Ilon paras laji

”Mulla on tällä viikolla aamuhartaus. Voisitko säestää yhden laulun?” sosiaaliohjaaja Hanna kysyy minulta tiistaina ja ojentaa nuottia. Torstaisin kahvilassamme on tarjolla puuroaamiainen, ja sitä ennen on avoin aamuhartaus – sanaa ja soppaa. Näen ensivilkaisulla, että laulu on ihana. Tiedän joskus kuulleeni sen, mutta melodia ei nouse mieleeni. Katson kelloa. Se on vasta varttia vailla. Istahdan pianon ääreen ja alan tapailla laulun sävelmää ja tunnustella sointuja.

Hanna on ollut meillä töissä vasta kuukauden. Tiedän jo hänestä, että hän pitää laulamisesta, mutta emme ole vielä laulaneet yhdessä. Nyt homma lähtee lentoon. Hanna laulaa lähelläni ja kuulen, että hänen äänensä soi puhtaasti, mutta se ei kanna riittävän hyvin pianon yli. ”Riku, onko meillä vielä täällä kahvilassa se langaton mikki?” Hanna toppuuttelee, mutta suostuu kokeilemaan. No nyt! Hetki vie mennessään. Laulun sanoma nostaa liikutuksen kyyneleet silmäkulmaani. Hanna eläytyy ja fraseeraa kauniisti. Kahvila on hetken laulajan estradi.

Kahvilan seinä on kadulle päin pelkkää ikkunaa. Näen pianon yli, että ovelle kävelee määrätietoisesti kaksi naista. Laulu katkeaa. Hannan kulmakarvat nousevat hämmästyksestä. ”Hyvänen aika. Mä aivan unohdin, että mulla on tapaaminen!” Tuleva työtoiminnan asiakas omavalmentajansa kanssa on tulossa tekemään sopimusta työkokeilujaksosta. Hanna luopuu nauraen mikistä, ja minä siirryn pöydän ääreen. Hanna ei tänään pääse aamurukoukseemme. Joskus on pakko sopia tapaamisia yhdeksäksi. Ilo lyhyestä yhteisestä musiikkihetkestä jää asumaan minuun koko aamupäiväksi.

Keskiviikkona istumme taas yhdessä oranssin pöydän ääressä ja nauramme tilanteelle. ”Olin kuin mikäkin karaokelaulaja mikki kädessä! En ymmärrä, miten sillä tavalla unohdin sen tapaamisen”, päivittelee Hanna hilpeästi, mutta hiukan syyllisyyttä äänessään. Minä olen viime viikkoina istunut paljon toimistossa ja palavereissa. Aamun spontaanius teki minulle hirveän hyvää. Sanon Hannalle: ”On tosi tärkeää, että meille voi käydä näin. En halua, että meiltä häviää täältä se henki, että laulu voi yllättäen tempaista mukaansa. Silloin otamme itsemme liian vakavasti.”

Pelastusarmeijaan on sen historian alusta asti kuulunut vahva performanssi. Me olemme erottuneet joukosta, näkyneet ja kuuluneet. Asiamme on arvokas ja ikuisuuteen asti tärkeä, sotilaamme ovat kaikkina aikoina olleet palavasieluisia ja asialleen omistautuneita, mutta aina mukana on ollut ilo, ja huumorikin on kukkinut. Marssit, rummut, univormut ja liput eivät ole itsetarkoitus. Ne ovat välineitä tulla näkyväksi. Niistä saa iloita, ja niitä saa käyttää myös pilke silmäkulmassa. Mikki kädessä eläytyvä sosiaaliohjaaja saa ihmiset höristämään korviaan. Sitä me haluamme!

Viime kesänä Pelastusarmeijan kesäkongressissa järjestettiin spontaani pieni marssi Hakaniemessä katuhartauden yhteydessä. Everstiluutnantti Esa komensi yllättäen hartauden jälkeen kuulijat muodostamaan marssirivistön ja soittokunnan soittamaan. Kaikilla oli hymy korvissa. Nauroimme ääneen. Tilanne oli riemastuttava. Ilo oikein pulppusi koko marssivasta joukosta. Marssi kesti vain hetkisen ja matka oli lyhyt. Tunnelmaa olisi riittänyt pidemmällekin matkalle. On aivan mahtavaa iloita yhdessä siitä, että saamme kuulua Jeesukselle ja Pelastusarmeijaan. On mahtavaa tehdä jotakin arkisesta poikkeavaa, että tulemme näkyväksi toisillekin.

Kesäkongressin spontaanilla marssilla pulppusi ilo. Kapteeni Riku Leinon johdolla hymyilevä joukko teki lyhyen marssin Pelastusarmeijan syntysijoilla.

Ilon, rakkauden, sydämen uskon ja huumorin näkyminen työ- ja seurakuntayhteisössä pitäisi olla meidän arkinen erottumisen tapamme. Rakkaudesta puhuminen on itse asiassa suorastaan radikaalia työelämän kontekstissa. Muistan, kun kirkasotsaisina kadetteina olimme ensimmäisessä määräyksessämme virittelemässä yhteistyökuvioita Rikosseuraamuslaitoksella ja kerroimme innosta palaen työstämme. Kun sanoimme, että tehtävämme on rakastaa ihmisiä, olivat taitavat, sydämelliset ja kokeneet ammattilaiset ihmeissään ja vaikuttuneita. Rakkaudesta kannattaa laulaa mikki kädessä kuin mikäkin karaokelaulaja, vaikka keskellä tavallista työpäivää.

Kun olemme nauraneet tarpeeksi edellisen aamun intoilullemme, hiljennym- me aloittamaan yhdessä päivää. Tuolit pöydän ympärillä ovat täynnä. Raamatun jakeiden ja rukouksen jälkeen on paljon työtehtäviä jaettavana. Te Sotahuudon lukijat olette nyt tällä erää viimeistä kertaa aamunavauksessamme mukana. Minä nousen pöydästä kiitollisella mielellä. Jaettu ilo on ilon paras laji.

Kaisu Leinokapteeni, Tampereen osaston johtaja