Pelastusarmeijan rohkeat naiset: Eva den Hartog

Eva den Hartog

– Kun rakkaus vaatii

Kirja nimeltä Kun rakkaus vaatii julkaistiin vuonna 1977. Se on erään merkittävän naisen, hollantilaisen Pelastusarmeijan majurin, Eva den Hartogin, elämäkerta. Kirja tutustuttaa meidät häneen ja kertoo työstä, johon Jumala hänet johdatti.

Eva den Hartog kasvoi köyhissä oloissa orpokodissa Hollannissa ennen toista maailmansotaa. Hän koki natsien valtauksen ja pitkän miehityksen, ja työskenteli Pelastusarmeijan sosiaalisessa työssä hoivaten haavoittuneita ja köyhiä. Sodan jälkeen hän muutti Brysseliin, opetteli ranskan ja jatkoi siellä samankaltaista työtä. Hän meni Pariisissa Pelastusarmeijan upseerikouluun vuonna 1949. Hollantiin palattuaan hän kouluttautui sairaanhoitajaksi Utrechtissa ja valmistui vuonna 1956.

Seuraavana vuonna tuolloin 33-vuotias Eva opiskeli trooppisten tautien hoitoa ja aloitti työn Belgian Kongossa. Siellä hän joutui sisällissodan keskelle ja alkoi työskennellä Kongon Punaisella Ristillä sairaanhoitajana. Se oli murheellisen väkivaltaista aikaa, ja kuukausia kestäneen jännittyneen tilanteen aikana hän hoiti valtion sotaväkeä, YK:n joukkoja ja toisinaan kapinallisiakin. Häneltä vaadittiin ja hän osoitti jatkuvaa kärsivällisyyttä ja rohkeutta työssään, jota hankaloittivat tiesulut, yölliset ulkonaliikkumiskiellot, satunnaiset väkivaltaisuudet ja viranomaisten alituiset keskeytykset. Vuosina 1962–64 hän toimi Mother’s Hospitalissa Lontoon Claptonissa ymmärrettyään tarvitsevansa kätilön koulutusta. Sen jälkeen hän aloitti toisen ulkomaan komennuksen Zairessa, joka kesti vuoteen 1967. Zairen työrupeaman päättyessä Hollannin valtio palkitsi hänet Oranje-Nassaun ritarimerkillä 12 vuoden ”omistautumisesta ja tehokkuudesta ylevän tehtävän suorittamisessa Kongossa”.

Kun Pakistania oli kohdannut useampi peräkkäinen katastrofi, Pelastusarmeija aloitti Kalkutassa hätäavun ja lääketieteellisen avun antamisen. Yli kahdeksan miljoonaa ihmistä oli joutunut pakenemaan pyörremyrskyn ja hyökyaallon takia, ja Eva lähetettiin auttamaan tässä työssä. Pakolaisalueilla elettiin köyhyydessä ja kurjuudessa. Eva onnistui osittain palauttamaan järjestyksen ja ihmisarvon hallinnoimilleen leireille. Evasta oli tullut taitava julkisten avunpyyntöjen esittäjä, ja hän hyödynsi tätä taitoa sekä Hollannissa vuonna 1971 että myöhemmin Euroopassa ja USA:ssa. Hän vetosi tuhansien vastuullaan olevien ihmisten ja koko valtavan ihmismäärän puolesta herättääkseen myötätuntoa ja huolta ja saadakseen apua heidän ahdinkoonsa.

Majuri Eva den Hartog Bangladeshissa. © The Salvation Army National Archives & Research Center

Joulukuussa 1971 Bangladesh itsenäistyi, ja 10 miljoonaa pakolaista aloitti paluumatkan. Eva liittyi Punaisen Ristin tiimiin Faridpurissa Dhakan lähistöllä, ja oli vakaasti päättänyt aloittaa työn siellä. Tästä alkoi vuosien työrupeama Bangladeshissa. Hän kokosi yhteen joukon, johon kuului sekä brittiläisiä että hollantilaisia avustustyöntekijöitä, ja käsittämättömän vaikeat olosuhteet onnistuttiin voittamaan kerta toisensa jälkeen. Tänä aikana hänen hoidettavanaan oli biharilaisia leskiä, orpolapsia, ruoka-avun keskuksia ja rokotuspalveluja, kerjäläisiä, sokeita ja koleraa, tuberkuloosia, hepatiittia, isorokkoa ja muita tartuntatauteja sairastavia.

Vuonna 1973 häntä pyydettiin auttamaan Vietnamissa projektissa, jonka tavoitteena oli kouluttaa sairaanhoitajia siten, että he pystyisivät toimimaan tehokkaasti amerikkalaisten poistuttua. Tämä oli kansainvälisen Punaisen Ristin johtama hanke. Hän aloitti työn Viriwongissa entisessä USA:n armeijan tukikohdassa lähellä Kambodžan rajaa. Kun työ Vietnamissa oli saatu päätökseen, hän palasi Bangladeshiin.

Majuri Eva den Hartog rakasti ihmisiä ja suhtautui vastenmielisyydellä viranomaisten rajoituksiin. Hänen uskonsa oli kiistämätöntä ja suoraviivaista, ja usein hänen työnsä venytti sen äärimmilleen. (R. Schram). Hänessä todella ruumiillistui veren ja tulen henki, jonka ansiosta hän saattoi kohdata ennennäkemättömät vastukset ja olla Jumalan valtakunnan todistaja.

Geraldine Lindholm, majuri