutuneempi

14

Gladiolus 1/2014

poliittis-yhteiskunnallisissa sissä.

kysymyk-

ria ja yhteiskuntaelämää, ettei sitä olisi voitu marxilaisten luokkataisteluoppien mukaisesti ”tuhota”. Parempi oli siis hyväksyä valtiokirkko realiteettina ja pyrkiä vaikuttamaan sen kehitykseen.

Hallén liittyi Ruotsin sosiaalidemokraattiseen puolueeseen jo 1910. Hän oli Ruotsin valtiopäivien toisen kamarin jäsen lähes yhtäjaksoisesti 1912– 1960. Hänestä tuli vähitellen linkki kirkon ja poliittisen työväenliikkeen välille. Tässä asemassa hän oli tärkeä henkilö myös arkkipiispa Nathan Söderblomille.

Hallén oli merkittävä sosiaalidemokraattien kirkkopoliittinen strategi. Hän pyrki edistämään yhteiskunnallisille vaikutteille avoimen ”koko kansan kirkon” luomista. Hallénin kansankirkkoohjelma niveltyi hyvin myös hänen nuoruutensa teologisten vaikutteiden ja immanenttista ”Jumalan valtakuntaa” koskevan työnäyn kanssa.

Hallén kuului niihin sosiaalidemokraatteihin, jotka maailmansotien välisenä aikana saivat torjuttua puolueen vasemman laidan kirkonvastaiset linjaukset. Puolue luopui Per Albin Hanssonin (ja myöhemmin Tage Erlanderin) johdolla luokkataistelusta ja omaksui tavoitteekseen ruotsalaisen kansankodin (folkhemmet) luomisen. Ratkaisevaa sysäystä tässä kehityksessä merkitsivät vuoden 1928 valtiopäivävaalit, joissa harjoitettu yhteistyö kommunistien kanssa ei onnistunut. Työväenpuolue pyrki nyt olemaan yhä enemmän koko kansan puolue. Hallén tuki tätä poliittista prosessia. Hän oli puolueensa keskushallituksen jäsen ratkaisevina vuosina 1928-1932. Ruotsin hyvinvointivaltion luomisen näkökulmasta tämä vaihe on kiintoisa.

Mitä asioita hän halusi edistää Ruotsin kirkossa? Ensiksikin Hallén toimi demokratian laajentamiseksi seurakuntahallinnossa. Hän kannatti uskonnonvapauslakia, joka täydessä laajuudessaan saatiin viimein Ruotsiin 1952.

Hallén oli voimakkaasti naispappeuden kannalla. Jo 1957 hän kutsui Arvikan seurakunnnan jumalanpalvelukseen tanskalaisen naispapin Helga Jensenin, jonka kanssa hän oli yhdessä alttarilla.

Kirkon uskonnollisen toiminnan kannalta hänen merkittävin aikaansaannoksensa oli epäilemättä marraskuussa vietettävän kirkollisen pyhäinpäivän (Allhelgondagen) popularisointi.

1930-luvulla alkanut perinne viedä omaisten haudoille kynttilöitä laajeni kansanliikkeeksi. Vuosina 1939 - 1956 Ruotsin radio välitti säännöllisesti juuri Arvikan hautausmaalta pyhäinpäivän

1900–luvun ensimmäisellä puoliskolla vielä varsin vaikutusvaltainen ja nuorkirkollisten ideaalien voimistama Ruotsin luterilainen kirkko oli siinä määrin keskeinen osa Ruotsin kansaa, kulttuu15

Gladiolus 1/2014

sanomaa, jota kirkkoherra Hallén julisti.

Miten Hallénin visiot ja tavoitteet toteutuivat Ruotsissa? Miten hänen elämäntyötään voisi arvioida 2014? Näihin kysymyksiin voi vastata lyhyesti: napakymppi. Sosiaalidemokraatit onnistuivat luomaan hyvinvointivaltion, jota porvarillisetkaan puolueet eivät tosipaikan tullen halua ajaa alas. Puolue pystyi myös upottamaan maailmansisäisen humanismin ja oman ideologiansa valtiokirkon sisään. Uskonnolliset herätysliikkeet on marginalisoitu. ”Uusi valistusteologia” tukee ihmisten arjen hyvinvointia. Poliittisilla puolueilla on pitkään ollut merkittävä vaikutusvalta kirkollisessa päätöksenteossa.

Vuoden 2004 seurakuntavaalien alla esimerkiksi Norrbottenin alueen sosialidemokraatit aktivoivat väkeään vaaliuurnille, jotta lestadiolaisten vaikutusvaltaa voitaisiin heikentää Kiirunan seurakuntahallinnossa.

Kaikki nämä kirkkopoliittiset tavoitteet edistivät epäilemättä sitä, että ”tavalliset ruotsalaiset” – myös sosiaalidemokraatit - kokivat kirkon omakseen.

Tohtori Urban Claesson on väitöskirjassaan selvittänyt myös niitä kirkollisuskonnollisia piirejä, jotka olivat Hallénin kanssa rintaman eri puolella.

Länsi-Ruotsin herätysväki ja korkeakirkolliset tahot (esimerkiksi piispa Bo Giertz) olivatkin yhä enemmän oppositiossa valtiokirkon yleiskehitystä vastaan 1950-1960 –luvun taitteesta alkaen.

Todettakoon, että Hallén ei erityisesti ”digannut” myöskään vapaakirkollisia, vaikka hänen teologiansa olisi saattanut löytää instituutioista ja sakramenttipainotteisesta uskonkäsityksestä ”vapaan” kristillisyyden kanssa leikkauspisteitä.

Hallén vieroksui vapaakirkollisten herätyskristillisyyttä ja soteriologista (pelastusopillista) tavoitetta. Hänelle oli tärkeätä ”pelastaa” ihminen tässä ajassa materiaalisesti ja kulttuuris-henkisesti hyvinvoivaksi kansankodin jäseneksi.

Hallén ei välttämättä edustanut Ruotsin sosiaalidemokraattien kristillisen siiven kaikkia virtauksia, mutta hänen keskeinen poliittinen asemansa ja määrätietoisuutensa nosti hänen puolueensa kirkkopolitiikan ykkösketjuun.

Hallén ja hänen kannattajansa onnistuivat siis luomaan ”kansankodin kirkon”.

Tulevat vuodet ja vuosikymmenet luovat toki tällekin kirkolle suuria haasteita. Kiintoisaa on siksi seurata, miten ”kansankodin kirkko” tulevaisuudessa vastaa islamin ja eurooppalaisen kyynisen uusateismin haasteisiin. Onko pohjoismaisten kirkkojen yleiselle mukautumiskehitykselle jossakin olemassa joku raja, jossa pysähdytään? Uusin suomeksi julkaistu Dietrich Boehoefferin (1906–1945)elämäkerta, siis Eric Metaxasin massiivinen teos Bonhoeffer. Pastori, marttyyri, näkijä, vakooja, 16

Gladiolus 1/2014

tarjoaa tässä suhteessa mielenkiintoista vertailuaineistoa keskieurooppalaisen kirkkohistorian juonteista.

Mutta in any case: Jos siis haluat perehtyä Ruotsin uusimpaan kirkkohistoriaan ja siihen, miksi Ruotsin kirkko on tänään sen näköinen kuin se on, lue Claessenin väikkäri. Historia antaa perspektiiviä.

17

Gladiolus 1/2014

Lauri Thurén, professori, Itä-Suomen yliopisto

Vertaustutkijan raa‐ mattu Ken on kiinnostunut Jeesuksen vertauksista, hän ei tule toimeen ilman Klyne R. Snodgrassin massiivista teosta Stories with Intent: A Comprehensive Guide to the Parables of Jesus (Grand Rapids: Eerdmans 2008, 846 s.)

4) Vertailu muiden evankelistojen versioihin samasta kertomuksesta 5) Tekstin erityispiirteitä 6) Sosiaali- ja kulttuurihistoriallinen tausta 7) Snodgrassin omat ratkaisut vertauksen kipukohtiin ja vertauksen selitys niiden pohjalta 8) Vertauksen soveltaminen nykyaikana 9) Kirjallisuutta: olennaisia tutkimuksia tästä vertauksesta

Snodgrass aloittaa teoksensa tunnustuksella: ”Tämä kirja syntyi itsekkäistä syistä. Juuri tätä itse tarvitsen, kun haluan opettaa tai saarnata jostakin vertauksesta.” Totta onkin, että kirja tarjoaa kätevän ja ajantasaisen materiaalipaketin useimmista Jeesuksen suurista vertauksista. Tämän paketin läpikäytyään ei saarnamiehen tai tutkijan tarvitse lähteä keksimään pyörää uudelleen.

Jokaisesta vertauksesta tarjoillaan samat tiedot kätevässä muodossa:

Materiaalipaketin lisäksi Snodgrass pohtii johdannossa syvällisesti ja sujuvaan tyyliin laajempia kysymyksiä: Miten vertaus pitäisi määritellä? Onko allegorisessa tulkinnassa järkeä? Miten Jeesuksen vertaukset pitäisi luokitella?

Mitä metodeja tutkijalle on tarjolla?

1) Yleisluonnehdinta 2) Kipukohdat: Mistä asioista tutkijat ovat tämän vertauksen kohdalla eniten vääntäneet kättä? Mitä ongelmia tulkitsijan pitäisi ratkaista?

3) Lähdeaineistoa antiikista: Vertauksen tausta VT:ssa ja UT:ssa, muissa varhaisjuutalaisissa kirjoituksissa, kreikkalaisissa ja roomalaisissa teksteissä, myöhemmässä juutalaisuudessa

Alaviitteet ja kirjallisuusluettelo osoittavat, miten teos perustuu laajaan keskusteluun aiemman tutkimuksen kanssa; niiden pohjalta tuota keskustelua on hyvä jatkaa. Leipätekstiä voi lukea sujuvasti ilman viitteitäkin.

18

Gladiolus 1/2014

Kun näin kattava ja luotettava aineistokooste Jeesuksen useimmista vertauksista on saatavilla helppokäyttöisessä paketissa, sitä ei kannata jättää avaamatta.

niitä saatetaan muokata omaan tulkintaan sopiviksi sensuroimalla hankalia jakeita historiallisuuden nimissä. Tähän kaikkeen myös Snodgrass sortuu.

Raamatussa Jeesus tapasi kertoa vertauksensa vastauksena joillekin ihmisille tai johonkin tilanteeseen. Jos hänelle sanottiin ”päivää”, ei hän vastannut ”kirvesvartta”. Siksi vertauksia pitäisi ymmärtää niin kuin evankeliumissa esiintyvän Jeesuksen kuulijat ne tajuavat ja niin kuin evankeliumin kirjoittaja tarkoitti ne omille lukijoilleen. Nuo alkuperäiset yleisöt eivät juuri tunteneet myöhempien aikojen uskonnollisia oppeja tai edes Palestiinan olosuhteita.

Evankelistojen täytyy selittää heille jopa se, keitä olivat saddukeukset. Siksi yksityiskohtaisen historiallisen tiedon lisääminen vertaukseen tulkintaa helpottamaan on perin arveluttavaa. Ne kirjoitettiin ymmärrettäviksi ilmankin.

Tuotevastuun nimissä tähän mainokseen on liitettävä muutama varoitus: Vaikka tausta-aineisto on hyvin koottu, osa siitä ei ole vertauksen ymmärtämisen kannalta relevanttia. Suositellut tulkintatavat ovat osin kyseenalaisia.

Ennen muuta: Useimmissa omissa tulkinnoissaan Snodgrass on hakoteillä.

Tämä ei vähennä teoksen arvoa, päinvastoin. Suomessakin on kirjoitettu maailmanluokan eksegeettisiä tutkimuksia, joissa kysymykset ovat hyviä mutta ratkaisut virheellisiä. Juuri sellainen haastaa lukijan ajattelemaan itse.

Snodgrassin tarjoamat selitykset ovat yleensä perinteisiä, mutta sellaisina ne kuuluvat luokkaan ”te olette kuulleet sanotuksi vanhoille…” Vertaustutkimuksen kaksi perisyntiä, allegoria ja historiallisten kysymysten korostus asiayhteyden kustannuksella, ovat vahvasti esillä. Jo kirkkoisillä oli kyseenalainen tapa tehdä vertauksista dogmatiikkaa allegorisoinnin avulla; tiede puolestaan on etsinyt niiden pohjalta ”historiallisen Jeesuksen” sanomaa. On yllättävää, että juuri kukaan ei lue vertauksia niin kuin ne on kirjoitettu, vaan niihin lisätään aina sellaista opillista ainesta tai historiallista tietoa, jota evankelistan yleisöllä ei ollut. Lisäksi

Nykyaikainen kielen ja kirjallisuuden tutkimus, argumentaatioanalyysi, narratologia ja monet muut tekstiin keskittyvät metodit muuttavat olennaisesti käsitystämme useimpien vertausten sanomasta ja tarkoituksesta. Niiden todellinen viesti kuoriutuu esiin perinnetulkintojen alta. Tätä tietä viitoittavat esimerkiksi Charles W. Hedrickin Parables as Poetic Fictions: The Creative Voice of Jesus (Eugene: Wipf and Stock, 2005, 320 s.), saksalaistutkijoiden järeä Kompendium der Gleichnisse Jesu (toim. Ruben Zimmermann, 19

Gladiolus 1/2014

Gütersloh: Gütersloher, 2007, 1101 s.) ja allekirjoittaneen Parables Unplugged–Reading the Lukan Parables in Their Rhetorical Context (Minneapolis: Fortress Press, tulossa). Snodgrassin mainiota perusteosta ne eivät kuitenkaan korvaa.

20

Gladiolus 1/2014

Timo Eskola, STI:n tutkija, dosentti

Pakkosiirtolaisuu‐ den päättyminen, ah‐ distuksen aika ja uudistus – Pitren oiva teos ja Jeesus‐tutkimuksen uusi paradigma

Varsinaiseksi avainhahmoksi nousi myöhemmin N.T. Wright (Jesus and the Victory of God). Tärkeän sijan keskustelussa on saanut välikohtaus temppelin pihalla. Siinä Jeesus näyttää asettavan temppelin toiminnan ja itse temppelin asemankin kyseenalaiseksi (Ådna). Uuden selityksen mukaan Jeesus pyrkii tuomaan esille sanoman eskatologisesta temppelistä, jonka Daavidin poika rakentaa. Tämä temppeli on pakkosiirtolaisille luvattu uudistuksen paikka ja pelastuksen seurakunta. Monet varsin erilaiset kirjat ovat vieneet tulkintaa eteenpäin 2000luvulla. Mielenkiintoinen seikka uuden paradigman kehkeytymisessä on se, että kirjoittajat tulevat monista eri yliopistoista ja kirkkokunnista.

Tutkijoilla ei ole aina ollut yhteyttä toisiinsa. Sen sijaan tilanne näyttää olevan sellainen, että sodanjälkeisen uuden tutkimuksen ”aika on kypsä” uuden kokonaistulkinnan kehittelylle.

Jeesus-tutkimus on täydellisesti uudistunut 2000-luvulla. Nykyään voidaan puhua kokonaan uudesta paradigmasta, jossa pakkosiirtolaisuuden ja uudistuksen (exile and restoration) tematiikka on noussut keskeiseksi tekijäksi selitettäessä Jeesuksen ohjelmaa ja päämääriä.

Tämä tutkimuksen suunta on saanut sysäyksiä monelta taholta. Ensinnäkin tietysti judaistiikan vahva esillenousu vaikuttaa jatkuvasti Uuden testamentin tutkimukseen.

Toiseksi evankeliumitutkimus on lähtenyt uusille urille erityisesti Jeesuksen ja temppelin välisen suhteen tarkastelusta. Aiheeseen suuntasi jo E.P. Sanders (Jesus and Judaism), joka lienee saanut virikkeitä kanadalaiselta opettajaltaan Meyeriltä (Aims of Jesus).

Pitre ja ahdistuksen aika Uuden tutkimusparadigman keskeltä haluan nostaa esille yhden hieman 21

Gladiolus 1/2014

harvinaisemman teoksen.

Yhdysvalloissa nuori katolinen tutkija Brant Pitre keskittyi väitöskirjassaan aiheeseen, joka on Uuden testamentin tutkimuksessa jäänyt pitkään sivuraiteelle, nimittäin Johannes Kastajan ja Jeesuksen väliseen suhteeseen. Kirjassaan Jesus, the Tribulation, and the End of the Exile: Restoration Eschatology and the origin of the Atonement (Grand Rapids: Baker. 2005) Pitre avaa Uuden testamentin teologian syntyä – kuten kirjan otsikkokin toteaa – pakkosiirtolaisuuden päättymisen ja siihen liittyvän ahdistuksen kauden näkökulmasta. Nykyään Pitre on Notre Damen Uuden testamentin professori New Orleansissa.

Tutkimuksellaan ahdistuksen ajasta Pitre nosti Johannes Kastajan henkilön tärkeälle sijalle myös Jeesuksen julistuksen kannalta. Näin hän laajensi sitä tutkimuksen alaa, jota tutkijat C.H. Doddista Meyeriin ja Bryaniin olivat jo lyhyesti käsitelleet. Johannes ei ole pelkästään edelläjuoksija, vaan Elian roolilla on aikaisempaa suurempi merkitys itse sanomalle. Samalla käsityksen Johanneksesta Eliana hieman muuttuvat. Elia ei aseta vielä mitään kohdalleen, vaikka perinteisen juutalaisen näkemyksen ja saarnojenkin tasolla näin on yleensä opetettu. Sen sijaan teksteistä avautuu ensimmäisen Elian uhkaava tilanne: langennut maailma vaanii hänen henkeään.

Olennaista tulkinnalle on varsinaisesti Johanneksen kuolema. Se nimittäin osoitti Jeesukselle, että kansa elää henkisesti erossa Jumalasta.

Ilmeisesti talvikauteen 29/30 sijoittunut teloitus oli varma todiste siitä, että langenneet juutalaiset hallitsijat elävät yhä Jumalan vastustajina. Herodes Suuren jälkeläiset rinnastuivat näin pakkosiirtolaisuutta edeltäneisiin lankeemuksen kuninkaisiin, jotka “surmasivat profeetat”. Yhä vain Jeesuksen aikana kansan asenne on sama ja Israel ”tappaa yhä profeettansa” (Matt. 23). Israel elää vieläkin todeksi vihollisuuden aikaa.

Tämä saattoi tarkoittaa vain yhtä asiaa.

Suuret profeetat olivat oikeassa: Israelin pakkosiirtolaisuus ei ole pelkästään maantieteellinen asia.

Henkinen pakkosiirtolaisuus on yhä kesken, eikä se pääty ennen kuin viimeinen ahdistuksen aika on kärsitty.

Johanneksen elämällä ja kuolemalla oli siten ratkaiseva merkitys Jeesuksen toiminnalle. Hän uskoi elävänsä maailmankausien viimeistä vaihetta, jossa eskatologiset ahdistukset laskeutuvat raskaina Jumalan sanansaattajien päälle. Eskatologian lähtökohta saatiin Danielin kirjasta.

Pelastus tulee vasta ahdistuksen ajan jälkeen. Tämä vakaumus antaa uuden näkökulman myös Jeesuksen identiteetin arvioimiselle. Tuo kausi ei pääty Jeesuksen kannalta hyvin, sillä

22

Gladiolus 1/2014

myös Ihmisen Poika annetaan ihmisten käsiin (Mark. 9:11-13).

Samalla tämän sanoman kääntöpuolena on kuitenkin pelastuksen evankeliumi.

Nämä kauhistuttavat tapahtumat ovat juuri niitä eskatologian piirteitä, joista suuret profeetat ovat edeltä käsin puhuneet.

Juuri tällä tavalla Jumala vastaa kansan huutoon.

Pääsiäisen tapahtumat johtavat siten lopullisen restauraation, Israelin uudistumisen alkamiseen. Sen teologisiin tunnuspiirteisiin kuuluvat sovitus ja anteeksiantamus.

selityksensä juuri tästä lähtökohdasta.

Esimerkiksi anteeksiantamuksen julistus kuultiin toisen temppelin ajan juutalaisuuden keskellä suurena lupauksena: pakkosiirtolaisuus on päättynyt.

Wrightin kirjan jälkeen Newmanin kokoamassa artikkelikokoelmassa Jesus & the Restauration of Israel: A Critical Assessment of N.T. Wright’s Jesus and the Victory of God tarkastellaan kriittisesti restauraation tematiikkaa Jeesus-tutkimuksessa.

Etenkin Craig A. Evans on kirjoittanut jatkuvan eksiilin aiheesta niin tässä kuin muuallakin laajoja arvioita. Hänen mukaansa pakkosiirtolaisuus ei ollut ohi edes juutalaisten teologien mielestä.

Vaikka temppeli rakennettiin, se ei ollut vanhassa loistossaan. Israel ei ollut itsenäinen, vaan miehitetty maa.

Kaikki heimot eivät myöskään olleet palanneet, vaan elivät diasporassa.

Jerusalemin temppeli ei edustanut sitä lopun aikojen riemun paikkaa, jossa syntinen kansa löytää Jumalan ilosanoman/evankeliumin. Kun Jeesus astui esiin ja julisti pakkosiirtolaisuuden päättyvän Daavidin pojan noustessa Jerusalemiin ja perustaessa uuden, eskatologisen temppelin, hänen sanomansa osui aikakauden uskonnollisuuden ytimeen.

Wrightin tulkinnan lähtökohdat ovat siis varsin perusteltuja.

Pitre on jatkanut tällaista tutkimussuuntaa varsin itsenäisesti.

Uuden tutkimussuunnan kehyksiä Uuden paradigman taustat löytyvät N.T. Wrightin kirjasta Jesus and the Victory of God (osa 2 hänen laajassa Uuden testamentin teologian sarjassaan).

Wright toi tutkimukseen ajatuksen jatkuvasta pakko-siirtolaisuudesta.

Tosin eksiilin aihe oli tuohon aikaan muussakin tutkimuksessa mielenkiinnon kohteena (kuten Scottin kokoelma Exile osoittaa). Wrightin mukaan Jeesus astui esiin julistaen tietoisesti pakko-siirtolaisuuden päättymistä ja Israelin uudistusta: “one of the main kindgom-themes informing Jesus’ retelling of Israel’s story was his belief that the real return from exile, and the real return of YHWH to Zion, were happening in and through his own work.” Monet Jeesuksen opetuksen piirteet saavat Wrightin mukaan 23

Gladiolus 1/2014

Hän ei ole Wrightin oppilas, vaan kirjoittaa Yhdysvaltojen kontekstissa lähinnä Scott Hahnia seuraten. Hänen ennakkoluuloton väitöskirjansa tarttuu moniin sellaisiin aiheisiin, joita evankeliumitutkimuksessa on vuosikymmeniä väistelty. Pidän aivan ratkaisevana sitä, että Pitre on antanut keskeisen merkityksen juuri Johannes Kastajan roolille.

Akateemisessa mielessä tällä aiheella on kahdenlaista arvoa.

Ensinnäkin historiallisen tutkimuksen näkökulmasta katsottuna juuri Johanneksen hahmo on Uuden testamentin henkilöistä vahvimmin sidottu historiaan (erityisesti Josefus).

Toiseksi Johanneksen hahmo on puhtaasti eskatologinen.

Hänen parannussaarnansa jo itsessään julistaa keskeneräistä pakkosiirtolaisuutta ja vaatii maassa asuvia sekä temppelissä käyviä juutalaisia parrannukseen. Ilman sitä Israelin restauraatio ei voi toteutua.

eskatologisen temppelin rakentajana (2.

Sam. 7; Sak. 6). Pitre arvioi artikkelissaan sitä, millaisia piirteitä uuden temppelin näkökulma saa restauraation teologiassa.

Pitre lähtee liikkeelle siitä, että temppeli Jumalan asuinpaikkana on tärkein ja pyhin paikka juutalaisille.

Kun Jeesus viittaa omaan toimintaansa ”suurempana kuin temppeli”, lause esittää huikean eskatologisen väitteen.

Israelin uudistus toteutuu messiaanisessa temppelissä, jonka Daavidin poika rakentaa. Samanlaista toivoa viestii hänen vastauksensa Natanaelille: tämä saa uudessa yhteisössä nähdä Jumalan asumuksen eli taivaat avoinna ja enkelit tikapuilla, koska Jeesuksen yhteisö on uusi Bet-el, Jumalan huone (Joh. 1:51).

Lisäksi Pitre kertaa sitä, miten Jerusalemin temppeliä kuvataan Vanhassa testamentissa luomis-teologian ja paratiisi-ihanteen avulla. Temppeli kuvataan mikrokosmokseksi, jossa dekoraatioissa toistuvat luontoaiheet, väliverhon taivaalliset kuvat ja pihalla oleva ”meri” symboloivat koko luomakuntaa. Väliverho puolestaan toimii rajana tämän maailman ja tuonpuoleisen välillä. Tämän kuvan ansiosta Vanhan testamentin temppelistä tulee esikuva lopullisesta paratiisista. Se on paikka, jossa sapatinlevosta saa pienen esimerkin langenneen maailman keskellä.

Käsiteltyään välissä temppeliä mikrokosmoksena Pitre jatkaa temppelivä-

Eskatologisen temppelin ajatus Hyvä teoria saa seurakseen monia lisäjuonteita. Pitre on kirjoittanut myös mainion tutkimusartikkelin temppelin tematiikasta Jeesuksen eskatologiassa (”Jesus, the New Temple, and the New priesthood,” Letter & Spirit 4, 2008, 47-83). Suurena metanarratiivina on edelleen tässäkin eksiilin päättyminen ja Israelin restauraation ajatus. Kun Jumala lähettää palvelijansa, uuden Daavidin, tämä astuu esille 24

Gladiolus 1/2014

likohtaukseen. Jeesus demonstroi uhritoimitusten lakkauttamisen ja viittaa näin uuden, täydellisen uhrin antamiseen. Hän on valmis ”kuluttamaan” itsensä, jotta uusi armon valtakunta voi syntyä. Pitren avaama teologinen yhteys on kiinnostava. Restauraation eskatologia johtaa näkemykseen eskatologisesta temppelistä, ja tämä puolestaan implikoi käsityksen siitä, että vanhan temppelin funktio tulee täyttää täydellisen uhrin antamisella. Näin voidaan siis päätellä, että kansan hengellisen pakkosiirtolaisuuden päättyminen ahdistuksen kauden kautta edellyttää Jumalan lähettilään, Daavidin pojan, kuolemaa. Eskatologisen temppelin rakentamisessa tämä kuolema tulkitaan kuitenkin Jumalan itsensä antamaksi uhriksi ja uuden temppelin lopulliseksi sovitusuhriksi. Juuri siksi pelastuksen seurakunta perustuu restauraatioon, anteeksiantamiseen ja yhteyteen Jumalan kanssa. Uudessa luomisessa eksiilin kansa palaa paratiisiin ja saa syödä elämän puusta.

tai uskallettu tulkita ahdistuksen kauden ja pakkosiirtolaisuuden päättymisen näkökulmasta (kuten tribulaatio Herran rukouksessa, ja valtakunnan kohtaama väkivalta, Matt. 11:12).

Evankeliumeissa Jeesus puhuu Johannes Kastajan surmaamisesta monessa eri yhteydessä. Hän itse nimeää Johanneksen Eliaksi, joka astuu esiin viimeisen ahdistuksen aikana.

Esimerkiksi käy tuttu keskustelu Jeesuksen ja opetuslasten välillä.

Ensinnäkin Markuksen traditiossa opetuslapset kysyvät Jeesukselta: “Eivätkö lainopettajat sano, että Elian pitää tulla ensin?” (Mark. 9:11).

Käännöksissä Jeesuksen vastaus tulkitaan yleensä myönteiseksi: “Elia tuleekin ensin”, hän vastasi, “ja panee kaiken taas kohdalleen.” Kohta on hieman vaikea, koska jakson loppu ei tunnu vastaavan alun kysymyksiä.

Suomalainen käännöksemme ei kuitenkaan kykene selittämään, miksi Jeesus jatkaa lausetta antiteettisesti.

Juuri tähän Pitre kiinnittää huomiota.

Jos kaikki on jo kohdallaan, miksi vielä olisi kärsimystä. Siksi onkin ehdotettu, että alkuperäinen lause pitäisi tulkita eri tavalla. Joel Marcusta seuraten Pitre huomauttaa, että jakso edustaa ”vääräksi osoittamisen retoriikkaa” (refutational form), jonka kohteena ovat näennäisesti ristiriitaiset kirjoitusten kohdat. Marcus ehdottaa, että Jeesus ilmeisesti aloitti oman vastauksensa kysymyksellä. Sekin on

Tribulaation näkökulmia Hyödyllisen eksegeettisen teoksen ja teorian tunnusmerkkeihin kuuluu lisäksi se, että uusi näkökulma auttaa selventämään monia aiemmin varsin vaikeina pidettyjä kohtia. Näin käy myös Pitren kirjan kohdalla. Tekijä on kyennyt tuomaan valoa perin monimutkaisiin teksteihin, joita ei ole joko osattu 25

Gladiolus 1/2014

kielellisesti mahdollista jopa kreikan kielen tasolla. Pitre tosin ajattelee, että pelkkä kohtien jännitteisen vastakkainasettelun luominen riittää retoriseksi välineeksi.

välittömästi hänen mukanaan. Sen sijaan Elia tuli aloittamaan viimeisen vihan aikakauden.

Opetuslasten tulee huomata, että Vanhan testamentin lupaamat viimeiset tapahtumat ovat alkaneet toteutua.

Elia/Johannes ei nähnyt rauhaa, vaan joutui sen sijaan kohtaamaan ankaran lopun. Ihmiset tekivät hänelle, “mitä tahtoivat”. Toisin sanoen lopun ajan vastakkainasettelu on kärjistynyt äärimmilleen. Ihmiset haluavat surmata Jumalan lähettämät profeetat. Israel ei odota Jumalan tarjoamaa pelastusta puhtain sydämin. Kansa on päinvastoin sidottu syntiinsä, ja siksi Johanneksen kokema väkivalta toteuttaa Eliasta puhutut ennustukset.

Kohta avaa samalla Jeesuksen identiteettiä. Hänen terävä puheensa Johanneksesta muuttuu esitykseksi Ihmisen Pojan kohtalosta. Jeesus itsekin on valmis kohtaamaan kärsimyksen ajan. Hän on melko varma siitä, että sama viha kohdistuu vielä häneen (sekä monien evankeliumikohtien mukaan myös hänen seuraajiinsa).

“[Onko niin, että] Elia tulee ensin ja panee kaiken taas kohdalleen?”, hän vastasi. “Mutta miksi sitten on kirjoitettu, että Ihmisen Poika joutuu paljon kärsimään ja kokemaan halveksuntaa? Kuulkaa, mitä sanon: Elia on jo tullut! Ihmiset vain tekivät hänelle, mitä tahtoivat, niin kuin hänestä on kirjoitettu.” (Mark. 9:1113) Marcuksen vaihtoehto, jota yllä on käytetty, on tulkinnallinen, ja kohta toimisi tietysti ilman sitäkin.

Oppilaiden kysymyksen lähtökohtana on yleinen juutalainen ajatus (Siir.

48:10), mutta Jeesuksen tarkoitus on kyseenalaistaa se. Onko siis niin, kuten jotkut juutalaiset teologit odottivat, että Elia tulee, ja tuo Israelille rauhan ajan?

Miksi sitten vihan aika kuitenkin jatkuu ja myös Ihmisen Poika joutuu kärsimään?

Jeesus muotoilee vastauksensa samalla tavoin antiteettiseksi kuin toisaalla ihmisten kysyessä Daavidin pojasta ja Daavidin Herrasta (Mark. 12:35-37). Ihmisille muodostunut käsitys Vanhan testamentin tulkinnasta on virheellinen molemmissa kohdissa. Elia kyllä tulee, ja on tullutkin, mutta rauhan aika ei ala

Jeesuksen identiteetti Lopuksi voidaankin esittää eräitä huomioita siitä, miten Jeesuksen identiteetti jäsentyy uuden paradigman puitteissa. Pitren edustama Jeesustutkimus antaa virikkeitä myös siihen.

Eksiilin ja Israelin uudistuksen 26

Gladiolus 1/2014

metanarratiivi ohjaa Jeesuksen puheita kautta linjan. Odottiko Jeesus siis omaa kuolemaansa ja ylösnousemustaan?

Perinteinen historiallis-kriittinen vastaus Reimaruksen esittämästä ”henkiin virkoamisen” teoriasta bultmannilaisiin spiritualistisiin teorioihin on aina ollut kielteinen. Nyt uusi tutkimussuunta muuttaa tulkinnan perusteita olennaisesti.

Restauraation eskatologian näkökulmasta ei enää ole loogista ajatella, että Jeesus ei olisi odottanut omaa korottamistaan marttyyrikuoleman jälkeen. Hän on taistellut ahdistuksen kauden viimeisiä väkivallantekoja vastaan Johanneksen kuolemasta lähtien.

Ei ole johdonmukaista olettaa, että hän ei olisi odottanut tehtävänsä oikeuttamista kärsimyksen ajan jälkeen. Jeesus ei suinkaan ollut Sisyfos, joka vierittää suurta kivenjärkälettä vuorta ylös kerta toisensa jälkeen tietämättä, miksi toimii niin. Sen sijaan hän seuraa Johannes Kastajaa, joka kuoli sen kansan käsissä, joka ”surmaa profeetat”.

jälkeen. Jeesus itse istuu jumalalliselle kirkkauden valtaistuimelle (Matt.

19:28). Jumala vastaa ”kolmantena päivänä”, kuten tuo vanhatestamentillinen eskatologinen ilmaus kuuluu, ja aloittaa kuolleiden ylösnousemuksen. Jeesuksen alennus johtaa korotukseen. Julkinen häpäisy johtaa taivaalliseen kirkkauteen. Jumala herättää uskollisen palvelijansa, perustaa Daavidin valtakunnan ja aloittaa rauhan ajan. Usko Israelin restauraatioon merkitsi samalla uskoa uuteen luomistyöhön ja ylösnousemuksen koittamiseen.

Tämän vakaumuksen tukemana hän on puhunut myös omasta kuolemastaan saman väkivallan kohteena. Ihmisen Poika antaa ”henkensä lunnaiksi”, kuten kuuluisa (ja kiistelty) kohta Mark.

10:45 toteaa. Jeesuksen kuuliaisuus tulisi tuottamaan sovituksen Israelille.

Samassa hengessä hän on puhunut taivaallisista valtaistuimista, joille hän on opetuslapsineen istuutuva korotuksen 27

Gladiolus 1/2014

Hanna Rissanen, TM, palvelupäällikkö, Pasilan kirjasto

Jerusalem ei jätä ke‐ tään kylmäksi Munkki Serafim, Kultainen Jerusalem. Jerusalemin idea juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa.

Kirjapaja, Helsinki. 2008.

si olla siis myös ’rauhan kaupunki’. ’Shalom’-termi saa psalmeissa eri merkityksiä, se tarkoittaa paitsi rauhaa, myös onnea, rikkautta, terveyttä, omaisuutta, kaikkea sitä, mitä tarvitaan hyvään ja onnelliseen elämään. Kirjan ensimmäinen luku Juutalainen Jerusalem - ”Daavidin kaupunki” askaroi juuri samojen ajatusten kanssa kuin mitä minulla oli tuolloin. Monissa Daavidin psalmeissa toistuu sana Siion, Jerusalem, jossa Jumala asuu. Jerusalemille annetaan myös muita epiteettejä: ’kultainen’, ’ikuinen’, ’taivaallinen’ ja ’Messiaan kaupunki’. Se on paikka, jonne kansat ja kansakunnat virtaavat.

Meidän kristittyjen kannalta Jerusalemteema on yksi Raamatun ”punaisista langoista”, joka juontuu aivan Pyhän kirjan ensilehdiltä 1. Mooseksen kirjasta aivan sen loppuun, sen viimeiseen kirjaan Johanneksen Ilmestykseen. Jerusalem on juutalais-kristillistä symboliikkaa.

Muistan, millaisen haltioitumisen minussa herätti, kun munkki Serafimin kirja Kultainen Jerusalem ilmestyi kirjakauppoihin. Tämä teema oli itselleni hyvin läheinen, koska olin asunut Jerusalemissa perheineni kuusi vuotta (v.

1996-2002), ja olin askaroinut aiheen parissa myös siksi, että siihen aikaan vielä suunnittelin Vanhan testamentin eksegetiikan väitöskirjaa ”Siion – Jerusalem –teema Psalmeissa”. Sen lähtökohtana oli pro graduni ”Shalom-termi Psalmeissa”. Jerusalem, hepreaksi Jerushalajim, tulee sanoista ’jeru’ (sumerin kielessä kaupunki, hepreaksi ’ir’) ja ’shalem’, (kokonainen, täysi; Saalem, jonka kuningas Melkisedek mainitaan 1. Mooseksen kirjan alussa). ’Shalem’ johtuu kolmesta juurikonsonantista ’shin’, ’lamed’ ja ’mem’ , jotka muodostavat myös termin ’shalom’ (rauha).

Jerusalem-nimen merkitys voi

28

Gladiolus 1/2014

Myös reilu vuosi sitten ilmestynyt Simon Sebag Montefioren teos ”Jerusalem. Kaupungin elämäkerta” (WSOY, Helsinki, 2012) tavoittelee samoja ajatuksia ja kehittelee samoja juutalaiskristillisiä teemoja kuin munkki Serafim kirjassaan, mutta Montefioren motiivi on historiallinen, mikä on varsin luonnollinen puhuttaessa kaupungista, ja vielä niin vanhasta ja merkittävästä sellaisesta kuin Jerusalem, mutta lähes samalla tavalla voisi puhua Roomasta.

Jerusalem on kuitenkin jotain enemmän, sillä on myös hengellinen merkitys, ja tätä motiivia tarkastelee munkki Serafim. Jerusalem on monelle juutalaiselle, kristitylle ja myös – muslimille suoranainen hengellinen kokemus. Onhan olemassa jopa sairaus, jota kutsutaan Jerusalemin syndroomaksi. Ei mikään muu kaupunki maailmassa saa ihmisissä herätä niin paljon voimakkaita tunteita joko kiihkeää rakkautta tai vihaa. Sen, joka asuu Jerusalemissa, on vaikea pysyä kylmänä, pysytellä ulkopuolisena, vaikka kuinka pyrkisi siihen.

Jerusalem haastaa ottamaan kantaa, se ei voi jättää ketään hiljaiseksi. Myös kirjassa ”Jerusalem : en bok som hjälper dig att gå vilse” (Söderström, 2011) sen kirjoittajat Mats Gezelius, Mikaela Hasan ja Eva Odrischinsky ovat kokeneet jotain samaa, samoin kuin Semy Kahan kirjassaan ”Ikkuna Jerusalemiin : kulttuuria, katuja, kulkijoita” (Kirjapaja, 2004).

Munkki Serafim käsittelee hyvin seikkaperäisesti, mikä on Jerusalemin merkitys juutalaisille, kristityille ja muslimeille. Esipuheessaan hän toteaa seuraavaa: ”Jerusalem. Jo pelkkä sana herättää tuntemuksia jostain suuremmasta. Toisaalta sana tuo mieleen myös loputtomat konfliktit. Jerusalem on kaksi maailmaa, ajallinen ja ajaton.

Samaa kaupunkia voi katsella Jumalan asuinsijana tai skorpionin maljana.

Kumpaisenakin se on tavattoman kiehtova.” Serafimin kirjan keskeinen teema on kuitenkin ajaton Jerusalem, Jerusalemin idea. Kaupungin ulkonainen poliittinen idea, jota Montefiore kuvailee, toimii ikään kuin taustakulissina. ”Historialliset puitteet ovat toki ihmettelyn aihe sinänsä. Jerusalemin poliittinen historia on ainutlaatuinen. Kolmen vuosituhannen aikana kaupunki on vallattu, piiritetty tai tuhottu viitisenkymmentä kertaa”, näin kuvailee Serafim. ”Pysäyttävintä Jerusalemissa on kuitenkin kaupungin pyhyys. Maailmassa on monia pyhiä paikkoja, mutta Jerusalem on monessa suhteessa ainutlaatuinen. Kyseessä ei ole ainoastaan paikka, jossa on pyhyyttä. Monille Jerusalem on paremminkin pyhyyttä, joka ilmenee paikkana. Juutalaisuudessa Jerusalem, erityisesti Temppelivuori, on kosmoksen keskipiste ja kaiken uskonnollisen ajattelun ja toiminnan keskus.

Kristinuskossa Jerusalem on näyttämönä maailmanhistorian suurimmalle ja käsittämättömimmälle tapahtumalle: 29

Gladiolus 1/2014

siellä ihmiseksi tullut Jumala maistoi kuolemaa ja nousi ylös maailman elämäksi. Islamissakin Jerusalemilla on ainutlaatuinen asema paikkana, josta Muhammad nousi mystiselle taivasmatkalleen. Kaikki kolme uskontoa liittävät Jerusalemiin voimakkaita eskatologisia odotuksia”, kiteyttää hän.

dialogiin tai oikeammin sanottuna trialogiin yhä monikulttuuristuvassa Suomessa. Munkki Serafim toteaa saatteessaan: ”Suomessa on paljon Jerusalemin ystäviä. Toivon, että tämä kirja avaa heille uusia näköaloja Pyhän kaupungin kätköissä eläviin maailmoihin – niin juutalaisiin, kristillisiin kuin islamilaisiinkin”.

Jerusalemissa voi kokea olevansa lähellä Jumalaa, lähempänä taivasta, paratiisissa. Sieltä rukoukset nousevat varmasti ”Jumalan korviin”. Itkumuurin kivien välit ovat täynnä lukuisia kirjelippusia, joihin ihmiset ovat kirjoittaneet rukouksiaan uskoen, että Jumala näin varmemmin vastaa niihin. Näin digiaikana voi jopa virtuaalisesti osallistua rukoiluun olematta paikan päällä ja jättää rukouspyynnön printattavaksi kiven koloon (http://www.aish.com/w/46127727.html).

Jerusalem on ollut kaikkina aikoina myös pyhiinvaellusten kohde. Juutalaiset samoin kuin alun perin muslimit rukoillessaan kääntyivät sen suuntaan.

Koraanissa kerrotaan Muhammadin yöllisestä matkasta tai taivasmatkasta, joka oli samalla matka paratiisiin. Koraanissa tuo paikka on ”al-aqsa” (’kauimmainen’), joka islamissa on paikannettu Jerusalemiin. ”Kultainen Jerusalem” on kirja, joka kannattaa jokaisen kristityn lukea, koska se antaa ymmärrystä, ei vain nykyajan politiikasta kuten moni helposti kokee, vaan myös uskomme juurista, mutta myös haastaa jokaisen kristityn

30

Gladiolus 1/2014

Hannu Lehtonen, pastori, Soini

Rautainen kirja Mikä on ollut elämässäni erityisen merkityksellinen hengellinen kirja Raamatun ohella? Tällaisen kirjoituspyynnön sain jokin aika sitten ja lupasin jotakin kirjoittaa tästä aiheesta.

Henkeä vastaan jota syntiä ei Jeesuksen sanojen mukaisesti koskaan anneta anteeksi.

Kun mietin tätä kysymystä, vastauksia voisi antaa useita. Allekirjoittanutta tunteville ei liene yllätys, että Lutherin teokset ovat olleet ja ovat minulle tärkeällä sijalla. Kuitenkin haluan tässä ottaa esille sen kirjan, joka on uskoakseni vaikuttanut kaikkein eniten. Se kirja on Hanna Raudan Vanhaa ja uutta virttä.

Näissä vaiheissa uskova isoäitini sai tietää tilanteestani ja toi henkilökohtaisesti alussa mainitun Hanna Raudan kirjan minulle. Tänäkin päivänä uskon varmasti, että edesmennyt isoäitini sai siinä tilanteessa toimia Jumalan enkelinä ja siunaan hänen muistoaan! Hän toi kirjan, joka johti minut pois ahdistuksen pimeydestä valoon ja uuteen toivoon.

Elin lapsuuden ja nuoruuden jonkinlaisessa lapsenuskossa. Rippileirin muistan tänäkin päivänä aikana, jolloin Jumala erityisesti kutsui minua. Lukion loppupuolella elin voimakasta etsimisen aikaa. Näissä vaiheissa tulin omakohtaisen uskon alkuun, voisin sanoa.

Aloin lukea Raamattua, rukoilla, etsiä toisten uskovien seuraa jne. Jeesuksesta tuli hyvin todellinen ja rakas minulle.

Minulla on edelleen hallussani se kirjan kappale, jonka isoäitini silloin kerran minulle toi. Kirjan runsaat alleviivaukset ja merkinnät kertovat siitä, että olen lukenut kirjaa kirjaimellisesti ahmien.

Tuo kirja kertoo Laina-nimisestä etsijästä, joka käy läpi pitkällisen ja osittain aika tuskallisen hengellisen prosessin. Kirja päättyy siihen, että Laina on pääsee varmuuteen totuudesta. Hänelle kirkastuu Jeesuksen kaikkia koskeva

Sitten jouduin melko pian vaikeaan hengelliseen ahdistustilaan. Taivas tuntui sulkeutuneen minulta. Suurimman pelon ja tuskan aiheutti erittäin suuri hätä siitä, että olen tehnyt syntiä Pyhää 31

Gladiolus 1/2014

lunastustyö valtavana, ihanana totuutena, jonka varaan hänkin saa jäädä.

alkoi kirkastaa tuon kirjan välityksellä minulle, suuressa ahdistuksessa olleelle, evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta. Ihmeellistä on Jumalan johdatus!

Hän antoi kerran Hanna Raudan sydämeen halun kirjoittaa tällainen kirja. Ja sitten hän käytti sitä vuosikymmeniä myöhemmin minunkin kohdallani, ja monen muun! Kristityn ihmisen työ tuottaa hedelmää vielä hänen kuoltuaankin! (Hepr. 11:4)

Tämän kirjan päähenkilöön oli minun varmasti helppo samaistua. Hän etsi ja niin minäkin etsin ja halusin kiihkeästi myös löytää. Hanna Raudan kirjan ehdottomasti tärkein asia oli sen sisältämä kirkas evankeliumi. Tuo kirja alleviivaa suurella voimalla sitä, että Jeesus on lunastanut koko maailman sen synneistä. Siinä käytetään Jeesuksen lunastustyön merkityksestä vanhaa evankelista sanontaa koko maailman autuus.

Kirjan päähenkilö, Laina, löysi lopulta itsensä autuaana koko maailman autuudessa.

Hanna Raudan kirja antoi minulle pysyvän opetuksen siitä, että usko tulee rakentaa Jumalan varman sanan, pyhän Raamatun varaan. Varmasti usein uskontaipaleen alkupuolella usko rakentuu enemmänkin tunteisiin ja kokemuksiin. Näin oli itsellänikin nuoruudessa. Olin saanut eräitä hyvin ihania kokemuksia, jotka vakuuttivat minua siitä, että uskon asiat ovat totta. Mutta riipuin voimakkaasti näissä tunteissa.

Tällaiset tunteet ja kokemukset ovat kuitenkin hyvin pettävä pohja uskolle.

Voin esimerkiksi tänä päivänä olla hyvin iloinen ja varma, mutta huomenna kaikki voi olla aivan toisin. Meidän tuleekin rakentaa uskonelämä yksin Jumalan sanan lupausten varaan. Raudan kirja opasti rakentamaan yksin Jumalan sanan varaan ja kunnioittamaan sitä.

Vanhaa ja uutta virttä kohdistaa lukijan katseen yksin Jeesukseen. Luulen, että omallakin kohdallani olin askaroinut enemmänkin sen kanssa, löytyykö omasta sydämestäni uskoa. Kuitenkin asia on niin, että ei meidän uskomme ole kuollut meidän puolestamme vaan Jeesus. Tämä sama asia lausutaan hienolla tavalla virressä 311: ”Siis vieläkö kärsit sä orjuuttasi ja aina vain katselet puutteitasi, kun Jumalan Karitsaa katsella saa, myös sinua verellään puhdistavaa?”

Hanna Raudan teoksen lukeminen ei poistanut ahdistustani hetkessä, mutta se kirja toi minulle puhtaan evankeliumin. Raudan kirja merkitsi minulle evankeliumin aamunkoittoa. Asiaa voisi verrata auringon säteisiin, jotka lämmittävät ja valaisevat. Pyhä Henki

Vanhaa ja uutta virttä –teosta on varmaan monta kertaa arvosteltu siitä, että se on varsin poleeminen. Samaa kritiikkiä on esitetty esimerkiksi Hedber32

Gladiolus 1/2014

gin Pyhän kasteen puolustuksesta, puhumattakaan sitten monista Martti Lutherin teoksista. Väärän opin paljastaminen ja hylkääminen on kuitenkin sekin osa Jumalan sanan opetusta. Meidän aikanamme monta kertaa väärään oppiin suhtaudutaan lähinnä mielenkiintoisena näkökulmana: ”Ai, sinulla on tuollainen näkemys.” Väärä oppi on kuitenkin todellisuudessa ihmisen iankaikkista autuutta uhkaava vaara. Hanna Raudan teos on omalla kohdallani vaikuttanut myös tässä suhteessa. Se on osaltaan muistuttanut siitä, että meidän tulee valvoa ja punnita Jumalan sanalla niitä opetuksia ja oppeja, joita kohtaamme, ja hylätä väärä.

3. Jeesus kalliin, kalliin hinnan maksoi meidät ostaen. / Kulta kaikki on sen rinnan tuhka tyhjän arvoinen. / Jeesus täysin velan maksoi ihmiskunnan syntisen. / Vain hän kaiken maksaa jaksoi, velka hukkui verehen.

4. Ylhäältä näin alas asti esirippu repesi. / Välimuuri valtavasti temppelissä hajosi. / Näin hän saattoi maan ja taivaan, ihmiset ja Jumalan, / uuteen yhteyteen aivan kautta ristinkuoleman.

5. Jeesukselle yksinänsä kuuluu tästä kunnia. / Veisatkaamme verestänsä täällä murheen laaksossa. / Hänen vertaan liikaa kiittää ei voi tässä ajassa. / Siitä kiitosmieltä riittää ikuisesti taivaassa.”

Olen lukenut Raudan teoksen jälkeen monia muita hyviä kirjoja. Mutta kiitän Jumalaa siitä, että hän tämän kirjan avulla opetti minua tuntemaan evankeliumin ristiinnaulitusta ja ylösnousseesta Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta.

(Siionin kannel 51, sanat: Hanna Rauta)

”Vuoti kallis veri kerran kukkulalla Golgatan. Vihan sammutti se Herran ankaran ja polttavan. Viisi haavaa vuoti verta vuoksi koko maailman, uuden liiton pyhää verta, uhriverta Karitsan.

2. Koska syntejä ei saada anteeksi voi milloinkaan ilman että veri vuotaa, Jeesus suostui kuolemaan. Yksi uhri aina riittää, muuta ei nyt tarvita. Iloisesti saamme kiittää, kaikki on jo valmiina.

33

Gladiolus 1/2014

Ida Heikkilä, TM, ekumeniikan jatko-opiskelija

Laki, evankeliumi ja niiden herkkä tasa‐ paino Jumalan kyllä & Jumalan ei. Lain ja evankeliumin tehtävä.

C.F.W.Walther SLEY-Kirjat, Helsinki 1994 ISBN nro: 951-618-067-1

varsinaisesti oppinut tuntemaan armollisen Jumalan. Ymmärsin, että minkä Jumala vaatii, sen Hän myös antaa!

Tuo löytö on ollut minulle mittaamattoman arvokas niin omassa uskonelämässäni kuin teologian harjoituksessani, ja opettelen jatkuvasti tuntemaan sitä syvemmin. Lain ja evankeliumin suhde on siitä erikoinen, että se välähtää mielessä kirkkaana vain aika ajoin, eikä sitä tunnu voivan tyhjentävästi ymmärtää. Siksi siihen saa ja tulee palata yhä uudestaan.

Uskon ydinkysymyksen äärellä Lapsuudenkotini kristillisyys muodostui luterilaisen paikallisseurakunnan, metodistikirkon ja viidesläisyyden tarjoamista aineksista. Niin paljon hyviä eväitä kuin näiltä ajoilta sainkin, ei minulle teinivuosina vielä kirkastunut, mitä merkitsevät sanat ”mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi” (Room.4:5). Näin ajattelen siksi, että kun noin 20-vuotiaana tartuin C.F.W. Waltherin teoksesta ”Laki ja evankeliumi” (Die rechte Unterscheidung von Gesetz und Evangelium) tehtyyn tiivistelmään ”Jumalan kyllä & Jumalan ei.

Lain ja evankeliumin tehtävä”, tuntui minusta siltä, kuin olisin ensi kertaa

Sain tilaisuuden tarttua mainittuun ”Jumalan kyllä & Jumalan ei” kirjaseen opiskellessani lukuvuoden Kansanlähetysopiston Teologisella linjalla. Tuo vuosi oli kohdallani teologisen ajattelun heräämisen ja ylipäätään kristillisen uskon perusteiden pohtimisen aikaa, ja monet kurssilla tenttimämme kirjat, kuten Aksel ValenSendstadin ”Kristillinen dogmatiikka”, Bo Giertzin ”Kalliopohja” ja Tapio Puolimatkan ”Usko, tieto ja myytit”, 34

Gladiolus 1/2014

tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Olen yhä kiitollinen linjavastaavallemme Lauri Kivirannalle näistä erinomaisista kirjavalinnoista.

tärkein taito. Ilman tuota taitoa, jonka voi oppia vain Pyhän Hengen kokemuksen koulussa, Raamattu on ja pysyy suljettuna kirjana. Waltherin opetuksen päämääränä on selvästi seurakunnan paras sekä raamatunmukaisen uskon ja elämän syntyminen, ei kaavamaisen ”julistusmetodin” itsetarkoituksellinen noudattaminen. Niille, jotka ovat kohdanneet uskonkriisissä olevia ihmisiä tai kuluttaneet omat voimansa loppuun lain noudattamisen tiellä, onkin selvää, ettei kyse ole ”vain opillisista” asioista.

”Laki ja evankeliumi” on kirjoitettu vuonna 1897. Sen kirjoittaja, C.F.W. Walther (1811−1887), syntyi Saksin osavaltiossa, josta hän joutui pakenemaan uskonnollista painostusta Yhdysvaltoihin vuonna 1838. Siellä hänestä tuli uuden luterilaisen kirkkokunnan, Missouri-synodin, ensimmäinen presidentti. Waltherin teos koostuu 25:stä teesistä, joissa erittäin selvästi ja ytimekkäästi esitetään Jumalan lain ja evankeliumin tehtävät, erot, keskinäinen suhde sekä ennen kaikkea oikea tapa opettaa näitä kahta seurakunnalle.

Kirja sisältää runsaasti raamattuviitteitä, joten se on sopivaa luettavaa myös sille, joka ei purematta niele luterilaista laki-evankeliumi -erottelua. ”Jumalan kyllä & Jumalan ei” noudattaa samaa perusrakennetta, mutta tiivistetyssä muodossa.

”Laki ja evankeliumi” -kirjan näkökulma on seurakunnan näkökulma. Tilanne, jossa lakia ja evankeliumia ensisijaisesti julistetaan, on kristillisen seurakunnan messussa tapahtuva saarna.

Sen paremmin laki kuin evankeliumikaan eivät siis kuulu kristillisen uskon alkeisiin, jotka seurakunnassa käyvät ns. edistyneet kristityt voivat jättää taakseen. Vaikka lain ja evankeliumin varsinainen jakamisen paikka onkin seurakunta, saarnan vaikutukset säteilevät kaikkeen elämään myös messun ulkopuolella ja jäsentävät sitä.

Jumalan sanan oikea jakaminen…

Yksi C.F.W. Waltherin tärkeimmistä teeseistä on, että koko Raamatun opillinen sisältö koostuu kahdesta opista, jotka eroavat toisistaan perustavanlaatuisesti: laista ja evankeliumista. Tämä koskee yhtä lailla Vanhaa ja Uutta testamenttia. Lain ja evankeliumin oikea erottaminen on Waltherin mukaan jokaisen kristityn ja erityisesti teologin

Lain ja evankeliumin julistaminen kuuluu seurakuntakontekstiin myös siksi, että se kuuluu erottamattomasti yhteen sakramenttien kanssa: oikea opettaja ohjaa syntiensä pelästyttämät seurakuntalaiset ehtoollispöytään vastaanottamaan Kristuksen ruumiin ja veren sekä 35

Gladiolus 1/2014

muistamaan kasteensa armoliittoa. Jos näin ei tapahdu, ihminen jää abstraktin armon varaan kamppailemaan oman syntisyytensä kanssa.. Julistus, joka kehottaa menemään Kristuksen ristin juurelle, muttei kerro konkreettisesti kuinka sinne pääsee, johtaa vain ahdistukseen. Seurakunnallinen aspekti asettaa myös seuraavan haasteen: paimenen on tunnettava laumansa ja sen hengellinen tila, sillä lain kauhistamille syntisille ei tule julistaa lakia vaan evankeliumia, ja katumattomille syntisille taas pelkästään lakia.

tärkeää muistaa, että laki palvelee evankeliumia ja johtaa sen luo, ja että evankeliumin on siksi oltava julistuksessa etusijalla.

Seurakunnan opettajan on elintärkeää muistaa, että usko syntyy ainoastaan evankeliumin lupausten esillä pitämisestä, ei mistään ihmisen omasta yrittämisestä. Jos hän sen uskoo, hän ei turvaudu omaan taitavuuteensa tai vakuuttavuuteensa julistajana ja siten masennu ihmisten kääntymättömyydestä tai ylpisty heidän kääntymisestään. Hän ei myöskään aseta raskaita ja turhia taakkoja niiden kannettavaksi, joiden puolesta Kristus on jo tehnyt kaiken.

Tällaisia taakkoja sälytetään ihmisten harteille, kun heidät yritetään saada luopumaan synnistä tai heistä koetetaan pusertaa hyviä tekoja lain vaatimusten, uhkauksien tai lupauksien avulla. Sellainen on hyödytöntä ja vahingollista, sillä uutta elämää voi syntyä vain ja ainoastaan evankeliumin lahjoittamassa vapaudessa. Julistaja ei myöskään saa asettaa uskon rinnalle minkäänlaisia pelastuksen ehtoja, olivat ne sitten parannuksen tekeminen, täydellinen antautuminen, henkilökohtainen ratkaisu, rakkaus Jumalaan, elämän uudistus tai hyvät teot. Näissä kaikissa piilee se vaara, että ihminen alkaa kuvitella pelastuvansa omien tekojensa tai – mikä vielä salakavalampaa − uskonsa vuoksi ja nojalla, eikä sen vuoksi, että hänen uskonsa tarttuu siihen pelastukseen,

Walther varoittaa useasta sudenkuopasta, johon lain ja evankeliumin erottamisessa voidaan langeta; jotkut vaaroista ovat räikeitä, toiset taas ensi lukemalta harmittoman kuuloisia. Ehkä juuri ne harmittomat hiipivät ajatteluumme kuin huomaamatta ja saavat aikaan suurinta tuhoa. Seurakunnan opettaja ei saa sekoittaa lakia ja evankeliumia toisiinsa, vaan hänen tulee ensin julistaa lakia sen täydessä ankaruudessa ja sitten evankeliumia sen täydessä suloisuudessa. Jos hän ei tee näin, laki ja evankeliumi eivät pääse täyttämään niille annettua tehtävää: ihmisen synnin paljastamista ja Kristuksen luo johtamista.

Lain ja evankeliumin sekoituksesta syntyy tasapaksu sanoma, joka kyllä näennäisesti puhuu armosta, mutta vaatii ihmistä tekemään oman osuutensa vastalahjana ja kuuliaisuuden osoituksena Jumalalle. Tässä yhteydessä on 36

Gladiolus 1/2014

jonka Jeesus Kristus on sovintokuolemallaan hankkinut. Kun uskon vahvuudelle, tietoisuudelle tai vaikuttavuudelle asetetaan ehtoja, tulee uskosta itsestään tärkeämpi kuin sen kohde, Kristus.

tumusta, vaikka olen jo antanut anteeksi; yritänkö vaatimuksilla saada aikaan muutosta toisessa? Näissä pienissä tulikokeissa mitataankin se, onko Jumalan laki saanut osoittaa minut syntiseksi, armoa kipeästi tarvitsevaksi, ja olenko saanut omistaa evankeliumin vapauttavan tuomion. Vain jos näin on, voin olla evankeliumin äänenä myös lähimmäiselleni.

… ja sen kuuleminen Vaikka Jumalan sanan jakaminen ei kuuluisikaan jokapäiväisiin työtehtäviin, kuten se ei kohdallani kuulu, eivät Waltherin teesien soveltamismahdollisuudet lopu kesken. Jos saarnatuolissa seisovan on tärkeää olla taitava lain ja evankeliumin erottaja, on sitä oltava myös kirkonpenkissä istuvan. Mummini ei kuulemma arkaillut nuhdella kotikirkon pastoria edes kesken saarnan, jos tämä opetti raamatunvastaisesti, ja luulen vanhan kansan parista löytyneen muitakin hänen kaltaisiaan. En suoranaisesti rohkaise seuraamaan mummini mallia, mutta olen vuosien varrella huomannut, että tarkkakuuloisuus saarnoja kuunnellessa on hyvästä. Jos sydämeni on raskas saarnan jälkeen eikä sitä odotettua evankeliumia tullutkaan, tiedän, että saan luottavaisesti kääntyä Raamatun lupausten puoleen.

Myös jokapäiväisessä elämässä lain ja evankeliumin kysymykset tulevat eteeni jatkuvasti: mistä löydän voiman lakata toimimasta tavalla, joka vahingoittaa lähimmäistäni; palasinko taas vanhaan riitaan ja vaadin hyvitystä ja ka37

Gladiolus 1/2014

Ville Auvinen, TT, STI:n pääsihteeri

Luterilainen usko tä‐ nään. Augsburgin tunnustuksen seli‐ tyksiä.

Kokemus ei johtunut kirjan kaunokirjallisista arvoista. Kirjan teksti on sinänsä kuolettavan kuivaa asiatekstiä, jollaista yleensä en jaksa lukea kymmentä minuuttia kauempaa. Nyt kuitenkin teksti ja nimenomaan sen sisältö alkoi elää ja puhutella ja koskettaa sielua. Luterilainen tunnustus kaikessa kuivuudessaan ja asiallisuudessaan onkin aarre, joka selittää ja välittää sielulle Raamatun opin ja siinä itse Kristuksen. Kirjaa lukiessani sain seurustella Kristuksen kanssa ja katsella häntä ristiinnaulittuna minun edestäni.

( SLEY‐kirjat Oy 1981)

Myönnän, etten ole ahkera lukija. Sitäkin innokkaammin olen hamstrannut kirjoja, ja varsinkin nuorena opiskelijana tavoitteeni oli täyttää kirjahylly hyvillä mutta halvoilla antikvariaateista löytyvillä kirjoilla.

Kerran olin käymässä kodistani Turusta Helsingissä jossain Sleyn tilaisuudessa, ja halpakirjapöydältä tarttui mukaani kirja, johon on koottu alun perin Sanansaattaja-lehdessä julkaistuja Augsburgin tunnustuksen selityksiä. Kirjoittajina on joukko evankelisen liikkeen oppineita teologeja.

Tätä kirjoittaessani on kirja edessäni.

Yhteensä 26 noin kolmen sivun mittaista kahdeksan eri kirjoittajan kirjoittamaa artikkelia Confessio Augustanan eri artikkeleista. Pelkäänpä, että jos nyt lukisin kirjan, en enää kokisi samoin kuin silloin kerran kolmisenkymmentä vuotta sitten. Varmaan nytkin voisin tyytyväisenä ja ilolla yhtyä Augustanan ja sen suomalaisten selittäjien selityksiin, mutta kirkastusvuorikokemuksia ei oteta vaan ne annetaan, kuten minulle bussissa matkalla Helsingistä Turkuun.

Kotimatkalla bussissa aloin lukea kirjaa ja sain lähes mystisen kokemuksen, kirkastusvuorihetkeksi sitä varmaan voisi kuvailla. Kirjaa lukiessani toivoin, että matka Helsingistä Turkuun ei päättyisi lainkaan – mikä paljasjalkaiselle ja patrioottiselle turkulaiselle on varsin erikoinen toive.

38

Gladiolus 1/2014

Juho Sankamo, TT, pastori, Turun Mikaelin seurakunta

Antioch & Rome

Raymond E. Brown and John P. Meier: Antioch & Rome. New Testament Cradles of Catholic Christianity.

London: Geoffrey Chapman. (1982) Pidän erityisesti sellaisesta teologian tutkimuksesta, joka nojautuu tukevasti Raamattuun ja historiaan. Lisäksi teologian pitäisi tarjota ratkaisuja tämän päivän haasteisiin. Juuri näiden arviointikriteereiden valossa Raymond E. Brownin ja John P. Meierin kirja Antioch & Rome. New Testament Cradles of Catholic Christianity on erityisen kiinnostava. Listaan sen nyt jopa parhaaksi lukemakseni teologiseksi kirjaksi. Se on auttanut minua ymmärtämään alkukristillisyyden kehitystä, sen varhaisimpia kehtoja, joista kirkko nousi apostolisena, pyhänä, katolisena ja yhtenä.

Alkukristillisyyden kehityskulusta on käyty Suomessakin värikästä keskustelua. Joskus ajatellaan, että alussa oli ristiriitainen moninaisuus, tyhjyys, pimeys ja alkukaaos. Tältä pohjalta kirkon myöhempi jakautuminen ja pirstoutuminen toisen ja kolmannen sukupolven aikana olisi ollut luonnollista.

Näin onkin väitetty, että tuona aikana kristikunta oli pahasti jakautunut Jaakobin, Johanneksen, Pietarin ja Paavalin edustamiin kristillisiin suuntauksiin, jotka saattoivat julistaa toisiaan kirotuiksi. Tämän saman tulkintamallin mukaisesti myöhempi kirkollinen yhteys perustui piispalliseen pakottamiseen, Hengen kahlitsemiseen ahtaisiin rakenteisiin ja ”sanaan ja sakramenttiin”.

Suomessa kristikunnan ensivaiheita on taannoin valaissut Heikki Räisänen suurteoksessaan Mitä varhaiset kristityt uskoivat? (2011). Meierin ja Brownin loppupäätelmät ovat kuitenkin aikalailla erilaisia kuin Räisäsen. Brown ja Meier ovat sillä kannalla, että Pietari edusti maltillista juutalaiskristillisyyttä, ikään kuin kultaista keskitietä, joka veti puoleensa laitapuolen kulkijoita, oikealla olevaa Jaakobia joukkoineen, samoin kuin vasemmalla kulkevaa Paavalia joukkoineen. Brownin ja Meierin mukaan alkukristillisyydessä vaikutti 39

Gladiolus 1/2014

kolme suurta linjaa: Jaakobin juutalaiskristillisyys (Jerusalem), Pietarin maltillinen juutalaiskristillisyys (Antiokia, Rooma), ja Paavalin hellenistijuutalainen kristillisyys.

Jaakobin juutalaiskristittyjen joukossa oli johtajiaan paljon radikaalimpaa väkeä. Jaakobin äärioikeistosta erkani tiettyjä juutalaiskristillisiä suuntauksia, jotka eivät voineet hyväksyä laista vapaata pakanamissiota. Heidän mukaansa pakanuudesta kääntyneiden ihmisten tuli pakosta noudattaa juutalaista lakia – heidät piti ympärileikata (Ap. t.

15:1). Jaakob itse vastusti tuollaista ratkaisua. Jaakobilla oli vaikeuksia nimenomaan Jerusalemin seurakunnan oikeistosiiven kanssa (Ap. t. 21:20).

Tietysti tämä radikaali juutalaiskristillinen siipi joutui kovaan riitaan Paavalin ja hänen kumppaneidensa kanssa.

Paavalin piirit toisaalta vuotivat liberaaleihin radikaalinäkemyksiin. Paavalin perustamissa seurakunnissa ilmeni seksuaalista moraalittomuutta, skismaattisuutta, kurittomuutta, ehtoollisen vääränlaista viettoa ja epäuskoa jopa Kristuksen ylösnousemusta kohtaan (1.

Kor. 1, 5, 11, 15).

Vuonna 2006 saksalainen huipputeologi, Martin Hengel julkaisi teoksensa Saint Peter: The Underestimated Apostle. Siinä hän kallistuu sille perinteiselle kannalle, jonka mukaan Markuksen evankeliumi on jonkinlainen yhteenveto siitä evankeliumista, jota Pietari julisti. Matteus ja Luukas, niin kuin hyvin tiedetään, käyttivät Markusta päälähteenään – ehkä juuri sen vuoksi, että tuon evankeliumin perustana uskottiin olevan kovan luokan auktoriteetti, Kristuksen ykköstodistaja, Pietari. Näin ollen Martin Hengel ehdottaa, että Synoptiset evankeliumit edustavat ”Pietarin evankeliumia”. Jos tämä pitää paikkansa, niin Pietarin merkitys on ollut todella keskeinen alkukristillisyyden kehityksessä. Häntä ei pidä vähätellä yksinkertaiseksi galilealaiseksi maalaisjuntiksi. Todellisuudessa hän näyttää olleen luova teologi ja karismaattinen johtaja, joka on saanut todistuksensa läpi varsin laajasti.

Näemme Paavalin kirjeistä, että Paavalilla oli ajoittain suuria vaikeuksia tiukan linjan juutalaiskristittyjen kanssa, jotka tekivät ahkerasti pakanalähetystyötä Galatiassa. On syytä huomata, että he eivät vastustaneet pakanalähetystä. Päinvastoin, tiukan linjan juutalaiskristityt tekivät kovasti lähetystyötä, mutta he vaativat, että käännynnäisten oli otettava ympärileikkaus ja näin tulla ensin juutalaisiksi päästäkseen seurakunnan yhteyteen. Paavalin kielenkäyttö näitä vastustajistaan kohtaan on

Meier ja Brown tunnustavat alkukirkossa olleet jännitteet, mutta silti he ovat sitä mieltä, että Jaakob, Pietari ja Paavali ovat aina olleet kommuuniossa, ehtoollisyhteydessä keskenään. Meier ja Brown kuitenkin väittävät, että Paavalin hellenistikristittyjen samoin kuin 40

Gladiolus 1/2014

kaikkea muuta kuin diplomaattista.

Hän kutsuu heitä, ”toisen evankeliumin julistajia”, koiriksi, jotka voisivat kuohita itsensä (Gal. 1:8; 5:12; Fil. 3:2–3).

Lähetyskentillä kristityt ääriryhmät kävivät kovaa taistelua keskenään. Panokset olivat kovat. Millaista kristinuskoa maailmaan istutetaan? Paavali tiivistää jännittyneen tilanteen mm. näin (Gal. 4:17):

Jeesus on noussut kuolleista, kaikille kansoille. Matteus sovittaa yhteen vanhan ja uuden, mutta uuden ehdoilla.

Uutta viiniä ei voi laskea vanhoihin vaan uusiin leileihin. ”Silloin molemmat säilyvät” – siis uudet ja vanhat leilit (9:17).

Matteus tuo esiin myös apostolisen johtajuuden ja vallan merkityksen. Pietari nousee, niin kuin Meier toteaa, ”päärabbiksi”, joka avaintenvallan haltijana päättää kirkon halakhan – eli miten sen tulee elää ja uskoa (Matt. 16:17–20).

Hän on kaivattu auktoriteetti, jonka mandaattina on sovittaa yhteen uutta ja vanhaa, juutalaiset ja hellenistiset kristityt eri näkemyksineen. Sekalainen seurakunta tarvitsee johtajan. Hänen tulisi myös sovittaa yhteen Antiokian seurakunnassa vahvana vaikuttavat Pietarin, Paavalin ja Jaakobin opetusperinteet. Meier on vakuuttunut, että Pietarin asema luvussa 16 kuvaa hänen ”päärabbin” asemaansa maailmanlaajuisessa kirkossa, ei vain Antiokian paikallisseurakunnassa.

”Nuo toiset koettavat innokkaasti vaikuttaa teihin, mutta heidän intonsa ei ole oikeaa. He tahtovat erottaa teidät meistä, jotta te intoutuisitte kannattamaan heitä.”

Meier painottaa kirjassaan, että sekä Pietari että Paavali vaikuttivat Antiokiassa ensimmäisen sukupolven aikana (Gal. 2:11–14; Ap. t. 11; 13). Tutkijat hyvin yleisesti ajattelevat, että Matteuksen evankeliumi on syntynyt Antiokian seurakunnassa toisen sukupolven aikana (70–100-luvuilla). Matteuksen evankeliumi on kuin suuri varasto, jonne isäntä – eli taivasten valtakunnan opetuslapseksi tullut lainopettaja – on koonnut ”sekä uutta että vanhaa” (Matt.

13:52). Antiokian kaupunki oli Rooman valtakunnan kolmanneksi suurin kaupunki. Se oli suuri hellenistinen metropoli, jonka keskellä asui koko Syyrian suurin juutalainen vähemmistö.

Matteuksen evankeliumille on leimallista se, että siinä pidetään toisaalta kiinni juutalaisuuden perinnöstä, ja toisaalta evankeliumi kuuluu lopulta, kun

Kolmannen sukupolven aikana (100– 110-luvut) Antiokian seurakunnan johtajana vaikutti piispa ja marttyyri Ignatius. Ignatiuksen kirjeistä eri seurakunnille näemme, että hänen mukaansa kunkin seurakunnan piispa on sen ykseyden merkki. Ilman piispa ei saisi tehdä mitään. Ilman piispaa ei saisi viettää ehtoollista.. Ignatius taisteli vasemmalla laidalla doketismin harhaop41

Gladiolus 1/2014

pia vastaan (Ign. Smyr. 2). Se oli joidenkin hellenistikristittyjen piirissä vaikuttava harhaoppi, jonka mukaan Jeesus oli vain näennäisesti ihminen, ja näin ollen hän vain näennäisesti kuoli ja nousi kuolleista. Toisaalta oikealla laidalla Ignatius kohtasi jyrkän juutalaisuuden uhan (Ign. Mag. 8–10; Ign. Fil. 6:1). Joillakin kristityillä oli hinkua kääntyä juutalaisiksi, antaa ympärileikata itsensä ja viettää sapattia pyhäpäivänään. Myöhemmin vasemmalta laidalta nousi markiolaisuus, jonka mukaan Vanha testamentti oli hylättävä ja kristinuskon juutalaiset juuret hävitettävä, samoin vasemmalta laidalta nousi myös vahva gnostilaisuus, joka korosti hämärää, pakanallista salatietoa. Juuri harhaoppien luoma paine vaikutti alkukristillisyyden piispallisen viran kehitykseen. Tarvittiin joku, jolla on valtaa sanoa, miten asiat ovat. Jos kristityillä ei ollut yhteyttä piispaansa, kaitsijaansa, niin epäilykset heräsivät.

Antiokian seurakunta on ollut johtavassa asemassa kirkollisen hierarkian kehityksessä.

Paavalin kunniajalustalle (Ign. Room.

4:3). Hän halusi vaalia molempien hengellistä perintöä. Usein 1800–1900lukujen raamattututkimuksessa on väitetty Paavalin ja Pietarin ajautuneen keskenään sovittamattomaan riitaan.

Tällöin Antiokian 40-luvun kiistoja ja niiden vaikutuksia on pahasti liioiteltu (Gal. 2:11–14). John Meier, Raymond Brown ja Martin Hengel ainakin esittävät varsin vakuuttavasti, että Paavali ja Pietari sopivat riitansa ja pääsivät sopuun viimeistään elämänsä loppupuolella. Niin kuin Brown osoittaa, Paavali kirjoitti Roomaan teologisesti syvällisen ja perusteellisen kokonaisesityksensä. Roomalaiskirjeessä Paavalilla on myös sovitteleva asenne Rooman seurakuntaan kohtaan. Hän ylistää heidän uskoaan, joka tunnetaan ”koko maailmassa” (1:8). Hän lähettää heille tervehdyksensä kaikista perustamistaan seurakunnista, samoin hänellä ei ole mitään moitittavaa heidän uskossaan, siitäkään huolimatta, että hän ei ole perustanut Rooman seurakuntaa (16:16– 17).

Meierin mukaan Antiokian seurakunnan tie Paavalin ja Pietarin ajoista Matteuksen ja Ignatiuksen aikaan on kaikista muutoksistaan ja mutkistaan huolimatta looginen. Hän myös painottaa, että kyseessä on yhden seurakunnan kehityskaari, ei siis kuvauksia Antiokian oletetuista eri seurakunnista eri aikakausilta. On hyvä huomata, että piispa Ignatius asetti sekä Pietarin että

Ilmeisesti Rooman seurakunta suhtautui Paavalin esitykseen varsin myönteisesti. Nimittäin jo 90-luvulla kirjoitetussa Kleemensin kirjeessä Pietari ja Paavali nimetään Rooman seurakunnan apostoli-sankareiksi, ”kaikkein suurimmiksi ja vanhurskaimmiksi pylväiksi”, joiden varassa lepää paljon (Kleem.

5). Näyttää siltä, että Matteuksen evankeliumissa, Antiokian ja Rooman seu42

Gladiolus 1/2014

rakunnissa pyrittiin yhdistämään eri kristillisiä suuntauksia. Brownin mukaan Rooman seurakunta edusti pitkälti Pietarin maltillista juutalaiskristillisyyttä. Se säilytti vahvana kristinuskon juutalaiset juuret. Roomassa Pietari ja Paavali antoivat korkeimman todistuksen uskostaan kuollessaan marttyyreina. Tuolloin he saivat myös kiiltävät kruunut entistä useamman kristityn silmissä. Tämä vain edesauttoi heidän auktoriteettiasemansa lujittumista.

seurakuntaa ei enää olekaan, niin Rooman seurakunta elää ja voi hyvin, samoin Rooman piispalla nähdään olevan aikamoinen auktoriteettiasema. Sanoisin, että Antioch & Rome on huippukirjana osittain tartuttanut minuun sitä saman draivia, joka kulki alkukristillisyydessä kohti Roomaa ja katolista kirkkoa (Ap. t. 28), periferiasta kohti keskustaa.

Lopuksi, miksi Antioch & Rome on niin hyvä kirja? Mielestäni Meier ja Brown ovat vahvasti oikeilla jäljillä selvittäessään, kuinka alkukristillisyys kehittyi ensimmäisen vuosisadan aikana. Tämän päivän haasteet ovat osittain samansuuntaisia kuin tuolloin 2000 vuotta sitten. Meillä on tänäänkin tietynlainen ”hellenistinen”, liberaali vasen siipi naispappeineen, moraalisine vapauksineen ja dance-messuineen.

Samoin meiltä löytyy varmasti vastapainoksi myös yltiökonservatiivinen oikeisto. Liberaali protestanttisuus, samoin kuin vapautta korostava karismaattisuus sopivat tuonne vasemmalle laidalle. Ykseyttä ei voi kuitenkaan rakentaa laitapuolella kulkevien liikkeiden ympärille, vaan sen ympärille, joka kulkee kultaisella keskitiellä. Niin kuin Meier ja Brown kirjansa lopussa toteavat, Antioch & Rome ei ole puhtaasti akateeminen tutkimus, vaan sitä voidaan nähdä hienotunteista ja älykästä apologiaa. Nimittäin vaikka Antiokian 43