Pääsiäinen kaikilla aisteilla

”Mikael, missä Jeesus sijaitsee?” kysyn istuessani oranssin pöydän ääreen. Keskustelu taukoaa. Usea hölmistynyt silmäpari katsoo minua kysyvänä. ”Tarkoitan sitä pahville maalattua Jeesusta, jonka Henna teki viime pääsiäiseksi.” Käy ilmi, että Henna on jo paikantanut maalauksen, mutta siihen on säilytyksessä tullut vaurioita eikä ole vielä varmaa, tuleeko siitä enää käyttökelpoista. Se on takaisku.

Olen kuitenkin edelleen innoissani. Me osastonjohtajat olemme juuri edellisenä päivänä vetäytyneet kotiimme rukoilemaan ja suunnittelemaan osaston pääsiäisen hengellistä sisältöä, erityisesti kiirastorstaina järjestettävää pääsiäispolkua. Elävän kokoinen Jeesus palmusunnuntain pysäkillä oli yksi niistä asioista, jotka olimme mieheni ja työparini Rikun kanssa ajatelleet pitää ennallaan edellisestä vuodesta. Pöydässä aletaan ideoida erilaisia tapoja elvyttää maalaus.

Pääsiäinen on vallannut ajatukseni. Muutamasta sotilaasta koostuva jumalanpalvelustyöryhmämme jakoi paastonajan saarnasarjan vastuut tasaisesti, joten meille upseereille jäi tilaa tehdä hengellistä sisältöä someen ja keskittyä pääsiäiseen.

Se tuntuu ihmeelliseltä. Saimme määräyksen Tampereen osastoon juuri ennen koronaa, ja ensimmäiset vuodet olivat kovin yksinäistä puurtamista. Yhteistyökulttuurin uudelleensynnyttäminen pandemiasulkujen jälkeen on vienyt aikansa. Vasta nyt alan tajuta, kuinka paljon poikkeusaika minuunkin vaikutti. Olen ollut hidas avautumaan sen jälkeen. On tuntunut turvallisemmalta pitää langat omissa käsissä.

Riku kertoo pöydän päässä ajatuksestaan hyödyntää pääsiäispolulla uusia sisustussermejä, jotka vielä toistaiseksi pötköttävät hänen toimistossaan lappeellaan seinään nojaten. Aina toimistoon tullessani olen vähällä kaataa sermit kumoon. Nyt niihin on vihdoin saatu hankittua jalat, ja työtoiminnassa voidaan aloittaa sermien pystytys. On jo aikakin, sillä yhteisötyöntekijämme Leenan vetämän voimauttavan valokuvauksen kurssin toinen kurssilauantai ja loppunäyttely lähestyvät. ”Milloin ryijyikoninäyttely puretaan?” kysyy työvalmentaja Mikael.

Osastossamme on ollut kuvien esiinnousun ja kukoistuksen kausi. Olemme saaneet siitä iloita ja sitä hämmästellä.

Viime kesänä sotilaamme ja avustajamme Henna rakensi tauluistaan näyttelyn kahvilaamme. Sitä seurasivat syksyllä Marittan ryijyikonit, ja pian on tulossa valokuvanäyttely. On mielenkiintoista nähdä, jatkuuko näyttelytoiminta sen jälkeen. Vielä ei ole ovesta kävellyt kesänäyttelyn tekijää, mutta kukaties hän jo jossakin tekee taidettaan ja haaveilee mahdollisuudesta saada se esille.

Nyt ovat kaikki saaneet kuumaa kuppiin, ja yleinen keskustelu hiljenee. Luemme kaksi jaetta Raamatusta, ja hetkeksi keskustelu siirtyy fyysisistä kuvista niihin hengellisiin kuviin, joita juuri sieluumme maalattiin. Käytössämme oleva lukuohjelma tuntuu tarjoilevan meille jatkuvasti juuri meidän erityisiin tarpeisiimme räätälöityjä kohtia. Se on Jumalan käytännöllistä mutta samalla ihmeellistä huolenpitoa. Silloin tällöin jakeet herättävät kysymyksiä ja ajatusten vaihtoa, useimmiten vain olemme yhdessä hiljaa niiden ääressä. Välillä pitää lukea kahteen kertaan, että teksti avautuu. Joskus minä tai Riku sytymme pitämään suorastaan minisaarnan. Minulle käy noissa hetkissä niin, että sana nostaa mieleeni niin kirkkaan ajatuksen, että se tuntuu aivan välttämättömältä jakaa. Sellaisessa tilanteessa on oikeastaan pakko puhua.

Aamuhartaus on vapaaehtoisille ja työtoiminnan ankkuritiimiläisille vapaaehtoinen, mutta yleensä siihen haluavat osallistua kaikki – nekin, joille hengelliset asiat ovat etäisiä. Fyysiset kuvat ovat esillä hartauden jälkeenkin, ja niiden äärellä on helppo jutella lisää. Pääsiäisen rakentaminen kaikilla aisteilla koettavaksi on minulle ollut aina tärkeää. Muistan, kuinka pari vuotta sitten pyysin opiskelijaharjoittelijan ja uuden vapaaehtoisen avukseni rakentamaan saliin Getsemanen puutarhaa kankaista, osaston viherkasveista ja ruukkunarsisseista. Ensin oli tietysti välttämätöntä avata ajatusta kuvan takana. Syntyi keskustelu, jossa päädyin vastaamaan vaikeisiin kysymyksiin ja jossa käytiin koko pääsiäisen tapahtumakaari läpi. Muistan ajatelleeni, että tämä oli tänä vuonna tärkein pääsiäissaarnani.

Kahvipöydässä jaetaan nyt tehtäviä. Kaikki vanha pääsiäispolun rekvisiitta pitää ottaa esiin ja arvioida. Leenalla on jo työn alla askartelutehtävän ideointi. Aihioiden leikkaaminen on sopivaa puuhaa ankkuritiimille hiljaisiin hetkiin. Meillä oli alun perin haaveissa rakentaa osastolle pääsiäisvaellus, jossa kuljettaisiin kaikissa kolmessa kerroksessa ja eri huoneissa elämässä pääsiäisen tapahtumia. Haaveemme oli liian suuritöinen ja olisi vaatinut ison vapaaehtoisjoukon, jonka rekrytoimiseen ja organisoimiseen ei ollut tarpeeksi aikaa.

Opastetun vaelluksen sijaan päätimme viime vuonna rakentaa itsenäisesti kuljettavan polun kirkkosaliimme ja tarjota kahvilassamme rahkapullaa. Halusimme, että tapahtuma sopisi myös lapsille. Niinpä jokaiselle asemalle tuli sekä mietiskelykysymyksiä että toiminnallisia tehtäviä. Yllättäen ihmiset pitivätkin juuri siitä, että kaikki tapahtui samassa tilassa. Moni kävi kiertämässä asemat ja istui sitten pitkään rauhassa paikallaan mietiskelemässä. Yhdeltä paikalta saattoi nähdä kaikki asemat. Oli sellaistakin, joka ei oikein toiminut. Tänä vuonna on mahdollista tehdä paremmin.

Riku nousee täyttääkseen kuppinsa uudelleen ja sulkeutuu toimistoonsa etäpalaveriin. Minä palan halusta ryhtyä kirjoittamaan puhtaaksi eilisen rukousmietiskelyn aikana syntyneitä muistiinpanoja. Ulko-ovelta kuuluu koputus. Siellä on sosiaaliohjaajan asiakas, joka on tulossa yksilötapaamiseen. Hän pysähtyy hetkeksi ryijynäyttelyn kohdalla. Hymyilen ja toivotan hyvää huomenta. Päivä voi alkaa.

Kaisu Leino kapteeniTampereen osaston johtaja

Kuva: Tampereen osasto