Rakastava ote

Seija ja Jari Pesonen ovat pitkäaikaisia Sotahuudon lukijoita. Kosketuksen Pelastusarmeijaan he saivat Espoossa toimineessa vanhainkoti Väinölässä, jossa Seija toimi kodinhoitajana ja Jari talonmiehenä. Näiltä vuosilta heillä on monia kultaisia muistoja.

Puinen omakotitalo Porvoossa henkii lämmintä, kotoisaa tunnelmaa. Olen saapunut tapaamaan Seija ja Jari Pesosta, jotka haluavat jakaa muistoja vuosista, jotka viettivät työntekijöinä vanhainkoti Väinölässä Espoon Viherlaaksossa. Nimi Väinölä saattaa kuulostaa sinulle tutulta, sillä nyt samalla paikalla toimii vuonna 2014 rakennettu Pelastusarmeijan asumispalveluyksikkö Väinölä, jossa olemme eri lehtiartikkeleissa vierailleet. Vuoteen 1990 asti paikalla toimi kotoisa vanhainkoti.

Istumme keittiössä, ja Seija on lajitellut ruokapöydälle tukun vanhoja valokuvia, tunnelmapaloja 80- ja 90luvun taitteesta. Kotoisia askareita, iloisia asukkaita, ja eräässä kuvassa nuori, kaunis talonmiespariskunta – Seija ja Jari. – Näiden kuvien katsominen tuo hymyn huulillemme ja hiukan herkistääkin. Nämä olivat kultaisia vuosia, Seija toteaa hymyillen.

Mutta miten kaikki sai alkunsa? Seija näki pikkuriikkisen ilmoituksen Työmarkkinat-lehdessä syksyllä 84. Hän oli juuri valmistumassa kodinhoitajaksi, ja nuori nainen kaipasi työkokemusta. – Tulin kotiin vanhempieni luo jouluna 84, ja siellä oli iso valkoinen kirje odottamassa. Kirjeen päällä luki Pelastusarmeija. Ajattelin, että nämä ovat varmaan jotain ilmaisia joulukortteja. En tiennyt hakeneeni Pelastusarmeijalle töihin, sitä ei työilmoituksessa mainittu lainkaan. Kuin sain tietää tästä, olin hyvin iloinen – kristittynä tyttönä arvostin Pelastusarmeijaa kovasti, Seijaa muistelee.

Jari kertoo, miten hän vei Seijan töihin ensimmäisenä työpäivänä, tammikuun neljäntenä. Majuri Irma Siekkinen oli tuolloin vanhainkodin johtaja, ja hän hyvin lämpimästi toivotti uuden työntekijän tervetulleeksi. Seija ja Jari olivat pari kuukautta aiemmin kihlautuneet. Seija asui Väinölän asuntolassa ja Jari Porvoossa. Nuori pari kaipasi toisiaan. Kesällä 85 he avioituivat. He olivat kuulleet, että Väinölään etsittiin osa-aikaista talonmiestä. – Muistan sen kristallinkirkkaasti. Soitin hääpäivämme jälkeen Väinölään, ja majuri Hilkka Seppälä oli puhelimessa. Tiedustelin, että olisiko talomiehen vakanssi vielä vapaana. Hän niin ihanasti vastasi: ”Juu, ja kyllä me olemme vahvasti sinuun päin kallellaan.” Elokuun alussa aloitin. Pidin työstä, erityisesti ulkotöistä. Se oli meille sellainen Jumalan siunaus. Pieni, yhteinen koti ja Jumalan runsas siunaus avioliittomme yllä. Asuminen oli edullista, ja talonmiehen palkkani kattoi vuokran. Se mahdollisti, että pystyin samalla opiskelemaan teknillisessä koulussa, Jari muistelee.

Erityisesti Seijalle ja Jarille on jäänyt hyvät muistot hyvästä työilmapiiristä ja kristillisestä yhteydestä. – Työporukkamme oli hyvin pysyvä. Meillä oli myös hyvä hengellinen yhteys. Meillä oli aamuhartaudet, ja myös aterioiden lopuksi pidettiin yhteinen hartaushetki. Keskiviikon kotiliitto oli kovin odotettu. Odotimme aina mielenkiinnolla, kuka tulee vetämään sen. Lauloimme yhdessä ja kuuntelimme Jumalan Sanaa. Kristillisyys oli ihanasti osa kaikkea.

100 % sydämen vakaumus

Seijalle ja Jarille usko on ollut aina olennainen osa elämää. – Meillä on sataprosenttinen sydämen vakaumus, Jari nyökkää.

Seijalla on helluntalaistausta, ja hän kävi luterilaisen kirkon pyhäkoulua. Nuorena lastenleirit, nuortenpäivät ja kesäjuhlat tulivat tutuksi. Itse asiassa Seija ja Jari tapasivat ensi kerran kesäjuhlilla vuonna 73.

Myös Jari tulee uskovasta perheestä. – Olen rintamaidossa imenyt hyvän kristillisyyden. Oman uskonratkaisuni tein juhannuksena 13-vuotiaana. Istuin autossa, kun asetin kädet ristiin ja sanoin Jeesukselle, että haluan lähteä seuraamaan sinua. Auto jatkoi matkaa, mutta sisälläni tapahtui vallankumous. Olen tänä päivänäkin innokas todistaja, ja haluan kertoa Jumalan rakkaudesta.

Molemmat kokevat Väinölän vuosien olleen Jumalan johdatusta. – Se oli niin hyvä paikka, yhteisö oli niin kiva. Kaipaan edelleenkin sitä tunnelmaa. Monet ovat edelleen ystäviämme.

Seijan ja Jarin kotiseurakunta löytyy Vapaakirkosta, mutta he ovat hyvin yhteiskristillisiä ja ovat käyneet esimerkiksi luterilaisen kirkon, Helluntaikirkon ja Pelastusarmeijan tilaisuuksissa. Seija työskentelee nykyään Samarialla. – Samaria on myös hyvin yhteiskristillinen, sinne tulee kaikki kristilliset sanomalehdet, Sotahuutokin.

Ääni erämaassa

Sotahuuto on syy, miksi nyt kohtaamme Seijan ja Jarin. Etsimme lehdessä pitkäaikaisia lukijoita, ja Seija oli yksi niistä, joka ilmiantoi itsensä. Kyselen, miten lehti tuli hänelle tutuksi.

– Väinölässä ollessani luin lehden siellä. Tämän jälkeen se tuli minulle kotiin tilattuna. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajan, jonka olemme täällä Porvoossa asuneet, olemme ostaneet lehden lehtimyyjältä. Viime kuukausina ei ole koronan vuoksi ollut lehtimyyjää, mutta lehtiä on kaupan eteisessä tarjolla. Olen ottanut lehden ja laittanut lahjoituksen purkkiin. – On aina ilo kuulla, mitä Armeijaan kuuluu.

Aiemmin Porvoon osaston johtajana toimi kapteeni Seppo J. Takala, ja Jari ystävystyi hänen kanssaan. Miehet keskustelivat pitkiä aikojakin Sepon ollessa lehtiä myymässä. – Kävimme myös Armeijan kokouksissa. Muistan Sepon saarnoista monia hyviä kohtia. Niissä oli hyvä opetus.

Tiedustelen, millaisia asioita he tykkäävät lukea lehdestä. – Uskovien ihmisten haastatteluja ja ajatuksia. Ihmisillä on kiehtovia elämäntarinoita. Myös uutiset määräyksistä ovat mielenkiintoisia. Siellä on paljon tuttuja ihmisiä ja seuraan tarkkaan, mihin kukin on siirtynyt, Seija paljastaa.

Kysyn myös, miten tärkeänä he kokevat, että lehteä tuotetaan? – Se on erittäin tärkeää! Maailma on täynnä lehtiä, mutta kyllä Sotahuudolle on oma paikkansa. Se on huutavan ääni erämaassa, Jari toteaa ja Seija täydentää: – Lehdellä on oma saumansa ja paikkansa koskettaa ihmisiä.

Arvokasta työtä

Seija ja Jari ovat aina arvostaneet Pelastusarmeijan tekemää työtä.

Pelastusarmeijan vanhainkoti Väinölä 80-luvun puolessavälissä.

Päämajasta tulleet vierailijat olivat vanhainkodissa odotettuja. Kuvassa everstit Mauri ja Raili Palmunoksa ja majuri Helmi Keinonen.

Seija Pesonen ja Väinölän asukkaat joulukahvilla.

– Siitä, miten Pelastusarmeija ottaa köyhät ja heikot huomioon, olisi monella opittavaa.

Jari kertoo myös huomanneensa, miten nuorempi polvi ei enää tunne Armeijaa. – Meidän ikäpolvemme kunnioittaa Pelastusarmeijaa, mutta nuoret, kuten omat lapsemme, eivät tahdo sitä tunnistaa. Siksi nuorten tavoittaminen on tärkeää. Ehkä tarvittaisiin radikaaleja ajatuksia? Vähän kuin Boothin aikaan, hän oli radikaali mies.

Väinölän vuosien aikaan ja niiden jälkeenkin Armeijan eri toiminnot ovat tulleet pariskunnalle tutuksi. Seija on ollut tyttären kanssa auttamassa avustuksen joulujuhlassa, ja Jari on toiminut patavahtina. He ovat käyneet kokouksissa ja piireissä, ja myös aikoinaan Pelastusarmeijan kongressissa ja musikaalissa. Heillä on myös hauska muisto lomamatkalta Pohjois-Norjasta 80- ja 90-luvun taitteessa. – Kävimme Hammerfestissa. Muistan, miten löysimme paikallisen Frelsesarmeenin. Menimme sinne ja yritimme englanniksi heille jotain sönköttää, Jari naurahtaa. – He ottivat meidät niin lämmöllä vastaan, kuin olisi kotiin tullut.

Kysyn, kiusoitteliko kukaan heitä koskaan Armeijaan liittymisellä ja upseerikoulutuksella. – Eivät suoranaisesti. Keskenämme kyllä keskustelimme, että pitäisikö meidän hakeutua koulutukseen. En usko, että kenellekään mainitsimme asiasta, mutta sisäisesti sitä pohdimme.

Kerron, että upseereista on nykyisin pulaa. – Sittenhän meillä on vielä mahdollisuus, Seija naurahtaa.

Kokemusrikasta elämää

Palaamme hetkeksi vielä niihin kuuteen vuoteen, jotka Seija ja Jari viettivät vanhainkoti Väinölässä. Työt loppuivat yllättäen, kun pariskunta sai lukea paikallislehdestä vanhainkodin lakkauttamisesta. – Se tuli todellisena yllätyksenä ja melkoisena shokkina. Kaikki tapahtui hyvin nopealla aikataululla. Toki jälkikäteen ajatellen oli maailmakin ehtinyt muuttua kovin noiden kuuden vuoden aikana, Seija muistelee. – Emme olisi millään halunneet lähteä, sillä työn lisäksi se oli myös kotimme.

Vuosia Väinölän talonmiehenä ja kodinhoitajana Pesoset muistelevat suurella lämmöllä. – Se oli niin rauhallista ja lämminhenkistä, sellaista, mitä elämän kuuluu olla. Saimme hyvät eväät elämälle.

Elämä kuitenkin kuljetti eteenpäin. Esikoinen Henriikka syntyi 91, ja häntä seurasivat Raine ja Viola. Perhe asui Espoon Suvelassa kuusi vuotta ja sen jälkeen he muuttivat Kuopion kupeeseen Karttulaan. Vuonna 2001 perhe muutti Jarin vanhaan kotitaloon Porvooseen.

Seija ja Jari muistelevat Väinölän vuosia lämmöllä. – Se oli niin rauhallista ja lämminhenkistä, sellaista, mitä elämän kuuluu olla. Saimme hyvät eväät elämälle, Seija toteaa hymyillen. – Yhteisöllisyys on Pelastusarmeijan rikkaus ja voimavara. Jos saisin jotain toivoa, niin tällaisia Väinölän kaltaisia hoitokoteja tarvitaan tänä päivänäkin. Vanhuksilla on oltava ihmisarvo, ja heille on annettava aikaa, Jari esittää ja haluaa jakaa tarinan heille tärkeimmästä henkilöstä Väinölässä. – Johtaja, majuri Ulla Lukkari oli oikea äitihahmo. Kun oma äitini kuoli vuonna 87 auto-onnettomuudessa, niin lapsiltamme ”puuttui” yksi isoäiti. Ullasta tuli kuin mummo lapsillemme. Hän hankki pienestä upseerinpalkastaan lapsille joululahjoja. Hän oli niin äärimmäisen hyväsydäminen. Arvostamme tätä saamaamme rakkautta. – Toinen tärkeä henkilö on majuri Leena Savolainen, joka oli pirteä ja hauska johtajatar monen vuoden ajan. Hän jäi myös hyväksi ystäväksemme.

Seija paljastaa, että vuodet olisivat voineet mennä myös toisin: – Väinölän uran alussa hain paikka eräältä kunnalta ja sainkin sen. Sitten näin unen, jossa koin, että minun on jäätävä Väinölään. Näin tein, enkä koskaan katunut. Jos olisin valinnut toisin, elämäntiemme olisi ollut aivan erilainen. Jari nyökkää Seijalle. – Olisimme voineet olla rahallisesti rikkaampia, mutta elämänkokemuksiltamme paljon köyhempiä. Raha on hyvä renki, mutta huono isäntä. Olemme saaneet elää rikasta elämää, meillä on ollut ruokaa ja rakkautta. Jumala on pitänyt meistä aina huolen. Rakkauden vallankumous

Siirrymme lämpimästä keittiöstä Pesosten kodin viihtyisälle pihamaalle ottamaan muutamia valokuvia auringonlaskun värjätessä taivasta. Jari pitää rakastavasti kiinni vaimostaan. – Seijan iloiseen luonteeseen aikoinani rakastuin. Seijassa on edelleen samaa iloisuutta, mutta myös suurta vastuuntuntoa. Hänellä on rakastava ote elämään, Jari puhuu katsoen Seijaa silmiin, ja molemmat hymyilevät.

Kysyn lopuksi, haluavatko he lähettää terveisiä tutuille ja lukijoillemme. – Valtavasti kiitoksia Pelastusarmeijalle ja erityisesti kaikille Väinölässä olleille. Runsasta Jumalan siunausta! Nykyään on paljon yksinäisyyttä ja toivottomuutta, niin toivon, että ihmiset – erityisesti nuoret – löytäisivät tykönne. Pelastusarmeija saisi olla todellinen pelastuksen armeija ja tapahtuisi rakkauden vallankumous.

Toni Kaarttinen

Kuvat: Toni Kaarttinen & Pesosten valokuva-albumi