HANNA RYTI & CÉCILE ORBLIN
”Tahdon palaa korkeana! Vain päivän ja yön!” Karin Wadenström, joka keksi 19-vuotiaana itselleen suomenkielisen kirjailijanimen Katri Vala, halusi olla tavallinen ihminen, ja seurustella yhtä lailla tavallisten ihmisten kanssa. Hän ei kaivannut pääkaupungin kahviloiden koketeeraavia flanöörejä ja kosteita illanviettoja. Ei, Kati päätti ryhtyä opettajaksi ja hakeutui työhön pieniin maalaiskyliin, joissa häntä ei aina edes tunnistettu kohutuksi runoilijaksi. Esikoiskokoelma Kaukainen puutarha (1924) loi Katri Valalle hyvin toisenlaisen maineen, jonka käsikirjoittamiseen hänen innokkaalla nuorella kirjeenvaihtotoverillaan, Olavi Paavolaisella, oli merkittävä vaikutus. Valan runojen ranskalaisesta kirjallisuudesta lainatut eksoottiset kuvat ja lawrencelainen kehollinen aistillisuus edustivat uutta modernia elämänhurmaa, ekspressionismiä, ja uuden kirjallisen sukupolven esiinmarssia sisällissodan jälkeen. Ikkunat Eurooppaan haluttiin räväyttää auki ja ”Elää! Elää! Elää! / Elää raivokkaasti elämän korkea hetki…” Katri Vala julistettiin suomalaisen runouden uudeksi tähdeksi, hänen runoistaan tuli lausuntaesitysten kohokohtia ja kokoelma sai valtionpalkinnon. Mutta Kati itse halusi elää Ilomantsissa, etsien sieltä kotia luonnon keskeltä. Elämä päätti toisin. Hän sai unohtaa avioliiton ja perheen sairastuttuaan tuberkuloosiin. Hän menetti opettajantyönsä ja joutui muuttamaan veljensä Erkki Valan luo Helsinkiin. Ruotsinkielisen kulttuuriperheen musta lammas Armas Heikel tuli kohti kuin laupias Samarias. Avioliitto solmittiin pikaisesti. Perhe-elämä ei tuonut onnea, eikä helpotusta taloudellisiin huoliin. Armas oli
epävakaa, esikoinen kuoli synnyttyään ja arki Sörnäisten Marjatanmäellä, työläisalueella oli ankaraa. Ilmapiiri oli politisoitunut, ja elämänhurma oli vaihtunut kansalliseksi sisäänpäinkääntyneisyydeksi ja sodan lietsonnaksi, joita Katri Vala kavahti. 1930-luvun runoja ja pakinoita hallitsee pasifismi ja ymmärrys ihmisten kärsimyksestä. Joukkojen laulajaa hänestä ei silti koskaan tullut, hänessä oli liiaksi individualistia, sanottiin. Sodan puhjettua Katri Vala kulki pitkin Helsinkiä rauhanvetoomus käsilaukussaan, ja onneksi se jäi käsilaukkuun. Armas sen sijaan tuomittiin kirjeidensä ja puheidensa takia sota-aikana kolme kertaa vankilaan. Kati sai selvitä yksin lapsen kanssa. Tuberkuloosi paheni, ja lopulta ruotsalaiset kollegat hankkivat parantolapaikan Tukholmassa, siellä sai ruokaakin kylliksi. Armas veti Katin takaisin Suomeen, mutta yhteistä arkea ei ehditty alkaa, kun edessä olivat jäähyväiset vankilassa ja paluu parantolaan. Katri Vala kuoli Eksjön parantolassa kesän kynnyksellä 1944. Katri Vala oli kiihkeä, palavan oikeamielinen ”ihmisten rakastaja” ja verevän luonnollinen tavallinen ihminen. Kertomus Katri Valasta kuvaa hengen ja aineen selviytymistaistelua, jossa inhimillisyys kärsii tappion. Sodan jälkeen pidetyssä prameassa muistojuhlassa Katri Valasta rakennettiin sijaiskärsijä, varoittava esimerkki puutteeseen sysätystä taiteilijasta. Nyt Marjatankallion unohdetulla muistolaatalla on graffiteja, ja juhlapuheissa kaikuvat yhä samat fraasit. Ihminen sinnittelee yhä. Minna Maijala
Silta ajan yli Kun aloimme suunnitella näytelmää Katri Valasta, meitä kiinnosti aiheena naistaiteilijuus ja taiteilijamyytti, joka alkaa helposti määrittää taiteilijan koko tuotannon lukutapaa. Katri Valan elämä oli alituista liikettä sekä paikasta että identiteetistä toiseen. Ristiriita Valan ”työväenrunoilijan” maineen ja hänen hyvin moniaalle kurottavan ajattelunsa välillä oli kiinnostava. Taustatyövaiheessa itkimme monet itkut ja nauroimme monet naurut Katri Valan kirjeiden äärellä. Hänen elämänpolkunsa ja se, miten hän omaa kulkuaan kuvaa, kosketti meitä tekijöitä. Oli hämmentävää, miten samankaltaisilta tuntuvat rakkaudet, erot, surut ja ilot nyt ja sata vuotta sitten. Oli mahdollista eläytyä täysin jonkun sellaisen elämään, joka oli syntynyt satakaksikymmentä vuotta sitten. Välillä koimme kosmista yhteyttä, kuin ajan yli muodostuisi silta, jota pitkin voi kulkea toisen luo ja asettua ystävälliseksi olkapääksi. Tietysti olimme vaikuttuneita myös Katri Valan virtuositeetista ja vahvasta näystä, jonka vallassa hän kirjoitti. Hän oli runoilijana edellä aikaansa, eikä palannut mitallisiin runoihin, kuten monet hänen aikalaisensa. Kun aloimme kirjoittaa teosta, olimme keskellä korona-pandemian toista aaltoa. Yhtäläisyydet syrjään työnnetyn, sairaan ja köyhän Katri Valan ja työskentelyoikeutensa rajoitusten takia menettäneen kulttuurialan välillä tuntuivat vavahduttavilta. Katri Valan kuoleman jälkeen sanottiin monella suulla, että ”ei koskaan enää”. ”Valtion on huolehdittava taiteilijoistaan”, toisteltiin. Silti taiteilijat edelleen unohdetaan, kun talous tai kriisi puhuu. Taide syrjäytetään, vaikka nimenomaan kulttuuri ja taide tekevät kansakunnan ja ihmiskunnan ihmisiksi.
Kun aloimme harjoitella esitystä, oli Katri Valan uupumaton sotaa vastaan kirjoittaminen yhtäkkiä lohduttoman ajankohtaista. Suru, kauhu ja turhauma, jotka hänen teksteistään sodan alla kaikuvat, ovat kolkkoa luettavaa nykyisessä maailmantilanteessa. Onneksi Katri Valassa on myös lämmintä huumoria. Hän paheksuu, että valtio pitää häntä selibaatissa, kun rauhanaatetta ajava puoliso on laitettu vankilaan. Hän kirjoittaa runon lapsensa pienistä sormista, kuvaa niitä oiviksi tovereiksi. Ja hän puuttuu kirjeissään terävällä sarkasmilla naisen asemaan: ”naiset ovat vain jonkinlaisia palvelijoita” ja muilutuksiin: ”ainoaa aitoa isänmaallista kulttuuria”. On ollut ilo tutustua tähän varhaiseen modernistiin, jonka elämänpolku oli lyhyt ja hengästyttävä. Kun hän löysi vapaamittaisen runon, hän kuvaili tuntevansa täydellistä onnea kirjoittaessaan. Vaikka kirjoittamisen ilo ei aina ollut aivan yhtä pidäkkeetöntä, ja vaikka hänet työnnettiin syrjään sekä vapaan mitan että rauhan-aatteen takia, hän silti janosi kirjallisten töittensä pariin. Yhdessä viimeisistä kirjeistään Katri Vala kirjoittaa, että on saamassa keuhkoparantolassa oman huoneen. Hän ajattelee toiveikkaana, että hänellä on pian rauha tehdä työtä. Hanna Ryti ja Cécile Orblin
Esityksessä kuultavat runot ”Morituri te salutant” (kokoelmasta Paluu 1934) ”Murhattu maa (motto)” (kokoelmasta Kaukainen puutarha 1924) ”Ensimmäiset hetkeni” (kokoelmasta Kaukainen puutarha 1924) Osa runosta ”Villihanhen laulu” (julkaistu Nuoressa Voimassa 1920) Osa runosta ”Odotus” (julkaistu Nuoressa Voimassa 1922) ”Maa palaa” (Julkaisemattomasta Apilan kukka -runovihosta, myös kootuissa runoissa 1977 ) Osa runosta ”Suuret huilut” (kokoelmasta Kaukainen puutarha 1924) ”Musta laiva” (kokoelmasta Sininen ovi 1926) ”Onnellisten laiva” (Fantasia keuhkotautiparantolan hallissa.) (Julkaistu Kansan kuvalehdessä 1928) ”Kukkiva maa” (kokoelmasta Kaukainen puutarha 1924) ”Huuto” (kokoelmasta Maan laiturilla 1930) Osa runosta ”Kuolema” (kokoelmasta Maan laiturilla 1930) Osia runosta ”Satuja si-si-dusista” (kokoelmasta Paluu 1934) ”Pajupilli” (kokoelmasta Paluu 1934) ”Tuska” (kokoelmasta Paluu 1934) ”Silta” (kokoelmasta Paluu 1934) ”Lapsen maailma” (kokoelmasta Pesäpuu palaa 1942) ”Liitupiirit” (kokoelmasta Pesäpuu palaa 1942) Osa runosta ”Talvi on tullut” (kokoelmasta Pesäpuu palaa 1942) ”Lepo” (kokoelmasta Paluu 1934) Osa runosta ”Maan povella” (kokoelmasta Kaukainen puutarha 1924)
RESIDENSSI
Hanna Ryti & Cécile Orblin
VALA!
Lavalla Cécile Orblin Laura Hänninen Ohjaus Hanna Ryti Sävellys, äänisuunnittelu Laura Hänninen Visuaalinen suunnittelu Raisa Kilpeläinen Näytelmätekstin kommentoija ja historiallinen neuvonantaja Minna Maijala Näytelmäteksti on kirjoitettu rinnakkaisprosessissa Minna Maijalan kirjan ”Katri Vala – kulkuri ja näkijä” kanssa. Valokuvat ja traileri Kari Sunnari Käsiohjelman taitto Anne Sillanaukee Tuotanto Työryhmä ja TTT-residenssi/Mika Lehtinen Esityksessä käytetty levytetty musiikki George Gershwin Somebody loves me Francisco Canaro Rouge Fredrik Pacius Sotilaspoika Kiitos Teoksen toteuttamiseen osallistunut Tampereen Työväen Teatterin henkilökunta. Espoon Kaupunginteatteri Jenny ja Antti Wihurin rahasto Alfred Kordelinin säätiö Niilo Helanderin säätiö Taike Kantaesitys 21.4.2022 Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa