Kantaesitys Tampereen Työväen Teatterissa Eino Salmelaisen näyttämöllä 29.8.2015. Arvioitu kesto 2:50 väliaikoineen. Eriikka Väliahde
VILJA
Tommi Raitolehto
ALEKSI
Auvo Vihro
MATTI, Aleksin isä. Myös teologian opiskelija, uskova psykologi ja suruvaippa.
Teija Auvinen
RAAKEL, Aleksin äiti. Myös äiti, toimitsija, ei-uskova psykologi ja suruvaippa.
Jyrki Mänttäri
VÄINÖ, rauhanyhdistyksen johtaja. Myös koululainen, naapuri, toimitsija ja suruvaippa.
Jukka Saikkonen
SALOMON, saarnaaja. Myös Jehovan todistaja, koululainen, vanhempi mies ja suruvaippa.
Suvi-Sini Peltola
KAISLA, KATRI Myös sisko, koululainen, riparilainen, nainen ja suruvaippa.
Miia Selin
MARIA Myös äiti, sisko, riparilainen, nainen ja suruvaippa.
Jari Ahola
TAIKKI-HEIKKI Myös Jehovan todistaja, riparilainen, toimitsija, puhuja, lääkäri ja suruvaippa.
Esityksissä vuorottelevat lapsinäyttelijät: Mesihelmi Mänttäri / Saana Koivula Akusti Mänttäri / Emilia Eerola Niilo Kallio
KAISLA OTSO / MERI PYRY
Pohjautuu PAULIINA RAUHALAN kirjaan Taivaslaulu Dramatisointi SEIJA HOLMA Ohjaus HEIDI RÄSÄNEN Lavastus ja pukusuunnittelu PIRJO LIIRI-MAJAVA Kampausten ja maskien suunnittelu SARI RAUTIO Koreografia RIINA HUHTANEN Valosuunnittelu TJ MÄKINEN Äänisuunnittelu NIKLAS VAINIO Tuottaja HEIDI KOLLANUS Apulaistuottaja ELISE RICHT Tekninen päällikkö RAULI KOVALAINEN Näyttämömestari ANTTI LAUTTAMÄKI Apulaisnäyttämömestari ANTTI PALO Järjestäjä-kuiskaaja PIIA MÄKI Äänimestari NIKLAS VAINIO / TERO KOIVISTO Valomestari TJ MÄKINEN / TERO KOIVISTO Näyttämömies TUOMAS OITTINEN Tarpeistonhoitaja TIINA MATTSSON Pukija/pukuhuoltaja TEIJA HYRKÄS Kampaukset ja maskeeraus SARI RAUTIO, EIJA MIKKOLA Lavasteiden valmistus TTT:n lavastamo AATU RANTASEN johdolla Tarpeiston valmistus VIRPI ANTILA Viljan maalaukset HELI LUUKKAINEN Pukujen valmistus TTT:n puvustamo EILA JOUTTUNPÄÄN johdolla, vastaava ompelija INESSA TAPALA Lastenhoitaja MINNA VIKLUND Käsiohjelman toimitus MIKA KAUHANEN Valokuvat ja juliste KARI SUNNARI Käsiohjelman graafinen suunnittelu JENNI MIETTINEN Esitysoikeuksia valvoo Näytelmäkulma – Nordic Drama Corner.
Kuva: Vesa Ranta
Kenen kertomus on tosi? Sherlock Holmes ja tohtori Watson lähtivät telttaretkelle. Illan tultua he pystyttivät teltan ja kävivät nukkumaan. Keskellä yötä Holmes herätti ystävänsä ja kysyi: ”Watson. Katso tuonne ylös ja kerro, mitä näet.” ”Näen miljoonia tähtiä”, vastasi Watson. ”Niin, mutta mitä se merkitsee?” tivasi Holmes. Tarina Holmesista, Watsonista ja tähtitaivaan merkityksestä tulee mieleeni, kun ajattelen viime vuosien runsasta keskustelua vanhoillislestadiolaisuudesta. Mitä kaikkea yhteisö ja usko voivatkaan merkitä eri ihmisille? Lestadiolaiskeskusteluissa on puhuttu hyvinvoinnista ja pahoinvoinnista, uskonnonvapaudesta ja vallankäytöstä. Puheenvuoroissa korostuvat voimakkaimmin ääripäät. On tarinoita, joissa kaikki on mennyt hyvin, ja on tarinoita, joissa kaikki on mennyt huonosti. Ääriesimerkkien avulla on pyritty muodostamaan kuva koko yhteisöstä: Ovatko he onnellisia vai onnettomia? Ovatko he siunattuja vai uhreja? Kaikki lestadiolaisuudessa kasvaneet eivät tunnista itseään ääripäistä. Suhde kotiin ja kulttuuriin on usein monisävyinen. On sekä rakkaita että raskaita muistoja, on sekä rauhan että ristiriitojen aikoja, ja nämä kaikki limittäin merkitsevät jotain paljon mutkikkaampaa kuin joko-tai. Tämä on myös Taivaslaulu-romaanin lähtökohta. Taivaslaulu syntyi, kun ymmärsin lestadiolaisuuteen liittyvän valtavan tarinallisen potentiaalin. On vahva alakulttuuri ja toiseus, on omaperäinen kieli ja suuret alkukertomukset, on kansallisromanttinen ihanteellisuus ja henkilökohtainen heittäytyminen Jumalan huomaan, on yhteisön turva ja kontrolli sekä riipaisevat opilliset ja eettiset kysymykset – ja kaiken sen keskellä tavalliset ajattelevat ja tuntevat ihmiset. He jotka yrittävät elää arkea ja hyvää elämää siinä sosiaalisessa ja historiallisessa yhteisössä, johon ovat sattuneet syntymään. He jotka yrittävät löytää sopusoinnun, jotta eivät joutuisi maanpakolaisiksi ja aloittamaan aivan alusta.
TAIVASLAULU VIIME VUOSIEN LUETUIMPIA Pauliina Rauhalan esikoisromaani sai lukijat liikkeelle. Kaupunginkirjastoissa Taivaslaulusta tuli yksi lainatuimmista nimikkeistä ympäri Suomea, ja kirjailijan kotikonnuilla Oulussa teos jopa rikkoi kaikkien aikojen varatuimman kirjan ennätyksen. Ilmestyttyään elokuussa 2013 Taivaslaulu komeili vuoden ajan kymmenen myydyimmän kotimaisen kaunokirjan joukossa, kertoo kirjakauppiaiden julkaisema Mitä Suomi lukee -lista. TUNNUSTUKSIA • Kaarlen palkinto (Gummerus) • Kiitos kirjasta -mitali (Kirjakauppaliitto, Suomen Kirjastoseura) • Blogistanin Finlandia (suomalaisten kirjabloggaajien äänestys) • Vuoden kristillinen kirja
Lestadiolaisuus kasvuympäristönä on opettanut minua havainnoimaan vähemmistöjen asemaa, stereotypioita ja ennakkoluuloja ja samaistumaan kaikkiin heihin jotka ovat toisia. Se on opettanut myös, mitä tarkoittaa elää kaksinkertaisessa marginaalissa, toisena sekä yhteisön sisä- että ulkopuolella. Se on opettanut tarkkailemaan meidän ja muiden suhteita, joissa oman ryhmän identiteettiä rakennetaan liian usein negatiivisten peilikuvien avulla, joissa minä-sinä-suhteiden sijasta lähimmäisistä käytetään pronominia se tai ne. Kulttuurien ja puhetapojen kohtaaminen ei ole kirjoittamisen näkökulmasta uhka vaan mahdollisuus. Ei ole yhtä oikeaa ja kattavaa meidän tai heidän tarinaa, vaan monet äänet ja todellisuudet elävät rinnakkain pienenkin yhteisön sisällä. Hiljaisuus on minulle kirjoittamisen lähtökohta. Siitä mistä ei voi puhua tulee kirjoittaa. Maailmojen ja kielten välinen kuilu on sekä haastava että inspiroiva. Merkitysten murtumat pakottavat etsimään uusia sanoja. Syvimmän ilon löydän lauseista, jotka rakentavat siltoja menetyksen ja kaaoksen yli. Uskon yhä, että hyvin monet ihmiset ja ihmisryhmät pyrkivät elämässään vilpittömästi hyvään, parhaan tietämyksensä mukaan. Tämä koskee myös lestadiolaisia. Vaikeampaa on hahmottaa, että kaunis ja oikea saattavat ilmetä eri tavoin. Ihmiset turvautuvat kovin erilaisiin merkitysjärjestelmiin, joista toisia ymmärrämme paremmin ja toisia huonommin. Se mikä yhdelle voi näyttäytyä vankeutena merkitsee toiselle vapautta. Sherlock Holmes kysyy pimeässä yössä retkikaveriltaan Watsonilta, mitä tähtitaivaan näkeminen merkitsee. Tarina muistuttaa osuvasti siitä, että yhdelle itsestään selvä näkökulma ei välttämättä ole toiselle ensisijainen tai edes huomionarvoinen: Watson pohti hetken. ”Tähtitieteen näkökulmasta se merkitsee, että on olemassa loputtomasti galakseja ja niissä kenties lukemattomia planeettoja. Astrologisesti tarkasteltuna Saturnus näkyy olevan kalojen tähdistössä. Jos havainnoidaan aikaa, tähdistä voidaan päätellä, että kello on nyt kolme yöllä. Meteorologisesti katsottuna näyttää siltä, että huomenna tulee kaunis päivä. Teologisesta näkökulmasta tähtitaivas on todiste siitä, että Jumala on kaikkivaltias ja me ihmiset pieniä ja mitättömiä. Miksi kysyt, ystäväni? Mitä tähdet kertovat sinulle?” Holmes oli hetken vaiti. Sitten hän murahti: ”Watson, senkin idiootti. Joku on varastanut telttamme.” Pauliina Rauhala, kirjailija
Lapsenuskon loppu Esitystä ohjatessani mietin minkälainen ihminen ei menettäisi koskaan lapsenuskoaan ja millaiselta maailma hänen silmillään näyttää. Niin kun lapsen joka ehdoitta ja kyseenalaistamatta luottaa vanhempiinsa vailla murheita, koska kodin rakkaus on loppumaton ja hyväksyvä. Valvoin öitä pienen vauvan kanssa, kun ensi kerran luin romaanin. Samaistuin hurjaan ajatusleikkiin sudenhetken aikaan; entä jos en voisi valita ja elämä jatkuisi näin lapsi toisensa jälkeen, vailla helpottavaa tietoa että väsymys hellittäisi joskus, että saan kroppani vielä itselleni. Halusin nähdä naisen juoksemassa pois paljaasta erämaasta, jollaiseksi väsymys ja näköalattomuus ovat sen muokanneet. Näyttämö on myös Kaislan nukkekoti, jossa turvallisuudentunne järkkyy ja missä aikuisten maailma on maagista leikkiä. Taivaslaulun yllä leijuvat enteilevästi korpit ja perhoset, säteilevät naispyhimykset ja rajuilma. Kutsun Taivaslaulua Viljan ja Aleksin tarinaksi uskosta rakkauteen. Uskonkamppailujensa keskellä heille yhteisin jaettava on horjumaton rakkaus toisiinsa. Suhtaudun näytelmän henkilöihin myötätunnolla ja niin, että kriittisyydenkin jälkeen jokaisella säilyy uskon rauha. Toivon, että katsoja voi kokea esityksen voimaannuttavana kertomuksena oman äänensä löytämisestä, uskosta ja epäilystä. Heidi Räsänen, ohjaaja
- Näihin kahteen kaatuu kiikkerä pursi. - Älä luovuta, mulla on ihan samanlaisia päiviä. - Tämä ei ole ohimenevä päivä, tämä on luola, jonka suuaukko on sortunu. - On mullaki pitkiä alakulon jaksoja aina raskauden alussa, mutta silti tuntuu, että oon jotenki lähempänä Jumalaa.
Vanhoillislestadiolaisuus puhuttaa Lestadiolaisuutta on verrattu pieneen tunturipuroon, josta on kasvanut vuolas kevättulva. Se on Pohjoismaiden suurin evankelis-luterilaisen kirkon sisällä toimiva herätysliike, jonka juuret ulottuvat 1800-luvun puoliväliin. Historiankirjoitus alkaa vuodesta 1844, jolloin kirkkoherra Lars Levi Laestadius koki hengellisen uudistumisen Pohjois-Ruotsissa. Aikalaiskertomusten mukaan hänen palavat saarnansa ja värikkäät kielikuvansa herättivät kansaa uuteen uskoon niin väkevästi, että mielenliikutuksen valtaan joutuneita seuraajia alettiin kutsua pilkkanimellä ”hihhulit”. Lestadiolaisuus levisi kuin kulovalkea Suomen, Ruotsin ja Norjan pohjoisiin osiin. Taustalla ei ollut suunnitelmallista lähetystyötä, mutta Lapin lasten lähetyskoulut ja Kaaresuvannon raittiusseuran lähetit edistivät sanoman leviämistä. Pohjois-Norjassa osa syrjitystä saamelaisväestöstä tulkitsi lestadiolaisuutta omalla tavallaan Kautokeinon hurmoksessa, jonka seuraajat tekivät väkivaltaisia hyökkäyksiä paikallisia vallanpitäjiä vastaan. Laestadius kuitenkin sanoutui irti tästä ilmiöstä. Etelän suuriin kaupunkeihin lestadiolaisuus valui selvästi hitaammin. Yhä edelleen liikkeellä on suhteellisesti eniten kannattajia Etelä-Lapissa, Pohjanmaalla ja Koillismaalla. Vanhoillislestadiolaisuus on suurin suunta liikkeessä, joka on jakaantunut useisiin eri haaroihin. Sen opetuksessa keskeisintä on eroavaisuus uskovien ja ei-uskovien välillä; oikealla tavalla uskovia ovat ainoastaan liikkeeseen kuuluvat ja sen oppia noudattavat henkilöt. Lestadiolaisuuden erityispiirteitä ovat myös maallikkosaarnaajat ja kiistanalai-
nen ”avainten valta”, jonka mukaan oikeus synninpäästöön on kaikilla ”oikein uskomassa olevilla”. Rauhanyhdistykset ovat vanhoillislestadiolaisen liikkeen paikallisorganisaatioita. Nykyisin niitä on yli kaksi sataa ja suurin toimii Oulussa. Päämääränä on ”herättää ja elvyttää kristillistä uskonelämää sekä edistää kristillissiveellisten elämäntapojen, kansanraittiuden ja isänmaallisen mielen vakiinnuttamista kansamme keskuudessa”. Rauhanyhdistykset järjestävät seuroja, joista tunnetuin on vuosittain kymmeniä tuhansia kävijöitä – ja melkoisen määrän asuntovaunuja – keräävä megatapahtuma Suviseurat. ARVOT TÖRMÄYSKURSSILLA? Vanhoillislestadiolaista liikettä on arvosteltu siitä, että sen yhtenäisyys rakentuu yksilönvapautta rajoittavien uskonnollisten määräysten varaan. Keskusjohdon linjaamat elämäntapasäännöt ovat ”armoneuvoja”, mutta niitä on annettu kuitenkin ”Jumalan valtakunnan hallituksen” ominaisuudessa. Ken ei ota neuvosta vaarin, voi joutua erilleen yhteisöstä ja menettää autuutensa. Joidenkin arvioiden mukaan liikkeen sisällä on kuitenkin alettu vähitellen sallia moniarvoisempaa keskustelua 2000-luvun aikana. Ehkäisykielto on neuvoista ehdottomimpia. Siihen ovat puuttuneet ihmisoikeuskysymyksenä mm. Ihmisoikeusliitto ja Tasa-arvoasiain neuvottelukunta. Myös terveydenhuollon ammattilaiset katsovat, että toistuvat raskaudet saattavat uhata äidin psyykkistä ja fyysistä
terveyttä, kun edellisestä ei ehdi toipua ennen kuin uusi jo alkaa. Perheenisätkin voivat olla kovilla paisuvan pesueen mukanaan tuoman taloudellisen taakan ja parisuhteen kuormittumisen takia. Samaan aikaan monet suurperheistä ovat onnellisia ja selviytyvät arjestaan hyvin. Teokseen Usko, toivo ja raskaus haastateltiin kymmeniä uupuneita äitejä. Kirja ei siis ole mikään keskimääräinen otanta lestadiolaisperheistä. Kirjoittaja Vuokko Ilola kuvailee omia kokemuksiaan: ”Lapset pitäisi jaksaa ottaa vastaan Jumalan lahjana. Samalla kokee riittämättömyyttä ja syyllisyyttä, koska tuntee, ettei pysty olemaan läsnä kaikille lapsilleen. On myös jatkuva pelko tulevaisuudesta: montako lasta vielä tulee.” ”Vanhoillislestadiolaisten rauhanyhdistyksissä tarjotaan apua ja vertaistukea väsyneille äideille”, sanoo puolestaan liikkeen vaikutusvaltaisin hahmo, Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen (SRK) puheenjohtaja Viljo Juntunen. ”Emme halua jättää äitejä yksin”, hän toteaa Aamulehden haastattelussa. Samalla ehkäisykiellosta pidetään kuitenkin tiukasti kiinni. Sukupuolten välinen tasa-arvo on puhuttanut vanhoillislestadiolaisen liikkeen vastuutehtävien jakamisessa. Naispappeus ei käy päinsä, eivätkä naiset myöskään ole mukana päätöksenteon ylimmällä tasolla, vaan korkeintaan paikallisyhdistysten hallinnossa tai opetus- ja asiantuntijatehtävissä. Tampereen rauhanyhdistyksen puheenjohtajan Eero Pellikan mukaan syytä huoleen ei ole: ”Ihmiset
ajattelevat, että nainen olisi meillä alistettu, koska naiset eivät puhu seuroissa eikä Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen johdossa ole yhtään naista. Jäsenet ovat itse valinneet veljet SRK:hon. Vastuutehtäviin ei ole pyrkyryyttä”. Yhteisön painostusta ovat kokeneet monet vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuneet. Takavuosien hoitokokouksissa käytetyistä menetelmistä liikkuu kauhutarinoita henkisen väkivallan, nöyryyttämisen ja julkisen häpäisemisen akselilla. Käypä hoito näyttäytyi erityisesti 70-luvulla erilaisena kuin esimerkiksi nykyaikaisessa luterilaisessa kirkossa, jossa määritelmä kristillisestä sielunhoidosta lähtee vapaaehtoisuudesta, kahdenkeskisyydestä ja luottamuksellisuudesta. Vanhoillislestadiolaisesta yhteisöstä poissulkemista tai irtautumista on kuvattu kivuliaaksi kokemukseksi, joka on joskus johtanut perhe- ja ystävyyssuhteiden katkeamiseen. Vanhoillislestadiolaisten äänenkannattajan, Päivämies-lehden, tuoreessa haastattelussa Viljo Juntunen ei hylkää erimielisiä. ”Jos uskoon ja elämään liittyvissä kysymyksissä ei saavuteta yksimielisyyttä ja yhteistä ymmärrystä, se ei saa johtaa toisen osapuolen karttamiseen tai sen kanssa tekemisessä olevien joutumiseen epäilyksen alaisiksi. Samaa periaatettahan pidämme itsestään selvänä myös silloin, kun joku uskovaisen perheen nuori luopuu uskostaan. Hän on edelleen vanhemmilleen ja läheisilleen yhtä rakas kuin ennenkin.” Arkielämän tasolla vanhoillislestadiolainen liike suhtautuu torjuvasti moniin valtaväestön
normaaleina pitämiin ilmiöihin. Esittävää taidetta, kuten teatteria, tanssia ja konsertteja, vierastetaan mm. siihen liittyvän ”oman kunnian tavoittelun” takia, samoin maailmallista populaarimusiikkia. Sen sijaan kirjallisuus, kuvataide ja klassinen musiikki voivat parhaimmillaan olla jalostavia hyveitä. Luultavasti tunnetuin kielto lestadiolaisuudessa koskee televisiota. TV-vastaanottimen hankkiminen kotiin määriteltiin synniksi vuonna 1963 SRK:n vuosikokouksen päätöksellä. Määräyksestä ei ole lipsuttu, vaikka nykyisin samoja ohjelmia katsotaan tietokoneen kautta eri teknologialla; valtaosan ohjelmasisällöistä ajatellaan silti olevan kristillisten perusarvojen vastaisia. Netissä surffaaminen on lestadiolaisillekin nykyisin arkipäivää, mutta uskonnollisiin nettikeskusteluihin osallistumiselle liikkeellä on kielteinen kanta. Meikkaaminen ja korvakorut ovat yhä pannassa, mutta sen sijaan kielto käyttää ikkunallista pesukonetta on Eero Pellikan mukaan silkkaa legendaa: ”Jo päivän lehdessä esitellään kaikki ihmisten vaatekappaleet. Jos emme saisi nähdä niitä, pitäisi tilata oma painos, josta kuvat olisi poistettu”. NÄKYMIÄ TULEVAISUUTEEN Kirkkohistorian professori Jouko Talonen arvioi eri lestadiolaisryhmiin kuuluvien määräksi maailmanlaajuisesti noin 164 000 henkeä. Pohjoismaat ja siirtolaisten Pohjois-Amerikka ovat lestadiolaisuuden tärkeitä alueita Venäjän ja Viron ohella. Lähetystyön myötä liike kasvaa tätä nykyä eniten Afrikassa, mutta globaalilla tasolla lestadiolaisuus on pieni uskonsuunta.
Vertailun vuoksi esimerkiksi helluntailaisuutta tunnustaa maailmassa arviolta jo noin 115 miljoonaa ihmistä, ja muiden karismaattisten suuntien ohella se valtaa räjähdysmäisesti alaa kehittyvissä maissa. Polarisaation ääripäistä eli uskonnottomuudesta ja radikaalista islamista puhumattakaan. Nähtäväksi jää, kasvaako vai väheneekö lestadiolaisuuden kannattajakunta, ja tekeekö liike tulevaisuudessa myönnytyksiä maallistuvassa nyky-yhteiskunnassa. Eero Pellikan mielestä vanhoillislestadiolaisuus ei ole murroksessa. ”Emme koe näin, vaikka pieni aktiivinen joukko haluaisi muuttaa liikettä. Koska Jumalan sana ei muutu, uskomme ei muutu.” Lähteitä: - Päivämies 22.4.2015. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) puheenjohtajan Viljo Juntusen haastattelu. - Aamulehti 9.9.2014. Viljo Juntusen haastattelu. - Aamulehti 29.4.2014. Tampereen rauhanyhdistyksen puheenjohtajan Eero Pellikan haastattelu. - Aila Ruoho ja Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus (Atena 2014). - Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) verkkosivut: rauhanyhdistys.fi - Wikipedia
N채en l채hteen ja lumpeenkukan, kuulen toukomettisen ja mets채n puron, haistan sammalen ja tuoreen ruohon, maistan hunajan ja koivunmahlan, tunnen aamukasteen ja auringon.
-K aisla, äiti tulee pian kotiin. Kesän alussa, vauvojen kanssa. Isi tietää. - Tiiätkö sää varmasti? Tuleeko siis ennen eskaria? - Tiedän varmasti. Paljon ennen eskaria.
Väsynyt, apua on saatavilla! Oletko uupunut? Ovatko perheen suhteet solmussa? Elämänhallinta kateissa? Monenlaista apua lapsiperheiden pieniin ja suuriin ongelmiin on saatavilla. Keväällä 2015 voimaan tulleen sosiaalihuoltolain tavoitteena on laskea lapsiperheiden kynnystä hakea apua kuormittavissa tilanteissa. Erilaisten tukimuotojen viidakossa suunnistamista helpottaa Tampereella uusi Pyydä apua -nettipalvelu. ”Sinne voi jättää kysymyksensä tai yhteydenottopyynnön, ja kaupungin perhepalveluiden palveluohjaajat vastaavat kolmen päivän sisällä”, kertoo Tampereen kaupungin lapsiasiamies Tiia Heinäsuo. ”Kysyä voi mitä vain kerhopaikoista harrastusmahdollisuuksiin tai perheen jaksamisesta lastensuojeluasioihin”. Heinäsuon mukaan myös neuvolan, päiväkodin tai koulun henkilökunnalta sopii kysyä apua ongelmatilanteissa. Käytännöllistä apua arjen pyörittämiseen on mahdollista saada edullisesti kaupungin kotipalvelusta, jos esimerkiksi tilapäinen sairaus on vienyt vanhempien toimintakyvyn. Vastoin yleistä uskomusta kodinhoitajat ovat siis yhä käytettävissä! Vakavissa ja perheenjäseniä uhkaavissa tilanteissa Heinäsuo neuvoo ottamaan yhteyttä kaupungin sosiaalipäivystykseen. Heinäsuon mukaan kaupungin kotipalvelun tai perheneuvolan palveluiden käyttämisestä ei synny lastensuojelun asiakkuutta. ”Ei ole häpeä pyytää apua. Ja mieluummin ajoissa eikä vasta silloin, kun tilanne on päässyt jo pahaksi. Suomalaisessa kulttuurissa yritetään pärjätä liian pitkälle itse loppuun asti, vaikka nykyään suvun ja perheen tukiverkostot eivät ole yhtä vahvoja kuin aiemmin.” Kolmannen sektorin toimijat, kuten Mannerheimin lastensuojeluliitto, seurakunnat ja NNKY järjestävät runsaasti palveluja lapsiperheille, esimerkiksi lastenhoitopalveluita, ohjattua toimintaa sekä perhekahviloita, joissa lapset ja vanhemmat voivat kohdata luontevasti toisiaan. Järjestöt ja kaupunki yhdistävät voimiaan vuonna 2016 avautuvassa Perheiden talossa Tampereella, jos suunnitelmat toteutuvat.