Päämajan mäyrikset

Sattumuksen – tai kenties johdatuksen myötä Pelastusarmeijan päämajassa työskentelee neljä mäyräkoiran omistajaa. Mitä kuuluu Sulolle, Helmille, Ensiolle, Moritzille, Junnulle ja Vilmalle – ja heidän rakkaille alamaisilleen?

Päämaja on Pelastusarmeijan hallinnollinen keskus. Siellä työskentelevät muun muassa Metti Saajoranta, MarjaLiisa Mäkelä, Minna Huuskonen ja Heidi Saarela. Mikä sitten yhdistää heitä, muu kuin visio Pelastusarmeijan hyvää tekevästä työstä? Se, että he ovat ihastuttavien mäyräkoirien emäntiä!

Metillä on kahdeksanvuotias Sulo, Marja-Liisalla kymmenvuotias Helmi ja kahdeksankuukautinen Ensio, Minnalla yhdeksänvuotias Moritz ja viisivuotias Cheek (tuttavallisemmin Junnu) ja Heidillä kahdeksanvuotias Vilma. Mäyräkoiria on olemassa kolmea kokoa: normaalikokoinen, kääpiö ja kaniini, ja kolmea karvanlaatua: lyhyt-, pitkä- ja karkeakarvainen. Sulo on kääpiömäyräkoira, muut normaalikokoisia. Helmi ja Ensio ovat karkeakarvaisia, muut lyhytkarvaisia.

Sulolla on hiukan eksoottisempi tausta. Hän saapui Metin ja hänen miehensä Teron perheeseen pariskunnan työskennellessä lastenkodissa Sowetossa, Etelä-Afrikassa. – Sulo on viralliselta nimeltään Sulo-Kalle. Kalle-nimi tulee palvelupaikastamme Carl Sithole Centeristä. Halusimme sisällyttää sen nimeen, joten Carlista muotoutui Kalle. Paikallisen ostoskeskuksen eläinkaupassa koirankasvattajat saivat tuoda pennut näytille viikonloppuisin. Niitä sai katsella ja ottaa syliin. Yhdellä kauppareissulla Sulo jäi kainaloon, aikuis- ja perhetyön upseeri, kapteeni Metti Saajoranta toteaa hymyillen rapsuttaen Suloa sylissään.

Marja-Liisan eri-ikäiset mäyräkoirat ovat puolestaan sukua toisilleen. – Helmi on Ension ”kummitäti”. Helmin isä Gunvald on Ension isoisoisoisä. Itse asiassa tapasimme Helmin ja Gunvaldin kasvattajan vähän aikaa sitten, kun Ension kasvattaja järjesti pentutapaamisen. Siellä oli yhdeksän mäyräkoiraa, joten oli melkoisesti vilinää! sanoo henkilöstöjohtaja Marja-Liisa Mäkelä.

Palkkahallinnon assistentin Minna Huuskosen nuorempi koira tuli perheeseen Minnan isän kautta. – Junnu on mieheni ja isäni yhteinen koira. Hän oli ensin isälläni, mutta äitini kuoltua vajaat kolme vuotta sitten Junnu muutti meille. Asumme isäni kanssa lähekkäin, niin tarvittaessa molemmat koirat pääsevät hänelle hoitoon.

Vilma on puolestaan nähnyt Heidin elämän viime vuosien isot muutokset. – Hän on ollut meillä ennen poikiemme syntymistä, ja hän on ehtinyt asua kanssamme jo neljässä eri asunnossa. Hän on ollut erittäin sopeutuvainen, markkinointi- ja joulupatakoordinaattori Heidi Saarela sanoo.

Sulo asuu Metin ja Teron kanssa kerrostalossa Helsingissä, Moritz ja Junnu Minnan ja miehensä Heikin sekä teinien Juhon ja Sannin kanssa rivitalossa Nummelassa, Vilma Heidin ja miehensä Jonin ja pienten poikien Samuelin ja Eelin kanssa kerrostalossa Helsingissä. Helmi ja Ensio asuvat Marja-Liisan ja miehensä Jannen sekä teinien Ainon ja Tapion kanssa omakotitalossa Vihdissä.

– Kotimme sijaitsee metsän laidassa, mikä on ollut mäyräkoirille ihanteellinen juttu. Viime päivinä peurat ovat liikkuneet siellä ahkerasti. Emme harrasta metsästystä, mutta käymme metsälenkeillä joka päivä. Heille se on mukava ympäristö, paljon uusia hajuja ja he saavat toteuttaa luontoaan, kuvaa Marja-Liisa.

Mäyriksillä on omat lempipaikkansa kotona.

– Sulo rakastaa kaikkea lämmintä. Hän pitää saunomisesta. Ja mihin vaan tulee auringonpilkku, sinne hän menee köllöttelemään, Metti kertoo, ja Heidi huomauttaa Vilman tekevän samoin. – Missä aurinko, siellä Vilma!

– Helmille sohva on paras paikka. Hän näkee sieltä ulos. Hän on tarkka reviiristään ja pääsee näin vahtimaan. Ensio ei oikein tajua vielä vahtihommaa, Marja-Liisa sanoo hymyillen.

Sohva on myös Moritzin ja Junnun suosikki. – Mökillä ollessamme me alamaiset istumme keittiön tuoleilla, kun koirat ovat vallanneet sohvat, Minna naurahtaa.

Ihmisrakkaita ja itsepäisiä

Tiedustelen nelikoltamme, miten he kuvailisivat karvakavereittensa luonteenpiirteitä.

– Sulo on hyvin ihmisrakas, lapsia hän rakastaa erityisesti, Metti kertoo.

– Mäyräkoirat ovat itsepäisiä. Erään kouluttajan sanoin: ”Pitää olla lihaa ja makkaraa, eivät ne muutoin liiku mihinkään.” Tämä pitää paikkansa, MarjaLiisa sanoo. – He ovat myös hyvin älykkäitä ja hauskoja tyyppejä.

– Pojat ovat totaalisen erilaisia. Moritz on rauhallinen ja leppoisa, häntä ei maailman murheet paina. Junnu on välillä hiukan raskaskin persoona, sillä hän on isännästä kovin läheisriippuvainen. Kun hän kuulee isännän heräilevän, alkaa uikutus. Jos hän menee vessaan, koira odottaa oven takana. Koiramme eivät kuitenkaan ole vain sohvaperunoita, vaan harrastamme myös metsästys- ja koetoimintaa. Kun laitamme heille tutkaliivin päälle, he kasvavat kaksi metriä ja lähtevät peuran perään. Nuorempi kuvittelee muutenkin olevansa isompi kuin onkaan… hänellä on tanskandoggin ego. Hän saattaa heittäytyä välillä reviiritietoiseksi. Tosin hiukan on myös casanovan vikaa, kaikista naaraista pitää, Minna naurahtaa.

– Vilma puolestaan on superkiltti… maailman kiltein mäyräkoira. Tosi epätyypillinen mäyräkoira, sillä yleensä he tietävät oman arvonsa ja heillä on kova luottamus itseensä, Heidi kuvailee.

Itsepäisyydestä huolimatta kaikki kertovat koulutuksen käyneen kivutta.

– Helmi on ollut kuin taivaan lahja, häntä ei ole tarvinnut paljoa kouluttaa. Ensio on ehtinyt jo purra rikki parit kengät… hän on enemmän koira, Marja-Liisa selittää.

– Metsästyskoirina heillä riistaviesti on kova, joten lenkillä en voi päästää vapaaksi... siinä komennot unohtuvat, kun he lähtisivät kuin Nato-ohjukset! sanoo Minna.

Heidille kasvattaja suositteli rauhallisempaa yksilöä ensikoiraksi.

– Vilma oli se, joka piipitti nurkassa arkana, kun muut kiipesivät rohkeana syliin. Kasvattaja kertoi, että mäyräkoirista toiset ovat filosofisia, rauhallisia pohdiskelijoita ja sitten on niitä, jotka menevät suuna päänä ja joilla on suunnaton luotto itseensä. Hän suositteli, että koska asumme kerrostalossa, Vilman kaltainen pohdiskelija olisi meille sopivampi vaihtoehto.

Myös Sulo oli alkujaan hiukan arka. – Carl Sithole -lastenkodin läheisyyteen oli istutettu pöllöjä, koska siellä oli paljon rottia. Niiden kanssa piti olla varovainen, koska ne tekivät joskus syöksyjä iltapissalla olevaa Suloa kohti. Hänhän oli tukevan rotan näköinen. Myöskään muita koirakontakteja ei ollut pariin ensimmäisen vuoteen, joten toisiin koiriin tottuminen Suomeen muuttaessa vei aikaa, Metti kertoo.

Moritz & Junnu

Vilma

Helmi & Ensio

Sulo

Lempiasioita ja inhotuksia

Asia, joka yhdistää kaikkia nelikon karvakavereita, on rakkaus ruokaan. Mitä enemmän, sitä parempi!

– Vilma on oppinut, että pienten poikien ruokaillessa kannattaa olla pöydän alla valmiina syömään kaiken, mikä pojilta tippuu. Hän on oma pieni kotiapulaiseni, Heidi naurahtaa.

Ruoan ohella muutkin asiat tuottavat iloa. – Sulo rakastaa pehmoleluja. Ne ovat SE juttu, niitä pitää ravistaa ja retuuttaa. Kun menemme kylään, aina varoitan, että lasten pehmolelut kannattaa nostaa turvaan, Metti toteaa.

– Helmillä on erikoinen tapa. Hän käy nuolemassa öisin poikani jalat. Se johtuu varmaan siitä, että teininä hän erittää kasvuhormonia. Se kenties maistuu hyvältä, arvelee Marja-Liisa.

Minnan koirille metsästyskausi on vuoden kohokohta: – Se on heille kaikki kaikessa. Alkusyksystä, kun koirat saa päästää irti, sen huomaa, miten innoissaan he ovat. Se on niin lempijuttu, ettei tosikaan!

Koirien inhokkiasiaa kysyessä yksi vastaus yhdistää kaikkia – pissitys sadesäällä. Ei kiitos! – Tosin näin syksyllä, kun heille laittaa tutkaliivin päälle, niin keli saa olla mikä tahansa. Jos lähdetään vain pissitykselle, niin sateessa se on todellista tervanjuontia, kuvaa Minna.

Minnan koirille metsästyskausi on vuoden kohokohta. Kuvassa Junnu onnistuneen ajosuorituksen jälkeen.

Etätyö – uhka ja mahdollisuus

Viimeisen parin vuoden ajan olemme eläneet koronapandemian keskellä, johon olennaisesti on kuulunut etätyöskentely kotona. Mäyräkoirat ovat ottaneet tämän vastaan ilolla.

– Sulo peukuttaa etätöitä täysillä! Varsinkin alussa olin jatkuvasti kotona. Kun lähdin tekemään toimistopäivää, niin Sulo oli ihan maansa myynyt. Nyt hän on jälleen tottunut siihen, että olemme välillä poissakin. Sulo on vähän sellainen mammanpoika, Metti toteaa, ja Sulo heiluttaa häntäänsä Metin sylissä.

– Meilläkin on arvostettu sitä, että henkilökunta on paikalla! Marja-Liisa sanoo. – Jos istun kauan Teams-kokouksessa, niin he tulevat muistuttamaan, että olisi tauon paikka. Silloin vaaditaan huomiota ja syliin pääsyä. He ovat varsin mukavia työkavereita!

Korona-aika on nostanut esiin myös pentukuumeen. Monet ovat päättäneet hankkia koiran. Nelikkomme muistuttaa, että lemmikki on opetettava myös yksinoloon. Elämän normalisoituessa ei lenkityksistä voi tinkiä.

– Aikaa on pidemmille lenkeille kuin normaalissa arjessa, jolloin on kiire joka paikkaan. Toki tämä on sitten itsestä kiinni, että toimistopäivinä on vain herättävä aiemmin. Muistuu myös mieleen koronan alkuajoilta, miten uutisoitiin, että Italiassa sai ulkoilla vain koiran kanssa, jolloin jokainen perheenjäsen kävi vuorollaan ulkoiluttamassa. Koirat olivat aivan uupuneita, sanoo Marja-Liisa.

Elämän ilo voittaa luopumisen surun

Nelikollamme on kaikilla pitkä lemmikkihistoria, heillä on kaikilla ollut koiria tai kissoja lapsena. Metillä on ollut myös hamstereita, kaneja, marsu ja rotta. Minna kertoo, että hänen isänsä oli aina kovin eläinrakas.

– Hän on aina ollut hylättyjen ja kaltoin kohdeltujen eläinten turva. Nyt leskenä hänellä ei ole enää omia lemmikkejä, mutta hän lainaa meidän koiriamme.

Marja-Liisa joutui luopumaan Valttikissastaan lasten allergisoiduttua pahasti. Kymmenen vuotta myöhemmin Valtin uusi perhe tavoitti Marja-Liisan Facebookin kautta.

– He kertoivat, että Valtti oli vastikään kuollut komeassa 18 vuoden iässä. Hän kuulemma hiiresti viime hetkiin asti.

Pitkä lemmikkihistoria tuo mukanaan sen, että on joutunut kokemaan myös luopumisen tuskan.

– Suru on vaan surtava. Eläimen elinaika antaa kuitenkin niin paljon enemmän iloa, kuin mitä lopussa joutuu kohtamaan surua. Minulla on periaate, että ihmisen on tehtävä päätös, joka on paras eläimelle, Metti sanoo, ja Minna on samoilla linjoilla: – Minulla on realistinen näkemys siitä. Koiralla on elämässään tietty määrä vuosia. Olemme aina olleet sitä mieltä, ettei lemmikin tuskaa tule koskaan itsekkäästi pitkittää. Tietenkään heppoisin perustein niitä päätöksiä ei tule tehdä. Eläimen menettämisen suru ottaa oman aikansa, kuten kenen tahansa läheisen menetys. Lyhyemmin kuitenkin, esimerkiksi aiempia lemmikkejäni en enää kaipaa, mutta äitiäni on edelleen kova ikävä.

Kuten Metti mainitsi, eläimet tuovat runsaasti iloa. Pyydän nelikkoamme kuvaamaan tätä: – En osaisi elää ilman. Ilman koiraa en myöskään liikkuisi laisinkaan, Metti nauraa. – Koira on terveellinen vaihtoehto! Marja-Liisa on yhtä mieltä tästä. – Lisäksi koirat ovat niin suloisia, sitä ei ole koskaan maailmassa liikaa.

– Minulle tuottaa iloa, kun pötkötän sohvalla ja he käpertyvät vierelleni. Samoin on ihanaa, ettei koskaan tarvitse palata tyhjään kotiin, Minna sanoo, ja Heidi komppaa: – Mikään ei ilahduta arjessa niin kuin kotiovella häntää heiluttava koira. Koira voi myös lohduttaa, lemmikki on mukana elämän iloissa ja suruissa.

Marja-Liisan luona Helmi hoitaa vahtimisen. – Hän on tarkka reviiristään. Ensio ei oikein tajua vielä vahtihommaa, Marja-Liisa naurahtaa.

Sosiaalisia kontakteja ja sielunhoitoa

Koiranomistamiseen kuuluu myös sosiaalinen aspekti – juteltavaa riittää aina.

– Tosin aina en jaksa olla sosiaalinen, ja silloin lähden lenkille kuulokkeet korvilla. Pidän äänikirjojen kuuntelusta lenkeillä, sanoo Metti.

– Nyt kun itselläni on pentu, olen aktiivisesti itse moikkaillut signaaliksi toisille, että olemme lähestyttäviä. Tiedustelen, että saako pentu haistella, kun sen olisi hyvä saada kaikenlaisia kontakteja. Mäyrisihmisillä on Facebookissa omat ryhmänsä, samoin on Koiratreffit pääkaupunkiseudulla -ryhmä. Olemmekin joskus käyneet niissä, Marja-Liisa kertoo.

Heidi ei ole vielä työskennellyt päämajassa kauan, joten hän ja Minna eivät olleet ehtineet jutella kovin paljon entuudestaan. – Eilen meille tuli valtavasti juttua, kun puhuimme tästä haastattelusta ja juttelimme koiristamme, Minna mainitsee ja jatkaa: – Mieheni käy niissä metsästyshommissa, niin hän on sitä kautta saanut paljon uusia kontakteja ja tuttavuuksia.

– Sulo on myös toiminut terapiakoiran tavoin Afrikassa. Siellä sekä lapset että aikuiset pelkäsivät koiria, koska ihmisten tapaamat koirat olivat pääasiassa vahtikoiria, joita olikin syytä pelätä. Lasten tv-ohjelmissa oli vasta alettu opettaa asioita lemmikeistä ja niiden hoitamisesta. Aluksi kaikki lapset pelkäsivät Suloa ja juoksivat karkuun, mutta totuttuaan he tulivat usein kysymään, saako Sulon viedä lenkille. Meidän viimeisenä päivänämme Carl Sitholessa kun järjestäydyimme ryhmäkuvaan, niin lapset vaativat, että Sulon pitää olla myös kuvassa, Metti muistelee hymyillen.

Kysyn nelikoltamme, näkevätkö he, että koiraa voisi käyttää apuna sielunhoidollisessa tai hengellisessä kohtaamisessa.

– Mielenkiintoinen ajatus! Eläin on aina helposti lähestyttävä kohtaamisen väline. Joskus oli näitä erilaisia liikunnallisia työmuotoja, kuten rukouskävelyjä ja raamattujuoksuja… niin tällaisenhan voisi hyvin toteuttaa eläimen kanssa. Lähdetään koiralenkille porukalla tai kokoonnutaan vaikka koirapuistoon. Tämä voisi tuoda aivan uusia ihmisiä yhteyteemme, Metti tuumii.

– Eikö Luther sanonutkin, että koirat pääsevät taivaaseen? Hänellä oli koira, johon hän oli kiintynyt, niin hän lähti siitä, että onhan heidänkin päästävä taivaaseen, pohtii Marja-Liisa.

Tiedustelen lopuksi, mitä voimme oppia lemmikeiltämme.

– Joskus kun rämmin koiriemme kanssa puskassa, pohdin tämän kasvattavan ainakin pitkää pinnaa, paljastaa Marja-Liisa. – Joskus työ- ja henkilökohtaisessa elämässä kohtaa asioita, joista on kuvaannollisesti vain ”puskettava läpi” voittaakseen haasteet. Henkistä kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä koiranomistajana oppii.

– Hetkessä elämistä, koira ei katso taakseen eikä murehdi tulevaa. Elämä on nyt ja tässä, Minna tiivistää.

– Koiran elämänasenteesta voimme oppia iloisuutta ja positiivisuutta. He ovat vähästä iloisia. Ihmissuhteissa voimme oppia uskollisuudesta, siitä miten syvästi he sitoutuvat omaan laumaansa. He eivät myöskään puhu pahaa selän takana, eivätkä arvostele ketään esimerkiksi ulkonäön tai omaisuuden perusteella, Heidi sanoo, ja Metti on samaa mieltä:

– Voimme oppia siitä ehdottomasta rakkaudesta, jota eläimeltä saa. Eläin hyväksyy sinut sellaisena kuin olet. Se on samanlaista ehdotonta rakkautta, jota Jumala kokee meitä ihmisiä kohtaan. Koira on hyvä evankelista, Metti naurahtaa.

Toni Kaarttinen

Kuvat: Mäyräkoirien alamaisten kuva-albumit

Sulolle pehmolelut ovat SE juttu!

Missä aurinko, siellä Vilma!