”Naisvankilan pomo” Kaisa Tammi: Olemme kaikki vain ihmisiä

Hämeenlinnan rikosseuraamuskeskuksen johtaja Kaisa Tammi on koko aikuisikänsä työskennellyt vankien parissa. Myös rosoinen lapsuus alkoholisti-isän pelossa ja nuoruus ongelmalähiössä on opettanut

Kaisaa siihen, että kaikki ihmiset eivät ole lähtökohtaisesti pahoja tai hyviä, vaan ainoastaan ihmisiä.

Haastattelussa päästään kurkistamaan Kaisan lapsuuteen ja työuraan, tutustumaan menestyskirjaan ”Naisvankilan pomo” ja syventymään naisvankeuden erityispiirteisiin ja surun tematiikkaan.

Vanajan avovankila on erityinen paikka. Ulkoa sitä ei tunnistaisi vankilaksi: idyllistä maalaismaisemaa täydentää koulumainen päärakennus ja vankien asuinrakennukset, joista osa on rivitaloja ja osa vanhoja puurakennuksia. Pienen kävelymatkan päässä on Vanajaveden ranta. Vankilasta kertovat vain asiattomasta liikkumisesta varoittavat kieltomerkit. Hämeenlinnan rikosseuraamuskeskuksen johtajalle Kaisa Tammelle Vanaja on tullut hyvin tutuksi: hän saapui tänne osastonjohtajaksi vuonna 2000.

– Vanaja on ollut kohtaloni. Siinä sinetöityi urani naisvankityön parissa, Kaisa toteaa hymyillen.

Rososta hioutunut

Istahdamme vankilan taukotilan nurkkaan. Kaisa on luvannut kertoa lapsuudestaan ja nuoruudestaan, josta ei puutu säröä ja rosoa. Kaisan isällä oli alkoholiongelma, ja se repi perhettä rikki.

– Hänellä oli hyviäkin kausia, jolloin hän oli välittävä isä ja seurallinen sup- liikkimies. Kun hän päihtyi, hänen käyttäytymisensä muuttui arvaamattomaksi. Hänellä oli menneisyyden taakkoja, jotka puskivat tuolloin esiin: hän oli kymmenvuotias talvisodan syttyessä, ja hän joutui perheen lapsista ainoana sotalapseksi Ruotsiin. Tarkoitus oli hyvä, mutta hän koki siitä huonommuutta läpi elämän. Humaltuneena isäni oli pelottava, sai raivokohtauksia ja käyttäytyi perhettä kohtaan inhottavasti, Kaisa muistelee ja huokaa: – Alkoholiongelmaisen vanhemman kanssa eläminen ei ole valitettavasti kovinkaan harvinaista.

Kaisan äiti oli sinnikäs, mutta raskas suhde päättyi eroon Kaisan ollessa seitsenvuotias. Jonkin ajan päästä Kaisa muutti äidin ja siskon kanssa Espoon Matinkylään, raflaavasti ”Rosvolinnana” tunnettuun ongelmalähiöön.

– Kyseiselle alueelle kasaantui runsaasti sosiaalisia ongelmia. Jo nuorena olin silmäkkäin yhteiskunnan uloimman laidan kanssa.

Kaisa asui ”Rosvolinnassa” 25-vuotiaaksi. Noina vuosina hän näki yh - teiskunnan muutokset ja murrokset. Ensin alkoholismin ja perheväkivallan, ja myöhemmin myös huumeet ja maahanmuuton vaikutukset näkyivät pihapiirissä.

– Olihan se lapselle hurja paikka asua, mutta on se paljon kasvattanut ja opettanut... Minulle eivät ole olleet vieraita ihmisten moninaiset ongelmat. Yhteiset kovat kokemukset hioivat yhteen. Kaisan suhde äitiin oli rakas ja huolehtiva äidin elämän loppuun asti. Hän näkee myös, että nämä haastavat lapsuus- ja nuoruusvuodet ovat muokanneet hänestä ihmisen, joka hän tänään on: – Olen juurilleni rehellinen ja kiitollinenkin. Olisin ihmisenä ja erityisesti työntekijänä hyvin erilainen, ellen olisi kokenut tätä rosoa omassa lapsuudessa. Minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia suhtautua ihmisiin, jotka eivät ole perinteisen keskiluokkaisia. Ihmisten tasa-arvo on ollut aina tärkeää, kuten myös sen hyväksyminen, ettemme kaikki valitettavasti ponnista samalta viivalta.

Kesäpesti Nokalla

Kaisa opiskeli psykologiaa. Hän myöntää, että lapsuuden kokemukset toimivat motivaationa, joskaan ei tietoisena sellaisena.

– Psykologian opiskelijat laskevat aina leikkiä toisistaan, että mikä ongelma sulla on? Kaisa kertoo. – On siinä perääkin, sillä psykologian opiskelijaa kiehtoo ihmiselämä ja ihmisten käyttäytyminen. Minulla se ei ollut tietoinen valinta, että haluaisin ratkaista oman lapsuuteni. Se on tullut vastaan myöhemmin. Lapsena pidin esiintymisestä ja näyttelemisestä, ja päädyinkin Kallion ilmaisutaidon lukioon. Siellä ymmärsin, ettei taiteilijaura ole minua varten... mutta taiteessa ja teatterissa tutkitaan ihmistä, ja lukion psykologian tunneilla havahduin siihen, että tämä on se mitä haluan.

20.5.1991 on Kaisalle käänteentekevä päivä. Silloin hän astui sisälle Katajanokan vankilan portista – ja on edelleen samalla urapolulla.

– Olin varma, että pärjäisin. Ihmisiähän ne vaan ovat! Puhuin itseni väkisin sinne. Olin ainoa naispuolinen vartija, joka otettiin sinne sinä kesänä, Kaisa naurahtaa, ja vakavoituu sitten: – Olihan se ensimmäinen kesäpesti myös todella vaikea ja järisyttävä. Olin monesti täysin uupunut kaikesta, mitä oli ympärillä. 20-vuotiaana nuorena naisena olin kävelevä huutomerkki siinä sovinistisessa, miehisessä ympäristössä.

Vankilamaailma kuitenkin imaisi Kaisan lopullisesti mukaan.

– Se oli kuin olisi kohdannut toisen kulttuurin... oli aivan erilainen kieli ja käyttäytymisnormisto. Koen, että minulle on ollut suuri siunaus, että tulin vankilauralle vartijana. Sillä on ollut oma merkityksensä kaikelle, mitä urallani on tapahtunut sen jälkeen.

25-vuotiaan Kaisan ensimmäinen virka oli Pelson vankilan psykologina. Pelso sijaitsee Oulun ja Kajaanin välissä. Pohjoissuomalaisuus ja maaseutu oli pääkaupunkiseudulla koko elämänsä eläneelle kulttuurishokki.

– Eiväthän kollegat ja vangit saaneet edes selvää helsinkiläisestä puhetavastani, Kaisa naurahtaa. – Minulle avautui ihan uusi Suomi. Tuo aika opetti paljon muustakin kuin pelkästään vankilatyöstä. Silloin tulivat vastaan myös kaikki sen ajan työympäristön lieveilmiöt, mitä ei enää sallittaisi. Onneksi näissä asioissa yhteiskunta on mennyt eteenpäin.

Kaisa huomasi pian, että psykologin työ ei motivoi tarpeeksi: – Tuskastuin, miten vähän pystyin olemaan avuksi. Samalla näin, että vankilassa oli paljon asioita, joita muuttamalla ja kehittämällä näiden ihmisten ongelmat olisivat pienempiä. Minulla on aina ollut halu vaikuttaa asioihin.

Johtamisen korkeakoulu

Pelsossa Kaisa oli psykologin tehtävässä kaksi vuotta, ja sitten toiset kaksi apulaisjohtajana koulutus- ja kuntoutuspuolella. Kaisa ikävöi kuitenkin perhettään ja elämäänsä etelässä. Hän näki ilmoituksen Vanajan avovankilan osastonjohtajan tehtävästä.

– Tiesin, että Vanajan avovankilalla on hyvä maine, ja olin rehellisesti sanottuna suljettujen vankiloiden synkkyyden kanssa ongelmissa. Vanajasta tuli kohtaloni, ja siinä sinetöityi urani naisvankityön parissa. Vanaja oli minulle myös johtamisen korkeakoulu. Pystyin toteuttamaan visioita vankilatyön kuntouttavasta puo- lesta. Mitään en ole kuitenkaan tehnyt yksin, vaan olen saanut avukseni loistavia kollegoita, Kaisa toteaa kiitollisena.

Avovankilan rakennuksen edessä, jossa naisvangit voivat tavata lapsiaan ja läheisiään. Yöpyminenkin on vieraille mahdollista.

Organisaatiomuutosten myötä Kaisan tehtävänkuva laajeni useita kertoja, ensin Vanajan vankilanjohtajaksi, ja myöhemmin tuli lisävastuita yhdyskuntaseuraamistoimistojen organisoimisesta. Vuodesta 2022 Kaisa on toiminut Hämeenlinnan rikosseuraamuskeskuksen johtajana, jonka vastuulle kuuluu Hämeenlinnan suljettu naisvankila, Vanajan avovankila, Hämeen yhdyskuntaseuraamustoimisto ja naisvankityö koko valtakunnan alueella. Uusi tehtävä on aiempia hallinnollisempi.

– Se vastasi siihen huutoon, jota koin sisuksissani. Olen 30 vuotta ollut kentällä. Nyt en ole enää eturintamassa, vaan pääsen luomaan isompia linjoja. Kenttäkokemustani voin nyt käyttää parantaaksemme työntekijöidemme ja vankiemme hyvinvointia.

Kaisa sai viime vuonna arvostetun, kansainvälisen vankeinhuoltoa kehittävän järjestön ICPA:n myöntämän Erinomainen vankeinhoidon työntekijä -palkinnon. – Se tuntui kieltämättä hyvältä!

Kun uskonpuute iskee, niin tällaiset huomioimiset todistavat, että olen pystynyt saavuttamaan jotain, millä on ollut merkitystä, Kaisa sanoo hymyillen.

Yksi kirja avautuu, toinen sulkeutuu

Viime vuonna ilmestyi Kaisa Tammen kirjallinen esikoinen: Naisvankilan pomo (WSOY 2022).

– Tämä ei ollut oma ideani! Täysi kiittäminen on WSOY:n Henrikki Timgreniä, joka soitti, kertoi nähneensä haastattelujani ja näki mahdollisuuden kirjaan. Olin niin impulsiivinen, että vastasin heti myöntävästi pohtimatta millä ajalla ja ajatuksella sen teen, Kaisa nauraa. – Haluan nostaa yhteiskunnallista keskustelua ja kertoa siitä, mitä me täällä vankilassa nähdään. Näkökulmaksi valikoitui parin viikon tuskailun jälkeen oma elämäni ja omat kokemukseni, sillä en halunnut ryöstökalastaa ihmisten kohtaloita. Kun kerron taustastani, voin tuolloin rehellisesti avata kohtaamiani tarinoita. Kirjasta tuli omannäköiseni – ja se onnistuu kertomaan siitä, että niin vangit kuin työntekijätkin ovat vain ihmisiä.

Kirjoitusprosessi oli myös opettavainen. Kaisa koki, että kirjan tultua julki tietyissä asioissa kirjan kannet sulkeutuivat.

– Luettuani ensimmäiset kuusi kirjoittamaani liuskaa havahduin siihen, että elämässäni toistuvat tietyt asiat. Lapsena koettu turvattomuus on ollut elämäntarinani. Kun asiat laittoi paperille, näki ne ulkoapäin. Nyt tunnen monien asioiden kanssa olevani entistä paremmin sinut.

Kirjasta tulleesta positiivisesta palautteesta Kaisa on ollut suorastaan häkeltynyt.

– Palautteen määrä on yllättänyt täysin, ja ihmiset ovat nähneet valtavasti vaivaa. He ovat löytäneet kirjasta monenlaisia kosketuspintoja. Yksi kauneimmista palautteista oli: ”Kun luin kirjasi läpi, minun teki vuorotellen mieli itkeä, nauraa ja rukoilla.” Olen tästä kaikesta hyvin, hyvin otettu. Kirjalla halusin avartaa ihmisten näkemystä, ettei ole pahoja ja hyviä ihmisiä, vaan olemme kaikki vain ihmisiä, ja siinä olen nähtävästi onnistunut, Kaisa sanoo iloiten.

Hämeenlinnan rikosseuraamuskeskuksen johtaja Kaisa Tammi Vanajan avovankilan rakennuksen edessä.

Naisrikollisuus ja -vankeus on erilaista

Tiffany-lasimaalauksen on tehnyt naisvanki, joka oli vanhemmilla päivillään Vanajalla. Hän tuli hyvästä taustasta, mutta väkivaltaisen parisuhteen myötä ajautui tekemään peruuttamattomia tekoja. Vanajalla hän löysi uudelleen rakkauden taiteen tekemiseen. Veistetyn puuenkelin on puolestaan tehnyt pohjalainen mies, joka oli niin vaikuttunut Vanajan vankilassa olevista lapsista ja äideistä tehdystä dokumentista, että halusi tehdä lapsille oman suojelusenkelin.

Naisia päätyy rikoksentekijöiksi ja vankiloihin huomattavasti vähemmän kuin miehiä – vangeista vain 8 % on naisia.

– Tiedetään tilastollisesti ja kokemusperäisesti, että naisten tie rikollisuuteen on erilainen kuin miesten. Naisten tarinoissa korostuvat vaikeat elämänkohtalot, jotka usein alkavat jo lapsuudessa: väkivaltaa, vaikeita ihmissuhteita, mielenterveysongelmaa, usein myös päihdeongelmaa. Näistä tulee vyyhti, jota on vaikea purkaa. Se ei poista naisten vastuuta rikoksistaan, mutta se näyttäytyy elämänhallinnan vaikeutena. Eräs synkkä leimallinen piirre on, että joka kolmas naisvanki on tullut jo lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetyksi. Tällainen repii ihmisen rikki, Kaisa sanoo vakavana.

Naisten vankilassa olossa on myös erityispiirteitä:

Vankien asuinrakennuksen edustaa täydentävät lukuisat herukkapuskat.

– Miesten vankiloissa pätevät alamaailman lait. Naiset pysyvät enemmän yksilöinä myös vankilassa. Lähisuhteet näkyvät myös korostetummin, he ovat huolissaan lapsistaan, vanhemmistaan ja kumppaneistaan. Yksi iso asia on myös vahvasti läsnä oleva häpeä. Häpeän kokemus vaikuttaa kaikkeen.

Äitiys on myös yksi naisvankeuden leimallinen piirre. Suomessa on 8 000–10 000 lasta, joiden jompikumpi vanhempi on vankilassa.

– Naisvangeilla kahdella kolmesta on alaikäinen lapsi, useimmiten useampia. Lapset ovat isossa roolissa naisvankien puheissa ja elämässä. Äitiys pysyy, vaikka olisi vaikeaa. Naisvankilan yksi erityispiirre on perheosasto, jossa voi olla lapsia. Hiljattain tapasin naisen, joka eli ensimmäiset vuotensa täällä Vanajalla. Hän on elävä todiste siitä, ettei vankilassa eletyn lapsuuden tarvitse olla vain kauhea asia. Olennaista on se, että on saanut huolenpitoa, hoivaa ja turvaa.

Ihmiskauppakaan ei ole tuntematon ilmiö naisvankien keskuudessa.

– Tämän tunnistaminen on tuore ilmiö. Viidessä vuodessa kymmenkunta uhria olen henkilökohtaisesti ilmoittanut ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmään. Löytämämme uhrit on ensin pakotettu prostituutioon ja sen jälkeen useimmiten myös rikoksiin. Ihmiskaupan uhrien kanssa työskentely ei ole yksinkertaista, sillä heitä on riistetty, ja uhrien on vaikea luottaa kehenkään.

– Ajattelemme, että maailma on pieni… mutta ihmisten olosuhteet ja mah- dollisuudet ovat niin aivan erilaisia, Kaisa huokaa.

Tiedustelen Kaisalta, miten yhteiskunta voisi tukea naisvankeja paremmin.

– Muuttamalla asennemaailmaa. On ollut sydäntä särkevää nähdä, miten syrjiviä yhteiskuntamme palvelut voivat olla. Tie apuun katkeaa usein siihen, että ongelmia on liikaa. Yhteiskuntana sanomme pitävämme heikoimmista huolta, mutta onko se näin?

Uuden mahdollisuuden antaminen ei ole helppoa, mutta se olisi tärkeää.

– Monet eivät ole saaneet ensimmäistäkään mahdollisuutta. Toki täällä on myös ihmisiä, joilla on väärä asennemaailma ja he haluavat tieten tahtoen tehdä pahaa. Mutta silmät ovat avautuneet sille, että suurin osa on ihmisiä, jotka katuvat, tarvitsisivat apua ja ansaitsisivat sen ensimmäisen, toisen tai kolmannen mahdollisuuden.

Hyvinvoivat ihmiset eivät tapa

Katumisen kautta voisimme hiukan koskettaa aihetta, jota käsittelemme toisaalla tässä lehdessä: läheisen menetystä ja siitä kumpuavaa surua.

– Tämä on yksi isoista kysymyksistä, joita meidän on annettava ihmisille mahdollisuus työstää. Useimmiten nämä ovat olleet vankien yksityisiä keskusteluja pastorin, psykologin tai muun työntekijän kanssa. Vaikeimpia tapauksia ovat he, jotka eivät pysty käsittelemään uhrin lähiomaisille aiheuttamaansa surua. Heidän mielensä ei pysty muuhun kuin kiistämään. Enemmistö ehdottomasti katuu tekojaan, jopa siihen pisteeseen, että meidän on annettava apua asiasta yli pääsemiseen. Elämän on myös jatkuttava.

Kaisalta on myös kysytty, onko rikoksen tekijöiden olojen parantaminen oikein:

– Ajattelen, että tekemällä työtä heidän kanssaan he voivat reflektoida mennyttä elämäänsä, ja näin estämme rikoksien uusiutumisen ja mahdollistamme turvallisemman yhteiskunnan. Hyvinvoivat ihmiset eivät tapa.

Kaisa kertoo, että surullisimpia tapauksia ovat olleet naiset, jotka ovat surmanneet oman lapsensa.

– Useimmiten kyse on laajennetusta itsemurhasta, jossa lapsi on kuollut, mutta äiti jäänyt eloon. Kuitenkin lapsen kuollessa myös äiti kuolee sisältä. Syyllisyyden käsittelystä tulee mieleen eräs vankimme. Houkuttelin häntä tänne avovankilaan, mutta hän koki, ettei ansaitse kuin kärsiä tai kuolla. Totesin: ”Kun nyt elät, niin eikö elämässä voisi olla joku merkityskin?” Ne sanat jäivät pyörimään hänen tajuntaansa, hän tuli tänne avovankilaan ja täältä koulutukseen, jonka kohteena oli hänelle tärkeä intohimo. Intohimon toteuttaminen toi merkitystä lapsen menetetylle elämälle luomalla maailmaan jotain hyvää ja kaunista. Hän on löytänyt tietynlaisen rauhan.

Rauhaa ja ilon hetkiä

Kaisa esittelee minulle vielä rauhaisaa, luonnonrikasta vankila-aluetta. Kierroksen päätämme kauniin Vanajaveden rantaan, jossa on jotain hyvin rauhoittavaa. Kaisa kertoo, että ympäristön rauhallisuus toimii itsessään yhdenlaisena terapiana.

Kaisa itse saa voimaa omasta rauhasta ja patikoinnista. Pandemia-aikana aloi- tettu harrastus on tuonut monia elämyksiä.

Kaisa Tammen esikoiskirja Naisvankilan pomo (WSOY 2022)

– Syntini on ollut se, etten ole aina pitänyt palautumisesta huolta. Siviilielämässäkin on ollut haasteita. Olen eronnut, ja esimerkiksi äitiyteni ei ole ollut yksinkertaista. Minulla on 20- ja 14-vuotiaat tyttäret ja heille on tapahtunut asioita, jotka ovat pitäneet äidin tiukalla. Elämä on opettanut, että rakkaat läheiset ihmiset, mahdollisuus keskustella ja oma rauha auttavat jaksamaan. Kirjoittamisesta on tullut myös yksi väylä onnellisuuteen. Kaikkein tärkeintä on nauraa joka viikko – ja muistaa, mistä se ilo kumpusi. Missään vaiheessa en ole luopunut uskosta huomiseen, Kaisa päättää hymyillen.

Toni Kaarttinen

Kuvat: Toni Kaarttinen