Vanhempainilta -käsiohjelma

ROOLEISSA

TERO KOPONEN • Isä AUVO VIHRO • Lapsi

ANNE-MARI ALASPÄÄ •

Lastentarhanopettaja, Sittarin kassa, Normivanhempi, Luuseri-isän lapsi, Knutte, Thom Yorke, Isän sisäinen ääni

RIIKKA PAPUNEN • Supersmoothisä, Luuseri-isä, Normivanhempi, Äitipuoli, Rasmus-nalle, Isän sisäinen ääni

TEKNINEN TOTEUTUS

Näyttämöpäällikkö Veera Laitinen

Näyttämömestarit Antti Lauttamäki ja Hannu Alanen Apulaisnäyttämömestari Kari Koskiranta Järjestäjä Piia Mäki Kuiskaaja Juha Äystö Tarpeistonhoitaja Johanna Keiski Pukija Veera Onttonen

Valoajot TJ Mäkinen / Tero Koivisto Ääniajot Kyösti Kallio / Jarkko Rosten

Lavastuksen valmistus Aatu Rantasen johdolla Kari Kokkonen, Heli Luukkanen, Toni Palander, Marianne Rautiainen, Raino Saastamoinen, Kari Toivanen, Seija Vuorinen Tarpeiston valmistus Virpi Antila, Hanna Mattila Pukujen valmistus Eila Jouttunpään johdolla Inessa Tapala (teosvastaava) sekä Taija-Leena Autio, Satu Eriksson, Päivi Hatanpää, Heli Tapper Kampaukset ja naamiointi Sari Raution johdolla Emmi Puukka (teosvastaava) sekä Tytti Virjo

Valokuvat Kari Sunnari

Erityiskiitos

Tommi Raitolehto, Emmi Kaislakari

Kiitos

Pontus Nuutinen, Hanna Mensonen, Anna Kontula, Marko Järvikallas, Perttu Leinonen, Saija Kivimäki, Uuden näytelmän ohjelma UNO, suomalainen varhaiskasvatus

Näytelmän kirjoitustyötä ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus, Koneen Säätiö ja Suomen Kulttuurirahasto

Vanhemmuuden ydinkokemus on syyllisyys

Eräänä keväisenä päivänä vuonna 1996 tepasteli taloyhtiömme hiekkalaatikolle Iso Poika ja löi esikoistani lapiolla päähän.

Koko on tietysti suhteellinen asia. Edellä kuvattu Anton oli tuolloin kolmen, ei siis keskivertoihmiseksi kovinkaan iso. Yksivuotiaan Karini rinnalla hän kuitenkin näytti jättiläiseltä.

Aivoissani sumeni, nopeasti ja totaalisesti.

Kun sain jälleen todellisuudesta kiinni, oli käteni enää muutaman sentin päässä Anton-pojan korvasta – joka ei sitten näyt tänytkään lainkaan isolta, päinvastoin. Koskaan aikaisemmin en ollut ajatellut itseäni väkivaltaisena ihmisenä, enkä varsin kaan ihmisenä, joka saattaisi käydä kiinni pikkulapseen. Ja kuitenkin, äkkiä olin vain muutaman sentin päässä juuri sellaisesta ihmisestä.

Se oli tärkeä opetus, nöyryydestä. Eikä viimeinen, jonka äitiys on tuonut.

Jos haluaa päästä perille omasta rajal lisuudestaan, kannattaa hankkia lapsi. Pikkulapsiarjen univaje, hormonimyrskyt, kaiken tekemisen toistuva keskeytyminen, jatkuva saatavilla olo ja tuhoon tuomittu pyrkimys säilyttää aikuisen ymmärrys ilman riittäviä aikuiskontakteja – se kaikki muis tuttaa erehdyttävästi olosuhteita, joilla tiedustelupalvelut testaavat agenttikoke laiden kykyä selviytyä ääriolosuhteissa.

Olen kiertänyt tutkijana haastattelemassa seksityöläisiä maailman vaarallisimmissa slummeissa ja osallistunut poliitikkona moniin konflikteihin. Myös työelämän ulkopuolella on tullut koetelluksi rajaa jos toistakin.

Mikään edellisestä ei yllä haasteellisuudes saan lähellekään vanhemmuutta.

Maailmanhistoria ei tunne profeettaa, joka näyttäisi hyvän ihmisen mallia vaippaansa kakannut käsivarrella ja uhmaikäinen viitan lahkeessa mankuen. Koska ei siitä selviäisi

täysin pistein itse Jeesuskaan. Helppohan sitä lapsettomana on kuljeskella vetten päällä, lipittää viiniä jäbäporukassa, saarnata lähim mäisenrakkaudesta ja jalomielisesti sallia lasten tulla tykö, kun itseä huvittaa.

Havaintoa omasta rajallisuudesta seuraa väistämättä syyllisyys. Se ei ole yksinomaan huono asia. Se saa meidät yrittämään parhaamme silloinkin, kun jaksaminen, ehtiminen, kiinnos tukset tai vietit vetäisivät toisaalle.

Lapsen kyky syyllistää on avuttoman paras suoja. Se selittää, miten epäkäytännöllisen pitkään huolenpitoa vaativat ihmispennut ylipää tään säilyvät hengissä. Samalla voi syyllisyys kuitenkin olla yhtä helvettiä. Se saa vanhemman tekemään paljon, mutta ei koskaan riittävästi.

Asiaa ei ainakaan helpota, että yhteis kunta normittaa lasten kasvatusta vahvasti. Oikeanlaisen vanhemmuuden kriteerit vaih televat, mutta kaikkialla rima on nostettu niin korkealle, että vain pieni ja etuoikeutettu osa vanhemmista voi toivoa selviävänsä muiden silmissä puhtain paperein.

Etenkin 1950-luvulla länsimaisena kasvatusi hanteena oli ydinperhe, jossa ahkera isä tienaa leivän ja lempeä äiti omistautuu lapsista ja kodista huolehtimiseen. Monissa työväenluok kaisissa perheissä tämä tietenkin oli mahdot tomuus, sillä myös äidin oli käytävä ansiotyössä sen minkä uusintamisvelvoitteilta ehti. Eikä se ollut helppoa keskiluokassakaan: kotiäitivuo sikymmellä perheellisten naisten amfetamiinin käyttö kasvoi räjähdysmäisesti.

Nykyään meillä on Suomessa ns. kahden elät täjän malli, eli molempien vanhempien oletetaan käyvän töissä. Jotta kukaan voisi tällaisen normin olosuhteissa lisääntyä, on lapsiperhearjen helpottamiseksi keksitty jääkaapit, pyykinpesukoneet, päiväkodit ja paljon muuta. Kaikki näyttääkin sujuvan hyvin. Vanhemmat leikkivät lastensa kanssa enemmän kuin koskaan. Lapset ovat terveempiä ja kohtaavat traumaattisia asioita harvemmin kuin ehkä koskaan ihmiskunnan historiassa.

Syyllisyys tai sitä vahvistava normittaminen eivät silti ole kadonneet mihinkään. Elämän helpottuessa on vain rimaa nostettu.

Vielä omassa lapsuudessani 1980-luvulla oli aivan normaalia, että ekaluokkalainen vietti koulun jälkeen iltapäivät itsekseen. Jo leikki-ikäiset lapset saivat liikkua vapaasti monen kilometrin alueella, käydä kaverien kanssa luistelemassa tai lähteä uimaan, koska ei kukaan ehtinyt vahtia.

Nykyään semmoisesta tehdään lastensuo jeluilmoituksia. Kunnilla on velvoite järjestää iltapäivätoimintaa ja vanhemmille moraalinen velvoite ilmoittaa lapsensa sinne. Ani harvoin leikki-ikäisiä näkee yksin oman pihan ulkopuo lella, etenkään keskiluokkaisissa lähiöissä.

Huonon vanhemman kirjoihin riittää, että lapsi käyttelee kosketusnäyttöä liian tottuneesti, nauraa liian kuuluvasti bussissa tai paljastaa kenkiä riisuessa eriparisukat. Hyvä vanhempi käy kokopäivätöissä, mutta ehtii silti olemaan täysipainoisesti läsnä lapsilleen, viemään tätä harrastuksiin ja rakentamaan arkeen erityisiä hetkiä – luomaan muistoja, jotka kantavat läpi elämän.

Jos ihmiset saisivat etukäteen tietää totuuden siitä, kuinka lujille vanhemmuus ihmisen pistää,

ei kukaan varmaankaan tekisi lapsia. Liian tiukalle vedetty sosiaalinen normi saa biologisista syistä mimosanherkäksi äityneen syyllisyy temme kirkumaan.

Onneksi emme tiedä, sillä vanhemmuus on paljon muutakin kuin oman pienuutensa opettelua. Se juuurruttaa maahan, sukuun ja elämään. Monille se tuottaa elämän sitkeimmät ja pitkäaikaisimmat ihmissuhteet.

Vanhemmuus myös tekee asioista yksinkertaisia: onni on sitä, että lapsilla on kaikki hyvin. Sen syvällisempiä eksistenssipohdintoja ei tarvita (eikä niihin kyllä riitä voimiakaan).

Tänä vuonna nuorin lapseni Joel täytti 18 vuotta. Tekstin alussa mainittu Kari on jo 27, hän opiskelee mieleistään alaa ja on kihloissa unelmiensa naisen kanssa. Anton on hänen pitkäaikaisimpia ystäviään.

Sitten on vielä 25-vuotias Ronja, jonka kotona minua jo kutsutaan ”Anna-mummuksi”.

Jo vuosien ajan on vanhemmuuteen kuuluva syyllisyys ollut vähenemään päin. Sen tilalle on tullut äimistys, miten kaikista puutteistani huoli matta kasvoi lapsistani niin upeita ihmisiä.

Ehkä juomavedessä oli jotain.

Anna Kontula

draama on nyt tässä, tässä vanhempainillassa?”

VEIKKO: Juho! En voi olla aloittamatta tätä dialogia antiikin Kreikasta… tekisi mieli luetella alkuun kaikki erilaiset pylvästyypit, mutta ehkä se riittää, että maalaan kuvan ajatuksiinsa uponneesta näytelmäkirjailijasta kulkemassa Sofokleen ja Aristofaneen jalanjäljissä ristiin rastiin Akropolista, päätyen lopulta Dionysoksen teatterin lehtereille, jossa kirjaa syvämietteiset havaintonsa papyrukselle…

JUHO: …niin?

VEIKKO: Aloitin siis Vanhempainillan kirjoitta misen Ateenassa Korenos-residenssissä vuonna 2018. Mun ensimmäisiä ajatuksia oli yhdistää brechtiläinen opetusnäytelmä maailman viha tuimman piirrossarjan Kaapon kanssa. Sitten mulla oli nuo lapsen ”Mitä tarkoittaa?” -kysy mykset ja toistuvana tilanteena asetelma, jossa Isä koettaa parhaansa mukaan selittää kyselyi käiselle lapselleen vaikeita asioita. Kirjoitin aluksi kohtauksia, kuten ”Mitä kapitalismi tarkoittaa?”, mutta en saanut niitä toimimaan ja niissä maistui enemmän Wikipedia kuin elämä. Samoin ne inspiraatioksi ajattelemani Brechtin opetusnäytelmät tuntuivat mustavalkoisilta ja asetelmallisilta ja tiettyyn maailmanaikaan sido tuilta, vaikka toki ne ovat edelleen teoreettisesti mielenkiintoisia. Se suunta alkoi kuitenkin pian tuntua umpikujalta, ja lähdin hakemaan henkilö kohtaisempaa kulmaa.

Mehän ei tunnettu entuudestaan mitenkään superhyvin, mutta olin lukenut sun Miesvihaaja näytelmän. Olin siitä vaikuttunut ja innoissani ja päätin sen pohjalta aika intuitiivisesti ehdottaa yhteistyötä, mutta mikä sai sut lähtemään mukaan tähän ohjaajaksi?

JUHO: Ensimmäisen kerran kun luin näytelmän, niin siinä kiinnitti huomioon tekstin hauskuus ja terävyys, havaintojen tarkkuus ja kipeys ja dialogin mukaansatempaavuus. Tunnistin näytel mässä sellaista maailmassa olemisen vaikeutta ja sosiaalista angstia, jonka kanssa itsekin kamppailen.

Aluksi hieman silti epäilin, olenko paras ihminen ohjaamaan tämän – se kai liittyi siihen, että olen tullut bonuslapseni elämään vasta hänen ollessaan kouluiässä, enkä ole koskaan kokenut lapsen kanssa juuri tuota ikävaihetta, josta

näytelmä kertoo. Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä enemmän kuitenkin tajusin, miten paljon mulla oli jo ideoita näytelmän ohjaamiseen ja miten innoissani siitä olin…

VEIKKO: Mulla ei ollut huolta siitä etteikö me pärjättäisi ja saataisi jotakin kiinnostavaa näyt tämölle jo senkin takia, että me saatiin tähän niin upeat näyttelijät.

JUHO: Mulla oli roolituksen suhteen jo varhain vahva intuitio, että halusin Auvo Vihron lapseksi. Olin vakuuttunut, että hänen… miten sen sanois, elastisuutensa ja heittäytymisensä, mitä olen häneltä aiemmissa rooleissa nähnyt, toisi lapseen jotain hienoa. Mua myös viehätti jokin siinä, että teatterin vanhin näyttelijä esittää todella nuorta hahmoa. Olin inspiroitunut muun muassa Leea Klemolan Jessika – vapaana syntynyt -näytel mätekstistä, jossa suositetaan, että teinitytön esittäjän tulisi olla mieluiten vanha. Se, että roolihenkilön ja näyttelijän ominaisuuksien välillä on tällainen selkeä jännite jo itsessään, on musta kiinnostavaa. Se tietyllä tavalla rikkoo realismin heti kättelyssä, jolloin tuntuu vapaammalta luoda esitykseen muutakin tyylittelyä.

”Milloin minusta tuli ihminen, joka täyttää lomakkeita sen sijaan, että leikkisi lattialla örkkiä tai maahista?”

VEIKKO: Ajattelen, että tuo näytelmän Isä on pelokas pikkupoika aikuisen nahoissa, joka sattuu kuitenkin olemaan isä, ja että se isän roolin mukanaan tuoma vastuu on jotain mihin pitää vanhempana kasvaa. Isähän suoriutuu aika hyvin näytelmässä lapsen kanssa, mutta sitten taas ei oikein osaa olla muiden aikuisten seurassa. Isän rooli tuo mukanaan myös suhteen toisiin vanhempiin eikä se välttämättä ole sosiaalisesti mitenkään itsestäänselvää.

JUHO: Näytelmän Isä on siinäkin mielessä ristiriitainen hahmo, että hän miettii ja stressaa kaikkea etukäteen, mutta itse asiassa osaa silti aika usein toimia aika taitavastikin erilaisten ihmisten kanssa. Mutta todelliset ihmisethän ovat ehkä juuri tällaisia? Eivät joko sosiaali sesti suvereeneja tai kömpelöitä, vaan sekä että. Yksi näytelmän syvätason teemoista on musta ajatus minuudesta roolina – kipuilu sen

kanssa, mitä minä milloinkin olen tai mitä minun pitäisi olla suhteessa kulloiseenkin sosiaaliseen todellisuuteen.

VEIKKO: Kyllä mä huomaan kysyväni itsel täni edelleen lähes päivittäin miten aikuista ja vanhempaa leikitään.

JUHO: Niin, totta kai aikuisuuteen ja vanhem muuteen kuuluu se aito vastuunotto, ja se on oma asiansa. Mutta hirveän paljon mä näen että me yritetään mennä läpi siinä roolissa, jota me muiden silmissä esitetään. Vaikuttaa vastuulliselta siinä aikuiselämän leikissä, täyttää ne ulkoiset kriteerit ja säännöt. Fitter happier more productive comfortable not drinking too much…

VEIKKO: Myös näytelmän Isällä on aika monta erilaista minätilaa, ja aika ajoin aikuisen ja lapsen roolit myös sekoittuu. Kun kirjoitin tätä niin huomasin usein havainnoivani lasta eri ihmi sistä ja varsinkin vanhuksista. Kaikissa meissä kuitenkin on se lapsi, toisissa kätketymmin, toisissa taas helpommin nähtävissä.

JUHO: Se lapsi, joka reagoi pidäkkeettömästi vailla niitä aikuisen sosiaalisia koodeja ja opittuja käytöstapoja. Joka on haavoittuvainen ja herkkä ja epävarma. Ja toisaalta utelias ja leikkisä, innostuva? Mä tossa äsken puhuin roolien leik kimisestä elämässä vähän niin kuin paineisena asiana, mutta toisaalta leikkimiseenhän liittyy myös mielikuvitus ja uskallus kuvitella itsensä ja maailma toisenlaiseksi.

VEIKKO: Ja tuohan on yksi meidän taiteilijoiden etuoikeuksista, mitä ei saisi unohtaa, että me voidaan tosiaan joka päivä valita se että miten me tähän maailmaan asetutaan, vaikka arki ja sen vaatimukset tuntuisivat miten musertavilta ja lannistavilta.

”Silloin kun tulin vanhemmaksi ajattelin, että minulla on paljon tiedollisia ja taidollisia asioita, joita haluan lapselleni opettaa.”

VEIKKO: Mulle vanhemmuus ja siitä kirjoitta minen on ollut ikään kuin uuden kielen opettelua. Välillä se on ollut tuskallista ja välillä taas palkit sevaa. Siinä on myös ihan valtava ero, miten sitä oli kielessä ennen kuin tuli vanhemmaksi. Varsinkin aluksi otin paljon painetta siitä, että lasta pitäisi kasvattaa jotenkin määrätietoisesti ja suunnitelmallisesti, ja että minulla isänä pitäisi olla vastaukset aina valmiina kaikkeen. Omia vanhemmuuteni peruskokemuksiani on sellainen missä olen vastatusten oman rajallisuuteni kanssa, ja että vaikka olen korkeasti koulutettu

ihminen ja muutaman kirjankin joskus lukenut, niin enhän mä oikeastaan tiedä tai osaa kauhean montaa asiaa…

JUHO: Mikä on ehkä sellainen asia, jota lakkaa matta yrittää sekä itseltään että muilta peittää… ainakin mun identiteetille on jollain tavalla tosi olennaista, että mä tiedän ja osaan asioita. Vaikka ei haluaisi, niin jollain tasolla omanar vontunto on kytköksissä siihen. Ja sitten kun huomaakin olevansa lapsen taholta niin vaikean ja suoran kysymyksen ääressä, ettei voi feikata tietävänsä… aikuisten kanssa on melkein aina mahdollista jotenkin kiertää se tilanne, mutta lasten ei.

VEIKKO: Muistan kun olin lapseni kanssa joskus ulkona, ja hän alkoi kysellä eri puulajeista, että mikä puu? Ja häpeäkseni tajusin, että enhän mä tunne kuin muutaman peruspuun, ja sitten seuraavan yön yritin väsyneenä ottaa eri puulajeja haltuun, jotta osaisin sitten seuraa valla kerralla kertoa, mikä puu on mikäkin. Ja sitten seuraavan kerran kun ollaan ulkona, lapsi kysyykin puiden sijaan linnuista, ja taas sama juttu, että nyt yön aikana opettelen kaikki linnut.

Ja seuraavana päivänä ne onkin lintujen sijaan autot ja sitä seuraavana avaruus…

No kun näitä valvottuja öitä alkoi sitten kertyä, niin jossain vaiheessa tuli raja vastaan, ja oli pakko nostaa kädet pystyyn ja sanoa, että en tiedä. Ja miten vapauttavaa sen myöntäminen lopulta oli. Mun ainoa hyvä kasvatusvinkki toisille vanhemmille onkin, että jos ja kun lapsenne kysyy teiltä jotain, niin vastatkaa vaan aina ja automaatiolla: En tiedä.

JUHO: Mulla on ollut vähän samanlainen prosessi teatteriohjaamisen kanssa…

”Hahmossa on jotain liian tuttua… ihan liian tuttua…”

JUHO: Onko tämä susta omaelämäkerrallinen tai autofiktiivinen näytelmä?

VEIKKO: Jyrki Lehtola kirjoitti jossain, että kirjailijoille pitäisi jakaa 30 000 euron apuraha siitä, että jättävät autofiktiiviset teokset kirjoit tamatta. Ja olen osittain tästä samaa mieltä, vaikka toisaalta ihailen ihan valtavasti esimer kiksi Christer Kihlmanin teoksia. Mitä tulee Vanhempainiltaan niin vaikka näytelmässä on noita omakohtaisia elementtejä, niin en ajattele tätä autofiktiona jo senkin takia, että teatte rissa on niin monta ihmistä tekemässä esitystä.

Näyttämöllä myös kaikki arkisetkin asiat muuttuu metaforisemmiksi.

JUHO: Koin, että mulla oli ohjatessa työvä lineenä myös se tietty etäisyys materiaaliin. Näytelmässä oli paljon itselleni tunnistettavaa ja koskettavaa, mutta se ei ollut omasta elämästäni – enkä myöskään täsmälleen tiennyt, mikä kaikki siinä on tosipohjaista ja mikä ei. Saatoin ehkä jonkun kerran kysyä sulta tekstin ulkopuolelta tietoa joistakin henkilöistä tai tilanteista, millaista todellisuutta niiden taustalla oli, mutta pääsään töisesti suhtauduin tekstiin fiktiona. En kokenut, että mun olisi näyttämöllä tarvinnut yrittää välittää sun autenttista kokemusta katsojille.

VEIKKO: Eikä tästä olisi mitään tullutkaan, jos olisin sellaista vaatinut. Tietysti jos mulla on joku tarkka havainto jostain asiasta niin tuon sen treeneissä ilmi, mutta mulle tän taiteenlajin umami näin näytelmäkirjailijan näkökulmasta on kuitenkin siinä, että muut ihmiset tuo teokseen ne omat havaintonsa ja ajattelee eteenpäin sitä mitä olen kirjoittanut. Koen epäonnistuneeni ja pahasti, jos esityksen jälkeen katsojan huomio on kirjailijassa.

JUHO: Niinpä. Ja toisaalta tän näytelmän äärellä mun mielestä tuntee, että siellä on oikeita kokemuksia ja havaintoja takana. Siinä kerrotaan vanhemmuudesta erityisesti eikä yleisesti. Ja se on ehkä se olennainen asia – ei se, mitkä asiat nyt oikeasti ovat juuri tuollaisina tapahtuneet kirjailijalle ja mitkä eivät.

VEIKKO: Joo, kyllä mä tavoittelin sellaista läpi eletyn tuntua, mutta onhan tekstissä myös paljon fantasiaa ja unimaailmaa, mikä irrottaa sen tyylillisesti arkirealismista.

”Tää alkaa mennä nyt aika diippeihin. Pitäiskö meidän välillä kattoa vaikka Kaapoa?”

JUHO: Tässä näytelmässähän draama nimen omaan lähtee henkilön sisäisen maailman epätasapainosta, ei ulkoisten olosuhteiden liikahduksesta. Ensimmäisiä ohjausideoita, joita mulla tuli, oli päähenkilön monologien jaka minen useille näyttelijöille, sisäisen maailman monistaminen. Idea lähti siitä, että päänsisäinen asioiden vatvominen on minusta lähtökohdiltaan dialogista, eri näkökulmia pallottelevaa, itsen kanssa keskustelua. Esityksessä Isän persoonan eri puolet ajavat itsensä kierroksille, synnyt tävät oman draamansa – ja toisaalta tukevat ja neuvovat toisiaan. Halusin, että tämä psyyken liike näkyy

näyttämöllä. Ja toisessa näytöksessä siihen tulee sitten yhä vahvemmin mukaan myös unimaailma, todellisuuden ja kuvitelman häilyvä raja, ja unen ja valveen välinen vuorovaikutus.

VEIKKO: Oliko se Turkka joka sanoi joskus, että hyvässä draamassa sisäinen ja ulkoinen on tasa painossa, mutta eikö nykyään meidän draamat tapahdu yhä enemmän pään sisällä, jos ajatel laan Suomea ja melko keskiluokkaisia ihmisiä, millainen näytelmän Isäkin on?

JUHO: Niin – toisaalta kyllähän vaikka jo jossain Hamletissa draama osin syntyy päähenkilön omasta kipuilusta, mutta siinä on kuitenkin sen lisäksi vahva ulkoinen olosuhde ja tapahtuma ja muiden henkilöiden toiminta siinä ajamassa sitä. Vanhempainillassa sitä ei välttämättä ole. Tai se draama on jotenkin pienempää, arkisempaa – ja silti samaan aikaan totta ja isoa.

VEIKKO: Ainakaan mun elämässä ei ole juuri dramaattisempaa asiaa kuin päiväkodin vanhem painilta. Joku oma ensi-ilta on tapahtumana siihen verrattuna paljon vähäpätöisempi ja paineettomampi.

JUHO: Teatteri on myös jotenkin aika hyvä väline sen näyttämiseen, miten asiat samaan aikaan on pieniä ja tuntuu isoilta. Näyttämön tyylitel lyssä todellisuudessa on hyvä upota henkilön pään sisään ja mennä syvälle ja laajalle hänen näkökulmaansa.