Retinitikko
Jumalan armosta Kuopion osaston ovikello soi, ovella on mies valkoisen kepin kanssa. Mikko Voutilainen tulee osastolle juttelemaan elämästä ja sen vaiheista. Mikko tunnetaan Kuopiossa ahkerana Sotahuuto-lehtien myyjänä. Monet ovat purkaneet tuntojaan lehtimyyjälle, ja monien kanssa Mikko on saanut rukoillakin. Mikon kanssa on helppoa jutustella. Tarina soljuu eteenpäin, eikä toimittajan tarvitse kuin kirjoittaa elämäntarinaa muistiin.
Olen 72-vuotias mies, syntyisin Varpaisjärveltä, ja tällä hetkellä olen sokea. Diagnoosini on Retinitis pigmentosa eli verkkokalvorappeuma. Vanhemmillani oli maatila. Sodan jälkeen valtio myönsi veteraaneille ja invalideille 35 vuoden maksuajalla maatilan. Asutusalueen nimi oli Porkkala. Nimi johtui siitä, että Suomessakin piti olla yksi Porkkala! (Suomi joutui vuokraamaan Neuvostoliitolle Porkkalanniemen Helsingin läheltä.) Tähän Porkkalaan kuului 12 tilaa, vähän myöhemmin viisi tilaa lisää. Meitä oli isä, äiti ja seitsemän sisarusta. Isän äiti asui kanssamme kuolemaansa saakka vuoteen 1961. Mummo hoiti meitä sillä aikaa, kun äiti teki navettatyöt ja isä oli savottahommissa. Oli turvallista tulla koulusta kotiin, kun siellä oli mummo tai äiti aina vastassa. Edesmenneellä vanhimmalla veljelläni oli retinitis, ikäjärjestyksessä kahdella seuraavalla veljelläni on terveet silmät. Me loput neljä sisarusta olemme kaikki perineet tämän silmäsairauden. Sairaus pe12
SOTAHUUTO
riytyy isältämme, sillä sitä esiintyy myös hänen sisaruksissaan.
Kansakoulua ja sotaväkeä Kävin normaalin kansakoulun, istuin takapulpetissa. En silloin tiennyt, että toiset näkevät paremmin. Minä en erottanut takapenkiltä kirjoituksia, joita opettaja taululle kirjoitti. Onneksi hän lausui ääneen, mitä kirjoitti taululle. Opin taltioimaan asioista tärkeimmät, ja painoin ne mieleeni. Jumalalle kiitos, että monet asiat ovat pysyneet näin vieläkin mielessäni! En ole nähnyt koskaan hämärässä ja pimeässä mitään. Lapsena kun alkoi tulla pimeä, läksin ajoissa kotiin ja pysyttelin sisätiloissa. Nuorena kävin tansseissa. En aina tiennyt kenelle olin kumartanut, mutta joku sieltä tyttörivistä aina käsipuoleen tarrautui, ja tanssin rytkytys alkoi. Silmäsairauteni tuli esille vasta sotaväessä vuonna 1967. Kutsunnoissa käydessäni lääkäri kysyi näköäni ja osoitti siellä kauempana olevaa taulua, jossa E-kirjaimet olivat eri suuntiin. Hän kysyi: ”Näetkö
tuon taulun?” Sanoin näkeväni, ja lääkäri totesi: ”Oikein hyvä näkö.” Hän ei kysynyt, minne päin E-kirjainten sakarat osoittivat. En olisi nähnyt niitä. Sotaväkeen menin A1-miehenä. Olihan lihaskuntoni hyvä, koska olin tehnyt maatilalla jatkuvasti raskaita töitä. Huonon näköni takia minut kuitenkin komennettiin Lahden Hennalaan sotilassairaalaan. Siellä silmälääkäri tutki ensimmäisen kerran silmäni ja totesi näöstäni vaurioituneen jo 80 %. Hän kirjoitti minulle kolmen vuoden lykkäyksen. Kolmen vuoden kuluttua osallistuin uudestaan kutsuntoihin, vein suljetussa kirjekuoressa lääkärinlausunnon. Sain punaisen kortin, olen ”Ruununruakki!”
Työn kautta tutuksi Pelastusarmeijan kanssa Pian otin yhteyttä Savo-Karjalan Sokeat ry:n toimistoon. Esko Liukko kertoi minulle näkövammaisuuteen liittyvistä asioista ja sopeutumisvalmennuksesta. Olin Siuntion Tyyskylässä sopeutumassa, ja hakeuduin Helsinkiin sokeain ammattikouluun
