Kelpasin Jumalalle itsenäni

Lapsuuteni oli turvallinen ja onnellinen. Minä ja siskoni olimme rakastettuja lapsia. Sunnuntaisin vanhempamme kävivät kirkossa, ja me lapset pyhäkoulussa. Elin lapsenuskossa ja rukoilin joka päivä äidin kanssa aamu- ja iltarukouksen. Lapsuuteni vain päättyi turhan aikaisin, sillä äitini kuoli leukemiaan ollessani vasta kahdeksanvuotias.

Isälläni, joka oli käynyt kirkossa vain äidin mieliksi, ei ollut keinoja selvitä vaimonsa kuolemasta. Hän alkoholisoitui, menetti työpaikkansa ja muutti pois kotoa jättäen meidät lapset selviämään yksin. Olin silloin vasta 10-vuotias. Noiden kokemusta myötä tulin vihaiseksi Jumalalle, joka oli vienyt minulta äidin ja sen myötä isänkin. Uskoin edelleen Jumalan olevan olemassa, mutta pidin häntä epäoikeudenmukaisena, mielival- taisena ja sadistisena. Myöhemmin aloin ajatella, että ei Jumalaa edes ole.

Kirjoitin ylioppilaaksi ja opiskelin psykiatriseksi sairaanhoitajaksi. Tapasin aviomieheni, ja meille syntyi kaksi lasta. Elimme tavallista elämää lapsi- ja perhekeskeisesti. Jostain syystä tyttäreni oli lapsena erityisen kiinnostunut Jumalasta ja uskonnosta. Tuin häntä hänen kiinnostuksessaan, mutta minuun ei hänen lapsenuskonsa silti tehnyt mitään vaikutusta.

Terveyteni alkoi heiketä, ja sairaudet seurasivat toisiaan. Lopulta jouduin selkärankareuman takia eläkkeelle. Se oli minulle kova paikka, sillä olin vasta 48-vuotias. Tunsin itseni tarpeettomaksi ja kelpaamattomaksi ja häpesin eläkkeellä oloa. Elämäni tuntui toivottomalta, mutta perhe antoi minulle voimia selvitä päivästä toiseen.

Eräänä päivänä sain kutsun Pelastusarmeijan kokoukseen, jonne menin yhdessä mieheni kanssa. Tilaisuudessa tunsin Jeesuksen läsnäolon ja koin hänen puhuttelevan minua. Oloni oli rauhallinen ja turvallinen. Oli kuin olisin tullut kotiin, hengelliseen kotiin. Tuossa hetkessä annoin elämäni Jeesukselle. Vaikka elämäntilanteeni ei muuttunut, ahdistus, masennus ja tuska vähenivät. Sain päiviini sisältöä ja toivoa. Tarpeettomuuden tunne väistyi, ja kelpasin Jumalalle omana työkyvyttömänä itsenäni. Tunne oli huikea, sanoin kuvaamaton. Olin viimein tehnyt sovinnon Jumalan kanssa.

Sinikka Jäntti siviilijäsen Mikkelin osasto