Retinitikko Jumalan armosta

Retinitikko Jumalan armosta

Kuopion osaston ovikello soi, ovella on mies valkoisen kepin kanssa. Mikko Voutilainen tulee osastolle juttelemaan elämästä ja sen vaiheista. Mikko tunnetaan Kuopiossa ahkerana Sotahuuto-lehtien myyjänä. Monet ovat purkaneet tuntojaan lehtimyyjälle, ja monien kanssa Mikko on saanut rukoillakin. Mikon kanssa on helppoa jutustella. Tarina soljuu eteenpäin, eikä toimittajan tarvitse kuin kirjoittaa elämäntarinaa muistiin.

Olen 72-vuotias mies, syntyisin Varpaisjärveltä, ja tällä hetkellä olen sokea. Diagnoosini on Retinitis pigmentosa eli verkkokalvorappeuma.

Vanhemmillani oli maatila. Sodan jälkeen valtio myönsi veteraaneille ja invalideille 35 vuoden maksuajalla maatilan. Asutusalueen nimi oli Porkkala. Nimi johtui siitä, että Suomessakin piti olla yksi Porkkala! (Suomi joutui vuokraamaan Neuvostoliitolle Porkkalanniemen Helsingin läheltä.) Tähän Porkkalaan kuului 12 tilaa, vähän myöhemmin viisi tilaa lisää. Meitä oli isä, äiti ja seitsemän sisarusta. Isän äiti asui kanssamme kuolemaansa saakka vuoteen 1961. Mummo hoiti meitä sillä aikaa, kun äiti teki navettatyöt ja isä oli savottahommissa. Oli turvallista tulla koulusta kotiin, kun siellä oli mummo tai äiti aina vastassa.

Edesmenneellä vanhimmalla veljelläni oli retinitis, ikäjärjestyksessä kahdella seuraavalla veljelläni on terveet silmät. Me loput neljä sisarusta olemme kaikki perineet tämän silmäsairauden. Sairaus periytyy isältämme, sillä sitä esiintyy myös hänen sisaruksissaan.

Kansakoulua ja sotaväkeä

Kävin normaalin kansakoulun, istuin takapulpetissa. En silloin tiennyt, että toiset näkevät paremmin. Minä en erottanut takapenkiltä kirjoituksia, joita opettaja taululle kirjoitti. Onneksi hän lausui ääneen, mitä kirjoitti taululle. Opin taltioimaan asioista tärkeimmät, ja painoin ne mieleeni. Jumalalle kiitos, että monet asiat ovat pysyneet näin vieläkin mielessäni!

En ole nähnyt koskaan hämärässä ja pimeässä mitään. Lapsena kun alkoi tulla pimeä, läksin ajoissa kotiin ja pysyttelin sisätiloissa. Nuorena kävin tansseissa. En aina tiennyt kenelle olin kumartanut, mutta joku sieltä tyttörivistä aina käsipuoleen tarrautui, ja tanssin rytkytys alkoi.

Silmäsairauteni tuli esille vasta sotaväessä vuonna 1967. Kutsunnoissa käydessäni lääkäri kysyi näköäni ja osoitti siellä kauempana olevaa taulua, jossa E-kirjaimet olivat eri suuntiin. Hän kysyi: ”Näetkö tuon taulun?” Sanoin näkeväni, ja lääkäri totesi: ”Oikein hyvä näkö.” Hän ei kysynyt, minne päin E-kirjainten sakarat osoittivat. En olisi nähnyt niitä.

Sotaväkeen menin A1-miehenä. Olihan lihaskuntoni hyvä, koska olin tehnyt maatilalla jatkuvasti raskaita töitä. Huonon näköni takia minut kuitenkin komennettiin Lahden Hennalaan sotilassairaalaan. Siellä silmälääkäri tutki ensimmäisen kerran silmäni ja totesi näöstäni vaurioituneen jo 80 %. Hän kirjoitti minulle kolmen vuoden lykkäyksen. Kolmen vuoden kuluttua osallistuin uudestaan kutsuntoihin, vein suljetussa kirjekuoressa lääkärinlausunnon. Sain punaisen kortin, olen ”Ruununruakki!”

Työn kautta tutuksi Pelastusarmeijan kanssa

Pian otin yhteyttä Savo-Karjalan Sokeat ry:n toimistoon. Esko Liukko kertoi minulle näkövammaisuuteen liittyvistä asioista ja sopeutumisvalmennuksesta. Olin Siuntion Tyyskylässä sopeutumassa, ja hakeuduin Helsinkiin sokeain ammattikouluun hierojakurssille syksyllä 1969. Kun menin Eläintarhantie 7:ään, siinä portilla oli ajokieltoa osoittava liikennemerkki, ja keskellä luki Sokeain ammattikoulu. Seisoin pitkään ja mietin: tuosta portistako minun on mentävä sisälle. Kyllä, jos aion jatkaa elämääni. Jatkoin matkaa kyseiseen jugendhuvilaan, ja siellä alkoi ammatillinen hierojakoulutus.

Mikko osallistuu aktiivisesti Kuopion osaston toimintaan.

Sain työpaikan Espoon Tapiolasta. Lääkärikeskuksen kuntouttamisosastolla hieroimme lääkärin määräyksellä asiakkaita ja saimme tuntuman siitä työstä, mihin kouluttauduimme.

Työni kautta tutustuin Pelastusarmeijan upseereihin, ja näiden kohtaamisten myötä päädyin Pelastusarmeijaan mukaan. Pelastusarmeijassa opin sen, että etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan. Pelastusarmeijasta muodostui minulle hengellinen koti.

Kun elämä kolhii, on noustava ylös

Vuonna 1998 elämääni tuli suuri muutos, sillä rouvani Hilkka kuoli yllättäen. Olimme olleet naimissa vuodesta 1971. Lopetin ansiotyöni hierojana ja kuntohoitajana. Hilkan kuoleman jälkeen juttelin taivaalliselle isällemme: ”Jos haluat antaa minulle uuden elämänkumppanin, niin en laita ollenkaan hanttiin. Etenkin jos hän on näkevä ihminen, se helpottaisi suuresti tulevaa elämääni. Tiedäthän, ennuste retinitiksessä on tosi huono, saatan sokeutua lopullisesti.” Rukoukseni kuultiin: matkakumppanikseni on löytynyt uusi puoliso. Olemme olleet aviossa jo kuusi vuotta.

Olen ollut 52 vuotta lääkärinlausunnon perusteella näkövammainen. Aina ei ole tanssittu ruusuilla, välillä on ollut ongelmia ja suuria vaikeuksia. On tehtävä itselleen selväksi, miksi asiat ovat näin. On helpompi elää, kun hyväksyy näkövamman rajoituksineen. On katsottava aina uutta ”ärjännettä” päin! Kun lyö jalkansa, kätensä tai päänsä, voi ajatella: elämä meitä kolhii, silti kaadumme eteenpäin, on noustava ylös. Loppumatkan voimme mennä hyvän ystäväni sanoin: ”Kun emme enää muuten jaksa, menemme otsanahkaamme rypistelemällä.”

Löysin Vapahtajani 34 vuotta sitten. Uskossa monet asiat ovat olleet helpompia kantaa ja kestää. Saan jutella Luojalleni kaikista asioistani. Tuntuu uskomattoman hyvältä antaa itsensä Taivaan Isän ohjattavaksi. Kaiken Hän tietää, kaiken Hän ohjaa! Isään luottaen toivotan teille kaikille lukijoille rohkeutta Väinö Havaksen runon sanoin:

Perinnöksesi, poikani, annan tyhjät taskut ja isänmaan, kalasaunani, välkkyvän rannan, pyhän uskoni Jumalaan.

Taivaan Isän runsasta siunausta elämäänne!

Mikko Voutilainen

Toimittanut: Pasi Marttinen