”Naisvankilan pomo” Kaisa Tammi:
Olemme kaikki vain ihmisiä Hämeenlinnan rikosseuraamuskeskuksen johtaja Kaisa Tammi on koko aikuisikänsä työskennellyt vankien parissa. Myös rosoinen lapsuus alkoholisti-isän pelossa ja nuoruus ongelmalähiössä on opettanut Kaisaa siihen, että kaikki ihmiset eivät ole lähtökohtaisesti pahoja tai hyviä, vaan ainoastaan ihmisiä. Haastattelussa päästään kurkistamaan Kaisan lapsuuteen ja työuraan, tutustumaan menestyskirjaan ”Naisvankilan pomo” ja syventymään naisvankeuden erityispiirteisiin ja surun tematiikkaan. Vanajan avovankila on erityinen paikka. Ulkoa sitä ei tunnistaisi vankilaksi: idyllistä maalaismaisemaa täydentää koulumainen päärakennus ja vankien asuinrakennukset, joista osa on rivitaloja ja osa vanhoja puurakennuksia. Pienen kävelymatkan päässä on Vanajaveden ranta. Vankilasta kertovat vain asiattomasta liikkumisesta varoittavat kieltomerkit. Hämeenlinnan rikosseuraamuskeskuksen johtajalle Kaisa Tammelle Vanaja on tullut hyvin tutuksi: hän saapui tänne osastonjohtajaksi vuonna 2000. – Vanaja on ollut kohtaloni. Siinä sinetöityi urani naisvankityön parissa, Kaisa toteaa hymyillen.
Rososta hioutunut Istahdamme vankilan taukotilan nurkkaan. Kaisa on luvannut kertoa lapsuudestaan ja nuoruudestaan, josta ei puutu säröä ja rosoa. Kaisan isällä oli alkoholiongelma, ja se repi perhettä rikki. – Hänellä oli hyviäkin kausia, jolloin hän oli välittävä isä ja seurallinen sup-
liikkimies. Kun hän päihtyi, hänen käyttäytymisensä muuttui arvaamattomaksi. Hänellä oli menneisyyden taakkoja, jotka puskivat tuolloin esiin: hän oli kymmenvuotias talvisodan syttyessä, ja hän joutui perheen lapsista ainoana sotalapseksi Ruotsiin. Tarkoitus oli hyvä, mutta hän koki siitä huonommuutta läpi elämän. Humaltuneena isäni oli pelottava, sai raivokohtauksia ja käyttäytyi perhettä kohtaan inhottavasti, Kaisa muistelee ja huokaa: – Alkoholiongelmaisen vanhemman kanssa eläminen ei ole valitettavasti kovinkaan harvinaista. Kaisan äiti oli sinnikäs, mutta raskas suhde päättyi eroon Kaisan ollessa seitsenvuotias. Jonkin ajan päästä Kaisa muutti äidin ja siskon kanssa Espoon Matinkylään, raflaavasti ”Rosvolinnana” tunnettuun ongelmalähiöön. – Kyseiselle alueelle kasaantui runsaasti sosiaalisia ongelmia. Jo nuorena olin silmäkkäin yhteiskunnan uloimman laidan kanssa. Kaisa asui ”Rosvolinnassa” 25-vuotiaaksi. Noina vuosina hän näki yh-
teiskunnan muutokset ja murrokset. Ensin alkoholismin ja perheväkivallan, ja myöhemmin myös huumeet ja maahanmuuton vaikutukset näkyivät pihapiirissä. – Olihan se lapselle hurja paikka asua, mutta on se paljon kasvattanut ja opettanut... Minulle eivät ole olleet vieraita ihmisten moninaiset ongelmat. Yhteiset kovat kokemukset hioivat yhteen. Kaisan suhde äitiin oli rakas ja huolehtiva äidin elämän loppuun asti. Hän näkee myös, että nämä haastavat lapsuus- ja nuoruusvuodet ovat muokanneet hänestä ihmisen, joka hän tänään on: – Olen juurilleni rehellinen ja kiitollinenkin. Olisin ihmisenä ja erityisesti työntekijänä hyvin erilainen, ellen olisi kokenut tätä rosoa omassa lapsuudessa. Minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia suhtautua ihmisiin, jotka eivät ole perinteisen keskiluokkaisia. Ihmisten tasa-arvo on ollut aina tärkeää, kuten myös sen hyväksyminen, ettemme kaikki valitettavasti ponnista samalta viivalta.8 SOTAHUUTO
9
