Lähetyskipinä 2020 by Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys (Sley)

2020

Kenet minä lähetän? Kuka lähtee sananviejäksi?

VILLE AUVINEN SLEYN LÄHETYSJOHTAJA

umalan sana profeetta Jesajalle on edelleen ajankohtainen, eikä se kaiu kuuroille korville. Sleyn lähetyskurssille 2020, joka alkaa elokuussa, on 15 hakijaa. Yhä edelleen on niitä, jotka ovat valmiit jättämään turvallisen kotinsa Suomessa ja lähtemään tuntemattomaan antaakseen merkittävän osan elämästään Jumalan valtakunnan työhön. Lähtijöitä on, mutta onko lähettäjiä? ”Mutta kuinka kukaan voi julistaa, ellei häntä ole lähetetty?” kysyy Paavali Roomalaiskirjeen luvussa 10. Tarvitaan niitä seurakuntia, kristittyjen ryhmiä ja yksittäisiä ihmisiä, jotka lähtijöiden tavoin vastaavat ”kyllä” Jumalan kutsuun ja täyttävät oman paik-

kansa Jumalan ”Tarvitaan suunnitelmassa paljon lähettäjinä. Tarrukousta.” vitaan paljon rukousta ja myös taloudellista uhraamista, jotta lähtijät voivat lähteä ja toteuttaa Jumalalta saamaansa kutsua lähetysalueilla. Ja niin työ on yhteinen, ja lähetyksen Herra siunaa jokaisen työssä mukana olevan. Tervetuloa mukaan Jumalan valtakunnan maailmanlaajaan työhön!

Tämän lehden artikkelit on kahta viimeistä lukuunottamatta julkaistu Sanansaattaja-lehden Kolmella mantereella -palstalla.

Sisältö

JULKAISIJA:

Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys / Lähetysosasto 4

”Että rauha tulisi...”

Väliaikainen turva kirkosta

Lähetystyöntekijä Tyyne Niemen työ kantaa edelleen

Internetin kautta kaikkeen maailmaan

Paavo Markkula

Diakonissat lähellä elämää

Viron kirkko

ULKOASU JA TAITTO:

Jumalanpalvelus lähetyskentillä

”Sinua en jätä koskaan”

Onko kirkko tärkeä?

Ei muuta nimeä

Arkmedia Oy, Vaasa

Toinen vaihe

Lähetyskurssi varustaa työhön

2020

Leipoen lähetystyötä

PÄÄTOIMITTAJA:

Ville Auvinen

Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys ry on kirkkomme sisällä toimiva lähetysjärjestö. Sley tekee runsaan sadan palkatun ja lukuisten vapaaehtoisten työntekijöidensä voimin evankeliumin työtä kotimaassa ja lähetyskentillä Japanissa, Keniassa, EteläSudanissa ja Sudanissa sekä Ugandassa, Sambiassa, Venäjällä, Virossa, Saksassa, Myanmarissa ja Suomessa. WWW.SLEY.FI

KANNEN KUVA:

Markus Mäkelä PAINO:

kansanmurhaksi. YK:n tiedotteen mukaan sotatoimet ovat kohdistuneet käsittämättömällä tavalla myös suoraan siviiliväestöön: pakoon yrittäneitä on ammuttu ja liikuntakyvyttömiä vanhuksia poltettu. Kiir ja Machar allekirjoittivat viime vuoden syyskuun kahdentenatoista päivänä Etiopiassa rauhansopimuksen, jolla pyrittiin päättämään sisällissota, joka on ajanut yli 3,5 miljoonaa ihmistä pakoon kotiseuduiltaan. Kuolonuhreja sota on vaatinut yli 300 000. Uutistoimisto Reutersin mukaan Etelä-Sudanin sisällissota on aiheuttanut pahimman pakolaiskriisin Afrikassa sitten Ruandan kansanmurhan 1994. Vuonna 2011 itsenäistyneen Etelä-Sudanin sisällissota on ajanut pakoon Ugandan puolelle vähintään miljoona ihmistä. Heidän joukossaan on myös kokonaisia seurakuntia, joiden parissa Evankeliumiyhdistyksen lähetit Antti ja Liisa Saarenketo tekivät töitä vielä muutama vuosi sitten Etelä-Sudanin maaperällä. Työ jatkui sen jälkeen Ugandan puolella. – Viimeisimmän kerran kävin Etelä-Sudanissa vuonna 2016. Sota alkoi jo kolme vuotta aiemmin, mutta yritimme tehdä töitä maassa mahdollisimman pitkään sodan aikana. Sodan levittyä useampiin maakuntiin meni työnteko liian vaikeaksi. Meidän piti jatkuvasti miettiä, minne voimme matkustaa ja minne emme. Etelä-Sudanin ja Sudanin luterilaisen kirkon paikalliset työntekijät ovat kyllä koko ajan hoitaneet seurakuntia paikan päällä, mutta meille ulkomaalaisina se muuttui liian vaaralliseksi, maaliskuussa eläkkeelle jäävä Antti Saarenketo kertoo. Etelä-Sudanin sisällissota on luonteeltaan hyvin arvaamatonta. Saarenketo kertoo, että se on hyvin erilaista kuin millaiseksi suomalaisen armeijan käynyt sodankäynnin ymmärtää. Saarenketo kuvaa paikallisen sodan olevan pienten ryhmien käymää ”iske ja juokse” -sotaa.

ETELÄ-SUDAN

Nuoria miehiä pakkovärvätään Etelä-Sudanissa sekä kapinallisten että hallituksen joukkoihin. Kuvassa Nuba-heimon sotilas.

”Että rauha tulisi...” Etelä-Sudanin sisällissota on vaatinut satoja tuhansia kuolonuhreja ja ajanut miljoonat ihmiset pakoon kotiseuduiltaan. Evankeliumiyhdistyksen lähetystyöntekijät tekevät töitä noin miljoonan Ugandaan paenneen parissa, joista suurin osa on naisia ja lapsia. 4

uonna 2013 maailman nuorimmassa valtiossa Etelä-Sudanissa alkoi sisällissota, jota on viime vuonna yritetty jälleen saada loppumaan rauhanneuvottelujen myötä. Sisällissota alkoi yli viisi vuotta sitten presidentti Salva Kiirin ja varapresidentti Riek Macharin edustamien heimojen ajauduttua konfliktiin. Konflikti syveni pian täysimittaiseksi sisällissodaksi, jota YK on luonnehtinut

Traumojen hoitoa Etelä-Sudanin ja Sudanin luterilainen kirkko on vanhempi kuin Etelä-Sudanin valtio. Niinpä tänään yksi kirkko toimii molempien valtioiden alueella. Evankeliumiyhdistyksen työ kirkon parissa tapahtuu eteläsudanilaisten parissa. Nyt se tarkoittaa Ugandassa toimimista. – Kun pakolaisleireille Ugandaan siirtyi lähes kokonaisia seurakuntia, päätimme, että autamme nyt näitä pakolaisia, sillä he ovat erittäin kriittisessä tilanteessa jouduttuaan pakenemaan kodeistaan jättäen kaiken taakseen. Pakolaisleireille perustettiin seurakuntia, joita palvelevat eteläsudanilaiset pastorit, sekä Evankeliumiyhdistyksen lähetti Pauli Vanhanen ja aiemmin myös Liisa ja minä, Antti Saarenketo kuvaa tapahtumien kulkua. Pakolaisleireillä asuvat ihmiset ovat hyvin traumatisoituneita ja paljon väkivaltaa nähneitä ja kokeneita. YK:n tilastojen mukaan leirien asukkaista 87% on naisia ja lapsia.

– Voi vain kuvitella millaisessa tilanteessa nämä naiset ja tytöt ovat joutuneet olemaan. Näissä sodissa raiskauksia on tapahtunut erittäin paljon, ja sitä on käytetty sodankäynnin välineenä. Poikia on sitten pakkovärvätty puolin ja toisin sekä hallituksen että kapinallisten joukkoihin, Saarenketo toteaa. Evankeliumiyhdistys on jo usean vuoden ajan kouluttanut paikallisia evankelistoja, pastoreita ja diakonissoja traumojen hoitamiseen hengellisen avun ohella. – Traumojen hoitamiseen koulutetut työntekijät auttavat sodan jaloista paenneita järjestämällä tapaamisia ja erilaisia kursseja leireillä. Muutoin me tavallisesti vietämme muutaman päivän kerrallaan leirissä ja järjestämme opetustilanteita leirien pressukirkoissa. Diakonissat ovat erittäin tärkeässä roolissa, sillä pakolaisten joukossa on niin paljon naisia ja tyttöjä. Takaisin kotiin? Saarenketo sai vuosi sitten joulun jälkeen rohkaisevia uutisia Etelä-Sudanin puolelta. – Soitin Etelä-Sudanin ja Sudanin luterilaisen kirkon piispa Noah Rulelle ja kysyin, kuinka joulu oli mennyt. Hän kertoi, että kristityt olivat saaneet viettää joulun pitkästä aikaa rauhassa ainakin Etelä-Sudanin pääkaupungissa Jubassa, sillä turvallisuustilanne oli ollut parempi. Hän selitti kristittyjen joutuvan alueella ongelmiin useimmiten silloin, kun poliittinen tilanne kiristyy, ja syyllisiä etsitään vähemmistöistä. Myös syksyllä solmittu rauhansopimus herättää positiivisia tunteita.

”Diakonissat ovat erittäin tärkeässä roolissa, sillä pakolaisten joukossa on paljon naisia ja tyttöjä.”

– Olen varovaisen toiveikas. Olen muutaman kerran joutunut pettymään, niin siksi sanon olevani varovaisen toiveikas. Paikalliset, joiden kanssa olen keskustellut, ovat sanoneet nyt olevansa toiveikkaita, vaikka eivät varsinaisesti poliitikkoihin luotakaan. Joulukuun lopulla 2018 YK tiedotti kapinallisten ja hallituksen joukkojen päälliköiden saaneen keskusteluyhteyden aikaiseksi. Samoin kerrotaan teitä avatun ja maan sisällä siviilien pääsevän liikkumaan entistä vapaammin. YK:n rauhanturvaoperaatioiden apulaispääsihteeri Jean-Pierre Lacroix totesi, että Etelä-Sudanissa on nyt luotu

edellytykset rauhalle, ja kertoi viimeisen neljän kuukauden aikana tapahtuneen enemmän edistystä kuin viimeisen neljän vuoden aikana. Rauhansopimuksen toteuttaminen tapahtuu paikan päällä pienin askelin, joista ensimmäiseksi armeijan joukot pitäisi saada vedetyksi takaisin kasarmeihin. – Ihmiset eivät uskalla palata koteihin, jos joukkoja jää näihin kyliin. Kotiinpaluu askarruttaa kuitenkin jokaista eteläsudanilaista, jonka kanssa olen jutellut. Kukaan ei ole kertonut haluavansa muuttaa muihin Afrikan maihin, vaan he haluavat palata takaisin kotiin ja elää rauhassa. Rauhan tulemista paljon odotetaan.

JAPANI

TEKSTI: MARTTI PYYKÖNEN KUVAT: DREAMSTIME, SLEYN LÄHETYSARKISTO, HANNU HÄKÄMIES

”Kotiinpaluu askarruttaa jokaista eteläsudanilaista.” Tyyne Niemi (oikealla) oli yksi Evankeliumiyhdistyksen pitkäaikaisimmista Japanin läheteistä, joka vietti Japanissa kaiken kaikkiaan lähes 30 vuotta.

Antti Saarenketo.

Lähetystyöntekijä Tyyne Niemen työ kantaa edelleen Japanologi Tero Salomaa vieraili Sapporossa viemässä terveisiä 80-vuotiaalle kristilliselle lastentarhalle.

apanin Sapporoon rakennettiin kirkko vuonna 1917 suomalaisten lähetystyöntekijöiden toimesta. 1930-luvulla kirkon yhteyteen haluttiin lastentarha. Tyyne Niemi (1901–1991) oli oululaisen lastentar-

han johtaja ja ilmeinen valinta tuohon tehtävään. Niemi oli yksi Evankeliumiyhdistyksen pitkäaikaisimmista Japanin läheteistä, joka vietti Japanissa kaiken kaikkiaan lähes 30 vuotta. Niemi saapui Sapporoon vuonna 1935, ja melkoisten ponnistelujen jälkeen lastentarha Mebae (suomeksi ”taimi”) avautui tammikuussa 1937. Niemellä oli kirkas näkemys tehtävästään: ”Lastentarha on evankeliumin polku lasten koteihin. Lapsille sen tuli evankeliumin lisäksi tarjota Jumalan ihania maallisia antimia, kuten

”Tyyne Niemi huomioi aina kaikki lapset.”

Mebaen tilat olivat valmistuessaan valtavan edistykselliset.

ilmaa, valoa, aurinkoa ja tilaa. Niin kuin kasvit tarvitsevat valoa ja aurinkoa, niin lapsitaimetkin. Heidän sielunsa kaipaa Jeesus-aurinkoa, heidän ruumiinsa auringon valoa ja säteitä.” Olen itse viettänyt pitkiä aikoja Sapporossa, sillä vaimoni on Hokkaidon saarelta kotoisin, mutta lastentarha Mebaessa en ollut koskaan käynyt. Tämän vuoden helmikuussa minulle tarjoutui siihen tilaisuus, kun työmatkani suuntautui Sapporoon. Halusin ehdottomasti kuulla, mitä lastentarhassa tiedetään Tyynestä. Olen myös käynyt läpi Sleyn Japanin-kokoelmaa ja halusin esitellä sitä lastentarhan nykyiselle väelle.

Perillä Japanissa Lastentarha ja kirkko sijaitsevat asuinalueella, joka on noin kolme kilometriä Sapporon rautatieasemasta etelään. Ympäristössä on omakotitaloja sekä muutamia kerrostaloja. Ensikokemukseni on hämmentynyt, sillä kirkko ja lastentarha näyttävät aivan samanlaisilta kuin yli 80 vuotta vanhoissa valokuvissa. Onneksi Evankeliumiyhdistyksen rakennuttama kirkko ja lastentarha kuuluvat Sapporon suojeltavien rakennusten luetteloon. Rakennus on sisältä vielä hämmentävämpi kuin ulkoa, sillä kaikki puupinnat ovat ennallaan! Jopa ahkerassa käytössä olevan juhlasalin lattian lautoja ei ole vaihdettu kertaakaan. Saapuessani iltapäivällä paikalle ovat vanhemmat hake-

”Yli 5000 lasta on saanut kosketuksen kristinuskoon.”

massa juuri lapsiaan, jotka kirmailevat ympäri salia. Lastentarhassa on tällä hetkellä neljä ryhmää, joissa on yhteensä noin 40 lasta. Vuodesta 1937 alkaen lastentarhaa on käynyt yli 5000 lasta – melkoinen määrä. Nämä ”taimet” ovat kaikki saaneet kosketuksen kristinuskoon. Juhlasalissa on erkkerimäiset ikkunat, joista avautuu näkymä avaraan, aidalla rajattuun leikkikenttään. Lapset saavat liikuntaa ja ulkoilua joka päivä, juuri niin kuin Tyyne oli halunnut. Valmistuessaan 1930-luvulla lastentarha on ollut valtavan edistyksellinen. Retken suurin yllätys Esittelin Mebaen henkilökunnalle valokuvia Sleyn Japanin-kokoelmista: Tyynen japaninkielisen kunniakirjan lastentarhatyöstä, Japanin keisarin myöntämän kunniamaininnan, valokuvia, lehtileikkeitä sekä Tyynen askarteluvälineitä lastentarha-ajalta. Erityisen mielenkiintoiseksi osoittautuu valokuva pahvisesta keräyslippaasta

”Jaappanin lähetykselle”. Lippaalla on kerätty varoja Japanin lähetykselle ennen toista maailmansotaa – siis myös Sapporon kirkon ja lastentarhan rakentamiseen. Minulle puolestaan esiteltiin Mebaen 50-vuotisjuhlajulkaisua. Julkaisussa on paljon valokuvia esimerkiksi joulupukin vierailuista ja tiernapoikaesityksistä. Lastentarhan ensimmäiselle vuosiluokalle osallistui neljä tyttöä ja kaksi poikaa, ja heidän valmistumisjuhlaansa vietettiin 20.3.1937. Valmistujaiskuva löytyy myös juhlakirjasta. Sitten seurasi vierailuni ja itseasiassa koko Japanin matkani suurin yllätys: kanssamme istuva vanha rouva näyttää minulle tuota valmistujaiskuvaa ja kertoo olevansa itse kuvassa! Rouvan nimi on Yoshimura, ja hän on nyt 88-vuotias – kuvanottohetkellä hän oli siis kuusivuotias. Yoshimura kertoo: – Asuimme suomalaisten perustaman kirkon läheisyydessä, ja vanhempani kävivät kirkon järjestämässä raamattupiirissä. Minulla oli kaksi siskoa, ja meidät kaikki kastettiin, kun olin 6-vuotias. Lastentarha oli tarkoitus avata vasta vuoden 1937 huhtikuussa, mutta aloitusta päätettiin aikaistaa, jotta minä ja muutama muu pääsisimme vielä tarhaan. Japanissahan kouluvuosi alkaa huhtikuussa, enkä enää silloin olisi päässyt mukaan. Itse kävin tarhaa vain 3 kuukautta, mutta siltä ajanjaksolta on jäänyt paljon asioita mieleeni. – Myöhemmin muutimme naapurikaupunkiin emmekä voineet enää käydä suomalaisten kirkossa. Tyyne Niemi kävi pitämässä meille pyhäkoulua viikonloppuisin. Tuolloin Hokkaidolla ei juuri ollut ulkomaalaisia, ja Niemen saapuminen oli aina iso tapahtuma, ja lapset ympäröivät hänet jo rautatieasemalla.

Tero Salomaa tapasi lastentarhaa 30-luvulla käyneen Yoshimuran.

Vierailu on lämminhenkinen, ja seuraavalla Sapporon-vierailulla haluan ehdottomasti osallistua myös sunnuntain jumalanpalvelukseen. Tyyne Niemi joutui välillä puolustamaan lastentarhatyötä raivokkaastikin, sillä työ ei näyttänyt kovin tuloksekkaalta kustannuksiin nähden. Vuosikertomuksessa Niemi kirjoitti puolustavaan sävyyn: ”Se joka Jumalan armosta on saanut sydämeensä uskon ja toivon ihanan lahjan, se näkee hedelmiäkin ja osaa iloita vähästä eikä aina ole järkensä kanssa laskelmia ja tilastoja tekemässä ” Kuinka osuvia Tyynen sanat ovatkaan! TYYNEN KIRJEET ON LAINATTU SEIJA JALAGININ KIRJASTA JAPANIN KUTSU, 2007

Lämminhenkinen vierailu Yoshimura muistelee Tyyneä lämpimästi ja kertoo, kuinka Tyyne huomioi aina kaikki lapset. Myöhemmin Yoshimura muutti takaisin ”suomalaisen” kirkon läheisyyteen, ja se on edelleen hänen kotikirkkonsa, jossa hän käy jumalanpalveluksessa joka sunnuntai. Lastentarhanjohtaja tuo esille alkuperäisen, värikkään lastentuolin, jota käytettiin luokissa. Tuolloin japanilaisissa kodeissa istuttiin tatami-matoilla, ja Yoshimura kertoo, että hän on ensimmäisen kerran istunut tuolissa juuri lastentarhassa. Tuoli on joko tuotu Suomesta tai sitten se on valmistettu Japanissa Tyynen tuomien piirustusten mukaan. Yoshimura on niin hyvässä kunnossa, että istahtaa vaivatta matalaan tuoliin.

TEKSTI: TERO SALOMAA KUVAT: TERO SALOMAA JA SLEYN ARKISTO

PAAVO MARKKULA

KENIA

Vastavalmistuneita diakonissoja Matongon teologisessa seminaarissa.

Diakonissat lähellä elämää Keniassa diakonissoja koulutetaan Sleyn tukemassa Matongon teologisessa seminaarissa. Koulutustyössä on mukana lähetti Virpi Otieno. Diakonissojen tehtävä on olla lähellä seurakuntalaisia niin iloissa kuin suruissakin.

uonna 1978 perustettu Matongon teologinen seminaari on yksi pitkäaikaisimpia Sleyn tukikohteita Länsi-Keniassa. Seminaari on hyvin kansainvälinen, sillä oppilaita tulee Kenian lisäksi myös muista Itä-Afrikan maista. Matongossa koulutetaan paitsi teologeja myös diakonissoja. Kenian luterilaisessa kirkossa diakonissoja alettiin kouluttamaan työhönsä 90-luvun alussa. Matongo onkin diakonissojen koulutuksen historiassa hyvin merkittävä paikka – kaikkien aikojen neljä ensimmäistä diakonissaa valmistuivat tästä koulusta. Tosin heitä ei vielä kutsuttu diakonissoiksi vaan seurakuntatyöntekijöiksi. Koulutus kuitenkin siirtyi pian muualle, kunnes se taas pa-

lasi Matongoon 2010. Sieltä on valmistunut tämän jälkeen kolmisenkymmentä diakonissaa. Diakonissoilla on pastorien ohella tärkeä rooli kirkossa. He ovat mukana seurakuntalaisten hengellisessä kasvussa, mutta auttavat myös paljon arjen tasolla. He ovat toisinaan jopa lähempänä seurakuntalaisia kuin pastorit. Tällä hetkellä Kenian lähetti Virpi Otieno on mukana kouluttamassa diakonissoja Matongossa. Tätä ennen työssä olivat Anna-Liisa ja Paavo Markkula. Sley tukee lisäksi diakonissaopiskelijoiden koulutusta taloudellisesti. Koulu Matongossa Virpi Otieno on opettanut Matongossa viime vuodesta lähtien. Hän kertoo, että diakonissoja koulutetaan Matongon seminaarissa kahdella eri opintolinjalla: sertifikaattitasolla ja diplomatasolla. – Linjojen erona on se, että sertifikaat-

titasolle pääsee heikommalla lukion yleisarvosanalla, kun taas diplomaopiskelijoilta vaaditaan paremmat lukion paperit. Alempi koulutustaso kestää kaksi vuotta, jonka päälle on noin puolen vuoden harjoittelujakso. Diplomatutkinto kestää sen sijaan kolme vuotta. Sertifikaattitason jälkeen on myös mahdollista jatkaa diplomatasolle, Otieno selittää. Otieno kertoo, että vuosikurssien koko vaihtelee lähettävistä seurakunnista riippuen. Viime syksynä diakoniaopiskelijoita aloitti 8 ja sitä edellisenä 7. – Yleensä diplomaopiskelijoita on vähän vähemmän kuin sertifikaattiopiskelijoita. Vuoteen 2019 mennessä valmistuneista 7 on ollut diplomaopiskelijoita ja loput 23 sertifikaattitason opiskelijoita. Viimeisimpänä on valmistunut 2016 opinnot aloittaneet diplomatason toinen vuosikurssi. Vaikka diakonissojen koulutus on jaettu kahdelle tasolle, ei työnkuvissa Otienon mukaan ole kuitenkaan juuri eroa. Se ei vaikuta välttämättä myöskään palkkaan, sillä kirkolla ei Keniassa ole selkeää palkkausjärjestelmää. – Koulutuksessa tasot näkyvät siinä, että diplomaopiskelijoilla on joitain kursseja, joita sertifikaattitason opiskelijoilla ei ole. Peruskurssit ovat kuitenkin samat, ja ensimmäisen vuoden opiskelijat kulkevat yleensä yhdessä, jonka jälkeen koulutukset jakautuvat, Otieno sanoo. Matongossa diakonissojen koulutus sisältää kolmen tyyppisiä oppiaineita: hengelliseen ja henkiseen aihepiirin liittyvät aineet sekä käytännölliset aineet. – Diakonissojen koulutus sisältää muun muassa raamattuja katekismusopetusta, kirkkohistoriaa, psykologiaa ja sosiologiaa. Opetusta on myös diakonin tehtävän luonteesta ja historiasta. Käytännöllisissä aineissa opetetaan kädentaitoja, kirjanpitoa ja atk-osaamista. Käytännölliset aineet ovat kuitenkin osittain vielä kehittymässä, sillä montaa vuosikurssia ei ole ehtinyt valmistua, Otieno kuvaa. Otienon mukaan opetussuunnitelmaan kuuluu ensimmäisenä vuonna myös englannin opiskelu. Tämä on monelta kannalta tärkeää. – Vaikka Keniassa koulujärjestelmä on pääasiassa englanniksi, ihmisten osaamisen taso myös vaihtelee paljon. Toinen tärkeä syy on, että Matongossa on paljon opiskelijoita muista Afrikan maista, eivätkä he ymmärrä paikallisia kieliä Keniassa. Viimeisimmässä luokassani oli vain yksi kenialainen, hän kertoo. Diakonissat monessa mukana Diakonissojen määrä Kenian seurakunnissa vaihtelee hiippakunnittain. Joissain hiippakunnissa diakonissoja on hyvin vähän, ja he joutuvat työskentelemään isolla alueella. Toisissa taas diakonissoja on sen verran, että he pystyvät työskentelemään jopa seurakuntakohtaisesti. Otieno kertoo, että diakonissojen työnkuva riippuu seurakun-

nasta ja diakoniatyöntekijästä. Keniassa työ on kuitenkin pitkälti samantyyppistä kuin Suomessa. Sitä tehdään vain erilaisessa ympäristössä. – Työtä on hyvin paljon. Niin kuin Suomessakin, ovat diakonissat mukana seurakuntatyössä. Lisäksi he avustavat ihmisiä eri tavoin ja ovat myös mukana erilaisissa hankkeissa. Osa diakonissoista tekee myös muuta työtä seurakuntatyön ohella, Otieno sanoo. Hankkeita, joissa diakonissat työskentelevät, ovat muun muassa Sleyn tukema Credo-ohjelma, jossa tehdään työtä tyttöjen ympärileikkausten ja pakkoavioliittojen estämiseksi sekä tuetaan tyttöjen koulutusta. Lisäksi diakonissoja on mukana CCP-hankkeessa, jossa tehdään työtä orpolasten auttamiseksi. Diakonissojen yksi keskeisimmistä tehtävistä on toisten ihmisten auttaminen. Otieno kertoo, että diakonissat antavat sekä hengellistä että henkistä tukea. – Diakonissojen työnkuvaan kuuluvat sekä henkinen että hengellinen ohjaus ja neuvonta erilaisissa elämänkysymyksissä. Avustustyön lisäksi diakonissat osallistuvat seurakunnassa myös opetustyöhön ja ovat toisinaan mukana jumalanpalveluksissa suntion asemassa. – Diakonissat pitävät opetusseminaareja naisille ja nuorille sekä avustavat rippikouluissa. Jumalanpalveluksissa he usein valmistavat alttarin ja tekevät muita käytännön asioita. Keniassa on harvoin erikseen suntiota; sen sijaan diakonissa usein hoitaa niitä tehtäviä, Otieno sanoo. Lähellä seurakuntalaisia Diakonissat myös osallistuvat seurakuntalaisten elämänvaiheisiin niin iloissa kuin suruissakin. Yhtenä työalueena ovat erilaiset kotikäynnit. – He osallistuvat muun muassa seurakuntalaisten hautajaisiin ja käyvät perheen luona vierailulla, kun lapsi syntyy. He toimittavat tarvittaessa myös hätäkasteita. Diakonissojen tehtäviin kuuluvat lisäksi kotikäynnit sairaitten ja vanhusten luona, Otieno selittää. Diakonissat eivät kuitenkaan työskentele vain yksin, vaan mukana saattaa olla myös pastori tai naistoimikunta. Otienon mukaan Keniassa kulttuuriin kuuluu se, että käydään kotona ja sairaalassa vierailemassa seurakuntalaisten luona. Hän kuvaa diakonissojen roolia kirkossa kuitenkin jollain tavalla erilaiseksi. – Diakonissat ovat tietyllä tavalla enemmän ihmisten arjessa mukana kuin esimerkiksi pastori. He ovat lähempänä seurakuntalaisia. TEKSTI: ANNA SOKKA

Jumalanpalvelus lähetyskentillä – jotain tuttua, jotain vierasta

Lähetystyöntekijät ovat huomanneet, että paikallinen kulttuuri näkyy myös luterilaisessa jumalanpalveluselämässä. Suomesta tulevalle jumalanpalveluksen erilaisuus saattaa ihmetyttää, mutta vieraassa ympäristössä voi kokea olonsa myös kotoisaksi.

Jumalanpalveluksen muoto rakentuu ainakin osittain ympäröivästä kulttuurista käsin. Luterilainen messu näyttää ja kuulostaa erilaiselta Suomessa ja Keniassa. 12

un suomalainen menee luterilaiseen jumalanpalvelukseen, on hänellä usein jonkinlainen ennakkokäsitys siitä, mitä kirkossa tulee tapahtumaan. Luterilainen jumalanpalvelus saattaa kuitenkin näyttäytyä toisenlaisena vieraassa maassa ja eri kulttuurissa. Tämän ovat huomanneet lähetystyöntekijät kohdatessaan paikallisen kulttuurin jumalanpalveluselämän. Venäjän lähetti Ville Melanen kertoo, että hänen työalueellaan Siperiassa on käytössä venäjänkielinen messukaava, jonka runko on pääpiirteissään suomalaiselle tuttu, vaikka erojakin on. – Olen kirkkoherrana Krasnojarskin seurakunnassa, jonka jumalanpalvelusta monet suomalaiset ovat sanoneet kodikkaaksi. Ennen ehtoollista on esimerkiksi rauhantervehdys, jossa toivotamme toisillemme rauhaa, Melanen kuvailee. Vaikka Viro on maantieteellisesti hyvin lähellä Suomea, lähetti Liisa Rossi on huomannut, että maiden jumalanpalvelukset eivät ole samanlaisia. – Suurin osa liturgiasta seistään, ja vain saarnan ja virsien aikana istutaan. Olen niin tottunut siihen, että kun menen Suomessa jumalanpalvelukseen, ja pappi sanoo ”rukoilkaamme”, yritän heti pompata seisomaan, Rossi naurahtaa. Myanmarin lähetit Helene ja Joona Toivanen ovat sen sijaan törmänneet lähetyskentällään monin tavoin erilaiseen jumalanpalveluskaavaan. Toivaset kertovat, että luterilaisessa liturgiassa ei Myanmarissa ole edes vuorolauluja. – Liturgia poikkeaa Suomessa käytettävästä kaavasta. Esimerkiksi uskontunnustus ja Isä meidän -rukous lausutaan lukukappaleiden välissä. Lisäksi jumalanpalveluksessa on usein todistuspuheenvuoro. Ehtoollinen on vain kerran kuussa, eikä synnintunnustus kuulu sanajumalanpalvelukseen, Joona Toivanen kertoo.

Yllättävän tuttua Poikkeavuudestaan huolimatta Toivaset kuvailevat kokeneensa Myanmarin luterilaisessa jumalanpalveluksessa myös tuttuuden tunnetta. – Paikallisen luterilaisen kirkon jumalanpalveluksessa on kuitenkin selkeä rakenne. Muuttumattomat ja kertautuvat liturgian osat, kuten uskontunnustus ja Isä meidän -rukous, tuovat turvan tunteen ja pienen väläyksen kotoisuutta, Joona Toivanen sanoo. – On yllättävää, kun hyvin erilaisessa kirkkotilassa näkee papin, jolla on tuttu alba ja stola yllä, Helene Toivanen lisää. Vaikka paikallinen jumalanpalvelus eroaa joskus paljonkin Suomen mallista, myös samankaltaisuus täysin vieraassa kulttuuriympäristössä saattaa yllättää. Tämän on kokenut Kenian lähetti Jiska Gröhn Nairobin Uhuru Highwayn jumalanpalveluksissa. – Tunnelma Uhuru Highwayn palveluksissa on hyvin tuttu, mikä oli itselle sinne tullessa vähän yllättävääkin. Ensimmäisenä kiinnitin huomiota siihen, kuinka samanlainen messukaava on kuin Suomessa. Käytössä on myös hyvin paljon tuttuja lauluja suomalaisesta virsikirjasta ja muista hengellisistä laulukirjoista. Myös Japanin lähetin Mirjam Harjun mukaan Japanin ja Suomen luterilaiset messut ovat hyvin samankaltaisia maiden pitkästä välimatkasta huolimatta. – Japanilainen luterilainen jumalanpalvelus on Suomesta tulevalle hyvin tutunoloinen. Vaikka liturgian kieltä ei ymmärrä, siinä pysyy silti hyvin mukana. Virretkin ovat hyvin samantyyppisiä, Harju sanoo. Hän kertoo kuitenkin yhdestä erityispiirteestä, johon on törmännyt Japanissa: Jumalanpalveluksen alussa lapsille on oma saarna. – Jumalanpalveluksen alussa pappi istuu eteen lasten kanssa ja pitää heille lyhyen saarnan, jon-

Onko kirkko tärkeä?

Tossuja Tokion Suomi-kirkon eteisessä.

ka jälkeen lapset lähtevät pyhäkouluun ja ovat siellä lähes koko palveluksen. Musiikki luo tunnelmaa Yksi merkittävä tunnelmanluoja jumalanpalveluksissa on musiikki. Virret ovat monessa paikassa suomalaiseenkin korvaan tuttuja, mutta muun muassa Venäjällä ja Virossa virsiperinteessä näkyy paikallinen vaikutus. – Venäjällä seurakuntani alueella useimmat virret ovat suomalaiselle outoja. Käytössämme on venäjänkielinen virsikirja, joka on kokoelma sekä perinteisiä että uudentyyppisiä virsiä, Melanen kertoo. – Virossa lauletaan lähinnä vanhoja saksalaisia virsiä, minkä takia virsilaulu tuntuu usein vielä hartaammalta ja raskaammalta kuin Suomessa, Rossi pohtii. Toivaset kertovat, että Myanmarissa seurakunnassa yhteislaulut ovat puolestaan hyvin reippaita, ja niiden aikana seistään. Jo ennen varsinaista jumalanpalvelusta lauletaan yhdessä ylistysmusiikkia. – Tulemme yleensä noin viittä vaille kirkkoon, ja seurakunta jo laulaa hyvin rytmikästä ja iloisen kuuloista musiikkia, Helene Toivanen selittää. Myanmarin ja Kenian kentillä musiikki ei rajoitu kuitenkaan vain yhteislauluihin. Gröhn kertoo, että Keniassa kuoroilla on iso rooli. Myös Myanmarissa jumalanpalvelukseen kuuluu esiintyminen. – Yleensä lapset laulavat ryhmänä tai lukevat ulkoa opeteltuja Raamatun lauseita. Myös nuoret esittävät joko yksin tai ryhmissä amerikkalaistyylisiä ylistyslauluja, Joona Toivanen kuvailee.

on yksi osa jumalanpalveluselämää. Lähetyskentillä on erilaisia ratkaisuja siinä, millä tavalla aikaa vietetään jumalanpalveluksen jälkeen ja kuinka messukävijät otetaan vastaan. Muun muassa Keniassa ja Japanissa tapoihin kuuluu, että jumalanpalveluksen lopuksi kaikki vieraat esittäytyvät seurakunnalle. Japanissa jokainen kirkkoon tulija kirjoittaa lisäksi oman nimensä vieraskirjaan. Harju on kokenut, että Japanin työkentällä yhteisöllisyys jumalanpalveluksessa tulee esiin vahvemmin kuin usein Suomessa. – Heti jumalanpalveluksen päätteeksi tulee ilmi tietty yhteisöllisyys, kun uudet ihmiset esitellään. On myös itsestään selvää, että jumalanpalveluksen jälkeen kokoonnutaan yhteen kirkkokahveille tai kirkkolounaalle, Harju selittää. Melanen kertoo, että myös hänen seurakunnassaan Venäjällä kirkkokahvit ovat olennainen osa jumalanpalveluselämää. Kirkkokahvit järjestetään niin, että seurakuntalaiset saavat halutessaan tuoda jotain yhteiseen pöytään. – Tarjottavia ei makseta seurakunnan kassasta, vaan tarkoituksena on tukea seurakuntalaisten oma-aloitteisuutta. Kirkosta ei lähdetä kiirehtien kotiin, vaan jäädään keskustelemaan yhdessä. Joskus kirkkokahvien aikana on myös opetusta, Melanen sanoo. Myanmarissa Toivaset ovat puolestaan osallistuneet ”kirkkobanaaneille”. – ”Kirkkokahvia” varten on ostettu iso terttu banaaneja, joita lapset jakavat kirkkosalin eteisessä jumalanpalveluksen päätteeksi, Toivaset kertovat. TEKSTI: ANNA SOKKA KUVAT: SLEYN LÄHETYSARKISTO

Yhteisöllisyyttä eri tavoin Seurakunnan yhteisöllisyyden rakentaminen

Kristinuskon usein näkyvin merkki kaupunkikuvassa on kirkko. Herran huoneet koristeellisista katedraaleista pressukirkkoihin ovat seurakuntalaisilleen rakkaita – myös lähetyskentillä.

ristillisessä kielenkäytössä sanalla ”kirkko” on ongelmallinen luonne – sillä on monia merkityksiä, jotka selviävät usein vasta kontekstista. Martti Luther kirjoittaa Schmalkaldenin opinkohdissa seitsenvuotiaan lapsenkin tietävän, mitä kirkko on. ”Sen muodostavat pyhät uskovaiset ja ’ne karitsat, jotka kuulevat paimenensa äänen’”, Luther määrittelee. Usein kuulee hengellisissä puheissa seurakuntaa muistutettavan siitä, ettei kirkko ole rakennus vaan Kristuksen seuraajien joukko. Kirkkorakennuksetkin ovat kuitenkin kristikunnalle halki historian olleet erittäin rakkaita ja kallisarvoisia. Niiden rakentamiseen on viimeistään 300-luvulta saakka satsattu rahaa ja aikaa. Kirkkorakennukset tuovat Kristuksen kirkon kiinni elämään hyvin konkreettisella tavalla. Ne seisovat keskellä kyliä ja kaupunkeja ja ottavat paikkansa arkkitehtuurissa ja asemakaavassa. Suomessa kirkko on seissyt keskellä kylää niin pitkään, että usein puhutaankin ”kirkolle lähtemisestä”, kun asutuskeskittymän ulkopuolelta lähdetään käymään keskustassa, vaikkapa sitten kaupoilla tai muita askareita hoitamassa. ”Isolle kirkolle” lähdetään, kun matka suuntautuu suurempaan kaupunkiin. Häkellyttävän vahvasti kirkkorakennuksen merkitys paitsi kristityille, mutta myös koko eurooppalaiselle kulttuurille, kävi ilmi vuoden 2019 huhtikuun viidentenätoista päivänä, kun Ranskassa Pariisin Notre Dame -katedraalissa syttynyt tulipalo tuhosi kirkon laajoilta osin.

Katedraalin tulipalo nousi hetkessä Suomessakin lehtien verkkosivujen suurimmaksi otsikoksi, ja sitä käsiteltiin lehtien painetuissa versioissa usean päivän ajan. Moni yksittäinen ihminen julkaisi sosiaalisessa mediassa matkakuviaan Pariisin merkittävimmän katedraalin pihoilta, torneista ja sisätiloista. Jo Notre Dame -katedraalin paloa seuranneena päivänä Ranskassa avattiin rahankeräys katedraalin kärsimien palovahinkojen korjaamiseksi. Monet varakkaat lupasivat keräykseen suuria summia. Näitä avokätisiä ja monin paikoin hyvin julkisiakin lahjoituksia kritisoitiin maailmalla myös laajasti. Kritiikin kärki osui eittämättä arkaan paikkaan – miksi rakennuksen restaurointiin ollaan valmiita sijoittamaan, mutta hädänalaisten hyväksi koko ajan auki olevat keräykset eivät saa vastaavaa tukea? Esimerkiksi itse Ranskan presidentti Emmanuel Macron lupasikin paloa seuranneena päivänä, että kirkko korjataan entiselleen – ”maksoi mitä maksoi”. Kirkot kiinnostavat myös Suomessa Kirkkorakennusten usein dramaattisia tarinoita on seurattu tiiviisti myös kotimaassa. Vuonna 1997 tuhopoltettu Tyrvään Pyhän Olavin kirkko sai ympärilleen suuren talkooliikkeen. Vuonna 2003 valmistuneen restauroinnin arvioitiin vaatineen siihen sijoitetun 1,14 miljoonan euron lisäksi noin miljoonan euron edestä talkootyötä. Tuhopoltossa tuhoutui niin ikään Ylivieskan kirkko keväällä 2016. Evankeliumiyhdistyksen piirissä huomiota on saanut osakseen Helsingin ydinkeskustassa sijaitseva Luther-kirkko. Vuonna 1894 Malminkadun rukoushuoneen viereen valmistunut kirkkotila kärsi laajoja vahinkoja talvisodan ensimmäisenä iltapäivänä. Kello 15.00– 16.20 välillä Hietalahden ja Kampin linja-au-

Pressukirkko Ugandan pakolaisleirillä.

Pariisin Notre Dame -katedraalin palo huhtikuussa 2019 sai valtavasti maailmanlaajuista huomiota.

toaseman väliselle alueelle pudotetut pommit tappoivat 91 ihmistä ja tuhosivat laajoilta osin myös Luther-kirkkoa. Luther-kirkon pastori Martti Haverisen löytämässä dokumentissa Suomi-Filmin kertoja kuvailee Kampin Luther-kirkon pommittamisen kertovan vihollisen häikäilemättömyydestä. Kotimatkalla-vuosikirjassa Kauko Veikko Tamminen näkee kuitenkin tuhon keskellä toivon näköalan – pommit eivät saaneet ristiä alas seinältä. Kirkko restauroitiin nopeasti välirauhan aikana, mutta myytiin pois myöhemmin toiminnan hiivuttua. Näin Luther-kirkko päätyi lopulta aina yöker-

hoksi saakka, kunnes se palautettiin vuonna 2016 takaisin alkuperäiseen käyttöönsä. Luther-kirkon paluu yökerhosta kirkoksi noteerattiin Suomen eturivin lehdissä, ja sitä käydään edelleen katsomassa myös ulkomaisten ryhmien kanssa. Kirkkoja maailmalla Kirkkorakennuksia rakennetaan ja kunnostetaan myös Evankeliumiyhdistyksen lähetyskentillä. Parhaillaan Venäjän lähetyskentälle Svetogorskiin on suunnitteilla kirkko. – Paikalliset seurakuntalaiset odottavat kovasti, että saamme oman kirkkotilan. Vietim-

me aiemmin jumalanpalvelukset mökissä, jossa lämpötila talvella oli nolla astetta. Sopimuksestamme huolimatta vuokraisäntä vuokrasi tilaa myös juhlakäyttöön ulkopuolisille. Hän riisui alttarin ja pystytti pöydät keskelle kirkkoamme. Löysimme lattialta niin verta kuin silmälasejakin, Evankeliumiyhdistyksen lähetti Pekka Jauhiainen kertoo. Nyt Svetogorskin kirkkoprojekti on päässyt vauhtiin. Idea ei ole aivan uusi, sillä päätös kirkko- tai kappelitilan hankkimisesta on tehty yli kaksitoista vuotta sitten – Löysimme lopulta edellisvuonna sopivan tontin, jossa on pieni mökki, ja saimme sen hankituksi alkusyksystä. Remontoimme mökkiä edelleen. Se on nyt jumalanpalveluskäytössä. Varsinaisen kirkkorakennuksen esisuunnittelu on käytännössä tehty ja varainkeruu aloitettu. Kirkon rakennustyöt päästään toivottavasti aloittamaan vuoden 2020 aikana, Jauhiainen kertoo. Epämääräisten vuokratilojen jälkeen pieni mökkikin on helpottanut seurakunnan elämää. Aikanaan oma kirkkotila mahdollistaa kuitenkin seurakunnan toiminnan laajentumisen. Se tulee toimimaan myös Viipurin seurakunnan leirikeskuksena. Viipuriin Svetogorskista on matkaa noin 50 kilometriä. Evankeliumiyhdistys on tukenut tontin ja sillä sijaitsevan mökin hankintaa taloudellisesti. Urakkaa voi seurata esimerkiksi Facebook-verkkopalvelun ”Kirkko Ensoon” -sivulla. Afrikan lähetyskentällä kirkkojen rakentaminen on paljon arkipäiväisempää kuin pohjoisissa maanosissa. Rakentaminen on lämpimästä ilmanalasta johtuen helpompaa.

”Pommit eivät saaneet ristiä alas seinältä.” – Afrikkalainen tapa elää kristillisyyttä todeksi ei perinteisesti vaadi niin hienoja kirkkotiloja kuin eurooppalainen kristillisyys. Olen huomannut, että Keniassa ihmiset omalla toiminnallaan, kuten lauluillaan, kaunistavat usein karutkin kirkkotilat, Evankeliumiyhdistyksen Kenian lähetti Jiska Gröhn pohtii. Erityisen tärkeitä Etelä-Sudanin lähetyskentällä Evankeliumiyhdistyksen työlle ovat olleet kirkot, joiden nimi jo kertoo paljon niiden rakentamisen luonteesta. Vaatimattomissa ”pressukirkoissa” kokoontuvat eteläsudanilaiset kristityt, jotka ovat joutuneet jättämään maansa ja pakenemaan Ugandan pakolaisleireille. Leireille pressukirkot kohoavat nopeasti, vain muutamassa päivässä. Lähettinä toiminut Antti Saarenketo sai kuulla myöhään syksyllä 2016 pressukirkkojen merkityksen paikallisille kristityille: – Avajaisjumalanpalveluksessa ne [pressukirkot] olivat jo tupaten täynnä. Ihmettelin jälleen kerran sitä, miksi nämä sisaret ja veljet haluavat ensiksi kirkon, vaikka vaatimattomankin, ennen kaikkea muuta. Vastaus tulee monen suusta: ”Kun meillä on Jumala, kaikki muukin järjestyy.” TEKSTI: MARTTI PYYKÖNEN KUVAT: DREAMSTIME, SLEYN LÄHETYSARKISTO

Toinen vaihe Pastori Richard Ondicho palvelee Luther-kirkon kansainvälistä messuyhteisöä Helsingissä. Seurakunta odottaa häntä kuitenkin myös kauppakeskuksissa ja ravintoloissa. Ondicho näkee työn siirtyneen uuteen vaiheeseen.

uonna 2016 alkanut Luther-kirkon kansainvälinen työ turvapaikanhakijataustaisten helsinkiläisten parissa on siirtynyt uuteen vaiheeseen. Jokin on toisin kuin ennen. – Kun aloitin työni Helsingin Luther-kirkolla syyskuun neljäntenä päivänä vuonna 2016, ensimmäinen ihminen käveli samana päivänä kirkon ovesta sisään. Ei minun tarvinnut mennä itse minnekään! Hänen jälkeensä ovesta tuli kymmenen lisää, sitten kaksikymmentä. Kehotin heitä todistamaan ja kutsumaan lisää ihmisiä tänne. Sillä tavoin väkimäärä kasvoi, ja tieto eteni siinä määrin, että sain puheluita jopa Kangasalta ja kauempaakin, että olisiko mahdollista osallistua kastekurssille, pastori Richard Ondicho kertoo Luther-kirkon kansainvälisen messuyhteisön alkutaipaleesta. Kansainvälinen messuyhteisö kokoontuu raamattutunneille kahdesti viikossa, tiistaisin ja keskiviikkoisin, sekä messuun sunnuntaiaamuisin. – Keskiviikon raamattutunti on tarkoitettu enemmän heidän kysymyksiensä käsittelyyn. He saattavat kysyä esimerkiksi sunnuntain saarnasta, tai sitten heitän heille jonkin aiheen, josta keskustelemme heidän esille tuomistaan näkökulmista. Ondichon työ ei kuitenkaan rajoitu kirkon seinien sisäpuolelle – itse asiassa iso osa siitä tapahtuu keskusta-alueen ulkopuolella. – Minusta välillä tuntuu, että heillä [seurakuntalaisilla] ei ole mitään rajaa sille, milloin minä olen töissä ja milloin en ole. He soittavat jatkuvasti ja ovat ehkä hieman loukkaantuneita, jos en vastaa. He odottavat, että olen aina läsnä heitä varten. Välillä tuntuu, että korvani soivat kaikista puheluista, Ondicho nauraa. – Tapaankin heitä jatkuvasti esimerkiksi Itäkeskuksessa, Leppävaarassa tai Espoon keskuksessa. Ne ovat alueita, joilla asuu paljon maahanmuuttajia, ja he tuntevat

olonsa turvalliseksi siellä. Istumme ravintolan pöytään kaksin tai kolmisin, ja keskustelemme sekä hengellisistä että ajallisista asioista, hän jatkaa. Puuttuva valta Kulttuurien kohtaamisessa yhteen törmäävät usein myös erilaiset odotukset ja oletukset. Aasiasta, Arabiasta ja Afrikasta saapuvilla ihmisillä on Ondichon mukaan hyvin erilaisia odotuksia pastorin roolista kuin suomalaisilla. – Islamilaisista maista tulevat ihmiset tietävät, että imaami on tärkeä henkilö, jolla on paljon valtaa yhteiskunnassa. Imaami kokoaa heidät siipiensä suojaan, ja puhuessaan hän puhuu koko yhteisölle. He odottavat kristityltä pastorilta samanlaista vaikutusvaltaa Suomessa, että pastori voisi puolustaa heitä sekä auttaa työn ja oleskeluluvan saamisessa. Kun he huomaavat, ettei minulla ole sellaista valtaa, he kysyvät, mitä tämä kristinusko sitten on? Koen usein, että minua kohtaan on aivan liian suuria odotuksia, joihin en pysty lainkaan vastaamaan, Ondicho kertoo. Odotukset voivat jäädä täyttymättä paitsi pastorin myös seurakunnan luonteen osalta. – Suomessa puhutaan ”minun elämästäni” ja ollaan sillä tavoin yksilökeskeisiä. Siellä mistä turvapaikanhakijat ovat tulleet, on usein perheellä tärkeä merkitys. Se antaa sosiaalista turvaa ja yhteisön, joka puolustaa jäsenensä etuja. Kristityksi kääntynyt turvapaikanhakija on potkaistu monista entisistä yhteisöistään ulos, ja hän etsii uudelleen omaa yhteisöään ja paikkaa, johon kuulua. Kun suomalainen yhteiskunta ei rakennukaan samalla tavoin kuin heidän kotiyhteiskuntansa, aiheuttaa se monelle kriisin. Seurakuntakaan ei pysty ottamaan heitä sillä tavoin yhteisönsä suojiin kuin he odottaisivat, pastori Ondicho selittää. Käänteen aika Luther-kirkon kansainvälinen messuyhteisö on siirtynyt uuteen aikaan. Turvapaikanhakijoiden määrä on laskenut viime vuosina, ja se näkyy myös Ondichon työssä. – Kävijämäärien osalta huippuvuosi ajoittui vuoteen 2017 ja osin vielä vuoden 2018 alkuun. Silloin tiistain ja keskiviikon raamattutunneilla oli joka kerta neljästäkymmenestä viiteenkymmeneen henkilöä. Väkimäärän lasku ei johdu kuitenkaan yksinomaan siitä, että messuyhteisön väki olisi läh-

Richard Ondicho näkee maahanmuuttajatyön ensimmäisen vaiheen jääneen jo taakse.

”Koen usein, että minua kohtaan on aivan liian suuria odotuksia, joihin en pysty lainkaan vastaamaan.” tenyt jonnekin toisaalle tai jättänyt kirkossa käymisen sikseen. – Edelleen mukana on paljon samoja ihmisiä kuin huippuaikoina. Moni heistä on nyt kiireisiä töissään paitsi päiväsaikaan usein myös öisin. He ehtivät käydä seurakunnassa vain kerran viikossa. Tilanne on siis kehittynyt, ja työ on itsestään asettautunut tietylle tasolle. – Kuitenkin ollakseni rehellinen täytyy minun sanoa, etteivät turvapaikanhakijat enää tule kirkkoon samalla tavoin kuin aiemmin. Nyt meidän on täytynyt siirtyä uuteen vaiheeseen. Nyt meidän työmme on tavoittaa uusia ihmisiä sekä vahvistaa heitä, jotka ovat jo kristittyjä, jotta he voivat evankelioida omissa piireissään ja yhteisöissään. Nyt meidän täytyy mennä heidän luokseen, Ondicho jatkaa. Pastori Ondicho näkee työn ensimmäisen vaiheen päättyneen jotakuinkin vuoden 2018 alkupuolella. – Silloin tajusin, että monet heistä pystyvät jo itse lukemaan Raamattua ja käyttävätkin paljon aikaa sen tutkimiseen ja siitä kyselemiseen keskiviikkoisin. Ymmärsin, että he ovat todella kasvamassa. Se näkyi siinä, ettei keskiviikkoisin kyselty enää siitä, kuka Jeesus on, tai kolminaisuudesta,

että kuinka Jumalalla voi olla kolme persoonaa? Ne kysymykset veivät aiemmin aikaa todella paljon, ja niiden parissa oltiin koko ajan. Nyt toisessa vaiheessa on Ondichon mukaan kysymys kristittynä kasvamisesta. – He ovat nyt kuin lapsia, jotka yrittävät kävellä opittuaan seisomaan. Tällä hetkellä kysymykset käsittelevät paljon kristillistä etiikkaa sekä erilaisia kristinuskon liepeillä liikkuvia uskontoja, kuten Jehovan todistajia ja Mormoneita. – Kerran mietin tosissani, miksi osa heistä kyselee kysymyksiä sellaisista lähtökohdista käsin, jotka tuntuivat aiempien keskustelujemme pohjalta oudoilta. Aavistelin, että osa heistä oli käynyt Jehovan todistajien kokouksissa. Oletukseni saikin vahvistuksen kuullessani, että muutama heistä oli ajautunut valtakunnansalille Pasilaan ymmärtämättä, ettei kysymys ole kristillisestä kirkosta. – Olen myös joutunut opettamaan kristillistä etiikkaa kuultuani muutaman heistä hankkineen kalliimpia vaatteita yksinkertaisesti vain varastamalla niitä kaupoista. Olinkin huomannut monen heistä pukeutuvan aika hienosti, Ondicho huokaa. Jos Luoja suo, Helsingin Luther-kirkon messuyhteisön ”toinenkin vaihe” tulee kerran päättymään. Mitä sen jälkeen on luvassa, sitä voi vain aavistella. – Jos minulta kysytään, seuraava vaihe on se, että he tutustuvat kristilliseen musiikkiin ja laulamiseen ylipäänsä. Se on monelle vierasta, sillä islamissa ei ole musiikkia, vain puhetta. Nyt he ovat täällä, voivat laulaa, oppia lisää virsistä ja ymmärtää, kuinka yhteisöllistä ja koskettavaa musiikki voi olla. Niin ajattelen. TEKSTI: MARTTI PYYKÖNEN KUVA: KIRSI POHJANEN

tä on tehty ja tuettu alusta saakka. Toiminnassa on yhä mukana pari ihmistä, jotka olivat osastoa perustamassa. Nykyään Kokkolan Sleyn toiminta pyörii pitkälti syksyllä 2016 valmistuneen Armon kappelin ympärillä, ja Eila Keskitalon mukaan toiminnassa lähetys on esillä koko ajan. – Meillä on hyvät talkooporukat, joilla pidämme Armon kappelin yhteisöä yllä. Saamme olla palvelemassa ja tukemassa lähetystyötä käytännönläheisillä tavoilla, mikä on kaupan päälle vielä mukavaa, hän iloitsee. Keskitalo on hyvillä mielin siitä, että nuoretkin ovat ottaneet vastuuta johtokunnassa ja lähetystoiminnassa. – Uskotaan ja rukoillaan, että toiminta pysyy yllä jatkossakin. Uusien mukaan saaminen vain on joskus vaikeaa. Tämän päivän nuoret ovat kokemukseni mukaan hitaampia sitoutumaan. Ymmärrän kyllä sen, että oma vapaus on tärkeää ennen kuin sitoutuu. Silloin työn tuttuus voi auttaa; kun esimerkiksi tuntee lähetit, on mukaan helpompi lähteä, Keskitalo pohtii. SUOMI

Lähetyssoppi on kohtaamispaikka ja kahvila keskellä Kokkolaa.

Leipoen lähetystyötä Kokkolan Sleyn paikallisosasto toteuttaa lähetyskäskyä konkreettisin tavoin, esimerkiksi leipomalla kinkkupiirakkaa. Kerätyt varat mahdollistavat läheteille auton käytön, katon pään päälle ja kenialaiselle nuorelle miehelle pappiskoulutuksen.

–O 20

lemme lähettäjiä. Tuemme lähettejä kaikella lailla. Se on meidän roolimme, Eila Keskitalo kiteyttää kotimaan lähetysystävien tehtävän. Evankeliumiyhdistyksen Keski-Pohjanmaan piirillä on Kokkolassa elävä paikallisosasto, jonka yhtenä vastuunkantajana Eila Keskitalo toimii. Osasto kerää varoja lähetystyölle monin eri tavoin.

– Kolehti, lähetysmyyjäiset, Lähetyssoppi-kahvilan tuotot, lähetysrenkaat, kummitoiminta, Keskitalo listaa erilaisia vaihtoehtoja. Eila itse sai lähetysrakkauden omien sanojensa mukaan jo äidinmaidosta. – Tulen uskovasta kodista ja kasvoin seuroissa käymiseen. Opiskeluaika Kaustisen evankelisella opistolla syvensi kiinnostustani lähetykseen. Kokkolaan muutimme 45 vuotta sitten. Osasto oli täällä silloin jo toiminnassa, ja lähdin heti siihen mukaan. Vastuita vain jotenkin tuli vuosien varrella, Keskitalo naurahtaa. Evankeliumiyhdistyksellä on ollut osasto Kokkolassa noin 70 vuotta, ja lähetystyö-

Rukous on tärkein Lähettien työn tukemiseen liittyy taloudellisten resurssien mahdollistamisen lisäksi muutakin. – Käymme lähettien kanssa kirjeenvaihtoa. Paperinen posti on jäänyt, mutta vaihdamme kuulumisia netin kautta. Muistutamme lähettejä siitä, että kannamme heitä rukouksin, Keskitalo kuvailee. Esirukoustuki on lähetystyöntekijälle tärkeintä, mitä lähettäjät voivat antaa. Näin sanoo Keniassa ollut lähetti Anna-Liisa Markkula. Lähettikirjeiden loppuun kirjoitetaan rukous- ja kiitosaiheita, ja Markkulat ovat lähetteinä toimiessaan kokeneet, että pyynnöt saa seuraavassa kirjeessä siirtää kiitoslistalle. – Sen tuntee luissa ja ytimissä, millainen vaikutus rukouksella on. Ennen ajattelin, että lähetit puhuvat rukouksesta, koska eivät kehtaa pyytää rahaa. Olen oppinut sen, että rahaa on aina liian vähän, mutta rukous muuttaa ja vaikuttaa, Anna-Liisa Markkula todistaa. Paavo Markkula kertoo, että lähetyksen tukijoiden avulla mahdollistetaan päällimmäisenä käytännön asioita: lähettien palkkaamista, paikallisen asunnon kustannuksia, auton hankintaa ja ylläpitoa ja niin edelleen. – Kokkolan Sleyn osasto rahoitti lisäksi paikallisen nuoren miehen, Wilfred Kebaben, teologisen seminaarin opintoja. Opinnot kestivät kaksi vuotta Matongossa, ja niiden myötä mies valmistui pastoriksi, Paavo Markkula kuvailee. Kebabe lähettää terveisiä Kokkolaan Markkuloiden lähettikirjeessä keväällä 2017: – Kiitän kaikkia tukijoitani esirukouksista ja taloudellisesta tuesta, joita ilman opiskeluni pastoriksi eivät olisi olleet mahdollisia.

”Rahaa on aina liian vähän, mutta rukous muuttaa ja vaikuttaa.”

kemisen muodoista on Lähetyssoppi: Kokkolan seurakunnan omistama lähetyskahvila, joka toimii monen eri lähetysjärjestön talkoovuoroin vapaaehtoispohjalla. Mukana on suomenkielisiä järjestöjä, joista Sley on yksi, ja yksi ruotsinkielinenkin. Evankeliumiyhdistyksellä on vuoro kaksi kertaa kuukaudessa. Lähetyssoppi on kohtaamispaikka eläkeläisille ja kahvittelupaikka kenelle vain. Ydinkeskustassa, kymmenen minuutin kävelymatkan päässä rautatieasemalta sijaitseva vanha talo on puitteina kaunis. Lähetyskahvila on toiminut Kokkolassa 30 vuotta, ja Sley on ollut mukana alusta asti. – Innokkaat lähetyksen ystävät laittoivat idean tuolloin alulle. Minusta on hienoa, kuinka kauan kahvila on pysynyt toiminnassa, Keskitalo sanoo. Lähetyssopessa on muutama henkilö kerrallaan töissä, ja nämä tuovat kahvilaan mukanaan kaikki tarjoiltavat. Lähetystyö ennen kahvilavuoroa sisältää siis leipomista. Jokaisella järjestöllä on oma koodi, jolla leivonnaisista ja käsitöistä saadut tulot menevät kunkin järjestön lähetystyön tukemiseen. Kokkolan Sleyn osasto tukee muun muassa Lähetyssopesta saaduilla varoilla Kirsi Vimparin työtä, Liisa Rossia ja Gröhnin perhettä sekä hiljattain vielä Saarenketoja ja Markkuloita, jotka ovat jo palanneet lähetyskentiltä. Nimikkokohde on kenialainen orpokoti. Uusinta lähetyksen saralla on Petra Gröhnin ideoima lasten lähetysrengas (Sanansaattaja 6/19), joka postittaa Gröhnien kuulumisia Keniasta muun muassa Armonkappelin pyhäkoululaisille. – Aivan ihana idea, Keskitalo kommentoi. Eila Keskitalo sanoittaa lähetystyön syytä omalla kohdallaan: – Kun on itse saanut niin paljon, ja Jumalan armo on omassa elämässäni niin suuri, niin haluan osallistua kaiken hyvän jakamiseen. Jeesuksen käsky ja sana on kaiken taustalla. Ja kun minulla ei ole ollut mahdollisuutta lähteä kauas lähetystyöhön, tämä on se oma panos, jonka voin antaa. Haluan henkilökohtaisesti laittaa aikaa ja osaamista Jumalan rakkauden jakamiseen; sellaiseen asiaan, mitä tarvitaan. Saan iloa toisten auttamisesta, ja on tosi arvokasta, että voimme näin palvella. TEKSTI: ADA YLÖNEN KUVA: TUULA KUOSMANEN

Kokkolasta Keniaan Yksi Kokkolan keskeisimmistä lähetyksen tu-

Väliaikainen turva kirkosta Saksassa Berliinissä psykologi Siiri Turunen kohtaa maahanmuuttajia Kolminaisuuden seurakunnassa, jossa hän palvelee miehensä pastori Marko Turusen kanssa lähetystyöntekijänä. Kun yö koittaa, kirkon suojiin nukahtaa moni turvapaikanhakija. Mistä on kyse?

ääsiäisen jälkeen Berliinissä Steglitzin kaupunginosassa lehdet ovat puhjenneet puihin ja pensaisiin. Pääsiäinen on ohitse ja tuonut ylösnousseen Kristuksen toivon. – Pääsiäisyön messussa kastettiin 14 ihmistä. Minusta oli koskettavaa nähdä kastetut, jotka tunsin henkilökohtaisesti. Osan heistä tunsin seurakunnan kuoron kautta ja osan kanssa olin käynyt sielunhoidollisia ja psykologisia keskusteluita, kuvailee Siiri Turunen, joka on tehnyt vuodesta 2017 alkanutta Sleyn lähetystyötä Saksassa yhdessä miehensä Marko Turusen kanssa. Kolminaisuuden seurakuntaan kuuluu noin 1800 jäsentä, jotka tulevat esimerkiksi Iranista, Afganistanista, Pakistanista ja Saksasta. Kolminaisuuden seurakunta kuuluu Saksan Itsenäisen Evankelis-luterilaisen kirkon (SELK) yhteyteen. – Puhumme heidän kanssaan pääsääntöisesti farsia eli heidän äidinkieltään. Saksaa puhumme erityisesti lasten ja nuorten kanssa, jotka oppivat kielen nopeasti. Ja saksalaisten kanssa puhumme tietysti saksaa, Siiri kertoo. Turusten työhön kuuluu jumalanpalveluksia, kuorotoimintaa, raamattupiirejä ja nuorteniltoja. Yksikään työpäivä ei ole samanlainen. Siiri kertoo keväällä järjestetyistä lastenmusiikkipäivistä: – Opettelimme uusia pääsiäislauluja, ja lapset soittivat eri soittimia. Koristelimme myös pääsiäismunia. Yksi lapsista sanoi, että olisipa tällaisia päiviä useinkin, Siiri muistelee. Millaisia tunteita evankeliumin kuuleminen herättää turvapaikanhakijoissa, joiden kotimaassa evankeliumin julistaminen on kiellettyä? – Iloa, vapautta ja rauhaa. He tulevat

maista, joissa vallitsee pelon ja kontrolloinnin ilmapiiri. Seurakunnassa naiset saavat laulaa ja halutessaan tanssia, mikä on ollut heidän maissaan kiellettyä. Jotkut naiset kertovat, että heidän perheidensä arkikin sujuu paremmin ja tasa-arvoisemmin, Siiri kertoo. Poliittiset muutokset näkyvät seurakunnassa Turvapaikan saaneiden määrä on laskenut Saksassa, mikä on seurausta Euroopan tiukentuneesta maahanmuuttopolitiikasta. Vielä vuonna 2016 Saksaan tuli yli miljoona maahanmuuttajaa eli eniten maahanmuuttajia koko Euroopassa, kertoo EU:n tilastotoimisto Eurostat. Turvapaikanhakijoiden laskenut määrä näkyy myös Kolminaisuuden seurakunnassa. – Tilanne on vähän tasoittunut eli uusia turvapaikanhakijoita ei tule kirkkoon enää niin paljon. Tämä mahdollistaa keskittymisen tiiviimpään työhön seurakunnassa, Siiri sanoo. Saksassa kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneen on mahdollisuus hakea suojaa kirkosta laillisesti. Kirkkoturva on viimeinen keino saada suojelusta ihmisen elämän ollessa uhattuna kotimaassa. Kirkkoturvalaiset ovat myös viranomaisten tiedossa. – Tilanne kirkkoturvan suhteen on kuitenkin muuttunut vuoden 2018 elokuun jälkeen. Kirkkoturvan kesto vaihtui kuudesta kuukaudesta 18 kuukauteen. Tämä johtuu siitä, että kirkkoturvalaiset lasketaan ikään kuin ”kadoksissa” oleviksi, vaikka heidän olinpaikkansa on tiedossa, ja heistä on tehty tarvittavat dokumentit. Jotkut eivät jaksa olla kirkkoturvassa niin kauan, Siiri kertoo. Kolminaisuuden seurakunta tarjoaa kirkkoturvaa tällä hetkellä noin 13 henkilölle, mutta luku vaihtelee heidän tilanteidensa mukaan. – Kirkkoturvalaiset asuvat kirkossa. He nukkuvat seurakuntasalin lattialla ja laittavat itse ruokansa alakerrassa, Siiri selittää. Rajallisten tilojen vuoksi Kolminaisuuden seurakunnan kirkkoturvaan otetaan vain miehiä. Naisten ja perheiden suhteen yritetään löytää ratkaisu heidän yhteistyökirkkonsa muiden seurakuntien kautta. Kirkkoturvalaiset kokevat sosiaalista stressiä, koti-ikävää ja tulevaisuuden pelkoa. Mahdollisuutta kirkkoturvan väärinkäyttöön Siiri ei pidä todennäköisenä. – Jumala yksin näkee sydämeen, ku-

SAKSA Rajallisten tilojen vuoksi Kolminaisuuden seurakunnan kirkkoturvaan otetaan vain miehiä. Steglitzin kaupunginosa Berliinissä sijaitsee ydinkeskustasta lounaaseen. Kuvassa alueen keskeinen asemarakennus Rathaus.

ka on kristitty ja kuka ei. Pastori arvioi, onko ihminen aktiivinen kristitty. Kirkkoturvaan ei oteta, jos ihmisen tarina vaikuttaa valheelliselta. Entä jos tulee uskoon Saksassa? – Myös kastamattomia otetaan kirkkoturvaan, mutta heidän tulee olla tosissaan kristillisen uskon suhteen. He käyvät kirkkoturvan aikana kastekurssin, joka kestää noin 3–4 kuukautta. Uskossa kasvamisen mahdollisuus – Ensimmäinen tavoitteemme on, että ihmiset tulevat Jumalan lapsiksi ja Jumalan valtakuntaan. Useimmat yrittävät oppia Raamatusta ja kristillisestä uskosta mahdollisimman paljon. Kirkkoturvassa he saavat saksan kielen opetusta. Jotkut ovat lukutaidottomia, joten heillä oppiminen lähtee aivan alkeista. Seurakunnassa kirkkoturvalaiset ovat tekemisissä saksalaisten kanssa ja sopeutuvat saksalaiseen kulttuuriin. Sosiaalityöntekijä auttaa alkuun uudessa elämässä esimerkiksi asunnon suhteen. Seurakuntalaiset auttavat myös toinen toisiaan, Siiri kuvailee. Kirkkoturvassa vietetty aika on monille korvaamattoman arvokasta uskossa kasvamisen vuoksi. Monet kirkkoturvalaiset ovat myöhemmin toimineet vastuunkantajina esimerkiksi seurakunnassa tai kirkkoneuvostossa. Turvapaikanhakijoiden tulevaisuuden Saksassa Siiri näkee positiivisena: – Jos on oikeudenmukainen tuomari oleskeluluvan saamisessa, niin työpaikka kyllä löytyy saksan kieltä osaavalle. Saksan taloudelle on hyvä, että saadaan uusia työntekijöitä. Saksankielisen koulun käyville lapsille on tulevaisuus täällä.

– Toisaalta voihan sekin olla Jumalan suunnitelma, että turvapaikanhakijat saavat täällä kuulla Jeesuksesta, ja sitten he menevät jonnekin muualle levittämään evankeliumia, Siiri pohtii. TEKSTI: JANICA PÖRHÖNEN KUVAT: DREAMSTIME, SIIRI TURUNEN

TÄSTÄ ON KYSE

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon asiakirjan ”Kirkkoturvakäytäntö seurakunnissa 2015” mukaan kirkkoturva on yleiskristillinen perinne, jolla on juuret kristinuskon historiassa. Yhteiskunnan marginaaliryhmät ovat hakeneet suojaa temppelis tä eri aikoina. Kirkkoturvan arvot kumpuavat Raamatusta, jossa kehotetaan heikoimmista huolehtimiseen. Suomessa kirkkoturvaa saa vain muutamia henkilöitä vuodessa eli kirkkoturva ei ole vakiintunut käytäntö niin kuin Saksassa. Saksassa seurakunnat tarjoavat kirkkoturvaa niille, joita uhkaa Dublinin käytännön perusteella karkotus johonkin toiseen Euroopan maahan ja sieltä kotimaahan, missä heitä todennäköisesti uhkaisi vaino uskonnon vaihtamisen takia. Kirchenasyl-sivuston mukaan kirkkoturvaa saavia henkilöitä oli Saksassa vuoden 2019 lopulla 678. 23

Internetin kautta kaikkeen maailmaan

Lähetystyö ei ole nykypäivänä enää rajattu vain tiettyyn fyysiseen paikkaan. Internet on väline, jonka kautta evankeliumia voidaan julistaa samanaikaisesti monessa paikassa. Sleyn tekemä internet-lähetys tuo Bible Toolbox -sivuston kautta luterilaisen uskon perusteet yhdeksällä kielellä kaikkeen maailmaan.

nternetin suosion kasvu on mahdollistanut uusia ulottuvuuksia myös lähetystyössä. Lähetyskenttä ei ole rajattu enää vain tiettyyn alueeseen ja paikkaan, vaan internetin kautta evankeliumin on mahdollista levitä samanaikaisesti kaikkialle. – Kristityille on annettu käsky mennä kaikkialle maailmaan evankeliumia julistamaan. Nyt kun monet ihmiset viettävät ison osan ajastaan verkkomaailmassa, ajattelen, että kristittyjen täytyy viedä sanoma Jeesuksen rististä sinnekin, kertoo Sleyn internet-lähetystä tekevä Tiina Latva-Rasku. Internet-lähetystyön ydin on sama kuin perinteisenkin lähetystyön: evankeliumin eteenpäin vieminen. Kaikki vain tapahtuu verkossa. Internet-lähetys sisältää keskustelua, kysymyksiin vastaamista, sielunhoitoa, esirukousta, seurakunnan tilaisuuksiin kutsumista ja niistä tiedottamista. – Se on suurimmaksi osaksi sitä, mitä lähetystyössä perinteisestikin on tehty, vaikka ympäristö on erilainen. Internetin kautta evankeliumi saa väylän kulkea ihmisten koteihin, työpaikoille, mukaan matkalle – sinne, missä ihmiset ovat. Internet-lähetystyön tarkoitus ei ole kuitenkaan jättää evankeliumin julistamista vain verkkoon vaan ohjata ihmiset lopulta paikalliseen kirkkoon. – Vasta seurakuntayhteydessä toteutuvat sakramentit – kaste ja ehtoollinen – ja kasvokkain tapahtuva kristittyjen yhteydessä kasvaminen. Siksi internet-lähetystyössä on tärkeää ohjata kiinnostuneita seurakunnan yhteyteen, Latva-Rasku painottaa.

Sivusto julistustyöhön Yksi Sleyn internet-lähetyksen muodoista on Bible Toolbox -niminen sivusto. Se sisältää opetusta Raamatusta ja kristillisen uskon perusteista yhdeksällä eri kielellä, joita ovat suomi, ruotsi, englanti, viro, venäjä, japani, swahili, arabia ja burma. – Sivustolla on vastauksia yleisimpiin kristillisestä uskosta esitettyihin kysymyksiin. Sieltä löytyy myös Lutherin Vähä katekismus, opetuksia Raamatun teemoista ja luku-luvulta selityksiä Raamatun kirjoihin. Kaikki materiaali on yksinkertaisessa tekstimuodossa. Sivustolta löytää myös tiedon siitä, keneltä voi kysellä lisää omalla kielellään, ja opastusta paikalliseen seurakuntaan, Latva-Rasku kuvaa.

Bible Toolbox -sivusto on kehitetty Sleyn raamattuopetuksen ja lähetysosaston yhteistyönä. Sivusto syntyi raamattukoulutussihteeri Erkki Koskenniemen aloitteesta. Ensimmäiset tekstit laitettiin Bible Toolbox -sivustolle vuoden 2014 loppupuolella. – Erkki Koskenniemi oli laittanut merkille opetusmatkallaan itärajan taakse, että hyvää luterilaista opetusmateriaalia ei ole joka paikassa paljoa saatavana. Päätimme tehdä lähetyskenttiä palvelevan raamattuopetussivuston, joka puhuttelee sekä etsijöitä, kristillisestä uskosta mitään tietämättömiä että niitä, jotka haluavat perusteellisemmin syventyä Raamattuun. Latva-Rasku toimii Bible Toolbox -sivuston ylläpitäjänä, koordinoi kääntämistyötä ja kehittää sivustoa yhdessä teknisen asiantuntijan kanssa. Lisäksi hän tekee Japaniin kohdistuvaa internet-lähetystä ja mainostaa sivuston artikkeleita japaninkielisessä sosiaalisessa mediassa. Sivuston käyttäjistä 65 % onkin Japanista. Seuraavaksi eniten lukijoita tulee Yhdysvalloista, Tansaniasta, Suomesta, Venäjältä, Ruotsista, Ukrainasta ja Keniasta. – Lukijoita tulee joka puolelta maailmaa. Vaikka Bible Toolboxissa on tekstejä vain yhdeksällä kielellä, silti on vain harvoja sellaisia maita, joista ei vuoden aikana kukaan kävisi tuolla sivustolla, Latva-Rasku kertoo. Lähetystyön verkko Internetistä löytyy useita yhteiskristillisiä monikielisiä julistustyöhön suunnattuja sivustoja. Bible Toolbox on kuitenkin ensimmäinen Suomessa kehitetty monella kielellä luterilaisen kristillisen uskon perusasioita opettava verkkosivu. Vuonna 2019 marraskuun alkupäiviin mennessä Bible Toolbox -sivustolla oli käynyt vuoden aikana jo 168 000 ihmistä, mikä on keskimäärin noin 540 kävijää päivässä. – Bible Toolbox tavoittaa ihmisiä, jotka etsivät tietoa kristillisestä uskosta ja Raamatusta ja jotka ymmärtävät jotakin sivuston yhdeksästä kielestä. Sivusto on tarkoitettu avuksi kaikille, jotka etsivät elävää Jumalaa ja tarvitsevat apua uskonelämänsä rakentamiseen, Latva-Rasku sanoo. Bible Toolbox -sivuston kautta tehdään paitsi itsenäistä lähetystyötä, sitä myös koordinoidaan yhdessä paikan päällä lähetyskentillä toimivien lähettien kanssa. – Joskus lähetyskentältä tulee pyyntö lisätä sivustolle opetus jostain sellaisesta aiheesta, joka on kyseisessä maassa tärkeä ja ajankohtainen. Latva-Rasku kertoo, että lähetystyöntekijät eri maissa ovat myös löytäneet sivustolla oleville teksteille hyviä ja ahkeria kääntäjiä. – Saatan saada saman viikonkin aikana tekstien käännöksiä usealta mantereelta. Kääntäjä on usein paikallisen kirkon pappi tai

”Lukijoita tulee joka puolelta maailmaa.”

evankelista. Eräs heistä kirjoitti, että hänelle Bible Toolboxin raamattuopetusten kääntäminen on ollut tärkeää, koska se on auttanut häntä syventämään osaamistaan teologina. Evankeliumin kulkuyhteys Internet-lähetys mahdollistaa omanlaisensa väylän evankeliumin työlle. Latva-Rasku on huomannut, että erityisesti Japanissa internetistä löytyvällä informaatiolla on lähetystyössä suuri merkitys. – Suurin osa japanilaisista ei tunne henkilökohtaisesti ketään kristittyä, jolta voisivat kysellä kristillisestä uskosta tai Raamatusta. Internetistä voi hakea tietoa näistä aiheista ilman että täytyy heti uskaltaa mennä kristilliseen kirkkoon papin tai lähetystyöntekijän luo. Lähetystyö ei internetin myötä ole enää vain paikkaan ja aikaan rajattua. Evankeliumin julistus on sen sijaan tullut vain parin klikkauksen päähän paikkaan, josta jokainen kiinnostunut voi sen löytää. – Evankeliumia kertovat sivustot ovat helposti saatavilla heti siinä hetkessä, kun ihmisellä herää kiinnostus elämän perimmäisiin asioihin. Internetin kautta on näin myös luontevaa pitää tarjolla elämän sanaa tavalla, jota ei koeta ”tuputta-

misena”, Latva-Rasku tähdentää. Internetin kautta paikan päällä toimivien lähetystyöntekijöiden on myös mahdollista laajentaa julistustyötä laajemmalle yleisölle. Latva-Rasku huomauttaa, että vaikka Sleyn lähetit ovat fyysisesti Japanissa Tokiossa, pystyvät he internetin kautta tavoittamaan japaninkielisiä riippumatta heidän asuinpaikastaan. – Esimerkiksi Tokion Suomi-kirkossa saarnaa on kuuntelemassa messussa pienen seurakunnan verran väkeä, mutta myöhemmin saman saarnan lukee seurakunnan kotisivulta moninkertainen määrä ihmisiä. Internetin kautta on myös mahdollista tehdä sellaista lähetystyötä, joka ei paikan päällä onnistu. Internet tavoittaa ne ihmiset, jotka eivät syystä tai toisesta pääse kristillisen kirkon yhteyteen. – Esimerkiksi Japanissa on edelleen useita kaupunkeja, joissa ei ole vielä ainuttakaan kristillistä kirkkoa. Internetin kautta voi tavoittaa myös sosiaalisesta kanssakäymisestä eristäytyneitä ja niitä, jotka eivät sairauden vuoksi pääse kirkkoon, Latva-Rasku tähdentää. Latva-Rasku on internet-lähetystyössä huomannut, että internetin kautta pääsee usein nopeammin ihmisten lähelle kuin kasvokkain tehtävässä työssä. Asiaa helpottaa internetin anonyymius. – Kun ihmiset voivat internetissä kysyä asioista nimimerkin takaa, he uskaltavat esittää hyvin avoimesti ne kysymykset, jotka heitä syvimmiltään kiinnostavat. Kysymykset ovat usein sielunhoidollisia. Paikan päällä kasvokkain kohdatessa luottamuksen täytyy rakentua paljon pitempään. KIRJOITTAJA: ANNA SOKKA KUVAT: UNSPLASH, TIINA LATVA-RASKUN ALBUMI

Tiina Latva-Rasku.

Viron kirkko – menneisyyden haavoista uusiin mahdollisuuksiin Viron kirkon jäsenmäärä romahti ateistisen nevostovallan aikana. Nyt Virossa toivutaan kommunistisen ajan haavoista, mutta iloitaan uusista kirkon työn mahdollisuuksista.

iron kirkko koki merkittävän jäsenkadon Viron ollessa kommunistisen Neuvostoliiton vallan alla vuosina 1940–1991. Virosta kuuleekin sanottavan, että se on Euroopan ateistisin maa. Viron kirkon lähetyskeskuksen johtajan Leevi Reinarun mielestä tämä ei kuitenkaan pidä todellisuudessa paikkaansa. – Voidaan puhua siitä, että ihmiset ovat vieraantuneita kirkosta, mutta virolaisilla on kuitenkin tietynlainen kunnioitus kristinuskoa kohtaan. Sosiologisen tutkimuksen mukaan enemmistö virolaisista haluaisi, että kansanjuhlissa olisi myös kirkon työntekijä mukana. Me elämme lähihistorian kärsimyksessä, mutta toisaalta meillä on uuden mahdollisuus. Ensimmäisen itsenäisyyden aikana Viron luterilaiseen kansankirkkoon kuului noin 800 000 jäsentä. Neuvostovallan myötä jäsenmäärä kuitenkin romahti radikaalisti. Viron toisen itsenäistymisen jälkeen kirkkoon on kuulunut noin 160 000 jäsentä. Neuvostovallan aikana kirkon toiminta oli hyvin rajoitettua. Koko seurakuntatyö nähtiin valtion vastaisena propagandana ja kirkon työn-

tekijöitä pidettiin valtion vastaisina henkilöinä. – Se oli kärsimysaikaa koko kirkolle. Onneksi se aika loppui ennen kuin tuho olisi ollut paljon pahempi, Reinaru muistelee Viron kirkon lähihistorian tilannetta. Tällä hetkellä Virossa ollaan missiotilanteessa. Väestöstä 30 prosenttia on sanonut olevansa kristittyjä tai kastettuja. Reinarun mukaan kristinuskon vaikutusmahdollisuudet ovat riippuvaisia etenkin seurakuntien toiminnasta. – Monessa seurakunnassa tehdään yhteistyötä paikallisen kaupungin tai kunnan kanssa. Tämä on yksi suunta prosessissa, joka tuo kirkon taas esille yhteiskunnassa. Uuden arkkipiispan rooli on ollut myös merkittävä. Hän on ollut mediassa esillä ja tuonut julkisuuteen kirkon käsitykset perusarvoista. Lisäksi monet valtion ja parlamentin jäsenet ovat kristittyjä, millä on suuri merkitys. Viron kirkkoa on toisinaan moitittu julkisuudessa konservatiiviseksi. Reinarun mukaan ihmiset toisaalta odottavat sitä, että kirkko eroaisi yhteiskunnan mielipiteistä. – Uskon, että kansa haluaa nähdä kirkon pitävän kiinni traditionaalisista elämänarvoista. Mahdollisuudet avautuvat Kun Viro sai jälleen itsenäisyyden, ovet aukenivat uudestaan myös kirkon työlle.

Tärkeä paikkansa on myös julistustyöllä. Reinarun mukaan evankelioimistyö ei ole aina helppoa, mutta nuorten keskuudessa se on tuottanut paljon tulosta. – Julistustyön kautta kirkkoon on tullut paljon innostuneita nuoria, jotka haluavat tosissaan palvella Jumalaa ja seurata Jeesusta. Seuraava vaihe lähetystyön kannalta on Reinarun mielestä julistustyön kehittäminen muun muassa katulähetyksen kautta. – Tavoitteena on, että seurakunta pystyy järjestämään tilaisuuksia kirkkomuurien ulkopuolella. Seurakuntien pitäisi pystyä myös huolehtimaan enemmän oman paikkakuntansa ihmisistä ja ottamaan heistä vastuuta. Reinaru kertoo, että erityisesti pienet maaseutuseurakunnat tarvitsevat Virossa tukea juuri nyt. – On tärkeä olla tukemassa heitä, antaa toivoa ja rohkeutta. Pienikin porukka voi tehdä paljon, ja sillä on suuri mahdollisuus rakentaa yhteiskuntaa, hän painottaa.

Kuvassa Lähetyskeskuksen johtaja Leevi Reinaru (kesk.) oli mukana Evankeliumijuhlassa Porissa siunaamassa kentälle lähteviä lähettejä ja näiden perheitä.

– Mahdollisuuksia  oli yhtäkkiä niin paljon, että alussa oli vaikea löytää omaa kehitysmallia. 10 vuodessa seurakunnissa kehittyi realismi, että Virossa  ei  ole mahdollista rakentaa seurakunnan toimintaa niin kuin esimerkiksi Suomessa, koska pienet seurakunnat pystyvät palkkamaan työntekijöitä niin vähän, Leevi Reinaru kertoo. Vapaaehtoistyö on osoittautunut Viron kirkossa hyvin keskeiseksi työmuodoksi.

– Vapaaehtoistyön voimin tehdään paljon. Se on sellainen kirkon tunnusmerkki, Reinaru painottaa. Toinen tärkeä työmuoto Viron kirkon kasvun kannalta on ollut lähetyskeskuksen tarjoama koulutus. – Seurakunnissa käydään kouluttamassa työntekijöitä. Raamattuopetus on sellainen, mitä monet odottavat. Raamattukursseilta on tullut paljon teologian opiskelijoita ja työntekijöitä kirkolle.

Haavoista toipumassa Viron kirkon pieni jäsenmäärä on yksi kirkon suurimmista haasteista. Toisaalta aktiivinen vapaaehtoistyö ja hyvät yhteistyötahot tarjoavat paljon mahdollisuuksia. – Meillä on paljon ystäviä, keiden kanssa pystymme toimimaan kirkossa. Virossa on Suomesta ja Norjasta yhteensä 14 ulkomaan lähettiä, jotka ovat saaneet paljon aikaan, Reinaru sanoo. Viron kristillisyys on Reinarun mukaan tällä hetkellä prosessissa, jossa yritetään päästä pois kommunistisen ajan jättämistä haavoista. – Elämme postkommunistisen ajan uloskasvamisen prosessissa. Arvioin, että menee parista kolmeen sukupolvea ennen kuin Viron kirkko on vapaa haavoista ja taakoista, joita historia on sille tehnyt. Tässä on erityisen tärkeää ystävien avustus ja tuki. Viron kirkossa panostetaan tulevaisuudessa seurakunnan kasvattamiseen ja olemassa olevien seurakunnanjäsenten kouluttamiseen. Reinarun mukaan seuraava vuosikymmen on ratkaiseva suunnannäyttäjä. Tämä näyttää, kuinka pystytään motivoimaan ja kasvattamaan seurakuntaa. – Seuraavat 10–15 vuotta näyttävät, mihin suuntaan kirkkoa pitää kehittää. Tavoitteena on vastuun ottaminen seurakunnasta. Seurakunnan työ ei ole vain muutaman työntekijän tai papin vastuulla, vaan se on koko seurakunnan yhteinen vastuu. Tämä on suuri mahdollisuus mutta prosessi, hän kertoo. Nuorten keskuudessa tapahtuva herääminen ja julistustyö on myös merkittävä osa Viron kirkon tulevaisuutta. – Nuorissa näen, että heillä ei ole niitä taakkoja, joita aikuisilla ihmisillä on Neuvostoliiton ajoista. Nuorille kirkko on tasavertainen mah-

dollisuus kaikkien muiden elämän osa-alueiden rivissä. Heillä ei ole ateismin ja propagandan aiheuttamia komplekseja, ja he tulevat siinä mielessä helpommin mukaan kirkkoon, Reinaru tähdentää. Viron kirkko on ollut vuodesta -95 mukana myös ulkolähetystyössä ja tehnyt yhteistyötä eri lähetysjärjestöjen kanssa. Myös aiemmin Virossa toimineet Sleyn lähetit Joona ja Helene Toivanen lähtivät Myanmariin Sleyn kautta Viron kirkon lähettäminä. Toivasilla on Virossa kuusi tukiseurakuntaa. – Seurakunnat ovat sitoutuneet rukoilemaan ja tukemaan Toivasia omalla pienellä panoksellaan. Tämä on seurakunnille myös suuri mahdollisuus, Toivasia mukana siunaamassa ollut Leevi Reinaru kertoo. TEKSTI: ANNA SOKKA KUVA: HANNU HÄKÄMIES

”Arvioin, että menee parista kolmeen sukupolvea ennen kuin Viron kirkko on vapaa haavoista ja taakoista, joita historia on sille tehnyt.”

”Kerran neuvostojoukot tulivat hakemaan myös miestäni.”

97-vuotias Elisabeth Hendla ei jätä jumalanpalvelusta väliin Rakveren Kolminaisuuden kirkossa.

kossa. Paljon he eivät uskosta vielä ymmärtäneet, mutta kirkossa käyminen antoi iloa. – Kävimme uskollisesti kirkossa ja rakastimme sitä, mutta emme tienneet juuri mitään uskonasioista, ja elimme vielä maallista elämää. Miehen työn kautta saimme asuttavaksemme huoneen Tallinnan kaupunginjohtajan talosta. Kun heidän perheensä vietiin Siperiaan, elimme jonkin aikaa kahdestaan suuressa talossa. Kerran neuvostojoukot tulivat hakemaan myös miestäni, mutta juuri sinä päivänä hänelle nousi korkea kuume, ja hän oli niin heikko, että sai jäädä kotiin. Jo silloin Jumala näytti meille omaa rakkauttaan.

VIRO

”Sinua en jätä koskaan” Rakveressa Koillis-Virossa Evankeliumiyhdistys on tehnyt lähetystyötä muutaman vuoden ajan. Jo paljon pidempään siellä asuneella Elisabethilla on suuri tarina kerrottavanaan.

ähes joka sunnuntai Rakveren Kolminaisuuden kirkon etummaisessa penkkirivissä istuu uskollisesti 97-vuotias Elisabeth Hendla. Seurakunnan muutamat vapaaehtoiset ovat jakaneet keskenään kuljetusvuorot, jotta Elisabeth varmasti pääsee jumalanpalvelukseen. Yksi kuljettajista totesi oikein odottavansa noita aamuisia matkoja: ”Tuntuu kuin jumalanpalvelus alkaisi jo silloin, kun Elisabeth istuu autoon ja alkaa kiittää Jeesusta.” Kirkkokahvipöydässäkin vanhan rouvan puheenvuoro saattaa päättyä spontaaniin rukoukseen ja ylistykseen siitä, kuinka hyvä ja rakas Jeesus on.

Elisabeth syntyi Pärnussa kahdeksanlapsisen perheen nuorimpana. Molemmat vanhemmat olivat kristittyjä, ja 5-vuotiaasta asti pieni Elisabeth kävi joka sunnuntai äitinsä kanssa kirkossa. – Kävelimme kahdestaan parin kilometrin matkan, ja minusta tuntui niin hyvältä mennä yhdessä äidin kanssa. Äiti vei minut istumaan lämpimään paikkaan uunin viereen ja meni itse muiden naisten joukkoon. En ymmärtänyt paljoakaan, mutta istuin hiljaa ja tunsin suurta kiitollisuutta. Lopetettuaan koulun 15-vuotias tyttö muutti veljensä ja tämän vaimon luokse Tallinnaan. Kun veli vietiin Siperiaan, otti sisko Elisabethin luokseen. Pian kuvioihin ilmestyi myös nuori mies, siskon tuttava, jonka kanssa Elisabeth nopeasti ystävystyi. Pian mies jo kosikin. Ensin oli kuitenkin odotettava morsiamen 18-vuotissyntymäpäivää ja käytävä yksityisrippikoulu, jotta pari tammikuussa 1940 sai luvan avioitua. Kirkossa käyminen kuului nuoren parin elämään alusta asti – ensitreffitkin olivat olleet kir-

Jumalan lapsi Vielä kului kuitenkin lähes 30 vuotta ennen suurta muutosta. Elämässä oli kaikki hyvin, mutta eräänä päivänä Elisabeth tunsi itsensä yhtäkkiä valtavan rauhattomaksi ja vain itki ymmärtämättä syytä. Hän lähti ulos kävelemään ja päätyi kirkkoon. – Kirkossa laulettiin laulua, joka kävi suoraan sydämeen. Kun laulu loppui, joku tuli luokseni ja kysyi, olenko uskossa. Vastasin, etten tiedä. Rakastan kyllä Jumalaa, mutten tiedä, olenko uskossa vai en. He alkoivat heti huolehtia minusta ja sanoivat, että nyt minun pitää alkaa käydä heidän tilaisuuksissaan, tunnustaa syntini ja ottaa kaste. Se ei ollut luterilainen vaan evankelikaalisten kristittyjen kirkko, Elisabeth kertoo baptisteihin tutustumisestaan. – Olin niin onnellinen ja sanoin Jeesukselle, että Sinua en jätä koskaan. Mutta kun kerroin siitä miehelleni, hän säikähti ja tivasi minulta, miten niin nyt olen Jumalan lapsi, kun koko ajanhan olemme kirkossa käyneet. Jumalan lapseksi tultuani halusin kuitenkin jättää monet vanhat tavat, koska oikeasti olin elänyt ilman Jumalaa. Pyysin miestäni mukaan kirkkoon, mutta hän ei ollut valmis tulemaan, Elisabeth muistelee. – Lauloin miehelleni laulun Jeesuksesta, minkä jälkeen hän muuttui todella vakavaksi ja surulliseksi ja kysyi: ”Minä vai Jumala?” Sanoin, etten voi jättää Jumalaa, ja mieheni käänsi minulle selkänsä. Aviomies muuttui kylmäksi ja oli kotona mahdollisimman vähän. Elisabeth sen sijaan koki, että Jumala antoi hänelle yliluonnollisen suuren rakkauden ja palvelemisen halun miestään kohtaan. Rakkaus muuttui sääliksi,

joka pakotti Elisabethin huutamaan Jumalan puoleen, pyytämään tätä pelastamaan myös aviopuolison. Myös ystävät seurakunnan kuoroissa rukoilivat. Taivaaseen Kymmenen vuoden rukoustaistelun jälkeen koitti aviomiehen 70-vuotissyntymäpäivä, ja perheen tavoista poiketen Elisabeth päätti järjestää pienet juhlat. Yhdellä vieraista oli mieheen niin suuri vaikutus, että tämä lähti seuraavana päivänä mukaan kirkkoon ja esirukoiltavaksi. – Kyyneleet virtasivat hänen poskilleen, kun hän tunnusti Jumalalle olevansa syntinen ja pyysi Jumalaa ottamaan hänet vastaan. Siitä päivästä lähtien saimme olla yhdessä Jumalan lapset. Mies oli 1990-luvulla epäonnistuneen leikkauksen seurauksena vuosia sairaalassa. Kotiin päästyäänkään hän ei ollut kunnossa. – Mies lähti nukkumaan, mutta minä vaan rukoilin. Emme olleet nukkuneet yhdessä uskoontuloni jälkeen mutta nyt lähdin hänen viereensä. Aamulla mies heräsi, hengitti raskaasti, ja pian hän olikin kuollut. Olin niin kiitollinen ja onnellinen, että olin saanut olla hänen vierellään viimeiset hetket. Onnellisena saatoin mieheni taivaaseen. Sukulaiset pitivät minua hulluna, mutta sanoin heille, että mies on nyt ikuisesti Jumalan luona. – Poikani oli merimies ja lähti lähetysmatkalla Espanjaan laukku täynnä Raamattuja. Pian näin unta, että poika tuli luokseni takaisin kotiin ja käveli huoneesta toiseen. Seuraavana päivänä sain tietää, että poika on kuollut. Jo toista kertaa sukulaiset pitivät minua hulluna: kuinka saatoin olla onnellinen? Mutta nyt sekä poikani että mieheni ovat Jumalan luona. Aamusta iltaan elän siinä ilossa, että saan nähdä heidät siellä, hän hymyilee. Viimeiset vuodet Elisabeth on elänyt rakverelaisessa vanhainkodissa, jonne hän ei olisi aluksi ollenkaan halunnut jäädä. Hän kuitenkin pyysi Jumalalta rauhaa tottua uuteen tilanteeseen, ja rukouksiin vastattiin niin runsaasti, että nyt Elisabeth on koko vanhainkodin iloisimpia ja kiitollisimpia asukkaita. – Vasta nyt olen oppinut, mitä tarkoittaa rakkaus. Tiesin sanan rakkaus, mutta en todella ymmärtänyt, mitä se on. Mutta Jumala alkoi näyttämään omaa rakkauttaan. Se on kaiken kestävä, kaiken lupaava, kaiken uskova ja kaiken kärsivä. Rakkaus on loppumaton kauneus ja loppumaton elämä. Olen teeskennellyt paljon rakkautta, mutta nyt tiedän, ettei sitä tarvitse pusertaa itsestä. Jeesus, se on Sinun rakkautesi, kaikki se, mitä Sinä olet tehnyt, kiittää Elisabeth kyyneleet silmissä Vapahtajaansa. TEKSTI JA KUVA: LIISA ROSSI

Ei muuta nimeä Evankeliumia tulee edelleen viedä eteenpäin kaikkien kansojen autuudeksi. Kristuksen nimeen turvautumiseen liittyy ihana lupaus: ”Mutta jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu”, kirjoittaa Sleyn Afrikan aluekoordinaattori Ari Lukkarinen.

”Evankeliumiyhdistyksessä haluamme olla uskollisia sillä paikalla ja siinä lähetystehtävässä, jonka olemme saaneet.”

kea ei tule mitata pelkästään lukumäärillä, ei lähettienkään lukumäärällä. Raamatussa on kehotuksia ja rohkaisua olla myös vähässä uskollinen, esimerkiksi Herramme vertauksessa palvelijoista (Matt. 25). Evankeliumiyhdistyksessäkin haluamme olla uskollisia sillä paikalla ja siinä lähetystehtävässä, jonka olemme saaneet. ARI LUKKARINEN

RAY RUI / UNSPLASH

änä aikana monet kirkkojen tilastot näyttävät alaspäin. Lähettimäärä on yksi sellainen. Lähetystyöhön lähtemistä helpottaa tänä aikana moni asia verrattuna aiempiin vuosikymmeniin tai vuosisatoihin. Esimerkiksi liikenneyhteydet ja tietoliikenneyhteydet ovat tällaisia lähtemistä ja lähetysalueella olemista helpottavia seikkoja. Näistä helpottavista teki-

jöistä huolimatta länsimaista lähetettyjen lähettien kokonaismäärä on laskussa. Suomalaistenkin lähettien määrä laski vuonna 2018 viidellä prosentilla vuoteen 2017 verrattuna. Voisiko lähettimäärän laskussa näkyä jonkin verran myös länsimaisten kirkkojen sisäinen teologinen heikentyminen? Siellä missä verievankeliumin julistus ohenee ja muut tämänpuoleiset ohjelmat tulevat tilalle, siellä myös lähetysalttius ja lähetysrakkaus viilenee. Jos ei ole enää huolta oman sielun ravinnosta ja elämän leivästä, ei nähdä myöskään muiden ihmisten tarvetta pelastuksen evankeliumille. Ja vastaavasti siellä missä evankeliumi kirkastuu ja Raamattu tulee rakkaaksi, siellä kirkastuu myös tämän saman aarteen viemisen tärkeys toistenkin ihmisten kuultavaksi ja uskolla omistettavaksi. Apostolien teoissa sanotaan: ”Ei kukaan muu voi pelastaa kuin Hän. Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla” (Apt. 4:12). Tästä lähetystyössä on kysymys: pelastuksesta ja Kristuksen evankeliumista. Kenessäkään muussa tai missään muussa ei ole pelastusta kuin Jeesuksessa Kristuksessa. Kristus on antanut kirkolleen lähetyskäskyn (Matt. 28:18-20). Evankeliumia tulee viedä eteenpäin kaikkien kansojen autuudeksi. Kristuksen nimeen turvautumiseen liittyy ihana lupaus: ”Mutta jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu” (Joel. 2:32). Toisaalta kristillisessä kirkossa kaik-

Lähetystyöntekijä saa olla pienenä ihmisenä suuren Jumalan työtoverina. Kun ihmisiä kohdataan lähetystyössä, niin samalla Kristus kohtaa ihmiset monenlaisten kysymysten ja ongelmien äärellä. Samalla lähetetty työntekijä joutuu painimaan erilaisten ongelmien, kulttuurillisten kysymysten ja omien heikkouksien kanssa. Lähetyskurssin tarkoitus on varustaa kurssilaisia tähän törmäykseen.

aikille kentille ei kovin mielellään lähetetä ensimmäisen kauden lähettejä. Ugandan pakolaisleireillä jatkuva ihmisten rikkinäisyys Etelä-Sudanissa olleen sisällissodan takia tai Myanmarin kuumuudessa ja eristäytyneisyydessä oleminen vaativat työntekijältä paljon. Näitä samoja asioita on pienemmässä mittakaavassa kaikissa paikoissa. Rankimmissa maissa olleitten kokemusta voidaan jakaa ja luoda pohjaa muihin paikkoihin lähtemiselle. Samalla vaikeat tilanteet kertovat Jumalan toiminnasta – ratkaisuista ja viisaudesta, jotka usein yllättävät lähetystyöntekijän ja tekevät elämästä rikkaan.

Toisenlaista kokemusta edustavat mediatyö virolaisten, venäläisten ja suomalaisten nuorten kanssa tai rakennusprojekti suomalaisten ja venäläisten kanssa Svetogorskissa. Kaikissa näissä on ollut monenlaisia törmäyksiä niin kulttuurillisesti kuin työtapojen osalta. Tällaisista kokemuksista ja siihen liittyvästä teoreettisesta pohjasta rakentuu suuri osa lähetyskurssin sisällöstä. Lähetystyössä on kyse perimmältään Jumalan rakkaudesta syntiinlangennutta ihmistä kohtaan. Lähetyskentillä tätä rakkautta välitetään esimerkiksi diakoniatyössä. Diakoniatyö onkin olennainen työkalu ihmisten tavoittamiseksi erityisesti Afrikassa ja Myanmarissa. Rakkauden suurin olemus on Jeesus Kristus, joka tuli tänne sovittamaan meidän syntimme. Kaikki työ ja rakkauden palvelu tähtää siihen, että ihminen uskoisi Jeesukseen. Tämän sisällön tuominen ihmisille eri tavoin ja eri yhteyksissä on kaiken lähetystyön päämäärä. Erilaisten työtapojen oppiminen on osa lähetyskurssia. Lähetystyöntekijästä välittyy parhaimmillaan sama asenne kuin Jeesuksella oli hänen tullessaan tähän maailmaan. Her-

TOM SÄILÄ

RUTHY YANG / UNSPLASH

Lähetyskurssi varustaa työhön

Lähetyskurssi vuonna 2015. Moni kuvassa olevista työskentelee tälläkin hetkellä eri puolilla maailmaa. ramme ei jäänyt etäiseksi Jumalaksi taivaaseen, vaan tuli palvelemaan ihmistä pelastaakseen hänet. Lähetyskurssi antaa erilaisia toimintamalleja työhön ja varustaa näkemään ihmisen yksilönä. Eri paikoissa sanomaa Kristuksen työstä voidaan korostaa eri tavoin. Suomessa puhutaan enemmän synnin sovittamisesta – esimerkiksi Afrikassa pahan vallan voittaja on konkreettinen osa sanomaa poppamiesten miehittämässä maaperässä. Tällaisten painopiste-erojen ymmärtäminen on myös tärkeä osa lähetyskurssia.

Lähetyskurssi alkaa syksyllä 2020 ja päättyy keväällä 2021. Kurssin kokonaisuus, 35 opintopistettä, muodostaa Kirkon kansainvälisen erityiskoulutuksen, joka vaaditaan lähtijöiltä. Puolet opiskelusta tapahtuu kotona ja puolet kurssikeskuksessa mahdollistaen opiskelun myös työelämässä oleville.

PEKKA JAUHIAINEN LÄHETYSKURSSIKOORDINAATTORI

Videoita lähetystyöstä Sley tekee kuukausittain lyhyitä videoita lähetystyöstä. Videoista löytyy esittelyvideoina mantereittain Sleyn tekemä työ. Niissä on myös lähetystyöntekijöiden haastatteluja sekä koosteita työstä ja erilaisista tilanteista. Käy tutustumassa videoihin – niitä voi käyttää monenlaisissa yhteyksissä. Lähetyspiirit tai muut tapaamiset voivat saada väriä tällaisista videoista kaukomailta. Videot voit löytää osoitteesta: sley.fi/lahetysvideot tai älypuhelimellasi oheista qr-koodia käyttäen. 35

MONTA TAPAA TUKEA LÄHETYSTYÖTÄ RYHDY KUUKAUSILAHJOITTAJAKSI Evankeliumin työ tarvitsee tukijoita. Katso ohjeet kuukasilahjoittamisesta ja tule mukaan! taivaallinenlahja.fi /kuukausilahjoittaminen

LIITY LÄHETIN TUKIRENKAASEEN Tukirenkaan jäsenenä teet yhteistä työtä ystävälähettisi kanssa ja saat häneltä kuulumisia työalueelta. taivaallinenlahja.fi/lahetit

TULE LÄHETYSKURSSIN KUMMIKSI Lähetyskurssi 2020 alkaa elokuussa ja jatkuu kesään 2021 asti. Tule mukaan kurssin kummiksi ja saat kurssilaisilta terveisiä lähetystyöhön valmistautumisesta. taivaallinenlahja.fi/ lahetyskurssi-2020

Ota yhteyttä tai tilaa lisää Lähetyskipinälehtiä täältä:

lahetysosasto@sley.fi tai puh. 09 251 39 233 Sley, Lähetys, PL 184, 00181 Helsinki