Tieteessä tapahtuu 6/2015

2015 TIETEESSĂ„ TAPAHTUU 6 2014

Kallista mainekilpailua julkaisufoorumeilla Miksi Helsinki on olemassa?

Oraakkeleita, arvontaa ja nopanheittoa Vieraslajitutkimus Tieteen termipankin talkoot Strateginen tutkimus

TIETEESSÄ TAPAHTUU TIETEESSÄ TAPAHTUU -lehti kokoaa yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi ajankohtaisille ja yleistajuisille tiede­ artikkeleille sekä keskustelulle tieteestä ja tiedepolitiikasta.

Päätoimittaja: Ilari Hetemäki Toimitussihteeri: Tiina Kaarela Ulkoasu: Heikki Kalliomaa Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki Puh. (09) 228 69 227 Fax (09) 228 69 291 Sähköposti: tieteessatapahtuu@tsv.fi

1 2008 6 2015

pääkirjoitus: Kallista mainekilpailua kansainvälisillä julkaisufoorumeilla Keijo Hämäläinen 1 Helsinki – sattumaltako? Sattuman rooli kaupunkisuunnittelussa Pekka Korpinen 3 Oraakkeleita, arvontaa ja nopanheittoa Mika Kajava 6 Vieraslajitutkimus ja lähdeviitteiden luotettavuus Seppo Turunen 11 Joukkoistamisen haasteita ja mahdollisuuksia. Tieteen termipankin wikitalkoissa Tiina Onikki-Rantajääskö ja Kaarina Pitkänen-Heikkilä 14

Toimitusneuvosto: professori (emeritus) Leif C. Andersson, päätoimittaja Ilari Hetemäki, professori Timo Honkela, tiedetoimittaja Markus Hotakainen, pääsihteeri Reetta Kettunen, professori Tuija Laine, professori Markku Löytönen (pj.), tutkijatohtori Nelli Piattoeva ja toiminnanjohtaja Lea Ryynänen-Karjalainen.

katsauksia Tutkimustieto päätöksenteon pohjaksi Kari Raivio 21 Monitieteisyyden haaste yliopistoillemme Uolevi Lehtinen 25 Strateginen tutkimus ja Strategisen tutkimuksen neuvosto Per Mickwitz ja Riitta Maijala 29 Osaamista kehittävää kehitysyhteistyötä Jarmo Saarti 34 Neljäsataa professoria tutkimusvapaalle Mikko-Olavi Seppälä 37 Keskustelun tunneaallot – Suomi24 -hanke Krista Lagus, Mika Pantzar ja Minna Ruckenstein 39

Tilaukset ja osoitteenmuutokset: Puh. (09) 228 69 251 Sähköposti: tilaukset@tsv.fi

tutkimusta suomessa: Musiikista uusi metataito työelämään Helen Moster

Julkaisija: Tieteellisten seurain valtuuskunta

muistikuvia Aristokraatti oli outo lintu Ilpo Haahtela 45

Painos 6 800 kpl Ilmestyy 6 kertaa vuodessa 33. vuosikerta

lyhyesti Ilari Hetemäki 46

Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio: www.tieteessatapahtuu.fi Vanhat numerot luettavissa verkossa numerosta 7/1996 alkaen.

Seuraava numero ilmestyy helmikuussa.

Julkaisemme siinä tapahtumatietoja, jotka on lähetetty viimeistään 29.1.2016 osoitteeseen: toimitussihteeri@tieteessatapahtuu.fi ILMOITUKSET 1/1 takakansi 550 € (4-v.)

Takakannen sisäsivu 480 € (4-v.)

Sisäsivut (4-v.) 540 € 1/1 (mv) 480 € 1/2 sivu (mv) 280 € Myynti: puh. 0400-467195 tai ilmoitukset@tieteessatapahtuu.fi ISSN 0781-7916 (painettu) ISSN 1239-6540 (verkkolehti) Vammalan kirjapaino, Sastamala 2015

42

keskustelua Yhteiskunnallinen vaikuttaminen edellyttää kollektiivisia käytäntöjä Elina Pekkarinen ja Leena Suurpää 50 Kaksi mallia professorin valintaan Juhani Pietarinen 52 Rahanalainen kynä Aleksi Fornaciari ja Perttu Männistö 54 Missä viinapiru luuraa? Kari Poikolainen 57 Olavi Sotavalta oli myös lintujen laulun nuotintajana Petter Portin 59 kirjallisuus Maapallo muutoksessa Petteri Welling 60 Alkukantaiset verkkosiipiset ovat kehnoja lentäjiä Mattias Tolvanen 63 Mistä on paperi tehty? Juhani Päivänen 65 Saamen kielten paikannimet vähemmistö–enemmistösuhteiden kuvaajina Terhi Ainiala 66 Tietokirja kytkee taiteen ja tieteen historian Marja-Terttu Kivirinta 68 Haihattelijoita ja jääräpäitä Tapio Markkanen 70 Yhdysvaltain liittovaltion aatteellinen perusta Pauliina Raento 72 Historian läsnäolo arkielämässä Ossi Kokkonen 74 Kohti ihmisten arkea Pekka Wahlstedt 76 Utopian jäljillä Jan Forsman 77

PÄÄKIRJOITUS Kallista mainekilpailua kansainvälisillä julkaisufoorumeilla Keijo Hämäläinen

Tiede tuottaa kiihtyvässä määrin uutta tietoa, joka yhtäältä muodostaa pohjan tieteen kehitykselle ja toisaalta tarjoaa mahdollisuuksia tiedon yhteiskunnalliseen hyödyntämiseen. Uuden luomisen lisäksi yhtä tärkeää on vanhan tiedon täsmentäminen osana tieteen itsensä korjaavuutta.

Tämän vuoksi jokaisen tutkijan eettinen velvollisuus onkin saattaa tutkimustuloksensa mahdollisimman pian kansainvälisen tiedeyhteisön tietoon: kriittisesti arvioitavaksi ja edelleen jalostettavaksi. Tiedejulkaisemisen kansainvälistyminen ja digitalisoituminen ovat nopeuttaneet tiedon leviämistä ja edesauttaneet tieteen kehityksen nopeutumista.

Mutta onko tieteellisessä julkaisemisessa tapahtunut jo paradigman muutos? Ohjaako tieteellistä julkaisemista enemmän sen käyttö tieteellisen ”tuottavuuden” mittarina osana tutkijan meritoitumista tai tutkimusrahoituspanoksen tuloksellisuuden indikaattorina kuin tieteellisen tiedon välittämisen itseisarvo? Negatiivisin julkaisutoimintaa ohjaava paine tulee kustannusmarkkinoiden kaupallisilta toimijoilta, jotka tarkastelevat tieteellistä julkaisutoimintaa ensisijaisesti kaupallisesta näkökulmasta.

Jo 1600-luvulla tieteelliset seurat ottivat vetovastuun tutkimustulosten julkaisemisen nopeuttamisesta luomalla tieteellisten kirjojen rinnalle lyhyempiä tieteellisiä artikkeleita sisältäviä säännöllisiä julkaisusarjoja. Motivaatio oli puhtaasti tieteellinen. Kustannustoiminnan mahdolliset voitot kotiutettiin tieteen edistämiseen osana tieteellisten seurojen toimintaa. Tällä periaatteella

toimivat edelleenkin kaikki Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV) yhteydessä toimivat kansalliset seurat. Taloudellisista voitoista ei kuitenkaan voi juuri puhua. Tutkimustulosten jakaminen osajulkaisuihin monografioiden sijaan on tiedon leviämisen nopeutumisen kautta kiistatta edesauttanut myös tieteen nopeampaa kehitystä. Toisaalta se on johtanut ”publish or perish” -kulttuurin myötä usein myös tutkimustulosten ja tutkimuksellisten kysymyksenasettelujen tarpeettomaan fragmentoitumiseen ja julkaisujen laadun heikentymiseen. Tieteellisten julkaisujen lukumäärä kasvaa eksponentiaalisesti ja tuplaantuu tällä hetkellä joka yhdeksäs vuosi.

Julkaisujen lukumäärän mittaamisen tilalle onkin haettu jo pitkään laadullisia kriteereitä julkaisujen vaikuttavuuden arviointiin. Julkaisuaineistojen digitalisoituminen on mahdollistanut jalostuneempien bibliometristen menetelmien käyttämisen osana laadunarviointia. Vuosien ja joskus vuosikymmentenkin saatossa artikkelin saamat sitaatiot mittaavatkin melko hyvin tutkimusjulkaisun vaikuttavuutta. Yliopistojen kirjastojen omien tilausaineistojensa valintaan alun perin kehittämä ”Journal Impact Factor” mittaa hyvin myös julkaisusarjan yleistä vaikuttavuutta. On kuitenkin tärkeää tiedostaa, että julkaisu ”High Impact Factor”-lehdessä ei yksiselitteisesti takaa yksittäisen artikkelin laatua. TSV onkin osana laajaa kansainvälistä yhteisöä allekirjoittanut ”The San Francisco Declaration on Research Assessment (DORA)” -vetoomuksen koskien Journal Impact Factorin ylikorostunutta käyttöä

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

1

yksittäisen tutkijan arvioinnissa.

Tutkijayhteisö tuottaa tutkimustiedon, kirjoittaa ja nykyään pääosin myös ”latoo” tekstin digitaalisilla valmisalustoilla sekä suorittaa keskuudessaan vertaisarvioinnin, ”oman toimen ohessa” -työnä. Lehtikustantajat tarjoavat työlle digitaalisen alustan, hoitavat prosessin logistiikan sekä kokoavat julkaisut painettaviksi kokonaisuuksiksi ja digitaalisesti jaettaviksi paketeiksi omissa tietokannoissaan. Tämä työ on arvokasta, ammattimaisesti hoidettua ja keventää akateemisen yhteisön työtaakkaa. Se ei ole ilmaista, mikä on tärkeä tiedostaa.

Tiedeyhteisön ja tiedekustantajien yhdessä tuottamien aineistojen kauppaaminen takaisin tutkijoiden kotiorganisaatioille on kuitenkin hyvin kannattavaa liiketoimintaa. Suurimman tiedejulkaisijan, Elsevierin, liikevoitto oli vuonna 2014 lähes 1,5 miljardia euroa, 37 % sen liikevaihdosta. Sen emoyhtiön RELX Groupin tuotto oli lähes 2,5 miljardia. Viiden suurimman tiedekustantajan tuottomarginaalit ovat olleet viime vuosina jatkuvasti kolmenkymmenen prosentin paikkeilla. Lehtien keskittyminen muutamaan suureen kustannustaloon on mahdollistanut tiedekustantajille otolliset pakettihinnoittelut. Viiden suurimman tiedelehtipaketin tilausten kansalliset kokonaiskustannukset Suomessa ovat olleet vuosina 2012–16 yhteensä lähes 64 miljoonaa euroa. Suomi on juuri nyt aloittamassa seuraavan sopimuskauden neuvottelut Elsevierin kanssa kirjastojen muodostaman konsortion, FinELib:n, koordinoimana. Kustannusten nousu olisi saatava hallintaan. Hallitusohjelman korkeakoulusektorille kohdentamat leikkaukset tuovat oman reunaehtonsa neuvotteluille.

Tieteen avoimuus ja erityisesti tieteellisen tiedon avoin jakaminen, Open Access, ovat niin ikään merkittävä julkaisutoimintaa muokkaava kehityssuunta. Avoimuus ja siihen liittyvä tiedonlouhinnan mahdollistaminen luovat maaperää uudenlaisille tieteellisille oivalluksille.

Opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) onkin

2

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

määritellyt ”Avoin tiede ja tutkimus” -hankkeessa haasteellisen tavoitteen: nostaa Suomi avoimen tieteen johtavaksi maaksi jo vuoteen 2017 mennessä. OKM, Suomen Akatemia ja muutamat korkeakoulut ovatkin ryhtyneet sanoista tekoihin avoimuuden edistämiseksi. Toimintakulttuurin edistäminen vaatii kuitenkin asennemuutoksen lisäksi selkeitä investointeja osaamiseen ja digitaalisten alustojen luomiseen ja ylläpitämiseen. Toivottavasti tähän löytyy tiukassa taloudellisessa tilanteessa konkreettisia resursseja osana hallituksen kärkihankkeita.

Tärkeää on huolehtia myös siitä, että kansallinen lainsäädäntö tukee avointa tiedettä muun muassa tiedonlouhinnan mahdollistamiseksi.

Julkaisufoorumi on TSV:n yhteydessä toimiva kansallinen hanke, jonka tarkoitus on identifioida ja luokitella tieteenalakohtaisesti laadukkaita julkaisufoorumeita. Julkaiseminen kansainvälisesti parhaissa tiedelehdissä lisää suomalaisen tieteen näkyvyyttä ja vaikuttavuutta vahvistaen kansainvälistä verkostoitumista. Organisaatioille Julkaisufoorumi tarjoaa tukea oman toimintansa kehittämiseen, mutta on tärkeää muistaa, että se ei sovellu yksittäisen tutkijan arviointiin.

Koska Julkaisufoorumin tarjoamaa laatuvertailua käytetään yliopistojen rahanjakomallissa, on sen tarjoama tieteellisten lehtien laatuluokittelu kuitenkin väistämättä julkaisutoimintaa ohjaavaa.

Herääkin kysymys, milloin julkaiseminen Open Access -lehdissä nousee tai tulisi nousta erilaisten tulosmittareiden osaksi. Tämän aika on pian, mutta muutos tulee toteuttaa siten, ettei suomalaisen tieteen ja tutkijoiden kansainvälinen kilpailukyky vaarannu. Suomalaisen tutkimusyhteisön tulisi kuitenkin olla mukana kansainvälisessä eturintamassa avoimuuden edistämisen edelläkävijänä.

Kirjoittaja on Tieteellisten seurain valtuuskunnan hallituksen puheenjohtaja ja Helsingin yliopiston vararehtori.

Helsinki – sattumaltako? Sattuman rooli kaupunkisuunnittelussa Pekka Korpinen

Sattuma ja luovuus ovat hyvin vaikeasti hallittavia ilmiöitä, mutta niille on silti annettava riittävä tila myös kaupunkisuunnittelussa. Tässä artikkelissa, joka perustuu paljolti matemaatikko Benoit B. Mandelbrotin satunnaisuutta, fraktaaleja ja kaaosta koskeviin ajatuksiin, kuvaan kaupunkisuunnitteluparadigman muutosta Helsingissä pitkän virkaurani aikana. Aito urbanismi on aina jossain määrin anarkistinen ilmiö. Liialliseen järjestykseen ja ennakoitavuuteen pyrkiminen voi muodostua tuhoisaksi kaupungin kehitykselle.

Kaupunki voi syntyä hyvinkin satunnaisesta syystä. Alkuunpaneva voima voi olla kuin perhosen siivenisku, joka siirtyessään ajassa eteenpäin saa mahtavat voimat liikkeelle.

Miksi Helsinki on olemassa?

Helsingin kehitystä eivät ole määränneet niinkään sen asukkaat ja heidän tarpeensa vaan yksin­ valtiaiden tahto. Kuningas Kustaa Vaasa perusti Helsingin satamakaupunkina vuonna 1550 kilpailemaan Tallinnan ja Hansaliiton hegemonian kanssa toisaalta idänkaupassa ja toisaalta valtameripurjehduksessa, jonka monopoliin Hansa pyrki. Nämä syyt poistuivat jo muutaman vuoden kuluttua, kun Ruotsi sai Tallinnan haltuunsa.

Miksi uusi kaupunki perustettiin juuri Vantaanjoen suistoon? Hansan kanssa kilpailun ja turvallisuuspolitiikan kannalta tärkeintä olisi ollut hyvä ja helposti linnoitettava satamapaikka. Tällaisen Kustaa Vaasa oli löytänyt Santahaminasta. Uusi kaupunkipahanen syntyi kuitenkin Vantaanjoen suistoon, koska pakkosiirretyt porvarit vierastivat ”ulkosaaressa asumista” eikä kuninkaalla ollut riittävästi halua panostaa asiaan. Toinen tekijä, joka vaikutti sijaintiin, oli

pyrkimys rajoittaa tullien ja verojen ulottumattomissa tapahtuvaa Uudenmaan talonpoikaispurjehdusta. Merkantilismin hengessä ulkomaankauppa oli tarkoitus keskittää tapulikaupunki Helsinkiin.

Vuonna 1638 Suomen kenraalikuvernööri Pietari Brahe ehdotti valtaneuvostolle ”Vantaan Helsingin lopettamista ja Uuden Helsingin perustamista Santahaminaan”. Tämä siirto ei onnistunut tälläkään kertaa, vaan uusi kaupunki perustettiin lopulta Vironniemelle eli Kruununhakaan. Olen ehdottanut, että valtio luovuttaisi Santahaminan Helsingille 500-vuotislahjana.

Jospa kolmas kerta toden sanoisi.

Ruotsinvallan aikana väkisin ja ehkä aluksi väärään paikkaan perustettu Helsinki ei ottanut menestyäkseen. Suuret nälkävuodet, kolme venäläismiehitystä, rutot ja tulipalot nujersivat kaupungin kerta toisensa jälkeen. Vasta Venäjän valtakunnan osana alkoi Helsinki kasvaa ja kukoistaa. Suomenlinnan merilinnoituksella (rakennettiin alun perin Ranskan rahoilla), uusilla tie-, rautatie- ja satamahankkeilla oli suuri merkitys Helsingin strategisen merkityksen muuttumiselle. Pääkaupunkiasemaan liittyneet monet rakennushankkeet, yliopisto ja emämaan pääkaupungin Pietarin läheisyys antoivat lisäpotkua menestystarinalle, jolle ei näy loppua.

Sattuman lisäksi hyvin tärkeää on ollut Helsingin kyky tarttua uusiin suosiollisiin asetelmiin ja näin päästä hyötymään positiivisesta kierteestä.

Vaaratilanteita ja hyvää onnea

Valtavista viime sotien pommituksista huolimatta Helsinki selviytyi varsin pienin vaurioin – kiitos tehokkaan ilmapuolustuksen. Vain neljä prosenttia pommituslennoista pääsi läpi, ja näin

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

3

Helsinki vältti monien Saksan kaupunkien kohtalon. Siksi kantakaupungin ilme on yhä intensiivisen urbaani ja kauniisti vanheneva.

Sotien jälkeen suurin uhka Helsingin eurooppalaiselle identiteetille kaupunkina tuli modernististen arkkitehti- ja liikennesuunnittelijoiden taholta, erityisesti 1960-luvulla. Tuolloin purettiin surutta vanhoja hienoja rakennuksia ja suunniteltiin ristiin rastiin kulkevia moottoriteitä läpi historiallisen kantakaupunginkin (Smith & Polvinen -suunnitelma oli lähellä toteutua).

Taustalla vaikutti amerikkalaistyyppinen auton ja lähiöelämän ihannointi.

Samoin kuin venäläisten pommitusten myös modernistisen tuhoaallon vauriot jäivät onneksi lopulta melko vähäisiksi. Rajuimmat moottoritiehankkeet torjuttiin ja rahat pantiin metroon.

Myös Alvar Aallon auton ylivaltaan perustuneet keskustasuunnitelmat jäivät toteutumatta. Kantakaupunki säilyi asuttuna eikä muuttunut yrityksistä huolimatta toimisto- ja parkkipaikkojen ”downtowniksi”.

Helsingin hidas suunnittelubyrokratia ja varojen puute ovat estäneet monet ylilyönnit.

Seudun yhdyskuntarakenne ei ole korjaamattomalla tavalla hajonnut. Eurooppalainen urbaani kaupunkikulttuuri on voimistunut viime vuosikymmeninä merkittävästi. Helsinki alkaa olla varsin hyvä paikka elää. Ajan hengen mukaisesti katu, tori, kävely, pyöräily ja joukkoliikenne ovat jälleen arvossaan.

Vaikutteiden (satunnaisia) teitä

Toisen maailmansodan jälkeen Suomi sai paljon vaikutteita Yhdysvalloista. Sinne suuntasi katseensa myös Tapiolan isä Heikki von Herzen.

Vaikutusvaltaisessa kirjassaan Koti vai kasarmi lapsillemme (1946) hän toteaa: Yhdysvalloissa on jo vuosikymmenien ajan rohkeasti kokeiltu uusilla, nykyajan vaatimuksia vastaavilla kaupunkityypeillä... teollisuutta ja väestöä varten oli luotava kokonaan uusia asutuskeskuksia, jotka tällöin voitiin vapaasti muokata täydellisiksi ja hyvin suunnitelluiksi puutarhakaupungeiksi.

Hertzen mainitsee Temppeliaukion kerrostalot tuomittavina ”kasarmeina”. Nykyisin EtuTöölö on hyvin arvostettua asuma-aluetta. Kau-

4

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

punkisuunnittelukulttuurin pitkä sykli on nyt tehnyt täyden kierron ja on palattu Eliel Saarinen Munkkiniemi-Haaga ja Suur-Helsinki -julkaisussa (1915) esitettyihin ruutukaavaihanteisiin. Auton ylivalta on murtumaisillaan.

Väitöskirjassani Kriisit ja pitkät syklit (1981) jouduin perehtymään epälineaarisiin dynaamisiin systeemeihin, innovaatioteorioihin ja Nikolai Kondratjevin runsaan 50 vuoden mittaisiin talouden ja kulttuurin sykleihin. Omaksumani ”tieteellinen maailmankuva” oli jyrkässä ristiriidassa kaupunkisuunnittelussa vielä tuolloin Suomessa vallalla olleen lineaarisen kokonaisvaltaisen suunnitteluparadigman kanssa. Epälineaarisessa maailmassa on usein perusteltua edetä askeltaen, koska prosessi voi tulla tienhaaroihin, pyörteisiin, hyppäyksiin ja ennakoimattomaan kaaokseen. Pidin suurkaupunkia niin kompleksina ilmiönä, ettei kaikkia vastaan tulevia ongelmia kannata edes yrittää etukäteen ratkaista. Keskustaan tulevaa korttelia on hyvin vaikea suunnitella, ellei tiedä, mikä toiminto siihen lopulta asettuu. Sen sijaan uusien lähiöiden green field -projekteihin kokonaisvaltainen, kerralla valmis lähestymistapa sopii hyvin.

Ajatteluni osui yhteen professorien Peter Hallin ja Spiro Kostofin laajojen tutkimusten kanssa kaupunkien kehityksestä. Molemmat korostivat kaupunkia jatkuvassa muutoksessa ja epätasapainossa olevana ilmiönä. Ideaalikaupungin tai lopullisen päämäärään tavoittelu ei ole mielekästä. Hall oli löytänyt Kondratjevin syklien mittaista jaksottaisuutta myös kaupunkien kasvussa. Menestysklusterin alkusyy voi olla satunnainen, mutta menestys näyttää juurtuvan tarkasti paikoilleen ja kestävän pitkään.

Kostof katsoo, ettei mitään yleistä kaupunkisuunnitteluteoriaa ole olemassa. Ala on käytännöllinen. Paikalliset olosuhteet vaikuttavat aina ratkaisevasti, vaikka parhaita käytäntöjä kannattaakin kopioida muualta maailmalta. Paikan henkeä ja tahtoa tulee kunnioittaa. Koska kaupunkisuunnittelun maali liikkuu koko ajan, on järkevää hakeutua johonkin kontrollin ja anarkian välimaastoon.

Kaaokseenkin sisältyy paljon järjestystä, vaikka mittaamattoman pieni ero alkuarvoissa

voikin johtaa arvaamattoman suuriin eroihin lopussa. Mandelbrotin kehittämät lähes itsensä kaltaiset muodot (almost self-similar) mittakaavasta riippumatta (Mandelbrotin joukko) ovat kiinnostavia järjestyksen saarekkeita kaaoksen meressä. Toistuva teema ja variaatio ovat keskeisiä periaatteita myös estetiikassa. Professori Yoshinobu Ashihara on soveltanut Mandelbrotin metodeja Tokion kaupunkikehityksen analysointiin. Hän on tullut siihen tulokseen, että näennäisen kaoottiseen Tokion kaupunkirakenteessa on kuitenkin hyvin kilpailukykyinen ja dynaaminen piilossa oleva järjestys, joka monimuotoisuudessaan joustaa hyvin yllättävienkin muutosten niin vaatiessa. Se on pitkälle desentralisoitu lähes anarkismiin asti.

Luovuuden manifesti

Luovuutta on vähitellen alettu pitää nimenomaan suurten kaupunkien erityisenä kilpailuetuna. Richard Floridan paljon julkisuutta saanut teos Cities and Creative Class (2005) nosti asian debatin keskiöön vähäksi aikaa. Floridan mukaan luovuus pääsee parhaiten esiin sallivassa monikulttuurisessa ympäristössä, mitä suurkaupungit usein ovat. Sallivuuden mittarina hän käytti mm. indeksiä avoimesti homoseksuaalien määrästä.

Olivatpa luovuuden ja innovaatioiden perimmäiset syyt mitä hyvänsä, kaupunki voi aina yrittää suosia luovuutta. Minulla oli virkahuoneessa huoneentauluna seuraava italialaisesta Domus-lehdestä ottamani ja vapaasti uuteen muotoon vääntämäni ”Luovuuden manifesti kaupunkisuunnittelulle”: 1. Yleisin päättämättömyyden muoto on päättämättömyys, mistä aloittaa (sata vuotta epäröintiä Töölönlahden suunnittelussa). Aloita mistä tahansa (Kiasma), hyppää suoraan asioiden keskelle!

2. Kehitys ei tapahdu, se tehdään. Kehitys edellyttää avoimuutta ottaa vastaan muutos ja muuttua itse sen mukana.

3. ”Hyvä” on yleisesti hyväksyttynä jo olemassa. Pitäytymällä ”hyvään” ei koskaan saavuteta aidosti uutta eikä siis todellista kehitystä.

4. Jos toivottu lopputulos ohjaa prosessia, pääsemme vain sinne, missä olemme jo olleet.

5. Ilo on kehityksen moottori. Heittäydy työhösi kauniina kokeiluna, toistona, yrityksenä ja erehdyksenä. Tee pitkän ajan visio ja nauti päivittäisistä epäonnistumisista.

Lopuksi on todettava, etteivät kaupungit kestä kovinkaan paljoa luovuutta ja siihen liittyvää epävarmuutta. Kaikkialla vallassa ovat keskinkertaisuuteen tukeutuvat voimat, jotka luonnostaan vastustavat ennenäkemätöntä ja uutta.

Vaikka mandelbrotimaisella rajulla satunnaisuudella ei ole mitään tekemistä normaalijakauman sievän satunnaisuuden kanssa, demokratia toteuttaa kellokäyrän ennakoimaa pyrkimystä kohti keskiarvoja. Varokaa siis tämän artikkelin harhaoppeja, jos haluatte olla suosittu omana aikananne.

Kirjallisuus Ashihara, Y. 1989. The Hidden Order, Tokyo through the Twentieth Century, Kodansha International.

Florida, R. 2005. Cities and Creative Class, Routledge.

Hall, P. 1988. Cities of Tomorrow, Blackwell.

Hall, P. 1998. Cities in Civilization, Culture, Technology and Urban Order, Pantheon Books.

Herzen, H. v. 1946. Koti vai kasarmi lapsillemme, WSOY. Korpinen, P. 1981. Kriisit ja pitkät syklit, Työväen taloudellinen tutkimuslaitos.

Korpinen, P. 2007. Helsinki – tulevaisuuden kaupunki, EVA. Korpinen, P. 2010. Taiteesta ja taloudesta, Palkansaajien tutkimuslaitos.

Korpinen, P. 2012. Mein Kamppi, uusi urbaani Helsinki, TSL. Kostof, S. 1992. The City Assembled, Thames and Hudson.

Mandelbrot, B. B. 1983. The Fractal geometry of Nature, W.H. Freeman.

Saarinen, E. 1915. Munkkiniemi-Haaga ja Suur-Helsinki, M.G. Stenius Oy. Suolahti, E. E. 1950. Vantaan Helsinki, Helsingin kaupungin historia, osa I. Helsingin kaupunki.

Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori, joka on toiminut Helsingin kaupungin kaupunkisuunnittelusta ja kiinteistötoimesta vastaavana apulaiskaupunginjohtajana (1991–2007). Artikkeli perustuu Tieteen päivillä 10.1.2015 pidettyyn esitelmään.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

5

Oraakkeleita, arvontaa ja nopanheittoa Mika Kajava

Antiikin polyteistisessä maailmassa oli lukemattomia jumalia, joita lähestyttiin uhrein ja rukouksin. Vaikka jumalat saattoivat ilmestyä ihmisten keskuuteen, oli myös monenlaisia kanavia, joiden kautta he viestivät kuolevaisille. Apuna tarvittiin henkilöitä, joilla oli kyky välittää jumalallinen sanoma eteenpäin, tuli se sitten suoraan jumaluudelta, välillisesti lintujen lentoa tai puunlehtien kahinaa tulkitsemalla tai vaikkapa heittämällä noppaa.

Delfoin Pythian tapaisista meedioista on säilynyt paljon tietoja ja kuvauksia. He välittivät jonkinlaisessa toiseuden tilassa jumalten sanallisia viestejä ja vastauksia apua kaipaaville. Antiikin Kreikassa ja Roomassa oli myös aina niitä, joiden uskottiin kykenevän tunnistamaan erilaisia luonnonilmiöitä ja antamaan niille jumalallisia merkityksiä. Toiset taas olivat erikoistuneet erilaisiin teknisiin menetelmiin, joiden avulla jumalilta pyrittiin saamaan vastauksia.

Ennustamisen lajeista

Italiasta tunnetaan Napolin lähistöllä sijaitsevan Kymen (Cumae) ikivanhan kreikkalaisen oraakkelin ohella useita paikkoja, joissa joko tiedetään tai oletetaan toimineen ennustuskeskuksen. Antiikin kirjallisista, dokumentaarisista ja arkeo­logisista lähteistä päätellen ennustuksia oli tarjolla eri puolilla Keski- ja Pohjois-Italiaa.

Aineisto on kuitenkin siinä määrin fragmentaarista, että oraakkelien tarkempi luonne jää useimmiten hämäräksi. Poikkeuksen muodostaa Rooman kaakkoispuolella Palestrinassa (Praeneste) sijaitseva Fortuna Primigenian pyhäkkö, jonka suojissa toiminut oraakkeli tunnetaan hyvin antiikin kirjallisuudesta ja muutenkin. Vanhaan etruskilais-itaaliseen tapaan Praenestessä käytettiin arpoja (sortes) vastaus-

6

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

ten saamiseksi.

Cicero kuvailee teoksessaan De divinatione (”Ennustamisesta”, 44 eKr.), miten oraakkelikaivosta oli tapana noutaa valmiiksi kirjoitettuja vastauksia asiakkaille. Yleensä nuori poika laskeutui kaivoon ja haki sieltä sattumanvaraisesti arpalevykkeen, joka sitten välitettiin eteenpäin, luultavasti erityisen virkailijan (sortilegus) toimesta. Jos asiakas oli lukutaidoton (kuten moni lienee ollut), viesti voitiin varmasti lukea ja kenties samalla tulkita hänelle. Miten kaikki yksityiskohdissaan ja tarkasti ottaen tapahtui, jää valitettavasti epäselväksi. Olennaista oli kuitenkin arpojen käyttö, jolloin oli olemassa rajattu määrä vastauksia periaatteessa loputtomaan määrään kysymyksiä. Tällaiseen toimintaan liittyy tietenkin ongelmia, joihin kiinnitettiin huomiota jo antiikin aikana. Miten yksi ja sama vastaus voidaan antaa täysin erilaisiin kysymyksiin? Cicero itse suhtautui varsin epäilevästi Praenesten kaltaisiin oraakkeleihin, mutta hänen keskustelukumppaninsa edellä mainitussa ”Ennustamisesta”-dialogissa, Quintus-veli, edustaa ymmärtäväisempää näkemystä: vaikka arpojen noukintaa ohjaa sattuma (casus), jumalallinen voima on kuitenkin viime kädessä sattumankin yläpuolella. Oraakkelin ennustajajumala ratkaisee, mikä arpa asiakkaan osalle lankeaa.

Oraakkelit ovat monessa mielessä universaali ilmiö, mutta ennustusmenetelmissä oli roomalaisen lännen ja kreikkalaisen idän välillä huomattavia eroja. Niin sanottu luonnollinen tai inspiroitunut ennustaminen (divinatio naturalis, kuten Cicero sitä kutsui) oli aina ollut tyypillistä itäisen Välimeren kulttuureille, kun taas lännessä näyttää olleen selvästi useammin tapana turvautua arpoihin, siis valmiisiin, ennalta kirjoitettuihin vastauksiin. Muutenkin tekninen

ja välineellinen ennustaminen (Ciceron sanoin divinatio artificiosa) oli suhteellisesti yleisempää lännessä, jossa oli perinteisesti tarkkailtu ja selitetty erilaisia luonnonilmiöitä ja jumalallisia merkkejä. Siinä missä roomalaisten jumalat tai muut korkeammat voimat viestivät monenlaisten merkkien kautta, idässä jumalat antoivat useimmiten itse vastauksia, joko suoraan tai erityisen välittäjän avulla. Erilaisten ennustusmenetelmien kirjo oli kuitenkin kreikkalaisessa maailmassa varsin laaja. Sielläkin oli aina tarkkailtu lintujen lentoa ja ”luettu” uhrieläinten maksoja. Samoin arpaennustaminen oli vanhastaan tunnettu ilmiö myös Välimeren alueen itäosissa.

Ennustaminen sinänsä voi olla varsin ratio­ naalista toimintaa. Sen ei tarvitse edellyttää erityistä uskoa jumalten olemassaoloon, olkoonkin, että vakaumus voi ennustamisen myötä lisääntyä. Arvoilla ennustamiseen tämä pätee hyvin, onhan kyseessä hyvinkin järjellinen tapahtuma, joka ei vaadi jumalten välitöntä osallistumista. Tärkeää on ihmisen oma päättelykyky. Rationaalisuus vallitsee ennustamisen kaikissa vaiheissa, valmistautumisessa, itse toimenpiteessä ja vastauksen tulkinnassa. Sitä paitsi myyttien mukaan kreikkalaiset jumalat turvautuivat itsekin arpoihin jakaessaan maailmankaikkeutta keskenään: kun Zeuksen osalle tulivat taivas ja yläilmat, hänen veljilleen lankesi muita universumin osia, Poseidonille meret, Haadekselle maanalaiset alueet. Ei kerrottu, että mikään muu korkeampi voima olisi vaikuttanut arvonnan lopputulokseen. Samoin ihmisten käyttämät arpaoraakkelit olivat jumalten hyväksymiä automaatteja, eräänlaisia lottokoneita. Ne toimivat miten toimivat, usein kylläkin jumalten silmien alla, mutta kuitenkin ihmisten järjellisessä maailmassa.

Kreikkalaiset arpaoraakkelit

Merkittäviä arpaoraakkelilöytöjä on tehty Anatolian lounaisosassa, nykyisen Turkin alueella. Pamfylian tasangolta ja sitä ympäröiviltä seuduilta tunnetaan joukko 2. vuosisadalle jKr. ajoittuvia, lähes miehenkorkuisia kivipaaseja, joihin on kaiverrettu valmiita oraakkeli-

vastauksia odottamaan asiakkaiden heittämiä noppatuloksia. Kussakin pilarissa on aina 56 tekstiä, mikä vastaa kreikkalaisten käyttämän astragalos-nopan viidessä heitossa syntyvien yhdistelmämahdollisuuksien määrää. Noppana käytettiin lampaan tai muun nelijalkaisen eläimen nilkassa sijaitsevaa luuta, joka muotonsa ja rakenteensa takia antaa heitettäessä vain neljä mahdollista tulosta, luvut 1, 3, 4 ja 6 niin, että vastakkaisten puolten summa on 7 (kuten meidän käyttämissämme kuutionopissa; nekin toki tunnettiin antiikin aikana). Kuperan ja leveän sivun arvo on 4 (prānes, ”eteenpäin kallistuva, viettävä”), kovera vastapuoli on 3 (hyptios, ”ylösalaisin, selällään”). Kun litteä ja kapea sivu on 6 (Kōios, ”koslainen [heitto]”), sen koveran vastapuolen arvoksi jää 1 (Khīos, ”khioslainen [heitto]”). Koska yksittäisten noppalukujen järjestyksellä ei ole merkitystä, kertyy mahdollisia heittoyhdistelmiä 56 (huomattakoon, että astragaloksen sivut eivät ole täysin symmetriset, joten heittotuloksetkaan eivät ole symmetrisiä eivätkä siten täysin satunnaisia).

Piirtokirjoitukset on yleensä järjestetty nousevasti siten, että ensiksi tulee pienintä yhteislukua (viisi ykköstä) vastaava ennustus, viimeisenä on viisi kuutosta. Esimerkiksi heittotulos 13344 (merkitty kreikaksi ΑΓΓΔΔ aakkosia vastaavien lukuarvojen mukaan) antoi asiakkaalle ennustuksen, jonka järjestysnumero oli 17.

Noppatuloksen lisäksi teksteissä mainitaan aina silmälukujen yhteissumma (tässä tapauksessa 15) ja tulokseen liittyvä jumaluus (17. ennustuksessa se oli Zeus Soter eli ”Zeus Pelastaja”).

Näin ollen asiakas pystyi helposti löytämään oman ennustuksensa kivitauluun kaiverrettujen tekstien joukosta. Mikäli yhteissummaan päästiin useilla heittoyhdistelmillä, piti vain kyseisen luvun alta etsiä omansa (esim. luku 15 tulee useammista heittotuloksista: 13344, 11166, 33333, 43611). Yhteislaskutaidon ontuessa oraakkelin henkilökunta kyllä tarjosi apuaan.

Huomattakoon, että toisin kuin yleensä noppapeleissä pienet silmäluvut eivät ole huonoja tuloksia. Esimerkiksi viisi ykköstä, jotka olisivat pelimaailmassa olleet viisi ”koiranheittoa”, tar­joaa Zeuksen alaisuudessa varsin suotuisan

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

7

ennusteen. Tavallisessa nopanheitossa paras tulos (”Afroditen heitto”, latinaksi iactus Venerius) syntyi siten, että kaikki nopat antoivat eri numeron (peleissä heitettiin yleensä vain neljää noppaa, mikä teki tällaisen tuloksen mahdolliseksi), mutta oraakkeleissa Afroditen suojelema tulos ei vaatinut keskenään erilaisia numeroita (siihen päästiin heittämällä joko 13 = 1+1+1+6+4 tai 27 = 6+6+6+6+3).

Edellä mainittu, järjestysnumeroltaan seitsemästoista heittojen yhdistelmä tarjosi seuraavan ennustuksen: XVII

13344

15

Zeus Pelastaja

Yksi khioslainen, kaksi kolmosta ja kaksi nelosta heitetty: lähesty rohkeasti hanketta, johon olet ryhtymässä; toteuta se! Sinä tulet voittamaan, sillä jumalat ovat antaneet sinulle nämä suotuisat merkit, älä välttele niitä pyrkimyksissäsi; niistä ei koidu mitään pahaa. (suom. kirjoittaja)

Ennustus on siis hyvä, kuten voi odottaakin Zeus Pelastajan ollessa pelissä mukana. Monet muutkin vastaukset olivat myönteisiä ja toiveita herättäviä, mutta tietysti oraakkelin oli annettava myös varoituksia ja esitettävä epäilyksiä. Mielenkiintoinen tapaus on esimerkiksi neljän kuutosen ja yhden nelosen yhdistelmä, siis melkein täyspotti: kun ollaan näin lähellä viittä kuutosta, viimeinen nelonen ja sitä kautta koko lopputulos voi tuntua pettymykseltä. Hallitseva jumaluus onkin personifioitu Tuho. On myös ymmärrettävää, että Kronos Lapsensyöjä, Maanalainen Zeus tai Taipumattomat Kohtalottaret tarjoavat huolestuttavia ennustuksia. Mutta vähemmän selvää on, miksi esimerkiksi koston jumalattarena tunnettu Nemesis kehottaa asiakasta luopumaan (taloudellisesta tai muusta) hankkeesta, mutta lupaa parantumista sairaudesta.

Vastausten otsikoissa esiintyvien jumalien rooli ei ole aina selvä, mutta näyttäisi siltä, että jumala ei itse lausu ennustusta, nimittäin oraakkelin ”ääni” puhuu jumalista usein kolmannessa persoonassa. Jumaluudet eivät myöskään näyttäisi välttämättä kytkeytyvän tiettyihin heittoyhdistelmiin, koska yksi ja sama jumala saattoi liittyä useampiin tuloksiin. Kenties onkin niin, että asianomaisen jumalan ajateltiin ohjaavan arvanheittäjän kättä ja vaikuttavan siten ennustamisen

8

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

lopputulokseen. Viime kädessä vastausten lähde lienee ollut Apollon, antiikin maailman tunnetuin oraakkelijumaluus. Muutamissa vastauksissa tämä ilmoitetaankin selvästi.

Kuten usein arpaoraakkeleissa oli tapana, vastaukset on laadittu luonteeltaan sopivan yleisiksi niin, että asiakas (jota usein puhutellaan ”muukalaiseksi” tai ”vieraaksi”) pystyi sovittamaan saamansa viestin omaan tilanteeseensa. ”Mitä tahansa toivot” tai ”mitä hyvänsä mielessäsi suunnittelet” ovat kaavamaisia lauseita, jotka varmasti sopivat kysyjälle kuin kysyjälle. Prāksis (”teko/hanke/toimi”) on myös yleispätevä ja helposti käsiteltävä termi (esim. πρᾶξιν ἣν πράσσεις μὴ πρᾶσσε”älä ryhdy siihen, mihin aiot ryhtyä”).

Mutta praksis siihen liittyvine verbimuotoineen on erityisen yleinen talouselämään liittyvissä yhteyksissä, ja koska vastauksissa viitataan usein myös matkustamiseen, saattaa olla, että meille säilyneiden Vähän-Aasian arpaoraakkeleiden asiakaskunta muodostui pääasiassa kauppiaista ja matkustavista liikemiehistä. Tätä olettamusta vahvistaa se, että Pisidian Kremnasta löytynyt tekstikokoelma sijaitsi alun perin kaupungin kaupallisessa ytimessä, agoralla, eikä liene sattumaa, että Lykian Termessoksesta peräisin olevan oraakkelivastausten luettelon on tehnyt eräs entinen agoranomos (eli virallinen torivahti).

Vähän-Aasian arpaoraakkelit eivät olleet täysin erillinen ja paikallinen ilmiö. Niiden lähteenä oli ilmeisesti käytetty kirjallista oraakkelikokoelmaa tai valikoiden useampia kokoelmia.

Kaupunkien toreilla ja muilla julkisilla paikoilla sijainneisiin ennustuspisteisiin oli luultavasti yleisemminkin pystytetty vastaavia ennuslauseita sisältäviä kivi- tai muita tauluja. Mielenkiintoista on se, että näiden oraakkelivastausten suora perillinen löytyy myöhäisantiikin Galliasta.

Kyseessä ovat niin sanotut ”Pyhimysten oraakkelit” (sortes Sanctorum), joita tunnetaan monista keskiaikaisista käsikirjoituksista. Mahdollisia vastauksia oli valmiina 56 kappaletta (kuten Vähän-Aasian tapauksissa), ja ne voitiin saada heittämällä kolmea kuusisivuista arpaa. Arvanheittoa tuli edeltää kolmen päivän paasto, messun laulaminen, ja itse toimitus oli suoritettava cum magna humilitate, orando et lachrymando,

siis ”erityisen nöyrästi, rukoillen ja kyynelehtien”. Käsikirjoituksista tunnetut vastaukset näyttäisivät muodoltaan ja ulkoasultaan seuraavan kreikkalaisia esikuvia siinä määrin uskollisesti, että kyseessä voidaan olettaa olevan vanhemman mallin varsin uskollinen kopiointi. Kieli on muuttunut latinaksi ja sisältö on kristillistä, mutta muutoin ennustamisen ulkoiset muodot ovat säilyneet.

Tämänkaltaiset oraakkelit eivät kuitenkaan olleet aivan ongelmattomia, ja siksi esimerkiksi useat piispat arvostelivat niitä 500-luvulla. Tuon ajan Galliasta tunnetaan myös muita ennustuskokoelmia, erityisesti niin sanotut sortes Sangallenses, jotka ovat egyptiläis-kreikkalaisen serkkunsa (sortes Astrampsychi) latinankielinen versioita. Nämä sortes-kokoelmat poikkeavat kuitenkin konsultaatiotavoiltaan ”Pyhimysten oraakkeleista” ja niiden vanhoista kreikkalaisista esikuvista. Asiakkaalla oli valittavinaan lukuisia valmiita kysymyksiä, joista hänen oli löydettävä itselleen sopiva. Valmiita vastauksia oli moninkertaisesti enemmän. Niihin päästiin kysymysten ja vastausten keskinäisen luokittelun ja erilaisten laskutoimitusten avulla. Tämän luonnollisesti hallitsi vain oraakkelin ylläpitäjä.

Hengeltään samankaltaisia oraakkeleita olivat monet muutkin, myöhäisemmässä antiikissa tai sen jälkeen suosioon nousseet menetelmät.

Homeroksen tai Vergiliuksen säkeissä oli arvovaltaa, ja siksi ne olivat oivia ennustusten lähteitä (niin sanottu sortes Homericae ja sortes Vergilianae). Yhtäläinen voima sisältyi Raamatusta noukittuihin lauseisiin (sortes biblicae). Raamattu voitiin esimerkiksi avata sattumanvaraisesti, jolloin aukeamalta silmiin osuva kohta koettiin merkitykselliseksi.

Ennustusarpoja Italiasta

Ennuslauseiden kirjoittamiseen voitiin käyttää monia eri materiaaleja, esimerkiksi pieniä kiviä, ohuita lyijylevyjä tai papyrussuikaleita. Arpoja lienee usein käytetty vain kerran, mutta niitä voitiin myös kierrättää. Tekstien sisältö oli myös hyvin vaihteleva, joskus kysymykseen riitti vastaukseksi pelkkä ”kyllä” tai ”ei”. Viesti saattoi olla kirjoitettuna itse arpaan, toisinaan taas siihen

oli merkitty jokin symboli, esimerkiksi kirjain, jonka avulla oikea vastaus löytyi valmiista kokoelmasta. Edellä mainituissa noppaoraakkeleissakin käytettiin valmiita vastauskokoelmia.

Italiasta löytyneet arvat ovat tyypillisesti pieniä, suorakulmaisia pronssilevyjä, joiden toisessa päässä on pyöreä aukko. Levykkeitä luultavasti varastoitiin niputtamalla useampia kappaleita yhteen reiän kautta kulkevalla narulla.

Levyille kirjoitetut lauseet eivät suinkaan aina olleet täsmällisiä vastauksia oraakkelille esitettyihin kysymyksiin, pikemminkin ne sisälsivät yleisluontoisia neuvoja ja varoituksia tai ohjeita tulevaisuuden varalle. Monet olivat tarkoituksellisen hämäriä ja monitulkintaisia, ja useat varmasti sopivia mihin tahansa tilanteeseen.

Mielenkiintoisin arpalevykokonaisuus on arkeologisista löydöistä ja vanhoista käsikirjoituksista tunnettu lähes 20 esineen ryhmä, niin sanotut ”Baharenon” arvat, jotka lienevät olleet käytössä Pohjois-Italiassa, ehkä nykyisen Veneton alueella. Jotkut tämän kokoelman vastauksista ovat luonteeltaan myönteisiä. Oraakkelin asiakasta voitiin esimerkiksi kehottaa esittämään pyyntönsä iloisin mielin. Vaikka oraakkeli ei varsinaisesti lupaa mitään, kysyjä voi joka tapauksessa iloita siitä, mitä hän saa (Laetus lubens petito. Quod / dabitur, gaudebis semper).

Suurin osa vastauksista on kuitenkin negatiivisten kielikuvien sävyttämiä. Jos kysyjälle sanottiin, että ”hevonen on hyvin kaunis, mutta sinä et voi ratsastaa sillä” (Est equos perpulcer, sed tu / vehi non potes istoc), tämän voisi tulkita kielteiseksi kommentiksi melkeinpä mihin tahansa kysyjän esittämään ajatukseen tai hankkeeseen. Monet vastaukset neuvovat kysyjää olemaan järkevästi varuillaan: ”Uskotko, mitä sanotaan? Ei asia niin ole. Älä ole typerä” (Credis quod deicunt? Non / sunt ita. Ne fore stultu(m)). Eräs oraakkelilause koettelee kysyjän viisautta: ”Jos olet viisas, varo, ettei epävarmasta tulee varmaa!” (De incerto certa ne fiant, / si sapis, caveas). Yleisluontoiset neuvot ovat myös tyypillisiä: ”Ihmisiä on moneksi: älä luota heihin!” (Homines multi sunt: / credere noli), tai ajatus siitä, että pieleen mennyttä asiaa ei helpolla saa muutettua eli sananmukaisesti ”käyrää ei

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

9

saa suoraksi” (Conrigi vix tandem quod / curvom est factum crede). Monet vastaukset muistuttavat siitä, että ihmisen pitäisi tyytyä siihen mitä hänellä on eikä pyytää enempää.

Varsin erikoisilta tuntuvat ne lausahdukset, jotka eivät oikeastaan vastaa mihinkään vaan pikemminkin moittivat oraakkelin asiakasta tai pitävät hänen tilaansa toivottomana: ”En ole mikään valehtelija; sinä kysyt typeriä”, ”Nytkö pyydät minulta, nytkö kysyt? Aika meni jo” tai ”Vieläkö kysyt minulta, vaikka kaikki toivo on mennyt?”.

Miten tällaiset vastaukset palvelivat niitä oraakkelin asiakkaita, jotka olivat toivoneet selkeitä vastauksia ongelmiinsa? Ehkä kysyjiä moittivat lauseet sopisivat yksityisen, kiertelevän ennustajan tarjoamaan vastauskokoelmaan paremmin kuin arvonsa tuntevaan oraakkelipyhäkköön. Toisaalta voisi ajatella, että kyselyjä manipuloitiin antamalla tylyjä vastauksia erityisesti hankalille asiakkaille. Tällaiset vastaukset olivat luultavasti omiaan korostamaan oraakkelin valtaa ja voimaa. Sitä paitsi myyttienkin mukaan jumalat olivat usein arvaamattomia ja loukkaantuivat helposti. Kenties tyytymätön jumaluus (ja oraakkelin henkilökunta) odotti joiltakin kyselijöiltä sovitukseksi uhreja ja muita lahjoja. Yksi vastaus itse asiassa paljastaa oraakkelijumalan tyytymättömyyden asiakkaiden kiittämättömyyteen: ”Olen hyödyksi hyvin monille; kun olen auttanut, kukaan ei kiitä” (Permultis prosum. Ubei / profui, gratia(m) nemo). ”Baharenon” arpaoraakkelit näyttäisivät kirjainmuotojensa perusteella ajoittuvan 2. ja 1. vuosisadalle eKr. Joissakin levyissä on kuitenkin käytetty arkaisoivaa latinaa, mikä viittaisi siihen, että osa teksteistä perustui varhaisempiin vastauk­siin. Lisäksi vanhoilta kuulostavat kielimuodot saattoivat antaa vastauksille ylimääräistä arvovaltaa.

10

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

Kirjallisuutta Buchholz, Laura 2013: Identifying the Oracular sortes of Italy. Teoksessa Kajava, Mika (toim.), Studies in Ancient Oracles and Divination, s. 111–144. Rome: Edizioni Quasar.

Busine, Aude 2006: Paroles d’Apollon. Pratiques et traditions oraculaires dans l’Antiquité tardive (IIe–IVe siècles).

Leiden & Boston: Brill.

Chirassi Colombo Ileana & Seppilli Tullio (toim.) 1999: Sibille e linguaggi oracolari. Mito, storia, tradizione. Pisa & Roma: Istituti editoriali e poligrafici internazionali.

Eidinow, Esther 2007: Oracles, Curses, and Risk among the Ancient Greeks. Oxford: Oxford University Press.

Flacelière, Robert 1961: Devins et oracles grecs. Paris: Presses universitaires de France.

Graf, Fritz 2005: Rolling the Dice for an Answer. Teoksessa Johnston, Sarah Iles & Struck, Peter T. (toim.), Mantikê. Studies in Ancient Divination, s. 51–97. Leiden & Boston: Brill.

Johnston, Sarah Iles 2008: Ancient Greek Divination. Oxford: Wiley–Blackwell.

Kajava, Mika 2009: Selviytymisstrategioita – ennustajat, oraakkelit ja noidat. Teoksessa Kajava, Mika & Kivistö, Sari & Riikonen, H. K. & Salmenkivi, Erja & SarastiWilenius, Raija, Kulttuuri antiikin maailmassa, s. 545– 570. Helsinki: Teos.

Kajava, Mika (toim.) 2013: Studies in Ancient Oracles and Divination. Rome: Edizioni Quasar.

Klingshirn, William E. 2002: Defining the Sortes Sanctorum: Gibbon, Du Cange, and Early Christian Lot Divination. Journal of Early Christian Studies 10, 77–130.

Lhôte, Eric 2006: Les lamelles oraculaires de Dodone. Genève: Droz.

Nollé, Johannes 2007: Kleinasiatische Losorakel. Astragalund Alphabetchresmologien der hochkaiserzeitlichen Orakelrenaissance. München: Beck.

Rosenberger, Veit 2001: Griechische Orakel. Eine Kulturgeschichte. Stuttgart: Theiss.

Sfameni Gasparro, Giulia 2002: Oracoli, profeti, sibille.

Rivelazione e salvezza nel mondo antico. Roma: Libreria Ateneo Salesiano.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Kreikan kielen ja kirjallisuuden professori. Artikkeli perustuu Tieteen päivillä 7.1.2015 pidettyyn esitelmään.

Vieraslajitutkimus ja lähdeviitteiden luotettavuus Seppo Turunen

Vieraslajit – ihmisen mukana uusille alueille levinneet eliölajit – ovat kuuluneet luontoon vuosisatojen tai vuosituhansien ajan (Ellis ym. 2013). Niiden vaikutus luonnon monimuotoisuuteen ja ihmisen talouteen on ollut tärkeä tutkimusaihe viime vuosisadan loppupuolelta alkaen. Alan tutkimukset ovat näkyneet monella tavalla luonnonsuojelussa ja lainsäädännössä. Vieraslajitutkimukseen, jota usein kutsutaan invaasiobiologiaksi, kohdistuu kuitenkin myös kritiikkiä, sillä jotkut sen usein toistetuista väittämistä ovat osoittautuneet heikosti perustelluiksi.

Kritiikki koskee muun muassa keskeisiä väitteitä vieraslajien aiheuttamasta sukupuuttojen määrästä ja luonnon monimuotoisuuden heikkenemisestä. Vieraslajeissa on tunnettuja vaarallisia taudinaiheuttajia ja maa- ja metsätalouden haitallisia tuholaisia, ja haitat ovat ilmenneet myös valtamerten saarilla, joissa on paljon endeemisiä lajeja. Invaasiobiologian monien väittämien kärjekkyys kuitenkin heikentää alan uskottavuutta.

Tuoreen katsauksen alan kehitykseen ja ongelmiin voi lukea ekologi Ken Thompsonin (2014) ja New Scientist -lehden tiedejournalisti Fred Pearcen (2015) äskettäin ilmestyneistä kirjoista.

Vieraslajien nousuun tutkimusaiheeksi vaikutti brittiekologi Charles Eltonin populaaritieteellinen The Ecology of Invasive Animals and Plants vuodelta 1958 (Elton 1958). Kirjoituksen tyylissä näkyy maailmansotien aikainen armeijoiden invaasio; vieraslajit rinnastettiin sotilaallisiin uhkiin, ne aiheuttivat ”ekologisia räjähdyksiä” (ecological explosions). Eltonin mukaan käymme nyt historian ratkaisevaa taistelua. Kirjasta otettiin uusi painos vuonna 2000. Alan nykyinen 70-vuotias guru, Eltonin työn jatkaja ja hänen kirjansa uusintapainoksen alkusanojen kirjoitta-

ja Daniel Simberloff aloitti kirjoituksensa kansalliselle tiedeakatemialle varoittamalla, että ”invasiivisten kasvien ja eläinten armeija vyöryy yli Yhdysvaltojen”, ja lisäsi pahaenteisesti, että eräs lajeista (vaeltajasimpukka) ”on peräisin entisestä Neuvostoliitosta” (Schmitz & Simberloff, 1997).

Vieraslajeja kuvataan tutkimusjulkaisuissa värikkäästi: syyskuun 11. päivän 2001 WTC-iskun jälkeen vieraslajit tekevät tutkijoiden mukaan terroritekoja ympäristöä kohtaan. Eltonin hengessä vieraslajitutkimusten perushypoteesi on yleensä vieraslajien haitallisuus, joten muut vaikutukset ovat jääneet vähälle huomiolle.

Tosin jo ennen vuotta 1958 vieraslajeista käytettiin militaristista kieltä, kirjoittaa Pearce. Johtava natsi-Saksan aikainen kasvitieteilijä Reinhold Tuxen oli sitä mieltä, että vieraslajien poistaminen ”puhdistaisi saksalaisen maiseman epäharmonisesta vieraasta aineksesta”. Ei kukaan tietenkään syytä nykyisiä vieraslajitutkijoita tällaisista asenteista. Vieraslajinimen (alien species) suosio kertoo kuitenkin jotain, aiempi termi oli meilläkin tulokaslaji (non-native, exotic, introduced species).

Vieraslajit ja sukupuutot

Vieraslajikirjallisuudessa usein toistuva väittämä on, että vieraslajit ovat olleet osallisia 40 %:ssa sukupuutoista maapallolla. Pearce halusi tutkivana journalistina selvittää, mistä luku on peräisin. Brittiviranomaisten mukaan lähteenä on toinen Global Biodiversity Outlook, jonka julkaisivat YK:n Convention on Biological Diversity (CBD) ja YK:n Environment Programme (UNEP) vuonna 2006. Julkaisun sananmuoto on hiukan lievempi: sen mukaan vieraslajit ovat osallisia lähes 40 %:ssa niistä sukupuutoista, joiden syy tunnetaan. Mitään lähdettä tietoon ei mainita. UNEP:n

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

11

virkailija Junko Shimura kertoi sitten Pearcelle, että tieto on peräisin tunnetun ekologin David Pimentelin julkaisusta vuodelta 2005. Siinä lähteeksi annettiin toisen tunnetun ekologin David Wilcoven yli 2 000 siteerausta saanut julkaisu (Wilcove 1998). Wilcove kirjoittaa jälleen hiukan toisin, kuin häntä siteeranneet: hänen mukaansa 49 % sukupuuttouhkasta vaarantuneille (imperilled) lajeille tulee joiltain osin vieraslajeista. Uhkan arvioivat vieraslajitutkijat. Wilcove oli kuitenkin arvioinut ainoastaan Yhdysvaltojen tilannetta. Ekologi Mark Davis on selvittänyt Wilcoven lähdeaineistoa ja sanoo sen perustuneen lähes yksinomaan Havaijin saariin (Davis 2011). Näin Havaijin sukupuuttotilastoista on vieraslajitutkijoiden siteeraamana tullut koko maailmaa koskeva tieto. Wilcove sanoo Pearcelle myös, että kirjallisuudessa mainittu 40 % ei hänen tietämänsä mukaan koske ainakaan eläimiä. Pearce tulee päätelmään, että tämä siteeratuimpiin kuuluva vieraslajien oletettu haitta ei näytä perustuvan mihinkään tutkimukseen.

Vuonna 2005 ilmestyneessä Yhdysvaltoja koskevassa vieraslajitutkimuksessa Pimentel mainitsee ohimennen, että ”muissa osissa maapalloa jopa 80 % uhanalaisista lajeista on vaarassa tulokaslajien (non-native species) vuoksi” (Pimentel 2005). Tämä luku kuuluu suosittuihin totuuksiin CBD:n julkaisuissa. Pimentel ilmoittaa kysyttäessä lähteeksi ”Armstrong 1995”. Pearce jatkoi selvitystyötään, sillä kyseinen lähde oli yksi virke hänen New Scientist -kollegansa Susan Armstrongin kirjoituksessa, joka koski EteläAfrikan fynbos-kasvillisuutta. Alue on toki tärkeä osa läntista Kapin niemeä, jolla kasvaa paljon endeemistä kasvillisuutta. Se tuskin kuvastaa tilannetta koko maapallolla. Armstrong puolestaan kertoo oman lähteensä olevan Brian van Wilgren Stellenboschin Centre for Invasion Biology -laitoksesta. Wilgrenin mukaan 80 % on väärä luku, oikeampi olisi, että noin 25 % uhanalaisista fynbos-lajeista on uhanalaisten listalla ainakin osittain vieraslajien vuoksi. UNEP:in julkaisussa todetaan toisaalla, että fynbosin 8 574 alkuperäisestä lajista 750 on sukupuuttovaarassa vieraslajeista aiheutuvan paineen vuoksi, siis alle 10 % fynbosin lajeista. Pimentel on alan vaiku-

12

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

tusvaltainen tutkija, ja hänen tokaisunsa – 80 % maapallon uhanalaisista lajeista on vieraslajien uhkaamia – elää tutkijoiden mielikuvissa.

Muitakin prosenttilukuja julkaistaan. IsonBritannian vieraslajisihteeristön tilastojen mukaan vieraslajien on sanottu olevan osallisia 54 %:ssa eläinten sukupuutoista ja ainoa syy 20 %:iin sukupuutoista (Statistics and Facts. GB Non-Native Species Secretariat). Pearce halusi päästä tämänkin tiedon lähteelle. Luvut perustuvat tutkijoiden Miguel Claveron ja Emily Garcia-Berthoun kirjoitukseen Trends in Ecology and Evolution -lehdessä vuodelta 2005. Otsikko lupaa paljon: “Invasive Species Are a Leading Cause of Animal Extinctions” (Clavero & Garcia-Berthou 2005). Sitä oli siteerattu 444 kertaa, mainitsee Pearce. Itse julkaisu oli lyhyt, vain neljä kappaletta. Julkaisu perustuu IUCN:n lukuihin tunnetuista sukupuutoista. Mainituista 680 sukupuutosta kuitenkin vain neljäsosalle sukupuuton syy oli tiedossa (aika usein ihminen), joten mainittu 54 % ei pitänyt alkuunkaan paikkaansa. Ilmoitettujen 170 sukupuuton todennäköinen syy tuskin on sekään yksiselitteinen, sillä vain harvoin sukupuutolla on yksi ainoa syy.

Pearce jatkoi selvitystään kysymällä Claverolta ja Garcia-Berthoulta, mitä lajeja he olivat ottaneet arvioidensa pohjaksi. Itse julkaisusta tietoa ei löytynyt. Kysyttäessä he vastasivat, ettei mitään listaa lajeista ollut, eivätkä he kyenneet selvittämään, miten analyysi oli tehty.

Vieraslajit ja luonnon monimuotoisuus

Invaasiotutkimuksen väitteisiin kuuluu, että vieraslajit vähentävät luonnon monimuotoisuutta.

Brownin yliopiston tutkija Dov Sax perehtyi asiaan valtamerten saaria koskevien tutkimusten perusteella, sillä saarilla vieraslajien vaikutukset ovat usein selvimpiä. Tutkimuksissa ilmeni, että vieraslajit vähensivät joskus lintujen määrää, mutta kasvien monimuotoisuus yleensä kasvoi, usein kaksinkertaistui (Sax & Gaines 2008). Kun vieraslajit eivät näytä vähentävän vaan lisäävän monimuotoisuutta, tutkijat, kuten Daniel Simberloff, kehittivät hypoteesin selittämään vieraslajien aiheuttamaa monimuotoisuuden vähentymistä: monimuotoisuuden kasvu on vain tilapäis-

tä ja monissa ”häiriintyneissä” ekosysteemeissä kehittyy sukupuuttovelka, joka toteutuu vähitellen (Simberloff ym. 2013). Velka voi jatkua satoja vuosia, mutta lopulta alkuperäiset lajit vähenevät.

Tätä on vaikea kumota, joten se jää nähtäväksi.

Invaasiobiologian kriitikot toteavat, että yhtä lailla syntyy immigraatiovelka, ekosysteemit saavat uusia lajeja (Jackson & Sax 2010). Ekosysteemit eivät ole sulkeutuneita järjestelmiä, joissa ei olisi tilaa uusille lajeille (Gould 1998; Hubbell 2001; Davis ym. 2011). Tämä on hyvä uutinen maapallolla, jossa vieraslajit jo kuuluvat lähes kaikkiin ekosysteemeihin. Tähän invaasiobiologian tutkijat ovat puolestaan vastanneet määrittelemällä monimuotoisuuden niin, että siihen luetaan vain alkuperäislajit. Vain ne ansaitsevat suojelua (Sala ym. 2000; Pearce 2015). Monet ekologit ovat tästä eri mieltä, mutta viranomaiset Yhdysvalloissa ja EU:ssa näyttävät hyväksyneen tulkinnan. Maailmanlaajuisen kaupankäynnin, liikenteen ja matkailun aikana tällainen tulkinta tuntuu kuitenkin keinotekoiselta, luontoa ei voi pysäyttää paikalleen (Thomas 2013). Aiheesta on äskettäin ilmestynyt ensimmäinen suomenkielinen kirja (Turunen 2015).

Pearce, Thompson ja monet heidän siteeraamansa tutkijat pitävät vieraslajeja selvimmin valtamerten saarten ongelmana, joissa rotat, kissat, lampaat, vuohet ja eräät muut laivojen tuomat eläimet ovat muuttaneet ekosysteemejä ja aiheuttaneet sukupuuttoja, tosin paljon vähemmän kuin saarille asettuneet ihmiset. Mantereilla vaikutukset ovat yleensä olleet vähäisempiä.

Tulokaskasvien on sanottu 400 vuoden siirtolaisuuden myötä lisänneen manner-Yhdysvaltojen kasvilajistoa 18 % (Thompson 2014). Alkuperäislajeista katosi samana aikana vain 0,6 %, missä luvussa maatalousmaan raivauksella, rakentamisella ja metsien hävityksellä on tärkeä osuus.

Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010:n mukaan noin 21 400 kotimaisesta lajista vieraslaji todettiin mahdolliseksi uhkaksi 15 uhanalaiselle lajille ja mahdolliseksi lisäuhkaksi vielä neljälle silmällä pidettävälle lajille. Vain yhdelle lajille, kärpäsiin kuuluvalle isoaavekiilurille, vieraslaji mainittiin uhkista ensimmäiselle sijalle. Ihmisen aiheuttamat ympäristömuutok-

set ovat niin ylivoimaisia uhanalaisuuden käynnistäjiä, että vieraslajien vaikutukset ovat niiden rinnalla marginaalisia. Tunnettu brittiekologi Chris Thomas on julkaissut vuonna 2013 Nature-lehdessä haastavasti otsikoidun jutun ”The Anthropocene Could Raise Biological Diversity” (Thomas 2013). Hänestä nykyinen irrationaali vieraslajien vieroksuntamme on aika ajatella kokonaan uudelleen.

Lähteet

Clavero, M. & Garcia-Berthou, E. (2005): Invasive Species Are a Leading Cause of Animal Extinctions. Trends in Ecology and Evolution 20 (No. 3), 110.

Davis, M. (2011): Researching Invasive Species 50 Years Elton: A Cautionary Tale. Julkaisussa Fifty Years of Invasion Ecology (toim. Richardson D. M.), Blackwell, 269–274.

Davis, M. A. ym. (2011): Don’t Judge Species on Their Origins. Nature 474: 153–154.

Ellis, Erle C. ym. (2013): Used Planet: A Global History.

PNAS 110 (No. 20), 7978–85.

Elton, C. (1958): The Ecology of Invasions by Animals and Plants, uusi painos University of Chicago Press, 2000.

Gould, S. J. (1998): An Evolutionary Perspective on Strengths, Fallacies, and Confusions in the Concept of Native Plants. Arnoldia (Spring 1998).

Hubbell, S. (2001): The Unified Neutral Theory of Biodiversity and Biogeography. Princeton University Press.

Jackson, S. T. & Sax, D. (2010): Balancing Biodiversity in a Changing Environment: Extinction Debt, Immigration Credit and Species Turnover. Trends in Ecology and Evolution 25 (No.3), 153–160.

Pearce, F. (2015): The New Wild. Why Invasive Species Will Be Nature’s Salvation. Icon Books Ltd. Pimentel, D. ym. (2005): Update on the Environmental and Economic Costs Associated with Alien-Invasive Species in the United States. Ecological Economics 52, 273–288.

Sala, O. E. ym. (2000): Global Biodiversity Scenarios for the Year 2100. Science 287, 74.

Sax, D. F. & Gaines, S. (2008): Species Invasions and Extinction: The Future of Native Biodiversity on Islands.

PNAS 105, supplement 1, 11490–11497.

Schmitz, D. & Simberloff, D. (1997): Biological invasions: A Growing Threat. Issues in Science and Technology 13, (No. 4), 33–40.

Simberloff, D. ym. (2013): Impacts of Biological Invasions: What’s What and the Way Forward. Trends in Ecology and Evolution 28 (No. 1), 58–66.

Thomas, C. (2013): The Anthroposene Could Raise Biological Diversity. Nature 502, 2013, 7.

Thompson, K. (2014): Where Do Camels Belong? The Story and Science of Invasive Species. Greystone Books.

Turunen, S. (2015): Valloittavat lajit. Tulokkaat ja vieraslajit tulimuurahaisista jättipalsamiin. Into.

Wilcove, D. ym. (1998): Quantifying Threats to Imperilled Species in the United States. BioScience 4, 607–615.

Kirjoittaja on eläinfysiologian dosentti ja Korkeasaaren eläintarhan entinen johtaja.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

13

Joukkoistamisen haasteita ja mahdollisuuksia Tieteen termipankin wikitalkoissa Tiina Onikki-Rantajääskö ja Kaarina Pitkänen-Heikkilä

Viime vuosina on käytetty joukkoistamista (engl. crowdsourcing), kun on haluttu koota vapaaehtoisia osallistumaan johonkin heidän harrastamansa alan hyödylliseen hankkeeseen. ”Crowdsourcing” on Jeff Howen lähes kymmenen vuotta sitten lanseeraama termi, jolla tarkoitetaan nimenomaan internetissä tehtävää talkoistamista (Howe 2006; Lebraty & Lobre-Lebraty 2013: 15). Joukkoistamiseen liittyy niin sanottu kansalaistiede (engl. citizen science), jolla tarkoitetaan maallikoiden ja harrastajien osallistumista tieteellisiin projekteihin. Sitä on tehty pitkään niin Suomessa kuin muuallakin. Vanhimpia hankkeita oli esimerkiksi mittava Oxford English Dictionary, johon kerättiin 1800-luvulla aineistoa maallikoilta (esim. Brabham 2013: 10).

Tieteentekijöille joukkoistaminen on toistaiseksi vieraampi ilmiö. Sen synonyymina käytetty talkoistaminen assosioituu talkoisiin, jolloin siihen liitetään joskus ennakkoluulo ilmaisesta asiantuntijatyöstä. Tieteellisten seurojen piirissä on kuitenkin kautta aikojen tehty paljon pyyteetöntä luottamustyötä tieteen ja sen tunnettuuden edistämiseksi. Parhaimmillaan joukkoistaminen mahdollistaa uusia yhteisvastuun, yhdessä tekemisen ja tieteidenvälisen vuorovaikutuksen muotoja, joilla tietoa voidaan kartuttaa kuormittamatta ketään kohtuuttomasti. Nykyinen yliopistokulttuuri muodostaa kuitenkin sille vakavan haasteen. Tässä artikkelissa tarkastelemme tuoretta wikitalkoistamisen areenaa, Tieteen termipankkia, jonka avulla tieteellinen termityö on mahdollista limittää osaksi tutkijan ja opettajan kokonaisvaltaista työtä.

Onnistuneesta joukkoistamisprojektista tunnetuin lienee Wikipedia, joka on nykyisin suu-

14

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

rin ja käytetyin tietosanakirja maailmassa. Koska verkkotietosanakirjaa on helppo päivittää, perinteisiä tietosanakirjoja ei enää kannata tehdä. Vaikka Wikipediaa eivät kirjoita vain asiantuntijat, se on osoittautunut myös suhteellisen luotettavaksi. Luotettavuus riippuu siitä, kuinka hyvin kirjoittajayhteisön itsekorjaavuus toimii. Muita onnistuneita hankkeita ovat esimerkiksi maailmanlaajuiset karttapalvelut (esim.

OpenStreetMap) ja matkaoppaat (TripAdvisor, Wikivoyage). Bio- ja ympäristötieteissä joukkoistaminen on tuottanut paljon hyviä tuloksia, koska maallikot ovat aina osallistuneet luonnon tarkkailuun. Internetissä tätä harrastuneisuutta on voitu organisoida paremmin ja samalla hyödyntää osana tutkimusta. Esimerkiksi muuttolintuja havainnoivassa Cornellin ornitologisen laboratorion projektissa noin 200 000 ihmistä osallistuu vuosittain lintujen havainnointiin (Dickinson & Bonney 2012: 7–9).

Suomessa onnistuneita talkoistamishankkeita ovat olleet esimerkiksi lintutietopalvelu Tiira, tekijänoikeuksista vapautuneiden kirjojen digitointi Projekti Lönnrotissa (2005−10), pääosin kirkonkirjoista koostuva Suomen sukuhistoriallisen yhdistyksen digiarkisto sekä Kansalliskirjaston Myyräpelin muodossa toteutetut digitalkoot, joissa oli 110 000 osallistujaa vuosina 2011−12. Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa Aleksis Kiven kirjeiden ja käsikirjoitusten transkribointi kriittisten editioiden toimitustyötä varten toteutui yli odotusten. Onnistuneille hankkeille on tyypillistä laaja ja sitoutunut harrastajajoukko, työn selkeä vaiheistus ja suhteellisen yksinkertainen työtapa.

Vaikka kansalaistiedehankkeisiin osallistuu laajoja maallikkojoukkoja, avoimissakin talkoissa on useimmiten kyse syvällisestä asiantuntija-

työstä (Brabham 2013: 69). Tieteen termipankki edellyttää puolestaan vaativaa ja monimutkaista työpanosta nimenomaan omien alojensa asiantuntijoilta. Vaikka se toimii wikialustalla, joukkoistaminen on rajoitettu kunkin tieteenalan asiantuntijoihin: tutkijayhteisö ottaa itse vastuun oman erikoisalansa sanaston tuottamisesta verkkopalveluun, tietojen täydentämisestä ja päivittämisestä. Asiantuntijaryhmä voi myös päättää, millä periaatteella se hyväksyy uusia jäseniä. Käytännössä useimmat asiantuntijaryhmät kutsuvat mukaan kaikki oman alansa halukkaat tutkijat jatko-opiskelijoista alkaen.

Tieteelliset käsitteet kokoava infrastruktuuri

Tieteen kansallinen termipankki on Suomen Akatemian ja Helsingin yliopiston rahoittama infrastruktuurihanke, jonka avoin verkkopalvelu on ollut käytössä vuoden 2012 alusta. Hanketta koordinoidaan Helsingin yliopiston suomen kielen oppiaineessa, mutta sen talkoistaminen on valtakunnallista. Tärkeä yhteistyökumppani on Tieteellisten seurain valtuuskunta (TSV), joka kannustaa jäsenseuroja jatkamaan perinteisesti harjoittamaansa termityötä Tieteen termipankin modernilla alustalla. Valtakunnallisuus korostuu myös kansallisesti merkittävien infrastruktuureiden tiekartalla, jolla Tieteen termipankki on yhteistyössä Fin-Clarinin kanssa. Tieteen termipankin tavoitteena on yhtäältä kehittää suomea tieteen kielenä ja toisaalta helpottaa tieteen rinnakkaiskielisyyttä, mikä tapahtuu erikielisten käännösvastineiden avulla.

Mukaan voi myös liittää määritelmiä eri kielillä ja tarpeen vaatiessa perustaa erikielisiä aihealueita, mikä luo pohjaa kansainväliselle yhteistyölle ja eri tietokantojen linkittämiselle.

Erilaisia talkoistamisen muotoja on kokeiltu kolmella pilottialueella: kasvi-, kieli- ja oikeustieteessä. Verkkopalveluun on aktivoitunut kaikkiaan jo 27 eri tieteenaloja edustavaa aihealuetta; niiden erikoissanastoa kuvaavia käsitesivuja on yli 37 000 ja hakusanoja lähes 140 000. Määritelmiä, selitteitä tai lisätietoja löytyy keskimäärin 43 prosentissa sivuista, mutta sisältöjen määrä vaihtelee suuresti eri aihealueilla. Sisäl-

löt karttuvat kaiken aikaa, ja uusia aihealueita on jatkuvasti perusteilla. Mikäli talkoistaminen onnistuu tätä vauhtia, tieteenalaluokituksen 70 perustieteenalaa on saatu mukaan noin kymmenen vuoden kuluessa. Termejä kuvaavat käsitesivut näyttäisivät karttuvan noin 10 000 sivun vuosivauhtia. Tämä kaikki riippuu tietysti edelleen tiedeyhteisön aktiivisuudesta.

Yhden tieteenalan keskeinen sanasto kattaa keskimäärin 4 000 käsitesivua, joiden kartuttamisvauhti vaihtelee suuresti asiantuntijaryhmän aktiivisuuden ja käytettävissä olevan pohjamateriaalin mukaan. Usein alalla on valmiita sanastoja, joita voidaan syöttää verkkopalveluun asiantuntijatyön pohjaksi, kunhan julkaisuoikeuksista sovitaan. Käytäntö on osoittanut, että uuden aihealueen käynnistämiseksi olisi hyvä hankkia vaikka lyhytkin rahoitus alan tohtoritasoiselle koordinoijalle. Kokonaan talkootyön varaan termipankkia ei siis voi rakentaa.

Talkootyön merkitystä ei pidä silti väheksyä.

Termipankin alustan kieliteknologisesta kehittelystä vastannut Antti Kanner on laskenut, että puhtaan talkootyön osuus on tähän mennessä ollut noin 20 % kielitieteen aihealueella, jossa on sovellettu laajaa talkoistamista hankkeen alusta asti. Tietynlaiset sisällöt myös karttuvat talkoistamalla toisia helpommin. On eri asia aloittaa määritelmän kirjoittaminen ”tyhjästä” kuin pohjatekstiä arvioiden tai muokaten. Käsitteiden välisiä suhteita osoittavien linkkien lisääminen on helppoa ja käsitejärjestelmiä osoittavan hypertekstin syntymiseksi välttämätöntä, mutta yksin työskentelevältä se voi unohtua. Termipankin asiantuntijoista yleensä noin kymmenesosa eli kolmisenkymmentä henkeä tekee kuukausittain muokkauksia verkkopalvelussa.

Aktiivisuuden laajentamiseen tarvitaan siis edelleen tiedottamista mutta myös sen hahmottamista, kuinka Tieteen termipankin käyttöä voidaan limittää hyödyllisesti tutkijan tai opettajan työhön. Tutkijan kannattaa muistaa verkkopalvelu viimeistellessään omaa julkaisuaan. Sen keskeisimmät termit voi päivittää termipankkiin ja lisätä siten ajantasaista termitietoutta verkossa. Kun liittää julkaisutietonsa termin lähteisiin, saa tutkimukselleen samalla näkyvyyttä. Opet-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

15

Kaavio 1. Termipankin käyttäjien ikäryhmät.

Kaavio 2. Mihin termipankkia käytetään? (N = 458)

taja taas voi kurssia valmistellessaan huolehtia siitä, että sen aihepiirin keskeinen termistö löytyy selitettynä Tieteen termipankista. Opetuksessa hänen kannattaa hyödyntää interaktiivisesti joka sivulta avautuvaa palstaa, jolla kaikki termipankkiin rekisteröityneet käyttäjät voivat osallistua keskusteluun.

Opiskelijat ovat osoittautuneet Tieteen termipankin avainkäyttäjiksi. Kun he oppivat hakemaan alansa termien ajantasaisia määritelmiä ja käännösvastineita termipankista, opettajien täytyy vastata kysyntään. Tästä oli merkkejä jo keväällä 2014 toteutetussa käyttäjäkyselyssä.

Vaikka kaikki ikäluokat käyttävät Tieteen termipankkia, suurin ryhmä ovat kaksi- ja kolmikymppiset: opiskelijat, jatko-opiskelijat ja uransa alkuvaiheessa olevat tutkijat (kaavio 1).

Tieteen termipankista haetaan tietoa monenlaisiin tarkoituksiin, mutta suurimpana käyttötar-

16

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

koituksena opiskelu ohittaa jopa tutkimuksen (kaavio 2). Termipankin käyttäjämäärä on kasvanut tasaisesti sisältöjen karttumisen myötä.

Lukukausien aikana käyttäjiä on nykyisin päivittäin 1 500–2 000. Edustettuina ovat kaikki Suomen yliopistokaupungit (Google Analytics), ja yksittäisiä käyttäjiä on lisäksi useista eri maista.

Työtä on paljon jäljellä, mutta käyttäjät hyötyvät jo nyt termipankin tietokannasta. Kolmasosa käyttäjäkyselyyn osallistuneista kertoi löytäneensä etsimäänsä tietoon vastauksen, 56 % kertoi löytäneensä vastauksen osittain ja 8 % vastaajista ilmoitti, ettei löytänyt etsimäänsä vastausta. Käyttäjäkyselyn avoimessa palautteessa kiitettiin sisältöjen laatua ja uskottavuutta suhteessa esim. Wikipediaan. Termipankin sivut löytyvät helposti internetin hakukoneista: jopa 2/3 käyttäjistä tulee Googlen kautta. Käyttäjien toive on, että sisällöt, erityisesti määritelmät, karttuisivat ja että lisää tieteenaloja tulisi mukaan. Nykyisin he voivatkin vinkkaustoiminnon avulla osoittaa, mille käsitesivulle kaipaavat lisää tietoa tai mikä termi puuttuu tietokannasta.

Uusia osallistumisen ja vuorovaikutuksen muotoja

Uuden teknologian käyttöönottoa on aina punnittava sen perusteella, tuoko se mukanaan toivottavia sosiaalisia muutoksia. Tätä korostaa avointa julkaisemista erityisesti humanististen tieteiden kannalta tarkasteleva Martin Paul Eve (2014: 146). Tieteen termipankin tapa hyödyntää wikialustaa rajoitettuun talkoistamiseen on luonut maallikkojen ja tutkijoiden välille uusia vuorovaikutuksen muotoja avoimen tieteen ihanteiden mukaisesti. Lisäksi termipankkia on mahdollista käyttää tiedekasvatuksen ja interaktiivisen opetuksen apuvälineenä. Tiedeyhteisön sisäisen vuorovaikutuksen kannalta erityisen lupaavaa on termipankissa virinnyt tieteidenvälinen keskustelu ja monitieteisten yhteistyöhankkeiden syntyminen.

Eri tieteenalojen aihealueiden kokoaminen samaan tietokantaan mahdollistaa myös tieteidenvälisen keskustelun verkkopalvelussa.

Monitieteisten kysymyksenasettelujen merkitys tutkimukselle korostuu koko ajan. Usein moni-

tieteinen tutkimusryhmä käyttää suuren osan ajastaan opettelemalla ymmärtämään toinen toisensa lähtökohtia, perustermejä ja niiden tulkintaa. Nimitykseltään sama tai läheinen termihän voi tarkoittaa kokonaan tai osittain eri käsitettä eri tieteenaloilla. Vaikka sen käsitehistoria olisi alkuaan yhteinen, sen käyttö on lähialoillakin voinut teoria- ja tulkintakehykseltään eriytyä. Tieteen termipankissa voidaan käsitteiden tulkintaa ja historiaa eri tieteenaloilla vertailla ja linkittää sekä keskustella tieteidenvälisistä eroista ja yhtymäkohdista. On myös mahdollista perustaa monitieteisiä aihealueita: esittävien taiteiden tutkimuksen yhteinen aihealue on termipankkiin jo perustettukin.

Monitieteisen humanistisen termityön mahdollisuuksia kokeillaan kuluvana vuonna myös erillisrahoituksen tuella filosofi Markku Roinilan vetämässä tutkimusryhmässä. Ryhmässä yhdistyvät filosofia, estetiikka, semiotiikka, kirjallisuudentutkimus ja esittävät taiteet, ja siihen voivat liittyä kaikki kiinnostuneet myös muilta humanistisilta aloilta. Tieteidenvälistä termityötä on harjoitettu yllättävän vähän siihen nähden, miten paljon se syventää teoreettista keskustelua ja tuo uusia tutkimusideoita (ks. Bal 2002).

Wikialusta mahdollistaa tieteellisen yhdessä kirjoittamisen uudella tavalla, jonka sosiaalinen merkitys on paljon suurempi kuin teknologisen muutoksen oppiminen (Eve 2014).

Talkoistamalla tuotettu termitieto ja asiantuntijoiden aktivointi

Perinteisen termityön kokemukset ovat avuksi tieteellisessä termityössä. Esimerkkinä mai­ nit­ takoon pyrkimys määritellä termin yhteydessä myös sen lähikäsitteet. On helppo löytää vieruskäsitteitä toisistaan erottavat piirteet, joiden avulla ne tulevat myös määritellyksi samasta näkökulmasta. Symmetrisyyden merkitys lähikäsitteiden määrittelylle nousi esiin myös ensimmäisessä tutkielmassa, joka tehtiin pienen otoksen perusteella Tieteen termipankin määritelmien laadusta (Virta 2015). Määritelmät olivat odotuksenmukaisesti heterogeenisimpia aihealueilla, joilla talkoistaminen on ollut laajinta. Tarkastelun tuloksia voi pitää lohdullisina:

ymmärtämistä haittaavia määrittelyn ongelmia esiintyi hyvin vähän.

Tieteen termipankki -hankkeen ensimmäisellä kaudella asiantuntijaryhmien terminologiseen tukeen on erikoistunut hankkeen toinen kokopäiväinen työntekijä Kaarina PitkänenHeikkilä. Määrittelyyn tarvittava sisällöllinen asiantuntemus tulee kuitenkin aina tieteenalan omilta asiantuntijoilta myös perinteisessä termityössä, eikä mikään taho palkkaa vuosikymmeniksi ammattiterminologeja analysoimaan tieteellisiä käsitteitä. On siis uskottava joukon voimaan ja siihen, että se vähitellen tuottaa tulosta. Talkoistamalla toteutettava termityö poikkeaa perinteisistä terminologivetoisista sanastoprojekteista siinä, että sille on ominaista käsitehierarkioiden keskeisyyden sijasta lokaalinen ja litteä organisoituminen. Kukin asiantuntija työstää kerrallaan yhtä tai muutamaa termiä sieltä täältä. Laajojen aineistojen hallinta vaatii joka tapauksessa sekä hyväksi todettuja termityön menetelmiä että laajan asiantuntijaryhmän tuen. Apuneuvoksi voi osoittautua myös koneellisesti ymmärrettävien käsiteverkostojen rakentaminen.

Termipankin kolmessa pilottihankkeessa on kokeiltu erilaisia toimintamuotoja. Kasvitieteen pilotissa on syötetty verkkopalveluun runsaasti käyttökelpoisia sanastoja, joita hankkeen tutkijatohtori on edelleen työstänyt. Asiantuntijoita pyydettiin alkuvaiheessa lähinnä kommentoimaan ja muokkaamaan pitkälle työstettyjä käsitesivuja. Noin 10 hengen voimin aloittanut asiantuntijaryhmä osoittautui kuitenkin liian kiireiseksi, ja Suomen Biologian Seura Vanamo onkin sittemmin esittänyt biologeille avoimen kutsun osallistua termityöhön.

Kielitieteessä on aloitettu ”pisaroista syntyy meri” -periaatteella eli laajimmalla talkoistamisella ja vähäisellä organisoinnilla. Rekisteröityneitä talkoolaisia on noin 120, mutta vain harvat ovat olleet pitkään aktiivisia verkkopalvelussa.

Erikoisaloilta on pyydetty mukaan avainhenkilöitä, joiden on tarkoitus huolehtia kollegojensa aktivoinnista. Avainhenkilöiden aktiivisuus on vaihdellut suuresti. Hyviä kokemuksia on toisaalta esimerkiksi siitä, että erikoisalan lukupii-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

17

ri tai tutkimusryhmä jakaa vastuuta määrittelytyöstä.

Joukkoistamishankkeissa aktivoinnin ongelmat ovat tuttuja ja erilaisia osallistujien motivoimiskeinoja on mietittykin (esim. Grier 2013: 224–232). Kielitieteen pilotissa on kokeiltu muun muassa termihaastetta, joka leikillisesti matkii ketjukirjeen muotoa: muokkaa viittä termiä, lähetä tarkistuspyyntö viidelle kollegallesi ja pyydä heitä jatkamaan ketjua. Motivointikikat eivät kuitenkaan ole juuri tuottaneet tulosta, ja uusia ideoita talkoohengen nostatukseen kaivataan jatkuvasti.

Tehokkaimmin Tieteen termipankin talkoistus on onnistunut oikeustieteessä, jossa Encyclopaedia Iuridica Fennican (1994–1999) päätoimittaja Heikki E. S. Mattila on Suomalaisen lakimiesyhdistyksen tuella aktivoinut uudestaan toimituskunnan ja kirjoittajat päivittämään paperimuodossa ilmestyneen oikeustieteen sanaston Tieteen termipankin verkkopalveluun.

Samalla mukaan on otettu uusia erikoisaloja, kuten Eurooppa-oikeus. Tähänastisten kokemusten perusteella talkoistaminen onnistuu siis sitä paremmin, mitä organisoidumpaa asiantuntijaryhmän työskentely on.

Tulevaisuus

Sekä Tieteen termipankin mahdollisuudet että haasteet liittyvät siihen, että tietoa tuotetaan kollektiivisesti, totutusta poikkeavalla tavalla.

Julkaisualustana wikipohjainen tietokanta on niin uudenlainen, että se on ainakin toistaiseksi jäänyt tunnustettujen julkaisutyyppien ulkopuolelle. Tämä näyttäisi olevan talkoistamisen suurin este. Tutkijat ja opettajat joutuvat entistä selvemmin keskittymään välittömästi meriittiä tuottaviin tehtäviin. Tuleeko tieteen tekemisestä silloin ”vain ansiotyötä”? Parhaimmillaan termityö wikisivustolla tuottaa tekijälleen suurta tyydytystä, sillä oman erikoisalan teoreettisten käsitteiden pohdinta ja yleistajuistaminen virkistää myös luovaa tieteellistä ajattelua. Ovatko kannustimet ja meritoitumismekanismit tässä valossa ajan tasalla (ks. myös Haataja 2013)?

Jos yhteiskunta haluaa tukea avointa tiedettä, nopeuttaa tiedonsiirtoketjua ja tutkimustulos-

18

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

ten käyttöä sekä lisätä kansalaisten luottamusta tieteeseen, niiden toteutumista ei tulisi vaikeuttaa vanhanaikaisella julkaisupolitiikalla. Mikäli Suomesta todella halutaan avoimen tieteen kärkimaa, uusien teknologioiden mahdollistama epätyypillinen julkaisutoiminta pitäisi tunnistaa myös tulosta mittaavissa järjestelmissä.

Yliopiston olisi työnantajana ja jatkotutkintojen vaatimuksia laatiessaan selkeästi viestittävä, että kokonaistyöaikaan sisällytetään tiedeyhteisöä ja yhteiskuntasuhteita palvelevia ja avointa saatavuutta edistäviä työtehtäviä silloinkin, kun niiden hyöty on välillinen.

Helsingin yliopiston kieliperiaatteissa (2014) Tieteen termipankki on noteerattu osana monikielisen kielistrategian toteutusta. Niihin on kirjattu, että tutkijat ja opettajat voivat laskea termipankkityöskentelyn osaksi kokonaistyöaikaansa ja jatko-opiskelijat saada opintopisteitä siitä, että päivittävät väitöstutkimuksensa keskeiset termit termipankkiin. Mikäli nämä käytännöt toteutuvat ja leviävät muihinkin yliopistoihin, joukkoistamisen idea toteutuu niin laajasti, että termipankki osoittaa hyödyllisyytensä ja täyttää tarkoituksensa. Wikialustojen onnistumisen keskeinen ehto on käyttäjien ja kartuttajien kriittinen massa, joka vetää oman aktiivisuutensa painolla muutkin mukaan toimintaan.

Kun Tieteen termipankki (www.tieteentermipankki.fi) on niin laaja ja toimiva, että tiedeyhteisön ja tieteestä kiinnostuneiden kriittinen massa ei enää tule toimeen ilman sitä, tiedämme sen jääneen elämään.

Lähteet

Bal, Mieke 2002: Travelling Concepts in the Humanities. A Rough Guide. University of Toronto Press.

Brabham, Daren C. 2013: Crowdsourcing. Bambridge, Massachisetts: The MIT Press.

Dickinson, Janis L. & Rick Bonney (toim. 2012): Citizen science: public participation in environmental research.

Ithaca: Comstock Pub. Associates.

Encyclopaedia Iuridica Fennica. Suomalainen oikeustietosanakirja I–VII, hakemistot. 1994–1999. Päätoimittaja Heikki E. S. Mattila. Helsinki: Suomalainen lakimiesyhdistys.

Eve, Martin Paul 2014: Open Access and the Humanities.

Contexts, Controversies and the Future. Cambridge: Cambridge University Press.

Grier, David Alan 2013. Crowdsourcing for dummies. Chichester: Wiley.

Haataja, Juha: Joukkojen tiede ja tieteilijöiden joukko – yhteinen ponnistus tulevaisuuteen. – Tieteessä tapahtuu 6/13, 1–2.

Helsingin yliopiston kieliperiaatteet. Linjauksista käytäntöön – kohti toimivaa monikielisyyttä. Rehtorin päätös 25.9.2014.

Howe, Jeff 2006. The rise of crowdsourcing. – Wired 14.6.2016. [Saatavilla: http://archive.wired.com/ wired/ archive/14.06/crowds.htm] Lebraty, Jean-Fabrice & Katia Lobre-Lebraty. 2013. Crowdsourcing: one step beyond. Hoboken, NJ: Wiley.

Virta, Tuuli 2015: Tieteen kansallinen termipankki ja termien määritelmät. Pro gradu -tutkielma. Suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitos, Helsingin yliopisto.

Kiitämme Antti Kanneria, Sakari Vaelmaa ja Lea Laitista yhteistyöstä Tieteen termipankissa ja artikkelin valmistelussa.

Tiina Onikki-Rantajääskö on Helsingin yliopiston suomen kielen professori ja johtaa Tieteen kansallinen termipankki -hanketta. Kaarina Pitkänen-Heikkilä on suomen kielen ja terminologian dosentti, joka työskentelee tutkijatohtorina hankkeessa.

TIEDEAFORISMIKILPAILU

Suomen aforismiyhdistys ja Tieteen päivät järjestävät valtakunnallisen aforismikilpailun.

Sen kautta haetaan eri tieteen aloihin liittyviä uusia, ennen julkaisemattomia suomenkielisiä mietelauseita.

Samassa yhteydessä voi lähettää myös tunnettujen suomalaisten tieteentekijöiden, tai muutoin tieteeseen hyvin osuvia sitaatteja (lähde mainittava).

Uusia tiedeaforismeja tulee olemaan esillä Tieteen päivien 40-vuotisjuhlavuoden tapahtumissa ja Raideaforismeissa vuonna 2017. Jos hyviä aforismeja ja sitaatteja saadaan riittävästi, niistä julkaistaan kirja.

Osallistuminen ja kilpailuaika Kilpailuun lähetettävien aforismien tulee olla tieteeseen liittyviä, omia ja ennen julkaisemattomia.

Sitaateista tulee mainita tarkka lähde, koska jokainen sitaatti tarkistetaan.

Lähetä aforismit ja sitaatit osoitteeseen: kilpailu@ aforismiyhdistys.fi Kilpailu on avoinna 24.9.–31.12.2015.

Palkinnot 1. 300€ 2. 200€ 3. 100€ Tarkemmat lisätiedot: www.aforismiyhdistys.fi/tiedeaforismikilpailu

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

19

ILOA TALVEEN

FREDA 33, HELSINKI MA-PE 10.30 - 18.00 LA 10.30 - 15.00 PUH. 611 611 WWW.AINO.NET 20

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

KATSAUKSIA Tutkimustieto päätöksenteon pohjaksi Kari Raivio Tiede ja teknologia mullistavat yhteiskuntaa, taloutta ja ihmisten elämää. Siksi päätöksentekoon kaikilla tasoilla, kunnanvaltuustoista YK:n yleiskokoukseen, liittyy myös tieteellisiä näkökohtia. Kun kansainvälisillä areenoilla suuret maat jyräävät usein vain suuren väkilukunsa ja pulskean kansantuotteensa turvin, pienen maan ainoaksi aseeksi jää tutkitulla tiedolla perusteltu argumentointi.

Kun Jean Claude Juncker oli viime syksynä valittu EU:n komission presidentiksi, hän ohjeisti tiedekomissaariksi ehdolla olevaa Carlos Moedasia ”varmistamaan, että komission esitykset ja toimet perustuvat vankkaan tieteelliseen näyttöön”. Siksi tiedeyhteisö sai kylmän suihkun, kun Juncker ensi töikseen antoi potkut edeltäjänsä nimittämälle komission tiedeneuvonantajalle (chief scientific adviser), Ann Gloverille.

Syyksi epäiltiin painostusta vahvojen etujärjestöjen, lähinnä Ranskan maatalouden ja Greenpeacen, taholta. Nämä olivat ärtyneet suorapuheisen Gloverin kommenteista, joiden mukaan ei ole mitään tieteellistä näyttöä geenimuunneltujen (GMO) elintarvikkeiden terveystai ympäristöhaitoista. Kyseessä ei ollut Gloverin ikioma idea, sillä samaa mieltä ovat alan eturivin tutkijat ja useat tiedeakatemiat. Mutta kun viesti ei miellytä, ammutaan sanansaattaja! Greenpeacen mukaan ”komission tulisi saada neuvonsa useista itsenäisistä monitieteisistä lähteistä, jotka ajavat yhteiskunnan etua”. Tämä merkitsisi tutkimustiedon valikoivaa käyttöä silloin, kun se on omien intressien mukaista, eli rusinoiden poimimista tieteen ylipursuavasta pullasta.

Kenen tahansa ”neuvot” olisivat yhtä painavia kuin tiedeyhteisön konsensus.

Gloverin potkut aiheuttivat pienehkön myrskyn ainakin anglosaksisen tiedemaailman vesi-

lasissa. Niissä tiedeneuvonantajat nimittäin ovat pitkään ja menestyksellä auttaneet sekä pääministereitä että muitakin ministeriöitä käyttämään tutkittua tietoa päätöksenteossa. Juncker kuitenkin vakuutti, että komissio on tiedemyönteinen, mutta pohtii uusia menettelytapoja. Pohdinnan tuloksena Moedas onkin esitellyt uuden tiedeneuvontamekanismin, joka kasteessa sai nimen SAM (science advice mechanism).

Järjestelmän kaksi kulmakiveä ovat korkean tason ryhmä (High level group) ja kansalliset tiedeakatemiat. Korkea taso tarkoittaa huipputason tutkijoita, ja ryhmässä tulee olemaan seitsemän jäsentä. Heidän tehtävänsä on valvoa, että riippumaton, avoin ja luotettava tutkittu tieto saavuttaa päätöksentekijät silloin, kun sitä tarvitaan. Varsinainen monitieteinen asiantuntemus löytyy kansallisista tiedeakatemioista, joiden yhteenvetoja julkaistusta tutkimustiedosta komissio lupaa tukea 6 miljoonalla eurolla vuodessa. Hallinnollista apua annetaan tutkimuspääosastosta, uutta tietoa hankitaan tarvittaessa EU:n yhteisen tutkimuskeskuksen (JRC) ja muiden tutkimuslaitosten avulla.

Ehdotettu mekanismi on sikäli rohkaiseva, että siinä selvästi luotetaan tiedeakatemioi­den kompetenssiin. Silti se herättää useita kysymyksiä. Pystyykö uusi korkean tason ryhmä profiloitumaan jo olemassa olevien satojen asian­ tuntijakomiteoiden ja työryhmien joukossa?

Onnistuuko se saavuttamaan sekä päätöksentekijöiden että tiedeyhteisön luottamuksen?

Millä kriteereillä ryhmä valitaan? EU:n pyhien perinteiden mukaisesti suurilla jäsenmailla tulee tietenkin olla edustus, joten alle 20 miljoonan asukkaan maat jäänevät lehdellä soittelemaan, riippumatta niiden mahdollisten ehdokkaiden tieteellisistä ansioista ja kokemuksesta? Onko

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

21

Parasta suomalaista tietokirjallisuutta

Nassim Nicholas Taleb: Antihauras.

Asioita, jotka hyötyvät epäjärjestyksestä.

Ovh. 50 €

Daron Acemoglu ja James A. Robinson: Miksi maat kaatuvat.

Vallan, vaurauden ja varattomuuden synty.

Ovh. 50 €

Daniel Kahneman: Ajattelu nopeasti ja hitaasti.

Ovh. 50 €

David Mamet: Teatteri.

Ovh. 25 €

James Owen Weatherall: Wall Streetin fysiikka.

Ennustamattoman ennustamisen lyhyt historia.

Ovh. 40 €

Jared Diamond: Maailma eiliseen saakka. Mitä voimme oppia perinteisistä yhteiskunnista.

Ovh. 50 €

Hyvin varustetuista kirjakaupoista tai suoraan kustantajalta www.terracognita.fi

tiedeakatemioissa kykyä valmistella kriittisiä, mutta ymmärrettäviä, yhteenvetoja pätevästä tutkimustiedosta joskus hyvinkin nopealla aikataululla? Vaikka poliitikot mainostavat uskoaan­ tutkimukseen ja innovaatioihin, onko heillä todellista halua kuunnella tieteen ääntä ja ottaa se huomioon päätöksenteossa?

Suomessa ei ole tiedeneuvonantojärjestelmää.

Mielipidetiedustelujen mukaan kansalaiset ovat tiedemyönteisiä ja haluaisivat enemmän tutkittua tietoa päätöksentekoon. Sitä halusi myös maan edellinen hallitus, joka tässä asiassa myös toimi, päinvastoin kuin monessa muussa. Valtion tutkimuslaitosten ja tutkimusrahoituksen kokonaisuudistuksessa syksyllä 2013 perustettiin Suomen Akatemian yhteyteen strategisen tutkimuksen rahoitusväline kustantamaan pitkäjänteistä ongelmakeskeistä tutkimusta, jonka tarkoituksena on löytää ratkaisuja merkittäviin yhteiskunnan haasteisiin ja ongelmiin. Lisäksi valtioneuvoston yhteiskunnallista päätöksentekoa tukeviin lyhemmän aikavälin tutkimus- ja selvitystöihin varattiin erillisrahoitusta. Yhteensä näihin rahapotteihin oli tarkoitus kerätä 82,5 miljoonaa euroa vuoteen 2017 mennessä, pääosin valtion tutkimuslaitosten budjeteista, mikä onkin johtanut niissä mittaviin YT-neuvotteluihin.

Tehostettu ja hyvin rahoitettu tutkimus ei automaattisesti johda tiedon parempaan hyödyntämiseen valtionhallinnossa ja lainvalmistelussa. Niinpä valtioneuvoston kanslian toimeksiannosta tein vuosi sitten selvityksen tiedeneuvonannon järjestämisestä. Se perustui muiden maiden käytäntöjen kartoittamiseen sekä poliittisten päättäjien haastatteluihin, ja tarkoituksena oli saada selville, mitä he oikein haluavat. Raporttiin sisältyi kolmetoista ehdotusta perusteluineen.

Suoraan kysyttäessä yksikään poliitikko ei kiellä tieteen tai näyttöön perustuvan päätöksenteon merkitystä. Selkeät yhteydet luotettavan tiedon lähteille kuitenkin puuttuvat, ja monet ovat turhautuneet Googlen rönsyilevään ja epäluotettavaan tarjontaan. Useissa ministeriöissä ei ole ”omaa” sektoritutkimuslaitosta, ja kun tutkijankoulutuksen saaneet virkamiehet ovat harvassa, puuttuu myös asioiden valmistelun edel-

lyttämä tieteellinen lukutaito sekä tarvittavan tutkimuksen tilaajaosaaminen. Näiden ongelmien helpottamiseksi ehdotin, että valtioneuvoston kansliassa tulisi olla tiedeneuvonantaja, joka ei toki itse voisi hallita kaikkea viisautta, mutta tiedemaailman tuntijana ohjaisi tiedon tarvitsijat päteville lähteille. Jokaiseen ministeriöön tulisi perustaa tohtoritasoinen tutkimusjohtajan virka.

Kun on kaivattu pätevää ja puolueetonta tieteellistä tietoa, monet maat ovat kääntyneet kansallisten tiedeakatemioidensa puoleen.

Englannissa näin on toimittu vuodesta 1660, Yhdysvalloissa jopa lakisääteisesti vuodesta 1863 lähtien. Suomessa on historiallisista, alun perin kielellisistä syistä kaksi yleistiedeakatemiaa ja kaksi teknisten tieteiden akatemiaa. Niiden yhteistyöelin on Tiedeakatemiain neuvottelukunta (TANK). Ehdotukseni mukaan sen yhtey­ teen tulisi perustaa tiedeanalyysiyksikkö, joka tuottaisi parhain kotimaisin tutkijavoimin kriittisiä katsauksia taustoittamaan kulloinkin esillä olevia politiikkatoimia. Mielenkiintoista on, että nyt myös EU:n komissio antaa tiedeakatemioille luottamuslauseen. Ansio kuulunee Euroopan tiedeakatemioiden neuvostolle (EASAC), jonka laatimat systemaattiset katsaukset ovat löytäneet myös Brysselistä lukijakuntansa.

Millainen on uuden hallituksemme suhtautuminen tutkitun tiedon käyttöön päätöksen­teossa?

Merkit eivät ole rohkaisevia. Pääministeri haluaa­ tehdä päätökset ensin ja arvioida vaikutukset vasta jälkikäteen. Valtiovarainministerin julkisesti ilmaisema käsitys yliopistojen toiminnasta on kolmen kesäkuukauden lorvailu. Ehkä tällainen ajattelu on johtanut budjettileikkauksiin, jotka uhkaavat halvaannuttaa yliopistot. Valtioneuvoston kanslia on kuitenkin perustanut tutkimus– ennakointi-arviointityöryhmän (TEA-työryhmä), jossa on kaikkien ministe­riöiden edustus; toivottavasti se on jatkossa myös pätevissä käsissä. Tiedeneuvonantajan pestaaminen valtioneuvoston kansliaan ei ole herättänyt erityistä innostusta, ehkä siksi että ehdotuksen perusteluja ei ole luettu tai ymmärretty. Se on kuitenkin vain yksi kolmestatoista ehdotuksesta, ja kokonaisuuden kehittäminen olisi tärkeintä.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

23

Syytä olisi myös seurata kansainvälistä kehitystä. Elokuussa 2014 järjestettiin ensimmäinen kansainvälinen konferenssi tiedeneuvonannosta, ja sen hedelmänä kypsyi yhteistyöverkosto (International Network on Government Science Advice). Se jakaa tietoa eri maiden kehittelemistä hyvistä käytännöistä ja järjestää tutkijoille koulutusta yhteistyöstä päättäjien kanssa.

Konferenssit tulevat toistumaan kahden vuoden välein. Seuraava järjestetään vuonna 2016 Brysselissä, jossa tiedekomissaari Carlos Moedas toimii isäntänä.

Entä Suomen tiedeakatemiat? Kaikki neljä ovat ilmaisseet kiinnostuksensa kehittää tiedeneuvonantoa ja panostaa siihen sekä henkisiä että rahallisia resursseja. Suomalainen Tiedeakatemia on tehnyt merkittäviä sääntömuutoksia, palkkaa lähiaikoina kokopäiväisen pääsihteerin ja on aktiivisesti mukana EASACin työssä. Suomen Tiedeseura on edennyt varovammin, mutta myös se on pitänyt tiedesihteerin palkkaamista mahdollisena. Kaksi teknisten tieteiden akatemiaa ovat pienempiä sekä jäsenmääriltään että resursseiltaan, ja ne näyttävät olevan lähempänä teknologian alan yhteistyöjärjestöä (Technology Academy of Finland, TAF) kuin TANKia. TAF taas ei ole tiedeakatemia vaan pikemminkin etujärjestö, joka myös jakaa Millennium-palkinnot.

TANK toimii Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV) puitteissa, tosin varsin itsenäisenä, mutta sen neljä jäsenakatemiaa ovat pidättäneet kaikki merkittävät päätökset ja resurssit omille hallituksilleen. Näin ei saada kunnon dynamiikkaa myöskään tiedeneuvontaan. Ehkä kehitys vie samaan suuntaan kuin Saksassa, jossa liittovaltion päätöksellä yksi lukuisista tiedeakatemioista, Leopoldina, sai vastuun tutkimustiedon välittämisestä kansakunnan päätöksentekoon ja myös siihen tarvittavat voimavarat. Tällainen primus inter pares -asema on kuitenkin ansaittava! Siihen ei riitä, että harmaahapsiset herrat istuvat kerran kuussa vakavina Säätytalon salissa kuuntelemassa esitelmiä ja nauttivat sen jälkeen joko kahvia pikku voileipien kera paikan päällä tai supén Pörssiklubilla.

Kirjoittaja on emerituskansleri.

24

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

ROHKEUS TUTKIA, JULKAISTA JA PUHUA 27.11.2015 klo 13.15–16.00 Tieteiden talo, Kirkkokatu 6, Helsinki Mistä syntyy luottamus omaan asiantuntemukseen ja mistä kumpuaa voima ja rohkeus jatkaa asiantuntijatyötä?

Tutkijat ja toimittajat saavat asiallista palautetta mutta moni saa myös asiatonta ja loukkaavaa palautetta. Seminaarissa kysytään, millaista on olla asiantuntijana julkisuudessa, mistä yleisöpalaute kumpuaa ja vaikuttaako vihainen palaute siihen, ketkä esiintyvät julkisuudessa.

Tilaisuudessa kuullaan myös tuloksia tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan toteuttamasta kyselystä tutkijoiden saamasta yleisöpalautteesta.

Seminaari järjestetään tiedonjulkistamisen valtionpalkintojen jakopäivänä. Tilaisuudessa keskustelevat tuoreitten palkinnonsaajien lisäksi professori Teivo Teivainen, tutkija Johanna Hurtig ja toimittaja Maria Pettersson.

Ohjelma ja ilmoittautuminen: http://tjnk.fi/fi/tiedonjulkistamisen-valtionpalkintoseminaari-27112015 Tilaisuuteen on vapaa pääsy. Paikkoja on rajoitetusti ja ne täytetään ilmoittautumisjärjestyksessä.

Lisätietoja: Pääsihteeri Reetta Kettunen, p. 040 733 5935, info@tjnk.fi

Monitieteisyyden haaste yliopistoillemme Uolevi Lehtinen

Mielestäni oli varsin tärkeää yliopistolaitok­ semme keskustelun ja kehittämisen kannalta, että Tieteessä tapahtuu -lehti (4/2015) nosti esille Helsingin yliopistossa käydyn AID-keskustelun, jossa pohdittiin tieteidenvälisyyden (tai monitieteisyyden) kysymyksiä. Koska olen vakuuttunut monitieteisyyskeskustelun keskeisyydestä yliopistojemme ja erityisesti niiden tason nostamisen kannalta (Lehtinen 2014), pyrin jatkamaan sekä lopuksi myös konkretisoimaan tätä keskustelua useiden peruskysymyksien avulla.

Yliopistot ja monitieteisyys

Yliopistojen yhdistäminen ja jonkin yliopiston sisäinen laaja-alaistaminen johtaa käytännössä aina entistä monialaisempiin kokonaisuuksiin.

Tässä yhteydessä monialainen merkitsee tavallisesti kokonaisuutta, esimerkiksi yliopistoa, jossa on mukana useita tieteenaloja. Monitieteisyys taas merkitsee, että kahden tai useamman tieteenalan teorioita, malleja, viitekehyksiä ja metodeja hyödynnetään esimerkiksi jossakin tutkimus-, opetus- tai vaikuttavuushankkeessa.

Usein yliopistojen yhdistämiseen pyritään tavoitellen monitieteisyyttä, mutta tosiasiassa päädytään lähinnä monialaisuuteen. Monitieteisyyden mahdollisuuksia onkin hyödynnetty turhan vähän kaikissa yliopistoissamme. Kuitenkin monitieteisyyttä voitaneen ainakin analogiatasolla hyödyntää kaikilla tieteenaloilla, vaikka monitieteisyyden tarpeellisuus vaihtelee aloittain varsin paljon. Yliopiston monitieteisyystason ratkaisee monitieteisten hankkeiden määrä ja laatu suhteessa kaikkien hankkeiden määrään ja laatuun.

Monialaiset yliopistot voivat olla sangen monitieteisiä tai melko vähän monitieteisiä. Yliopistoja yhdistettäessä tai kehitettäessä ei pidä

tyytyä pelkkään monialaisuuteen, joka ei automaattisesti luo lisäarvoa. On pyrittävä myös rakentamaan huolellisesti monitieteisyyden edellytyksiä. Tällöin hallinnollisten päätösten lisäksi on kiinnitettävä huomiota esimerkiksi organisaatiokulttuuriin, toimintaperiaatteisiin ja tutkijoiden motivoimiseen sekä siihen, että monitieteisyyden haaste koskee kaikkia yliopiston päätehtäviä.

Monitieteisyyskäsitteet, kuten monitieteisyys, tieteidenvälisyys ja poikkitieteellisyys, kuuluvat nykyään tiedekeskustelun keskeisimpiin iskusanoihin. Lähes kaikki puoltavat monitieteisyyspyrkimyksiä. Usein iskusanojen käyttäjät näyttävät kuitenkin tuntevan monitieteisyysilmiön vain melko pinnallisesti.

Monitieteisyysilmiö on kuitenkin varsin mutkikas. Sillä on esimerkiksi useita tasoja, mitä edellä mainitut kolme käsitettäkin kuvaavat. Monitieteisyyttä eli alinta monitieteisyyden tasoa voidaan pitää kokoavana, jopa additiivisena. Teorioita, malleja ja viitekehyksiä käytetään rinnakkain yhdistämättä niitä. Tieteidenvälisyys on interaktiivinen ja poikkitieteellisyys holistinen monitieteisyysilmiön taso.

On syytä todeta kolme tosiasiaa. Yhtä ”oikeaa”­ näkemystä monitieteisyysilmiöstä ei ole. Toisaalta monitieteisyyden tasoja ei ole syytä pitää välttämättä toisiaan parempia, vaan paremmuuden ratkaisee tasojen sopivuus tarkasteltavan ongelman ratkaisemiseen. Kolmanneksi, monitieteinen lähestymistapa saattaa vähitellen hämärtää perinteisten tieteiden rajoja.

Tieteellisessä keskustelussa on jopa erotettu tieteiden kehityksen kaksi vaihetta. Tieteenaloihin perustuvasta kehityksen ensimmäisestä vaiheesta tulisi pyrkiä toiseen, monitieteiseen vaiheeseen. Itse tyytyisin puhumaan osaksi tai

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

25

suureksi osaksi monitieteisestä vaiheesta.

Helsingin yliopistolla on monitieteisyyttä tutkiva TINT-huippuyksikkö, jonka korkean kansainvälisen tason osaamista toivoisi voitavan hyödyntää kaikissa yliopistoissamme. Tampere3 on hanke, joka tähtää uudenlaisen yliopiston muodostamiseen Tampereen yliopiston, teknillisen yliopiston ja ammattikorkeakoulun pohjalta. Nyt sen puitteissa kehitetään yhteisiä opintokokonaisuuksia. Myös tutkimuksessa pyritään yhteistyöhön. Eri oppiaineiden epävirallinen yhteistyö jatkuu. Samantapaista toimintaa toteutetaan myös Aalto-yliopistossa. Toivon ja uskonkin, että kaikki nämä hankkeet, joiden kaltaisia on myös muissa suomalaisissa yliopistoissa, rakentuvat vähitellen vahvasti monitieteisiksi. Mutta tällä hetkellä monitieteisyysosaamisemme on kuitenkin turhan vähäistä ja ehkä myös liian hajallaan.

Monitieteisyyden tarve ja syyt

Monitieteisyys on usein yliopistojen yhdistämisen ja yhteistyön sekä yliopiston sisäisen laajaalaistamisen ideologinen perusta ja päätavoite. Monitieteisyyden pääetuja niin yliopiston kuin yksittäisen tutkijankin kannalta ovat, että usein monitieteisyys parantaa tutkimuksen laatua tarjoamalla monipuolisemman ja kokonaisvaltaisemman tarkastelutavan, tuottamalla kiinnostavia uusia kysymyksiä sekä viemällä tiedettä selkeästi uusiin suuntiin. Nykytilanteessa on tärkeää oleellisesti laajemman kokonaisnäkökulman avaaminen. Kansallisesti ajatellen monitieteisyydellä voisi olla huomattava merkitys useiden Suomen tieteenalojen nostamisessa kansainväliselle huipputasolle.

Monitieteisyyden tarve pohjautuu siihen, että tieteellisen tiedon tuottaminen ja olemassaolo on organisoitu tieteenaloittain. Joskus tieteenalojen rajat on helppo määrittää. Usein määritys on kuitenkin mielivaltaista ja keinotekoista.

Siksi monitieteisyyden mahdollisuudet, ongelmat ja haasteet kehittyvät tieteiden raja-alueilla melko suuriksi. Monitieteisyyden avulla voidaan tieteenalojen keinotekoisia rajoja laajentaa siten, että tutkittavista ilmiöistä saadaan entistä täydellisempi käsitys.

26

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

On useita perussyitä sille, miksi monitieteisyys on tavattoman tärkeää ja sitä on tarpeen, joskus lähes pakko, käyttää hyväksi. Ensinnäkin, maailmankaikkeus, maailma ja elämä eri muodoissaan ovat luonteeltaan niin kompleksisia, että ne edellyttävät monitieteistä lähestymistapaa. Erityisesti monet laajat ongelmat, varsinkin tärkeimmät ja kiinnostavimmat niistä, rajoittuvat harvoin yhden tieteenalan rajojen sisään. Toiseksi, monien pienehköjenkin ongelmien ratkaiseminen edellyttää useita perspektiivejä ja visioita, toisin sanoen monitieteisyyttä. Kolmanneksi, yhteiskunnan, teknologian ja talouden kehitys tuottaa jatkuvasti uusia ja entistä vaikeampia, monimutkaisempia ja moniulotteisempia haasteita ja ongelmia, mikä vaatii monitieteisyyttä. Neljänneksi, tutkimuksen ja käytännön toiminnan tärkeimpiä tehtäviä on kysyä ”oikeita” kysymyksiä sekä muotoilla kyllin monipuolisia hypoteeseja. Viidenneksi, monet käytännön toiminnot, esimerkiksi uuden liiketoiminnan suunnittelu, ovat usein niin monipuolisia, että monitieteistä osaamista tarvitaan.

Monitieteistä tutkimusta tehtäessä tai monitieteistä opetusta annettaessa ei usein ole edes kysymys varsinaisesta monitieteisyydestä vaan pikemminkin monimallintamisesta (Lehtinen 2013 ja 2015). Jonkin tieteenalan ilmiö on monesti selitettävissä kahdella tai useammalla mallilla. Nämä mallit voivat olla siten toisiaan täydentäviä, että ilmiö voidaan kuvata paremmin kahta tai jopa useampaa mallia hyödyntämällä. Tätä menettelyä voidaan nimittää monimallintamiseksi. Tosiasiassa monimallintaminen lienee paljon tavallisempaa kuin varsinainen monitieteisyys.

Monitieteisyyden laajuus ja haasteet

Edellisten kommenttien ja omaa tieteenalaani liiketaloustiedettä (markkinointia) koske­ vien tutkimuksieni perusteella minun on helppo uskoa siihen, että monitieteisyyden ja erityisesti monimallintamisen rooli kasvaa tulevaisuudessa markkinoinnin tutkimuksessa, opetuksessa ja käytännön työssä.

On helppo uskoa myös, että näin tapahtuu muissakin liiketaloustieteissä ja niiden käytän-

nön soveltamisessa. Kaikkien yksittäisten liiketaloustieteiden rajat ovat melkoisen keinotekoisia, mikä vahvistaa monitieteisyyden haasteita ja mahdollisuuksia. Lisäksi käytännön liike-elämässä asioiden hoito on varsin integroitua ja alatieteenalojen rajoista piittaamatonta. Tämä johtaa monitieteiseen lähestymistapaan käytännössä, joka puolestaan asettaa moni­ tieteisyyshaasteita liiketaloustieteiden kaltaisten sovellettujen tieteiden teorianmuodostukselle ja tutkimukselle yleensäkin. Monitieteisyyttä lisää vielä sekin, että integroidut teknologia- ja designratkaisut kytkeytyvät käytännössä integroitujen liiketaloudellisten ratkaisujen yhteyteen.

Jo loogisten syiden perusteella on helppo myös uskoa, että monitieteisyys voidaan yleistää paljon edellistä laajemmallekin. Itse asiassa voinemme jopa yleistää monitieteisyyshaasteen seuraavaan muotoon: eri tieteenalojen tutkijoiden tulisi kokea monitieteisyys ja sen menetelmät perustavanlaatuisena haasteena ja mahdollisuutena niin tutkimuksen, opetuksen kuin alan käytännön toiminnankin kannalta. Tämä voidaan yhdistää myös seuraavaksi kaksoishaasteeksi: jokaisen tutkijan ja opettajan pitäisi selvittää monitieteisyyden mahdollisuudet ja menetelmät omien tutkimustensa ja opetuksensa kannalta. Sen vuoksi jokaisen tutkijan ja opettajan tulisi hankkia hyvät tiedot monitieteisyydestä. Tämä kaksoishaaste koskee analogisesti myös virkamiehiä ja johtajia, tosin useimmiten vähäisemmässä laajuudessa.

Luulen sopivani varsin hyvin esimerkiksi monitieteisyyden kehnosta ja varsinkin hitaasti kypsyneestä ymmärtämisestä. Jo opiskelijana 1960-luvulla julkaisin yhden monitieteisen artikkelin. Mutta vasta 1970-luvun alussa väitöskirjan tekovaiheessa aloin tajuta tekeväni siinä määrin monitieteistä tutkimusta, että ymmärsin käydä esittelemässä suunnitelmiani Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian jatko-opintoseminaarissa. Väittelemisen jälkeen monitieteisyysnäkemykseni jälleen hämärtyi.

Vaikka tein usein monitieteistä tutkimusta sekä kannustin muita monitieteisyyteen niin tutkimus-, opetus- kuin hallintotoimissanikin, vasta eläkkeelle jäätyäni vuonna 2004 aloitin tietoi-

sen perehtymisen monitieteisyyskysymyksiin.

Samalla aloitin myös tietoisen monitieteisen tai tarkemmin sanoen monimallintamiseen perustuvan tutkimustyön pohjustamalla markkinoinnin pääsuuntausten eli markkinointimix-mallin ja suhdemarkkinointimallin yhdistämisen.

Mutta oikeastaan vasta hyvät yhdistelmämalleja koskevat empiiriset tulokset ja keskustelut markkinointijohtajien kanssa vakuuttivat minut monitieteisyysajattelun hyödyllisyydestä omalla alallani markkinoinnissa. Oma näkemykseni laajeni vähitellen koko tutkimus- ja opetustyötä sekä käytännön toimintaa koskevaksi. Erityisen tärkeitä näkemykseni kehittymisen kannalta ovat olleet viime vuosien esitelmämatkani ja niiltä saatu palaute.

Mikäli vieläkin epäilette sanomaani, voinen vain toivoa teidän tutustuvan siihen, miten Australia on toteuttanut tiedepolitiikkaansa.

Australialaiset ovat nimittäin perustaneet valtakunnallisen monitieteisyysohjelman. Siitä saa käsityksen esimerkiksi Australian Council of Learned Academiesin johtajan, Jacques de Vos Malanin, kirjoituksista (2013).

Monitieteisyyden edistäminen

Nyt voidaan palata yksityiskohtaisesti siihen erittäin tärkeään peruskysymykseen, mitä yliopistot voisivat vielä tehdä monitieteisyyden edistämiseksi. Tätä kysymystä pohdittaessa joudutaan vastaamaan huolellisesti toimintaa pohjustaviin kysymyksiin. Tarvitseeko yliopisto erillisen monitieteisyysstrategian? Pitäisikö strategia-, kehittämis- ja seurantaryhmien perustaminen ulottaa myös alemmille tasoille esimerkiksi koulu- ja ainetasoille? Miltä osin yliopiston organisatorista rakennetta ja johtamista kannattaisi muuttaa monitieteisyyttä tukevaan suuntaan? Missä määrin tarvittaisiin monitieteisyysopetusta koulutuksen eri tasoilla? Miten opetukseen voitaisiin sisällyttää riittävästi monipuolista tutkimusnäkemystä sekä epistemologista ja metodologista joustavuutta, jotka ovat monitieteisten pyrkimysten perustana? Kuinka syvällisiä kvantitatiivisten ja kvalitatiivisten menetelmien ja näiden yhdistelmien koulutusta metodologinen monitieteisyys edellyttää? Mitä

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

27

muuta voidaan vielä tehdä tutkijoiden motivoimiseksi monitieteiseen lähestymistapaan? Missä määrin tieteiden autonomiasta voidaan ja on syytä tinkiä monitieteisiin tarkasteluihin pääsemiseksi? Mitkä ovat monitieteisten hankkeiden vastuut ja valtuudet esimerkiksi opetuksessa?

Onko monitieteisiä hankkeita hoidettava pystyttämällä vai hajottamalla (build up- ja break down -menetelmät) vai luomalla puitteita ja edellytyksiä hallinnollisin keinoin ylhäältä alaspäin mutta antamalla monitieteisten hankkeiden syntyä yksittäisten tutkijoiden tieteiden rajojen ylittämisinä sekä formaalin ja spontaanin yhteistyön tuloksina? Onko syytä perustaa lisää monitieteisiä tutkimuskeskuksia ja -instituutteja sekä joustavia tutkijaverkostoja, jotka voivat ylittää esimerkiksi yliopiston organisatorisia ja tieteidenvälisiä rajoja? Millä kriteereillä tulisi johto ja tutkijat näihin organisaatioihin valita? Millä toimintaperiaatteilla tutkijoita ja heidän yhteistyötään tulisi ohjata, jotta päästäisiin riittävään monitieteisyyteen?

Pitämällä tämän kaltaisia kysymyksiä jatkuvasti suunnittelunsa keskiössä yliopisto voi luoda hedelmälliset puitteet monitieteisyyden syntymiselle. Projektikohtaisesti tutkijat ja opettajatkin joutuvat pohtimaan monitieteisyyden mahdollisuuksia ja edellytyksiä tieteenalojen sekä niiden suhteiden mutkikkaassa verkostossa.

Yliorganisointia ja eri tieteenalojen tunkemista samoihin raameihin on toki varottava.

Tämä on erityisen tärkeää, koska yliopistojen monitieteisyystasoa ei voida taata pelkästään organisatorisin ratkaisuin, vaan tehokas monitieteisyyden haasteeseen vastaaminen edellyttää isoa uudistamistyötä. Se koskee organisaatio- ja johtamiskulttuuria, toimintaperiaatteita, tieteenalojen, metodien ja datan problematiikan yhteensovittamista sekä tutkijoiden motivointia.

Kirjallisuutta Besselaar P van den, Heimeriks G, 2001. Disciplinarity, Multidisciplinary, Interdisciplinary – Concepts and Indicators, Paper for the 8th Conference on Scientometrics and Informetries. ISSI 2001. Sydney.

Choi C, Pak W, 2006. Multidisciplinarity and transdisciplinarity in health research, services, education and poli-

28

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

cy. Definitions, objectives and evidence of effectiveness. Clin Invest Med. Vol. 29, nro 6.

Lehtinen U, 2011. Combining Mix and Relationship Marketing. The Marketing Review, Vol. 11, nro 2.

Lehtinen U, 2013. Combining in Theory Building. International Journal Business and Social Research, Vol. 3, nro 5.

Lehtinen U, 2014. Monitieteisyyden haaste. Tieteessä tapahtuu, nro 6.

Lehtinen U, 2015. Multiple Disciplinarity in Research and Practice. Proceedings of International Conference of Business, Dubai.

Lehtinen U, 2015. Multiple Disciplinarity in Management Research, International Journal of Management Studies and Research (IJMSR), Volume 3, nide 8.

Mäki U, 2015. Tieteidenvälisyyden hallinnointi yliopistossa.

Tieteessä tapahtuu, nro 4.

Oswick C, Fleming P, Hanlon G, 2011. From Borrowing to Blending: Rethinking the Processes of Organizational Theory Building. Academy of Management Review, Vol. 36, nro 2.

Pihlanto P, 2015. Yliopistoilla ja ammattikorkeilla omat roolinsa ja tehtävänsä. Talouselämä. http://www.talouselama.fi/tebatti/yliopistoilla-ja-ammattikorkeilla-omatroolinsa-3475216 Vos Malan J de 2013. Colloboration, Knowledge & Transciplinary Manager: Helping interdisciplinary research projects to flourish. Proceedings of the 1st AIIC Annual International Interdisciplinary Conference, Azores, Portugal.

Kirjoittaja on toiminut Tampereen yliopiston professorina ja rehtorina. Hän on hoitanut aikaisemmin professuuria myös Helsingin kauppakorkeakoulussa ja Teknillisessä korkeakoulussa.

Strateginen tutkimus ja Strategisen tutkimuksen neuvosto Per Mickwitz ja Riitta Maijala

Strategisen tutkimuksen neuvoston myöntämä rahoitus on suhteellista kokoaan merkittävämpi uusi tulokas Suomen tutkimusrahoituskentässä.

Sen erityispiirteitä ovat tutkijoiden ja yhteiskunnan toimijoiden väliseen vuorovaikutukseen panostaminen tutkimuksen kaikissa vaiheissa, tutkimuksen monialaisuuden ja tieteidenvälisyyden korostaminen sekä tutkimusaiheiden keskittyminen yhteiskunnan haasteisiin. Ensimmäiset 16 konsortiota yhdistävät tutkimusaloja uusilla innostavilla tavoilla ja antavat uskoa siihen, että tällä rahoitusmuodolla saadaan aikaan tieteellisesti korkealaatuista tutkimusta, joka on samanaikaisesti myös vaikuttavaa ja yhteiskunnan kannalta merkittävää.

Strategia on moniselitteinen käsite, jonka täsmällinen määritelmä riippuu kontekstista. Strategian merkitys on erilainen esimerkiksi sodankäynnissä, yritysjohtamisessa ja politiikassa.

Laajassa katsauksessaan strategian historiasta Lawrence Freedman (2013) määrittelee strategian seuraavasti: Strategy is about employing whatever resources are available to achieve the best outcome in situations that are both dynamic and contested.

Ilman strategisia valintoja on vaikea tehdä vaikuttavaa ja laadukasta tutkimusta. Kun yksittäinen tutkija valitsee, missä yliopistossa tai oppiaineessa hän väittelee tai kun tutkimusryhmä suuntaa tutkimuksensa uuteen aihepiiriin ja hakee tutkimukselleen rahoitusta, kyse voi olla strategisista päätöksistä. Tutkija ja tutkimusryhmä valitsevat eri vaihtoehdoista ne, joiden olettavat tuottavan parhaan lopputuloksen. Toisaalta tutkimustyöhön vaikuttavat myös tutkimusorganisaatioiden strategiset valinnat. Yliopistot ja tutkimuslaitokset päättävät esimerkiksi siitä, mihin resurssit suunnataan, keitä palkataan ja

miten sovitaan yhteistyöstä ja työn­jaosta toisten organisaatioiden kanssa. Nämäkin valinnat perustuvat, eksplisiittisiin tai implisiittisiin, käsityksiin tutkimuksen ja opetuksen nykytilasta ja tavoiteltavasta tulevaisuudesta. Myös kilpailtua tutkimusrahoitusta jakavat organisaatiot tekevät strategisia valintoja päättäessään esimerkiksi siitä, kuinka suuri osuus tutkimusrahoituksesta osoitetaan tutkijalähtöisiin ja toisaalta etukäteen päätetyille aihealueille. Laadukkaan tieteellisen tutkimuksen ja sen tulosten käyttöä voidaan tukea myös monilla haku- ja valintakriteereihin liittyvillä päätöksillä.

Tutkimustyön aiheet ja toteutusmahdollisuudet ovat siis riippuvaisia sekä tutkijoiden että organisaatioiden strategisista valinnoista. Tältä pohjalta katsottuna kaikki tutkimus voi olla omalla tavallaan strategista tutkimusta esimerkiksi tutkijan, organisaation tai sen kannalta, joka tutkimustuloksia käyttää. Tässä kirjoituksessa tarkastellaan Suomen Akatemian yhteydessä toimivaa strategisen tutkimuksen neuvostoa (STN)1 ja sen myöntämää rahoitusta, josta ensimmäiset rahoituspäätökset on tehty tänä syksynä.

Ratkaisukeskeistä tutkimusta päätöksenteon tueksi

STN:n perustamisen taustalla on ollut ennen kaikkea käsitys siitä, että yhteiskunnallisten päätösten tutkimuspohjan tulisi olla aikaisempaa monipuolisempi. Yhteiskuntapolitiikan valmistelussa ja päätöksenteossa käytetty tietopohja (eri1 Strateginen tutkimuksen neuvosto perustettiin muuttamalla lakia Suomen Akatemiasta (482/2014).

Valtioneuvosto asetti 25.9.2014 Strategisen tutkimuksen neuvoston toimikaudeksi 26.9.2014–31.12.2018.

Neuvoston kokoonpano: http://www.aka.fi/fi/akatemia/stn/.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

29

tyisesti tutkimuksiin perustuva tietopohja) ei ole aina ollut paras mahdollinen (VNK 2011). Lisäksi Timo Lankinen ym. (2012) korostavat, että monet yhteiskunnan vakavat haasteet eivät ole ratkaistavissa yksittäisten politiikka-alueiden keinoin.

Silloin, kun päätökset toistuvat vuosittain ja yhden ministeriön yksi osasto on vastannut valmistelusta, suhteet yhteen tutkimuslaitokseen ja muutaman yliopistoon ovat usein olleet varsin hyvät. Yhä useammin päätökset ovat kuitenkin paljon laajempia ja kytkennät monimuotoisempia, jolloin tietopohjakin tulisi olla laajempi.

Valtioneuvoston periaatepäätöksessä valtion tutkimuslaitosten ja tutkimusrahoituksen kokonaisuudistuksesta (5.9.2013) todetaan, että: …tarvitaan systemaattinen toimintamalli, jolla varmistetaan vahva ja horisontaalinen tietopohja yhteiskunnallisen päätöksenteon ja toiminnan tueksi.

Lisäksi periaatepäätöksessä asetetaan tavoitteeksi, että ”tutkimus toimii yhteiskunnan kehittämisen ja päätöksenteon strategisena resurssina”. Tästä lähtökohdasta valtioneuvosto on määritellyt, mitä strateginen tutkimus STN:n yhteydessä tarkoittaa.

Strategisella tutkimuksella tarkoitetaan tässä yhteydessä pitkäjänteistä, ongelmakeskeistä ja tieteellisesti korkeatasoista yhteiskuntapolitiikkaa ja yhteiskunnan toimintojen kehittämistä palvelevaa tutkimusta, jonka tarkoituksena on löytää ratkaisuja merkittäviin yhteiskunnan haasteisiin ja ongelmiin. (HE 25/2014 vp)

Monitieteinen ja tieteenalojen välinen yhteistyö on nähty usein edellytyksenä sille, että vastauksia suuriin ja merkittäviin yhteiskunnan haasteisiin voitaisiin löytää (Nature 2015). Näistä lähtökohdista monet maat ovat viime vuosikymmeninä käynnistäneet suuriin haasteisiin ja tiettyjen tavoitteiden saavuttamiseen keskittyviä tutkimusohjelmia (Foray ym. 2012; Hicks 2014).

Myös Suomen Akatemian hallitus on painottanut omassa kannanotossaan sitä, että: Suurten ja monimutkaisten haasteiden takia tarvitaan luovaa ajattelua ja uusimpaan tutkimukseen perustuvia ratkaisuja. Luovuus ja ratkaisut lähtevät useimmiten eri tieteenalojen lähestymistavoista ja saavutuksista, ja ne saattavat johtaa jopa kokonaan uusiin tutkimusaloihin. (Mustajoki ja Markkula, 2011).

Suuriin yhteiskunnan haasteisiin vastaaminen edellyttää siis sekä tieteenalojen että politiikka-alueiden rajojen ylittämistä ja uudenlaisten lähestymistapojen käyttöönottoa. Tällaisten toimintamallien kehittymistä tukeakseen STN:n rahoituksessa korostetaan monitieteisyyden merkitystä ja tutkimusorganisaatioiden konsortioiden kautta muodostuvaa laaja-alaista näkemystä. Koska raja-aitojen onnistunut ylittäminen tutkimuksessa vaatii aikaa, STN:n tavoitteena ei ole rahoittaa lyhytkestoisia selvitys-, seuranta- ja arviointitarpeita (esimerkiksi valtioneuvoston päätöksentekoa tukevien selvitys- ja tutkimustoiminnan määrärahojen tapaan) vaan hankkeita, joiden toteutusaika on 3–6 vuotta (HE 25/2014).

Valtion tutkimuslaitoksilta, Suomen Akatemialta ja Tekesiltä STN:n käyttöön siirretyn rahoituksen ei ole myöskään tarkoitus kattaa kaikkea päätöksentekoa tukevan pitkäjänteisen tutkimuksen tarvetta. Jos valtioneuvosto katsoo, että se tarvitsee enemmän juuri tietyn yksittäisen tutkimusalan tuottamaa tietoa päätöksentekonsa tueksi, se voi kohdistaa lisäresursseja siihen vaikkapa lisäämällä yksittäisen tutkimuslaitoksen voimavaroja tai kohdistamalla olemassa olevat voimavarat uudelleen tulosohjauksen kautta. Esimerkiksi Helsingin yliopistoon vuoden 2015 alussa siirrettyä oikeuspoliittista tutkimusta on vahvistettu kohdistamalla siihen voimavaroja valtion tutkimuslaitoksilta.

Valtioneuvosto päättää teemoista ja neuvosto päättää rahoituksesta

STN:n teemojen valinta on poliittinen päätös, sillä päätöksen tekee valtioneuvosto. Tämä järjestely korostaa rahoitusmuodon merkitystä päätöksentekoa tukevan tutkimustiedon tuottajana. Vaikka valtioneuvosto päättää teemoista, ehdotuksen teemoiksi tekee STN.2 Se valmistelee teemaehdotuksensa avoimesti ja kuulemalla laajasti tiedeyhteisöä ja tutkimuksen muita sidosryhmiä.

Vuonna 2014 Suomen Akatemia järjesti neljä 2 Laki Suomen Akatemiasta (482/2014) 5 b §.

30

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

sidosryhmätilaisuutta mahdollisista teemoista jo ennen kuin strategisen tutkimuksen neuvostoa oli nimitetty. Näissä tilaisuuksissa kerätyt ehdotukset ja näkemykset olivat keskeinen lähtökohta, kun neuvosto ryhtyi lokakuussa 2014 valmistelemaan ensimmäistä teemaehdotustansa. Kun STN järjesti marraskuussa 2014 avoimen kuulemistilaisuuden alustavista teemaehdotuksistaan, siihen osallistui 185 henkilöä sekä lisäksi verkon kautta 235 henkilöä. Tilaisuudessa käytettiin noin 30 puheenvuoroa ja siitä lähetettiin 163 twiittiä. Kaikki kommentit ja twiitit käytiin läpi ennen kun STN teki valtioneuvostolle ehdotuksensa vuoden 2015 teemoiksi. Valtioneuvosto päätti, että teemat ovat: teknologiamurrosten hyödyntäminen ja muuttuvat instituutiot; ilmastoneutraali ja resurssi­niukka yhteiskunta sekä tasa-arvo ja sen edistäminen.

Vuoden 2016 teemoja valmistellessaan STN järjesti yhden laajan työpajan sekä toteutti kaikille avoimen verkkokyselyn. Kyselyn kautta tuli 280 teemaehdotusta, joista suurin osa oli hyvin perusteltuja ja varteenotettavia.3 STN:n tekemän esityksen mukaisesti valtioneuvosto päätti lokakuussa, että vuoden 2016 teemat ovat: osaaminen ja muuttuva työelämä; terveys ja elämäntapojen muuttaminen; kokonaisturvallisuus globaalissa ympäristössä sekä kaupungistumisen dynamiikka. Valtioneuvosto linjasi myös, että teemoissa painotetaan maahanmuuttoa.

Kun valtioneuvosto on päättänyt teemoista, työ jatkuu STN:n toimesta. Poliittinen päätöksenteko on siis rajattu koskemaan vain niitä teemoja, joihin liittyvistä kysymyksistä valtioneuvosto katsoo tarvitsevansa tutkimustietoa.

Muista päätöksistä vastaa STN. Lakiesityksessä todetaankin selvästi, etteivät valtioneuvosto tai sen ministeriöt osallistuisi rahoituksen osoittamiseen yksittäisille tutkimusohjelmille tai -hankkeille (HE 25/2014). Tästä syystä myöskään STN:n käyttämien paneelien jäseninä ei ole virkamiehiä eikä politikkoja.

STN muodostaa valtioneuvoston päättämiin 3 Verkkokyselyyn tulleet ehdotukset vuoden 2016 teemoiksi löytyvät osoitteesta: http://www.aka.fi/fi/ tiedepoliittinen-toiminta/strategisen-tutkimuksenrahoitus1/teemaehdotukset/ .

teemoihin sopivat ohjelmat, jotka julkaistaan avoimesti haettavaksi. STN kohdentaa rahoitusta ohjelmiin sekä valitsee rahoitettavat hankkeet niiden yhteiskunnallisen merkityksen, vaikuttavuuden ja tutkimuksen laadun perusteella. Vuoden 2015 hakemuksia arvioivat kotimaiset ja ulkomaiset tutkimuksen, tutkimusrahoituksen ja tiedolla johtamisen asiantuntijat. Tieteellisten panee­lien jäseninä oli ulkomaisia professoreita ja kokeneita tutkijoita.

Vuorovaikutus lisää vaikuttavuutta

Niin Suomessa kuin muuallakin on tutkittu sitä, miksei päätösten tutkimuksellinen perusta ole aina paras mahdollinen (VNK 2011; Cornell ym.

2013). Usein päätöksenteon valmistelusta vastaavat eivät tunne riittävästi jo tehtyä tutkimusta. Monesti myös kiire rajoittaa mahdollisuuksia selvittää tutkimusperustaa. On kuitenkin muistettava, että valtioneuvosto on jo pitkään tehnyt tiettyjä päätöksiä, joilla on syvä tutkimuksellinen perusta. Esimerkiksi asetukset metsäkanalintujen metsästyksestä perustuvat laskentaan, jonka taustalla on pitkäjänteinen tutkimus niin Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksessa kuin yliopistoissakin.4 Jotta STN:n rahoittamaa tutkimusta todella käytettäisiin hyväksi päätöksenteossa, on yhtenä lähtökohtana rahoitusmuodon käytännön suunnittelussa ollut lisätä tutkijoiden ja tulosten potentiaalisten käyttäjien vuorovaikutusta.

Tavoitteena on, että tiedon hyödyntäjät otetaan mukaan tutkimukseen hankkeen alusta asti ja että tutkijat voivat huomioida heidän tietotarpeensa tutkimuksessa. Jotta tähän päästään, on tietoa tuotettava ja esitettävä oikeaan aikaan sekä sellaisella tavalla, että se voidaan ottaa huomioon yhteiskunnallisissa keskusteluissa ja päätöksenteossa. Tästä syystä hakijoilta pyydettiin hakemuksessa perinteisen tutkimussuunnitelman lisäksi myös vuorovaikutussuunnitelma.

Ensimmäisellä hakukierroksella rahoitettujen konsortioiden vuorovaikutussuunnitel­ missa näkyy syvällinen ymmärrys sidosryhmäyhteis4 Vesa Ruusilan esitelmä ”Riistan kanta-arviot: tieto nopeasti päätösten pohjaksi” 5.6.2014.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

31

työstä, vuorovaikutuksesta ja viestinnästä. Hankkeisiin tulee osallistumaan esim. viestinnän professoreita sekä viestinnän ammattilaisia, joilla on kokemusta merkittävien organisaatioiden viestinnästä ja sen johtamisesta myös tutkimuskentän ulkopuolelta. Eräässä konsortiossa vuorovaikutuksesta vastaa informaatiotutkimuksen professori, toisessa tietojohtamiseen erikoistunut professori ja kolmannessa Kansallisoopperan entinen viestintäjohtaja. Konsortioissa toteutetaankin paitsi uudenlaista vuorovaikutusta myös innovatiivista vuorovaikutukseen liittyvää tutkimusta, ja muun muassa energiakauppaa ja pilvipalveluja tutkivassa konsortiossa tehdään väitöskirjatutkimusta monitieteellisen konsortion sisäisestä vuorovaikutuksesta.

Hankkeet yhdistävät toimijoita uudella tavalla

STN päätti ensimmäisiin tutkimusohjelmiin mukaan otettavista konsortioista ja konsortiokohtaisten neuvottelujen jälkeen neuvosto teki kuudentoista konsortion rahoituspäätökset.5 STN:n päätökset perustuivat kokonaisharkintaan, jossa punnittiin hakemusten relevanssipaneelien ja tieteellisten paneelien lausunnot sekä ohjelmakokonaisuuksien tavoitteet ja tarpeet.

Mikäli hakemus oli jommaltakummalta paneelilta saanut huonon arvion, sitä ei rahoitettu.

Valittaessa ohjelmiin hankkeita, jotka olivat saaneet hyvän tai erinomaisen arvion molemmilta paneeleilta, ratkaisevana tekijänä oli valitta­ vien hankkeiden monipuolisuus koko ohjelman tavoitteiden kannalta.

STN:n nyt rahoittamissa hankkeissa etsitään monitieteisissä ryhmissä uusia mahdollisuuksia muun muassa robotiikan ja hyvinvoinnin yhdistämisestä, teollisuuden digitaalisesta murroksesta sekä uusista proteiininlähteistä elintarviketuotannossa. Tutkimushankkeista saadaan uutta tietoa päätöksentekoa varten myös eriarvoisuuden eri muodoista ja sen torjumisesta, syrjäytymisen estämisestä, päivähoito- ja esiopetus5 Rahoitetut konsortiot löytyvät osoitteesta: http:// www.aka.fi/fi/akatemia/media/Tiedotteet1/2015/ ensimmaiset-strategisen-tutkimuksen-hankkeetlahtevat-liikkeelle/.

32

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

palveluista, tulevaisuuden työelämästä sekä taiteesta hyvinvointia edistävänä peruspalveluna. Kestävän kehityksen edistämiseen tähtäävää tutkimusta tehdään sekä Pohjanlahden että metsäbiotalouden alalla ja energiatuotannossa tutkitaan älykkäämpien, hajautettujen ja ilmastoneutraalien järjestelmien kysymyksiä.

Konsortioissa työskentelee erityisesti yliopistojen ja tutkimuslaitosten professoreita ja tutkijoita. Rahoitettavissa konsortioissa on mukana yhteensä 116 tutkimusryhmää 49:stä eri organisaatiosta. Konsortioissa on mukana yksitoista kotimaista yliopistoa ja kahdeksan valtion tutkimuslaitosta, VTT sekä kuusi muuta tutkimuslaitosta. Lisäksi hankkeissa on mukana 13 ulkomaista yliopistoa ja tutkimuslaitosta sekä muita toimijoita, kuten ammattikorkeakouluja.

Konsortioiden johtajista 12 on yliopistoista ja neljä valtion tutkimuslaitoksista. Hakemusten mukaan tutkimushenkilökuukausista noin 60 % tulee sijoittumaan yliopistoihin ja noin 30 % valtion tutkimuslaitoksiin (mukaan lukien VTT).

Lähes kaikki konsortiot tekevät yhteistyötä yritysten kanssa. Hankekohtaisesti yritysyhteistyötahot vaihtelevat muutamasta yrityksestä yli kolmeenkymmeneen.

Strategisen tutkimuksen rahoitus osana Suomen tutkimuskenttää

Tutkijalähtöisesti ja tieteen omien lähtökohtien pohjalta kumpuavat tutkimusideat ja -aiheet ovat välttämättömiä tieteen kehittymisen ja uudistumisen varmistamisessa. Tämä tavoite ei kuitenkaan ole ristiriidassa sen kanssa, että tieteen roolia vahvistetaan yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Tämän tulisi koskea kaikkea tutkimustietoa, riippumatta miten ja mistä lähtökohdista sen idea on syntynyt tai miten sitä on rahoitettu.

Maailman monimutkaisuus ja suuriin yhteiskuntia haastaviin kysymyksiin vastaaminen edellyttävät myös entistä useammasta näkökulmasta syntyvää uutta tutkimusta. Tämän varmistamiseksi on Suomessa päätetty suunnata pieni osa (noin 3 %) julkisesta tutkimusrahoituksesta päätöksenteon kannalta keskeisiin tutkimusteemoihin. Lainsäädännölliset puitteet antavat STN:lle

varsin hyvät mahdollisuudet rahoittaa tutkimusta, joka on samanaikaisesti yhteiskunnan kannalta merkittävää, vaikuttavaa ja tieteellisesti korkealaatuista. Ensimmäisen haun tuloksena käynnistyvät hankkeet antavat uskoa siihen, että tässä tullaan myös onnistumaan.

Lähteet

Foray, D., D. C. Mowery, ja R. R. Nelson. 2012. Public R&D and social challenges: What lessons from mission R&D programs? Research Policy 41(10): 1697–1702.

Freedman, L. 2013. Strategy: A History, Oxford University Press, Oxford.

HE 25/2014 vp Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi Suomen Akatemiasta annetun lain muuttamisesta.

Hicks, D. 2014. What are Grand Challenges? http:// works.bepress.com/cgi/viewcontent.cgi?article= 1049&context=diana_hicks (15.10.2015) Laki Suomen Akatemiasta (482/2014).

Lankinen,T., Hagström-Näsi, C. ja Korkman, S. 2012. Valtion tutkimuslaitokset ja tutkimusrahoitus: esitys kokonaisuudistukseksi, Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 3/2012, Helsinki.

Mustajoki, A. ja Markkula, M. 2011. Suomen Akatemia nimesi tutkimuspoliittisia toimia vaativat ihmiskunnan suuret haasteet. http://www.muc.fi/suomen-akatemianimesi-tutkimuspoliittisia-toimia-vaativat-ihmiskunnan-suuret-haasteet Nature 2015. Interdisciplinarity: A special issue, Vol 525, 17.9.2015.

VNK 2011. Poliittisen päätöksenteon tietopohjan parantaminen – tavoitteet todeksi: Politiikkatoimien vaikuttavuusarvioinnin kehittämistyöryhmän raportti, Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 8/2011, Helsinki.

VNK 2015. Valtioneuvosto valitsi teemat strategiselle tutkimukselle vuonna 2016. http://valtioneuvosto.fi/ artikkeli/-/asset_publisher/valtioneuvosto-valitsi-teemat-strategiselle-tutkimukselle-vuonna-2016?_101_ INSTANCE_3wyslLo1Z0ni_groupId=10616

Per Mickwitz työskentelee Suomen ympäristökeskuksen tutkimusjohtajana ja toimii STN:n puheenjohtajana. Riitta Maijala vastaa temaattisen tutkimusrahoituksen johtajana STN:n toiminnasta Suomen Akatemiassa.

TEKIJYYS TIETEESSÄ: TIETEELLISTEN JULKAISUJEN TEKIJYYS KANSAINVÄLISENÄ TUTKIMUSEETTISENÄ HAASTEENA 25.11.2015 klo 9.30–15.30 Tieteiden talo, Kirkkokatu 6, Helsinki Kenellä on oikeus saada nimensä tieteellisen artikkelin tekijäksi? Tarvitaanko tekijyyden määrittelyyn yhteisiä pelisääntöjä? Suomessa tekijyyden manipulointi määritellään hyvän tieteellisen käytännön loukkaukseksi, silti tekijyyskynnys vaihtelee tieteenaloittain. Tilaisuudessa keskustellaan myös siitä, mitä seurauksia tieteellisten julkaisujen määrän mittaamisesta on tiedeyhteisölle. Entä paisuttelevatko tutkijat ansioluetteloitaan?

Tilaisuuden pääpuhuja on lääketieteen tohtori Sabine Kleinert, joka työskentelee arvostetussa lääketieteellisessä aikakauslehdessä The Lancetissa.

Ilmoittautuminen: http://survey.tsv.fi/index.php/ survey/index/sid/545766/lang/fi Seminaari on myös katsottavissa suorana verkossa osoitteessa www.tenk.fi.

OHJELMA / PROGRAMME

9.30–10.00 Coffee 10.00–12.00 Authorship and research integrity Does it matter who the author is? Chair, Dr Krista Varantola, Finnish Advisory Board on Research Integrity (TENK) Authorship: reward and responsibilities Chief Executive Editor, Dr Sabine Kleinert, The Lancet Who is the author? More questions than answers Dr Pekka Louhiala, University of Helsinki; TENK 12.00–13.00 Lounastarjoilu 13.00–14.15 Eri tieteenalojen näkökulmia tekijyyteen Professori, biofysiikka, Ilpo Vattulainen, Tampereen teknillinen yliopisto Professori (ma.), suomen kieli, Anne Mäntynen, Jyväskylän yliopisto, Suomen tiedekustantajien liitto (pj) Julkaisukohtainen kirjoittajien lukumäärä tieteellisissä julkaisuissa: kansainvälinen kehitys ja tieteenaloittaiset erot OKM-julkaisuaineistossa Suunnittelija Janne Pölönen, Julkaisufoorumi 14.30–15.15 Tekijyys, tutkimusetiikka ja tutkimus­ vilpin ennaltaehkäisy Rahoittajaorganisaatio ja tutkimusetiikka Ylijohtaja (tutkimus) Marja Makarow, Suomen Akatemia Tekijyyteen liittyvät haasteet Tutkimuseettisen neuvottelukunnan arjessa. Pääsihteeri Sanna Kaisa Spoof, TENK 15.15–15.30 Tarvitaanko tieteenalakohtaisia, kansallisia pelisääntöjä tekijyyden määrittelemiseksi?

Loppukeskustelu, puheenjohtajana Krista Varantola, TENK Tarkka ohjelma ja ilmoittautuminen myös osoitteessa: www.tenk.fi Lisätietoja: Sanna Kaisa Spoof, puh. 050 594 1909.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

33

Osaamista kehittävää kehitysyhteistyötä Jarmo Saarti

Suomen ulkoasiainministeriö perusti vuonna 2010 uuden HEI ICI -ohjelman (Higher Education Institutions Institutional Cooperation Instrument). Ohjelman tarkoituksena on rakentaa Suomen ja kehittyvien maiden välille hankkeita, joiden avulla uudistetaan korkeakoulutuksen rakenteita. Tämä on merkittävä muutos kehitysyhteistyöajattelussa, koska kumppanuus ja osaamisen jakaminen sekä yhteistyö ovat tulleet entisen paternalistisen kehityspuheen tilalle.

Hankkeiden konkreettisten tehtävien tuleekin nousta kehitty­vien maiden korkeakoulujen itse määrittelemistään tarpeista ja lisäksi hankkeiden toimintatavan on oltava yhdessä oppimista ja tasaveroista kumppanuutta.

Kansanterveyden korkeakouluopetuksen kehittämistä

Itä-Suomen yliopiston (UEF) terveystieteiden tiedekunnan kansanterveystieteilijöillä on useiden vuosien kokemus yhteistyöstä ja hankkeista afrikkalaisten kumppanien kanssa. Tätä toimintatapaa päätettiin soveltaa HEI ICI -ohjelmaan.

Kumppanuus hankkeessa näyttäytyi kolmella tasolla: ensinnäkin mukaan otettiin erilaisia akateemisia toimijoita omasta yliopistosta.

Tavoitteena oli kehittää kansanterveyden opetusta, ottaa siinä verkko-opetus keskeiseksi opetusmenetelmäksi ja kehittää samalla tätä tukevia palveluita, erityisesti kirjastoa ja IT-osaamista.

Toinen kumppanuus syntyi suomalaisten korkeakoulujen välillä. Tässä tavoitteena oli selkeä työnjako eri hankkeiden välillä ja osaamisen jakaminen suomalaisten toimijoiden kesken.

Kolmas – ja tärkein – kumppanuus syntyi afrikkalaisten kumppaniyliopistojen ja UEF:n toimijoiden välille. Afrikasta hankkeeseen osallistui kolmen yliopiston kansanterveystieteiden

34

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

laitokset: Ain Shams -yliopisto Kairosta, Egyptistä; CUHAS -yliopisto Mwanzasta, Tansaniasta ja UEAB -yliopisto Baratonista, Keniasta.

Yhtenä tavoitteena onkin ollut lisätä myös afrikkalaisten maiden korkeakoulujen välistä yhteistyötä, jota tässä toteutettiin valitsemalla hankekumppanit eri puolilta maanosaa.

Kulttuurien erilaisuus ja Afrikan mantereen laajuus yllättikin hankkeen alussa. Maiden välinen yhteistyö korkeakoulutasolla ei ollut arkipäiväistä. Jopa yksittäisen maan sisällä verkostot ovat vasta kehittymässä eikä vertaisoppiminen ole vakiintunut toimintatavaksi. Lisäksi korkeakoulujen koko- ja tasoerot olivat valtavia. Egyptiläisessä kumppaniyliopistossa on enemmän opiskelijoita kuin keskikokoisessa suomalaisessa kaupungissa ja toisessa ääripäässä ovat vasta maisteriohjelmia suunnittelevat korkeakoulut.

Verkosto työkaluksi ja toimintatavaksi

UEF:in johtama hanke aloitti toimintansa vuonna 2010 ja sen toinen vaihe päättyy vuoden 2015 lopussa. Hankkeen tavoitteita toteutettiin ensinnäkin luomalla kansanterveyden opetuksen kehittämiseen liittyvä verkosto. Tässä toiminnassa opetusohjelmien kehittäminen, yksittäisten verkkokurssien laatiminen ja niiden käyttäminen opetuksessa sekä opettajavaihdot ovat olleet keskeinen toimintatapa.

Kansanterveystiede on otollinen alusta tällaiselle toiminnalle. Kansanterveyden suuret haasteet ovat globaaleja ja ennen vain alueellisesti esiintyneet epidemiat ovat nekin muuttuneet nopeasti leviäviksi, globaaleiksi ilmiöiksi kehittyneen matkailun ja kaupan myötä. Lisäksi Afrikassa on suuri tarve kehittää teollistuvaan yhteiskuntaan liittyvää (esim. työsuojelu, työterveys, terveystietous) osaamista kaikille kansalai-

sille. Uudet verkkoteknologiat tukevat erityisesti jälkimmäistä tavoitetta.

Palveluiden kehittämisessä pääpaino asetettiin tieto- ja viestintätekniikan sekä kirjastopalveluiden kehittämiseen. Pullonkaulana erityisesti tutkimuksen kehittymiselle Afrikan maissa on edelleenkin riittämätön tietotekninen infrastruktuuri ja se, ettei korkeakouluilla ole varaa hankkia kalliita laitteita, sovelluksia ja tietoresursseja opiskelijoiden ja tutkijoiden käyttöön. Tämän vuoksi hankkeessa keskityttiin avoimiin teknologioihin: sekä avoimen lähdekoodin tarjoamiin mahdollisuuksiin että avoimen tieteen tarjoamiin mahdollisuuksiin käyttää tietoaineistoja.

Yhtenäistävänä tekijänä koko hankkeelle oli e-oppiminen. Tämän avulla osallistujat varsin pian havaitsivat sen, että vasta toimiva infrastruktuuri ja riittävä osaaminen mahdollistavat nykyaikaisen korkeakoulun opetuksen ja tutkimuksen. Hankkeessa hyödynnettiin avoimen lähdekoodin verkko-oppimisympäristöjä sekä hankkeen toimijoiden kesken että erityisesti opetusmateriaalien tuottamisessa ja kurssien toteuttamisessa.

Verkko-opetusympäristöjen käyttäminen mahdollisti myös laajemmin tieto- ja viestintä­ teknologian hyödyntämisen verkostoitumisen tukemisessa. Verkkokeskustelu onnistui hyvin jo nykyisillä teknologioilla, sen lisäksi testattiin video-opetuksen antamista maiden ja maan­ osien välillä. Hankkeen kokemusten perusteella voi sanoa, että uusi teknologia mahdollistaa jo nyt aivan uudenlaisen tavan toimia ja jakaa osaamista yhdessä. Kun varsin todennäköisesti seuraavan kymmenen vuoden aikana afrikkalaiset laajakaistahankkeet toteutuvat, voidaan tällöin helposti luoda virtuaalikampuksia kurssien ja osaamisen jakamiseksi.

Asiantuntijuuden kehittäminen

Keskeinen pullonkaula – sekä afrikkalaisessa että suomalaisessa korkeakoululaitoksessa – uudenlaisen toimintatavan kehittämisessä on osaamisen puute ja se, että korkeakoulujen rakenteet on luotu ennen nykyisen tieto- ja viestintäteknologian mahdollistamia uusia toimintatapoja. Tämän vuoksi kustakin yliopistosta valittiin

muutama toimija, jotka osallistuivat hankkeen järjestämiin koulutuksiin Suomessa. Tavoitteena oli, että näistä osaajista tulee muutoksen tekijöitä omissa korkeakouluissaan. Se lisäksi toteutettiin vierailut afrikkalaisiin kumppaniyliopistoihin, tarkoituksena oli vahvistaa korkeakoulujen toimijoiden keskeistä verkostoitumista.

Koulutettavat tutustuivat uusimpaan opetusteknologiaan ja sen sovelluksiin Suomessa järjestetyillä kursseilla. Samalla he näkivät kuinka opetusteknologiaa oli sovellettu UEF:n omassa ympäristössä. Yksi keskeinen oppimistulos – osallistujien omalla suulla todettuna – oli se, että he näkivät asioiden olevan mahdollista toteuttaa. Hankkeen aikana osallistujien omissa kehysorganisaatioissa alkoikin tapahtua: alettiin toteuttaa toiminnan mahdollistavia verkkoteknologiaratkaisuja, e-oppimisympäristöjen käyttöönottoa ja kurssien laatimista, kirjastojen kehittämistä moderneiksi oppimisympäristöiksi ja jopa tähän liittyviä uusia rakennusprojekteja. Hankkeella oli selkeästi vaikutusta siis myös korkeakoulujen strategisiin valintoihin.

Hankkeen ensimmäisen ja toisen vaiheen välillä koimme oivalluksen, joka vaikutti merkittävästi hankkeen tavoitteiden saavuttamiseen.

Huomasimme sekä opettajien että tukipalveluiden henkilöstön tarvitsevan tukea pedagogisessa osaamisessaan. Tämän vuoksi toisella asiantuntijoiden kurssijaksolla Kuopion kampuksella pääpaino oli uusimpien opetusmenetelmien haltuunotto sekä teoriassa että käytännössä. Tämä auttoi viemään uutta osaamista eteenpäin omissa organisaatioissa. Näin yhteistoiminnallisuus alkoi levitä myös koko akateemisen yhteisön tavaksi toimia entisten selkeiden raja-aitojen ylittyessä.

Globaaliin yliopistoon

Afrikka ja afrikkalainen korkeakoululaitos on merkittävän rajapyykin edessä. Maat ovat integroitumassa globaaliin korkeakoulukenttään.

Useassa maassa on vuoteen 2020 tähtäävät osaamisen kehitysstrategiat. Niissä kaikissa painotetaan korkeatasoisen osaamisen kehittämistä.

Lisäksi erityisesti nuorempi ja koulutetumpi osa väestöstä on saanut kansainvälisen tason koulu-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

35

tuksen ja pystyy toimimaan erinomaisesti kansainvälisissä verkostoissa.

Osaamista kehittävä yhteisyö on erinomainen muoto tukea tätä kehitystä ja eurooppalaisten valtioiden kannattaa olla tässä jatkossakin aktiivisia. Korkeakoululaitokselle tämä tarjoaa­ mahdollisuuden viedä suomalaista osaamista ja luoda yhteistyöverkostoja. Tämän hankkeen päätösseminaarissa keskustelu kääntyikin yhteisten tutkimushankkeiden kehittämiseen.

Globaalit ongelmat ratkeavat vain globaalilla yhteistyöllä.

Merkittävän osan hankkeesta muodosti kulttuurinen oppiminen kaikille sen toimijoille. Oli mukavaa nähdä kenialaisen kollegan innostuvan pilkkimisestä, kun afrikkalaiset kollegat ensimmäistä kertaa kohtasivat lumen ja jään.

Vastaavasti leijonien näkeminen aidossa ympäristössä oli unohtumaton elämys suomalaisille toimijoille. Tavoitteellinen yhdessä tekeminen luo mahdollisuuden näille kulttuurien aidoille ja tasavertaisille kohtaamisille.

Lisätietoja

HEI ICI -ohjelman kotisivut: http://www.cimo.fi/ohjelmat/ hei_ici

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjastonhoitaja.

36

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

TSV:N SYYSKOKOUKSEN PÄÄTÖKSIÄ

Tieteellisten seurain valtuuskunta piti syyskokouksensa 20.10.2015 Tieteiden talolla. Kokouk­ sessa valittiin hallitukseen viisi uutta jäsentä toimikaudeksi 2016–18.

Hallituksessa jatkaa professori Leif C. Andersson (Finska Vetenskaps-Societeten – Suomen Tiedeseura). Uusia jäseniä ovat professori Kimmo Katajala (Suomen Historiallinen Seura), dosentti Anna-Kaisa Kuusisto-Arponen (Alue- ja ympäristötutkimuksen Seura), professori Pia Letto-Vanamo (Suomalainen Lakimiesyhdistys ja Juridiska Föreningen i Finland) ja professori Jouko Rikkinen (Suomen Biologian Seura Vanamo).

Kokouksessa hyväksyttiin valtuuskuntaan kaksi uutta jäsentä, Aue-säätiö (perustettu 1985, puheenjohtaja Sinikka Salo) ja Siirtolaisuusinstituutti (aloittanut toimintansa 1974, johtaja Tuomas Martikainen). Lisäksi hyväksyttiin valtuuskunnan toimintasuunnitelma ja esitys talousarvioksi vuodelle 2016.

VUODEN TIEKIRJA

Vuoden tiedekirjana palkitaan vuonna 2015 ilmestynyt ansiokas suomalainen tiedekirja.

Vuosittain jaettavan palkinnon jakavat Suomen tiedekustantajien liitto ja Tieteellisten seurain valtuuskunta (TSV). Palkinnon suuruus on 10 000 euroa; mahdollisiin kunniamainintoihin liittyy 2 500 euron rahapalkinto. Vuoden tiedekirja -palkinto jaetaan TSV:n kevätkokouksessa maaliskuussa 2016. Raadin sihteerinä toimii tiedotuspäällikkö Ilari Hetemäki (ilari.hetemaki@ tsv.fi), jolle voi lähettää ehdotuksia palkittavista kirjoista.

Neljäsataa professoria tutkimusvapaalle Mikko-Olavi Seppälä

Säätiöiden professoripoolin ansiosta neljäsataa suomalaisessa yliopistossa työskentelevää professoria pääsi vuoden tutkimusvapaalle. Määrä on miltei viidennes maan professoreista. Säätiöt rahoittivat vuosina 2011–15 toiminutta hanketta noin 11 miljoonalla eurolla. Poolin päättäessä toimintansa yliopistojen on keksittävä uusia keinoja tutkimusvapaiden rahoittamiseksi.

Säätiöiden professoripooli oli suomalaisten apurahasäätiöiden yhteinen määräaikainen apurahapooli professoreiden tutkimusmahdollisuuksien lisäämiseksi. Instrumentti oli uraa uurtava siinä, että työnantajan palkkarahoitus ja säätiöi­ den apurahoitus kytkettiin yhteen. Verottaja vahvisti ennakkopäätöksellään 5.2.2012 poolin apurahojen verovapauden.

Yhteisrahoitteinen tutkimus

Pooli järjesti vuosina 2011–15 kaikkiaan viisi­ hakukierrosta, joiden kautta kaikkiaan 397 pro­ fes­sorille myönnettiin apuraha vuoden kestävän tutkimusjakson rahoittamiseksi yhdessä yliopiston kanssa. Viimeiset ”pooliprofessorit” pääsevät käyttämään tutkimusvapaansa lukuvuonna 2016–17. Tänä aikana yliopisto maksaa 55 % professorin bruttopalkasta, jolloin säätiöiden myöntämä apuraha kattaa nettopalkan vähennyksen. Apurahojen suuruus määriteltiin Professoriliiton suositusten mukaisesti.

Professoripoolin taustalla oli huoli siitä, että maamme parhailla tutkijoilla on yhä vähemmän aikaa tutkimukseen. Koska yliopistojen opetusresurssit eivät ole lisääntyneet opiskelija- ja tutkintomäärien kasvusta huolimatta, on myös professorien hallinnollinen taakka jatkuvasti suurentunut. Professoripoolista apurahaa voi hakea suomalaisessa yliopistossa vakinaisesti

työskentelevä professori, jonka yliopisto sitoutui vapauttamaan hallinnosta ja opetuksesta lukuvuoden ajaksi. Tarkoituksena oli, että järjestelyn avulla myös nuorempien tutkijoiden olisi mahdollista pätevöityä toimiessaan professoreiden sijaisina.

Poolin johtoryhmä koostui säätiöiden asettamista edustajista. Puheenjohtajana toimi koko poolin elinkaaren akatemiaprofessori Johanna Mappes Jyväskylän yliopistosta. Varapuheenjohtajina toimivat emerituskansleri Jorma Sipilä (2011–13) ja kansleri Krista Varantola (2014– 15) Tampereen yliopistosta.

Yliopistokohtainen vaikutus

Poolin avulla tutkimusvapaille päässeiden määrä on kahdeksantoista prosenttia suomalaisissa yliopistoissa työskentelevistä professoreista (Professoriliiton palkkaselvitys 2014).

Hakemukset arvioitiin ansioiden perusteella tieteenalakohtaisissa arviointipaneeleissa, eikä yliopistokohtaista tiedepolitiikkaa pyritty tekemään. Käytännössä kuitenkin ne yliopistot, joiden professorit suhteellisesti ahkerimmin lähettivät hakemuksia, myös hyötyivät poolista suhteellisesti eniten.

Yliopistoittain tarkastellen suurin hyötyjä on Vaasan yliopisto, jonka vakinaisista professoreista miltei 40 prosenttia sai poolin apurahan.

Seuraavina tulevat Tampereen yliopisto (30 %), Lapin yliopisto (24 %), Turun yliopisto (23 %), Jyväskylän yliopisto (22 %), Oulun yliopisto (20 %), Helsingin yliopisto (18 %), Åbo akademi (16 %) ja Itä-Suomen yliopisto (15 %).

Vastaavasti heikko hakuaktiivisuus heijastui siinä, että poolin pienimpiä hyötyjiä olivat Taideyliopisto (6,3 % yliopiston professoreista sai poolin apurahan), Svenska handelshögskolan

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

37

(7,7 %), Aalto-yliopisto (8,8 %), Lappeenrannan teknillinen yliopisto (9,3 %) ja Tampereen teknillinen yliopisto (10,3 %).

Vaikka haku oli avoin kaikilla tieteenaloilla, poolissa arvioitiin, että rahoitusinstrumenttina henkilökohtainen tutkimusapuraha rajasi ulkopuolelle laboratoriotieteiden edustajia.

Näiden tieteenalojen suhteellinen edustus poolin hauissa ja myönnöissä jäi pieneksi. Tämä heijastui myös sukupuolta koskevassa tilastossa naisprofessoreiden suurempana hakuaktiivisuutena. Professoripoolin viidellä hakukierroksella vuosina 2012–15 hakijoista 67,5 % oli miehiä ja 32,5 % naisia ja vastaavasti apurahansaajista 70,1 % oli miehiä ja 29,9 % oli naisia. Maan professoreista 73 % on miehiä ja 27 % naisia (Professoriliiton palkkaselvitykset 2013, s. 21).

Tieteenaloittain tarkastellen tutkimusvapaista pääsivät nauttimaan yhteiskunta- ja kasvatustieteet (26 % apurahoista), eksaktit luonnontieteet ja tekniset tieteet (22 %), humanistiset tieteet ja taiteentutkimus (20 %) sekä taloustieteet (13 %). Vähäinen hakemusmäärä heijastui myöntöjen määrään bio- ja ympäristötieteiden

(10 % apurahoista) ja terveystieteiden (9 %) ryhmissä.

Professoripoolin myöntöprosentit vaihtelivat eri hakukierroksilla tuntuvasti. Kolmella ensimmäisellä kierroksella hakupaine jäi vähäiseksi, ja apurahoja myönnettiin keskimäärin 72 %:lle hakijoista. Kahdella jälkimmäisellä hakukierroksella kilpailu oli kovempi, kun apurahoja oli hieman korotettu ja niitä oli jaettavana vähemmän. Viimeisellä hakukierroksella myöntöprosentti laski 40:een – vertailun vuoksi todettakoon, että Suomen Akatemian palkkamuotoisessa varttuneen tutkijan rahoituksessa vastaava prosentti oli noin 33.

Säätiöiden professoripooli oli tarkoitettu välivaiheen rahoitusmuodoksi, jonka tarkoitus oli osaltaan kannustaa maan kaikkia yliopistoja käynnistämään omat tutkimusvapaaohjelmansa. Määräaika on täyttynyt. Nyt pallo on yliopistoilla.

Kirjoittaja on Säätiöiden professoripoolin koordinaattori.

SUURI NOBEL-KESKUSTELU

Tiedeakatemiain neuvottelukunnan, Helsingin Sanomien, tiedeakatemioiden ja Suomen tiedetoimittajain liiton suuri Nobel-keskustelu 29.10.2015 Sanomatalon Mediatorilla. Taustalla taloustieteen nobelisti Angus Deaton. Kuva: HSTV.

38

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

Keskustelun tunneaallot – Suomi24-hanke Krista Lagus, Mika Pantzar ja Minna Ruckenstein

Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella toimiva Kuluttajatutkimuskeskus on avannut yhteistyössä Allerin, FIN-CLARINin ja CSC:n kanssa Suomi24-aineiston tutkimuskäyttöön. Kyseessä on suomalaisittain ainutlaatuinen avoimen datan hanke. Hankkeeseen on jo kytkeytynyt kymmeniä tutkijoita ja yhteistyötahoja, joten aineistoanalyysi ja niistä käyty keskustelu tulee tuottamaan tutkimusta ja uudenlaisia sosiaalisen median käyttöjä. Työn alla on esimerkiksi tutkimusaloitteita ennakoivista algoritmeista ja uudissanoista.

Kuluttajatutkimuskeskuksen lähtökohtana on, että Suomi24-aineiston avaaminen tukee yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen uudistumista sekä uudenlaisen osaamisen ja yhteistyömuotojen rakentumista. Suomi24 on jaettu varanto, jonka ympärille tutkijat voivat kerääntyä. Keskusteluaineisto on ajallisesti pitkäkestoinen ja kansainvälisestikin poikkeuksellisen laaja sosiaalisen median aineisto. Viestejä on yli 70 miljoonaa ja niihin on tallentunut 15 vuoden ajalta suomalaista keskustelua.1 Suomi24-aineistoa luonnehtii asiakeskeisyys. Se perustuu vähemmän oman identiteetin rakentamiseen ja kaveriverkostoihin kuin esimerkiksi Facebook. Keskustelua vievät eteen1 Suurin osa sosiaalisen median käyttäjistä tulee Suomi24:n sivuille Googlen hakujen kautta. Keskustelijoiden taustamuuttujat mukailevat suomalaista demografiaa. Suomi24:ssä on lähes 2 900 erilaista keskusteluaihealuetta ja päivittäin Suomi24:n keskustelupalstoille kirjoitetaan yli 20 000 uutta viestiä eli vuodessa yli seitsemän miljoonaa. Joka vuosi lähes miljoona viestiä myös poistetaan, koska ne rikkovat palvelun sääntöjä (mm. kunnianloukkaukset, muuten asiattomat tai laittomat viestit). (Lähteet: TNS Metrix 2014, Google Analytics 2014.)

päin jaetut kiinnostuksenkohteet, esimerkiksi harrastukset, sukupuolinen suuntautuneisuus, perheen perustaminen tai terveyteen liittyvät ongelmat. Parhaillaan käynnissä oleva työ edistää valtavankokoisen aineiston käytettävyyttä raken­tamalla aineistonhaun käyttöliittymää.

Ta­voit­teemme on, että aineistoa voisivat käyttää myös tutkijat, joilla ei ole data-analyysin osaamista. He tarvitsevat yksinkertaisia työkaluja aineiston analyysiin ja visualisointiin, jotta menetelmälliset edistysaskeleet olisivat mahdollisia. Data-analyysin on tuotettava tarpeeksi luotettavia tuloksia, jotta niille voisi perustaa tutkimusta. Toisaalta ymmärrämme, ettei sosiaalisen median analyysi ole luonteeltaan objektiivista tai aukotonta. Se avaa näkymiä keskustelutodellisuuteen, jotka on kontekstualisoitava joko toisten aineistojen tai laajemman tutkimuksellisen näkökulman avulla. Tämänkaltaiselle tutkimustyölle on ominaista, että löydökset nousevat aineistosta lukuisten iteraatioiden ja monimuotoisen osaamisen integraatioiden kautta.

Käyttöliittymää kehittää yhteistyössä tutkimusryhmämme kanssa Pasi Karhu (Studio Mind), joka on muun muassa tutkinut ja visua­ lisoinut aiemmin BBC:n keskusteluaineistoista kansalaisten reaktioita maahanmuuttokysymyksiin. Sosiaalisen median keskustelut ovat aina osin riippuvaisia käytettävän palvelun informaatioarkkitehtuurista. Käyttöliittymän avulla toivomme voivamme tunnistaa ajallisesti aiheenmukaista ja yhteiskunnallista keskustelu­ dynamiikkaa erilaisissa sosiaalisissa medioissa.

Tällaista tutkimusta on jo tehty digitaalisen kulttuurin alueella, mutta kehittämämme käyttöliittymän avulla keskusteluja ohjaavan tunnesanaston ja keskustelujen intensiteetin tunnistaminen helpottuu. Tutkimushypoteesimme on, että kes-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

39

kusteluaineiston avulla löydämme voimia, joiden ohjaamina suomalaista mielenmaisemaa synnytetään ja tiivistetään.

Tunneaaltoihin keskittyminen sisältää ajatuksen, jonka mukaan keskustelun sisällä voi tunnistaa sitä ohjaavia aaltoja. Esimerkiksi kritiikillä, raivolla tai myötätunnolla on aina alku, keskikohta ja loppu. Tekstinlouhinnan ja algoritmien avulla aineistosta voidaan tunnistaa tunneaalloille tyypillisiä kestoja, kiihdytyksiä, jarruja tai rytmejä. Voimme tarkastella, minkälaiset kommentit vahvistavat tai vaimentavat Suomi24:n keskusteluissa kuljetettua raivoa tai myötätuntoa? Onko löydettävissä keskusteluille ominaisia ”takaisinkytkentöjä”, keskustelun tihentymistä, viestien pituuksia tai sanastoa, jotka pitävät keskusteluja yllä, hajaannuttavat tai lopettavat ne? Minkälaisia rooleja ja työnjakoa sosiaalisen median tunteiden pelissä on tunnistettavissa? Voimmeko tunnistaa suurista keskustelumassoista työnjakoja, jotka aktiivisesti järjestävät keskusteluavaruutta?

Ajatuksena on siis oppia kuvaamaan kansalaiskeskustelun tunteiden ja teemojen elinkaaria kehitettävän käyttöliittymän avulla. Jatkossa pohdimme, kuinka kehittää kielitieteilijöiden tunneluokituksesta ”tunnetilatunnistin”, joka osaa identifioida tunteisiin liittyviä ilmaisuja ja kuinka tutkimusyhteistyö voisi ylläpitää sitä tavalla, joka kunnioittaa kielen rikkautta ja kielellisen vuorovaikutuksen alati muuntuvia muotoja.

Sosiaalisen median aineistoja syntyy reaaliaikaisesti. Siksi niitä on hyvä tuntea, arvioida ja jäsentää osana tutkimusta, uuden oppimista, poliittista vaikuttamista ja osallistamista.

Kun aineistosta löydetään esimerkiksi uudissanoja, voimme nähdä mihin suuntaan jonkun aiheen käsittely on menossa. Uusien jännitteiden tunnistaminen on arvokasta, jotta niitä voidaan käsitellä ennen kuin niistä tulee avoimia konflikteja. Olemme pitäneet tärkeänä sitä, että hankkeessamme on kansalaislähtöinen ote.

Pyrimme edistämään data-analyysin keinoin eri tahojen välistä dialogia ja uuden oppimista, emme kansalaisten seurantaa, leimaamista ja ylhäältä ohjailua. Rakennamme hankkeen aikana aktiivisesti tarkkailusta poispyrkivää kult-

40

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

tuuria luomalla yhteistyökumppaneiden kanssa avoimuudelle ja yhteistyölle perustuvia käytäntöjä ja toimintatapoja. Olemme kutsuneet vuoropuheluun tahoja, jotka voisivat mahdollisesti hyödyntää tutkimuksemme tuloksia, ja toisaalta pyrimme edistämään laajempaa keskustelua siitä, minkälaiset tulokset ovat yhteiskunnan ja sen kansalaisten näkökulmasta hyödyllisiä.

Suomalaisen osaamisen tukena

Hankkeellamme on vahva yhteys uudenlaisen data-analyysiosaamisen synnyttämiseen. Tutkimukseen kohdistuu yhä enemmän painetta tuottaa markkinoitavia tuotteita ja taloudellisesti hyödynnettävää osaamista. Meidän näkemyksemme mukaan uusia tuotteita ja taitoja syntyy tutkimusyhteistyön sivutuotteena, jos hankkeessa osataan taitavasti lomittaa ja yhdistellä jo olemassa olevaa osaamista. Emme usko yliopistokulttuuriin, jossa tutkijoita kannustetaan vastaamaan yritysten muotoilemiin tutkimuskysymyksiin. Tutkijoiden ja yritysten yhteistyö voi kuitenkin parhaimmillaan hyödyttää molempia. Siksi olemme koonneet Suomi24-hankkeeseen eri tieteenalojen osaajia, mutta myös kaupallisia toimijoita. Pyrimme näin luomaan edellytyksiä tekstinlouhinnalle ja sosiaalisen median kehitystyölle kiinnittämällä erityistä huomiota innovatiivisen kehitystyön reunaehtoihin.

Innovaatioista puhutaan nykyään kevytmielisesti, ymmärtämättä niiden vaativan vuosien tai jopa vuosikymmenien kypsyttelyä. Suuri osa kehitysideoista on esitelty aiemmin, mutta ne eivät ole saaneet aikalaisyhteisöltään tukea.

Markkinoiden ja politiikan tunneliikkeiden analyysin tutkimushistorialliset juuret löytyvät 1900-luvun alusta, kun ranskalainen sosiologi Gabriel Tarde hahmotteli ”imitaatiolakeja”. Tarden mukaan keskustelu on uudistuvaa yhteiskuntaa ja taloutta ylläpitävä voima. Englannissa ja Yhdysvalloissa taas käynnistyi 1930-luvulla Mass observation -tutkimus kansakunnan mielenliikkeiden ja arkisten huolien ymmärtämiseksi. Nämä tutkimukselliset aloitteet ovat aktivoituneet digitaalisten työkalujen kehittymisen myötä. Tarden kirjoituksia luetaan nyt täysin uudesta näkökulmasta.

Sosiaalisen median diagnostiikka kehittyy maailmalla nopeasti. Hallitsevat yritykset, kuten Google ja Facebook, tukevat omien aineistojensa tutkimuskäyttöä. Tutkijoilla ei ole pääsyä yritysten keräämiin aineistomassoihin, joten he ovat altavastaajia sosiaalisen median diagnostiikassa.

Tekstinlouhintaa käytetään jo varsin arkisesti akateemisen yhteisön ulkopuolella, mutta näihinkin käyttöihin on vaikea päästä käsiksi. Esimerkiksi Federal Reserve ja Nasdaq tutkivat ja ennakoivat talouden suhdanteita digitaalisilla menetelmillä.

Tutkimushankkeemme näkökulmasta kiinnostava tutkijavetoinen hanke on esimerkiksi Amsterdamin yliopiston Digital Methods Initiative. Lisäksi seuraamme kriittistä datatutkimusta, joka seuraa datavarantojen omistajuuden kasautumista ja sitä minkälaisia päämääriä ja tavoitteita edistetään nyt kehitteillä olevilla teknologioilla. Sosiaalisen median aineistojen analyysin eettisiä periaatteita pohditaan hankkeemme aikana useista eri näkökulmista. Yritämme täsmentää minkälaisia käytäntöjä, prosesseja, koulutusta ja laadunvarmistusta tarvitaan, jotta sosiaalisen median analyysimenetelmien ja teknologioiden kehitys tukee yhteiskunnan suotuisaa uudistumista, eikä johda esimerkiksi entistä vahvempaan valvonta- ja kontrolliyhteiskuntaan, jossa valta kasaantuu yhä harvemmalle.

Suomalaisittain on myös huomionarvoista, että aineistoanalyysi on keskittynyt lähinnä englanninkielisiin teksteihin. Suomi24-aineiston avaaminen pyrkii korjaamaan tätä vinoumaa.

Yksi hankkeemme keskeisiä kysymyksiä on, miten suomen kielen tuottama sosiaalisen median­ tunnepuhe ja vuorovaikutus eroaa vaikkapa englanninkielisestä. Tämän takia on tärkeää, että Suomi24 aineisto houkuttaa yhteiskuntatieteilijöiden rinnalle vuorovaikutuksen tutkijoita, lingvistejä ja kieliteknologeja. Vaikka aineistomme on suomenkielinen, kehitettävä työskentelytapa ja tilasto-matemaattiset menetelmät luovat valmiuksia kansainväliseen yhteistyöhön. Esimerkiksi IBM, joka on johtava suurten tekstimassojen algoritmien kehittäjä, on kiinnostunut pienen kielialueen vaikeahkon kielen mallintamisesta.

Uudenlaisia työtapoja

Näin iso hanke vaatii akateemiselta tutkimukselta uudenlaisia työnjaollisia malleja.2 Pyrimme luomaan yhteistyömalleja tutkijoiden yhteistyöhön, mutta myös päättäjien ja kansalaisten osallistamiseen. Suomi24-aineiston yksi keskeinen arvo liittyy siihen, että se voidaan tarvittaessa yhdistää muihin aineistoihin. Sitä voi peilata esimerkiksi työttömyystilastoihin, vaalikäyttäytymiseen tai muihin sosiaalisen median aineistoihin. Kiinnostavan vertailukohdan aineistolle tuovat myös esimerkiksi terveystilastot. Suomi24-aineistolla voi luoda sisältöä siihen, miltä suomalaisten yleisimmät terveysongelmat, esimerkiksi masennus tai päihdeongelmat, näyttävät Suomi24:n keskustelujen tai keskustelussa käytettävien tunnesanojen kautta.

Työ etenee nyt pienimuotoisten pilottien avulla, joiden avulla tutustumme aineistoon ja esittelemme alustavia tuloksia tutkijoille ja muille yhteistyötahoille. Toivomme pilottien konkretisoivan aineistoanalyysiä, tutkimuksellisia edistysaskelia ja erilaisia sovellusalueita. Jatkossa tavoitteena on kehittää aineistosta helposti käytettäviä johdannaisaineistoja, kuten erilaisia sanastoja ja tiivistyksiä. Data-analyysitutkijoita toivomme mukaan pohtimaan, millaisilla signaalinkäsittelyn menetelmillä vuorovaikutusketjuja voitaisiin parhaiten analysoida, ryhmitellä ja visualisoida. Avoimen datan hankkeen hengessä kutsumme yhteistyöstä kiinnostuneita ottamaan yhteyttä Krista Lagukseen (krista. lagus@helsinki.fi) ja seuraamaan keskusteluja Citizen Mindscapes Facebook-ryhmässä.

Kirjoittajat työskentelevät tutkijoina Helsingin yliopiston Kuluttajatutkimuskeskuksessa.

2 Suomen Akatemia valitsi ”Kansakunnan mielenliikkeet”-hankkeen yhdeksi Digitaalisten ihmistieteiden ohjelmassa rahoitettavaksi tutkimushankkeeksi. Konsortiolle on myönnetty 1,1 miljoonan rahoitus. Tieteessä tapahtuu -lehden toimitus onnittelee!

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

41

TUTKIMUSTA SUOMESSA Musiikista uusi metataito työelämään Helen Moster Musiikki on oiva lääke työterveyden ja yleisen hyvinvoinnin parantamiseksi, koska se vaikuttaa nopeasti ja laaja-alaisesti aivoihin. Aivotutkimukselle musiikki on ehtymätön lähde.

Mitä ajattelet, jos avaat työkaverisi huoneenoven ja kuulet iloista salsaa? Täällä ei tehdä töitä lainkaan! Väärin. Ei kannattaisi paheksua, sillä musiikki voi tutkitusti parantaa työsuoritusta.

Moni suomalainen yritys tietää tämän ja tarjoaa­ työntekijöilleen musiikkiharrastusta. Liikunta hyvinvointia edistävänä harrastuksena on jo lyönyt itsensä läpi laajoissa kansankerroksissa. Olisiko musiikilla mahdollisuus yltää yhtä vahvaksi hyvinvoinnin tukipilariksi?

Helsingin yliopiston kognitiotieteen dosentti ja Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori Minna Huotilainen uskoo lujasti musiikin mahdollisuuksiin paitsi vapaa-ajalla myös työpaikoilla. ”Tarjoan musiikkia voimakkaana työkaluna työntekoon. Musiikki on metataito, jonka avulla ihminen säätelee omaa työvirettään ja työskentely-ympäristöään”, hän sanoo.

Yksi pääse parhaaseen vireeseen kuuntelemalla AC/DC:tä, toinen Bachia. Tässä piilee tosin yksi musiikkiin liittyvä erityispiirre ja ongelma: musiikkimieltymykset ovat henkilökohtaisia, joten se, mikä kohottaa yhden sfääreihin, voi syöstä toisen epätoivoon.

Huotilainen on tutkinut laajasti musiikin ja työelämän risteämiä. Ammatillinen kaksoisrooli kertoo, että suomalainen aivotutkimus on kehittynyt jo niin pitkälle, että sitä voidaan soveltaa.

Se on Huotilaisen mielestä iso askel aivotutkimukselle.

Aivotutkimuksen Huotilainen aloitti vuonna 1990. Silloin hän ei olisi voinut kuvitellakaan tutkivansa työelämää aivotutkimuksen menetel-

42

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

millä. ”Ennen tutkimusta tehtiin vain laboratorioissa äärimmäisen kontrolloiduilla koetilanteilla ja ärsykkeillä. Vuosina 1995–2000 tapahtui iso harppaus, kun pystyimme tutkimaan soluryhmien aktivoitumisten sijasta myös arkisia tilanteita, joissa ihmiset käyttävät aivojaan.”

Huotilainen valikoi tutkimuskohteikseen mu­ sii­­ kin ja työterveyden. Musiikkia hän tutkii kuulijan näkökulmasta, mutta myös harrastuksena. Väitöskirjan tekijöitä hän ohjaa sekä päätoi­messaan Työterveyslaitoksen Aivot ja työ -tutkimuskeskuksessa että Helsingin yliopiston käyttäytymistieteiden laitoksen kognitiivisen aivotutkimuksen yksikössä.

Ainutlaatuinen seuranta-aineisto

Vuonna 1968 syntyneen Huotilaisen oma taival aivotutkijana poikkeaa paljolti nuorista kollegoista. Se alkoi Teknillisen korkeakoulun sähkötekniikan osastolta ja eteni kylmälaboratorioon, jossa hän teki kuulomuistiin liittyvän diplomityönsä. Aihe laajeni myöhemmin väitöskirjaksi.

Kotipesä löytyi Helsingin yliopiston kognitiotieteen oppiaineesta.

Vuosina 2008–13 Huotilainen osallistui Helsingin ja Jyväskylän yliopistojen välisen Monitieteisen musiikintutkimuksen huippuyksikön työhön. Se poiki viljalti uutta tietoa musiikin vaikutuksesta aivoihin ja ihmisten hyvinvointiin.

Huippuyksikön perustaminen oli Huotilaisen mielestä rohkea veto yhdistää musiikkikognitiotutkimus nousevaan aivotutkimukseen. Hankkeesta on syntynyt runsaasti soveltavaa tutkimusta, muun muassa psykologian tohtori Teppo Särkämöltä, joka on tutkinut musiikin käyttöä muistisairaiden kuntoutuksessa. Musiikin on todettu kohentavan hetkellisesti muistisairaiden

mielialaa ja parantavan kognitiivista toimintakykyä, esimerkiksi muistia, puheen tuottoa ja hahmotuskykyä. Musiikki edistää paitsi muistisairaiden elämänlaatua myös omaisten jaksamista.

Huippuyksikön työn hedelmiin lukeutuu myös seurantatutkimus sadasta helsinkiläisestä lapsesta ja nuoresta, jotka ovat aloittaneet musiikin harrastamisen ala-asteiässä. Lapset ovat käyneet aivotutkimuksissa kahden vuoden välein peruskoulun loppuun saakka. Seuranta on tuottanut paitsi valtavasti dataa, joka on kiinnostavaa kansainvälisestikin, myös monta väitöskirjaa. ”Suomessa musiikin harrastajat eivät ole välttämättä akateemisista perheistä tai ylempää sosiaaliluokkaa, mikä tekee aineistosta tär­keän myös kansainvälisesti. Esimerkiksi Saksassa, jossa musiikin harrastaminen on hyvin kallista, tällaista tutkimusta ei voi tehdä”, Huotilainen kertoo.

Musiikin vaikutuksissa aivoihin korostuu kaksi asiaa. Kun kuuntelemme musiikkia, se vaikuttaa kehoon ja mieleen jo parissakymmenessä sekunnissa. Kun harrastamme musiikkia, vaikutukset yltävät kauemmas, koska laulaminen ja soittaminen vaikuttavat pysyväisluontoisesti aivojen rakenteeseen ja toimintaan.

Harrastamisella on kiistämättömiä musiikin ulkopuolelle ulottuvia etuja. Se edistää vieraan kielen oppimista, erityisesti ääntämystä ja kuullun ymmärrystä, mutta myös matematiikan taitoja. Samoin tarkkaavaisuus ja toiminnan ohjauk­sen taidot paranevat.

Aivotutkijat ovat tutkineet samoja taitoja – tarkkaavuutta, matematiikan ja äidinkielen osaamista – pikku musikanteilta. Avainlöydös on, että musiikkiharrastus muokkaa ja edistää aivojen kehitystä erityisen nopeasti ala-asteiässä.

Yläasteella eroja havaitaan vähemmän. Vertailuryhmässä olevat nuoret harrastavat myös aktiivisesti, mutta eivät musiikkia. Tämä on tärkeää tulosten luettavuuden kannalta.

Musiikin oppiminen alkaa monella kuitenkin jo kauan ennen ala-asteikää. Nimittäin jo sikiövaiheessa aivoihin tallentuu musiikillisia muistijälkiä, joita voidaan mitata. Niitä on tutkinut muun muassa Huotilaisen ohjauksessa väitellyt

”Musiikki on turvallinen, melkein ilmainen, mukana kuljetettava työkalu, jota voisi käyttää työpaikoilla kehon ja mielen säätelyyn”, professori Minna Huotilainen toteaa. Kuva: Huotilaisen kotialbumi.

neurotieteen tutkija Eino Partanen.

Muistijäljet tallentuvat syvälle aivokudokseen ja antavat etumatkaa elämän alkutaipaleelle, puheen oppimiseen. Siitä voidaan päätellä, että äidin puhe, laulu ja soitto ovat sikiölle selväksi hyödyksi.

Musiikista apua työuupumukseen

Musiikista on monenlaista hyötyä myös työpaikoilla, sillä se vaikuttaa erityisellä tavalla työntekijän fysiologiseen tilaan. Mieluisa musiikki muuttaa kehon ja mielen toimintaa erityisen voimakkaasti.

Musiikkia voisi hyödyntää Huotilaisen mukaan vaikkapa silpputyön tekemisessä, jolloin on reagoitava nopeasti moniin pieniin asioihin. Herää kysymys, pitäisikö työpäivä rytmittää niin, että keskittymistä vaativat työt tehdään hiljaisuuden vallitessa ja musiikkia käytetään sälän selättämiseen? ”Juuri näin! Nämä ovat työn tekemisen metataitoja. Meillä ei ole enää varaa tulla työpaikalle ja yrittää reagoida kaikkeen vastaan tulevaan, vaan meidän on pystyttävä järjestelemään aikaamme työtehtävien mukaan. Menemme helposti säpsähtelevään tilaan ja luulemme olevamme hirveän tehokkaita. Totuus on, ettemme tee tuottavaa vaan reaktiivista työtä. Musiikin avul-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

43

la meille syntyy työn hallinnan tunne”, Huotilainen toteaa.

Musiikista voi löytyä apua myös työuupumukseen, joka on keskeisiä Työterveyslaitoksen tutkimuksen kohteita. Perinteisesti työuupumusta ja sen vaikutuksia tiedonkäsittelyyn on tutkittu neuropsykologisilla testeillä, mutta nyt rinnalle on tullut aivotutkimuksen menetelmiä. ”Olemme tutkineet, miten aivot prosessoivat taustalla kuuluvia ääniä ja nähneet, että työuupumuksesta kärsivien aivot prosessoivat nopeam­min ja voimakkaammin negatiivissävytteisiä äänenpainoja. Se on vääristymä. On mahdollista, että heidän havaintonsa tästä maailmasta on värittynyt negatiivisempaan suuntaan, mikä voi olla yksi kuormitustekijä työuupumuksen taustalla”, Huotilainen kertoo.

Ymmärrettävän puheen kuuleminen on havaittu suurimmaksi työskentelyä häiritseväksi tekijäksi avokonttoreissa, sen sijaan epäselvä puheensorina ei vaivaa. Suomessa onkin kehitetty äänivarjojärjestelmä, joka tuottaa miellyttäviä luonnonääniä puheen taajuuskaistoilla.

Musiikki toimii Huotilaisen mukaan samalla tavalla. Sitä voi käyttää rauhoittumiseen monessa yhteydessä, esimerkiksi hankalien asiakaspalvelutilanteiden purkuhetkissä. ”Musiikki toimii vähän niin kuin tiskin alta, eli kun se pääsee vaikuttamaan kehoon, se vaikuttaa myös mieleen”, hän sanoo. Rauhoittamisen lisäksi musiikki vahvistaa vaikeita tilanteita ruotivan työyhteisön yhteenkuuluvuuden ja selviämisen tunnetta.

Työnantajat ovat tarjonneet työntekijöilleen musiikkia yhtenä harrastusmuotona Suomessa jo pitkään. Klassisen kuorolaulun rinnalle on tullut lukuisia uusia vaihtoehtoja. Yksi tarjoaa työntekijöilleen kitaratunteja, toinen on perustanut kuoron. Koska musiikki parantaa tutkitusti työntekijöiden hyvinvointia ja siten työtehoa, yritysten kiinnostus musiikkiharrastuksen tukemiseen luulisi kasvavan entisestään.

44

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

Ihminen hyvinvoinnin mittaajana

Musiikkia on entistä helpompi soveltaa aivotutkimuksen keinoin, koska mittausmenetelmät ovat uusiutuneet merkittävästi. Esimerkiksi aivojen palkkiojärjestelmien tapaa reagoida musiikkiin mitattiin ennen laboratorioissa. Nykyään reaktioita – rauhoittumista, rentoutumista ja innostumista – tutkitaan mittaamalla muun muassa sydämen sykevälin muutoksia. Erittäin tasainen sykeväli kertoo stressistä, kun taas luonnollinen sykeväli, joka reagoi esimerkiksi hengitykseen, on merkki rentoutuneesta ja innostuneesta tilasta. ”Mittalaitteet ovat pieniä, käteviä ja päälle puettavia, eli tutkimusta voi tehdä missä vain.

Tulevaisuudessa ihminen voisi tehdä mittauksia kenties itse”, Huotilainen visioi.

Itseään mittaavat voivat säädellä hyvinvointiaan monin eri tavoin, vaikkapa valitsemalla mielentilaansa sopivaa musiikkia. Hyvinvoinnin säätelemisen Huotilainen määrittää myös metataidoksi. ”Kyse on niin sanotusta flipped care -ilmiöstä, jossa aktiivinen kansalainen on itse vastuussa omasta hyvinvoinnistaan ja konsultoi eri tahoja, esimerkiksi lääkäriä, mindfulnessvalmentajaa ja kunto-ohjaajaa. Mittaamisesta voi olla hyötyä esimerkiksi pitkäaikaissairauksista kärsiville potilaille, jotka rakentavat hyvinvoin­ tiaan pienistä palasista. Monet ovat itseään mittaamalla oppineet itsestään jotain”, hän toteaa.

Tuttu hyvinvoinnin mittari on unenlaatu; sitäkin voi parantaa musiikin avulla. Kuuntele koemielessä viikko lempimusiikkiasi ennen nukkumaanmenoa ja seuraa patjan alle asennettavasta unimittarista, onko uni silloin makeampaa kuin musiikittomina iltoina. On todennäköisempää, että Bach tuudittaa uneen paremmin kuin AC/ DC, mutta sen näkee vain kokeilemalla.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

MUISTIKUVIA Aristokraatti oli outo lintu Ilpo Haahtela Paavo Voipion (1913–2006) tultua valituksi Turun yliopiston eläintieteen professoriksi vuonna 1958 hän muutti Helsingistä Turkuun. Voipio herätti huomiota ja kunnioitusta jo olemuksellaan. Hän oli aina hillityn tyylikkäästi pukeutunut, puhui erinomaista kirjakieltä eikä koskaan korottanut ääntään. Kun opin häntä tuntemaan, mieleeni tuli runoilija Leif Färdingistä sanottu: ”kuin kolibri talitiaisten kansoittamalla ikkunalaudalla”. Ilmeisesti Voipio kaipasi takaisin Helsinkiin, minne hän eläkkeelle jäätyään palasikin ja sai työhuoneen yliopiston eläintieteen laitokselta. Ajatuksissani sijoitin hänet suuren maailmankuulun yliopiston kansainväliseen tutkijajoukkoon.

Voipio oli selkeä luennoitsija, mutta hänen sanomansa ei aina mennyt perille. Hän hallitsi luennoimansa aiheen suvereenisesti yrittämättäkään yksinkertaistaa sanomaansa keskiverto-opiskelijan tasolle. Kuulusteluissa Voipio kuitenkin oli suvaitsevainen ja ymmärsi, ettei korkeimman asteen tavoittelu kaikille luonnu.

Tiukan asiallista luentoa piristääkseen Voipio kertoi kerran huvittavan tapauksen kesäpaikaltaan Taipalsaaresta. Keskustellessaan erään tutun maanviljelijän kanssa lähelle lensi hyvin yleinen lintu eikä Voipio malttanut olla kysymättä tuttavaltaan linnun nimeä. Vastaus tuli nopeasti: ”Mikä lie peipoone.”

Laitoksen esimiehenä Voipion oli johdettava laitosneuvostossa puhetta. Hänen kysymyksensä ”Keitä meillä nyt onkaan assistentteina?” kuvaa häntä hyvin. Assistentteja ei ollut monta, kuten ei laitoksen vakinaista henkilökuntaakaan. Voipio apuna toimi osapäivätoiminen amanuenssi hänen työhuoneensa vieressä olevassa laboratoriossa. Toimin amanuenssina lopputenttejä

suorittaessani. Voipion kanssa oli miellyttävä työskennellä, mutta en onnistunut tutustumaan häneen.

Havaitsin, että jos perusturkulaisena saan valmistuttuani kiinnityksen johonkin eläintieteen vakanssiin, saatan jäädä loppuelämäkseni synnynkaupunkiini ja sen yliopistoon. Päätin lähteä Oulun yliopiston eläintieteen laitoksen assistentiksi syksyllä 1961. Kun palasin Turun yliopistoon vuonna 1972 totesin, että mikään ei eläintieteen laitoksella näyttänyt muuttuneen.

Olin tehnyt oikean valinnan.

Aarne Ervin suunnittelema Luonnontieteiden talo I, jonne biologit muuttivat vuonna 1957, osoittautui heti tiloiltaan riittämättömäksi. 1970-luvulla rakennettiin aulatiloihin uusia työhuoneita lastulevyistä. Minun työhuoneeni valmistui vasta Turkuun muuton jälkeen. Esimieheni Voipio saapui joka aamu muutaman metrin päässä työhuoneestani olevasta eläinmuseon sisäänkäynnistä laitokselle. Jäädessään eläkkeelle vuonna 1978 hän oli käynyt yhden kerran tervehtimässä minua huoneessani.

Filolosofian lisensiaatin tutkielmaan, jolla alkoi olla kiire, Voipio kehotti minua niputtamaan painettuja julkaisujani ja kirjoittamaan niistä yhteenvedon. Tenttikirjoiksi sain ehdottaa oman alani teoksia, joista Voipio valitsi mieleisensä. Suhteeni Voipioon oli arvostava ja kunnioittava. Ehkä hän ei olisi jäänyt etäiseksi, jos olisimme onnistuneet tutustumaan toisiimme jonkin muun kuin tieteen, esimerkiksi musiikin kautta.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva eläintieteilijä ja museotutkija.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

45

LYHYESTI

KANSAINVÄLISET TIETEENTEKIJÄT

Tieteentekijöiden liitto on tehnyt selvityksen liiton kansainvälisten jäsenten asemasta. Kysely lähetettiin vuoden 2014 lopussa niille 529 jäsenelle, jotka eivät ole Suomen kansalaisia. Vastausprosentti oli 39. Ulkomailta Suomeen tulleiden tutkijoiden työura koostuu lyhyistä määräaikaisuuksista. Peräti 91 % kyselyyn vastanneista liiton kansainvälisistä jäsenistä työskenteli määräaikaisissa työsuhteissa (määräaikaisia kaikista liiton jäsenistä on 56 %); työsuhteen pituus on keskimäärin 12 kuukautta.

Kyselyn tulosten mukaan kansainväliset tieteentekijät eivät saa työpaikallaan riittävästi tietoa suomalaisesta työlainsäädännöstä tai työsuhdeneuvontaa. Hälyttävät 44 % vastaajista ei saa tällaista tietoa ollenkaan. Noin puolet kertoi saaneensa informaatiota yleensä Suomesta. Vain noin kolmannes oli saanut mielestään tarpeeksi mahdollisuuksia suomen kielen opetteluun.

Peräti neljännes vastaajista katsoi, että suomen opiskeluun ei tarjottu mitään mahdollisuuksia. ”Nämä käytännön puutteet ovat selvässä ristiriidassa yliopistojen kansainvälistymistavoitteen kanssa. Jos Suomi voisi aidosti houkutella ulkomaalaisia tutkijoita, ei viime aikoina keskusteluun noussut suomalaistutkijoiden lisääntyvä siirtyminen ulkomaille olisi niin paha ongelma. Nyt Suomi näyttää häviävän kummassakin suunnassa”, toteaa Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja Petri Koikkalainen.

Kyselyyn vastanneet olivat asuneet Suomessa keskimäärin 5,2 vuotta. 56 prosentilla vastanneista ei ollut suunnitelmia muuttaa pois Suomesta. Suurin syy (43 %) tänne tulemiseen oli työpaikan saaminen, 36 % tuli opiskelemaan ja 17 % saapui perhesyistä. Kyselyssä tiedustel-

46

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

tiin myös kansainvälisten tutkijoiden suurimpia haasteita. Suurin oli epävarmuus tulevaisuudesta: kaksi kolmasosaa vastaajista koki epävarmuutta paljon tai melko paljon. Vastaajista 44 % koki kieliesteet ja riskin nykyisen työpaikan menetyksestä paljon tai melko paljon haastaviksi.

KOLTTAKYLÄN ARKISTO

Kolttasaamelaisten arkisto hyväksyttiin Unescon Maailman muisti -luetteloon. Aiemmin Suomesta luetteloon on valittu A. E. Nordenskiöldin karttakokoelma (1997) ja Radziwillin ruhtinassuvun kirjasto ja arkisto (2009; yhteistyössä Valko-Venäjän, Liettuan, Puolan, Venäjän ja Ukrainan kanssa). Maailman muisti -ohjelma pyrkii suojelemaan ja esittelemään maailman arkisto- ja kirjastoperintöä jälkipolville. Yhteensä luettelossa on 348 dokumenttia.

Suonikylän kolttien arkisto on saamelaisväestön asiakirjallisen kulttuuriperinnön suurin aarre. Sen vanhin asiakirja on vuodelta 1601 ja nuorin vuodelta 1775. Arkisto sisältää mm.

Venäjän tsaarien allekirjoittamia asiakirjoja, jotka todistavat kolttakylän oikeuksista lohijokiin ja laidunmaihin. Kolttasaamelaisten perimätieto kertoo, että arkistoa säilytettiin Petsamon Suonikylässä honkapuusta koverretussa lippaassa puunjuuren alla. Talvisodan alkuaikoina Kolttakylän arkisto kulkeutui kolttien evakuoinnin yhteydessä Rovaniemelle Lapin rajavartiostoon, josta se luovutettiin vuonna 1942 Kansallisarkistoon. Nyt arkistoa säilytetään Saamelaisarkistossa Inarissa.

SIBELIUS-JUHLAVUOSI HUIPENTUU

Säveltäjä Jean Sibeliuksen 150-vuotisjuhlavuoden päänäyttely on avattu Kansallismuseoon.

Alkuperäisaineistoina esillä ovat mm. Sibeliuksen keskeiseen tuotantoon kuuluvat Lemminkäinen, viides sinfonia ja viulukonsertto, joka on nykyisin maailman soitetuin viulukonsertto.

Sibeliuksen kansainvälisestä merkityksestä kertoo osaltaan Suomessa ensimmäistä kertaa esillä oleva Andy Warholin piirros Sibeliuksesta.

Näyttely jakautuu kahdeksaan osioon, joiden punaisena lankana on säveltäjä Jean Sibeliuksen elämä musiikin ja hänen sävellystuotantonsa kuljettamana. Esillä on lähes 130 esinettä: Kansalliskirjastosta alkuperäisiä sävellyskäsikirjoituksia, nuotteja ja konserttiohjelmia, Kansallisarkistosta kirjeitä ja vekseleitä, Kansallismuseosta Jean ja Aino Sibeliukselle kuuluneita pukuja sekä esineistöä Ainolasta. Näyttely on avoinna 16.10.2015–13.3.2016.

Näyttelyyn liittyy kirja Jokainen nuotti pitää elää. Jean Sibeliuksen vuosikymmenet musiikissa (toim. Timo Virtanen, SKS 2015). Sibeliuksen juhlavuoden monien kirjojen joukossa on myös hänen päiväkirjansa ensi kertaa suomeksi: Päiväkirja 1909–1944 (toim. Fabian Dahlström, SLS 2015). Päiväkirjamerkintöihin on liitetty toimittajan laajat kommentit.

GUNNAR NORDSTRÖM JA SUHTEELLISUUSTEORIA

Albert Einsteinin yleistä suhteellisuusteoria on juhlittu vuonna 2015. Sen lopullisesta muotoilusta on sata vuotta. Osmo Pekonen on koonnut tiedehistoriallisen erityisjulkaisun ”Tieteen tähtihetket” (Tiedepolitiikka 2/2015). Siinä Jukka Maalampi kuvaa suhteellisuusteorian muotoutumista ja nostaa esiin kansainvälistäkin huomiota saaneen suomalaisen tutkijan Gunnar Nordströmin (1881–1923) ansiot.

Nordström toimi Helsingin yliopiston voimistelulaitoksen fysiikanopettajana ja teoreettisen fysiikan dosenttina. Hän oli suorittanut jatko-opintoja Göttingenin yliopistossa vuosina 1906–07. Vuonna 1909 Nordström valittiin Hel-

singin yliopiston teoreettisen fysiikan professoriksi. Göttingenissä hän oli seurannut Hermann Minkowskin luentoja tuoreesta Einsteinin suppeasta suhteellisuusteoriasta. Nordström alkoi tutkia suhteellisuusteorian kysymyksiä, ja Einstein kiinnostui hänen painovoimateoriastaan, niin sanotusta skalaariteoriasta. Hän ratkaisi myöhemmin Einsteinin kenttäyhtälön sellaiselle mustalle aukolle, jolla on sähkövaraus. Hänen julkaisunsa (1918) käsitteli varatun pallosymmetrisen massan aiheuttamaa gravitaatiokentän energiaa.

SELVIYTYMISTAISTELUA MARSISSA

Lokakuussa ilmestyi Suomessa kirjana ja elokuvana seikkailukertomus Marsista (Yksin Marsissa, Into 2015), jota Mikko Suominen kuvaa Tähdet ja avaruus -lehdessä (7/2015). Kirjan tekijä on Andy Weir, ja elokuva tuli ensi-iltaan jo vajaa kaksi vuotta kirjan paperisen version ensipainoksen jälkeen. Elokuvan on ohjannut Ridley Scott ja sen pääosassa on Matt Damon.

Tarina on Robinson Crusoemainen äärimmäinen selviytymistarina. Elokuvassa näkyy paljon hienoja maisemia ja tulevaisuuden tekniikkaa.

Päähenkilö on kasvitieteilijä ja mekaanikko, joka kamppailee monien teknisten ongelmien kanssa. Hänen täytyy selvittää mm. hapen, veden ja ruoan riittävyys, sähköteho ja viljelemiensä perunoiden tarpeet. Psykologisena kuvauksena elokuva ei sen sijaan täysin onnistu – yksinäisyyttä käsitellään lähinnä mustan huumorin kautta. Elokuva noudattaa varsin tarkasti klassista amerikkalaisen elokuvan tarinakaavaa, jonka katsoja osaa ennakoida.

Samassa lehdessä kuvataan myös uusia Marslöytöjä. Syyskuun lopussa Nasa julkaisi tiedon, että kiertoluotaimen avulla on löydetty ensimmäistä kertaa vahvoja todisteita virtaavasta vedestä Marsissa. Myös MSL-mönkijän laitteet ovat tehneet aiemmin samankaltaisia havaintoja olosuhteista, joissa suolavesiliuosten muodostuminen planeetan pintakerroksissa on mahdollista. Suuri veteen liittyvä kysymys on, voiko se ylläpitää elämää.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

47

VALMISTAUTUMISTA PARIISIN ILMASTOKOKOUKSEEN

Pariisissa järjestetään marras–joulukuun vaihteessa ilmastokokous, jossa on saatava sovittua globaali ja vaikuttava ilmastosopimus kasvihuonekaasupäästöjen hillitsemiseksi niin, ettei maapallon keskilämpötila nousisi yli kahta astetta. Se on YK:n ilmastopuitesopimuksen (UNFCCC) järjestyksessään 21. osapuoliko­ kous. Meneillään on vaihe, jossa osanottajamaat kertovat sopimusneuvotteluiden pohjaksi, millaisiin päästövähennyksiin ne voisivat sitoutua vuoden 2020 jälkeen. Periaatteessa näiden kansallisten sitoumusten ilmoittamisen takarajana oli lokakuun alku.

Tilanne on siitä parantunut. Kaikkiaan marraskuun alussa 155 maata oli kertonut kansalliset tavoitteensa. Ne vastaavat noin 90 % maailman hiilidioksidipäästöistä. Mukana on myös Kiina ja Yhdysvallat. Euroopan unioni on luvannut vähentää päästöjään noin 40 % vuoden 1990 tasosta vuoteen 2030 mennessä. Ilmastosopimuksen sihteeristö arvioi, että nykyisillä päästölupauksilla olemme matkalla ilmaston kannalta 2,7 asteen nousuun vuoteen 2100 mennessä.

Esiteolliseen aikaan verrattuna lämpötilan nousu on tällä hetkellä noin 0,8 astetta.

On jo nyt tärkeä miettiä, mitä Pariisin ilmastokokouksen jälkeen tapahtuu. Kokouksen lopputulos voi olla kiinni siitä, kuka suostuu maksamaan tulevaisuuden riskien minimoinnin.

Suomessa kehitysmaiden ilmastorahoituksen tukeminen on osa kehitysrahoitusta, joka on hallituksen leikkauslistalla. Budjettipaineita on muissakin teollisuusmaissa.

PALKINTOJA

Tieteentekijöiden liitto on valinnut Vuoden tieteentekijäksi erikoistutkija, valtiotieteiden tohtori Mari K. Niemen. Hän toimii erikoistutkijana Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksessa ja on parhaillaan vierailevana tutkijana Strathclyden yliopistossa Glasgow’ssa (2013–16). Tämän vuoden valinnassa liitto painotti yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja osallis-

48

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

tumista ajankohtaiseen keskusteluun.

Wihurin kansainvälisen tiedepalkinnon 2015 on saanut saksalainen rauhantutkija ja rauhan prosessien edistäjä Thania Paffenholz. Wihurin Sibelius-palkinnon saaja on brittiläinen säveltäjä Harrison Birtwistle.

Suomalainen Tiedeakatemia on myöntänyt vuoden 2015 Jutikkala-palkinnon professori Mikko Myrskylälle. Hän on kansainvälinen tutkija, joka toimii tällä hetkellä väestötieteen Max Planck -instituutin toimitusjohtajana ja London School of Economicsin tutkimusprofessorina.

Hänen tutkimusryhmänsä toimii Euroopan tutkimusneuvoston (ERC) rahoituksella.

Alfred Kordelinin tieteen palkinnon on saanut Helsingin yliopiston farmasian professori Jari Yli-Kauhaluoma. Hän on mm. osoittanut, että koivun ja havupuiden terpeeneistä voisi kehittää lääkeaineita infektioiden ja syövän hoitoon.

VAIKUTTAVUUS JA PALKITSEMINEN

TSV-yhteisön järjestämässä Tieteessä tapahtuu -foorumissa keskusteltiin 20.10.2015 strategisen tutkimuksen rahoituksesta sekä tutkimuksen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden arvioinnista. Aihe herätti paljon kiinnostusta – runsaslukuisen yleisön lisäksi etäyhteydelläkin osallistui tapahtumaan noin sata henkilöä. Asia onkin ajankohtainen, sillä nykyisin tutkimukselta toivotaan yhä enemmän yhteiskunnallista näkyvyyttä ja vaikuttavuutta. Yhteiskunnallinen vuorovaikutus (YVV) mainitaan usein yliopistojen kolmanneksi tehtäväksi tutkimuksen ja opetuksen ohella. Samalla keskustellaan siitä, miten yhteiskunnallista vaikuttavuutta tulisi arvioida, ja millä tavoin palkita tutkimusorganisaatioita sekä yksittäisiä tutkijoita yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta.

Panelisteina tilaisuudessa olivat akateemikko Risto Nieminen, tutkimusjohtaja Per Mickwitz, projektipäällikkö Sari Löytökorpi, opetusneuvos Paavo-Petri Ahonen, ohjelmajohtaja Mikael Hildén, akateeminen rehtori Jaakko Puhakka sekä tutkijatohtori Kim Holmberg. Komment-

Venäjä puhutti Tiedetorilla Helsingin kirjamessuilla lokakuussa. Keskustelemassa vasemmalta Leena Vähäkylä, Markku Kivinen, Arto Mustajoki ja Markku Kangaspuro. Kuva: Jari Loisa.

tipuheenvuorot kuultiin tutkimusjohtaja Sari Kivistöltä, professori Carl G. Gahmbergiltä, tiedeasiamies Kalle Korhoselta ja pääsihteeri Tuija Braxilta.

Foorumissa käydyn keskustelun pääkohdat voidaan tiivistää seuraavasti: – Vapaa tutkimus, opetus ja sivistyksen edistäminen ovat edelleen yliopiston perustehtävät.

– Eri osapuolten välistä vuorovaikutusta on kehitettävä, jotta tutkittu tieto saadaan nykyistä tehokkaammin yhteiskunnan käyttöön. Tämä vaatii tutkijoilta oman roolinsa määrittelyä sekä yliopistojen, rahoittajien ja muiden toimijoiden tarjoamaa tukea toimintatapojen uudistamiseksi.

– Vaikuttavuuden mittareiden kanssa on oltava varovainen – YVV-mittareiden kanssa jopa varovaisempi kuin tieteellisen vaikuttavuuden indikaattoreiden kanssa.

Tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta käsittelevä keskustelutilaisuus oli järjestyksessään toinen Tieteessä tapahtuu -foorumi. Seuraava foorumi järjestetään keväällä 2016. Keskustelun videotallenne on katseltavissa tapahtuman verkkosivuilla osoitteessa: http:// www.tieteessatapahtuu.fi/foorumi. (Anna-Sofia Ruth)

Ilari Hetemäki

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

49

KESKUSTELUA Yhteiskunnallinen vaikuttaminen edellyttää kollektiivisia käytäntöjä Elina Pekkarinen ja Leena Suurpää

Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV) jäsenseuroissa on yli 250 000 tieteen osaajaa, jotka muodostavat merkittävän vaikuttajajoukon. TSV:n puitteissa on vakiintuneet väylät tiedepoliittiseen vaikuttamiseen. Konferenssit ja kansainväliset seminaarit, tieteellinen julkaisutoiminta ja TSV:n alaiset toimielimet ovat esimerkkejä tällaisista tunnustetuista rakenteista. Sen sijaan tutkimustiedon yhteiskunnallinen vaikuttamistehtävä on selvästi hatarampien kollektiivisten rakenteiden varassa.

Kärjistäen voisi sanoa, että tutkijoiden, tieteenalojen ja seurojen välinen yhteistoiminta yhteiskunnallisen vaikuttamisen edistämiseksi on sattumanvaraista ja perustuu enemmän tieteentekijöiden henkilökohtaisille suhteille kuin kollektiivisille perinteille, käytännöille ja pyrkimyksille. Silti juuri tietoon perustuva yhteiskunnallinen vaikuttaminen – eräänlainen tietoaktivismi – sopii erinomaisesti nimenomaan tieteellisten seurojen yhteistoiminnan tehtäväksi, muodostavathan seurat paitsi määrällisesti, myös laadullisesti massiivisen liikepotentiaalin.

Tieteellinenkin yhdistystoiminta on kansalaistoimintaa.

Yhteiskuntapoliittisessa vaikuttamisessa kollektiivisuuden puute muuttuu kouriintuntuvaksi erityisesti päivänpolttavien ilmiöiden, kuten rasismin tai maahanmuuton, sekä sensitiivisten aiheiden, kuten naisiin tai lapsiin kohdistuvan väkivallan yhteydessä. Tämäntyyppisiä teemoja koskeva julkinen keskustelu karkaa helposti kauas asiallisesta ja tietopohjaisesta linjasta, jolloin yksittäisten tutkijoiden kontribuutiot joko ohitetaan olankohautuksella, vaiennetaan kuo-

50

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

liaaksi tai revitään kappaleiksi. Äärimmillään tutkimustietoa käytetään tietoisesti väärin erilaisten poliittisten päämäärien ajamiseen ilman, että tiedontuottaja voi vaikuttaa asiaan. Käytännössä moni tutkija on tullut varovaiseksi saatuaan uhkauksia tai jouduttuaan naurunalaiseksi mediayhteiskunnan ennakoimattomilla julkisuuden kentillä.

Mitä sitten on yhteiskunnallinen vaikuttaminen tieteen keinoin? Käsitepariin latautuu tukuittain odotuksia, toiveita, pelkoja ja tulkinnallisia erimielisyyksiä – niin tiedeyhteisön sisällä kuin ulkopuolellakin. Suomen Akatemian kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunta järjesti 6. lokakuuta akatemiatutkijatapaamisen, jossa aihetta pohdittiin seitsemän huolella argumentoidun akatemiatutkijan puheenvuoron virittämänä. Nostamme tästä viisaasta ja vilkkaasta keskustelusta muutamia näkökulmia vedotaksemme tiedeyhteisöjen väliseen dialogiin.

Yhteiskunnallisen vaikuttamisen peruslähtökohtana ovat eettisesti kestävät tutkimusasetelmat. Vaikuttavuus ja tutkijavastuu eivät ole toisiaan hylkiviä vaan toisiaan edellyttäviä tutkimuksen elementtejä. Tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta ei tule typistää tutkimustulosten yleistajuistamiseksi vaan katsoa tutkimusprosesseja ja niihin nivoutuvia vuorovaikutuksen muotoja ja ympäristöjä laajasti.

Tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus ei rajaudu vain mediainterventioihin ja poliittisen päätöksenteon ympäristöihin, vaan yhtä tärkeitä ovat tutkijoiden arkiset kytkökset kansalaisyhteiskuntaan ja tutkittaviin yhteisöihin. Vaikut-

taminen edellyttää myös rohkeutta. Kokeilevat tutkimusasetelmat, vaihtoehtoinen tiedon tuottaminen, uudenlaiset julkistamisen tavat sekä vaiettujen ilmiöiden tutkiminen avaavat uusia vaikuttamisen väyliä. Näin vaikuttavuus ei johda tutkimuksen standardointiin – ei käsitteiden, sisältöjen tai menetelmienkään tasolla.

Suomen Akatemian keskustelussa palloteltiin myös kompleksista kysymystä siitä, miten tutkimuksen vaikuttavuus, laajan määritelmän mielessä, voisi olla tutkijan kannalta kannustavaa ja palkitsevaa: miten se voitaisiin viedä mielekkäällä tavalla osaksi tutkimuksen arviointia ja resursointia? Tällä hetkellä moni tutkija kieltäytyy yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, koska se ei palkitse, se ei kannata ja pahimmillaan se voi olla tuhoisaa tutkijan yksityiselämälle ja työuralle.

Vaikuttamistehtävä onkin kiedottava laajemmin osaksi nykypäivän tutkijoiden ammatillisia näkymiä. Lineaarinen akateeminen urapolku alkaa olla ideaalityyppinen ihanne, ja urapolut käytännössä yhä ennakoimattomammat ja katkeilevammat. Tässä yhteiskunnallisessa kontekstissa tutkijoiden liikehdinnästä akateemiselta urapolulta muihin asiantuntija- ja vaikuttamistehtäviin ja takaisin akateemisiin yhteisöihin tulisi pikem-

minkin palkita kuin rangaista.

Edellisiin yhteiskunnallista vaikuttamista koskeviin näkökulmiin haluamme lisätä kollektiivisuuden erityisen merkityksen. Yksinäisen tutkijan viesti on helppo ohittaa – joukon ääni on jo vaikeampi vaientaa. Samaten yksittäinen tutkija jää yhteiskunnallisine lausuntoineen suojattomammaksi kuin tutkijayhteisö. Nuorisotutkimusseuran ja Lapsuudentutkimuksen seuran toiminnan lähtökohtana on akateemisen ja yhteiskunnallisen toiminnan likeinen suhde.

Haastamme tieteelliset seurat pysähtymään jaettua yhteiskuntavastuuta koskevien kysymysten äärelle. On korkea aika luoda yhteisöllisiä rakenteita ja käytäntöjä, jotka mahdollistavat tutkijoiden aktiivisen yhteiskunnallisen vaikuttamisen kannustavassa ilmapiirissä. Tieteellisten seurain valtuuskunta tarjoaa hyvät edellytykset kanavoida yhteiskuntavastuuta nykyistä yhteisöllisemmäksi toiminnaksi.

Elina Pekkarinen on Nuorisotutkimusseuran yhteydessä toimivan Nuorisotutkimusverkoston tutkijatohtori ja Lapsuudentutkimuksen seuran puheenjohtaja. Leena Suurpää on Nuorisotutkimusverkoston tutkimusjohtaja.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

51

Kaksi mallia professorin valintaan Juhani Pietarinen

Yliopistojen ja korkeakoulujen professuurien täytöt herättävät aika ajoin keskustelua. Täyttöprosesseissa näyttää meillä kilpailevan kaksi erilaista ajattelutapaa. Käytän niistä nimityksiä ”juristimalli” ja ”yritysmalli”.

Juristimalli

Nimitys viittaa ajattelutapaan, että ehdolle­pa­ no tulee tehdä asiantuntijoiden preferenssien­ mukaisesti, tai ainakaan niistä ei saa selvästi­ poiketa. Menettelyn ajatellaan varmistavan parhaiten hakijoiden oikeusturvan. Muistan hyvin, kuinka eräässä oikeustieteilijöiden järjestämässä seminaarissa korostettiin voimakkaasti asiantuntijoiden roolia virantäytöissä, kun lakiesitystä virantäytön uudistamisesta käsiteltiin eduskunnassa keväällä 1991. Esimerkkinä räi­ keäs­ tä poikkeamisesta asiantuntijoiden preferensseistä käytettiin tuolloin ajankohtaista ta­paus­ta, jossa hakija A sai kaksi ensimmäistä sijaa ja yhden kolmannen, ja hakija B yhden ensimmäisen sijan ja kaksi epäpätevyyttä. Juristimallin mukaan B:n asettaminen A:n edelle loukkasi A:n oikeusturvaa. Sopivin ei olisi saanut sivuuttaa pätevintä. Suomalaisissa yliopistoissa on perinteisesti tukeuduttu juristimalliin, ja se näyttää edelleen olevan vallitseva käytäntö virantäytöissä. Siihen sisältyy kuitenkin monia ongelmia.

Ehkä suurin juristimalliin liittyvistä ongelmista on harkintavallan siirtäminen pois paikallisilta yksiköiltä. Asiantuntijat valitaan usein ulkomailta, eivätkä he tunne oppiaineen tai laitoksen tilannetta kokonaisuudessaan. Eikä tarvitse tunteakaan, jos heitä pyydetään arvioimaan vain hakijoiden tieteellistä pätevyyttä. Asiantuntijat voivat päätyä ehdokkaaseen, jonka rekrytointi ei ole kokonaisuutena arvioiden oppiai-

52

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

neen tai laitoksen kannalta paras mahdollinen.

Juristimalliin tukeutuminen poistaa paikallisen harkintavallan, ja lopputulos saattaa olla hyvinkin onneton.

Päätösvallan siirtyminen pois paikallisista yksiköistä korostuu vielä, jos asiantuntijat päätyvät yhteislausuntoon. Silloin juristimalli ei jätä lainkaan sijaa harkinnalle. Se on tietysti helppoa paikallisille yksiköille, jotka toimivat vain kumileimasimena. Yhteislausunnot ovat muutoinkin ongelmallisia. Ne ovat usein ylimalkaisia, eikä hakijoiden vertailu ole aina johdonmukaista.

Yhteislausuntoja ei pitäisi hyväksyä lainkaan.

Juristimalli sallii tietenkin mahdollisuuksia vaikuttaa lopputulokseen, mutta keinoja on käytettävä ennen lausuntojen pyytämistä. Asiantuntijoiden valinta on ratkaisevaa, sillähän voidaan vaikuttaa tietynlaisen tai jopa tietyn hakijan pääsemiseen kärkeen. Nykyisen lain mukaan hakijoiden edustamat tieteelliset oppisuunnat pitää ottaa huomioon ja muutoinkin on noudatettava tasapuolisuutta, mutta vaatimus ei välttämättä toteudu käytännössä.

Päätösvallan siirtäminen juristimallin mukaisesti asiantuntijoille merkitsee myös sitä, että pätevyyden muut kriteerit kuin tieteelliset ansiot jäävät sivuasemaan. Nykyisin puhutaan paljon opetustaidon kehittämisestä korkeakouluissa, samoin opettajien osallistumisesta yhteiskunnalliseen keskusteluun, mutta juristimallin mukainen valinta ei anna sellaisille erityistä painoa tieteellisiin ansioihin verrattuna. Asiantuntijoiden asettamaa järjestystä ne eivät saa tässä mallissa muuttaa.

Yritysmalli

Yritysmallin mukaan virantäytöstä vastaavalle yksikölle tulee antaa laaja harkintavalta. Tarkoi-

tushan on saada viranhaltija, joka täyttää parhaiten viran edellyttämät erilaiset vaatimukset ja sopii oppiaineen, laitoksen tai tiedekunnan toimintaympäristöön. Silloin on luonnollisesti tarkoituksenmukaista ottaa huomioon monia sellaisia näkökohtia, joita asiantuntijoiden lausuntoihin ei välttämättä sisälly: mikä on oppiaineen resurssitilanne, missä on vajetta ja kehittämisen tarvetta, mille alalle suuntautunutta opetusta ja tutkimusta tarvitaan, mitä lähiaineet odottavat viranhaltijalta, mikä on hakijoiden opetustaito – jopa hakijoiden persoonallisia ominaisuuksia on voitava arvioida.

Tieteellisten asiantuntijoiden tulee tässä mallissa edustaa monipuolisesti oppiaineen opetuksen ja tutkimuksen aloja. Sitä edellyttää jo lakikin. Kukin asiantuntija arvioi hakijat ensijaisesti oman kompetenssialueensa pohjalta mahdollisimman perusteellisesti. Silloin valinnasta vastaavilla tahoilla on hyvät edellytykset arvioida, millainen hakija vastaa parhaiten niitä vaatimuksia, joita yksikön tilanne kokonaisuudessaan edellyttää. Asiantuntijoiden tehtävä ei ole niinkään asettaa hakijoita lopulliseen järjestykseen kuin esittää heidän tutkimusprofiilinsa sekä sen erityiset vahvuudet ja heikkoudet.

Asiantuntijoiden preferenssithän vaihtelevat tavallisesti sen vuoksi, että he painottavat eri tekijöitä hakijoiden tuotannossa. Yritysmallin mukaan valinnasta vastaava yksikkö voi poiketa asiantuntijoiden tekemästä järjestyksestä, jos se haluaa painottaa asioita toisin kuin asiantuntijat.

Yksikön laajaa harkintavaltaa perustellaan sillä, että se on viime kädessä vastuussa tutkimus- ja opetustoimintansa järjestämisestä ja tuloksellisuudesta. Kun korkeakouluissa on siirrytty aikaisempaa enemmän sisäiseen vastuullisuuteen ja tulosjohtamiseen, asian tulisi näkyä myös virantäytöissä harkintavallan käyttönä.

Yritysmallissa tärkeintä on hakijoiden soveltuvuuden arviointi ottamalla huomioon professorin tehtäväkenttä kokonaisuudessaan. Sen mukaisesti toimittaessa tieteellinen pätevyys otetaan vain yhtenä, mutta tietenkin tärkeänä tekijänä huomioon virantäytössä. Olen antanut lausunnon virantäytössä, jossa asiantuntijoita ohjeistettiin ottamaan hakijoiden pätevyyden

arvioinnissa huomioon yhtä suuressa määrin tieteellinen pätevyys, opetustaito ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Hakijoiden piti esittää dokumentteja kaikilta näiltä alueilta. Kyseessä oli professorin virka Tukholman yliopistossa.

Riippuu tietenkin täysin valintaprosessiin osallistuvien intresseistä, kompetenssista ja asiaan­ paneutumisesta, mihin yritysmallin mukainen harkintavallan käyttö johtaa – niin kuin oikeassa yritysmaailmassakin. Alussa mainitsemani seminaarin puheenjohtajan mukaan ”tiedekunnat ovat maailman tyhmimpiä päättäjiä”, kun hän ilmaisi kannatuksensa juristimallille. Jos niin on, asiat ovat pahasti vinossa. Mutta parannusta tuskin saadaan aikaan jäykkään juristimalliin turvautumalla. Parempaan johtaa, kun seurataan tiedekuntien, laitosten ja oppiaineiden tutkimus- ja opetustoimintaa ja arvioidaan saavutettuja tuloksia. Silloin tuskin millään tiedekunnalla on varaa taktikoida perustelemattomasti tai tehdä ilmeisen vääriä valintoja.

Jättäytyminen asiantuntijoiden lausuntojen armoille ei kehitä yliopiston toimintaa, varsinkaan rakenteellisia uudistuksia vaativana aikana.

Kirjoittaja on Turun yliopiston professori (emeritus).

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

53

Rahanalainen kynä Aleksi Fornaciari ja Perttu Männistö

Tutkimuksen piirissä ja yliopistojen sisällä käydään taistelua siitä minkälainen tieto ja tutkimus on oikeutettu olemaan kannatettavaa ja tärkeää.

Tähän taisteluun vaikuttaa yliopistolaitoksen vaihtosuhde ympäröivään yhteiskuntaan. Vaihtokaupaksi tutkinnoista, tutkimuksesta ja koulutustasosta se saa resursseja, arvostetun institutionaalisen aseman ja tietyn vapauden toimia. Tämä suhde vaikuttaa myös yliopistoissa tehtävään tutkimukseen ja sen voimasuhteisiin. Kuka päättää ja millä perustein, mikä tutkimus tai minkälainen tieto on kannattavaa ja hyödyllistä?

Emeritusprofessori Kari Uusikylä kirjoittaa (Hel­singin Sanomat 5.10.2015) yliopistojen muut­ tuneen konsulttifirmoiksi, jotka valmistavat opiskelijoitaan raaka-aineeksi talouden kilpa­ radalle. Useat tutkijat ovatkin kysyneet, mitä tapahtuu tieteellisen tiedon tuotannolle ja kriteereille, jos tutkimusta ohjaa yhä kapeampaan ja välittömään hyötyyn sekä sovellettavuuteen pyrkivä tiedepolitiikka.

Mitä tutkimme ja kenen ehdoilla?

Nykyisenkaltaisessa tilanteessa tiedeinstituutioiden riippuvuus poliittisista ohjelmista tai elinkeinoelämän vaatimuksista rajoittavat tutkimuksen vapautta sekä tieteenalojen välistä tasa-arvoa. Erityisen vaikeaa on toteuttaa tieteeseen kuuluvaa kriittistä tehtävää. Vallalla olevaan paradigmaan ei kuulu höpinä moraalista ja sivistyksestä. Ajattelua laajentavaa, sivistävää ja demokratiaa edistävää tutkimusta on vaikea kääntää markkinatalouden tai elinkeinoelämän kielelle. Tieteen tulisi olla lahjomatonta ja eettisesti kestävää. Elinkeinoelämän tilaama, poliittis-taloudellinen tilaustyötutkimus ei aina sitä ole.

54

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

Tiedon kuristettu vaikuttavuus

Nyky-yhteiskunnassa yliopistot ovat siirtyneet rakenteelliseen markkinatalouteen, jossa valtiovalta maksaa tuotetuista julkaisuista tai tutkinnoista laskennallisen korvauksen yliopistoille.

Tosin tähän on hallituksen uusien kärkihankkeiden myötä tulossa muutos, sillä valtiovalta pyrkii ohjaamaan (so. pakottamaan) yliopistoja hankkimaan entistä enemmän ulkoista rahoitusta ja tekemään yhteistyötä yritysten ja markkinatalouden kanssa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että valtiovallan ohjaus tulee jatkossa entistä enemmän risteämään yritysten tarpeiden ja ohjailuvallan kanssa (Valtioneuvosto 2015, 36–40). Tuotantomäärän vastikkeeksi yliopisto saa myös sovitun summan menojensa kattamiseen. Yliopistot ovat siis riippuvaisia hallitukselta tai elinkeinoelämältä tippuvista euroista. Tämä asettaa yliopiston tilanteeseen, jossa se on lähtökohtaisesti velkaa vartijoilleen ja näin ollen alisteinen heidän tahdolleen.

Valtion virkakoneisto ja poliittinen eliitti vaativat tutkimukselta yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Yhteiskunnallinen puhetapa innovaatioiden maailmaa pelastavasta voimasta, ”jotain pitää tehdä asenteesta” ja neuroottinen hokema talous­vajeesta sekä Suomen kilpailukyvyn heikkenemisestä kansainvälisillä markkinoilla ovat tämän puhetavan keskiössä. Samat argumentit pätevät myös yliopistomaailmassa. Tällä hetkellä kannatettavinta tutkimusta on uusliberaaliin ideologiaan kytköksissä oleva innovaatiotiede.

Sitä ohjaa taloudellisen kilpailun logiikka sekä hyödyn vaade (ks. Alastalo, Kunelius ja Muhonen 2014, 124).

Tutkimus on monilta osin valjastettu elinkeinoelämän tarpeisiin ja tutkimustulokset ovat sitä merkittävämpiä mitä nopeammin ne ovat koodattavissa innovaatioiksi ja edelleen tuot-

teistettaviksi hyödykkeiksi. Asetelma on ongelmallinen pohdittaessa yliopiston yhteiskunnallista tehtävää. Korkeakoulupolitiikan ristiriidan ytimessä ovat tutkimukset ja hankkeet, jotka tieteellisen tiedon sijasta pyrkivät suoraan yhteiskuntapoliittiseen vaikuttamiseen tai taloudelliseen hyötyyn. Tänä päivänä rahalla ja politiikalla on suuri merkitys sen suhteen, mitä tutkimusta tehdään, kuka sitä voi tehdä ja miksi. Rahoituskanavia säätelemällä voidaan suunnata, voimistaa tai heikentää tutkimusta. Tutkimustoiminta on entistä riippuvaisempi rahasta ja siten haavoittuvaisempi. Sekä tutkijoiden että yhteisöjen on pohdittava, millaista tutkimusta he tekevät turvatakseen rahallisen tulevaisuutensa. Tämän kaltainen tilanne asettaa tieteen objektiivisuuden tavoittelun kyseenalaiseksi (ks. esim. Jukola 2015, 22) .

Yliopistojen tehtävä on luoda uutta tietoa ja samalla vastata yhteiskunnan tarpeisiin. Koska yksi yliopiston tehtävistä on tuottaa hyödyllisiä osaajia ja tarpeellista tietoa yhteiskunnalle, on selvää että yhteiskunnallisen tietämisen intressit ja tarpeet vaikuttavat myös yliopiston suuntauksiin ja näkemyksiin tarpeellisesta tiedosta tai kannatettavasta tutkimuksesta. Tutkimusrahoituksen poliittinen ohjaus ja sitominen elinkeinoelämän strategioihin ovat osa tätä yhteyttä.

Nykyisessä rahoitusmallissa, jossa yliopistojen rooli rahoittajana on rajallinen, on ulkopuolisten rahoittajien osuus tutkimuksen moottorina suuri. Tällä tavoin rahoittajat määrittävät hyvin pitkälle, mitä tutkitaan (esim. EU:n ja Suomen Akatemian ohjelmarahoitukset). Näyttää siltä, että tänä päivänä tieteeltä odotetaan entistä enemmän konkreettisia näyttöjä (esim.

Jukola 2015, 21). Tutkijat, tutkimuslaitokset ja muut tieteen parissa toimivat joutuvat perustelemaan olemassaoloaan, elleivät ne tuota rahaksi muutettavia hyödykkeitä, pikaisia tuloksia tai palvele selkeästi jonkun yrityksen tai muun toimijan etuja (esim. lääketeollisuus). Konservatiivinen lähestymistapa korostaa aiempia ansioita ja vallalla olevan tieteenparadgman soveltamista, jotka takaavat kivuttoman tutkimuksen läpiviennin sekä odotettavat ja intressin mukaiset lopputulokset. Samaan pyrkii myös yliopistojen

alaisuudessa tehtävä tutkimus, joka on poliittisesta ja valtiollisesta kytköksestä riippuvainen ja vielä tiukemmin sidottu. Yliopistolaitoksen tehtävä näyttäytyy järjestelmän palvelemisena ja instituution sujuvan toiminnan varmistamisena eikä niinkään niiden kyseenalaistajana tai toisin toimimisen mahdollisuuksien etsintänä (Bratich 2007; Suoranta ja Ryynänen 2014.)

Sivistyksen puolesta

Julkinen, yleissivistävä tiede on jäänyt pahasti todistusvoimaisuuteen ja innovaatioihin tähtäävän tieteen jalkoihin. Julkisen tieteen merkitystä ja vaikuttavuutta määrittää se, miten tutkimus voimauttaa ja auttaa ihmisiä vapautumaan aiemmista, kaavamaisista ajattelutavoista. Tavoite on esimerkiksi antaa työkaluja, joilla nitoa henkilökohtaisia kokemuksia osaksi yhteiskunnallista tietoa ja ymmärrystä (ks. Alastalo, Kunelius ja Muhonen 2015).

Millaiseksi akateeminen tutkimus on tänä päivänä muokkaantunut? Onko puolueettomalle, sivistävälle tutkimukselle enää tilausta? Kuinka korkealle tutkimusta ylipäätään arvostetaan, kun esimerkiksi tutkimus- ja koulutusrahoitusta ajetaan alas, vaikka eri alojen asiantuntijat vastustavat sitä. Arvostusta ja auktoriteettiaseman tuntuvat saavan vain (tietyt) ekonomistit.

Taloustieteilijöistä on tullut pyhä asiantuntijaosasto, jonka puhelin soi, kun yhteiskunnallisia ongelmia pitää ratkaista (ks. esim. Joutsenvirta 2015). Poliittinen eliitti selittää kaikenlaisia yhteiskunnallisia muutostarpeita taloustieteellisen tutkimuksen valossa. Klassisen taloustieteen opein näihin muutostarpeisiin tarjoavat ratkaisua vuoroin pankkien ekonomistit ja elinkeinoelämän etujärjestöjen edustajat (esim. Sixten Korkman, Björn Wahlroos ja Matti Apunen). Tällöin julkiseen mielipiteeseen pesiytyy väistämättä ajatus vaihtoehdottomuudesta ja pakosta. Vaihtoehdottomuus ja pakko siivittävät yhteiskunnallista keskustelua leikkauslistoista maahanmuuttoon. Jos julkista mielipidettä päivän polttaviin aiheisiin saisivat vahvemmin ohjata historioitsijat tai sosiologit, olisi ilmapiiri varmasti erilainen.

Riippumattoman tutkijan näkökulmasta tun-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

55

tuu kapeakatseiselta, jos yhteiskunnan toiminta, tutkimuksen suuntaukset ja tavoitteet määritellään taloudellisen relevanssin perusteella.

Suurimmassa vaarassa ovat varsinkin valtavirtatutkimuksesta poikkeavat tutkijat ja heidän hankkeensa. Tieteeseen olennaisesti kuuluva ja sitä kehittävä kriittinen tutkimus on juuri tässä marginaalissa. Nykyisellään järjestelmä tukee ja kannustaa tutkimukseen, joka suuntautuu palkintojen (apurahat) tai tieteellisten meriittien tavoitteluun eikä tiedostavamman ja sivistyneemmän maailman puolesta toimimiseen, jollaista kupliva yhteiskunta juuri nyt kipeästi tarvitsisi. Universaali ja solidaarinen lähestyminen esimerkiksi maahanmuuttokysymyksiin edellyttäisi, ettei mielipiteitä muodosteta vain suhteessa omaan osaan tai valtiontalouden budjettivajeeseen.

Kaikkea tutkimusta ei voi eikä pidä kääntää talouden kielelle. Yleistä kiinnostusta maailmaan ei voi arvottaa, eikä ihmisten kokonaisvaltaista hyvinvointia tai dynaamista, sivistynyttä kansalaisyhteiskuntaa voida rakentaa vain ekonomistien ja elinkeinoelämän edustajien ajatusten pohjalta (esim. Helne ja Silvasti 2012).

Solidaarisuuden, muunkin kuin välineellisen, hyvinvoinnin ja demokraattisen tulevaisuuden kannalta on huolestuttavaa, jos laajempaa ymmärrystä ihmiskunnasta ja meistä ihmisinä ei nosteta jalustalle. Moniääninen, demokraattinen ja avoin yhteiskunta tarvitsisi tutkimuspohjaista kriittistä ääntä, ajattelun laajennusta ja työkaluja toisin toimimiseen.

Jäävätkö uraauurtavat, todelliset ”isot ideat” toteutumatta, koska kamppailut rahoituksista ja osaamisen todistelu eivät anna aikaa ajattelulle?

Yliopisto ei ole valtion tai elinkeinoelämän vaan ihmiskunnan palveluksessa, eikä sen ensisijainen tavoite ole tuottaa vaurautta tai innovaatioita, vaan pyrkiä totuuteen. Tutkimuksen ja tar-

56

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

peellisen tiedon profiloituessa yhä kapeammalle on vaarana, että tulevaisuudessa kentällä tutkimusta toteuttaa vain muutama iso tutkimusryhmä. Uudet luovat ja kriittiset avaukset eivät tule olemaan osa näitä kärkihankkeita. Tiedon tuotannon ohjailu sekä tuloksellisuuden eetoksen ollessa yliopistojen onnistumisen barometreinä jäävät sivistys ja valistus jalkoihin. Surkastuuko järki, jos ajattelua ohjaa pino euroja? Oireita siitä näkyy jo nyt koko yhteiskunnan asenteissa ja ymmärryksessä.

Lähteet Alastalo, M,. Kunelius, J., ja Muhonen, R. 2014. Evidenssiä eliitille ja kansainvälistä huipputiedettä? Tutkimuksen vaikuttavuuden mielikuvastot tiedepolitiikan resursseina. Teoksessa. Muhonen, R., ja Puuska, H-M 2014. (toim.) Tutkimuksen kansallinen tehtävä. Vastapaino.

Chomsky, N., ja Barsamian, D. 2007. What we say goes: Conversations on US power in a changing world. Macmillan.

Helsingin Sanomat 5.10.2015. http://lehdet.hs.fi/9e148dff033c-4c27-abbd-e1e1a3262880/40 Joutsenvirta, A 2015. Kuka saa puhua taloudesta? Voima kustannus Oy, 5/2015.

Jukola, Saana 2015. On the conditions for objectivity: how to avoid bias in socially relevant research. Jyväskylän yliopisto.

Rantala, Jukka 2014. Tutkimuksen laadunarvioinnilla tehdään tiedepolitiikkaa. Luettu: 28.9.2015, saatavilla: http://www.kasvatus-ja-aika.fi/site/?lan=1&page_ id=613 Suoranta, Juha ja Ryynänen, Sanna 2014. Taisteleva tutkimus. Into Kustannus.

Talouselämä 29.9.2015. Tebatti. http://www.talouselama.fi/ Tebatti/kysymykset/tutkimuksen+ja+elavan+elaman+ valille+on+revennyt+kuilu/a2324197 Valtioneuvosto 2015. Toimintasuunnitelma strategisen hallitusohjelman kärkihankkeiden ja reformien toimeenpanemiseksi. Luettu: 7.10.2015, saatavilla: http://valtioneuvosto.fi/documents/10184/321857/Toimintasu unnitelma+strategisen+hallitusohjelman+k%C3%A4 rkihankkeiden+ja+reformien+toimeenpanemiseksi. pdf/92b90c0e-9154-487f-bbf8-543cb6433dd6

Kirjoittajat ovat väitöskirjatutkijoita Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksessa.

Missä viinapiru luuraa?

Kari Poikolainen

Suomen alkoholipolitiikka on perustunut mahdollisimman kovaan holhoamiseen liki sadan vuoden ajan. Ensin oli kieltokaki, sitten tuli alkoholimonopoli viinakortteineen ja kuluttajien kyttäysjärjestelmineen. Todellisuus on pakottanut hieman vähentämään holhousta mutta periaatteet ovat pysyneet samoina. Tiukkaa alkoholipolitiikkaa on vuosikymmenet perusteltu niin sanotulla kokonaiskulutusmallilla. Se väittää että alkoholijuomien tarjontaa ja käyttöä pitää rajoittaa ja hintoja korottaa mahdollisimman paljon, jotta haitat olisivat mahdollisimman vähäiset. Malli syntyi muun muassa Alkon tutkijoiden toimesta. Malli olettaa, että väestön kuluttama alkoholin kokonaismäärä ratkaisee haittojen määrän. Kanadalaisten ja skandinaavisten monopolivaltioiden alkoholitutkijoiden voimin teoria on levinnyt ympäri maailmaa ja pesiytynyt Maailman terveysjärjestön ohjelmiinkin. Suosio on suuri, mutta perusta pettävä.

Olen käsitellyt kokonaiskulutusmallin virheellisyyttä laajalti kirjassani1.

Mallin perustana on havainto siitä, että alkoholin kulutus jakautuu epätasaisesti niiden kesken, jotka osallistuvat kysely- ja haastattelututkimuksiin. Pieni joukko juo suurimman osan.

Ja tämä joukko saa eniten haitallisia seurauksia.

Mutta jos eniten juova joukko jaetaan alkoholisteihin ja muihin kuluttajiin, niin nähdään, että kuolleisuus on suuri vain alkoholisteilla, ei muilla paljon kuluttavilla. Kohtuullisesti juovilla kuolleisuus on pienempi kuin elinikänsä raittiina pysyneillä. Alkoholistien suurempi kuolleisuus johtuu sairauksista ja vammoista. Se merkitsee myös muita lyhyempää elinaikaa.

Kokonaiskulutusmalli johtaa tiukkaan alkoholipolitiikkaan. Miten tämä politiikka vähentää toimintakykyisten elinvuosien määrää? Ei mitenkään, kertoo 30 OECD-maan välinen vertailu2. Näissä maissa alkoholin käytön alentamien toimintakykyisten elinvuosien määrä on kyllä hieman sitä suurempi mitä korkeampi on alkoholin kulutus asukasta kohti. Mutta jälkimmäinen ei ole missään merkitsevässä yhteydessä alkoholipolitiikan tiukkuuteen eikä tarkasteltavien elinvuosien määrään. Toimintakykyiset elinvuodet saadaan laskemalla yhteen ennenaikaisten kuolemantapausten vuoksi menetetyt elinvuodet ja sairauksista johtuvat toimintakykyä alentavat vuodet. Se on kattavin sairaustaakan osoitin.

Edellä olevasta voi vetää kaksi johtopäätöstä. Ensinnäkin, alkoholin käytöstä koituvia ongelmia ei ratkaista tiukalla hinta- ja rajoituspolitiikalla. Kiristyspolitiikalla voidaan kyllä vähentää kohtuukäyttäjien juomista tuntuvasti, mutta alkoholisteihin se puree huonosti. Korkea verotus hyödyttää kyllä valtiota ja veropolitiikan tavoitteen pitäisikin olla verotulojen maksimointi eikä alkoholihaittojen minimointi, koska jälkimmäinen ei verottamalla onnistu.

1 Poikolainen K. Perfect drinking and its Enemies. Mill Hill Press, Minneapolis, USA, 2014, ks. www.perfectdrinking.com

2 Poikolainen K. The Weakness of Stern Alcohol Control Policies. Alcohol and Alcoholism 2015, doi: 10.1093/ alcalc/agv081

Tuoreet tutkimukset viittaavat siihen, että viinapiru asuu ihmisessä, ei pullossa. Päinvastainen käsitys on edelleen yleinen ja on tarjonnut perustelun kireälle alkoholipolitiikalle. Pirun on luultu asuvan pullossa ja pysyvän siellä, kun korkki pannaan tiukasti kiinni.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

57

Toiseksi, alkoholihaittojen määrä riippuu alkoholismista tai muista ihmisen heikkouksista. Viinapiru asuu ihmisessä. Alkoholi vain päästää pirun irti niillä, joilla se on.

Tämä tuntuu yllättävältä, koska olemme tottuneet ajattelemaan, että alkoholistit ovat vain pieni joukko rappiolla olevia syrjäytyneitä.

Mutta keskuudessamme on myös paljon ihmisiä, jotka juovat alkoholistisesti vaikka muutoin näyttävät ihan tavallisilta kansalaisilta. Alkoholismi voi olla myös satunnaista ja lyhytaikaista, eikä se aina täytä diagnoosin ehtoja. Perimmältään alkoholiongelmat johtuvat tilanteista, joissa voimakas juomishalu voittaa itsehillinnän. Joillakin itsehillintä toimii aina, jotkut lipsuvat harvoin, jotkut kokopäiväisesti niin pitkään kuin juomia riittää.

Alkoholistista juomista siis kannattaisi vähentää. Tähän ei ole varmoja keinoja. Alkoholismin hoidossa ei niin sanotusta näyttöön perustuvasta lääketieteestä ole selväksi ohjeeksi. Alkoholismi on liian sumea käyttäytymistapojen kasauma ja sen syyt liian moninaiset, jotta sitä voitaisiin menestyksellisesti tutkia kaksoissokkokokein. Mikään hoitoideologia ei ole patenttilääke vaihteleviin ongelmiin3. Sen sijaan tehokkaaksi trimmattu auttamisorganisaatio ja joustava hoitokeinojen soveltaminen ehkä tuottaa parempia tuloksia kuin nykyinen hoitojärjestelmä.

Hyvät tavat voivat yleistyä, jos yhteiskunta edistää fiksuutta ja empatiaa. Tämä on yleinen sivistystehtävä, ei pelkällä alkoholipolitiikalla ratkaistava. Nopeaa muutosta on turha odottaa.

Kulttuuri muuttuu vitkaan; menneisyyden paino rasittaa monia sukupolvia. Mutta muutos on alkanut.

3 Hibell B ym. The 2011 ESPAD report. CAN, Stockholm 2012 ja www.espad.org.

58

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

ESPAD-tutkimuksen mukaan suomalaisten koululaisten runsaat juomiskerrat (viisi lasillista tai enemmän) ovat vuodesta toiseen vähentyneet vuodesta 1995 vuoteen 2011 (kolme lasillista). Kouluterveyskyselyn mukaan ”tosi humalassa” olleiden määrä on vähentynyt vuodesta toiseen 2000-luvulla4. Myös suomalaisten työntekijöiden alkoholin käyttö on vähentynyt vuodesta 2009 vuoteen 20135.

Kirjoittaja on dosentti sekä lääketieteen ja kirur­ gian tohtori.

4 Kouluterveyskysely. https://www.thl.fi/fi/tutkimus-ja- asiantuntijatyo/vaestotutkimukset/kouluterveyskysely/tulokset/tulokset-aiheittain/paihteet-ja-riippu­ vuudet#tosi_humalassa_vahintaan_kerran_kuukaudessa 5 Suomalaisen työntekijän hyvinvointi. Odumin ja Varman selvitys työhyvinvoinnista 2009, 2011 ja 2013. www.odum.fi

Olavi Sotavalta oli myös lintujen laulun nuotintajana Petter Portin

Ilpo Haahtela kirjoitti tämän lehden viime numerossa hauskoja muisteluksia professori Olavi Sotavallasta. Koska Sotavalta oli minunkin opettajani, haluan kertoa häneen liittyvän mielenkiintoisen löydön, jonka tein kasvitieteen kenttäkurssilla Turun Yliopiston Saaristomeren tutkimusasemalla Korppoon Lohmissa elokuussa 1962. Tämä löytö palautui mieleeni kun viime toukokuussa kuuntelin Ylen Radio 1:n ohjelmaa ”Sibelius ja linnut”. Toimittaja Minna Lindgren mainitsi ohjelmassa, että lintujen laulua on nuotinnettu kovin vähän.

Muistin, miten olin sattumalta löytänyt tutkimusaseman kirjastosta Olavi Sotavallan julkaisun, jossa oli ensin sivun verran tekstiä ja sitten toinen sivu satakielen laulua kuvaavaa nuottikirjoitusta. Tiesin kyllä, että Sotavallalla oli absoluuttinen sävelkorva, mutta kuitenkin löytö oli sen verran yllättävä, että se jäi mieleeni.

Turun yliopiston kirjaston suosiollisella avustuksella tuo julkaisu löytyikin varsin helposti. Sen otsikko on ”Satakieltä (Luscinia luscinia) kuuntelemassa”, ja se on julkaistu Luonnon Tutkijassa vuonna 1948 (volyymissä 52, sivuilla 22–23).

Samalla kirjastoon suuntautuneella metsästysretkellä löytyi toinen Sotavallan vielä merkittävämpi julkaisu satakielen laulusta, nimittäin englanninkielinen ”Analysis of the song patterns of two sprosser nightingales, Luscinia luscinia (L.). Se on ilmestynyt vuonna 1956 sarjassa Annales Zoologici Societatis Zoologicae Botanicae Fennicae ”Vanamo” (17, 4: 1–31). Tässä tutkimuksessa on sanallisen tekstin ohella mm. kaksi sivua nuottikirjoitusta. Lisäksi satakielten laulun rakennetta analysoitiin sekä musiikin muoto-opin mukaan että osittain myös matemaattisesti.

Olen halunnut kertoa tästä, ettei tämä eläintieteemme erikoislaatuinen saavutus pääsisi kokonaan unohtumaan kirjastojen kätköihin.

Kirjoittaja on Turun yliopiston perinnöllisyystieteen emeritusprofessori.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

59

KIRJALLISUUS Maapallo muutoksessa Petteri Welling Naomi Klein: This changes everything. Capitalism vs. the climate. Allen Lane 2014.

Elizabeth Kolbert: The sixth extinction. An unnatural history.

Bloomsbury 2014.

Gaia Vince: Adventures in the anthropocene. A journey to the heart of the planet we made.

Chatto & Windus 2014.

Ihmiskunnalla menee nyt paremmin kuin milloinkaan ennen. Elämme yhä pidempään, keskiluokkaisten kuluttajien osuus kasvaa ja sodissakin kuollaan aikaisempaa vähemmän. Tätä käytetään usein argumenttina, jolla vähätellään ympäristöongelmiin liit­ tyvää huolta.

Maailmanlopun en­nus­tajia on ollut aina ja tulevaisuuden ennustaminen on pirullisen vaikeaa. Huoli planeettaamme tulevaisuudesta ei kuitenkaan johdu siitä, että ihmiskunnalla menisi huonosti, vaan nimenomaan siitä, että meillä menee niin hyvin. Juuri hyvinvointimme muuttaa ilmastoa ja kuluttaa luonnonvaroja.

Toisaalta maailman tilasta huolestuneetkin hahmottavat ongelman usein sellaiseksi, että ratkaisuksi riittäisi nykyisen elämäntapamme pienimuotoinen säätä­minen. Kuluttakaamme vastuullisesti! Ei muovipusseja! Uudet ja vähäpäästöiset autot! Lehdessä saatetaan ensin esitellä hyvinkin

60

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

tarkkaan, miten perustavanlaatuisia muutoksia tarvitaan, mikäli mielimme pitää keskilämpötilan nousun alle kahdessa celsiusasteessa. Mutta pari aukeamaa myöhemmin ihastellaankin lomamatkailun ihanuutta: kuinka ensin piipahdetaan Barcelonassa ja sitten talvella lennetään Balille. Tällainen kognitiivinen dissonanssi läpäisee koko kulttuurimme. Siihen liittyy katteeton optimismi, jossa pohditaan yhtä ongelmaa ja ehdotetaan sille verrattain yksinkertaista ratkaisua.

Todellisuudessa ihmiskunta ja ne luonnonvarat, joista olemme riippuvaisia, muodostavat niin laajan ja globaalisti kytkeytyneen kokonaisuuden, että emme juurikaan voi valita vain yhtä ympäristöongelmaa selvitettäväksemme.

Esimerkiksi käytettävissä olevan veden sekä ravinnon- ja energiantuotannon väliset yhteydet estävät meitä jo periaatteessa optimoimasta kaikkia kolmea yhtä aikaa.1 (Triviaalina esimerkkinä: kun kasteluvettä ohjataan pelloille, se on poissa vesivoimaloista.)

Naomi Klein on tässä esiteltävistä kirjoittajista epäilemättä tunnetuin poliittinen aktivisti ja intellektuelli, joka tuli maailmankuuluksi kapitalismia ja globalisaatiota kritisoineella bestsellerillään No Logo. Tällä kertaa Klein keskittyy ilmastonmuutokseen, joka ”muuttaa kaiken”. Myös New Yorker -leh1 Ks. esim. Webber, M. E. 2015.

Energy + water + food. A puzzle for the planet. Scientific American, 312 (2), 53–57.

den toimittaja Elizabeth Kolbert on aiemmin kirjoittanut kirjan ilmastonmuutoksesta, mutta vuoden 2015 Pulitzer-palkinnon voittanut The sixth extinction käsittelee biodiversiteettikriisiä eli eliölajien katoamista sukupuuttoon. Muun muassa New Scientist -lehdessä työskennellyt Gaia Vince on hänkin taustaltaan tiedetoimittaja. Hänen kirjansa nimessä esiintyvä käsite antroposeeni viittaa siihen, että aihepiiri on näistä kolmesta teoksesta kaikkein kattavin. Antroposeeni on nobelisti Paul Crutzenin ehdottama nimi sille geologiselle ajanjaksolle (epookille), jota elämme. Ihmiskunta on muuttunut sellaiseksi voimaksi, että jätämme pysyvät jäljet planeettamme historiaan.

Juuri turhautuminen edellä mainitsemaani tietojen ja toiminnan väliseen ristiriitaan sai Naomi­Kleinin tarttumaan aiheeseensa. Hän halusi vastauksen kysymykseen: ”Mikä meissä on vikana?” Miksi ilmastonmuutos saa aikaan vain puhetta, muttei tehokkaita vastatoimia? Kleinin vastaus on yksinkertainen: jatkuvaan kasvuun perustuva kapitalistinen järjestelmä on perustavanlaatuisessa ristiriidassa ilmastonmuutoksen jarruttamisen kanssa. Vaadittava muutos on kerta kaikkiaan liian suuri ja tuskallinen. Koko elämäntapamme pitäisi muuttua.

This changes everything jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäiseksi Klein käy läpi, kuinka kriisi yritetään kieltää. Hänen pisteliäs kuvauk­ sensa ilmastonmuutoksen kiistä-

vien änkyröiden kokouksesta on hulvattoman hauska ja hänen analyysinsa tällaisen denialismin perussyystä suorastaan valaiseva. Juuri denialistit ymmärtävät tarvittavien toimenpiteiden täydellisen ristiriidan nykyisen talousjärjestelmämme kanssa. Denialismi tunnetusti liittyy Yhdysvaltain republikaanisen puolueen oikeistosiipeen sekä kristillisten fundamentalistien että markkinoiden kaikkivoipaisuuteen uskovien tapauksessa. Ongelman suora kieltäminen ei kuitenkaan ole Kleinin huolista suurin. Ensimmäisen osan keskeisin osuus koskee sitä, miten kulttuurimme valtavirtakin – mukaan lukien useimmat merkittävät ympäristöjärjestöt – luulottelee, että voimme selvitä vain pinnallisilla muutoksilla ja vihreällä kapitalismilla.

Toisessa osassa Klein käsittelee mielestään epäonnistuneita ratkaisuyrityksiä. Pelottavimmat ehdotukset ovat teknisiä ratkaisuja (ilmastonmuokkaus, geoengineering), joiden ideana on hillitä lämpenemistä maapallon olosuhteita muuttamalla. Tällainen keino olisi esimerkiksi sulfaattiaerosolien päästäminen yläilmakehään, jolloin saapuvaa auringon säteilyä saataisiin heijastumaan takaisin avaruuteen. Tämä vastaisi suuren tulivuorenpurkauksen viilentävää vaikutusta. Kleinin mukaan teknisten ihmeratkaisujen taustalla on hämmästyttävä nöyryyden puute luonnon edessä. Riskit ovat liian suuria ja tietomme liian vajavaista.

Silti on täysin mahdollista, että nykyisellä kehityksellä tulemme tilanteeseen, jossa geologisen mittakaavan insinööritemppuihin on vaihtoehtojen puutteessa pakko ryhtyä.

Ehkä jopa niin, että rikkaat ja kykenevät tekevät sen oman etunsa

takia, välittämättä niistä katastrofaalisen kuivuuden kaltaisista seurauksista, joita toimet aiheuttavat maailman muissa osissa.

Kolmannessa osassa Klein etsii ratkaisua – ja epäonnistuu. Klein panee toivonsa ruohonjuuritason liikehdintään, kansalaisten vastarintaan. Niin on aikaisemminkin saavutettu merkittäviä tuloksia. Orjuuden vastustaminen Yhdysvalloissa tai 1960-luvun kansalaisoikeusliike saivat alkunsa valistuneiden yksilöiden ja järjestöjen toiminnasta. Aikaisemmin alueet, joita Klein kutsuu ”uhrattaviksi vyöhykkeiksi” (esimerkiksi Niger-joen suisto, jonka luonnon ja alkuperäiskansojen elämän öljyyhtiöt tuhosivat), sijaitsivat yleensä kehitysmaissa. Nyt vesisärötystekniikka (fracking) on tuonut ylikansallisten yhtiöiden alkutuotantoon liittyvät toimet länsimaistenkin ihmisten välittömään elämänpiiriin. Tämä on luonnollisesti herättänyt kysymyksen, onko markkinafundamentalistinen elämäntapamme sittenkään sen aiheuttaman tuhon arvoista. Rohkaisevista esimerkeistä huolimatta minun on vaikea jakaa Kleinin toiveikkuutta. Öljy-yhtiöiden kaltaisilla suuryrityksillä on kyky jyrätä demokraattinen kontrolli ja tavallisten ihmisten halu jatkaa entiseen tapaan on niin suuri, että muutos tuskin tulee muuten kuin pakon edessä.

Ilmastonmuutoksen vakavuus yleensä myönnetään. Sen sijaan bio­diversiteetin hupenemiseen suhtaudutaan usein ikään kuin kyse olisi vain eettisestä tai esteettisestä ongelmasta vailla suurta käytännön merkitystä. Tämä on harhaa.

Vaikka osa lajeista voikin kadota ilman merkittävää vaikutusta, on syytä uskoa, että lajikadon yltäes­sä

kymmeniin prosentteihin kaikista lajeista, elämämme ekologiset reunaehdot muuttuvat ratkaisevalla tavalla. Eliökunnan historia tuntee viisi jättiläismäistä sukupuuttoaaltoa. Nyt on käynnissä kuudes, ja se on ihmisen aiheuttama.

The sixth extinctionin jokaisessa luvussa on pääosassa tietty esimerkkilaji. Kyse on myös matkakertomuksesta, sillä esimerkit tulevat eri puolilta maailmaa, tutkimusasemilta, joissa Elizabeth Kolbert on haastatellut tutkijoita.

Biodiversiteetin kato on järkyttävän nopeaa. Panamalainen konnalaji katosi lähes kokonaan kymmenessä vuodessa sieniloisen hävittämänä. Sieni ei leviä globaalisti ilman ihmistä. Kyseessä on vain yksi esimerkki sammakkoeläinten maailmanlaajuisesta ahdingosta.

Lajistoltaan käsittämättömän rikkaassa perulaisessa kansallispuistossa tutkitaan, selviytyvätkö puulajit lämpötilan nousuun liittyvistä ympäristömuutoksissa. Australian suurella valliriutalla seurataan valtameren happamoitumisen vaikutusta koralleihin ja siihen monimuotoisuudessaan lähes sademetsien veroiseen lajikirjoon, joka riutoilla elää. Yhdysvaltalaisessa eläintarhassa eläinlääkäri yrittää ajoittaa sumatransarvikuononaaraan ovulaatiota voidakseen keinosiementää sen – lajin yksilöitä on jäljellä alle sata. Missä tahansa Kolbert vieraileekaan, hänen kertomuksestaan välittyy muutosten nopeus ja vastaan taistelemisen eräänlainen kosmeettisuus. Emme voi estää tilanteen huononemista, se on jo liian­pitkällä. Voimme vaikuttaa vain siihen, ettei lopputulos olisi vieläkin huonompi.

Viime kädessä sukupuuttojen syynä on valtava lukumäärämme.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

61

Kolbert viittaa tutkimuksiin, joiden mukaan ihmiskunta on ottanut valtaosan maailman vapaasta alueesta omaan käyttöönsä, siis pelloiksi, kaupungeiksi jne. Muutos on niin valtava, että perinteinen jaottelu niin sanottuihin biomeihin (sademetsävyöhyke, arot yms.) ei oikeas­taan enää ole mielekäs.

The sixth extinction toimii myös oppihistoriallisena kertomuksena siitä, miten biologit ja geologit ovat käsittäneet sukupuuton modernin tieteen kehittyessä. Raamatullisten käsitysten vielä vallitessa ajatus sukupuutoista tuntui olevan ristiriidassa luomisen täydellisyyden kanssa. Fossiililöytöjen myötä oli vähitellen pakko myöntää, että osa lajeista on kokonaan kadonnut.

Tämän paleontologisen katastrofismin kanssa kilpaili nykyaikaisen geologian syntyyn liittyvä uniformitarianismi, jonka mukaan havaitsemamme geologiset prosessit muuttavat maailmaa pikkuhiljaa, ilman katastrofeja. Kun Luis Alvarezin ja hänen poikansa Walterin tutkimusryhmä 1980-luvulla osoitti dinosaurusten tuhon (suurista sukupuuttoaalloista se viides) liittyvän katastrofaaliseen asteroidi-iskuun, Walter oli saanut vielä täysin uniformitarianistisen koulutuksen. Nykyinen konsensus on tietenkin yhdistelmä uniformitarianismista ja harvoin tapahtuvista katastrofeista. Yleensä maailma muuttuu vähitellen, mutta joskus muutos on radikaali.

Vielä nykyäänkin törmää kaikuihin äärimmäisestä uniformitarianismista: ihminen on muka liian mitätön olento kyetäkseen vaikuttamaan planetaarisella tasolla. Gaia Vincen Adventures in the anthropocene näyttää tämän argumentin naurettavuuden. Elämme ihmisen

62

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

aikakautta, eikä siitä ole paluuta.

Vince on kiertänyt yli kaksi vuotta maailmaa katsomassa, mitä tämä käytännössä tarkoittaa.

Se tarkoittaa ongelmia ja sopeutumisen pakkoa. Kirjassa erilaisilla ympäristöillä (joet, valtameret, kaupungit jne.) on kullakin omat lukunsa. Vince nivoo omat kokemuksensa taitavasti yhteen maailmaan muutokseen liittyvän tieteellisen kirjallisuuden kanssa. Kiribati ja Malediivit uppoavat. Valtaosa maailman kalastusalueista on ylikalastettuja. Nepalissa suunnitellaan keinojäätiköitä, jotka voisivat edes osittain korvata kutistuvat vuoristojäätiköt. Mekongin patoaminen tulee romahduttamaan yhden maailman suurimmista ma­ kean­veden diversiteettikeskuksista ja samalla lukemattomien ihmisten omavaraistalouden. Vaurastuvan kuluttajaluokan vaatimukset kasvattavat karjataloutta entisestään; esimerkiksi Yhdysvalloissa tuotantoeläimet kuluttavat jo nyt seitsenkertaisesti viljaa sikäläiseen ihmispopulaatioon verrattuna.

Edessä on totisesti mielenkiintoisia aikoja, mikäli Intian ja Kiinan makean veden pulaa ei kyetä ratkaisemaan. Kestävä ratkaisu ei nimittäin taatusti ole se, mitä Kiina nyt harjoittaa eli köyhem­pien maiden taloudellinen kolonisaatio. Vince kertoo tragikoomisen tarinan eräästä kiinalaisesta Kenia-projektista: kiinalaiset työläiset syövät kaiken koirista ja vuohista antilooppeihin ja isoihin kissapetoihin. Paikalliset ihmiset varastavat toistensa koiria ja myyvät ne kiinalaisille. Huvittavuudestaan huolimatta esimerkki osoittaa Kiinan tilanteen akuuttisuuden. Ei Kiina huvin vuoksi, tai edes kansallisen kunnianhimon vuoksi, ole

globaali toimija. Kyse on myös siitä, että oman maan sisällä kasvun rajat ovat tulleet vastaan.

Näistä kolmesta maailmanmatkaajasta Vince on tehnyt vaativimman työn. Kuukausien reppureissu paikoissa, joista osa on länsimaiselle vieraalle kaikkea muuta kuin turvallisia, on hämmästyttävä suoritus. Vince kertoo oivaltaneensa, kuinka vähällä loppujen lopuksi tulee toimeen ja kuinka tolkuton yhä kasvavaan kuluttamiseen perustuva kehityksemme onkaan.

Kleinista poiketen Vince on täysin vapaa kiusallisesta luontomystiikasta. Tämä näkyy virkistävästi niin, että ihmislajia ei demonisoida planeetan pilaajana.

Olemme samanlaisia kuin muutkin lajit, kaikki otetaan, mikä irti lähtee. Vince­välttää myös toisen aihepiiriin liittyvän ongelman, eräänlaisen katastrofipornon, jossa onnettomuuk­sissa piehtaroidaan.

On tärkeää huomata, että nykypäivän nepalilaisilla menee paremmin kuin sveitsiläisillä sata vuotta sitten.

Kolbertin ja Kleinin välillä ehti alkuvuodesta syntyä pienimuotoinen sanasota Kolbertin arvosteltua This changes everythingin2.

Kolbert piti Kleinin ehdotuksia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi auttamattoman epämääräisinä.

Klein ei tästä huvittunut3, mutta minun on helppo yhtyä Kolbertin näkemykseen. Sitä paitsi edes Kleinin parhaimmat huomiot eivät ole niin originaaleja kuin ensilukemal2 Kolbert, E. 2014. Can climate change cure capitalism? The New York Review of Books. LXI (19): 14–16.

3 Klein, N. 2015. ”Can climate change cure capitalism?” An exchange. The New York Review of Books. LXII (1): 60.

ta tuntuu. Tein satunnaisvalinnalla tarkistuksen aikaisemmista ilmastonmuutosta käsittelevistä kirjoista, ja niiden kirjoittajilla4 on aivan vastaavia huolia esim. markkinaliberalismin ja kestävän kehityksen yhteen sovittamisen mahdottomuudesta. Masentavaa, että samaa hätähuutoa täytyy huutaa yhä uudelleen.

Kolbertin kirjaa suosittelen varauksetta. Myös Vince on katsantonsa laajuudessa ja perinpohjaisuudessa tavattoman ihailtava, vaikka hän ei kirjoittajana olekaan aivan näiden kahden muun veroinen. Klein on naisista poleemisin.

Myönnän tuntevani epäluuloa hänen aktivisminsa kliseemäisimpiä puolia (”geenimuuntelu on pahasta, akupunktiosta ja kiinalaisista yrteistä löytyy apu vaivoihin”) kohtaan. Toisaalta ilmastonmuutos on aihe, jossa ärtyisä poleemisuus on myös aidosti ansiokasta. Kleinin analyysit markkinafundamentalismin älyttömyydestä ja kollektiivisesta epäonnistumisestamme ovat erittäin osuvia. Kleinin kaltaiset aktivistit ovat myös täysin oikeassa siinä, että luonnonvarojen kulutukseen hyvinvointinsa perustaneiden rikkaiden länsimaiden täytyy toimia globaalin muutoksen tiennäyttäjinä. Onnellista loppua ei kuitenkaan ole näkyvissä. Meidän on vain sopeuduttava aiheuttamaamme muutokseen.

Kirjoittaja on filosofian tohtori sekä lukion biologian ja maantieteen lehtori.

4 Esim. Orr, D. W. 2009. Down to the wire. Confronting climate collapse.

Oxford university press.

Alkukantaiset verkkosiipiset ovat kehnoja lentäjiä Mattias Tolvanen Teemu Rintala, Tomi Kumpulainen ja Petri Ahlroth: Suomen verkkosiipiset.

Hyönteistarvike Tibiale 2014.

Verkkosiipisiä lenteli jo permikaudella 280 miljoonaa vuotta sitten. Ne ovat ensimmäisiä siivellisiä hyönteisiä, joiden koko olemus viittaa hyvin vanhaan alkuperään.

Hyvin säilyneitä varhaisia verkkosiipisiä on löydetty meripihkaan fossiloituneina.

Teemu Rintalan, Tomi Kumpulaisen ja Petri Ahlrothin teos Suomen verkkosiipiset on hieno esimerkki hyönteisoppaasta, joka innostaa muitakin kuin hyönteisharrastajia. Kirja esittelee verkkosiipisten lahkon (Neuroptera) meillä tavatut heimot vahakorennot (Coniopterygidae), kirvakorennot (Hemerobiidae), rantakorennot (Sisyridae), harsokorennot (Chrysophidae) ja muurahaiskorennot (Myrmeleontidae), sekä verkkosiipisten lähisukuiset lahkot kaislakorennot (Megaloptera), käärmekorennot (Raphidioptera) ja kärsäkorennot (Mecoptera). Useimmat lajit ovat melko pieniä ja hentorakenteisia korentoja, joilla on harsomaiset, verkkokuvioiset siivet. Eri lahkoissa on ulkonäöltään ja myös elintavoiltaan hyvin erilaisia ja erilaisiin ekolokeroihin sopeutuneita lajeja, joita voi löytää avoimilta niityiltä, pensaiden ja puiden lehvästöistä, rantojen kasvustoista tai vaikkapa kuivilta ja metsäisiltä dyynihietikoiltakin.

Verkkosiipisten ja lähilahkojen lajimäärä on vain noin 7 000 lajia.

Määrä on pieni, sillä esimerkiksi kovakuoriaisia (Coleoptera) tunnetaan tähän mennessä 350 000 lajia. Euroopasta verkkosiipisiä ja lähilahkojen lajeja on löydetty noin 450. Suomessa lajeja on 75, suurin osa kirvakorentoja ja harsokorentoja. Suomen verkkosiipiset esittelee kaikkiaan 85 lajia, joiden joukossa on meillä tavattujen lajien lisäksi myös kymmenen lähialueiden lajia.

Hiljaa ja huomaamattomasti

Verkkosiipiset elävät huomaamatonta elämää kasvillisuuden seassa ja sopeutuvat väreiltäänkin hyvin elinympäristöönsä. Lentäjinä ne ovat aika kömpelöitä, tavallisesti luonnossa retkeilevä näkeekin niitä lepäilemässä lehdillä ja versoilla.

Joskus yksittäisiin korentoihin voi kiinnittää huomiota myös kesämökillä. Valo houkuttelee hämärässä liikkuvia harsokorentoja, sisälle lentäneinä niitä voi löytää verhoista ja ikkunoista. Hennot vihertävät harsokorennot ovat myös aikuisina kirvoja syöviä petoja, mutta silti ne ovat täysin vaarattoman näköisiä, hitaasti lentäviä hyönteisiä.

Tutkijat keräävät verkkosiipisiä lyöntihaavilla kasvillisuutta haavimalla. Jo muutamalla haavin vedolla voi saada saaliiksi valikoiman erilaisia hyönteisiä, joiden joukosta löytyy todennäköisesti myös verkkosiipisiin kuuluvia skorpionikorentoja ja käärmekorentoja.

Ne ovat melko erikoisen näköisiä hyönteisiä, joita voi katsella myös tämän teoksen aukeamilta moninkertaisesti suurennettuina luontokuvina.

Muurahaiskorennot ovat sudenkorentoja muistuttavia verkkosiipisiä, joiden toukkia kutsutaan muurahaisleijoniksi. Pihtileukai-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

63

nen muurahaisleijona kaivautuu kuivaan hiekkaan pyyntikuoppansa pohjalle, jossa se odottaa kärsivällisesti saaliiksi putoavia muurahaisia. Vielä toistaiseksi melko huonosti tunnetut kärsäkorentoihin kuuluvat lumikorennot (Boreidae) ovat puolestaan liikkeellä jo varhain keväthangilla, jossa ne kuoriutuvat kotelostaan. Aikuiset lumikorennot ovat tavallisesti siivettömiä ja elävät sammalikossa napsien pitkällä kärsällään sammalten pieniä juurtumahapsia. Erikoisilla lajeilla on usein myös aika erikoiset selviytymisstrategiat.

Alkukantaiset selviytyjät

Luultavasti verkkosiipisiä on lennellyt jo permikaudella 280–248 miljoonaa vuotta sitten. Sudenkorennot ovat alkuperältään vieläkin vanhempia, sillä niitä lenteli jo kivihiilikaudella yli 300 miljoonaa vuotta sitten.

Verkkosiipisillä on täydellinen muodonmuutos, ja useimmilla lajeilla on Suomessa vain yksi sukupolvi vuodessa. Hyönteisten elinkierto alkaa munasta, jonka verkkosiipiset munivat kasvien lehdille.

Esimerkiksi harsokorennot asettelevat munansa yksitellen ohuiden siimamaisten säikeiden päähän, missä ne ovat turvassa lois- ja petohyönteisiltä. Munasta kuoriutuneella toukalla on kolme toukkavaihetta. Viimeisen vaiheen toukka lopettaa syömisen ja etsii sopivan paikan koteloitumista varten. Kotelovaihe päättyy aikuistumiseen.

Verkkosiipisten ja lähiryh­mien lajit ovat hyvin erilaisia biologialtaan ja myös muodonmuutoksessa on suuria eroja. Esimerkiksi kaislakorennoilla toukkavaiheita on kymmenen ja käärmekorennoilla jopa 10–16. Osa verkkosiipisis-

64

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

tä talvehtii toisen tai kolmannen toukkavaiheen aikana. Ennen koteloitumista toukka kehrää puun rungolle tai karikkeen sekaan silkkisen kotelokopan, jonka sisässä se viettää kotelovaiheen ajan, pari viikkoa tai jopa useita kuukausia.

Kotelosta kuoriutuu aikuinen verkkosiipinen, joka lentää lähinnä öisin ja suuntaa hyvin usein valoa kohti. Verkkosiipiset eivät ole kuitenkaan erityisen taitavia lentäjiä. Vain harvat lajit talvehtivat aikuisina.

Hienosti kuvitettu hyönteisopas

Suomen verkkosiipiset on ensimmäinen kattava Euroopassa julkaistu kuvaus verkkosiipisistä ja niiden lähilahkoista. Se on erityisen kaunis ja innostava kirja, joka on tarkoitettu sekä tutkijoiden että luonnonharrastajien käyttöön. Uusien määritysoppaiden on todettu lisäävän aina sekä harrastajien että uusien havaintojen määrää. Mahdollisesti jo lähivuosina myös verkkosiipisten biologiaa tunnetaan entistä tarkemmin.

Verkkosiipisiä ja niiden biolo­ giaa esittelevän jakson jälkeen kirja jatkuu klassisena määritysoppaana, jossa on sekä lajikohtaiset esittelyt että lajien määrityskaavat. Teemu Rintala on kirjoittanut ryhmien biologiaa esittelevät johdannot sekä lajikohtaiset kuvaukset. Lajien yksityiskohtaiset määrityskaavat ovat Timo Kumpulaisen ja Petri Ahlrothin käsialaa. Kaikki tärkeät tuntomerkit on esitetty selkeästi kaavamaisina piirroksina, ja lisäksi lajit on valokuvattu myös preparoituina kokoelmayksilöinä.

Tutkijat katsovat tarkasti verkkosiipisten verkkomaisia siipiä.

Siivet ja erityisesti niiden huomiota herättävä siipisuonitus ja muut

yksityiskohdat ovat lajien tärkeitä tuntomerkkejä, mutta lajituntomerkkejä voi olla muuallakin, kuten tuntosarvissa, takaruumiin jaok­keissa, koiraan perälisäkkeessä ja genitaalien rakenteessa sekä siipien ja vartalon värityksessä.

Lajien määrittäminen ja lajiston selvittäminen on tärkeää, sillä perusteellista lajiston tuntemusta tarvitaan ympäristön tilaa ja luonnon monimuotoisuutta tutkittaessa. Suomen verkkosiipiset huo­mioi myös lajien ekologian ja esittelee niiden elinympäristöt.

Verkkosiipiset ovat sopeutuneet monenlaisiin biotooppeihin, ja useimmin niitä tavataan lehtitai havupuuvaltaisilla alueilla. Pääosa lajistosta elää pensailla ja puiden lehvästöissä sekä suosii siten metsäisiä ympäristöjä, jotkut lajit viihtyvät myös puutarhoissa ja puistoissa. Lisäksi kulttuuriseutujen niityillä ja joutoalueilla on oma lajistonsa. Kaislakorentojen ja rantakorentojen toukat elävät vedessä, joten myös aikuisten elinympäristöt ovat rantabiotoopeissa. Kaik­ kien verkkosiipisten toukat ovat petoja, jotka käyttävät ravinnokseen pieniä eläimiä, kuten kirvoja, kilpikirvoja ja punkkeja, imemällä niistä ruumiinnesteet pihtimäisillä teräväkärkisillä leuoillaan.

Tämä teos voisi kilpailla vuoden kauneimman kirjan tittelistä. Ulkoasun on suunnitellut Timo Lehto. Löydän huomautettavaa vain kirjallisuusluettelosta, joka on ahdettu viimeiselle lehdelle turhan pienellä kirjainkoolla. Vaikka verkkosiipiset ovatkin vain muutamien harvojen hyönteistutkijoiden harrastamia hyönteisiä, kirjan kuvitukseksi on saatu hyvin korkeatasoisia valokuvia, joista useimmat ovat Rintalan kuvaamia. Erityises-

ti luonnossa elävistä yksilöistä kuvatut luontokuvat kertovat havainnollisesti verkkosiipisten olemuksesta.

Suomen verkkosiipiset kuuluu viime vuosina julkaistujen hienojen lajisto-oppaiden joukkoon, joita on koottu ympäristöministeriön rahoittamaan PUTTE-tutkimusohjelman tuella. Tarkoituksena on edistää Suomen puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten metsälajien tuntemusta. Rintala on julkaissut Veikko Rinteen kanssa myös komean teoksen Suomen luteet (2011).

Kirjoittaja on biologi ja tietokirjailiija.

Mistä on paperi tehty?

Juhani Päivänen Marja-Sisko Ilvessalo-Pfäffli: Kuidut kuvina – Paperikuitujen tunnistaminen. Metsäkustannus 2015. Äskettäin ilmestynyt laaja suomenkielinen teos paperin valmistamiseen käytettävien puu- ja ruohokuitujen tunnistamisesta on ollut tekijälleen todellinen elämäntyö. Aineiston keräys käynnistyi jo vuonna 1954 kirjoittajan tultua nimitetyksi Keskuslaboratorion kuituanalyysiosaston johtajaksi. Osastonjohtajan työtehtäviin ei kuitenkaan mahtunut suunnitteilla olleen tieteellisteknisen käsikirjan kokoaminen siihen järjestelmälliseen muotoon, mitä tekijä kunnian­ himoisesti tavoitteli. Eläkevuosienkin ensimmäiseksi hankkeeksi nousi samaa aihepiiriä käsittelevän englanninkielisen kä-

sikirjan laatiminen ja julkaiseminen (Marja-Sisko Ilvessalo-Pfäffli: Fiber Atlas, Identification of Papermaking Fibers. Springer Series in Wood Science 1995).

Kunnioitettavan pitkästä elämänkaarestaan (1916–2013) huolimatta Marja-Sisko Ilvessalo-Pfäffli ei ehtinyt nähdä suomenkielistä kirjaansa valmiina. Kirja ilmestyi tämän vuoden alussa postuumisti. Käsikirjoitus oli kuvia ja taittoa myöten valmis, tarvittiin vain kustantaja ja vakaa luottamus kirjan tarpeellisuudesta.

Kirja jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä esitellään puukuidut ja toisessa kuidut, jotka eivät ole puukuituja. Puukuituja käsittelevä osa esittelee puulajeja kaikista maanosista: Euraasiasta 24 lajia, Pohjois-Amerikasta 25 sekä eteläiseltä pallonpuoliskolta ja tropiikista 15. Toisessa osassa kuvataan lähinnä ruohovartisten kasvien kuituja ja näiden lisäksi myös muutamia kasvikunnan ulkopuolisia kuituja, joita on käytetty paperin raaka-aineena.

Kirjan alussa on kaksi lyhyttä, mutta käyttäjän kannalta oleellista lukua. ”Lukijalle”-luku on itse asias­sa kirjan käyttöohje, jota ei pidä ohittaa, vaikka kirjaa ei kannesta kanteen lukisikaan. Jo kirjan selaaminen edellyttää, että lukija osaa yhdistää kuvissa esiintyvät kirjainmerkit soluissa ja huokosissa osoitettuihin rakenneosiin.

Tässä johdantoluvussa kerrotaan myös, millä periaatteella kirjassa käytettyihin tieteellisiin nimiin ja arkinimiin on päädytty. Suomessa kasvavista puulajeista kirjassa käytetään arkiniminä perinteisiä nimiä ja muualla kasvavista puulajeista nimien käännöksiä englanninkielisistä nimistä.

Kirjan kuvat ovat yksinomaan mustavalkoisia piirroksia, mikä saattaa ihmetyttää värikylläiseen kuvitukseen tottuneita nykylukijoita. Valittua, vanhahtavalta vaikuttavaa ratkaisua puoltaa toisaalta selkeys (epäolennaisen häivyttäminen) ja toisaalta kuvattavana olevan solurakenteen olennaisimpien piirteiden korostamismahdollisuus.

Puun rakenteen kuvauksessa käytettävään terminologiaan kannattaa myös tutustua perinpohjaisesti (luku 2) ennen kuin lähtee lukemaan yksittäisen puulajin kuvaus­ta ja tutkimaan sen kuiturakenteesta tehtyjä mikroskopointiin perustuvia piirroksia. On myös ilmeistä, että massasta tehtyjen preparaattien onnistunut mikroskopointi edellyttää alkuvaiheessaan ohjattua opastusta. Pelkällä itseopiskelulla ei varmastikaan selviä, koska puulajin määritys perustuu mitattavien tekijöiden sijasta kuidun ominaispiirteiden tunnistamiseen.

Puulajien tunnistaminen esitetään sekä havupuiden että lehtipuiden kohdalla kaksivaiheisesti. Kolmannessa luvussa etsitään massasta puulajien tunnistamisen kannalta oleellisia solurakenteiden tuntomerkkejä. Itse puulajien kuvauksissa (luvut 4 ja 5) puulajit kuvataan järjestyksessä, jossa diagnostisesti samankaltaiset lajit esitetään peräkkäin. Kuiturakenteiden tunnistaminen tehdään tunnistamistaulukoihin ja kuiturakennekuviin tukeutuen (alaluvut 4.2 ja 5.2).

Vasta tämän jälkeen tulevat puulajien kuvaukset puusuvuittain (alaluvut 4.3 ja 5.3).

Puulajien kohdalla esitetään myös niiden levinneisyysalueiden kartat. Koska puulajien le-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

65

vinneisyystiedot on kerätty useasta lähteestä, karttakuvien esitystavat vaihtelevat, mutta ovat yleis­ silmäys­ kartoiksi vallan riittävän tarkat. Havu- ja lehtipuusukujen levinneisyysalueet maapallolla esitetään kirjan lopussa tieteellisen nimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä samanmittakaavaisilla karttapohjilla.

Kirjallisuusluettelo on laadittu kirjan loppuun pääluvuittain.

Sen laadinnassa saattaa olla jonkin verran haparointia, esimerkiksi ”Puun rakenne” -lukuun ei ole esitetty lainkaan viitteitä, vaikka niitä leipätekstissä jokunen onkin. Kirjan tieteellisteknistä käsikirjaluonnetta edistää erinomainen asiahakemisto. Kirjassa mainitut puulajit on aakkostettu nimihakemistoiksi kolmeen luetteloon: tieteellisen nimen, englanninkielisen nimen ja suomenkielisen nimen mukaan.

Suomenkielisen tieteellisteknisen käsikirjan ilmestyminen metsä- ja puutieteiden alueella on aina ilahduttava asia. Onhan Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Suomen kielen lautakuntakin korostanut, että kaikilla tieteen aloilla tulisi olla käytettävissään ajantasaista suomenkielistä kirjallisuutta. Vain siten pystytään ammattisanastoa kehittämään ja ylläpitämään. Tämän kirjan sisältö ei myöskään hevillä vanhene – kuitujen rakennehan ei muutu.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston suometsätieteen professori (emeritus).

66

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

Saamen kielten paikannimet vähemmistö–enemmistösuhteiden kuvaajina Terhi Ainiala Taarna Valtonen: Mielen laaksot. Neljän saamen kielen paikannimien rakenne, sanasto ja rinnakkaisnimet vähemmistö– enemmistö-suhteiden kuvastajina.

Suomalais-Ugrilainen Seura 2014.

Suomessa puhutaan kolmea saamen kieltä: pohjoissaamea, inarinsaamea ja koltansaamea. Nämä kolme sekä lisäksi Ruotsissa ja Norjassa puhuttava eteläsaame ovat Taarna Valtosen väitöskirjatutkimuksen kohteina. Eteläsaame ja pohjoissaame kuuluvat saamen kielten läntiseen pääryhmään, kun taas inarinsaame ja koltansaame ovat itäisen pääryhmän kieliä.

Nykyään eläviä saamen kieliä on kaikkiaan yhdeksän.

Valitut kielet ovat olleet eri valtakielten vaikutuksen alaisina. Eteläsaamea ympäröivät skandinaaviset kielet, pohjoissaameen vaikuttavat suomen kieli ja skandinaaviset kielet, inarinsaame on saanut vaikutteita ennen kaikkea suomesta ja koltansaame puolestaan venäjästä ja karjalasta. Valtonen vertaa työssään näiden kielten paikannimistöjä toisiinsa. Tavoitteena on selvittää, kuinka paikannimet kuvastavat vähemmistö- ja enemmistökielten ja -kulttuurien välisiä suhteita paikallisessa kontekstissa.

Valtonen haluaa lisäksi pohtia, voiko nimistöä käyttää vähemmistökielen ja -kulttuurin tilannetta kuvastavana indikaattorina.

Paikannimien ja yhteisöjen tutkimusta

Tutkimus on kielitieteellistä nimistöntutkimusta, ja Valtonen täsmentää oman teoriakehyksensä kulttuuriseksi onomastiikaksi.

Tällä hän tarkoittaa sitä, että paikannimianalyysista saaduista tuloksista tehdään tavallista pitemmälle meneviä tulkintoja sijoittamalla ne tarkkaan kulttuuriseen kontekstiin. Luonnollisesti aiempikaan paikannimitutkimus ei ole voinut jättää ympäristön ja kulttuurin kontekstia missään määrin huomiotta, mutta Valtonen tekee tältä osin monitieteisempää ja perinpohjaisempaa työtä. Kulttuurinen onomastiikka kytkeytyy läheisesti etnolingvistiseen tarkastelutapaan.

Neljä tutkimusaluetta ovat Härjedalen, Ruvhten sїjte (eteläsaame), Ohcejohka, Dálvadas (pohjoissaame), Aanaar, Čovčjävrin ja Kosseennâmin alue (inarinsaame) ja Suõ’nn’jelsijdd, Sverloffin sukualue (koltansaame). Tarkastelussa keskitytään 1900-luvun alkupuolen tilanteeseen, jolloin elämäntapa oli enimmälti omalähtöinen eivätkä valtiot olleet aloittaneet keskitettyä, aktiivista nimistöpolitiikkaa näillä alueilla. Kultakin tutkimusalueelta on oma paikannimiaineistonsa, joita ovat koonneet useat tutkijat tai muut toimijat eri aikoina.

Aineistot ovat melko pieniä: vähiten nimiä on eteläsaamesta (168 nimeä) ja eniten nimiä koltansaamesta (655 nimeä). Vaikka Valtonen ei itse juuri ole koonnut tuoretta nimistöaineistoa, on hän silti tehnyt monipuolista kenttätyötä alueilla muun muassa havainnoiden ja haastatteluja tehden.

Valtosen tutkimus on väitöskirjaksi laaja, liitteineen kirjassa

on 540 sivua. Perinpohjaisuus leimaa työn kaikkia lukuja. Johdannon ja teoriakatsauksen jälkeen esitellään kutakin tutkimusaluetta ja -yhteisöä monipuolisesti, yhteensä yli sadan sivun verran. Paikannimien analyysi saa kolme päälukua: ensimmäisessä tarkastellaan nimien rakennetta, toisessa sanastoa ja kolmannessa nimipareja eli samaa paikkaa tarkoittavia erikielisiä nimipareja. Kussakin paikannimiluvussa aineistoa käsitellään täsmällisesti tutkimusalueittain. Valtonen antaa kirjan alussa lukuohjeeksi sen, että kutakin päälukua voi lukea myös itsenäisesti. Näin esimerkiksi alueiden historiasta, maisemasta ja elinkeinoista kiinnostunut lukija voi jättää paikannimiluvut väliin, kun taas kielitieteellisesti orientoitunut lukija voi harppoa tai ohittaakin alueita esittelevät luvut.

Käsittääkseni tämä ratkaisu myös toimii, vaikka tietenkin Valtosen lähtökohta, kulttuurinen onomastiikka, tarvitsee paikannimitulkinnassaan laajan alueellisen ja kulttuurisen ymmärryksen.

Paikannimien rakenteen analyysissä koko nimiaineisto ryhmitellään kielittäin rakenteen mukaan. Analyysimallina on perinteisestä syntaktis-semanttisesta luokittelusta saamelaiskieliin paremmin soveltuva muokattu malli. Luokittelussa nimet jaetaan lähtökohtaisesti yksi- ja kaksiosaisiin.

Valtaosa nimistä – sekä suomessa että saamen kielissä – on kaksiosaisia (esim. Hauki/järvi). Valtonen pitää lähtökohtaisesti kaksiosaisina myös nimiä, jotka sisältävät esimerkiksi jälkiosan ”perä”, ”pää”, ”väli” ja ”niska”. Tällaiset sijainnin ilmaisevan sanaliiton sisältävät nimet on kuitenkin muussa tutkimuksessa katsottu yksiosai-

siksi, koska ne ilmaisevat kohteestaan vain yhden paikalle ominaisen piirteen: sijainnin. Valtonen ei tuo tätä jo Eero Kiviniemen tutkimuksissaan esittämää seikkaa esiin eikä perustele omaa ratkaisuaan.

Valtosen tutkimissa kielissä on tapahtunut lainautumisia kielestä toisiin. Lainautumisen tavat ja suunnat nousevatkin odotetusti väitöskirjan yhdeksi kiinnostavaksi anniksi. Tarkastelu on tarkkaa ja oivaltavaa, ja perustellusti Valtonen toteaa, että lainautumisen suunnista ei aina voi päästä täyteen varmuuteen. Keskeisenä terminä lainautumista tutkittaessa on hybridinimi eli nimi, jossa on kahden eri kielen aineksia. Hybridinimi-termiä ei kuitenkaan työssä avata täsmällisesti eikä sen suhdetta esimerkiksi lainanimi-termiin tuoda esiin.

Usein toistettu käsitys on, että saamelaiset paikannimet olisivat suomalaisiin verrattuina pitkiä ja monilekseemisiä. Valtonen pystyy systemaattisten laskelmiensa avulla ottamaan väitteeseen kantaa. Käy ilmi, että pohjois-, inarinja koltansaamen paikannimet ovat keskimäärin yhden sanan pitempiä kuin suomen kielen paikannimet.

Keskeinen syy tähän lienee se, että kokoliitynnäiset (eli Haukijärven/ oja-tyyppiset nimet) ja nimiketjut ovat tavallisempia kuin perusosaliitynnäiset (kuten Järven/oja).

Toisaalta eteläsaamen nimet puolestaan ovat keskimäärin lyhempiä kuin suomen kielen.

Eteläsaamen nimet poikkeavat muista

Eteläsaamen nimet poikkeavat rakenteeltaan ja sanastoltaan muista tutkituista kielistä. Skandinaaviset kielet ovatkin vaikuttaneet ete-

läsaamen nimistöön. Huomattavaa kuitenkin on, että eteläsaamen paikannimistössä on skandinaavisia lainasanoja etenkin nimien perusosissa mutta ei niinkään määriteosissa. Perusosina esiintyvät maastoappellatiivit on lainattu eteläsaameen jo varhain, jopa tuhat vuotta sitten. Tällainen sanastolainojen suuri määrä kuvastaa, että todennäköisesti suhteet eteläsaamelaisten ja skandinaavien välillä olivat ainakin toistuvia ja suhtautuminen toiseen ryhmään oli avointa ja vastaanottavaa. Määriteosissa esiintyvät lainasanat on puolestaan lainattu paljon myöhemmin, lähimmän kahden–kolmen sadan vuoden aikana. Lainojen vähäisyys kertoo kieliryhmien välisistä vähäisistä suhteista. Saamen kieltä puhuvat ovat olleet skandinaavisia kieliä puhuviin nähden alempistatuksisia ja ovat oman kielensä, kulttuurinsa ja paikannimiensä suojelemiseksi aktiivisesti alkaneet vastustaa vieraita vaikutteita. Tämä analyysi ja tutkimustulos on Valtosen työn kiinnostavimpia ja keskeisimpiä.

Erikielisten nimien käytöstä nousee esiin tarkkoja havaintoja. Esimerkiksi Suomen saamelaisalueella paikalliset ovat käyttäneet luonnonympäristöstä saamenkielisiä, mutta ihmisen luomasta ympäristöstä suomenkielisiä nimiä. Viralliseen toimintaan liittyvät asiat on siis sidottu pääkieleen. Ylipäänsä saamenkielisten nimien käyttö on liittynyt lähes aina saamen kielen käyttöön. Ruotsin saamelaisalueilla saamelaiset eivät aina ole halunneet paljastaa olevansa saamelaisia, jolloin saamenkielisiä nimiä on voitu välttää.

Valtosen tutkimus on taitavasti rakennettu ja kirjoitettu. Lukijaa harmittavat ainoastaan lähin-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

67

nä pilkkuvirheet, esimerkiksi epäsuorien kysymyslauseiden edeltä puuttuu usein pilkku. Paikoin Valtonen myös sanoo nimiä nimityksiksi, vaikka nimistöntutkimuksessa näiden ero on täsmällinen: nimi on erisnimi, propri, kun taas nimityksiksi kutsutaan yleisnimiä, appellatiiveja. Maria Vidbergistä on puolestaan tullut tekstissä ja lähdeluettelossa Widberg.

Lisäksi Kurt Zilliacuksen keskeistä tutkimusta Ortnamnen i Houtskär (1966) sanotaan väitöskirjaksi, vaikka näin ei ole.

Valtosen väitöskirja on perinpohjainen ja korkeatasoinen tutkimus neljän saamen kielen paikannimistöstä ja paikannimien roolista vähemmistö- ja enemmistökielten ja -kulttuurien välisten suhteiden kuvastajana. Tärkein havainto on, että ainoastaan eteläsaamen paikannimien rakenteessa on havaittavissa ulkopuolista vaikutusta skandinaavisista kielistä. Perustellusti Valtonen päätyy työssään siihen, että paikannimiä voi käyttää kielen uhanalaisuutta kuvastavana indikaattorina. Tutkimuksen merkittävyydestä on osoituksena myös se, että työ sai Suomalais-Ugrilaisen Seuran ja Kotikielen Seuran väitöskirjapalkinnon. Valtosen työllä on arvoa myös historian ja nimistön täsmällisessä dokumentoinnissa.

Kirjoittaja on nimistöntutkija ja yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.

68

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

Tietokirja kytkee taiteen ja tieteen historian Marja-Terttu Kivirinta Perspektiivi kuvataiteen historiassa. Toimittanut Johanna Vakkari. Gaudeamus 2015.

Perspektiivi on puheessa usein toistuva käsite, joka arkikielessä tarkoittaa jostain pisteestä käsin avautuvaa näkökulmaa johonkin asiaan. Perspektiivi on opittu kytkemään myös kuvataiteeseen tai arkkitehtuuriin viittauksena Ita­ lian renessanssin perua olevaan keskeis- eli lineaariperspektiiviin, joka liittyy myös matematiikan, optiikan ja myös tähtitieteen historiaan. Kyse on silloin 1400–1500-luvuille ajoittuvasta länsimaisen tieteenhistorian aikakaudesta, jolloin havaintoja ja tilojen haltuunottoa on tehty ihmisen mittakaava lähtökohtana.

Lyhyesti määriteltynä kuvataiteen ja arkkitehtuurin käsitteenä perspektiivi on siis keino hahmottaa kolmiulotteinen esine kaksiulotteisena pintana niin, että tilavaikutelma säilyy ja esine näyttää sitä pienemmältä, mitä kauempana katsojasta se on. Keskeisperspektiivin periaatteet toistuvat ja muuntuvat monin tavoin myös nykyajan digitaalisesti toteutetuista arkkitehtuurisuunnitelmista katsojan havaintoa koetteleviin 3D-elokuviin asti.

Perspektiivin juuret kuvataiteessa ovat kauempana kuin renessanssiajan Italiassa. Lisäksi tilan, ajan ja myös liikkeen määrittämiseen käytettyjä perspektiivi-termejä tunnetaan renessanssin keskeisperspektiivin ohella myös monia muita, kuten muun muassa viiva-,

väri-, arvo-, käänteis-, aika-, epäeukleidinen, empiirinen ja emotionaalinen eli primitiivinen perspektiivi. Kuvataiteessa tilaa, aikaa ja liikettä voi hahmottaa toisinkin, sillä perspektiivi on kietoutunut yleensä luonnonmukaiseen jäljittelyyn pyrkivään taiteeseen, johon nähden sen historia on vuosituhansien mittainen ja ulottuu antiikista tähän päivään. Taide ei kuitenkaan ole irrallaan aikansa yhteiskunnasta tai tieteestä.

Perspektiivi kuvataiteen histo­ riassa on tänä vuonna ilmestynyt monipuolinen tietokirja, joka käsitykseni mukaan soveltuu erinomaisesti myös yliopistotason oppikirjaksi. Taustalla on kirjan toimittajan ja sen monien osien kirjoittajan, taidehistorian dosentti Johanna Vakkarin turhautuminen taidehistorian yliopistollisen perusopetuksen kurssiaineiston puutteisiin. Monivärisen, runsaasti kuvitetun ja perustellusti jaksotetun kirjan syntyprosessi on ollut pitkä ja vaiheikas. Kirjan tekemiseen on Vakkarin ohella osallistunut usea tutkija ja asiantuntija, joiden aiheet ja erikoisalat ulottuvat perinteisestä länsimaisesta taiteesta tila- ja aikakäsityksiin myös sen ulkopuolella.

Perspektiivi kuvataiteen histo­ riassa -kirjan nimi voisikin olla monikollinen: perspektiivit kuvataiteen historiassa tai perspektiivejä kuvataiteen historiaan. Sillä niin monipuolisesti teos tarkastelee tilan, ajan ja myös liikkeen kuvauksia taiteessa. Perspektiivin historia on satoja vuosia renessanssia keskeisperspektiiviä kauempana antiikin tieteessä ja taiteessa, ja kuten jo totesin, taiteella on aina ollut muitakin keinoja kuvata tilaa, aikaa ja sittemmin myös liikettä kuin suh-

teuttaa ne matemaattiseen lineaariperspektiiviin. Tilaa ja kolmiulotteisuutta kuvataan myös värein, värisävyin ja valöörein.

Taiteen tilakuvausten viitekehys on aina ihmissilmässä, näkemisessä, muissa aisteissa sekä ympäröivän maailman tai maailmankaikkeuden havaitsemisessa ja havainnoinnissa. Kirja muistuttaa, että aistihavainnon pohjana eivät ole ainoastaan silmä ja muut aistit vaan myös näkemisen avuksi kehitetyt matemaattiset keksinnöt ja optiset laitteet. Kuvataiteen ja erityisesti maalaustaiteen näkemys ympäröivästä todellisuudesta on kietoutunut myös tieteen ja taiteen maailmankuvaan, luontokäsitykseen, johon monina aikakausina, kuten eurooppalaisella keskiajalla, on objektiivisen totuuden määrittelyn ohella liittynyt myös yliluonnollisen maailman tunnistaminen.

Kahdeksaan lukuun ja niiden sisällä erityiskysymyksiin keskittyviin kuuteen ekskursioon jäsentyvä tietokirja perspektiivistä on uudenlainen tapa opiskella kuvataiteen historiaa. Se etenee antiikin taiteen luonnonmukaisuuteen perustuvasta tila-ajattelusta ensinnäkin keskiajan kristilliseen illusionismiin ja optiikan tutkimukseen sekä renessanssin monista tiloista barokin tilailluusioihin, joiden jälkeen ollaan jo 1800-luvun ”silmän vuosisadassa” ja valo- ja elokuvan vaikutteista ammentavassa maalaustaiteen tila–aika-havainnossa.

Lopuksi päästään modernismin perspektiiveihin, kubismiin, futurismiin ja moniin näkökulmiin 1900-luvun alkuvuosikymmenten taiteessa, jonka lähtökohtana on esimerkiksi eri katsomispisteistä ja -kulmista samanaikaisesti kuvattu liike.

Länsimaisen taiteen kanonisoituun historiaan keskittyvien päälukujen ohessa tehdään taide-ekskursioita muun muassa Egyptiin, Islamiin, Kiinaan ja 1600-luvun Hollantiin sekä nykyteknologian digitaalisiin 3D -mallinnuksiin.

Kirjan aihepiiri ja teosesimerkit ovat usein taidehistoriasta tuttuja. Mutta lähtökohtana on nyt katsoja ja tälle avautuva näkymä taiteen kuvaamaan tilaan ja aikaan sekä siihen, miten tieteen historia ja teoria yhdistyvät taidekäsityksiin.

Taiteen esteettiset ja kerronnalliset pyrkimykset ovat olleet vuosituhansia yhteydessä ihmisen maailmankuvaan, tapaan tehdä havaintoja ympäristöstään. Niin optiikalla, matematiikalla, lääketieteellä ja fysiikalla on oma historiansa kuin myös filosofialla, teologialla, psykologialla tai erilaisilla teknologisilla keksinnöillä. Maailmankuva on aikasidonnaista, kuten myös tapa katsoa ja tulkita taidetta. Niinpä taide onkin hyvä ymmärtää yhteydessä menneisyyteensä, omaan syntyaikaansa.

Kirja muistuttaa, miten moni 1800- ja 1900-luvun vaihteen taidemaalari on ollut hyvin tietoinen paitsi muiden kulttuurien Eurooppaan kulkeutuneesta taiteesta myös kamerasta. Sen yksisilmäisyys on jo pitkään käsitetty vaihtoehdoksi binokulaariselle kahdella silmällä näkemiselle, kun on hyödynnetty valokuvan pysäytetyn kuvan tai elokuvan liikkuvan kuvan mahdollisuuksia rakentaa tila–aikaja liikeulottuvuuksia maalauksiin.

Kamera on tunnettu camera obscurana jo vuosisatoja taiteen modernismia aiemmin.

Kirjan nimikäsitettä perspektiiviä tarkastellaan useista näkökulmista monissa eri luvuissa, jois-

ta kaksi ensimmäistä johdantolukua paneutuvat käsitteeseen perusteellisesti. Jo yleissivistyksen vuoksi on hyvä tietää, että sana perspektiivi on johdannainen latinan sanasta perspectiva (verbi perspicere=nähdä läpi, nähdä tarkasti, nähdä selvästi). Nimitys perspektiivi juontuu kuitenkin uusplatonilaiselta ajalta, jolloin filosofi ja teologi Boethius (484–524 tai 525) otti sanan käyttöön kääntäessään kreikan optiké techne -ilmauksen latinaksi. Perspectiva naturalis tarkoittikin renessanssiajalle asti optiikkaa eli oppia optisista ilmiöistä ja oikeasta näkemisestä. Merkityksen syrjäytti 1400–1500-luvuilla perspectiva artificialis (perspectiva pingendi), joka tarkoitti maalarin rakentamaa keinotekoista lineaarieli keskeisperspektiiviä.

Kauan on oltu siinä käsityksessä, että keskeisperspektiivi on vaikuttanut siihen, miten ihmisen ajattelu suuntautui renessanssin myötä uudelleen. Taidehistorioitsija Erwin Panofsky kirjoitti vuonna 1924 perspektiivistä sittemmin paljon kritisoitua symbolisten muotojen teoriaa, jonka mukaan se oli tyyli­ominaisuus ja väline määrittää kullekin taidekaudelle ominainen tapa havainnoida maailmaa. Kriitikot ovat katsoneet, että Panof­s­ ky sekoitti näkemisen perusteet ja optiset perusteet ja että perspektiivistä on ylipäätään mahdotonta kirjoittaa yhtenäistä teoriaa.

Kirjoittaja on filosofian tohtori, taidehistorioitsija ja -kriitikko.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

69

Haihattelijoita ja jääräpäitä Tapio Markkanen Kristiina Kalleinen: Kuninkaan ja keisarin Nordenskiöldit.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2014.

Nordenskiöldien suku on vaikuttanut Suomen historiassa lähes kolmen vuosisadan ajan. Suvusta on tullut upseereja, tieteenharjoittajia ja tilanomistajia, mystikkoja ja poliittisia jäykkäniskoja. Kristiina Kalleinen tarkastelee kirjassaan suvun jäsenten suhtautumista erityisesti poliittiseen ilmastonmuutokseen, kun Suomi irrotettiin Ruotsin yhteydestä ja tuli osaksi Venäjän imperiumia.

Kalleisen tutkimusmenetelmä pohjautuu mikrohistorialliseen metodiin, jonka keskeisiä käynnistäjiä on Giovanni Levin L’eredita immateriale. Carriere di un esorcista nel Piemonte del seicento (1985).

Levin teos on ilmestynyt suomeksi Kaisa Kinnusen ja Elina Suolahden kääntämänä vuonna 1992 (Aineeton perintö. Manaajapappi ja talonpoikaisyhteisö 1600-luvun Ita­liassa). Menetelmän pyrkimyksenä on löytää historian yleisiä linjoja ja piirteitä tarkastelemalla yksilöiden vaiheita.

Kalleinen on tutkinut Norberg– Nordenberg–Nordenskiöld–Nordeskjöld-suvun vaiheita 1600-luvun jälkipuolelta 1900-luvun jälkipuolelle. Suku on vaikuttanut Ruotsissa ja Suomessa, nykyisin jäseniä on sekä Ruotsissa että Saksassa. Kalleinen on asettanut erityisen huomionsa kohteeksi, miksi Suomen Nordenskiöldit eivät monien muiden säätyläissukujem-

70

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

me tapaan mukautuneet maamme aseman muutokseen vuoden 1809 jälkeen. Hän on löytänytkin perusteltuja ehdotuksia vastauksiksi.

Suomalaisen sukuhaaran kantaisä Johan Eriksson Norberg oli kotoisin Upplannin Nordanåkerista ja muutti Suomeen Wrede-suvun tilanhoitajaksi vuonna 1660.

Hänen puolisonsa Maria Christina Björn oli syntynyt Tukholmassa ja kuoli Sipoon Savijärvellä suuren Pohjan sodan alettua. Pariskunta ehti saada kuusi lasta. Ennen Suomeen muuttoaan Johan Nordberg harjoitti opintoja Uppsalassa ja innostui mineraaleista. Kiinnostus vain kasvoi seuraavissa sukupolvissa.

Varallisuutta ei Norbergeilla alun perin ollut liiemmälti, mutta sodan ja talouslaman aikana perhe pystyi hankkimaan maata ennen venäläismiehityksen eli ison vihan alkua, niin että suvulla oli ennen pitkää hallussaan kolme kartanoa, Sipoon Savijärvi ja Eriksnäs sekä Mäntsälän Frugård. Johan Norberg halusi harjoittaa maataloutta järkiperäisesti ja ilmeisesti siinä onnistuikin, koska 1600-luvun lopun katovuosinakin hän sai korjata runsaat sadot.

Ison vihan vuosina Johan Norberg pakeni Ruotsiin ja jäi sille tielle, mutta kolme poikaa Anders Johan, Carl Fredrik ja Magnus Otto toimivat linnoitusupseereina Suomessa. He muuttivat sukunimensä Nordenbergiksi. Kaksi ensin mainittua aateloitiin vuonna 1751 nimellä Nordenskiöld, haaveellinen kolmas veli Magnus Otto­sotki asiansa poliittisissa haihatteluissa Ruotsin ja Venäjän välillä sekä menetti melkein päänsä. Viimeiset vuotensa hän käytti kotitilallaan kirjoittamalla swedenborgi-

laisia pohdintoja alkemiasta. Ne saivat kasvupohjan Carl Fredrikin pojassa Augustissa. Tämä opiskeli kemiaa ja mineralogiaa Turun akatemiassa ja siirtyi sitten Tukholman vuorikollegioon. Hän matkusti laajasti Euroopan vuorityön keskuksissa, ja hänestä tuli vuonna 1782 Suomen vuoritoimen johtaja. Antti Tuuri on käsitellyt kiehtovasti kaksiosaisessa romaanissaan Alkemistit (2013 ja 2104) Augustin ja hänen kumppaniensa ponnistuksia kullan valmistamiseksi ja hengen jalostamiseksi.

Utopiat veivät Augustin mennessään. Hän lähti perustamaan Uuden Jerusalemin seurakuntaa Länsi-Afrikan Sierra Leoneen ja menehtyi siellä trooppiseen kuumetautiin. Valistusaika ei ollut vain kylmän järjen valtaa. Salaseurat kukoistivat ja kirkastuneen ilmoituksen ohjaamana pyrittiin puhdistamaan niin kultaa kuin ihmistä.

Augustin veli Otto Henrik opiskeli ensin Turun Akatemiassa ja jatkoi sitten meriupseeriksi Karlskronassa. Ajan tapaan hän hankki kokemusta maailmalta ja tarjolla olevista sodista. Hän palveli Ison-Britannian laivastossa.

Kun Yhdysvaltain vapaussota alkoi, hän vaihtoi puolta – mikä ei tuolloin ollut tavatonta – ja taisteli brittejä vastaan Ranskan laivastossa. Hän palasi Ruotsiin ja sai Kustaa III:n vuonna 1788 alkaneessa sodassa Venäjää vastaan monta kertaa pelastaa, mitä pelastettavissa oli, kun muodolliseksi komentajaksi määrätty kyvytön prinssi Kaarle aiheutti typeryydellään lähes täystuhon. Merisodan kuuluisia taisteluita olivat Suursaaren meritaistelu vuonna 1788, Öölannin taistelu seuraavalla purjehduskaudella ja maineikas Viipurin kujan-

juoksu vuonna 1790. Hänet korotettiin vuonna 1815 vapaaherraksi nimellä Nordenskjöld.

Augustin yhdeksän sisaruksen sarjaan kuului myös Adolf Gustaf, joka avioitui Hedvig Eleonora, ”Hedda Nora” Lilliehöökin kanssa. Kiintymys kiviin puhkesi jälleen kukkaan heidän toiseksi nuorimmassaan Nils Gustafissa. Innostusta ja mineraalien tuntemusta hän ammensi jo varhain edellisten sukupolvien Frugårdin kotiin kartuttamista kokoelmista ja kirjastosta. Isänsä toivomuksesta Nils suoritti Turussa juridiikan tutkinnon ja antautui hallintouralle. Suomen kenraalikuvernöörinä toista vuosikymmentä toiminut Fabian Steinheil piti Suomen malmien etsintää ja kaivostoiminnan edistämistä tärkeänä. Hän havaitsi pian Nilsin kiinnostuksen ja ohjasi hänet luonnonvarojen etsintään. Niin hallintojuristista tuli vuorimies. Steinheil ja kreivi Rumjantsev järjestivät Nilsille taloudellista tukea ulkomaisiin opintoihin muun muassa johtavan mineraalikemistin J. J. Berzeliuksen oppilaana Tukholmassa sekä laajoilla matkoilla Manner-Euroopassa, Englannissa, Skotlannissa ja Venäjällä.

Nils Nordenskiöldistä tuli Suomen vuorikonttorin yli-intendentti vuonna 1823. Nils Nordenskiöld oli innostunut malminetsinnästä ja Suomen geologisesta kartoittamisesta, mutta teollisuusyrittäjät eli ruukinpatruunat eivät. He olivat tottuneet toimimaan lähinnä Ruotsista tuodun malmin varassa ja katsoivat kalliin prospektoinnin ja perustutkimuksen turhaksi investoinniksi.

Nordenskiöldien miesten toimiessa julkisuudessa, naiset olivat yleensä taka-alalla. Heidän elä-

mänsä ja ajatuksensa käyvät ilmi lähinnä vain kirjeistä toisilleen, miehilleen tai veljilleen. Pääasiassa kirjeenvaihtoa tutkimalla Kalleinen osoittaa, kuinka avuton Nils Nordenskiöld oli hoitamaan perheen taloutta. Hänellä oli paljon taloudellisen toimeliaisuuden ideoi­ ta, mutta ne eivät tahtoneet onnistua. Matkoilta tuli kotiin kirjeitä, joissa ilmoitettiin että oli tullut tarve pistäytyä vielä jossakin tai ettei laboratoriokoe ollut vielä onnistunut. Voi kuvitella, että vaimolla oli jatkuva huoli ja työ pitää kartano sekä perheen talous pystyssä.

Nilsin johdolla tehty uraauurtava Suomen mineraloginen kartoitus ja monet aloitteet geologisen tutkimustoiminnan saattamiseksi vakinaiselle pohjalle olivat hänen ansioitaan. Hänen osuutensa Suomen Tiedeseuran perustamisessa, oli myös keskeinen.

Nordenskiöldeistä maineikkain Nils Adolf Erik syntyi Helsingissä Nils Nordenskiöldin ja Sofia von Haartmanin kolmantena lapsena.

Sofia von Haartmanin 19 vuotta vanhempi velipuoli oli vaikutusvaltainen ”hänen hirmuisuutensa” Lars Gabriel von Haartman. Osaltaan isän innostamana Adolfista varttui etevä ja pian kansainvälisesti arvostettu tutkija, jolle valmisteltiin geologian ja mineralo­gian oppituolia yliopistoon. Poliittisesti naiivin jäykkäniskaisena hän joutui lähtemään Suomesta. Ura aukeni Ruotsissa, jossa hänestä tuli johtava pohjoisten alueiden tutkimusmatkailija ja sen myötä kartanlaadinnan historian uranuurtaja.

Adolf Nordenskiöld avioitui Anna Mannerheimin – tulevan Suomen marsalkan tädin – kanssa. Heidän lapsistaan Gustaf sairastui keuhkotautiin. Paranemista

etsiessään hän hakeutui kuiviin ilmastoihin. Gustaf kokosi laajan aineiston pueblo-intiaanien muinaisesta asuinpaikasta Mesa Verdestä Coloradossa. Gustaf Nordenskiöldin kuoleman jälkeen tunnettu kulttuurimesenaatti Herman Antell osti kokoelman. Sen tähden yksi Uuden maailman menneisyyden arvokkaimmista aineistoista on Suomessa. Anna ja Adolf Nordenskiöldin nuorin poika Erland kunnostautui puolestaan Etelä-Amerikan kulttuurien tutkijana.

Adolf Erikin nuorin veli Karl toimi Evon metsopiston opettajana ja sittemmin Meteorologisen päälaitoksen, nykyisen Ilmatieteen laitoksen, johtajana. Hän osallistui keskeisesti vakuutusyhtiö Kalevan perustamiseen. Adolf Erikin veljenpoika Erik avioitui Henriette Sederholmin kanssa. Erikistä tuli Helsingin yliopistossa biologi.

Hän muutti Ruotsiin vuonna 1917 ja kirjoitti kansainvälisesti tunnetun biologian historian, jota on pidetty tieteenalansa viimeisenä kokonaishistoriana. Mutta onpa biologiakin vuosisadassa kasvanut suunnattoman laajaksi.

Kalleinen on kirjassaan tarkastellut Nordenskiöldejä esimerkkinä suvusta, joka oli haluton mukautumaan Suomen uuteen asemaan Venäjän imperiumin osana, toisin kuin monet muut. Hän esittää siitä puhuttelevia näyttöjä ja osoittaa sukuverkoston merkityksen, mutta lukija, joka kirjoittajan tapaan ei tunne aihepiiriä lähemmin, olisi mielellään nähnyt vertailuksi tapauksia, joissa myös on ollut sukusiteiden, kielen ja toimentulomahdollisuuksien puolesta mahdollista tehdä samanlaisia valintoja. Kalleinen kyllä viittaa Jan Samuelssonin tutkimukseen tästä aiheesta.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

71

Matkan varrella lukija saa vaikutelman, että suvun miehissä esiintyi harvinaisen paljon haihattelua, epäkäytännöllistä elämänasennetta ja jääräpäisyyttä, jotka olivat omiaan johtamaan vaikeuk­ siin missä oloissa tahansa. Nils Nordenskiöld ei osoittanut merkkejä, että hänen olisi ollut vaikea hyväksyä Suomen asemaa Venäjän yhtey­dessä. Hän jopa kehotti poikaansa Adolfia opettelemaan venäjää. Kalleinen katsoo, että siinä tiede ja sen etu saneli Nilsin asenteen.

Kalleinen hahmottelee Norden­ skiöldien avioliittostrate­ giaa naimakaupoissa. Suomeen asettuneen kantaisän Johan Norbergin lapsista kaksi avioi­tui Ramsayn sukuun, myöhemmin kolmessa sukupolvessa naitiin kerran Sederholmin suvusta, lisäksi solmittiin muutama serkusavioliitto. Kerrankos sisarukset löysivät puolisonsa sisaruksista? Aihealuetta tuntematon lukija kaipaisi myös tässä vertailuesimerkkejä yleiskuvan hahmottamiseksi.

Suomen viimeiset Nordenskiöldit, edellä mainitun Karlin lapsettomat tyttäret Eva ja Iri kuolivat vuonna 1936 vain kuukauden välein. Ruotsin Nordenskiöldit pitävät yhteyttä Suomeen. Vuonna 2013 heitä vieraili Suomessa yli 80 hengen ryhmä tutustumassa muun muassa Kansalliskirjaston ja Kansallismuseon järjestämään näyttelyyn, jonka aiheina olivat A. E. Nordenskiöldin karttakokoelma ja hänen elämäntyönsä. Näyttelyssä oli myös esillä Adolf Nordenskiöldin työpöytä, jonka suku lahjoitti Suomen kansallismuseolle.

Kirjoittaja tutkii ja opettaa tähtitiedettä ja tieteenhistoriaa Helsingin yliopistossa.

72

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

Yhdysvaltain liittovaltion aatteellinen perusta Pauliina Raento Ari Helo: Yhdysvaltain demokratian synty. Unionin idea ja amerikkalainen historiakäsitys.

Gaudeamus 2014.

Yhdysvaltalaisessa laki- ja rikossarjassa todistajanaitioon kutsuttu syytetty vetoaa ”viidenteen lisäykseen” ja kieltäytyy vastaamasta hänelle esitettyihin kysymyksiin. Tutussa kohtauksessa vierasta monelle suomalaiselle katsojalle lienee se, mitä on lisätty, minne ja miksi.

Vetoomus nojaa yhteen kymmenestä kansalaisoikeusartiklasta, joilla Yhdysvaltain perustuslakia täydennettiin pian sen kirjoittamisen jälkeen 1700-luvun lopulla. Viides lisäys suojaa yksilön ”henkeä, vapautta ja omaisuutta”. Tämän mukaisesti se takaa, ettei rikos­asiassa joudu todistamaan itseään vastaan tai tule haastetuksi oikeuteen kahdesti samasta rikoksesta. Englanniksi nimellä Bill of Rights tunnettu kokonaisuus ratkaisi tärkeän kiistan Yhdysvaltain hallitusmuodosta, sillä se sai osavaltiot hyväksymään uuden perustuslain ja liittovaltion. Artiklat myös vaikuttivat kauaskantoisesti siihen, miten perustuslaillisuus länsimaissa ymmärretään.

Lisäykset kuvastavat myös federalismin ikiaikaista kiistaa siitä, paljonko alueellista epätasa-arvoa liittovaltiossa pitäisi sietää. Päätöksenteon läheisyysperiaatetta toteutettaessa pohditaan siis sitä, kuinka vapaasti osavaltiot tai paikallishallinto voivat päättää koulutuksesta ja työoloista, ja kuinka kirjavaksi kokonaisuus voi muodostua. Yh-

dysvaltain perustuslaissa kiista toimivallasta näkyy kymmenennessä lisäyksessä, joka tekee myönnytyksen liittovaltion vastustajille ja vahvojen osavaltioiden puolustajille.

Sen mukaan kaikki ne valtaoikeudet, joita perustuslaki ei määrittele liittovaltiolle kuuluviksi, kuuluvat ”osavaltioille tai kansalle”.

Perustuslain ylimmän tulkitsijan tehtävä lankesi pian liittovaltion korkeimmalle oikeudelle, jolle alun perin kaavailtiin vähäisempää roolia. Tuomioistuimen merkitys maan sisäisten valtasuhteiden tasapainottajana on näkynyt muun muassa ennakkopäätöksissä intiaanien ja naisten oikeuksista. Läheisyysperiaate sisältyykin tavalla tai toisella useimpiin korkeimman oikeuden tuomioihin maassa, jossa hallinnon kokonaiskuvaa voi perustellusti kutsua kaoot­tiseksi.

Vasta sisällissota vuosina 1861– 65 teki Yhdysvalloista kansallisen liittovaltion, josta yksittäinen osavaltio ei voi erota. Sodan lopputulos ei ollut mitenkään ennalta määrätty, toisin kuin Yhdysvaltain kansallinen kertomus antaa ymmärtää.

Siinä korostuu ajatus liittovaltion ”perustajaisien” ihanteiden vähittäisestä, kohtalonomaisesta toteutumisesta kansakunnan myöhemmässä historiassa. Unio­ nin voitosta tai orjatalouden lopusta eteläosavaltioissa ei kuitenkaan ollut varmuutta sodan syttyes­ sä, eikä orjien vapautus johtunut Yhdysvaltain vallankumouksesta ja itsenäistymisestä 1700-luvulla. Unio­ nin sodanaikainen presidentti Abraham Lincoln taipui orjien vapauttamisen kannalle vasta vuonna 1863, kun siitä oli tullut poliittisesti välttämätöntä pitkän sodankäynnin oikeuttamiseksi. Mustien ame-

rikkalaisten uutta asemaa eivät siis ratkaisseet presidentti Thomas Jeffersonin (1801–09) valistushenkiset ihmisoikeusihanteet (joissa perustuslaillinen tasaveroisuus koski vain valkoisia miehiä). Sisällissodan päättyminen unionin voittoon ei myöskään tarkoittanut väistämätöntä paluuta alkuperäiseen liittovaltioon. Sen sijaan Yhdysvaltoja, kuten kaikkia muitakin yhteiskuntia, muovaa raadollinen kamppailu vallasta, ja historialta puuttuu ennalta määrätty suunta.

Amerikkalaisessa ajattelussa johtajan arvon määrittelee hänen luonteensa. Tasavaltalaisten mielestä miehistä kyvykkäimmät ja oikeamielisimmät olivat ”luonnollisia aristokraatteja”, jotka kansa halusi valita edustajikseen yhteisen edun nimissä. Vaalien tehtäväksi tuli siis nostaa johtajiksi luotettavimmat ja lahjakkaimmat miehet, joiden näytöt viime kädessä syntyisivät politiikkaa tekemällä. Tavalliset kansalaiset kykenisivät arvioimaan ihmisluontoa ja johtamisen tuloksia siinä missä koulutettu eliittikin. Eri mieltä tosin oltiin siitä, miten varallisuus vaikutti vastuullisuuteen ja kunniaan.

Johtajissa on arvostettu eri ominaisuuksia olosuhteiden muuttuessa. Levottomalla 1700- ja 1800-luvulla heiltä edellytettiin malttia ja rauhallisuutta, kun taas nykypäivän globaalissa markkinataloudessa mediaa ja kansalaisia kiinnostaa kyky empatiaan. Korkean moraalin ja yritteliäisyyden lisäksi on osoitettava tunneälyä, joka amerikkalaisessa yhteiskunnassa korostuu kaikessa kommunikaatiossa. Myötäelämisessä epäonnistui esimerkiksi presidentti George W. Bush, kun hurrikaani Katrina iski New Orleansiin vuonna 2005.

Katastrofin huonon hoidon lisäksi hänet haukuttiin yli puoluerajojen siitä, ettei hän matkustanut tapaamaan tuhoalueen ihmisiä myrskyn laannuttua.

Yhdysvaltain perustamiskauteen liittyvät arvot ja aatteelliset erimielisyydet valaisevat kansalaisten valintojen lisäksi sitä, miksi heidän suhteensa edustukselliseen demokratiaan on historiallisesti herkkä, miksi valtioon suhtaudutaan epäluuloisesti ja miksi läheisyysperiaatetta alati koetellaan. Aktiivisen kansalaisdemokratian pitkä perinne on ohjannut monet amerikkalaiset vaaliuurnien sijasta barrikadeille ja mielipidemarsseille sekä vaikuttamaan kansalaisjärjestöissä, kirkoissa ja hyväntekeväisyyskampanjoissa. Median asema vallan kriittisenä vahtina mielletään yhä riippumattomaksi ja vahvaksi.

Tämän kaiken voi oppia Yhdysvaltoihin erikoistuneen aatehistorioitsija Ari Helon näkemyksellisestä kirjasta, jossa käsitellään maan perustajien ajatusmaailmaa ja liittovaltion muotoutumista valtakamppailujen tuloksena. Helo esittää liittovaltion ja sen demokratian synnyn ainutkertaisena poliittisena prosessina ja selventää käsitteellisesti, mistä perustuslakiin kirjatussa tasavaltalaisessa hallitusmuodossa oli kysymys.

Erityistä huomiota saavat George Washingtonin (1789–97), John Adamsin (1797–1801) ja Thomas Jeffersonin (1801–09) presidenttikaudet, minkä jälkeen tarkastellaan unionin myöhempää kehitystä. Kirjan toiseen osaan on koottu perustamiskauden tärkeimmät dokumentit suomeksi: itsenäisyysjulistus (1776), unionin konfederaatioartiklat (1781), valikoima tärkeimpiä federalistikirjoituksia (ja

yksi antifederalistiessee), perustuslaki (1787) ja sen lisäykset. Informatiivista kuvitusta häiritsee karttojen ahdas taitto.

Helo vaatii lukijaltaan vankkoja tietoja länsimaisesta aatehisto­ riasta, valtio-opista ja Yhdysvalloista sekä luottaa tämän kykyyn yhdistellä asioita. Kirjan alussa kerrotaan Bostonin teekapinana tunnetusta protestista (1773), jossa kärjistyivät kiistat siirtomaan oikeudesta itsemääräämiseen ja brittien verolainsäädännöstä. Asiaan olisi ollut paikallaan palata lopussa, jossa unionin kehityskatsauksen päätteeksi mainitaan ”perustava yhteiskunta-ajattelun jakolinja” ja siitä juontuva ”ennennäkemätön ideologinen vastakkainasettelu” nykypäivän Yhdysvalloissa. Tämän vastakkainasettelun yksi ilmentymä on Bostonin kapinaan nimessään viittaava Teekutsuliike, jonka populistisen, konservatiivisen viestin kärkiin lukeutuvat alhainen verotus, liittovaltion velan ja vaikutusvallan vähentäminen ja vahvat yksilönvapaudet. Selventämättä jää muitakin sellaisia asiayhteyksiä, jotka voisivat laajentaa kiinnostavan kirjan hyötyä Yhdysvaltoja seuraaville lukijoille ja perusopiskelijoille.

Kirjoittaja on kulttuurimaantieteen professori Helsingin yliopistossa.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

73

Historian läsnäolo arkielämässä Ossi Kokkonen Jukka Rantala ja Sirkka Ahonen: Ajan merkit. Historian käyttö ja opetus. Gaudeamus 2015.

Jukka Rantala ja Sirkka Ahonen ovat Helsingin yliopiston histo­ riallis-yhteiskuntatiedollisen kasvatuksen professoreja. Ahonen on viran emerita, Rantala nykyinen haltija. Molemmat ovat kirjoittaneet laajasti historiallisen ajattelun oppimisesta ja historian käytöstä yhteiskunnassa. Ajan merkit onkin kahden kokeneen historiandidaktikon synteesi. Ajankohtaiseksi teoksen tekee se, että vuonna 2016 peruskoulussa ja lukiossa astuvat voimaan uudet opetussuunnitelman perusteet, joissa määritellään historian opetuksen uudet sisällöt ja tavoitteet.

Teoksen ydinyleisö on histo­ rian­opettajat, joita varten siinä on käytännöllisiä neuvoja opetuksen järjestämiseen. Ajan merkkejä ei silti pidä tulkita vain ammatilliseksi käsikirjaksi, vaan se on samalla puheenvuoro historiatiedon luonteesta. Sitä voikin suositella kaikille, jotka joutuvat työssään kysymään itseltään, miten ja mihin historiaa käytetään.

Teoksen tärkein käsite on historiakulttuuri, jolla tarkoitetaan erilaisia menneisyyttä koskevien mielikuvien tuottamisen ja käyttämisen tapoja. Historiakulttuuri muodostuu muun muassa museoista, muistomerkeistä ja merkkipäivistä, historiallisista romaaneista ja tietokonepeleistä. Historiakulttuuria on tutkittu runsaasti viime vuosikymmeninä. Tällöin on havaittu,

74

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

että se vaikuttaa akateemista historiantutkimusta tai koulunopetusta voimakkaammin ihmisten menneisyyskuvaan.

Rantala ja Ahonen korostavat sitä, kuinka historiakulttuuri ja yhteisön muisti muokkaavat ihmisten kuvaa menneisyydestä. He menevät jopa niin pitkälle, että väittävät muistelun ja akateemisen tutkimuksen asettuvan yhtä arvokkaiksi osiksi laajaa ja vaikeasti rajattavaa historian kenttää. Valitettavasti he eivät perustele tätä radikaalia näkemystään kunnolla.

Kirjan tekijät kehottavat opettajia hyödyntämään oppilaiden omasta kokemusmaailmasta kumpuavia arjen selviytymistarinoita. Näitä tarinoita voidaan työstää yhdessä ja sitoa ne osaksi yhteistä historiaa, jolloin oppilaiden suhde menneisyyteen muodostuisi eläväksi. Lisäksi oppilaiden omat tarinat voivat auttaa eri taustoista tulevia oppilaita ymmärtämään toisiaan paremmin. Tällä olisi suuri kasvatuksellinen merkitys, sillä monikulttuurisessa Suomessa elää rinnakkain erilaisia menneisyyskuvia omaavia yhteisöjä.

Historiakulttuuriin kuuluu myös kaupallisista intresseistä tehdyt historiaviihteen tuotteet, kuten historialliset elokuvat tai menneisyyteen sijoitetut tietokonepelit.

Nämä historian viihteelliset esitykset ovat koululle hankala pala. Monet opettajat pelkäävät, että historiaviihde luo taiteellisen vapauden varjolla virheellistä kuvaa menneisyydestä. Pelko perustuu sille, että historian oppisisällöt ovat rakentuneet historiatieteelle, joka puolestaan on halunnut erottautua jyrkästi viihteellisistä menneisyyden tulkinnoista. Koulun pitäisi Rantalan ja Ahosen mielestä kuitenkin käyt-

tää hyväkseen historiaviihdettä, sillä se vaikuttaa joka tapauksessa oppilaiden käsityksiin menneisyydestä. Nuoret voivat viettää runsaasti aikaa tietokonepelien menneissä maailmoissa. Mielestäni historiaviihde sopii etenkin kiinnostuksen herättämiseen ja opetuksen elävöittämiseen sekä lähdekriittisten taitojen kehittämiseen.

Historiakulttuurin mahdollisuudet opetuksessa perustuvat ennen kaikkea siihen, että oppilaat eivät tee eroa koululuokassa ja sen ulkopuolella omaksumansa historian välillä. Kun historian läsnäolo arjessa tehdään näkyväksi, koulussa opittu tieto kiinnittyy paremmin ympäröivään yhteiskuntaan. Tämä auttaa oppilaita omaksumaan oppisisältöjä syvällisemmin ja toisaalta käsittelemään kriittisesti koulun ulkopuolella kohtaamaansa historiakulttuuria. Parhaassa tapauksessa historiakulttuuriin avoimesti suhtautuva opetus herättää pysyvän kiinnostuksen historiaa kohtaan.

Miksi historiaa opetetaan?

Kansallinen historia oli keskeinen sidosaine, jolla luotiin kansallisvaltioon yhteenkuuluvuuden tunnetta. Historia oli kansallinen kertomus, joka opetettiin kansakoulussa uusille ikäluokille. Näin lapset oppivat arvostamaan esi-isiensä pyrintöjä ja tulivat osaksi kansallisen kertomuksen jatkumoa. Sittemmin vähemmistöjä tutkineet historioitsijat ovat osoittaneet, että suuren kansallisen kertomuksen varjoihin jäi aina ihmisryhmiä, jotka eivät mahtuneet kansakunnan rakentamisprojektin yhteiseen identiteettikertomukseen. Suomessa ulkopuolisuus on koskenut esimerkiksi romaneja ja saamelaisia.

Jälkinationalistinen historiankirjoitus on pyrkinyt vapauttamaan historianopetuksen ideologioista, mutta sen vaikutukset kouluopetukseen ovat olleet vaatimattomia. Oppikirjat rakentuvat edelleen kansallisen historian kehikolle, jossa menneisyyttä tarkastellaan pääasiassa poliittisten tapahtumien sarjana. Tradition voimasta kertoo sekin, että lukion uudessa opetussuunnitelmassa kulttuuri- ja aatehistoriaa sisältävä kurssi muuttuu vapaaehtoiseksi.

Historianopetus ei voi koskaan olla ideologioista vapaata. Historia on vahvasti yhteiskunnallinen aine, joka toteuttaa koulun laajaalaisia kasvatuksellisia ja yhteiskunnallisia tehtäviä, kuten ihmisoikeuksien, suvaitsevaisuuden ja rauhan edistämistä. Parhaimmillaan historianopetus auttaa nuoria ymmärtämään, että ihmiset muuttavat yhteiskuntaa omalla toiminnallaan. Tämän ymmärryksen soisi voimauttavan oppilaita toimimaan myös itse aktiivisina kansalaisina omassa elämässään.

Aktiivisen kansalaisuuden näkökulmasta onkin yllättävää, kuinka kriittisesti Rantala ja Ahonen suhtautuvat ilmiöpohjaiseen opiskeluun, jossa tutkimuskohteeksi valittua ilmiötä tarkastellaan eri näkökulmista useiden oppiaineiden yhteistyönä. Ilmiöpohjainen lähestymistapa on kovassa nosteessa tämän päivän koulumaailmassa, sillä sen katsotaan vastaavan yhteiskunnallisia tarpeita ja tilanteita sekä innostavan oppilaita tutkivaan oppimiseen. Rantala ja Ahonen kuitenkin pelkäävät, että historiallisen tiedon luonne ei välttämättä tule siinä esiin. Ymmärrän huolen, mutta koen, että historiallis-yhteiskuntatiedollinen näkökulma voi ri-

kastuttaa ilmiöpohjaista opiskelua, jossa luonnontiede- ja kielipainotukset helposti korostuvat.

Historianopetuksen kaksi traditiota

Perinteinen historianopetus on kärjistetysti poliittista, suurmieskeskeistä kansallista historiaa. Se tarkastelee menneisyyttä nykypäivästä käsin ja selittää asioiden nykyistä tilaa menneisyyden tapahtumilla. Osa oppilaista on voinut kokea perinteisen opetuksen tylsäksi, sillä se ei välttämättä kiinnity heidän omaan elämäänsä. Toisaalta se muodostaa selkeärajaisen ja helposti hallittavan kokonaisuuden, jonka omaksuminen onnistuu ahkerasti lukemalla.

Viime vuosikymmeninä yleistynyt vaihtoehtoinen historianopetus puolestaan pyrkii kasvattamaan kriittisiä kansalaisia, jotka kehittävät historiantaitojaan, kuten lähdekritiikkiä ja tiedon kriittistä arviointia. Oppilaat oppivat, että ilmiöiden tulkinnat muuttuvat näkökulman mukaan ja että eri ihmisryhmät voivat kokea saman asian­hyvin eri tavoin.

Opetussuunnitelmien perusteella voisi kuvitella, että suomalaisessa historianopetuksessa korostuu nykyään vaihtoehtoisen opetuksen taidolliset piirteet. Todellisuudessa muutos on kuitenkin ollut hidas. Opettajille tehtyjen kyselytutkimusten ja valtakunnallisten kokeiden perusteella on käynyt ilmi, että opettajat ovat pääosin pitäytyneet perinteisessä opetuksessa.

Muutoksen hitauteen on useita syitä. Lukiossa ylioppilaskirjoitukset ohjaavat opiskelua voimakkaasti. Niin kauan kun ylioppilaskokeessa mitataan täyteen ahdettujen lukion kurssien faktojen

muistamista, valtaosa opettajista kokee historian taitoja korostavan opettamisen ajankäytöllisesti mahdottomaksi. Taitopainotusta on helpompi sisällyttää koulukohtaisiin erikoiskursseihin, mutta kireän kuntatalouden vallitessa näiden tarjontaa on vähennetty. Samaan aikaan opetusryhmiä on säästösyistä suurennettu, mikä osaltaan vaikeuttaa taitopainotuksen lisäämistä.

Rantalan ja Ahosen mukaan historiakulttuurista ammentava ja oppilaiden arkeen kiinnittyvä, tulkintojen monimuotoisuuden hyväksyvä ja historiantaitoja korostava lähestymistapa sopii nykyajan vaatimuksiin paremmin kuin kansallisen historiantutkimuksen traditiolle rakentava perinteinen opetus. Tämä vastaa myös uuden opetussuunnitelman linjaa, jossa oppisisältöjä on karsittu ja taitopainotusta korostettu. On kiinnostava nähdä, onnistuuko taitopainotteinen historianopetus lyömään itsensä lopulta läpi.

Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti ja Porkkalan lukion historian ja yhteiskuntaopin opettaja.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

75

Kohti ihmisten arkea Pekka Wahlstedt C. Wright Mills: Sosiologinen mielikuvitus. Suomentanut Antti Karisto ym. Gaudeamus 2015.

Yhdysvaltalainen sosiologi C. Wright Mills (1916–62) kirjoitti teoksensa Sosiologinen mielikuvitus jo vuonna 1959. Kirja käännettiinkin suomeksi vuonna 1982, mutta nyt se on julkaistu uudestaan Juha Suorannan pienellä C. Wright Millsin elämäntyötä esittelevällä luvulla varustettuna. Uusintapainoksen syynä on, että edellinen painos on jo aikoja sitten myyty loppuun.

Eikä syyttä, sillä yhdysvaltalaisen sosiologian omantienkulkija ja toisinajattelija vaikutti 1960-luvulla paljon niin uusvasemmistolaisiin opiskelijoihin kuin hippeihin ja muihin vaihtoehtoisen elämäntavan valinneisiin. Yksi Millsin ja sosiologisen mielikuvituksen tunnusmerkeistä onkin, että sosiologista mielikuvitusta käyttävä ei asemoi itseään mihinkään tiettyyn lokeroon, vaan yhdistelee vapaasti mitä erilaisimpia näkökulmia ja ajatuksia keskenään. Tärkein ylitettävä kuilu on akateemisen teoreettisen ajattelun ja tavallisen ihmisen arjen välillä.

Mills arvosteleekin sosiologian menetelmiä ja viitekehyksiä tarkastelevissa luvuissa käytännöstä vieraantunutta ”yleistä teoriaa” ja luonnontieteelisiin teknisiin menetelmiin rajoittunutta ”abstraktia empirismiä”. Edellinen on täysin eksynyt ja lukkiutunut monimutkaisiin teorioihin sekä mutkikkaaseen kieleen. Jälkimmäinen on tosin yhteydessä ihmisiin, mutta ainoastaan tilastollisia menetelmiä

76

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

käyttävien haastattelujen muodossa, jotka keskittyvät pieniin merkityksettömiin yksityiskohtiin ja unohtavat suuret rakenteelliset kokonaisuudet, joiden kartoittaminen on sosiologian varsinainen tehtävä.

Suositut haastattelututkimukset ajavatkin liike-elämän ja valtaa pitävän eliitin etuja, kun sosiologian varsinainen tehtävä olisi koko yhteiskunnan hyvän edistäminen.

Mills syyttää aikansa sosiologiaa paitsi mielikuvituksen puutteesta, myös klassisen maailmaa parantavan yhteiskuntatieteen perinteen hylkäämisestä.

Millsin esikuvia olivatkin muun muassa Karl Marx, Max Weber sekä teorian ja toiminnan vuorovaikutusta painottanut pragmatistinen traditio. Lisäksi sosiologista mielikuvitustaan kehittävä Mills luki paljon yhteiskunnallisiin ongelmiin pureutunutta kaunokirjallisuutta, kuten Honoré de Balzacin ja Gustave Flaubertin teoksia.

Monet Millsin arvostelemat asiat ovat meidän aikanamme vain vahvistuneet. Tutkijoiden riippuvuus tieteen ulkopuolisista tahoista ja rahoituksesta on vain korostunut. Kapinoimisen sijasta tutkijoista on tullut erikoistuneita teknikkoja ja byrokraatteja, jotka edustavat ja palvelevat enemmän hallintoa kuin vapaata ja kriittistä tiedettä.

Mills toteaakin, että akateemisille ihmisille on avautunut kokonaan uudenlainen ammattipolku, joka poikkeaa perinteisestä professorin urasta. Hän kutsuu sitä ”uuden yrittäjän” uraksi. Uusi yrittäjä toimii tiiviissä kosketuksessa liikemaailman kanssa. Kirjan uudelleen julkaiseminen on siis enemmän kuin paikallaan. Monet yhteiskunnalliset ongelmat, joiden selvittäminen tai selvittämisessä auttami-

nen kuuluu nimenomaan sosiologian tehtäviin, ovat vain kärjistyneet.

Etenkin pienen ihmisen asema on monimutkaistunut entistä suuremmassa ja abstraktimmassa maailmassa. Kytkentöjä erilaisten yhteiskunnallisten asioiden välillä paljastava sosiologia voi auttaa ihmistä ymmärtämään ja vaikuttamaan suureen järjestelmään. Nyt globalisaation aikoina ihmisen on entistä vaikeampi hahmottaa yhteyksiä suurten yhteiskunnallisten muutosten ja oman arkielämänsä välillä.

Sosiologian tärkein tehtävä on auttaa ihmisiä ottamaan yhteiskunta, joka on heidän oma luomuksensa, haltuun sen sijaan, että se hallitsee ja heittelee heitä miten sattuu.

Mills arvosteleekin tieteen kieltä abstraktisuudesta ja vaikeaselkoisuudesta. Tiede ei jargonia edellytä ja tyrkytä, vaan monimutkaisen kielenkäytön takana on tutkijan egoistinen tarve olla tutkittaviensa yläpuolella. Mills itse kirjoittaa selkeästi ja puhuttelevasti.

Kirjassa hän kertoo yksityiskohtaisesti, miten viljelee omaa sosiologista mielikuvitustaan ja kuinka hän rakentaa sen pohjalta tutkimusta. Yksi tärkeä vinkki on alituinen muistiinpanojen tekeminen siellä, missä milloinkin sattuu liikkumaan ja olemaan – tiede ei ole vain ammatti, vaan ennen kaikkea elämäntapa.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kriitikko.

Utopian jäljillä Jan Forsman Keijo Lakkala: Utopia tänään – Yhteiskunnallisen mielikuvituksen metodologiaa. Kampus kustannus 2014.

Tällaista valtiota ja valtiomuotoa minä siis sanon hyväksi ja oikeaksi, ja tällaista miestä samoin. Ja jos kerran tämä valtio on oikea, katson muiden olevan huonoja ja epäonnistuneen sekä oman hallintonsa järjestämisessä että yrityksessään muovata yksityisten kansalaisten sielua.

Platon, Valtio1

Mikä on poliittisen keskustelun tarkoitus? Onko se pelkkää argumentaatiota, arvojen kautta käytävää diskurssia siitä, mikä on paras näkemys? Jos näin on, kuinka suhtautua eroon ”arvojen” ja ”tosiasioiden” välillä? Onko olemassa arvoista vapaita tosiasioita, todellisuuden objektiivisia realiteetteja, jotka kaikkien meidän on hyväksyttävä, arvoistamme riippumatta? Tai, kuten Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen asian alkuvuodesta ilmaisi, pitäisikö ensin tutustua ”faktoihin ja numeroihin” ja vasta sen jälkeen keskustella arvoista.2 Vai onko poliittisen keskustelun merkitys jotain yleisempää, jotain joka ylittää keskustelut ”faktoista ja numeroista”? Onko ylipäätään olemassa ”tosiseikkaa”, johon ei suhtauduttaisi arvojen tai ideo­ logian kautta?

Teoksessaan Keijo Lakkala kan1 Platon, Valtio, 449a.

2 Yle-Uutiset, 31.1.2015. ” Pääjohtaja Liikanen: Puolueiden pitäisi tunnustaa faktat ja luvut ennen vaaleja”. Verkossa: http://yle.fi/uutiset/paajohtaja_liikanen_puolueiden_pitaisi_tunnustaa_faktat_ ja_luvut_ennen_vaalej a/7773074

nattaa selvästi jälkimmäistä vaihtoehtoa. ”Tieteellä objektiivisena prosessina”, Lakkala kirjoittaa, ”on aina reaalisia vaikutuksia ja sitoumuksia ympäröivään todellisuuteen. Erityisesti yhteiskuntatieteilijöiden olisi tämä tajuttava ja reflektoitava omaa asemaansa yhteiskunnallisessa todellisuudessa” (s.

20). Lakkalan mukaan tieteilijöiden pitäisi asian ymmärtämisen lisäksi siis eksplikoida julkisessa keskustelussa. Poliittinen sitoutuneisuus sekoitetaan liian helposti faktojen mielivaltaiseen muunteluun – objektiivisuus ja neutraalisuus eivät suinkaan ole tässä yhteydessä synonyymisiä. ”Vaikka tieteen sisällöt eivät olisikaan poliittisia luonteeltaan, on tieteentekijöiden toiminta, joka on luonteeltaan sosiaalista ja yhteiskunnallista, ainakin potentiaalisesti ja piilevästi poliittista vaikutuksiltaan” (s. 22). Tästä syystä Lakkala tyrmää kokonaan liikasmaisen puheen faktoihin ja numeroihin pohjaavasta, arvojen ja ideologioiden ulkoisesta poliittisesta kentästä ja lähestyy itse aihetta kokonaisvaltaisemmin. Poliittinen diskurssi ei ole Lakkalalle ”tosiseikkojen” ulkopuolista kiistelyä arvoista ja leikkauskohteista. Se on tosiseikkojen ja maailmankuvan sisällyttävää kanssakäymistä, jonka tarkoituksena on suunnata katse kohti parempaa yhteiskuntaa, parempaa maailmaa. Poliittinen diskurssi on siten aina suoraan tekemisissä utopioiden kanssa.

Utopia abstraktina ja konkreettisena mahdollisuutena

Termi utopia on peräisin Thomas Moren samannimisestä kirjasta (1516), jossa More kuvaa Atlantin valtamerellä sijaitsevan saa-

ren ihanneyhteiskuntaa. Sana tulee alun perin kreikasta (ou topov, paikka, jota ei ole). Myöhemmin se on pikemminkin liitetty käsitteeseen eutopov, hyvä paikka (eu- = hyvä). Tähän jälkimmäiseen käsitteeseen myös Lakkalan määritelmä lähinnä perustuu. Poliittinen utopiakeskustelu ei pyri ajatuskokeen tasolla tehtävään mielikuvitusleikkiin (niin kutsuttujen abstraktien utopioiden luomiseen), vaan konkreettisiin malleihin yhteiskunnallisen tulevaisuuden suunnasta.

Teoksensa ensimmäisessä varsinaisessa kappaleessa Lakkala kuvaakin utopioiden historiaa, erityisesti klassisten utopiakuvausten kautta. Moren Utopian ja Platonin Valtion kaltaisten selkeiden esimerkkien lisäksi hän nostaa esiin myös sellaisia vähemmän tunnettuja klassikoita, kuten Francis Baconin Uusi Atlantis ja Tommaso Campanellan Aurinkokaupunki.

Näitä Lakkala käsittelee tarkkasanaisesti ja syvällisesti, tuoden erityisesti esiin niiden eroa nykyiseen utopiakeskusteluun.

Pääosa teoksesta käsittelee kuitenkin saksalaista filosofista teoreetikkoa Ernst Blochia (1885– 1977). Bloch oli poliittinen filosofi, jonka näkemyksissä kajastaa erityisesti Karl Marxin vaikutus. Yksi Lakkalan kirjan luvuista käsitteleekin Blochin epäkonventionaalisia tulkintoja Marxin tekstistä Teesejä Feurbachista. Pääasiallisesti Lakkala kuitenkin keskittyy Blochin kirjaan Toivon periaate (1938–47), jonka tarkoituksena on hänen mukaansa ”puhdistaa utopian käsite sen pejoratiivisesta merkityksestä” (24–25).

Utopia liitetään liian herkästi­ pelkästään mielikuvitus­maail­mo­ jen luomiseen, kun taas Blochille­

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

77

utooppista on kaikki kulttuuriaineisto, jossa ilmenee toivo paremmasta maailmasta. Utooppisuus ilmenee pikemminkin sisällössä kuin muodossa.

Lakkalan kirjan voisikin temaattisesti jakaa kolmeen osaan.

Alkuosa keskittyy historiallisiin utopiakäsityksiin ja sitoo niitä myös laajemmin poliittiseen, erityisesti sosialistiseen, kontekstiin. Tämän osan teemaan liittyy myös kappale utopiasta ja apokalyptisesta ajattelusta. Apokalypsi ei liity tässä yhteydessä eskatologiaan tai maailman loppuun fysikaalisessa mielessä, vaan historian näkökulmaan. Historiallisen ajan muutoksena apokalyptiseen ajatteluun kuuluu paitsi ”maailman” loppu myös uuden ”maailman” synty. Lopun ajat ovat käsillä, mutta vain yhden aikakauden loppumisen merkityksessä. Lineaarinessa apokalypsi-käsityksessä merkityksellistä on sekä loppu että alku.

Toinen osa keskittyy näiden historiallisten, yleensä abstraktien utopiakäsitysten erottelemiseen konkreettisista utopioista. Tätä eroa Lakkala rakentaa erityisesti mahdollisuuden käsitteen avulla, jota hän lähestyy juuri Blochin kautta. Blochille sekä välinpitämättömyys faktoista, että pelkkiin faktoihin keskittyminen on ongelmallista. Faktat on hyvä ottaa huomioon, mutta ne pitää kyetä myös ylittämään. Luonto ja historiallinen tilanne asettavat aina jossain määrin rajat mahdollisuuksille ja utopia voi toteutua vain näiden reunaehtojen sisällä. Lähes mikä tahansa ristiriidaton yksittäisen ihmisen utopia voi olla mahdollinen, mutta ainoastaan formaalisessa mielessä, idean tasolla, paikkana jota ei ole, edes potentiaalisesti. Ai-

78

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

to sosiaalinen muutos vaatiikin konkreettisesti mahdollista utopiaa ja Blochille, kuten Aristoteleelle, kaikki, mikä on maailmassa mahdollista, on kätkeytyneenä itse maailmaan ja sen materiaan. Koska ihminen on itsekin mate­r iaa, ei tämä kykene toimimaan materian ulkopuolella. Mutta jotta poten­tiaalina ilmenevän mahdollisuuden kykenee aktuali­soimaan, muuttamaan outopoksen eutopokseksi, tarvitaan toimintaa, joka vapauttaa nämä latentit materian muodot. Ja tähän, Lakkala tuntuu ilmaisevan, eivät pelkät empiiriset faktat riitä.

Kolmas osa onkin sitten konkreettisen utopian tarkentamista ja sen poliittisen merkityksen analysointia, erityisesti suomalaisen perustulokeskustelun osana. Lakkala selventää aluksi konkreettisen utopian merkitystä sosialistiselle ajattelulle ja rakentaa tämän pohjalta mielenkiintoisen kuvan perustulon toteuttamisesta. Tässä Lakkala ammentaa erityisesti Vihreiden ja Vasemmistoliiton perustuloehdotuksista. Teoksen vaikuttavinta antia onkin sen viimeinen luku, jossa Lakkala käsittelee perustulomallia konkreettisen utopian lähiennakointina, käsitellen yleisiä argumentteja sen puolesta ja joitakin sitä vastaan. Erityisen antoisaa on käsittely perustulon rahoittamisesta. Lakkala ei keskity ainoastaan tavallisimpiin rahoitusmalleihin, esimerkiksi tasaverotukseen, verojen korottamiseen tai byrokratian vähentämiseen, vaan esittää useita toteuttamiskelpoisia ja jopa osittain toisiaan tukevia mahdollisuuksia. Kuitenkaan, kuten Lakkala itsekin huomauttaa, tarkoitus ei selvästikään ole ratkaista perustulon rahoitukseen liittyviä ongelmia. Pääpaino keskittyy

joka kohdassa siihen, kuinka perustulon voi nähdä yhtenä strategiana konkreettisen utopian ennakoimiselle, yhtenä reittinä kohti parempaa maailmaa. Parempi maailma, kuten Lakkala toteaa, ei synny tyhjästä.

Kirjan jakautuminen kolmeen osaan on kuitenkin myös ongelma. Alun historiallis-filosofinen utopiakatsaus sekä lopun perustulokeskustelu vievät helposti lukijan suurimman mielenkiinnon, kun taas keskivälin Marx–Bloch-analyysi tahtoo jäädä hieman junnaavaksi ja irralliseksi. Tämä on valitettavaa, sillä keskimmäinen osa on olennainen kirjan pääargumentille: utopiat eivät ole vain abstraktia haihattelua vaan myös konkretian kautta käytettävää poliittista välineistöä. Argumentti on pätevä, mutta sen tehokkuutta hieman syö keskiosan kuivuus verrattuna alkuun ja loppuun.

Myös teoksen alkuperä näkyy paikoitellen. Jotkin kohdat tahtovat olla kankeita ja opinnäytemäisiä. Onneksi Lakkalan asiantuntemus ja kiinnostava aiheen käsittely osittain pelastaa näiltä karikoilta. Teksti on sujuvaa, osittaisesta opinnäytemäisyydestä huolimatta.

Lakkala hallitsee isot linjat ja kykenee pitämään langat käsissään.

Tästä huolimatta hieman lennokkaampi tyyli olisi keventänyt paikoin varsin uuvuttavaakin faktaryöpytystä.

Utopia ja poliittinen diskurssi

Onko kaikki argumentaatio poliittisesti värittynyttä? Esitetäänkö ”totuus” aina jonkin puolueen tai ideologian univormussa? Intuitiivisesti ajateltuna, Liikasen kirjoituksessa on kärkensä. Paljon mieluumminhan sitä äänestää ehdo-

kasta, joka on tutustunut myös koviin faktoihin. Tällaisen ihmisen argumentaatiotakin, jos tämä kykenee käyttämään tietojaan väitteidensä pohjana, on miellyttävämpi kuunnella kuin puhtaan ideologista paasausta. Tästä syystä Lakkala on ehkä turhankin ehdoton katsomuksessaan, että kaikki perustuu arvoihin ja ideologioihin.

Toisaalta Lakkala tekee myös oman argumenttinsa hyvin selväksi. Faktat ja numerot tuskin koskaan ovat vain faktoja ja numeroita.

Ja vaikka olisivatkin, eivät ne sellaisenaan ole meistä kovin kiinnostavia. Meitä kiinnostaa paljon enemmän se, mihin faktat ja numerot vaikuttavat ja mitä niiden perusteella voi lukea. Tässä mielessä liikaslainen argumentaatio ei Lakkalan mukaan tavoittaisi asian ydintä.

Puhtaat faktat ja numerot voivat olla puolueettomia. Mutta silloin, kun niiden merkitystä aletaan pohtia, ollaan jo astuttu ideologian areenalle. Jos sinne omin tahdoin astuu, on syytä valmistautua enemmälläkin, ellei halua hiekan pöllyävän silmiinsä.

Puolueettoman, objektiivisen­ maail­man ja sen reflektoinnin suh­detta voi valaista myös Lakkalan käsittelemän neuvostofilosofi Evald Iljenkovin mielenfilosofian ja erityisesti ajattelun käsityksen kautta. Lakkala itse tosin käsittelee Iljenkovia liittyen Marxin praxis-käsitteeseen, mutta nähdäkseni tämä sopii hyvin myös ideologioiden suhteen. Iljenkoville ajattelu ei ole sen enempää ruumiista erillistä henkistä aktiviteettiä kuin ruumiiseen puhtaasti redusoitavissa olevien aivotilojen muutosta. Ajattelu on luontoperäisen kehon suorittamaa toimintaa. Ajattelun ja kehontoimintojen välillä

ei ole suoraa kau­saalista suhdetta, mutta ajattelu ja keho eivät myöskään ole toisistaan erillisiä. Ajattelu on kehon toimintatapaa samalla lailla kuin kävely on jalkojen toimintatapaa – ajattelu ei ole toiminnan tuote vaan itse toimintaa kullakin tapahtumahetkellä. Toiminnan kohteena olevat kappaleet kuitenkin ohjaavat ja muuttavat itse toimintaa – muut­taen samalla siis myös ihmisen ajat­telua. Ajattelu onkin Iljenkoville kykyä rakentaa ja muuttaa kehon toimintoja uusien asiantilojen, joiden puitteet ohjaavat ajattelua, noustessa esiin. Koska ajattelu on siis Iljenkovin mukaan prosessi eikä asia, Lakkala katsoo, ettei tämän mielenteoriaa voi ymmärtää sen enempää kartesiolaisen dualismin puitteissa (jakona spirituaaliseen ja materiaaliseen) kuin vahvana reduktionisminakaan (kaiken mentaalisen redusoitumisessa fysikaalisiin aivotiloihin). (102–104; ks. myös Iljenkov 2009.)

Inhimillinen ajattelu onkin tämän perusteella siis prosessia, jota maailmassa olevat asiantilat (kuten faktat ja numerot) ohjaavat. Kokemuksemme onkin siis aina sidoksissa tähän toiminnalliseen prosessiin ja sen luomaan kontekstin, emmekä koskaan saa tietoa maailmasta puhtaan empiirisesti. Empiiriset faktat ja numerot eivät ole koskaan täysin välittömiä. Reflektoitu empiirinen välittömyys kun pyrkii aina aktiivisesti muodostamaan jonkinlaisen kokonaisymmärryksen annetusta tiedosta. Jonkinlaista värittyneisyyttä ei siis voi Lakkalan mukaan koskaan välttää, sillä faktat ja numerot luetaan aina jostain kontekstista ja jonkin prosessin kautta.

Utopian metsästys reittinä poliittiseen todellisuuteen

Utopia tänään on kokonaisuutena taitavasti kirjoitettu ja tiivis paketti, joka ottaa riuskalla kädellä otetta myös nykyisestä poliittisesta keskustelusta. Teos lähestyy aihetta vahvasti ja häpeilemättä sosialistisesta näkökulmasta. Tämä on sekä vahvuus että heikkous. Vahvuus nousee siitä, kuinka väkevän leikkauksen teos tekee päivänpolitiikkaan, erityisesti perustulokeskusteluun. Lakkala maalaa hyvin argumentoidun ja tavoitettavan kuvan perustulo-Suomesta, joka on paitsi mahdollinen myös miltei välttämätön. Taktiikan heikkous piilee kuitenkin siinä, että vaihtoehtojen käsittely jää vähemmälle. Lakkala vakuuttaa, mutta vakuuttavuus tuntuu osuvan eniten jo valmiiksi samaa mieltä oleviin.

Argumentaatiota olisi ehdottomasti parantanut mahdollisten vaihtoehtoisten mallien analyysi sekä niiden mahdollinen kritiikki. Nyt kapitalismin ylittäminen otetaan ikään kuin annettuna. On vaikea uskoa, että Björn Wahlroos olisi kirjan luettuaan täysin vakuuttunut perustulo-sosialismin toteuttamisen tarpeellisuudesta Suomessa.3 Jos etsii perusteita so3 Tosin, mielenkiintoisena sivujuonteena, Wahlrooskin esitti vuonna 2001 oman ehdotuksensa, aivan tosissaan (166).

Kuitenkin Walhroos on tämän jälkeenkin esittänyt kansalaispalkkaa tukevia kommentteja.

(Yle-Uutiset, 11.9.2013. ”Björn Wahlroos: Minimipalkoista pitää luopua” . Verkossa: http://yle.fi/ uutiset/bjorn_wahlroos_minimipalkoista_pitaa_luopua/6825702) Lienee kuitenkin selvää, ettei Lakkalan ennakoima sosialistinen perustulo olisi välttämättä Wahlroosin mieleen.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

79

sialismille, niitä ei tästä kirjasta löydy. Lakkala kyllä painottaa esipuheessa sosialismin ja kommunismin käsitteiden uudelleen määrittelyä, mutta tämäkin jää mielestäni hieman puolitiehen, lukuun ottamatta tiettyjä selkeitä ja odotettuja irtiottoja Neuvostoliitosta. Sosialistisen utopian voi nähdä arvona sinänsä, mutta ilman kunnon pohjustamista ja muiden mallien kritiikkiä, sillä on vaarana jäädä juuri siksi, mitä Lakkala yrittää välttää – pelkäksi utopiaksi sen pejoratiivisessa merkityksessä. Ja kuuluisaa sananpartta muokatakseni: yhden utopia on usein toisen dystopia.

Ehkä sosialistisen utopian puolustaminen ei kuitenkaan ole kirjan perimmäinen tarkoitus. Se ei myöskään pyri olemaan yleiskuvaus utopiakirjallisuuden historiasta. Vaikka Lakkala käsitteleekin historiallisia utopiakuvauksia innostavasti, hänen oma pääpainonsa on ilmiselvästi utopian konk-

reettisuudessa. Konkreettinen utopia on mahdollista saavuttaa, koska kykenemme tekemään päätöksiä, jotka ennakoivat sitä ja lopulta johtavat siihen.

Ehkä hedelmällisin ja sopivin suhtautuminen kirjan teesiin onkin etsiä vaihtoehtoinen reitti poliittiseen todellisuuteen. Kuten Lakkala itsekin toteaa kirjan motiiveita pohtiessaan, utopiaa on usein käytetty hyvinkin negatiivisessa merkityksessä, lähinnä lyömäaseena radikaaleja poliittisia liikkeitä vastaan: ”Te elätte jossain utopiassa!” Lakkala haluaa erityisesti tuoda utopian oleelliseksi diskurssinaiheeksi poliittiseen keskusteluun: Me kaikki voimme elää utopiassa!

Vaihtoehtoisia malleja on mahdollista (jopa Lakkalan mukaan välttämätöntä) löytää ja utopiat kuuluvat poliittisen ajattelun perustyökaluihin. Ainakin sellaisen politiikan, jonka tarkoituksena on tehdä maailmasta parempi paikka.

Kirjallisuus Iljenkov, Evald, Dialectical Logic (kääntänyt Creighton, H. Campbell), Ilyenkov Internet Archive -verkkosivu, 2009. Verkossa: https://www.marxists.org/archive/ilyenkov/works/essays/index. htm Platon, Valtio (Politei/a, suom. Itkonen-Kaila, Marja), Otava, 2007.

Kirjoittaja on filosofi, joka tekee väitöskirjatutkimusta René Descartesin filosofiasta Tampereen yliopistossa.

Tiedekirjasta joulun pätevimmät lahjat!

Myymälä Snellmaninkatu 13, Kruununhaka, Helsinki) aukioloajat ovat ma 10–17 ti–pe 10–16.30 Puh. 09 635 177; tiedekirja@tsv.fi Verkkokauppamme palvelee aina! www.tiedekirja.fi Tiedekirjasta voit tykätä Facebookissa ja näin pysyä ajan tasalla tapahtumistamme!

80

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

Tieteen tuoreimmat Gaudeamukselta Kurkkaa joulutorin tarjoukset: gaudeamus.pikakirjakauppa.fi

Georg Haggrén ym. (toim.)

Muinaisuutemme jäljet

Milloin meistä tuli suomalaisia? Uusimpaan tutkimustietoon perustuva teos Suomen kaukaisimmista juurista.

Pekka Valtonen

Puolen maailman valtias

Kaarle V:n 1500-luvulla kauppakapitalismi mullisti talouden ja yhteiskunnalliset muutokset eurooppalaisen sielunelämän.

Mäkinen & Engman (toim.)

Naisten aika

Keitä olivat edelläkävijät, Suomen ensimmäiset oppineet naiset? Millaisia ratkaisuja he tekivät, ja mitä heistä tuli?

Tanja Kuronen

Hoivapommin purkajat

Puolivirallisessa hoivatyössä kolmas sektori, yhteisöllisyys ja vapaaehtoistyö muuttuvat lihaksi. Onko hoiva oikeaa työtä?

Jukka Korpela

Sollamo & Pajunen (toim.)

Länsimaisen yhteiskunnan juurilla

Kuolleenmeren kadonnut kansa

Leena-Maija Rossi

Sergejeff & Maristo (toim.)

Aikamatka antiikin ja keskiajan avainkäänteisiin, joissa idän ja lännen ajattelutavat ja arvomaailmat eriytyivät.

Muuttuva sukupuoli

Pohtii outouden ja erilaisuuksien kohtaamista valkoisuuden, sukupuolen ja seksuaalisuuden risteyksissä.

Arkeologinen aarre avaa portin menneisyyden Qumraniin. Keitä olivat kirjakääröissä kuvatut ihmiset?

Aikamme monta islamia

Uutuusteos tutustuu monimuotoisiin ja myös vähemmän tunnettuihin islamilaisiin yhteisöihin ympäri maailman.

MILTÄ RAUHA TUNTUI SODAN JÄLKEEN? Uusinta tutkimustietoa ajasta, jolloin sota oli vereslihalla Kirjassa tarkastellaan suomalaisten tunnemaisemaa sodan jälkeen. Suomi oli hävinnyt sodan, mutta päättänyt voittaa rauhan.

Teoksen toimittajat ovat Tieto-Finlandia-palkittu Ville Kivimäki sekä etnologi Kirsi-Maria Hytönen.

Kaikki saatavilla olevat Vastapainon kirjat

kauppa.vastapaino.fi