PUNK -käsiohjelma by Tampereen Työväen Teatteri

Marko Järvikallas kiittää: Ursula Hallas, Otso Kautto, Okko Leo, Harri Virtanen, Veikko Nuutinen, Juho Gröndahl, Pasi Lampela, Sanna Rajala, Vastavirta-klubi, Piitse Koivisto, Atte Häkkinen, Anni Lötjönen Kuuntele PUNK soundtrack Spotifysta https://open.spotify.com/playlist/5f9C2kofTdfTwu6n0u2ieW?si=6721e49c51e54b5c

MARKO JÄRVIKALLAS

Kantaesitys 19.10.2021 Tampereen Työväen Teatterissa Eino Salmelaisen näyttämöllä

Käsikirjoitus ja ohjaus MARKO JÄRVIKALLAS Dramaturgi JUHO GRÖNDAHL Lavastussuunnittelu JANNE VASAMA Pukujen, kampausten ja maskien suunnittelu MARJAANA MUTANEN Valo- ja videosuunnittelu SAMI RAUTANEVA Äänisuunnittelu KYÖSTI KALLIO

Music supervisor sekä

musiikin harjoituttaminen

ja lauluvalmennus JUHA JUNTTU Tuottaja HEIDI KOLLANUS Apulaistuottaja ELISE RICHT

Esityksen kesto noin 2:40 (sisältää väliajan) Taiteen edistämiskeskus on tukenut näytelmän PUNK kirjoittamista.

rooleissa

HEIDI KIVIHARJU Liitu

MINERVA KAUTTO Jade

SUVI-SINI PELTOLA Pete

ERIIKKA VÄLIAHDE Tinde

SASKA PULKKINEN Pauli

JANNE KALLIONIEMI Sakka

AUVO VIHRO Liitun isä

JARI LEPPÄNEN

HISKI GRÖNSTRAND

JUHA JUNTTU

Lebu & Maanisdebut -bändi, Kolme Pekkaa, Talolliset, Blues-jäärä,

Proge-ukot, Poliisit,

Marjukat

Alkurytmien ja 2. puolen alun musiikin sävellys JUHA JUNTTU

tekninen toteutus

Näyttämömestarit ANTTI LAUTTAMÄKI, HANNU ALANEN Apulaisnäyttämömestari KARI KOSKIRANTA

Järjestäjä PIIA MÄKI

Kuiskaaja JUHA ÄYSTÖ

Tarpeistonhoitaja JOHANNA KEISKI Pukija TEIJA HYRKÄS Valo-ja video- operaattori SAMI RAUTANEVA / TERO KOIVISTO Ääniajot KYÖSTI KALLIO

Ääniteknikko ARI KÄKILEHTO

Lavastuksen valmistus AATU RANTASEN johdolla

KARI KOKKONEN, KARI KOSKIRANTA, HELI LUUKKANEN, TONI PALANDER, MARIANNE RAUTIAINEN, RAINO SAASTAMOINEN, KARI TOIVANEN, SEIJA VUORINEN

Tarpeiston valmistus VIRPI ANTILA, HANNA MATTILA

Pukujen valmistus EILA JOUTTUNPÄÄN johdolla

teosvastaava TAIJA-LEENA AUTIO sekä SATU ERIKSSON, PÄIVI HATANPÄÄ, INESSA TAPALA, HELI TAPPER, KATRI INNANMAA, LEA EEROLA, TEIJA HYRKÄS

Peruukit EMMI PUUKKA, TIINA RYYNÄNEN Kampausten ja maskien toteutus SARI RAUTION johdolla

teosvastaava EMMI PUUKKA sekä PEPINA GRANHOLM, TIINA HAAVISTO

Valokuvat ja graafinen suunnittelu KARI SUNNARI Käsiohjelman taitto JOHANNA HÄKKILÄ Tiedotus MIKA KAUHANEN Näytelmän tekijänoikeuksia hallinnoi MARKO JÄRVIKALLAS

MARKO JÄRVIKALLAS

pysy uteliaana VALTIONOSUUSTEATTERI ja punk – onko tähän yhdistelmään kirjoitettu jo lähtökohtaisesti paradoksi joka ei tyhjene? Tai onko niin kuten joku ehti jo sanomaan: siinä vaiheessa punk on viimeistään kuollut kun se tuodaan teatterin lavalle. No, mitähän se punk nyt sitten on, mitä se on ollut, mitä se ei ainakaan ole, onko se vain yksi nuorisomuoti muiden joukossa, ja onko se nyt sitten kuollut vai ei? Ainakin punk kiinnostaa: julkaistujen kirjojen määrä kasvaa, uusia dokumentteja ja elokuvia tuotetaan, ja nyt joku kirjoitti vielä näytelmänkin.

Lainasin näytelmään PUNK muutaman ajatuksen muusikko ja mielipidevaikuttaja Jello Biafralta: ”Magic and inspiration are where you find them. Stay curious and it´s always there. I´ve learned to respect that each generation has it´s own times, places, sounds and people. Why take that feeling away by saying it was cooler back then? Was it really?” Uteliaisuus ja inspiraatio. Niiden äärellä on oltu tätä esitystä tehtäessä. Livenä soitetut biisit ovat olleet esityksen selkäranka ja moottori, joka on pitänyt sykkeen korkealla. Posket hehkuen on huohotettu biisin päätyttyä, että on se täynnä energiaa (Hei Sinä, joka olet sitä mieltä ettei sun lempibiisejä ollut yhtään mukana, sori, ei mahtunu enempää). Mutta mitä on se ”energia”? Mihin se meidät kuljettaa? Punk on määrittelemätön ilmiö. Siihen voidaan liittää erilaisia piirteitä, sitä voidaan yrittää rajata erilaisin määritelmin, ovat ne sitten aikaan, paikkaan, musiikkiin, ihmisiin, ideologiaan tai pukeutumiseen liittyviä. Pohjalla särisee kuitenkin aina jokin määrittelemätön: alkurytmi, aggressio, purkautumisen ilo. En tiedä mitä punk on. Jos tietäisin niin uteliaisuus katoaisi. Sen tiedän että minulle tapahtui jotain merkittävää Lahdessa kun olin nuori, ja olen yhdistänyt sen kokemuksen koko elämäni ajan johonkin jota kutsutaan yleisnimityksellä ”punk”. Muistan jonkun kirjoittaneen jossain facebookin uumenissa että punk on suojakilpi hänen ja sietämättömän maailman välillä. Tunnistan tämän kokemuksen. Punk on turvapaikka, inspiraation lähde, näkökulma joka auttaa tunnistamaan ja kestämään valheen, teennäisyyden ja itsekkyyden. Ja tietenkin se musiikki! Ne keikat! Se ilo ja energia!

PUNK-näytelmä on minulle tutkimusmatka punk-kulttuuriin ja yksilön identiteetin muodostumiseen. Se on myös erään kollektiivin sisäisten jännitteiden kuvaus. Kuohuva vuosi 1991 piirtää kehyksen, nykyaika toisen. Entä se kaupunginteatterin ja punkin paradoksi? Punk on itsessään paradoksi. Jokainen väite ja tulkinta kumoutuu toisella. Ehkä sen helmoihin mahtuu vielä yksi tällainen esitys. Ja jos asia vaivaa, että niinkö vai näin, on parasta kokea tämä esitys ihan itse.

MARKO JÄRVIKALLAS on kirjailija, dramaturgi ja ohjaaja. www.markojarvikallas.com

U O Y E K A M L L I W S DNES

R I E W R U YO E L O H W U R O E Y G P N E O E R K ST L L I W E D I S K R A D YOUR O Y T C E N N O C L L I W Y T I L D I L B R A O R E W N G L N U I V R E R F U F O U Y S R U O F O T S E R E TO TH E E R F U O Y T E S L L I W Y T I U V I O T Y A E H T R I C W G N O YOUR R W G N I H T O N THERE´S G N I H T O N S ´ E R E H T U O Y H T I W WRONG – S D R O W S S A R C – 10

OU D

ANNI LÖTJÖNEN JOS OLISIN tavannut elämäni ensimmäisen punkkarin jossain muualla kuin kotini keittiössä saattaisin olla eri mieltä punkkareista. Tai sitten en. Isoveljeni vihreä keesi, kilisevät lävistykset ja kloorilla värjätyt farkut olivat upeinta, mitä kymmenenvuotias lentopalloilija-Anni oli nähnyt. Kettingissä roikkuva pikkulukko kaulan ympärillä näytti paremmalta kuin valkoisessa narussa killuva pikku tutti-koruni. Tuulipuvussa ja ehjissä jameksissa vaeltava itäsuomalainen jono ei tuntunut normaalilta. Punk tuntui. Minulle punk on alusta asti ollut kaunista, rohkeaa, vapaata. Siinä missä valkokaulukset ja tymäkkä partavesi herättävät minussa varautuneisuutta, ymmärrän täysin, että reikäinen villapaita ja savukkeen leijaileva odour ei kutsu kaikkia luokseen. Punk on kaunista katsojan silmässä, olisi naiivia väittää muuta.

mitä on odotettavissa, kun tapaat punkkarin? Keskenään punkkarit tervehtivät toisiaan kuten kuplavolkkari kuskit tai motoristit. Ei nostamalla kättään, se olisi liioittelua keneltä tahansa jalan kulkevalta skandinaavilta, mutta katseellaan, sisäisesti hymyilemällä - jos on ottanut kaljaa aamukahvin sijasta, hymy kiipeää hartioiden yläpuolelle. Punkkareiden kesken vallitsee yhteisymmärrys ja kunnioitus samaa aatetta kohtaan. Verkkari-veijo ei tervehdi toista samanlaista, suhisevat lahkeet eivät kerro kumman puolella käyttäjä seisoo, sehän voi olla vaikka mikä rosvo tai metkuilija. Sinänsä kehno vaate, vaikka kaikilla meillä vähintään yhdet sellaiset on. Haluaisin sanoa, että punk teki minusta avoimen. Sellaisen juuri oikealla tavalla erilaisuutta hyväksyvän ja ymmärtävän. Se ei tietenkään pidä paikkaansa, olenhan vain ihminen, mutta väitän, että se on parempi alku kuin erään konservatiivisen puolueen arvopohja (lue: harhaohje), jossa yhdistäviä asioita ovat vapaus,

sivistys, mahdollisuuksien tasa-arvo sekä demokratian ja avoimen yhteiskunnan puolustaminen. Resting bitch face tähän. Punkkarit tuomitsevat ja arvottavat siinä missä muutkin - sydän on kuitenkin paikallaan tuomioita jaettaessa. Punkkarit huolehtivat heikoimmistaan, toisistaan, ympäristöstä, eläimistä, luonnosta, kulttuurista, jopa ulkonäöstään. Kaikkien kannattaisi olla vähän punkkari.

Laulan Huora-nimisessä bändissä. Tiedän, se on vaikea nimi. Sitä ei valittu siksi, että se herättäisi huomiota, vaan siksi, että nimi herättäisi miettimään omaa suhdetta kyseiseen sanaan, sen tuomiin mielikuviin, vaikeisiin tunteisiin, ärsytykseen… Punkkarit suuntaavat katseen siihen, mitä on vaikea ajatella. Laulan työttömyydestä, köyhyydestä, eriarvoisuudesta, sodasta. Älä ammu viestintuojaa, kestä sanoman nostattamat vaahtopäät ja sinäkin voit vaikuttaa enemmän kuin luulit. Olet se kuuluisa osa muutosta, jota haluat nähdä. Vaikka punkkarit ovat pettyneitä banaaliin tavallisuuteen, maailman epäreiluuteen ja turhuuden kukoistukseen, emme halua kaiken olevan anarkiaa. Pieni alkuräjähdys riittäisi. Sellainen, jonka jälkeen voitaisi ajatella kaikki uusiksi. Ei montaa asiaa, ainoastaan kaikki. Punk ei tartu katsomalla, kuten ei tyylitajukaan. Punkkarin näkemistä ei tarvitse pelätä. Turvallisempaa on kohdata yöllä punkkari kuin Chaneliin pukeutunut rouva. Coco oli natsi ja salainen natsien agentti. Hänen toimintansa huolestuttaa minua enemmän kuin sokeria, hiivaa ja vettä kylpyhuoneessa hämmentävä söpöliini.

Kirjoittaja Anni Lötjönen ei pelaa enää lentopalloa. Näinä päivinä käsissä pysyy mikrofonin ja kynän lisäksi työttömien tukihakemukset. Anni toimii yksilöohjaajana nuorten aikuisten työvalmennuksessa, laulaa Huora-yhtyeessä ja sanoittaa orkesterin kappaleet, sekä julkaisi juuri esikoisromaaninsa Loppuunpalamaton.

ATTE HÄKKINEN

nelosteatterilta vallattuihin taloihin

KOTKASSA Satamakatu 4:ssä sijaitsee Nelosteatteri, jossa olin näytelmäkerhossa 1990-luvulla lapsena ja nuorena. Eräänä päivänä teatterin ilmoitustaululle oli ilmestynyt juliste teatterilla järjestettävästä keikasta, jossa oli kiinnostavan kuuloisia bändejä kuten Olotila, Amen ja Uutuus. Sisäänpääsymaksu oli muutaman markan, joten päätimme kavereitteni kanssa lähteä katsomaan, että mistä oli kysymys. Olin tuolloin 13- vuotias. Muistan jännittäneeni keikkaa paljon, vaikka teatteri tilana oli vuosien varrella tullut tutuksi näytelmäharrastukseni kautta.

Keikkailtana teatterin pihalla seisoi tummanpuhuvia hahmoja, mutta heidän katseensa eivät olleet tuomitsevia. Ensimmäi nen ajatukseni oli, että mistä viemäreistä keesipäät olivat tänne löytäneet, sillä heitä ei koskaan näkynyt Kotkan kaduilla. Myöhemmin selvisi, että punkskene liikkui julkisilla kulkuneuvoilla paljon ja keikkoja lähdettiin katsomaan ympäri Suomea. Kun astuin sisään teatteriin, niin tunnelma oli jotenkin karnevalistinen. Väkeä oli paljon ja suurin osa oli selkeästi tukevassa humalassa. Anniskelua ei ollut, mutta epäilin, että mehukatti-purkeissa oli jotain sekamehua väkevämpää. Tupakansavua oli sisällä enemmän kuin koskaan. Alakulttuuriväki tungeksi toisiaan vasten ja sohvalla nuoripari oli löytänyt toistensa suut. Olin kavereitteni kanssa selkeästi

porukan nuorimmat. Kukaan ei varsinaisesti pyrkinyt juttelemaan kanssamme, eikä myöskään tarjonnut tupakkaa tai alkoholia. Me olimme selkeästi liian kakaroita, joiden liian isoihin hevipaitoihin suhtauduttiin huvittuneesti hymyillen. Keikat olivat kaoottisia. Päihtynyt yleisö pogoili vimmatusti ja jengiä daivaili yleisöön esiintymislavana toimivalta näyttä möltä. Intouduin pittiin riehumaan ja selvisin siitä. Suuri kokemus oli se, että kun kaaduin maahan, niin auttavat kädet nostivat ylös. Koin luottamusta minulle täysin tuntemattomiin ihmisiin. En myöskään ollut enää yksin mustissa vaatteissani, vaan olin löytänyt heimon, johon kuulua. Myös uusnatsiskinejä kävi paikalla kovistelemassa, mutta uhkaava tilanne väistyi ja skinit häipyivät paikalta. Ehkä punktapahtuman teki vaikuttavaksi myös se, että tunsin oloni turvallisemmaksi kuin jossain julkisessa puistossa, jossa oli tottunut välttämään katseita turpaan saannin pelossa. Yritin opiskella heimosymboleja nahkatakeista, mutta en muistanut paluumatkalla kuin tekstin ”Kuolleet kukat”, joka oli taiteiltu erään punkkarin takkiin. Lukiossa minua pyydettiin punkbändiin kitaristiksi. Hieman ironisesti kitaransoittotaitoani ei kuitenkaan arvostettu tarpeeksi, joten päädyin mikin varteen. Teatterissa olin opetellut äänenkäyttötekniikan, jolla takapenkin mummokin kuuli vuorosanat. Ensimmäinen itsejärkätty keikka oli kuukauden päästä bändin perustamisesta paikallisella Järjestötalolla. Meillä ei ollut vielä settilistaa kasassa, mutta biisejä syntyi liukuhihnalta, kun oli pakko. Ensimmäisellä keikalla omia biisejä oli muistaakseni seitsemän ja lisäksi soitettiin yksi cover-biisi Selkkausta. Keitimme keikalle 20 litraa kiljua. Emme tosin olleet ottaneet huomioon, että kilju punk nuorison muotipäihteenä oli menettänyt roolinsa jo muutama vuosi sitten. Bileet olivat hauskoja, mutta krapulassa tahmeiden lattioiden luuttuaminen ei, joten kiljusta luovuttiin parin tapahtuman jälkeen. Bändillä julkaisimme itse levyjä ja pääsimme esiintymään ulkopaikkakunnille ja Puntala rockiin.

Seuraava punkbändini vei minut ulkomaiden vallattuihin taloihin keikoille. Punkskene oli ja on kansainvälinen verkosto, jota on rakennettu ilmiön alusta asti. Samalla se on myös ollut kansallisesti merkittävä asia, jossa lyriikat on voitu esittää omalla äidinkielellä ja silti bändit ovat tehneet kansainvälisiä uria. Punk on toki muutakin kuin musiikkia. Se on pienlehtiä, tapahtumia, ruuanlaittoa, ystävien kanssa hengeilua ja sarjakuvia. Se on toki myös lieveilmiöitä eli päihteitä ja hyväksikäyttöä, mutta myös suvaitsevaisuutta ja kehitystä. Punk on etupäässä sitä, että ulkopuolisuuden tunnetta kokevat ihmiset löytävät kaltaisensa. Toisaalta se on ollut alusta asti ristiriitoja täynnä oleva alakulttuuri. Punk on pitänyt aina sisällään niin herkkiä ajattelijoita kuin öykkäreitäkin. Kulttuurissa on ihailtu päihteitä, mutta myös kieltäydytty niistä kokonaan. Se on inhimillinen kulttuuri vikoineen. Punkskene on näyttänyt punkstoon myötä pimeän puolensa, mutta myös kykynsä itsereflektioon. Punk ei kuole, mutta sillä on mahdollisuus kasvaa, kehittyä ja oppia pitämään jäsenistään parempaa huolta. Minulle punk on antanut itse tekemisen mallin, joka on ohjenuorani vielä tänäkin päivänä. Kaikkea voi tehdä vaikkei valmiiksi osaa ja jos tulee ongelmia, niin aina voi kysyä kaverilta. Haluaisin, että tulevaisuuden punk on myös välittämistä, kuuntelemista ja tilan antamista. Näistä asioista on jo laulettu tarpeeksi. Nyt on aika toimia.

Kirjoittaja Atte Häkkinen on soittanut Rainhold, Derrida, Raptus ja Hjärnblödning punk-yhtyeissä. Hän on ammatiltaan äänitaiteilija, ohjelmoinninopettaja ja musiikintutkija.