Majuri Metti Saajoranta Jumala on aina antanut tehdä työtä, joka on lähellä sydäntä

Majuri Metti Saarjoranta on ollut uuden edessä viimeisten kuukausien aikana. Hän otti vastaan Kuopion osastonjohtajan tehtävät tällä kertaa yksin puoliso majuri Tero Saajorannan toimiessa Pelastusarmeijan ohjelmasektorin päällikkönä. Metin upseeriuralle on mahtunut monenlaisia haastavia aikoja ja tehtäviä, mutta yksi asia on ollut varma – Jumala on aina antanut oikeanlaisia haasteita oikeaan aikaan.

Metti Saajoranta asuu ja työskentelee tällä hetkellä hyvin erilaisessa ympäristössä kuin missä on varttunut. Nyt häntä ympäröivät Kallaveden kauniit rannat ja majesteetilliset metsät, hän on kotoisin Pohjanmaan lakeuksilta. Hän syntyi ja varttui Kokkolassa, asui hetken Ilmajoella, kunnes lähti 17-vuotiaana sairaanhoitajakouluun Seinäjoelle. Siellä hän kohtasi myös elämänsä rakkauden, tulevan miehensä Teron.

– Tapasimme opiskeluaikana, kun hän tuli kauppaoppilaitokseen opiskelemaan. Tutustuessa havaitsimme, että olemme hyvin samankaltaisia. Olimme Kokkolassa melkein naapureita, ja olimme käyneet samaa peruskoulua. Tiesimme toisemme, muttemme viettäneet lapsena aikaa yhdessä, Metti muistelee hymyillen.

Metti ja Tero menivät opiskeluaikana naimisiin, ja sen jälkeen Metti alkoi odottaa heidän esikoistaan Jereä. Aviopari päätti palata Kokkolaan. Metti pääsi invalidien palvelutaloon avustajaksi ja sitten sairaanhoitajan sijaisuuksia tekemään. Näin elämä eteni muutaman vuoden ajan.

Nuorenparin onnea. Metti ja Tero menivät naimisiin opiskeluaikana.

– Minulla oli aina ollut haaveena asua maalla ja pitää eläimiä. Lähdin Kannuksen maatalousoppilaitokseen. Suoritin vuoden lomittajalinjan. Viimeisessä harjoittelussa työskentelin parsinavetassa, jossa oli talvella kylmä, ja minulla tulehtuivat käsien nivelet. En sitä työtä pystynyt koskaan tekemään, mistä olen jälkikäteen hiukan kiitollinenkin. Se on äärettömän raskasta ja vaatii suurta sitoutumista. Arvostan valtavasti kaikkia, jotka tekevät sitä työtä.

Metti ja Tero toivoivat perheenlisäystä adoption kautta. Jumala johdatti pienen, afrikkalaiset juuret omaavan Merima -vauvan heidän luokseen.

– Seuraavat pari vuotta olin kotona, kunnes lähdimme upseerikouluun, Metti kertoo.

Kaipuu omaan uskonyhteisöön

Metin mummulla oli iso rooli hänen uskonpolullaan.

– Äitini tuli uskoon, kun olin ala-asteella, sekä myös isän suvun puolelta sain paljon kristillistä vaikutusta ja arvomaailmaa. Olin kyllä aina ollut lapsenuskossa, mutten elänyt sitä mitenkään todeksi. Muistan, kun konfirmaatiossa piti todistaa uskosta. Ajattelin itsekseni, että haluan tulla uskoon, mutta vasta täytettyäni 47 vuotta, koska siinä vaiheessa elämä on jo ohi, Metti nauraa.

– Kun olimme menneet kihloihin, kävimme vierailulla lestadiolaisen mummuni luona Alajärvellä. Puhuimme hänelle kesällä järjestettävistä häistä. Hän sanoi: ”Paras häälahja olisi, kun saisitte molemmat tehdä parannuksen ja tulla uskoon.” Siinä kohtaa Jumala tarttui elämääni.

Uskon myötä Metille tuli kaipuu löytää oma uskonyhteisö.

– Katsoimme lehden kirkollisilmoituksia ja silmiini osui kirkon teetupa. Pyysin Teroa tulemaan mukaan, sillä en uskaltaisi lähteä yksin. Teetuvalla eräs nuori mies kutsui mukaan raamattupiirin. Piiri sai käyttää paikallisen Pelastusarmeijan tiloja Kokkolassa. Näin ajaudumme Armeijaan mukaan. Heillä oli pieni paikallinen bändi, ja he pyysivät Teron mukaansa soittamaan bassoa. Minä kävin naistenpiirissä ja myöhemmin myös jumalanpalveluksissa. Armeija alkoi tuntua selkeästi hengelliseltä kodiltamme. Tämä tapahtui 97 ja 99 meidät vihittiin sotilaiksi.

Aika ei ollut kuitenkaan auvoista. Osastossa tapahtui hajaantumista, ja melkein kaikki lähtivät.

Metti Saajoranta on toiminut Kuopion osaston johtajana maaliskuusta 2022 lähtien.

Metti ja Tero palvelivat kolme ikimuistettavaa vuotta Carl Sithole -keskuksessa Johannesburgin Sowetossa Etelä-Afrikassa. Carl Sithole on lastenkeskus, jossa toimi kaksi lastenkotia ja päiväkoti. Paikkoja oli 90, ja lapsia oli kaksivuotiaasta parikymppiseen.

– Oli kokouksia, joissa oli vain perheemme ja pari muuta. Se oli koettelemuksen aikaa. Pois lähteneet ystäväni yrittivät houkutella muualle, mutta purskahdin itkuun: ”Kunpa voisinkin, mutta Jumala on asettanut minut tänne.” Uskovia ystäviä säilyi, mutta seurakunta kuihtui ympäriltä pois. Se oli hyvin raskasta.

Vastaus kutsuun

Metti ja Tero aloittivat upseeriopinnot, kun Jere siirtyi neljännelle luokalle ja Merima oli parivuotias. Nuori perhe muutti Helsinkiin.

– Tiesin upseerikutsumuksesta jo siinä vaiheessa, kun majuri Terho Tiainen vihki meidät sotilaiksi. Siinä polvistuessa tiesin, että Jumala tahtoo meistä enemmän.

Jumala järjesti myös asiat ihmeellisellä tavalla, joka mahdollisti opiskelun.

– Tuntui, että Jumala vain järjesti kaiken... hyvä, että perässä pysyi! Meillä oli Kokkolassa haastava paritalo ja kaksi autoa, mutta saimme ne saman tien myytyä. Ystävämme päivittelivät, että voi kun olette rohkeita. Itsestämme tuntui selvältä vastata siihen kutsuun, jonka Jumala oli meille esittänyt.

Kadetteina Saajorannat toimivat avustajina Helsingin osastossa. Opiskelut kestivät kolme vuotta.

– Se oli hienoa aikaa, mutta jälkikäteen olen ihmetellyt, miten opiskelua on jaksanut yhtä aikaa pienten lasten kanssa. Muistan myös, miten kärsimätön olin sen suhteen, että saisimme jo kadetteina vastuun omasta osastosta. Nyt olemme kiitollisia, että saimme rauhassa totuttautua osaston vastuisiin.

Afrikka sydämessä

Upseerivihkimystä seurasi ensimmäinen määräys Jyväskylän osastossa, joka kesti viisi vuotta. Vuodet menivät hyvin hienossa ilmapiirissä, mutta Metti myöntää, että viimeisenä vuonna mieli alkoi siirtyä jo Afrikkaan. Kutsu Afrikkaan lähtemisestä oli tullut heidän sydämeensä jo kadettiaikana.

– Kutsu tuli meille molemmille samanaikaisesti upseerikoulussa. Olimme olleet etäopetuksessa kansainvälisessä johtajuuskoulutuksessa. Esityksessä näytettiin kuvaa katulapsesta, joka etsi nukkumapaikkaa riepua kantaen. Se iski meihin kumpaankin tosi kovasti. Tunsimme, että paikkamme olisi Afrikassa haavoittuvassa asemassa olevien lasten kanssa tehtävän työn parissa.

Metti ja Tero saivat määräyksen Carl Sithole -keskukseen Johannesburgin Sowetoon Etelä-Afrikassa. Se on lastenkeskus, jossa toimi kaksi lastenkotia ja päiväkoti. Paikkoja oli 90, ja lapsia oli kaksivuotiaasta parikymppiseen.

– Määräys Sowetossa oli kaikkea sitä, mitä olimme toivoneet. Tuntuu, että Jumala on lellinyt siinä mielessä, Metti naurahtaa. – Jumala on aina antanut tehdä työtä, joka on ollut lähellä sydäntä.

Kolme haastavaa ja ikimuistettavaa vuotta meni nopeasti, ja heille tuli shokkina pyyntö palata Suomeen.

– Oli todella kova paikka lähteä sieltä. Eräs paikallinen rukoilija sai näyn paikasta, johon olimme menossa. Hän sanoi, että meitä tarvitaan siellä. Tiesimme päivän, jolloin meille soitettaisiin ja ilmoitettaisiin määräyksemme, joten otimme sen vapaaksi, ja menimme norsupuistoon. Meillä oli omat veikkaukset, mitä olisi luvassa… muttemme osanneet aavistaa Tamperetta. Meille annettiin selkeä visio kehittää paikallista lapsi- ja nuorisotyötä. Jälkikäteen ajatellen, vaikka lähtö oli meille raskas, siinä näyttäytyi jälleen Jumalan tahto. Ihan Meriman kouluasioiden vuoksi, ja myös Etelä-Afrikan turvallisuustilanne muuttui vaarallisemmaksi lähtömme jälkeen.

Naistyön tärkeys

Jyväskylän tavoin Tampereella Saajorannat palvelivat viisi vuotta.

– Oli kylmää kyytiä tulla afrikkalaisesta kulttuurista takaisin Suomeen. Mutta Tampere oli jälleen osasto, jossa oli ihania ihmisiä. Tuntui, että edessä oli vain mahdollisuuksia. Paljon hyviä asioita tapahtuikin: osastotilat remontoitiin, nuortenpaikka Bleizzi avautui ja palkkasimme lisää henkilöstöä, Metti muistelee.

Seuraavaksi tuli kutsu päämajaan. Tero oli aloittanut jo puoli vuotta aiemmin ohjelmasektorin päällikkönä, ja Metti sai määräyksen aikuis- ja perhetyön upseeriksi. Hän aloitti vuoden 2020 alussa, eikä kukaan osannut odottaa, miten poikkeuksellisia seuraavat kuukaudet olisivat.

– Korona saapui keväällä. Se oli todella haasteellista, koska leirejä ja tapahtumia suunniteltiin, mutta kukaan ei ollut varma, pystytäänkö niitä järjestämään. Joitakin peruimme, ja joitakin yritimme järjestää etäyhteyksin. Kokemus opetti kyllä paljon – mitä kannattaa tehdä, ja mitä ei.

– Tässä tehtävässä minulle kirkastui naisille suunnattujen toimintojen tärkeys. Niissä haasteet, joita naiset kokevat elämässä, pääsevät paremmin esille. Näen ne suurena mahdollisuutena ja voimavarana. Se oli hyvin silmiä avaavaa.

Määräys naistyön upseerina avasi Metin silmiä: – Tässä tehtävässä minulle kirkastui naisille suunnattujen toimintojen tärkeys. Ne ovat suuri mahdollisuus ja voimavara.

Kuopio kutsuu

Maaliskuun 2022 alusta Metti on toiminut Kuopion osaston johtajana, aluksi osa-aikaisesti.

– Olin Englannissa kuusi viikkoa kestävässä koulutuksessa, kun sain tämän lisämääräyksen. Lähtiessäni Englantiin olin helsinkiläinen, palatessani kuopiolainen, Metti naurahtaa.

– Jatkoin osittain aikuis- ja perhetyön upseerina, mutta kävi nopeasti selväksi, ettei osastotyötä voi tehdä prosenttiluvuilla, vaan se on kokonaisvaltaista. Päämajan työ on tärkeää, ja se mahdollistaa työn, joka kentällä tehdään. Osastotyössä, erityisesti kun sitä toteuttaa yksin, näyttäytyy, miten täysillä siinä on oltava mukana. Paikallisille ihmisille et voi olla läsnä 50-prosenttisesti, Metti sanoo mietteliäänä.

Aluksi oli paljon käytännön haasteita, kun muun muassa tuolihissi, astianpesukone ja sähköinen ilmoitustaulu olivat rikki. Kuopion osasto oli myös ollut jonkin aikaa ilman johtajia, mikä näkyi seurakuntalaisten varovaisuutena.

– Ei ole helppo tilanne, jos osasto on kiinni tai tulee useasti muutoksia. Epätietoisuus on pahinta, sillä ihmisellä pitää olla jotain, johon kiinnittyä. Epätietoisuus tekee sitoutumisesta vaikeaa. Minultakin alussa kysyttiin, kauanko aion olla täällä. Luottamuksen joutuu rakentamaan uudestaan. Ihmiset olivat iloisia siitä, että ovet ovat jälleen auki, mutta samalla kuitenkin varovaisia tulevaisuuden suhteen.

Metti kertoo käyneensä keskusteluja Herran kanssa siitä, mitä Jumala haluaisi hänen tekevän Kuopiossa. Mikä olisi paikkamme? Mihin olisi suurin tarve?

– Täällä on ollut aktiivista yhteiskristillistä toimintaa, ja toivon, että sitä syntyisi jatkossakin. Täällä kuppikuntaisuus loistaa poissaolollaan. Suurin toiveeni on, että saisin sitoutettua jäseniämme mukaan tavalla, joka ei olisi niin riippuvainen osastonjohtajasta. Se loisi pysyvyyttä.

Metti ja Tero juontamassa Pelastusarmeijan 130-vuotisviikonlopun musiikkijuhlaa.

Saajorannat palvelivat viisi vuotta Tampereella. Perhetyö oli sydäntä lähellä.

Lontoossa keväällä 2021 käyty upseerikurssi oli Metille hengellisesti uudistava kokemus. Kuvassa Metin upseeritovereita ja keskellä Pelastusarmeijan kansainvälisen naistyön johtaja, komentaja Rosalie Peddle.

Kuopion osaston käsityökahvilassa on ahkeroitu! Keskellä ryhmän tekemiä villasukkia ja alla Metti esittelemässä valmistamaansa neuletta käsityökerholaisille.

Metti kertoo, että hänet on otettu osastolla lämmöllä vastaan, ja häntä koskettaa, miten ihmiset ovat palanneet takaisin osaston yhteyteen.

– Täällä ollaan ”totisia” rukoilijoita. Hengellinen ilmapiiri on äärimmäisen hyvä, ja sen päälle on hyvä rakentaa ja toteuttaa sitä, mitä Jumala meiltä toivoo.

Menneet kuukaudet ovat olleet innostavia ja sitoutumista on jo tapahtunut.

– Meillä oli yhteinen kokoontuminen, jossa puhuimme tulevaisuudesta. Koska olen tässä määräyksessä yksin, jäsenemme ovat hyvin ymmärtäneet, että on minulla rajoitetummat mahdollisuudet tehdä asioita. Kaksi jäsenistämme on ottanut vastuun raamattu- ja rukouspiiristä.

Tällä hetkellä osaston viikko-ohjelma rakentuu edellä mainitusta maanantaisesta raamattu- ja rukouspiiristä, torstaisesta käsityökahvilasta ja sunnuntain rukouskokouksesta ja jumalanpalveluksesta.

Ajatuksissa on aloittaa viikoittainen perhekerho.

– Meillä on ollut sellainen kiva tilanne, että olemme saaneet Kouvolan osastolta paljon lapsi- ja perhetyön materiaaleja, ihan huonekalujakin. Kuopion osaston remonttivaiheessa sekä edellistalven osaston oltua suljettuna on monista tavaroista ja materiaaleista jouduttu luopumaan. Tämä on ollut todella ihana juttu.

Avustustyön paluu

Paikallinen avustustyö on palautunut osastolle lokakuussa. Sitä ennen Kuopion alueen avustustyö tehtiin vuoden ajan päämajan kautta.

– Avustustyölle on kyllä tarvetta. Kun osastolla on ovet avoinna, niin useimmiten joku käy kysymässä avustusasioista. Kuopion seutu on haasteellinen, koska tämä on niin järvistä aluetta. Vaikka linnuntietä paikkakunnat näyttäisivät olevan lähellä, todellisuudessa bussimatka Kuopioon saattaa kestää kaksikin tuntia suuntaansa. Tästä syystä meidän on oltava avustustyössämme joustavia, emmekä voi velvoittaa käymään paikan päällä. Meillä on soittoaika keskiviikkoaamuisin, ja asiakkaan kanssa keskustelemme, onko hänellä mahdollisuus tulla käymään. Jos ei, niin pohdimme yhdessä, miten voimme toteuttaa asian etänä. Tämä on ollut mielenkiintoinen haaste.

Avustustoimintaa mahdollistaa Joulupata-keräys. Kuopiossa joulupatoja on ollut kaduilla kaksi. Isänpäiväviikonloppuna Kuopion osasto järjesti myyjäiset. Siellä oli myynnissä leivontatalkoissa tehtyjä herkkuja ja käsityökahvilan neulomuksia. Osastolla on myös kaksi jäsentä, joilla on hierojan lisenssi, ja he antoivat myyjäisissä niska-hartiahierontaa.

– Toivomme, että voimme järjestää näitä tulevaisuudessakin. Naisemme ovat olleet hyvin sitoutuneita. Jopa osaston murrosvaiheessa he järjestivät myyjäiset itsenäisesti.

Ihmiset kaiken ytimessä

Lopuksi keskustelemme Metin kanssa hiukan upseeriudesta ja uskosta. Metti sanoo, että upseeriudessa ihmiset ovat kaiken ytimessä.

– Toiveeni on, että täällä käyvät ihmiset kokisivat, että tämä on heidän osastonsa, että heillä on sananvalta täällä. Vapaus tehdä ja vapaus kokeilla. On opittava jakamaan visioitaan. Lisäksi on tärkeää, että seurakuntana kuuntelemme, mitä Jumala meiltä toivoo – emmekä tee vain asioita, jotka tuntuvat itsestämme kivoilta.

Metti kertoo, että viime keväänä Lontoossa käyty upseerikurssi tuli hyvään saumaan.

– Koronan vuoksi se siirtyi vuodella, mikä oli siunaus. Se tuli juuri oikealla hetkellä elämääni. Kurssi oli samalla retriitti, jossa olimme yksin hiljaa Jumalan kasvojen edessä. Koin uudistuvani, ja sain siitä todella paljon hengellisesti. Sain muistutuksen, miten tärkeää on ylläpitää omaa hengellistä hyvinvointia. Olin sen vuosien varrella hiukan kadottanut. Sanan tutkiminen ja Jumalan kuunteleminen, hiljaa oleminen hänen edessään löytyi jälleen – en vain latele omia pyyntöjäni Herralle. Se antoi minulle muistutuksen omasta henkilökohtaisesta rukousajasta Jumalan kasvojen edessä. Ei voi kauhalla antaa, jos on lusikalla saanut. Pitää ensin itse saada, että voi muille jakaa.

Tiedustelen Metiltä, miten Kuopio on muuten kohdellut häntä.

– Olen viihtynyt hyvin. Vaikka sydämeni on Pohjanmaan lakeuksilla, niin ovathan nämä Kuopion maastot aivan upeita. Ihmiset ovat todella välittömiä ja helposti lähestyttäviä. Ei niin, että muualla olisin kokenut päinvastaista, mutta täällä se on jotenkin korostunut. Leppoisia ihmisiä, Metti toteaa ja jatkaa naurahtaen: – Kalakukkoa en ole vielä täällä ehtinyt maistaa, mutta kesällä sain sitä Pohjanmaalla, kun mökkinaapurini oli leiponut.

Lopuksi on pakko tiedustella, miten Sulo voi. Jos ihmettelet, kuka Sulo on, niin hän on Metin ja Teron suloinen mäyräkoira, johon pääsimme tutustumaan Sotahuudon 01/2022 jutussa ”Päämajan mäyrikset”.

– Hän on toki edelleen mammanpoika, Metti naurahtaa. – Sulosta on tullut tottunut matkailija, ja hän kulkee välillä Teron mukana osastovierailuilla. Hän on erittäin sopeutuvainen, mutta tykkää olla Pohjanmaan mökillä. Siellä saa juoksennella vapaana.

Pohjanmaalla on tärkeä paikka myös Metin sydämessä.

– Maaseutu on minulle erittäin rakas, ja Pohjanmaalla odottaa tuleva eläkekoti. Kun sinne pääsee, niin täydellinen hiljaisuus ja pimeys kietoo syliinsä. Silmät avautuvat ihan eri tavalla. Tässä maailmassa on niin paljon kaikkea keinotekoista, niin sen vastapainoksi tarvitaan luontoa ja luonnollista yhteyttä Herran kanssa. Jumala on hyvä.

Metti viihtyy Kuopiossa, mutta Pohjanmaalla on tärkeä paikka lakeuksien tytön sydämessä. – Siellä odottaa tuleva eläkekoti. Kun sinne pääsee, niin täydellinen hiljaisuus kietoo syliinsä. Tässä maailmassa on niin paljon kaikkea keinotekoista, niin vastapainoksi tarvitaan luontoa ja luonnollista yhteyttä Herran kanssa.

Metti kiittää kuopiolaista ilmapiiriä: – Täällä on ollut aktiivista yhteiskristillistä toimintaa, ja toivon, että sitä syntyisi jatkossakin. Täällä kuppikuntaisuus loistaa poissaolollaan.

Toni Kaarttinen

Kuvat: Toni Kaarttinen & Metti Saajorannan kuva-albumi