Liikunnan ilo on ihmisoikeus

Teksti Mari Vehmanen Kuvat Pentti Vänskä

Vähemmistöjen asemassa liikkujina on edelleen paljon kohennettavaa. Taipaleen kohti yhdenvertaisuutta voi jokainen aloittaa kyseenalaistamalla omia ajatusmallejaan.

Liikunnan kenttä ei suinkaan elä irrallaan muusta yhteiskunnasta ja kulttuurista. Ihmisten yhdenvertaisiin mahdollisuuksiin on edelleen matkaa niin liikunnassa kuin muillakin elämänalueilla.

Näin tiivistää ajatuksiaan liikuntatieteiden tohtori Kati Kauravaara. Hän oli mukana toimittamassa viime vuonna ilmestynyttä teosta Eriarvoisuuden kasvot liikunnassa. −Kirjaa kootessamme hämmästyin erityisesti siitä, kuinka laajasta ja systemaattisesta ilmiöstä on kyse. Hyvin samankaltaiset eriarvoisuuden rakentumisen mekanismit toistuvat jopa täysin erilaisiin vähemmistöryhmiin kuuluvilla ihmisillä, Kati Kauravaara sanoo.

Tietyt lähtökohdat näyttävät lisäävän ihmisen kokemusta siitä, että hänen on helppo hakeutua haluamansa liikunnan pariin. Näitä ominaisuuksia ovat muun muassa korkea koulutus, hyvä toimeentulo, vammattomuus, suomalainen syntyperä ja monipuolisten liikuntamahdollisuuksien äärellä asuminen.

Vastaavasti tietyt taustatekijät vaikeuttavat mukaan liikuntaan pääsemistä. Tällaisia seikkoja ovat esimerkiksi sairaus, vamma, ylipaino, ulkomaalaistausta ja taloudellinen huono-osaisuus. Kokonaisuudessaan yksilön kokemus omista mahdollisuuksista liikkua riippuu pitkälti siitä, kuinka paljon hänelle on kasautunut joko liikkumista helpottavia tai vaikeuttavia tekijöitä.

Kati Kauravaaran mukaan ratkaisujen etsimisen liikunnan yhdenvertaisuuden ongelmiin tulee lähteä tilanteen tunnustamisesta. −Useinhan ajatellaan idealistisesti, että liikunta on erilaisia ihmisiä yhdistävä universaali kieli. Tai yhdenvertaisuuden tavoite saatetaan typistää kapeasti kysymykseksi sukupuolten tasa-arvosta. Tällöin ilmiön laajuus ja monimuotoisuus jäävät piiloon.

Kuka puuttuu toiminnastamme?

Kati Kauravaara korostaa, että liikunnan yhdenvertaisuus on pohjimmiltaan ihmisoikeuskysymys. Jo kansainväliset sopimukset velvoittavat yhteiskuntaamme kohtelemaan ihmisiä yhdenvertaisesti kaikilla elämänalueilla.

Hänen mukaansa mahdollisuuksia toimia on aivan jokaisella tasolla: yksilöillä, yhteisöillä ja instituutioilla. −Jokainen liikunnassa toimiva henkilö voi välittömästi tarkastella avoimin mielin omia stereotyyppisiä ajatuksiaan. Meillä aivan jokaisella on ennakkoluuloja, mutta niiden vangiksi ei ole pakko jäädä. Sen sijaan voi miettiä, kuinka näkisin näiden ajatusmallieni taakse.

Liikuntaa järjestävissä yhdistyksissä ja seuroissa puolestaan voidaan Kati Kauravaaran mukaan aloittaa esimerkiksi pohtimalla, puuttuvatko toiminnastamme joihinkin ryhmiin lukeutuvat ihmiset. Onko ryhmissämme vaikkapa maahanmuuttajia tai sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöihin kuuluvia? Mistä tämä johtuu, ja miten saisimme heitä mukaan?

Yhteiskunnan tasolla taas kyse on siitä, mihin ja millä tavalla resursseja ohjataan. −Ihmisiä erilaisiin kategorioihin lokeroivien liikuntahankkeiden sijaan parasta liikunnan edistämistä saattaakin olla köyhyyden poistaminen ja koulutukseen satsaaminen.

Kati Kauravaara rohkaisee kaikkia liikunnassa toimivia toteamalla, ettei kyse lopulta ole kovin monimutkaisista asioista. Tärkeintä on tahto nähdä ihminen yksilönä eikä vain vähemmistönsä edustajana. −Intersektionaalisuuden kaltaiset termit saattavat hämmentää monia. Mutta yksittäisiä sanavalintoja tärkeämpiä ovat hyvä tahto ja valmius sopivasti haastaa omia piintyneitä ajattelutapoja.

Jokaisella on annettavaa

Monikulttuurisuustyön suunnittelija Eva Rönkkö Eläkeläiset ry:stä sanoo, että liikunnan koko kenttä kaipaa uudenlaista ajattelutapaa suhtautumisessaan muualta Suomeen muuttaneisiin. −Ihmiset nähdään stereotyyppisesti ryhmänä, ja heihin lyödään tietynlainen leima. Muuttajat mielletään aivan liian usein erilaisten hankkeiden ja toimien passiviiseksi kohteeksi. Liikuntaa pidetään lähinnä keinona kotouttaa heitä suomalaiseen yhteiskuntaan.

Tällaisen ajattelumallin sijaan ihmisiin tulisi Eva Rönkön mukaan suhtautua yksilöinä, joilla on vahvuuksia, taitoja ja paljon annettavaa. Tulisi toimia yhdessä ihmisten kanssa eikä heidän puolestaan. −Tällöin muuttajia olisi mukana liikunnassa kaikilla tasoilla ja monenlaisissa rooleissa: liikkujina, vapaaehtoisina, ohjaajina, päättäjinä ja tutkijoina.

Jokainen voi Rönkön mukaan edistää osaltaan tällaista ajattelua. −Ensinnäkin voi hakeutua paikkoihin ja tilanteisiin, joissa kaikenlaiset ihmiset kohtaavat. Ja kontaktin synnyttyä toiselta voi kysyä rohkeasti, kuka olet ja mitä kaikkea osaat.

Seuroissa ja yhdistyksissä voidaan Eva Rönkön mukaan miettiä konkreettisesti, miltä uutena toimintaan mukaan tuleminen tuntuu. Kokevatko kaikki olevansa tervetulleita, ja saavatko he tukea alkuun päästääkseen? −Eroavaisuuksien sijaan liikunnassa on mahdollista keskittyä siihen, mikä yhdistää. Tämä asia voi olla esimerkiksi innostus samaan lajiin.

Elmo Lehikoisesta soveltava yleisurheilukoulu on tuntunut juuri itselle sopivalta harrastukselta. Erityisliikuntaryhmien liikunnanohjaaja Tanja Korhonen auttaa tarpeen mukaan.

Välimatka voi nousta esteeksi

Eräs liikkumisen eriarvoisuutta tuottava tekijä on asuinpaikka. Yliopistonlehtori Päivi Armila Itä-Suomen yliopistosta on mukana hankkeessa, jossa seurataan itäsuomalaisella syrjäseudulla asuvien nuorten arkea. Nuorten liikuntamahdollisuudet ovat yksi tutkittavista asioista.

Päivi Armilan mukaan organisoituun liikuntaan ja varsinkin joukkuelajeihin osallistuminen alkaa monin paikoin olla hyvin vaikeaa tai jopa mahdotonta jo pelkkien etäisyyksien vuoksi. Kaupungistumiskehitys ja väestön ikääntyminen ovat harventaneet nimenomaan nuorille tarkoitettuja yhteisiä liikuntamahdollisuuksia.

Vielä vaikeammaksi mieleiseen liikuntaan osallistuminen käy, kun syrjäseudun nuorella on liikunnan soveltamista edellyttävä vamma tai sairaus. Ratkaisuksi nuorten tilanteeseen ei Päivi Armilaan mukaan riitä heitto, että onhan maaseudulla yllin kyllin lenkki- ja hiihtomaastoja omatoimiseen liikkumiseen. −Tällöin ohitetaan nuorten tarve harrastaa nimenomaan toistensa kanssa. Yksinäinen tai etäyhteyksin ohjattu liikunta ei tarjoa samaa iloa kuin konkreettinen yhdessä tekeminen. Nuorten elämästä jää pois yksi kokonainen ulottuvuus, Armila sanoo.

Ratkaisuja on joissakin kunnissa etsitty esimerkiksi harrastusten liittämisestä koulupäivään ja yhteiskuljetuksista. Päivi Armilan mielestä on tärkeää pitää asiaa esillä ja miettiä edelleen luovasti keinoja mahdollistaa liikkumista yhdessä myös syrjäseuduilla. −Pahimmillaan jääminen liikunnan ulkopuolelle vaikuttaa negatiivisesti muuhunkin elämään. 

”Jokaisella lapsella on tarve liikkua”

Oman liikuntaryhmän löytäminen on ollut tärkeä juttu Elmo-pojalle. Äidin mukaan kyse on jopa koko kasvun ja minuuden kannalta olennaisesta asiasta.

Siilinjärveläinen Elmo Lehikoinen on iloinen, esikouluikäinen poika, joka tykkää kovasti liikkumisesta. Harvinainen epilepsia ja vaikea CP-vamma kuitenkin vaikuttavat siihen, millaiset harrastukset tuntuvat hänestä kivoilta. −Olemme olleet mukana ihan tavanomaisessa muskarissa ja Elmon ollessa pieni kaikille tarkoitetussa vauvauinnissa. Näissä harrastuksissa liikuntavamma ei ole ollut minkäänlainen este, äiti Karita Lehikoinen sanoo.

Hän suosittelee muillekin erityislasten vanhemmille niin sanottujen tavallisten ryhmien kokeilemista rohkeasti. Vinkkejä osallistumiseen kannattaa kysyä esimerkiksi omalta fysioterapeutilta tai toimintaterapeutilta.

Elmon kasvaessa on käynyt selväksi, että hän haluaisi lisäksi päästä ihan omaan ”liikkariin” kuten vammaton sisarus. −Oli iloinen yllätys, kun huomasin ilmoituksen täällä Siilinjärvellä kokoontuvasta lasten soveltavasta yleisurheilukoulusta. Olimme jo asennoituneet siihen, että Elmolle on varmaankin etsittävä harrastusta Kuopiosta saakka, äiti kertoo.

Ilman vanhempia

Äidin mukaan Elmo on ollut ryhmästä todella innoissaan vaikka onkin ainoa pyörätuolia käyttävä osallistuja. Tärkeä juttu on myös sen, että harrastukseen voi mennä avustajan kanssa ilman vanhempia. −Kouluikää lähestyvä lapsi haluaa jo tehdä välillä asioita erillään isästä ja äidistä, Karita Lehikoinen toteaa.

Hänen mielestään mahdollisuus harrastaa ja liikkua on iso periaatteellinen kysymys. −Se on jokaisen lapsen oikeus ja suoranainen välttämätön tarve. Terveille lapsille onkin onneksi tarjolla iso kirjo tekemistä.

Karita Lehikoinen muistuttaa, ettei erityislapselle useinkaan riitä pelkkä sopivan ryhmän löytäminen. Voidakseen osallistua hän saattaa tarvita lisäksi monia muita asioita: välineet, avustajan, kuljetukset ja niin edelleen. −Satsaaminen näihin kaikkiin joka tapauksessa kannattaa. On lapsen koko kasvulle ja minuudelle tärkeää, että hän saa kokemuksen yhdessä muiden kanssa harrastamisesta. 