Matkalla kohti tuntematonta

Kirjahyllyni päällä kunniapaikalla on pieni puinen kanootti ja kaksi melojaa. Se on muisto ajalta, jolloin suuri kaipaukseni oli päästä mahdollisimman kauas ja nähdä mahdollisimman monta eri maata ja kulttuuria. Nykyään tällaisia matkoja elämässäni on enää hyvin harvoin, mutta yhä edelleen minua kiehtoo se valtava kulttuurien ja kielien rikkaus, mikä ihmiskuntaan mahtuu, puhumattakaan monimuotoisesta luonnosta.

Kanootti tarttui matkaani Ugandasta, jossa sain olla mukana katastrofityössä vuonna 2007. Joka kerta katsoessani sitä se tuo kuitenkin mieleeni toisen Afrikan maan, Malin, jossa vierailin samanlaisissa merkeissä muutama vuosi myöhemmin. Tuhannet ihmiset olivat joutuneet pakenemaan kotiseuduiltaan hyvin lyhyellä varoitusajalla tietämättä pääsevätkö koskaan enää palaamaan. Eräs kohtaamamme leskiäiti oli paennut pienten lastensa kanssa ensin jalan ja sitten melomalla kanootilla usean vuorokauden matkan. Nuorin lapsista oli vielä sylivauva. Mukaansa he olivat pystyneet ottamaan ainoastaan sen, mitä pystyivät kantamaan, eli päällänsä olevat vaatteet sekä vesipullot. Hän oli luopunut kaikesta saadakseen itsensä ja perheensä turvaan.

Samalla kun hän oli matkustanut tuon satojen kilometrien matkan vanhasta elämästä uuteen, vielä tuntemattomaan, hän oli myös tehnyt henkisesti pitkän matkan, jättänyt taakseen kaiken entisen. Puhuessamme hänen kanssaan muistan pohtineeni, kumpi näistä kahdesta matkasta mahtoi olla vaikeampi: kuljetut kilometrit vai täydellinen elämänmuutos. Siinä lyhyessä hetkessä, jolloin ymmärtää, että on lähdettävä, mikä olisi ollut minulle se tärkein mukaan otettava?

Haastankin jokaisen tekemään todellisen ”lähialuematkan”, jossa ei tarvitse poistua edes omasta kodistaan – matkan omaan sisimpäänsä. Jos joutuisin valitsemaan, mikä minun elämässäni olisi kaikkein tärkein mukaan otettava? Mikä on minun elämässäni tärkeintä? Jos katson peiliin, mitä ja kenet näen? Joskus voi olla helpompaa tähyillä kaukaisuuteen, jotta ei tarvitse katsoa aivan lähelle.

Puuttuiko kohtaamaltani leskiäidiltä jotakin? Varmasti hänellä olisi ollut käyttöä monellekin asialle, mutta hän iloitsi siitä, että tärkein oli mukana – lapset ja usko. Usko Jumalaan, joka johdatti hänet perheineen turvaan läpi koko tuon vaarallisen pakomatkan. Tärkeimmät asiat eivät ole pelkästään aineellisia. Hän ei keskittynyt suremaan sitä, mikä oli jäänyt taakse, vaan suunnitteli jo uuden elämän seuraavaa askelta. Me saimme tarjota hänelle siihen avuksi uuden taidon ja välineet valmistaa saippuaa, ja sillä elättää itsensä ja perheensä uudessa elämäntilanteessa. Muistan jopa hieman kadehtineeni sitä vankkaa, horjumatonta uskoa, joka suurimmalla osalla kohtaamistamme ihmisistä oli siihen, että käy miten käy, Jumala pitää huolta, ettei heiltä mitään puutu.

Riippumatta siitä, mitä rajoja sinä elämässäsi tänään ylität – joko maantieteellisiä tai sisimmässäsi, Raamatun psalmi 73 muistuttaa siitä, mikä on kaikkein tärkeintä: ”Mutta minun onneni on olla lähellä Jumalaa, minä turvaan Herraan, Jumalaani, ja kerron kaikista hänen teoistaan.” (Ps. 73:28). Turvallista matkaa!

Kati Kivestö majuri

Kuvat: Kati Kivestö